keskiviikko 23. elokuuta 2017

Apua psoriasikseen voiteesta

Kuten olen joskus kirjoittanut, minua on vaivannut psoriasis 30-vuotiaasta asti. On ollut parempia ja huonompia aikoja, useimmiten huonompia tämän sairauden kanssa.

Viime aikoina olen saanut sen paremmin kuriin erään voiteen avulla. Lue voiteesta lisää tästä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Parantavaa voimaa päälleni (runo)

Parantavaa voimaa päälleni
Näit unta, että kuolin.
Heräsit ja huomasit, ettei se ollut totta.

En minä niin helpolla kuole.
Elän ja hengitän haudan takaakin.
Nousen ylös, kaadun maahan ja taas nousen.
Ei minua mikään kaada. Ei edes elämä.

Olin alkuun huolissani.
Olin antanut jo kauan kuolemalle lomaa.
Silloin ei tarvitse pyytää anteeksi,
jos sydän pysähtyy.

Sinun ei tarvitse vielä suitsuttaa
parantavaa voimaa päälleni.

lauantai 19. elokuuta 2017

Se siinä oli hyvä, että auttoivat

Eipä taida tällä hetkellä Suomessa olla toista yhtä suurta puheenaihetta kuin Turun puukkomies, joka tämän hetken tietojen mukaan on ollut terroristisissa aikeissa puukottamassa ihmisiä torilla. Odotettavissa tämä tapahtuma oli, mutta tulihan se silti yllätyksenä. Suomen huomioarvo islamistiterroristeille kun nyt on vain pienempi kuin isku Barcelonaan.

Terrori luo yleensä lisää terroria, yksi isku synnyttää lisää. Ei nämä tämän päivän islamistiterroristit taida olla Euroopassa enää kenenkään käskytettävänä, vaan toimivat omin päin tai pienissä ryhmissä. Tämän päivän terrorismilla ei ole tekemistä 70-luvun aika tiukasti johdetun terrorismin kanssa. Tosin ei sekään tietenkään yhtään sen parempaa terrorismia ollut.

Ilmeisesti tämä 18-vuotias poikanen joka puukotti ihmisiä oli ollut turvapaikanhakija. Mietin, että kuinka monta nuorta poikaa noissa keskuksissa vielä on, jotka näitä tekoja pohtivat. Jos ei ole mitään menetettävää noinkin nuori ihminen on aika helppo aivopestä jonkun toimesta. No, aika näyttää ja saattoi hän vain olla yksinkertaisesti sekaisin. Mutta mikään ei ole kuin ennen, sillä ensimmäinen terroriteko muuttaa kaiken.

Ja onhan Suomessa terroria ollut aiemminkin ennen itsenäisyyttä ja hieman sen jälkeen. Mutta sen luonne on ollut erilaista. Ennen itsenäistymistä iskettiin venäläisiin vallanpitäjiin ja sisälllissodan aikana tapettiin ajoittain summittaisesti, mutta historialliselta taustaltaan kyse oli enemmän yhteiskuntaluokkien välisestä katkeruudesta ja kostosta, kun pelkästä puukon kanssa heilumisesta. Tappamista tietenkin kaikki tyynni.

Ja on meillä ollut kouluampumisia, perhesurmia ja tappamista riittämiin muutenkin. Välillä tähän kaikkeen väkivaltaan turtuu. Kuinka moni muuten edes muistaa enää, kuinka monta terrori-iskua Euroopassa on tehty viimeisen kahden vuoden aikana. 

Sitä olen miettinyt kanssa, tuliko tämä puukkopoika Suomeen jo tappaminen mielessään, vai ajatus syntyi sitten täällä. Jos syntyi täällä, niin Suomi voi olla kovien haasteiden edessä näiden pettyneiden nuorten miesten edessä. Suomesta kun turvapaikkaa on kovin hankalaa saada loppupeleissä.

Mutta kuten otsikko antaa ymmärtää, niin olen tyytyväinen siitä, että sivulliset auttoivat uhreja oman henkensä uhalla puukkomiehen riehuessa. Itse olen jo vähän menettänyt toivoni siitä, että ihmiset enää auttavat toisiaan hädän hetkellä. Nyt se usko palasi.

torstai 17. elokuuta 2017

Puhetta ilman sanoja (runo)

Jotain parempaa on.
Pystymme puhumaan ilman sanoja.
Kosketit poskiani suudelmia varten.
Sen hetken olin todella onnellinen.
Elämässä, jossa onni on ollut lyhytaikainen vieras.
Heilutit hyvästiksi.
Kuljin vielä pysäkin verran,
tulkitsin sanojasi muille. 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Huutava vanha nainen (Bukowskia mukaellen) runo

Yläkerran vanha nainen huutaa taas.
Hän vihaa tupakkaa.
Mitä hän vihaa oikeasti?
Minuako?
Kaikkia meitä, jotka olemme hänelle sukunimi?

Hidasta pysähtynyttä elämäänsä hän vihaa,
jolla ei ole yllätyksiä tarjota.
Näitä pysähtyneitävanhoja naisia on aivan liikaa,
ja maailma muokkaa meille lisää sellaisia.

Oliko vanhalla naisella juoppo mies,
tai miestä ollenkaan?
Jäikö hän yksin, koska ei kyennyt avaamaan sydäntään?
Petettiinkö häntä? Pettikö hän?
Jäikö lapsena vaille rakkautta?
Jostain viha kumpuaa.

Käykö vanha nainen ikinä missään?
Hän on aina kotonaan.
Odottamassa.
Joku tekee virheen.

Onko vanhan naisen elämänsä vain viha
muita ihmisiä kohtaan,
niitä ihmisiä, jotka vielä näkevät elämän
pienten, kiusallisten, vaivaavien
asioiden lomasta.

Vanhan naisen ääni on lähes olematon,
mutta itselleen hän kuulee huutavansa.

Silti on parempi vältellä häntä,
ihmiset, jotka elävät vihasta ja kaunasta,
saavat elämän tuntumaan muillekin
vaivaannuttavan turhalta.

tiistai 8. elokuuta 2017

Hän opettelee hymyilemään (runo)

Hän iloitsee uudesta hymystään.
On syytäkin.
Hän sanoo, ettei ole hymyillyt aikoihin. 
Hän sanoo, että opettelee nyt hymyilemään.
Ja korjaa samalla huulipunaansa.

Minusta hän on hymyillyt aina.
Sellaista hymyä, jonka vain hän osaa.
Siihen ei tarvita edes huulipunaa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Mitä on olla suomalainen?

Anonyymi täällä jo kyseli, että mihin Esa on kadonnut. Täällä ollaan ja hengissä ollaan. Ystävällisesti hän keksi minulle jälleen kirjoitettavaa. Tartun aiheeseen mitä suomalaisuus merkitsee minulle. Joskus olen aiheesta saattanut kirjoittaa, mutta siitä on niin kauan aikaa, etten enää muista ja ajatuksetkin vaihtuneet.

Oma suomalaisuuteni on sellaista, etten tee siitä numeroa. Tunnen olevani suomalainen, vaikka muuttaisin toiseen maahan, niin tuskin se katoaisi minusta. Itseeni ei ehkä suomalaisuuden kliseet tehoa, joita esimerkiksi mainoksissa tykätään helliä, kuten esimerkiksi, ettei juuri puhu mitään ja vielä vähemmän tunteista.

Ja onhan tämä koko suomalaisuuden käsitys aika myllerryksessä. Se näennäisesti samasta puusta veistetty kansa on aika mennyttä elämää. Mutta mistä suomalaisuudessa pidän, että valtaosa suomalaisista on aika rehellistä porukkaa. Jopa pummit kertovat suoraa haluavansa rahaa kaljaan, eivätkä keksi mitä omituisempia kusetuskeinoja, kuten ulkomailla tehdään.

Se minua ihmetyttää, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, että kuinka paljon täällä nojataan suomalaisuuden ytimenä sota-aikoihin. Sitä toki tehdään toki muuallakin, kuten itänaapurissamme. Ehkä noista sota-ajoista haetaan jotain sankarillisuutta, jota kyynisinä aikoina on vaikeampi vain löytää. Jopa lelusalakuljettaja paljastui ihan muuksi, mitä ulkokuori antoi ymmärtää.

Suomalaisuudessa on takerrettu usein melankolisuuteemme ja ahdistukseemme. Itse olen melankolinen ihminen, ja tämän piirteen tunnistan itsessäni. En sitten tiedä, mistä tämä piirteemme johtuu. Ilmastollakin lienee osuutensa asiassa ja saattaa olla, että meillä yhä suljetaan tunteita sisälle ja ennen kaikkea pelätään paljastaa oma heikkous.

Mielenkiintoista on ajatella, miten suomalaisuus koetaan sadan vuoden päästä. Olen aika varma, että ne piirteet, joita itsessämme tunnistamme ovat silloin ihan muuta. Tai sitten ei. Time will tell.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kirjoittaisitko kirjeen?

Anonyymi esitti tuossa taannoin toiveita, mistä aiheista kirjoittaisin. Tartuin yhteen. Eli siihen, mitä paperikirjeet merkitsevät someaikoina, jos merkitsevät mitään.

Myönnän. En edes muista, koska olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen. Siis ihan sellaisen oikean paperisen. Sähköposteihinkaan en jaksa oikein tarinoida. Vaikka ne toki ovat henkilökohtaisia nekin, mutta kyllä sähköpostista puuttuu sellainen henkilökohtaisuuden tuntu sillä paperikirjeen tavalla. Sähköpostistakin on tullut lähinnä työkäyttöön oleva väline. Harva kirjoittaa enää henkilökohtaisia sähköposteja.

Itselläni oli kyllä joskus lapsena kirjeenvaihtotovereita. Kyllä. Niin vanha todellakin olen, mutta se kirjeenvaihtokin vähän tyrehtyi. Minulla ei riittänyt kärsivällisyys. Löysin kirjallisen ilmaisun riemun vasta sitten, kun paperikirjeiden aika alkoi olla jo ohi.

Mutta voi pojat. Kyllä ne vanhojen aikojen kirjeet näyttävät hienoilta. Varsinkin kun ihmiset kirjoittivat valtavan hienolla kaunokirjoituksella. Ja varmaan niitä kirjeitä on ennen odotettukin kuin kuuta nousevaa, varsinkin rakkauskirjeitä.

Paperikirjeitä varten on taatusti joutunut ajattelemaan enemmän mitä kirjoittaa ja mistä. Näin someaikana on helppo räiskiä vaikka millä pelillä viestiä, välillä jopa pelkillä hymiöillä ilman tekstiä. Ja helppo on kirjoittaa, mitä myöhemmin katuu. Kirjettä tuskin kukaan ehti suutuspäissään nakata postilaatikkoon.

Kyllä tästä kaikesta kirjallinen ilmaisu ennemmin tai myöhemmin kärsii, vaikka ajat muuttuvat. Ja valitettava asia on sekin, että kenenkään Facebook-viestit eivät taida säilyä tulevaisuuden tutkijoiden tutkittaviksi. Mitä meidän ajastamme jää jäljelle, niin se on vielä arvoitus.

Paperikirjeiden aika on valitettavasti ohi. Edes laskuja ei tahdo saada paperisena. Ja ainoat kirjeet mitä saa, ovat mainoskirjeitä. Jopa niitä tulee aina vain vähemmän.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Yksijalkainen lokki (runo)

Yksijalkainen lokki

Yksijalkainen lokki odottaa Eerikinkadun kulmassa.
Kapakan edessä se päivystää, kuka tietää miksi.
Ehkä se vain odottaa jotain tapahtuvaksi.
Se kun ei viihdy muiden lokkien seurassa.

Yksikin rujo, rikkinäinen jalka riittää sille.
Lokilla on kärsivällisyyttä.

Ruokaa se ei keneltäkään kaipaa,
tuijottaa vain ihmisiä, jotka eivät sitä huomioi.
Vaivoin se lentää autojen tieltä, mutta lentää kuitenkin.

Lokki taitaa miettiä,
että yhdelläkin jalalla on mentävä eteenpäin,
jos näin oli määrä olla.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Lueskelen parhaillaan 1950-luvun alkupuolelta olevaa kirjaa nimeltään Historian hahmoja. Ajalleen tyypillisesti sävy on hyvin opettavainen. Hyvä historianhahmo on kirjoittajien mielestä rehti, kunnollinen ja tietenkin mies.

Tuon ajan kirjoittajat eivät oikein etsineetkään historiallisista hahmoista vain jotain paskaa, kuten nykyisin tehdään 100 vuotta sitten kuolleista ihmisistä. Mutta kyllähän se maailma oli rajoittunutta ja ihmiskäsitys vielä yli 60 vuotta sitten.

Paljonhan tuossa kirjassa on sellaisia nimiä, jotka eivät enää meidän päivinämme ole kovinkaan tunnettuja. Aika harva taitaa tietää yhtäkään nimeä Antiikin Kreikasta tai sanotaan nyt edes 1700-luvulta.

Mutta sitä oikeastaan mietin, että mikä tekee jostakin ihmisestä historiaan jäävän hahmon ja toisesta ei. Maailma on täynnä lahjakkaita ihmisiä. Silti jotkut jäävät historiaan ja toiset eivät. Olisiko kyse sattumasta. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kaikki on hyvin (runo)

Kaikki on hyvin

Rakastan häntä, joka kertoo minulle,
miten minun täytyy muuttua.
Ja ettei minun tarvitse huolehtia.

Tulen takaisin hänelle,
kun olen kuollut,
ja herännyt uudelleen eloon.

Ja tiedän, että todella hengitän.
Kaikki on hyvin.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Miksi Jumala ei kuuntele?

Kautta aikain ihmiset ovat ihmetelleet, että jos Jumala kerran on olemassa, niin miksi maailmassa on kärsimystä ja miksi Jumala ei kuuntele ja auta.

Lienee mahdotonta, ettei kärsimystä olisi olemassa. Se taitaa kuulua elämään siinä, missä onnikin. Mutta jalostaako kärsimys, se on eri asia. Joskus jalostaa ja joskus tekee katkeraksi.

Olen lueskellut viime viikkoina kirjaa nimeltä Hyväksy itsesi, uskalla elää. Yksi sen tärkeä pointti on mielestäni kohdassa syyllisyys ja huolehtiminen.

Me ihmiset tunnemme syyllisyyttä monesta asiasta. Joko olemme oikeasti tehneet jotain pahaa, josta tunnemme syyllisyyttä tai tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme ole tarpeeksi hyviä.

Syyllisyydentunnetta myös iskostetaan meihin pienestä pitäen. Se on eräänlainen vallankäyttökeino saada toinen ihminen tuntemaan syyllisyyttä.

Ja kaikesta huolehtiminen se vasta estääkin ihmistä elämästä. Ei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki, sen kun vain hyväksyisi ja nauttisi siitä.

Silloin Jumalankaan ei tarvitse kuunnella.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Aina lähellä (runo)

Aina lähellä.
Älä vain poista minua elämästäsi.
Pidä minut aina luonasi,
vaikka olisit kaukana.
Olet aina lähellä,
sillä sanot tietäväsi,
missä aina ja kulloinkin olen.
Niin tiedät.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Niin se elämä heittelee eli freelanceriksi

Paljon on aikaa vierähtänyt, kun olen edellisen kerran kirjoitellut. Ajatukset ovat olleet paljon muualla, mutta nyt ne alkavat olla kasassa.

Vakituinen työsuhteeni päättyi. Sopimusteknisten syiden takia en voi siitä enempää kertoa. Eikä se kai olisi muutenkaan järkevää, kun pienet ovat piirit Suomessa media-alallakin.

Ja onhan tässä totuteltu ajatuksen tasolla uuteen elämään.

Niin. Kyllähän sitä vähän niin kuin joutuu luomaan itsensä uudelleen, kun siirtyy kuukausipalkkalaisesta freelanceriksi. Onneksi tietenkin välimuotojakin löytyy, kuten osuuskunnat, joiden kautta voi tehdä töitä. Ehkä tämä voi olla hyväkin asia, varsinkaan kun taloudellista hätää minulla ei ole heti.

Niin. Antakaahan minulle töitä. Ja niitä toki itsekin etsin, harvalle freelancerille niitä valmiina tulee.

Minä osaan mitä vain. Minä kirjoittelen niin jutut tavallisista ihmisistä kuin julkkiksistakin. Yhteiskunnallisia asioita unohtamatta. Tiedottajanakin olen joskus elämässäni ollut. Voin jopa kirjoittaa nettisivujanne varten tekstit.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lapsuuden loppu: Koivisto

Mauno Koivisto nukkui pois viime perjantaina varsin iäkkäänä. Koivisto toi mukanaan muistoihin ne ajat, kun maailma nyt vaan jotenkin turvallisemmalta paikalta. Koiviston halu "fundeerata" päätöksiä tuntuisi nykyjohtajan mielestä hirveältä. Kuulostaa vanhan miehen puheelta ja kai sitten olen jo vanha.


Nythän kaikki suunnitelmat on hösättävä kasaan ja katsoa sitten mitä tapahtuu ja toivoa parasta sekä pelätä pahinta. Presidenttiys lienee ainoa instituutio, johon liittyy vielä jonkinlainen arvovalta. Presidentin ei tarvitse mainostaa mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja Suomessa presidentti harvemmin muutenkaan ajautuu mihinkään julkiseen riitaan.


Koivisto oli sen ajan presidentti kun olin lapsi. No joo, Kekkonenkin oli, mutta silloin en kyennyt vielä kovin paljon ajattelemaan. Ja lapsena jaksoin vielä katsoa ne presidentin uudenvuodenpuheetkin, nykyään niitä tulee harvemmin seurattua kovinkaan tarkasti.


Ennen presidentin ulkomaanmatkatkin olivat tapahtuma. Kuka muuten muistaa, missä Niinistö on käynyt viimeksi.


Koivisto oli sen ajan miehiä, että hän oli sodankin käynyt. Liekö siitä hänelle tullut se viisas harkintakyky. Kun on nähnyt kuolemaa silmästä silmään, tietää, ettei elämässä ole pahempaa odotettavissa kuin kuolema.


Mutta joo. Ajat muuttuvat. Ihmiset ovat nopeampia, mutta mieli hitaampi.

torstai 11. toukokuuta 2017

Runo satavuotiaasta Suomesta

Me emme rakenna tätä maata yhdessä.
Jos olemme koskaan rakentaneet.

Yhdet sanovat tekevänsä täällä kaiken,
toiset eivät halua tehdä mitään,
ja jotkut eivät saa tehdä mitään.

Jotkut haluavat kaiken,
toiset saavat kaiken,
ja jotkut eivät saa mitään.

Olemme eksyneet siitä, mikä joskus oli Suomi.
Tai sitä Suomea ei koskaan ollutkaan.
Vain oletus siitä, millainen Suomen piti olla.
Sellainen se ehkä hetken oli.

Sota on mennyt kauas pois,
mutta Suomessa se pysyy ikuisesti,
se on itsenäisyyden mitta,
ei anteeksianto, unohdus,
armon aika.

Onneksi olkoon Suomi sata vuotta.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä?

Katsoin televisiosta dokumentin kuolemaantuomituista vangeista Usassa. Tai oikeastaan heidän viimeisistä hetkistään. Yllättävän rauhallisia miehet olivat, vaikka tiesivät, että loppu koittaisi 48 tunnin päästä. Tietysti heillä oli ollut vuosia aikaa ajatella omaa kohtaloaan ja osa jo toivoi teloituspäivän koittavan.

Kuolemaantuomitut eivät voi ottaa elämästään tai oikeastaan viimeisistä hetkistään iloa irti, vaikka ovat niitä harvoja, jotka tietävät oman tarkan kuolinhetkensä. He eivät voi valita, mitä tekevät elämänsä viimeisinä hetkinä. Viimeisen ateriansa he saivat valita, mutta se siinä.

Olen miettinyt, että jos tietäisi tarkan hetken milloin kuolee ja olisi toimintakykyinen, miten elämänsä viimeisen päivän viettäisi. Juhlisiko kuin sananmukaisesti viimeistä päivää vai yrittäisikö hoitaa itseään vaivaamaan asiat, kun vielä viimeisenä päivänä ehtisi. Niitä kun aina jää.

Tieto omasta kuolemasta voisi olla liikaa. Seurauksena voisi olla pakokauhu tai lamaantuminen, ellei sitten olisi saanut tietoa omasta viimeisestä päivästä hyvissä ajoin etukäteen. Vai lamaantuisiko sitä jo etukäteen, kun asettuisi odottamaan omaa kuolemaansa. Senkun tietäisi varmasti tulevan, ihmiselämän harvoja odottamattomia asioita kun on kuolema.

Mutta jos tästä kaikesta ajattelusta pääsisi yli, niin... mitä sitä tekisi. Sitä voisi vain kävellä ympäriinsä ja katsella tätä maailmaa, jonka kohta joutuisi jättämään, miettien, ettei tämä maailma sittenkään kai niin paha paikka ollut. Muutakaan maailmaa meillä ei sillä hetkellä ollut.

torstai 4. toukokuuta 2017

Vuosaari (runo)

Olemme kuin peilit toisillemme, totesimme.
Vuosaari.
Parvekkeellasi tupakalla.
Punaviiniä ja tulevaa rakkautta.
Metrolla lopulta takaisin.

Olen vieraantunut siitä,
mikä oli kotini Helsingissä.
Se kuitenkin luetaan kodikseni.

Haavaani särkee.
Haavan sain, koska itse sitä halusin. 
Tämän haavan sain, että voin rakastaa.
Rakastajana olen kuin Napoleon,
intohimoinen, mutta ujonpuoleinen.

Suurmiehet kun syntyvät usein orpopoikina.
He pääsevät korkeammalle tasolle,
mutta eivät korkeampaan voimaan. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Nauttimisen tuska

Kohta se on pääsiäinen. Taas kerran.

Tänään silmiini osui eräs lehtiotsikko, jossa näyttelijä Mikko Leppilampi ilmoitti, ettei osannut nauttia mistään. Sen enempää en tarinasta tiedä, koska en lukenut juttua.

Tuo on mielestäni eräs aikamme suurimpia ongelmia. Ihmiset eivät osaa heittäytyä ja nauttia. Ehkä meillä on vain liikaa aikaa miettiä ja odottaa jotain parempaa. Oli se sitten parempi ihmissuhde, työpaikka tai mikä tahansa.

Että se hetki ei vain riitä. Tai sitten ihminen itse ajattelee, ettei ole ansainnut nautintoa ja onnea elämäänsä. Joskus ennen suurimman osan ihmisten energia kai meni pelkkään selviytymiseen.

Miksi miettiä onnea ja siitä nauttimisesta, jos ei nauti ja ole onnellinen sekin on elämää. Ja elämä valuu ohi, jos ei siitä ota kiinni. Ei sekään kai ihmisestä tee pessimistiä, jos on sellainen, mitä on.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Miten vieraannuin politiikasta?

Sunnuntaina on kuntavaalit. Minulla ei ole aavistustakaan mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestäisin. Äänestänkö sitten vain näteintä naista? En tiedä, haluaisin tuntea yhteenkuuluvuutta jonkin henkilön mielipiteiden kanssa, mutta kukaan ei ole onnistunut minua tavoittamaan, vaikka kaikki mahdolliset välineet siihen nykyään löytyykin.

Kuntavaalimarkkinointi on ollut mielestäni vaisua. Esitteiden jakajia ei ole ollut riesaksi asti, eikä somessakaan varsinaisesti häiriköidä. Olisiko ehdokkailta jo itseltäänkin hävinnyt usko vaikuttamiseen kuntapolitiikassa?

Joskus olin hyvinkin aktiivinen politiikassa, mutta olen vuosien myötä vieraantunut politiikasta lähes täysin. Nykyisin seuraan sitä lähinnä ammattini vuoksi.

Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa, mutta valinnan tehnyt vasta äänestyskopissa. En oikein allekirjoita minkään puolueen politiikkaa. Kaikki tuntuvat jotenkin vierailta.

Minusta politiikasta on tullut sellaista omien saavutusten ja tekojen kehumista ja keskinäistä riitelyä, joissa kaikki seisovat omissa asemissaan tukevasti antamatta yhtään periksi. Tyhjänpäiväistä saarnaamista, joissa saarnoista puuttuu sydän.

Kaipaan vuosi vuodelta enemmän syvempää tarkoitusta asiohin. Tuntuu, että sellaista on vaikeaa löytää politiikasta, eikä aina muustakaan elämästä. 

Niin, ehkä siksi vieraannuin politiikasta.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa (runo)

Näin Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa.
Jeesus ilmestyy harvoin,
harvemmin kuin pyhimykset,
ja vielä harvemmin harmaana sateisena päivänä,
päivänä kuten tämä oli.
Silloinhan hänen pitäisi ilmestyä,
kun ihmeet tuntuvat olevan kaukana.
Silloin, kun ihmiset istuvat yksin tai yhdessä,
ajatellen olevansa jossain muualla,
toivoen ihmeitä olevan vielä olemassa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Timo Ryhäsen taidenäyttelyssä

Kävin viime viikonloppuna katsastamassa tuttuni ja nuoren lahjakkaan taiteilijan Timo Ryhäsen näyttelyn Suburbian Forestry Galleria 12:ssa. Eli suomeksi tuo voisi tarkoittaa kaupunkiviidakkoa tuo näyttelyn nimi.

Pidin kyllä Timon maalaukset kuvastavat hyvin elämämme ajan kaaosmaisuutta ja ihmisen yksinäisyyttä siinä. Unohtamatta kuitenkaan menneiden aikujen taruja ja myyttien vaikutusta meihin. Uskoisin että Timosta kuullaan vielä.

Tai niin minä ne taulut koin, katselkaa itse ja ihmetelkää.








maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sophia Loren (runo)

Sinä olet Sophia Loren.
Kaikki sinun sanasi ovat kauniita
kuten sinä ja Sophia olette.
Minä odotan sinua joka päivä.
Ja minä tiedän etttä olet kipeä,
mutta silti hymyilet minulle.
Sellainen sinä olet,
maailman rakastavin nainen.
Sinun sanasi rauhoittavat,
niitä kaipaan joka päivä. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kuin Mengele

Luin hiljattain Gerald L. Posnerin ja John Waren kirjoittaman kirjan Josef Mengele - Elämä ja teot. Mengelen suurin osa meistä muistaa Auschwitzin keskitysleirin hirmulääkärinä, joka käytti uhrejaan mitä julmimpiin lääketieteellisiin kokeisiin.

Lisäksi hän oli kuulemma ainoa niistä natsiupseereista, joka pystyi valitsemaan selvinpäin ne, jotka menivät kaasukammioon ja ne, jotka kokivat hitaamman kuoleman keskitysleirillä. Muut eivät samaan pystyneet. Mengele suorastaan vaati päästä valintatilaisuuteen, koska hänen intohimonaan olivat kaksoset, joita hän erityisesti kaipasi kokeisiinsa.

Mengelen kaltaisia ihmisiä voisi pitää helposti raivohulluina petoina, mutta sitä Mengele ei ollut. Häntä pidettiin jopa kohteliaana miehenä. Mengele ei mitä ilmeisimmin tuntenut minkäänlaista katumusta tai syyllisyyttä teoistaan. Eniten häntä harmitti, että hänen "tutkimustuloksensa" tuhoutuivat.

Häntä voisi pitää jonkinlaisena kaksijakoisena persoonana, joka kykeni muuttumaan tilanteen mukaan. Varakkaasta suvusta lähtöisin olevana hän omana aikanaan varmasti tunsi muutenkin olevan muiden yläpuolella. Käsittämätöntä tietenkin on, miten lääkäri voi niin unohtaa valansa auttaa muita, mutta Mengele oli aikansa lapsi, jolloin demokraattisissakin maissa steriloitiin huoletta vammaisia ja sairaita.

Mengele oli niitä harvoja henkiinjääneitä kovan liigan natseja, joita ei koskaan saatu kiinni. Mitään ilon täyttämää ei Mengelen pakovuodet Etelä-Amerikassa olleet, vaan varsin yksinäistä köyhyydessä kituuttamista. Merkillepantavaa on, ettei Mengelen perhe koskaan täysin hylännyt miestä, vaan rahoitti tätä jopa. Ihmeellistä on siksikin, ettei Mengeleä koskaan saatu kiinni.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Amy

Katsoin Amy Winehouse-dokumentin ja kirjoitin runon.

Amy
Yö kysyy minulta, miksi minut hylkäsit.
Minä vastasin, en ole hylännyt.
Odotan vain hetken.
Sinä tulet aina takaisin yö.

Mitä sitten tapahtuu?
Katsoin aikaa tarkistaakseni,
oliko tämä jo tässä. 

Ja sinä tulit yö,
vaikka pyysin,
ja en sinua pyytänyt.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Miten ihmisen tulisi asua ja elää?

Ystäväni Kirsi Haapamatti on kirjoittanut kirjan Unelmien ekokylät, joka kertoo suomalaisista ekoyhteisökylistä nimensä mukaan ja tietenkin niiden asukkaista, joiden tarinat ovat mielenkiintoisia. Monet ovat lähteneet hyvinkin palkatuista hommista valitakseen toisenlaisen tavan elää. Se vaatii rohkeutta ja sitä täytyy kunnioittaa.

Jos rehellinen olen, minusta ei olisi ekoyhteisöasujaksi, eikä minkäänlaiseksi yhteisöasujaksi. Itse olen tyytyväinen rauhaan kerrostalokaksiossa, sillä missään muualla ei saa enemmän olla kuin kerrostaloasunnossa. Kuollakin saa rauhassa. Sain armeijassa riittävästi kokemusta yhteisöasumisesta.

Yleensä ekoyhteisöihmisiä pidetään jonkinlaisina hihhuleina, joiden pyrkimyksille naureskellaan tavallisten ihmisten toimesta. Mutta tämä on tavallista, se, joka yrittää jotain muuta kuin mitä suurin osa tekee, on aina pilkankohde.  Itse en kyllä naureskele, minusta on aina hienoa, jos jotkut ihmiset valitsevat asumiselleen ja elämälleen toisenlaisen tien, mikä on siihen kiveen kirjoitettu.

Suomessahan on kiveen kirjoitettu, että oma asunto täytyy olla. Mielummin omakotitalo, mutta paremman puutteessa sitten oma kerrostaloasunto. Kaikki muu on sitten erilaista ja ihmeellistä. Vuokra-asumistakin pidetään vain välivaiheena omaan asuntoon. Sääli. Että ajattelu on näin urautunutta.

Itse en usko, että maailmaa pelastetaan ekoilulla, se vaatisi jonkinlaisen maailmanlaajuisen kriisin, jolloin ihmisten olisi pakko muuttaa kulutustottumuksiaan ja elämäntyyliään. Sellaista ei vielä ole kaikista uhkakuvista huolimatta näköpiirissä.

Ja jokainen tiedämme, että nykypäivän mukavuuksiin tottuneiden ihmisten on vaikea tottua yhteisöllisyyteen. Se entisaikojen haikailtu yhteisöllisyyskin oli vain olosuhteiden pakko. Oli pakko asua ahtaasti ja yhdessä, kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Ainakaan köyhällä kansalla.

Elämme siitä onnellista aikaa, että meillä on nykyään vaihtoehtoja. Me voimme valita elämämme ja elämäntyylimme itse. Ennen sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä tulisi olla kiitollinen.

torstai 23. helmikuuta 2017

Rumat ja kauniit

Anu Saagim sanoi Maria Veitolaa rumaksi. Kohu oli valmis. No. Maria Veitola tuskin on rumimmasta päästä. Onhan hän hoikka ja hänellä on kauniit kasvot, näitä ominaisuuksia pidetään yleisesti kauniin ihmisen merkkinä.

Kansa raivostui Veitolan puolesta, koska suurin osa kansasta on joko tavallisen näköisiä tai rumia. Kauniit eivät raivostu siitä, että jotakin haukutaan rumaksi, sillä he tietävät olevansa kauniita, eikä heillä ole ulkonäkönsä suhteen hätää tai itsetunto-ongelmia.

Yleensä unohtuu, että kyllä maailmassa toden totta on sekä rumia ja kauniita. Siitä ei pääse yhtään mihinkään. Kauneus on katsojan silmässä, mutta vain pienen osan katsojista. Tiettyjä ihmisiä pidetään kauniina ja tiettyjä rumina. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää mitään muuta.

Ei kauneuskilpailuja järjestetä rumille, vaikka mielestäni siinä olisi ideaa. Valittaisiin kaikkein rumin, mutta tällaista ei hienotunteisuussyistä ainakaan nykyisin voi enää järjestää.

Rumuus on mielestäni ihan ok, jos on sinut rumuutensa kanssa. Suurin osa rumista ihmisistä tuskin on. Se johtuu jo siitä, että he aistivat muiden katseet. Näitä katseita luovat eniten tavallisen näköiset, joita suurin osa meistä on.

Rumuus ei ole elämän loppu. Ruma ihminen voi kompensoida ulkonäkönsä puutteet muilla ominaisuuksilla. Älykkyydellä, sosiaalisuudella näin esimerkiksi. Näin hän voi saada itselleen jopa kauniin ihmisen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Salaperäinen (runo)

Sinussa on jotain niin salaperäistä,
jollaista en ole kenessäkään
kohtaamassani  havainnut.
Yllätät minut kerta toisensa jälkeen,
sinussa on vähän ennalta-arvattavaa.

Sinun kanssasi jokainen hetki
on johdatusta johonkin,
josta sinä olet tullut,
ja jota sinusta yritän etsiä.

Minä olen palvelijasi
tällä johdatuksen tiellä,
josta ihmiset ovat puhuneet
alkuajoistaan lähtien.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Mechelininkadun lehmukset

Ne kaatoivat Mechelininkadun lehmukset.
Ne olivat kuulemma lahonneet.
Se, mikä oli joskus kaunista
on nyt rumaa ja paljasta.

Noita lehmuksia katselin, kun kävin luonasi,
lehmukset kaatuivat sen jälkeen,
kun minäkin kaaduin ja kaduin,
ja sinä minut olit jo unohtanut.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Uskon, jos uskon

Uskon, jos uskon, sanotaan.
Se onkin haastava tehtävä mietittäväksi.


Miksi uskoa, jos ei usko?
Ja jos ei usko oikeasti?


Miksi täytyisi uskoa?
Ja mihin täytyisi uskoa?


Ihmisiin, uskoon, elämään?


Mikä on usko?


Mistä lähtee usko?
Tarvitseeko kaikkien uskoa?
Selviääkö ilman uskoa?


Mikä on uskon tehtävä?



keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kristallinen pääkallo (runo)

Se paljastui sittenkin valheeksi.
Toive aitoudesta oli vahvempi kuin valhe. 
Kristallinen pääkallo ei ollut atsteekkien tekemä.
Ei edes roomalaisten.
Ei edes isoisän.

Eikä siinä ollut taikaa mitä toivoimme.
Kristallinen pääkallo ei kyennyt tappamaan.
Ei kostamaan. 
Ei edes pelastamaan.
Ei antamaan anteeksi tai antamaan armoa.

Se oli tavallista lasia.
Ja sen oli tehnyt joku, joka yhä elää kanssamme.

Enää ei kristallista pääkalloa kierrätetä näyttelyissä.
Enää eivät ihmiset sitä ihastele.
Sen arvo hävisi.

Nyt se lepää pölyttyneenä jonkun kokoelmissa.
Ja siitä halutaan eroon. 
Sen taika tuhoutui, kun valhe muuttui todeksi,
eikä todellisuudessa ei ole taikaa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Runo Saara Aallon laulukilpailuvoitosta ja sen seuraamuksista

Saara Aalto voitti laulukilpailun vakavan,
vaikka jäi toiseksi.

Kansa tuli hulluksi. Se riensi toreille. Saara on otettava vastaan.
Tämä on mestaruus, jota Suomi on odottanut.
Urheilu ei enää anna voittoja.

Suomi on vihdoin voittanut.
Hurraa. Hurraa.
Meidän Saara.
Suomi on voittanut.

Saara on uusi tähti. Kyllä kurjuus nyt väistyy maastamme.

Saara on joka paikassa. Valkoisessa turkissa.
Suomalainen jääprinsessa. Suomi voitti.

Mitä tästä kaikesta seuraa?
Uusi enkeli, vai unohdetaanko hänet?
Kunnes seuraava voittaa ja joku häviää voittonsa?

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kävelyllä Tallinnassa (runo)

Halusit kulkea käsipuolessani Tallinnassa.
Ajattelin, että sinun täytyy olla ihme,
joka on pudonnut taivaasta.

Naisen, joka pitää punaviinistä,
joka antaa minulle lahjaksi savukerasian,
täytyy olla hyvä.

Nainen, joka tietää, mistä hyvää ruokaa löytyy,
on jo korvaamaton.
Meillä oli kiire takaisin laivaan,
sillä laivat eivät odota,
niin hyvää kuin elämä odottaessa voikin olla. 

Sanoit, että olen hyvä sellaisena kuin olen,
ja minä sanoin sinulle, että olet hyvä
sellaisena kuin olet.

tiistai 3. tammikuuta 2017

En olisi tässä, ellei yhteiskunta olisi...

En olisi tässä -kampanjassa eri ihmiset ovat kirjoitelleet, minkälaista tukea he ovat saaneet hyvinvointivaltioltamme elämänsä eri vaiheissa. 


Joo, pakko myöntää, että itsekin tulee tartuttua yhteiskuntamme negatiivisiin puoliin. Tässä en todellakaan yksin, sillä kaikki lähtee nykyään negatiivisuudesta positiivisuuden sijaan. Ja joo, ongelmia toki riittää yhteiskunnassamme, mutta myös paljon hyvää.


Pakkohan se on myöntää, että yhteiskunta on tukenut minuakin runsaasti varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ihan heti syntymästä lähtien. Minua on pyöritelty ja ihmetelty neuvolassa. Ja koulujärjestelmä on suonut minulle aivan erilaiset mahdollisuudet kuin kehitysmaissa. Ongelmistaankin huolimatta suomalainen peruskoulujärjestelmä on laadukas.


Olen nauttinut opintotukea, joskaan en ole vuosikymmentä viettänyt yliopistossa. Opintolainaakin olen saanut. Sosiaalihuollon palveluistakin olen nauttinut hetken toimeentulotuen muodossa. Samoin kuin työttömyyskorvauksen.  Olin myös hetken kunnan pyörittämällä työpajalla niinä aikoina kuin olin pahiten ulalla. Sen kautta löysin ihme kyllä ammatinkin.


Olen siis joidenkin mielestä ehtinyt olla sosiaalipummikin.
Olen myös antanut elämästäni kahdeksan kuukautta armeijassa. Joskin mielestäni tuon ajan yhteiskunta olisi voinut käyttää osaltani järkevämminkin.


Julkista terveydenhuoltoakin olen käyttänyt ja työterveyshuoltoa, jota sitäkin yhteiskunta tukee. Samoin saanut lääkkeistä Kela-korvauksia. Oikeastaan kun nyt ajattelee, niin kohtuu turvattu tämä yhteiskuntamme on. Niin monessa asiassa on jelpattu.


Nyt tietysti maksan enemmän kuin saan, mutta kai se on ansaittua, koska olen paljon saanutkin.


Uusi Kelan pääjohtaja taivasteli tässä muuten hiljattain, että ihmettelee, miksi ihmisille maksetaan siitä, etteivät ne tee mitään. Joskus olen minäkin etuisuuksia yhteiskunnalta saanut, mutta minun tapauksessani ne ovat saaneet liikkeelle.


Ehkä joidenkin tapauksessa ne lamauttavat tai muuta mahdollisuutta ei enää ole tai yhteiskunta ei enää halua ihmistä osakseen. Jotkuthan eivät hae lainkaan yhteiskunnalta apua, vaan varsinkin nuoret miehet saattavat jäädä kotiin makaamaan vanhempiensa elätettäväksi.
Pakko tietysti tässä yhteydessä myöntää, että vallalla on nykyään henki, että minulle kaikki ja heti nyt yhteiskunnalta. Ja jos jotain viedään, niin se on loukkaus henkilökohtaisesti. Niin, yhteiskunta tekee nykyään melkein kaiken muun, paitsi ruokkii nälkäisimmät suut, joista huolenpito on jätetty ruoka-avulle.
Gadgetissa oli virhe