maanantai 26. kesäkuuta 2017

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Lueskelen parhaillaan 1950-luvun alkupuolelta olevaa kirjaa nimeltään Historian hahmoja. Ajalleen tyypillisesti sävy on hyvin opettavainen. Hyvä historianhahmo on kirjoittajien mielestä rehti, kunnollinen ja tietenkin mies.

Tuon ajan kirjoittajat eivät oikein etsineetkään historiallisista hahmoista vain jotain paskaa, kuten nykyisin tehdään 100 vuotta sitten kuolleista ihmisistä. Mutta kyllähän se maailma oli rajoittunutta ja ihmiskäsitys vielä yli 60 vuotta sitten.

Paljonhan tuossa kirjassa on sellaisia nimiä, jotka eivät enää meidän päivinämme ole kovinkaan tunnettuja. Aika harva taitaa tietää yhtäkään nimeä Antiikin Kreikasta tai sanotaan nyt edes 1700-luvulta.

Mutta sitä oikeastaan mietin, että mikä tekee jostakin ihmisestä historiaan jäävän hahmon ja toisesta ei. Maailma on täynnä lahjakkaita ihmisiä. Silti jotkut jäävät historiaan ja toiset eivät. Olisiko kyse sattumasta. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kaikki on hyvin (runo)

Kaikki on hyvin

Rakastan häntä, joka kertoo minulle,
miten minun täytyy muuttua.
Ja ettei minun tarvitse huolehtia.

Tulen takaisin hänelle,
kun olen kuollut,
ja herännyt uudelleen eloon.

Ja tiedän, että todella hengitän.
Kaikki on hyvin.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Miksi Jumala ei kuuntele?

Kautta aikain ihmiset ovat ihmetelleet, että jos Jumala kerran on olemassa, niin miksi maailmassa on kärsimystä ja miksi Jumala ei kuuntele ja auta.

Lienee mahdotonta, ettei kärsimystä olisi olemassa. Se taitaa kuulua elämään siinä, missä onnikin. Mutta jalostaako kärsimys, se on eri asia. Joskus jalostaa ja joskus tekee katkeraksi.

Olen lueskellut viime viikkoina kirjaa nimeltä Hyväksy itsesi, uskalla elää. Yksi sen tärkeä pointti on mielestäni kohdassa syyllisyys ja huolehtiminen.

Me ihmiset tunnemme syyllisyyttä monesta asiasta. Joko olemme oikeasti tehneet jotain pahaa, josta tunnemme syyllisyyttä tai tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme ole tarpeeksi hyviä.

Syyllisyydentunnetta myös iskostetaan meihin pienestä pitäen. Se on eräänlainen vallankäyttökeino saada toinen ihminen tuntemaan syyllisyyttä.

Ja kaikesta huolehtiminen se vasta estääkin ihmistä elämästä. Ei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki, sen kun vain hyväksyisi ja nauttisi siitä.

Silloin Jumalankaan ei tarvitse kuunnella.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Aina lähellä (runo)

Aina lähellä.
Älä vain poista minua elämästäsi.
Pidä minut aina luonasi,
vaikka olisit kaukana.
Olet aina lähellä,
sillä sanot tietäväsi,
missä aina ja kulloinkin olen.
Niin tiedät.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Niin se elämä heittelee eli freelanceriksi

Paljon on aikaa vierähtänyt, kun olen edellisen kerran kirjoitellut. Ajatukset ovat olleet paljon muualla, mutta nyt ne alkavat olla kasassa.

Vakituinen työsuhteeni päättyi. Sopimusteknisten syiden takia en voi siitä enempää kertoa. Eikä se kai olisi muutenkaan järkevää, kun pienet ovat piirit Suomessa media-alallakin.

Ja onhan tässä totuteltu ajatuksen tasolla uuteen elämään.

Niin. Kyllähän sitä vähän niin kuin joutuu luomaan itsensä uudelleen, kun siirtyy kuukausipalkkalaisesta freelanceriksi. Onneksi tietenkin välimuotojakin löytyy, kuten osuuskunnat, joiden kautta voi tehdä töitä. Ehkä tämä voi olla hyväkin asia, varsinkaan kun taloudellista hätää minulla ei ole heti.

Niin. Antakaahan minulle töitä. Ja niitä toki itsekin etsin, harvalle freelancerille niitä valmiina tulee.

Minä osaan mitä vain. Minä kirjoittelen niin jutut tavallisista ihmisistä kuin julkkiksistakin. Yhteiskunnallisia asioita unohtamatta. Tiedottajanakin olen joskus elämässäni ollut. Voin jopa kirjoittaa nettisivujanne varten tekstit.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lapsuuden loppu: Koivisto

Mauno Koivisto nukkui pois viime perjantaina varsin iäkkäänä. Koivisto toi mukanaan muistoihin ne ajat, kun maailma nyt vaan jotenkin turvallisemmalta paikalta. Koiviston halu "fundeerata" päätöksiä tuntuisi nykyjohtajan mielestä hirveältä. Kuulostaa vanhan miehen puheelta ja kai sitten olen jo vanha.


Nythän kaikki suunnitelmat on hösättävä kasaan ja katsoa sitten mitä tapahtuu ja toivoa parasta sekä pelätä pahinta. Presidenttiys lienee ainoa instituutio, johon liittyy vielä jonkinlainen arvovalta. Presidentin ei tarvitse mainostaa mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja Suomessa presidentti harvemmin muutenkaan ajautuu mihinkään julkiseen riitaan.


Koivisto oli sen ajan presidentti kun olin lapsi. No joo, Kekkonenkin oli, mutta silloin en kyennyt vielä kovin paljon ajattelemaan. Ja lapsena jaksoin vielä katsoa ne presidentin uudenvuodenpuheetkin, nykyään niitä tulee harvemmin seurattua kovinkaan tarkasti.


Ennen presidentin ulkomaanmatkatkin olivat tapahtuma. Kuka muuten muistaa, missä Niinistö on käynyt viimeksi.


Koivisto oli sen ajan miehiä, että hän oli sodankin käynyt. Liekö siitä hänelle tullut se viisas harkintakyky. Kun on nähnyt kuolemaa silmästä silmään, tietää, ettei elämässä ole pahempaa odotettavissa kuin kuolema.


Mutta joo. Ajat muuttuvat. Ihmiset ovat nopeampia, mutta mieli hitaampi.

torstai 11. toukokuuta 2017

Runo satavuotiaasta Suomesta

Me emme rakenna tätä maata yhdessä.
Jos olemme koskaan rakentaneet.

Yhdet sanovat tekevänsä täällä kaiken,
toiset eivät halua tehdä mitään,
ja jotkut eivät saa tehdä mitään.

Jotkut haluavat kaiken,
toiset saavat kaiken,
ja jotkut eivät saa mitään.

Olemme eksyneet siitä, mikä joskus oli Suomi.
Tai sitä Suomea ei koskaan ollutkaan.
Vain oletus siitä, millainen Suomen piti olla.
Sellainen se ehkä hetken oli.

Sota on mennyt kauas pois,
mutta Suomessa se pysyy ikuisesti,
se on itsenäisyyden mitta,
ei anteeksianto, unohdus,
armon aika.

Onneksi olkoon Suomi sata vuotta.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä?

Katsoin televisiosta dokumentin kuolemaantuomituista vangeista Usassa. Tai oikeastaan heidän viimeisistä hetkistään. Yllättävän rauhallisia miehet olivat, vaikka tiesivät, että loppu koittaisi 48 tunnin päästä. Tietysti heillä oli ollut vuosia aikaa ajatella omaa kohtaloaan ja osa jo toivoi teloituspäivän koittavan.

Kuolemaantuomitut eivät voi ottaa elämästään tai oikeastaan viimeisistä hetkistään iloa irti, vaikka ovat niitä harvoja, jotka tietävät oman tarkan kuolinhetkensä. He eivät voi valita, mitä tekevät elämänsä viimeisinä hetkinä. Viimeisen ateriansa he saivat valita, mutta se siinä.

Olen miettinyt, että jos tietäisi tarkan hetken milloin kuolee ja olisi toimintakykyinen, miten elämänsä viimeisen päivän viettäisi. Juhlisiko kuin sananmukaisesti viimeistä päivää vai yrittäisikö hoitaa itseään vaivaamaan asiat, kun vielä viimeisenä päivänä ehtisi. Niitä kun aina jää.

Tieto omasta kuolemasta voisi olla liikaa. Seurauksena voisi olla pakokauhu tai lamaantuminen, ellei sitten olisi saanut tietoa omasta viimeisestä päivästä hyvissä ajoin etukäteen. Vai lamaantuisiko sitä jo etukäteen, kun asettuisi odottamaan omaa kuolemaansa. Senkun tietäisi varmasti tulevan, ihmiselämän harvoja odottamattomia asioita kun on kuolema.

Mutta jos tästä kaikesta ajattelusta pääsisi yli, niin... mitä sitä tekisi. Sitä voisi vain kävellä ympäriinsä ja katsella tätä maailmaa, jonka kohta joutuisi jättämään, miettien, ettei tämä maailma sittenkään kai niin paha paikka ollut. Muutakaan maailmaa meillä ei sillä hetkellä ollut.

torstai 4. toukokuuta 2017

Vuosaari (runo)

Olemme kuin peilit toisillemme, totesimme.
Vuosaari.
Parvekkeellasi tupakalla.
Punaviiniä ja tulevaa rakkautta.
Metrolla lopulta takaisin.

Olen vieraantunut siitä,
mikä oli kotini Helsingissä.
Se kuitenkin luetaan kodikseni.

Haavaani särkee.
Haavan sain, koska itse sitä halusin. 
Tämän haavan sain, että voin rakastaa.
Rakastajana olen kuin Napoleon,
intohimoinen, mutta ujonpuoleinen.

Suurmiehet kun syntyvät usein orpopoikina.
He pääsevät korkeammalle tasolle,
mutta eivät korkeampaan voimaan. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Nauttimisen tuska

Kohta se on pääsiäinen. Taas kerran.

Tänään silmiini osui eräs lehtiotsikko, jossa näyttelijä Mikko Leppilampi ilmoitti, ettei osannut nauttia mistään. Sen enempää en tarinasta tiedä, koska en lukenut juttua.

Tuo on mielestäni eräs aikamme suurimpia ongelmia. Ihmiset eivät osaa heittäytyä ja nauttia. Ehkä meillä on vain liikaa aikaa miettiä ja odottaa jotain parempaa. Oli se sitten parempi ihmissuhde, työpaikka tai mikä tahansa.

Että se hetki ei vain riitä. Tai sitten ihminen itse ajattelee, ettei ole ansainnut nautintoa ja onnea elämäänsä. Joskus ennen suurimman osan ihmisten energia kai meni pelkkään selviytymiseen.

Miksi miettiä onnea ja siitä nauttimisesta, jos ei nauti ja ole onnellinen sekin on elämää. Ja elämä valuu ohi, jos ei siitä ota kiinni. Ei sekään kai ihmisestä tee pessimistiä, jos on sellainen, mitä on.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Miten vieraannuin politiikasta?

Sunnuntaina on kuntavaalit. Minulla ei ole aavistustakaan mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestäisin. Äänestänkö sitten vain näteintä naista? En tiedä, haluaisin tuntea yhteenkuuluvuutta jonkin henkilön mielipiteiden kanssa, mutta kukaan ei ole onnistunut minua tavoittamaan, vaikka kaikki mahdolliset välineet siihen nykyään löytyykin.

Kuntavaalimarkkinointi on ollut mielestäni vaisua. Esitteiden jakajia ei ole ollut riesaksi asti, eikä somessakaan varsinaisesti häiriköidä. Olisiko ehdokkailta jo itseltäänkin hävinnyt usko vaikuttamiseen kuntapolitiikassa?

Joskus olin hyvinkin aktiivinen politiikassa, mutta olen vuosien myötä vieraantunut politiikasta lähes täysin. Nykyisin seuraan sitä lähinnä ammattini vuoksi.

Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa, mutta valinnan tehnyt vasta äänestyskopissa. En oikein allekirjoita minkään puolueen politiikkaa. Kaikki tuntuvat jotenkin vierailta.

Minusta politiikasta on tullut sellaista omien saavutusten ja tekojen kehumista ja keskinäistä riitelyä, joissa kaikki seisovat omissa asemissaan tukevasti antamatta yhtään periksi. Tyhjänpäiväistä saarnaamista, joissa saarnoista puuttuu sydän.

Kaipaan vuosi vuodelta enemmän syvempää tarkoitusta asiohin. Tuntuu, että sellaista on vaikeaa löytää politiikasta, eikä aina muustakaan elämästä. 

Niin, ehkä siksi vieraannuin politiikasta.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa (runo)

Näin Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa.
Jeesus ilmestyy harvoin,
harvemmin kuin pyhimykset,
ja vielä harvemmin harmaana sateisena päivänä,
päivänä kuten tämä oli.
Silloinhan hänen pitäisi ilmestyä,
kun ihmeet tuntuvat olevan kaukana.
Silloin, kun ihmiset istuvat yksin tai yhdessä,
ajatellen olevansa jossain muualla,
toivoen ihmeitä olevan vielä olemassa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Timo Ryhäsen taidenäyttelyssä

Kävin viime viikonloppuna katsastamassa tuttuni ja nuoren lahjakkaan taiteilijan Timo Ryhäsen näyttelyn Suburbian Forestry Galleria 12:ssa. Eli suomeksi tuo voisi tarkoittaa kaupunkiviidakkoa tuo näyttelyn nimi.

Pidin kyllä Timon maalaukset kuvastavat hyvin elämämme ajan kaaosmaisuutta ja ihmisen yksinäisyyttä siinä. Unohtamatta kuitenkaan menneiden aikujen taruja ja myyttien vaikutusta meihin. Uskoisin että Timosta kuullaan vielä.

Tai niin minä ne taulut koin, katselkaa itse ja ihmetelkää.








maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sophia Loren (runo)

Sinä olet Sophia Loren.
Kaikki sinun sanasi ovat kauniita
kuten sinä ja Sophia olette.
Minä odotan sinua joka päivä.
Ja minä tiedän etttä olet kipeä,
mutta silti hymyilet minulle.
Sellainen sinä olet,
maailman rakastavin nainen.
Sinun sanasi rauhoittavat,
niitä kaipaan joka päivä. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kuin Mengele

Luin hiljattain Gerald L. Posnerin ja John Waren kirjoittaman kirjan Josef Mengele - Elämä ja teot. Mengelen suurin osa meistä muistaa Auschwitzin keskitysleirin hirmulääkärinä, joka käytti uhrejaan mitä julmimpiin lääketieteellisiin kokeisiin.

Lisäksi hän oli kuulemma ainoa niistä natsiupseereista, joka pystyi valitsemaan selvinpäin ne, jotka menivät kaasukammioon ja ne, jotka kokivat hitaamman kuoleman keskitysleirillä. Muut eivät samaan pystyneet. Mengele suorastaan vaati päästä valintatilaisuuteen, koska hänen intohimonaan olivat kaksoset, joita hän erityisesti kaipasi kokeisiinsa.

Mengelen kaltaisia ihmisiä voisi pitää helposti raivohulluina petoina, mutta sitä Mengele ei ollut. Häntä pidettiin jopa kohteliaana miehenä. Mengele ei mitä ilmeisimmin tuntenut minkäänlaista katumusta tai syyllisyyttä teoistaan. Eniten häntä harmitti, että hänen "tutkimustuloksensa" tuhoutuivat.

Häntä voisi pitää jonkinlaisena kaksijakoisena persoonana, joka kykeni muuttumaan tilanteen mukaan. Varakkaasta suvusta lähtöisin olevana hän omana aikanaan varmasti tunsi muutenkin olevan muiden yläpuolella. Käsittämätöntä tietenkin on, miten lääkäri voi niin unohtaa valansa auttaa muita, mutta Mengele oli aikansa lapsi, jolloin demokraattisissakin maissa steriloitiin huoletta vammaisia ja sairaita.

Mengele oli niitä harvoja henkiinjääneitä kovan liigan natseja, joita ei koskaan saatu kiinni. Mitään ilon täyttämää ei Mengelen pakovuodet Etelä-Amerikassa olleet, vaan varsin yksinäistä köyhyydessä kituuttamista. Merkillepantavaa on, ettei Mengelen perhe koskaan täysin hylännyt miestä, vaan rahoitti tätä jopa. Ihmeellistä on siksikin, ettei Mengeleä koskaan saatu kiinni.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Amy

Katsoin Amy Winehouse-dokumentin ja kirjoitin runon.

Amy
Yö kysyy minulta, miksi minut hylkäsit.
Minä vastasin, en ole hylännyt.
Odotan vain hetken.
Sinä tulet aina takaisin yö.

Mitä sitten tapahtuu?
Katsoin aikaa tarkistaakseni,
oliko tämä jo tässä. 

Ja sinä tulit yö,
vaikka pyysin,
ja en sinua pyytänyt.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Miten ihmisen tulisi asua ja elää?

Ystäväni Kirsi Haapamatti on kirjoittanut kirjan Unelmien ekokylät, joka kertoo suomalaisista ekoyhteisökylistä nimensä mukaan ja tietenkin niiden asukkaista, joiden tarinat ovat mielenkiintoisia. Monet ovat lähteneet hyvinkin palkatuista hommista valitakseen toisenlaisen tavan elää. Se vaatii rohkeutta ja sitä täytyy kunnioittaa.

Jos rehellinen olen, minusta ei olisi ekoyhteisöasujaksi, eikä minkäänlaiseksi yhteisöasujaksi. Itse olen tyytyväinen rauhaan kerrostalokaksiossa, sillä missään muualla ei saa enemmän olla kuin kerrostaloasunnossa. Kuollakin saa rauhassa. Sain armeijassa riittävästi kokemusta yhteisöasumisesta.

Yleensä ekoyhteisöihmisiä pidetään jonkinlaisina hihhuleina, joiden pyrkimyksille naureskellaan tavallisten ihmisten toimesta. Mutta tämä on tavallista, se, joka yrittää jotain muuta kuin mitä suurin osa tekee, on aina pilkankohde.  Itse en kyllä naureskele, minusta on aina hienoa, jos jotkut ihmiset valitsevat asumiselleen ja elämälleen toisenlaisen tien, mikä on siihen kiveen kirjoitettu.

Suomessahan on kiveen kirjoitettu, että oma asunto täytyy olla. Mielummin omakotitalo, mutta paremman puutteessa sitten oma kerrostaloasunto. Kaikki muu on sitten erilaista ja ihmeellistä. Vuokra-asumistakin pidetään vain välivaiheena omaan asuntoon. Sääli. Että ajattelu on näin urautunutta.

Itse en usko, että maailmaa pelastetaan ekoilulla, se vaatisi jonkinlaisen maailmanlaajuisen kriisin, jolloin ihmisten olisi pakko muuttaa kulutustottumuksiaan ja elämäntyyliään. Sellaista ei vielä ole kaikista uhkakuvista huolimatta näköpiirissä.

Ja jokainen tiedämme, että nykypäivän mukavuuksiin tottuneiden ihmisten on vaikea tottua yhteisöllisyyteen. Se entisaikojen haikailtu yhteisöllisyyskin oli vain olosuhteiden pakko. Oli pakko asua ahtaasti ja yhdessä, kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Ainakaan köyhällä kansalla.

Elämme siitä onnellista aikaa, että meillä on nykyään vaihtoehtoja. Me voimme valita elämämme ja elämäntyylimme itse. Ennen sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä tulisi olla kiitollinen.

torstai 23. helmikuuta 2017

Rumat ja kauniit

Anu Saagim sanoi Maria Veitolaa rumaksi. Kohu oli valmis. No. Maria Veitola tuskin on rumimmasta päästä. Onhan hän hoikka ja hänellä on kauniit kasvot, näitä ominaisuuksia pidetään yleisesti kauniin ihmisen merkkinä.

Kansa raivostui Veitolan puolesta, koska suurin osa kansasta on joko tavallisen näköisiä tai rumia. Kauniit eivät raivostu siitä, että jotakin haukutaan rumaksi, sillä he tietävät olevansa kauniita, eikä heillä ole ulkonäkönsä suhteen hätää tai itsetunto-ongelmia.

Yleensä unohtuu, että kyllä maailmassa toden totta on sekä rumia ja kauniita. Siitä ei pääse yhtään mihinkään. Kauneus on katsojan silmässä, mutta vain pienen osan katsojista. Tiettyjä ihmisiä pidetään kauniina ja tiettyjä rumina. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää mitään muuta.

Ei kauneuskilpailuja järjestetä rumille, vaikka mielestäni siinä olisi ideaa. Valittaisiin kaikkein rumin, mutta tällaista ei hienotunteisuussyistä ainakaan nykyisin voi enää järjestää.

Rumuus on mielestäni ihan ok, jos on sinut rumuutensa kanssa. Suurin osa rumista ihmisistä tuskin on. Se johtuu jo siitä, että he aistivat muiden katseet. Näitä katseita luovat eniten tavallisen näköiset, joita suurin osa meistä on.

Rumuus ei ole elämän loppu. Ruma ihminen voi kompensoida ulkonäkönsä puutteet muilla ominaisuuksilla. Älykkyydellä, sosiaalisuudella näin esimerkiksi. Näin hän voi saada itselleen jopa kauniin ihmisen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Salaperäinen (runo)

Sinussa on jotain niin salaperäistä,
jollaista en ole kenessäkään
kohtaamassani  havainnut.
Yllätät minut kerta toisensa jälkeen,
sinussa on vähän ennalta-arvattavaa.

Sinun kanssasi jokainen hetki
on johdatusta johonkin,
josta sinä olet tullut,
ja jota sinusta yritän etsiä.

Minä olen palvelijasi
tällä johdatuksen tiellä,
josta ihmiset ovat puhuneet
alkuajoistaan lähtien.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Mechelininkadun lehmukset

Ne kaatoivat Mechelininkadun lehmukset.
Ne olivat kuulemma lahonneet.
Se, mikä oli joskus kaunista
on nyt rumaa ja paljasta.

Noita lehmuksia katselin, kun kävin luonasi,
lehmukset kaatuivat sen jälkeen,
kun minäkin kaaduin ja kaduin,
ja sinä minut olit jo unohtanut.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Uskon, jos uskon

Uskon, jos uskon, sanotaan.
Se onkin haastava tehtävä mietittäväksi.


Miksi uskoa, jos ei usko?
Ja jos ei usko oikeasti?


Miksi täytyisi uskoa?
Ja mihin täytyisi uskoa?


Ihmisiin, uskoon, elämään?


Mikä on usko?


Mistä lähtee usko?
Tarvitseeko kaikkien uskoa?
Selviääkö ilman uskoa?


Mikä on uskon tehtävä?



keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kristallinen pääkallo (runo)

Se paljastui sittenkin valheeksi.
Toive aitoudesta oli vahvempi kuin valhe. 
Kristallinen pääkallo ei ollut atsteekkien tekemä.
Ei edes roomalaisten.
Ei edes isoisän.

Eikä siinä ollut taikaa mitä toivoimme.
Kristallinen pääkallo ei kyennyt tappamaan.
Ei kostamaan. 
Ei edes pelastamaan.
Ei antamaan anteeksi tai antamaan armoa.

Se oli tavallista lasia.
Ja sen oli tehnyt joku, joka yhä elää kanssamme.

Enää ei kristallista pääkalloa kierrätetä näyttelyissä.
Enää eivät ihmiset sitä ihastele.
Sen arvo hävisi.

Nyt se lepää pölyttyneenä jonkun kokoelmissa.
Ja siitä halutaan eroon. 
Sen taika tuhoutui, kun valhe muuttui todeksi,
eikä todellisuudessa ei ole taikaa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Runo Saara Aallon laulukilpailuvoitosta ja sen seuraamuksista

Saara Aalto voitti laulukilpailun vakavan,
vaikka jäi toiseksi.

Kansa tuli hulluksi. Se riensi toreille. Saara on otettava vastaan.
Tämä on mestaruus, jota Suomi on odottanut.
Urheilu ei enää anna voittoja.

Suomi on vihdoin voittanut.
Hurraa. Hurraa.
Meidän Saara.
Suomi on voittanut.

Saara on uusi tähti. Kyllä kurjuus nyt väistyy maastamme.

Saara on joka paikassa. Valkoisessa turkissa.
Suomalainen jääprinsessa. Suomi voitti.

Mitä tästä kaikesta seuraa?
Uusi enkeli, vai unohdetaanko hänet?
Kunnes seuraava voittaa ja joku häviää voittonsa?

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kävelyllä Tallinnassa (runo)

Halusit kulkea käsipuolessani Tallinnassa.
Ajattelin, että sinun täytyy olla ihme,
joka on pudonnut taivaasta.

Naisen, joka pitää punaviinistä,
joka antaa minulle lahjaksi savukerasian,
täytyy olla hyvä.

Nainen, joka tietää, mistä hyvää ruokaa löytyy,
on jo korvaamaton.
Meillä oli kiire takaisin laivaan,
sillä laivat eivät odota,
niin hyvää kuin elämä odottaessa voikin olla. 

Sanoit, että olen hyvä sellaisena kuin olen,
ja minä sanoin sinulle, että olet hyvä
sellaisena kuin olet.

tiistai 3. tammikuuta 2017

En olisi tässä, ellei yhteiskunta olisi...

En olisi tässä -kampanjassa eri ihmiset ovat kirjoitelleet, minkälaista tukea he ovat saaneet hyvinvointivaltioltamme elämänsä eri vaiheissa. 


Joo, pakko myöntää, että itsekin tulee tartuttua yhteiskuntamme negatiivisiin puoliin. Tässä en todellakaan yksin, sillä kaikki lähtee nykyään negatiivisuudesta positiivisuuden sijaan. Ja joo, ongelmia toki riittää yhteiskunnassamme, mutta myös paljon hyvää.


Pakkohan se on myöntää, että yhteiskunta on tukenut minuakin runsaasti varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ihan heti syntymästä lähtien. Minua on pyöritelty ja ihmetelty neuvolassa. Ja koulujärjestelmä on suonut minulle aivan erilaiset mahdollisuudet kuin kehitysmaissa. Ongelmistaankin huolimatta suomalainen peruskoulujärjestelmä on laadukas.


Olen nauttinut opintotukea, joskaan en ole vuosikymmentä viettänyt yliopistossa. Opintolainaakin olen saanut. Sosiaalihuollon palveluistakin olen nauttinut hetken toimeentulotuen muodossa. Samoin kuin työttömyyskorvauksen.  Olin myös hetken kunnan pyörittämällä työpajalla niinä aikoina kuin olin pahiten ulalla. Sen kautta löysin ihme kyllä ammatinkin.


Olen siis joidenkin mielestä ehtinyt olla sosiaalipummikin.
Olen myös antanut elämästäni kahdeksan kuukautta armeijassa. Joskin mielestäni tuon ajan yhteiskunta olisi voinut käyttää osaltani järkevämminkin.


Julkista terveydenhuoltoakin olen käyttänyt ja työterveyshuoltoa, jota sitäkin yhteiskunta tukee. Samoin saanut lääkkeistä Kela-korvauksia. Oikeastaan kun nyt ajattelee, niin kohtuu turvattu tämä yhteiskuntamme on. Niin monessa asiassa on jelpattu.


Nyt tietysti maksan enemmän kuin saan, mutta kai se on ansaittua, koska olen paljon saanutkin.


Uusi Kelan pääjohtaja taivasteli tässä muuten hiljattain, että ihmettelee, miksi ihmisille maksetaan siitä, etteivät ne tee mitään. Joskus olen minäkin etuisuuksia yhteiskunnalta saanut, mutta minun tapauksessani ne ovat saaneet liikkeelle.


Ehkä joidenkin tapauksessa ne lamauttavat tai muuta mahdollisuutta ei enää ole tai yhteiskunta ei enää halua ihmistä osakseen. Jotkuthan eivät hae lainkaan yhteiskunnalta apua, vaan varsinkin nuoret miehet saattavat jäädä kotiin makaamaan vanhempiensa elätettäväksi.
Pakko tietysti tässä yhteydessä myöntää, että vallalla on nykyään henki, että minulle kaikki ja heti nyt yhteiskunnalta. Ja jos jotain viedään, niin se on loukkaus henkilökohtaisesti. Niin, yhteiskunta tekee nykyään melkein kaiken muun, paitsi ruokkii nälkäisimmät suut, joista huolenpito on jätetty ruoka-avulle.
Gadgetissa oli virhe