tiistai 26. huhtikuuta 2016

Hullut erakot voivat mennä muualle

Muusikko Prince menehtyi viime viikolla. Vielä emme tiedä, johtuiko alle 60-vuotiaan Princen poismeno huumeista vai ihan luonnollisista syistä. Ja kuten aina käy, kun taiteilija menehtyy, niin ylistys alkaa. Kuollut taiteilija on aina se paras taiteilija. Itse en ole innostunut Princen musiikista, mutta täysin ainutlaatuinen muusikkohan hän oli.

Viimeiset vuosikymmenet Prince pysyi pimennossa. Se oli osin hänen oma tahtonsakin. Mies vältteli julkisuutta, ei antanut montakaan haastattelua ja jopa kuvia hänestä oli niukalti 90-luvun puolivälin jälkeen.

Ei häntä ylistetty viimeisinä parina vuosikymmenenä ennen kuolemaansa. Häntä pidettiin erikoislaatuisena persoonana, hankalana, jopa hieman hulluna. Prince viihtyi enemmän tai vähemmän erakkona omissa oloissaan, vaihteli taiteilijanimeään vaikka miksi ja taisteli levy-yhtiötään vastaan. Samaan aikaan hän teki valtavasti musiikkia, joka ei enää saanut huomiota, sillä mies ei lähtenyt myymään itseään kaupallisesti.

Princen kaltaisten persoonien aika on auttamattomasti ohi. Enää ei siedetä sitä, että joku poikkeaa massasta ja vieläpä uskaltaa taistella sitä vastaan. Maailma on armoton erilaisille persoonille. Michael Jackson oli erikoislaatuinen kuin kuka, ja miten hänelle kävi. Hän erakoitui. Näin kävi myös omalaatuiselle miljonäärille Howard Hughesille tai tuottajanero Phil Spectorille. Tässä vain muutama esimerkki. Tosin kaikilla on ollut enemmän tai vähemmän huumeongelmia, joten sekin on sitten syy tai seuraus.

Massasta poikkeavat ajetaan erakoitumaan, se on valitettava fakta. Ei tarvitse olla edes maailmankuulu vain näin käy vaatimattomammissakin puitteissa. Vaikka elämme ajassa, jossa siedetään ainakin tietynlaista erilaisuutta enemmän kuin koskaan, niin aikamme sietää erilaisuutta huonommin kuin koskaan. Silloin ajautuu joko erakoksi omasta tahdostaan tai muiden avittamana, koska omassa rauhassaan on yksinkertaisesti helpompaa.

Enkä jaksa uskoa, että erikoislaatuiset taiteilijat pääsevät enää koskaan kansansuosioon. He eivät yksinkertaisesti saa huomiota, jota kaikista mullistuksista huolimatta saa yhä parhaiten isojen levy-yhtiöiden tai vaikka kustantamojen toimesta.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Manic Street Preachers Helsingin Jäähallissa

En ole aikoihin käynyt millään keikoilla. Ei tosin ole ollut sellaisia bändejäkään, joita olisi halunnut mennä kuuntelemaan. Nyt kävin kuitenkin Manic Street Preachersin keikalla.

Kyseinen bändi on tietenkin kovin 90-lukua, mutta silloinhan vielä musiikkia enemmän kuuntelinkin. Kuulijakuntakin tuntui olevan aika ikäistäni keikalla. Mutta väliäkö sillä. Mitään I love you-puheita ei bändin nokkamies, laulaja James Dean Bradfield vetänyt, vaan biisit pukkasivat ilmoille toisen päätyttyä.

Mukava yksityiskohta oli Walesin lippu lavalla, en edes muistanut, että ukot ovat Walesista. Hauska heitto kai joltakin oli myös yleisöstä, kun hän pyysi soittamaan Wonderwallin, joka tietenkin on toisen 90-luvun brittibändin Oasiksen biisi. Siitä bändi ehkä vähän ärsyyntyi.

Ei bändi pankkia räjäyttänyt, mutta soitti viihdyttävästi ja luotettavasti. Vähän sellaiseen brittiläiseen lad-henkeen, että tänne tultiin tekemään duunit ja se on siinä. Yleisö tietenkin innostui vasta eniten silloin, kun tuli ne 90-luvun suurimmat hitit, kuten Design For Life ja muut vastaavat. Tsunami-biisiä ei valitettavasti soitettu.

Sinänsä nostan hattua näille vanhan liiton bändeille. Ne jaksavat kiertää, vaikka parhaimmat biisit on jo tehty ja yleisö haluaa kuulla ne laulut, joita on soitettu jo viimeiset 20 vuotta. Manicilla ei ollut innostuksen puutetta, vaikka innostuneempi keikasta tuntui olevan yleisö, kun he itse.




maanantai 18. huhtikuuta 2016

Erikoismerkki nimeltään tunteet

Jostain luin, että koulujen opetusohjelmaan suunnitellaan liitettäväksi jonkinlaista tunnekasvatusta. Se olisikon toden totta tarpeen. Meille suomalaisille on vaikeaa ilmaista varsinkin negatiivisia tunteita oikealla tavalla. Saati sitten pettymyksiä. Minä myönnän suoraan, että kovasti opittavaa olisi noissa asioissa.

En edes tiedä, mitä kaikkea kouluissa on nykyään mahdollista opiskella. Silloin kun olin peruskoulun yläasteella saattoi opiskella jopa konekirjoitusta. Sitä tuskin on enää ohjelmassa. En koskaan edes oppinut kirjoittamaan nopeasti kirjoituskoneella, mutta sain silti todistukseen arvosanaksi yhdeksikön.

Kuten moneen kertaan on todettu, niin kaikkea ei voi kouluissa tai edes yliopistoissa opettaa. Jotkut asiat on opeteltava ihan itse. Mutta jos todella olemme jo siinä pisteessä, että esimerkiksi tarvitsemme tunnekasvatuksen opetusta, niin olemme ehkä taantuneet kaikesta edistyksestämme huolimatta. Nimenomaan ihmisenä taantuneet.

Ihmiskuntien sivilisaatioita ei ole luotu hetkessä. Usein ne ovat nousseet satojen ellei tuhansien vuosien kuluessa. Teknologian on oikeastaan räjäyttänyt elämämme vajaassa 20 vuodessa. Hiihtelemme sitten perässä tunteineimme. Nykyisin on vaikka minkälaista hymiötä ja merkkiä, joilla ilmaista tunteita, mutta silti tosielämässä homma on helvetin vaikeaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Sinun ympärilläsi on lämmin valo

Kaikki tiet johtavat kuolemaan.
Kivutonta kuolemaa ei ole.
Sitä voi vain toivoa.
Kuoleman lisäksi on muuta.
Sinun ympärilläsi on lämmin valo.
Se hohtaa minulle.
Kun vain saisin valosi kiinni.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Tylsyys-teoria

Eräs Johanna kertoi minulle, että tärkeintä elämässä on oppia sietämään tylsyyttä. Hän kuulemma jopa pitää siitä. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut sanovan näin.

Sinänsä tämä tylsyys-teoria on rauhoittavan zeniläinen. Kun opit sietämään tylsyyttä, sitä ettei mitään tapahdu tai odota tapahtuvaksi, niin elämä voi olla helvetin nautinnollista. Nautit siitä, ettei mitään ole, mutta samalla on kaikki.

Pelkäämme niitä hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään, vaikka ne ovat niitä hetkiä, joista tulisi nauttia. Luulemme, että nautinto tulee siitä, että aina tekee tai tavoittelee jotain. Meille on vaikeaa olla rauhassa, omissa oloissaan. Siitä on tehty jopa jollain tavalla väärää. On väärin vain olla tavoittelematta tai haluamatta mitään.

Vain olla.

Myönnän. Minulla on tylsyydestä vielä paljon opittavaa.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jokapäiväiset pyytäjämme

Halusi tai ei, jotkut asiat toistuvat elämässä melkein joka päivä. Ihan niin kuin Päivä Murmelina-elokuvassa, mutta ilman elokuvankaan muutosta. Tämä koskee niitä reittejä, joita kuljet, kouluun, töihin, kapakkaan tai minne nyt kuljetkin.

Itse hyppään 7:n ratikkaan Lasipalatsin pysäkiltä ja suuntaa aina yhtä kauniiseen Pasilaan, betonikolossissa, jossa nyt vielä paukkuu aamusta iltaan. Melkein aina siellä, Lasipalatsin pysäkillä, on romanikerjäläisiä kauppaamassa sitä lehteä, jota en ole nähnyt kenenkään ostavan. Toisessa kädessä on sitten se vanha tuttu pahvimuki.

Sitkeästi he tiedustelevat joka aamu, josko nyt ostaisin lehden tai antaisin kolikon, vaikka tietävät, etten ole sitä yhtenäkään aamuna tehnyt. Myyjätkin ovat aina samat naamat. Pari miestä, koskaan en ole naista nähnyt kaupittelemassa. Ehkä he saavat enemmän kerjätessä. 

En ole nähnyt kenenkään ostavan tai antavan näille miehille mitään. Olisiko uutuudenviehätys kadonnut kerjäläisistä ja sinisilmäisimmätkin eivät halua enää jakaa heille rahojaan. Suurin osa ei edes reagoi heidän olemassaoloon, itse vaivaudun nyökkäämään päätäni kiellon merkiksi.

Romanikerjäläisistä on tullut päivittäinen osa Helsingin kaupunkikulttuuria. He vain ovat, vaikka ihmisistä suurin osa on niin, etteikö heitä olisi olemassa. Jonkun olen nähnyt heille ratikkapysäkilläni huutavan, mutta en ymmärrä mitä hyötyä siitä on, koska he eivät puhu edes samaa kieltä. Yleensä huutaja on sellainen suomalainen, jolla ei näyttäisi itselläänkään menevän hyvin.

Tullessani kotiin Eerikinkadulla päivystää usein yksi ja sama asunnoton, aivan puliukolta hän ei nimittäin vaikutta, myymässä taidetta mustasta jätesäkistään. En ole taidetta vielä ostanut, mutta kylläkin kieltäydyn aina kohteliaasti. Tämä veijari ei siitä edes siitä suutu toisin kuin tupakantummaajat, jotka olettavat antamisen halun olevan jokaisessa ihmisessä. Lähikapakassa olen kyllä nähnyt miehen sitten pelaavan saamiaan kolikoita, joten joltakin hän saa rahaa.

Olen miettinyt, että olenko kylmä ja kova ihminen, kun en suostu jokapäiväisiin pyyntöihin. Jos kaikille antaisi kaiken, niin kaikesta pääsisi eroon. Tiedän olevani hyväosaisempi kuin moni muu, mutta kaikkea ei voi antaa, ei aina, eikä varsinkaan joka päivä. Joskus ihminen haluaisi yksinkertaisesti olla rauhassa.
Gadgetissa oli virhe