perjantai 30. joulukuuta 2016

Kaikki alkoi unesta (runo)

Kaikki alkoi unesta

Kaikki alkoi unesta.
Kaikki loppuu uneen.
Uni, joka on läsnä.
Uni, joka ei koskaan lopu.
Tukahdutettu uni.
Tämä on upea päivä.
Mihin se vielä päättyykään.
En ole edes herännytkään.

Kuin poika pelätessään väkivaltaa
yksinäiset ihmiset ovat tottuneet yksinäisyyteen,
he jopa kaipaavat yksinäisyyttä.

Mies, joka myi maailman,
lääkäri, joka pelkää potilaidensa tekevän hulluksi.

Mies, joka myi maailman,
lääkäri, joka pelkää potilaidensa tekevän hulluksi,
luovutin,
koska kaikki eivät olleet kanssani samaa mieltä.

torstai 29. joulukuuta 2016

Sydämenmuotoinen kuvaelma




Talvisin psoriasis äityy aina pahemmaksi, teit sitten mitä tahansa. Sillä on kroonisena tautina jopa ironiaa. Otsaani nimittäin nousi sydämenmuotoinen kuvio.






keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Yö on hellää ja kiduttavaa

No niin. Palataanpa Yö on hellään hetken päästä. Pirusti taas kaikkea ollut ja nyt jaksan ja ehdin taas keskittyä kirjoittamiseen.

Niin kuluneelta kun se kuulostaakin vuodesta toiseen toistaa, niin vuosi on taas kohta ohitse. Mitä tästä vuodesta jäi käteen. Tässä vaiheessa tuntuu, että yksi vuosi taas meni. Ei riemunkiljahduksia. Välillä on uitu syvissäkin vesissä, mutta onneksi kroolattu pinnalla. Mutta niin kauan kuin on elossa, voi olla kai elämäänsä tyytyväinen.

Mieleen on jäänyt tästä vuodesta erityisesti monen viihdemaailman tähden poismeno. Välillä tuntuu, että lähtö taivaskuoroon on tullut jollekin lähes viikoittain. Kuolema on edessä jokaisella, myös tähdillä.

Mutta siihen Fitzgeraldin Yö on hellään. Tarinahan oli jykevä, lahjakas psykiatri menee rikkaan potilaansa kanssa naimisiin. Auttaa tätä, mutta lopulta väsyy itse ja katoaa mitättömyyteen menetettyään kiinnostuksensa kaikkeen.

Taituruutta on miten, miten Fitzgerald on saanut elämänpettymyksestä kokonaisen kirjan aikaan. Sellaisesta hitaasta hiipumisesta, johon ei varsinaisesti ole syytä, koska puitteet ovat hyvät ja nainen rakastaa, vaikka kyse olikin riippuvuudesta toisesta ihmisestä.

Lopulta nainen vapautui riippuvuudestaan toisesta tunteidensa parantamisesta, mutta parantajalle ei jäänyt mitään. Sitä ennen molemmat olivat kiduttaneet toisiaan sellaisella tyylikkäällä 20- ja 30-lukujen sivistyneellä vittumaisella tavalla.

Imikö ihmisten ahdistuksen parantaminen psykiatrin itsensä tyhjäksi. Sellainen kysymys jäi ilmaan. Yö on hellä on silloin kuin se tuo unohduksen, eikä ole pakoa. Eikä ole riippuvaista toisesta ihmisestä koskaan. Vähän sillä tavalla voisi asian selvittää, että kun halu ja tarve loppuu, katoaako myös tarve olla ihmisen lähellä.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Tarvitsetko perseennuolijoita tunteaksesi itsesi hyväksi?

Luen F. Scott Fitzgeraldin kirjaa Yö on hellä. Siitä myöhemmin lisää. Eräs henkilöhahmo kirjassa, joka kovasti muistuttaa Fitzgeraldia itseään toteaa, että hän perseennuolijoita hän tarvitsee, että tuntisi taas olevansa jotain.

Minä en oikein perseennuolijoista tiedä, koska itselläni ei ole sellaisia ollut. Kukaan ei oikein ole kokenut tarpeelliseksi kosiskella suosiotani. Joskus on enemmän ollut päinvastoin. Ja tarvitseeko sitä perseennuolijoita. Tulisiko siitä parempi olo, että joku kertoisi sinulle valheita vieressä, joiden itse kuvittelet olevan totta, mutta jotka eivät ole totta.

Jokainen ihminen tarvitsee kannustusta ja ennen kaikkea sitä, että tuntee olevansa hyvä. Jostain syystä toisten hyväksyntää jokainen haluaa. Osa sitä suorastaan rukoilee ja anelee. Mutta silloin ei yleensä saa. Surullista kyllä. Ne, jotka tarvitsevat eniten hyväksyntää, eivät saa sitä. Ja ketkä eivät siitä välitä, saavat hyväksyntää.

Mutta perseennuolijat. Mitä menestyneempi ainakin ulkoisesti olet, sitä varmemmin omaat perseennuolijoita. Rikkaat ja kauniit ihmiset vetävät perseennuolijoita puoleensa kuin hunaja. Ehkä perseennuolijat luulevat, että voivat heidän rinnallaan myös itse loistaa.

Kannattaisi muistaa, että perseennuolija haluaa vain jotain itselleen. Ei ole pyyteetöntä perseennuolijaa tässä maailmassa. Perseennuolijan perimmäinen tavoite on viedä nuolettavansa paikka.

Millainen ihminen sitten on perseennuolijan prototyyppi? Miksi kaikki eivät ole perseennuolijoita. Vaikea sanoa, itse en ole koskaan kokenut tarvetta mielistellä ketään saadakseni itselleni lisää palkkaa tai etuja. Ehkä perseennuolijat eivät itsekään huomaa nuolevansa, ehkä he luulevat vain tekevänsä kaikkensa itsensä eteen.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Joulukuun lyhyitä ajatuksia

- Kovasti oli Linnan juhlissa edustavia neitejä ja rouvia. Osalla rinnatkin roikkuivat ulkona. Mutta ei ole Jennin voittanutta. Ja jotkut marssivat itsenäisyyspäivänä. Niitä taitaa harmittaa kun eivät päässeet tappelemaan. Ja itsenäisyyspäivä tuntui pyörivän sodan ja sotaveteraanien ympärillä. Siirrytäänkö tulevaisuuteen? Maamme kohtalo kun saattaa taas olla synkkä.

- Teatteri-ilta päättyi sairaalaan.

- Suomalaiset pojat ovat Pisa-tutkimuksen mukaan menossa pohjaa kohti. Silti väitetään, että tyttöjä suositaan koulussa. Mitä tehdä pojillemme?

- Miksi sijoittajat nauravat Leijonan luola-sarjassa keksijöille?

- Superjohtajat treenaavat alituiseen ja nukkuvat vain neljä tuntia yössä. Miksi heistä ei kuitenkaan pidetä niin paljon kuin entisaikojen pulleista, kiukkuisista ja itsevaltiaan elein käyttäytyvistä patruunoista?

- Miksi ihmiset eivät hymyile?

- Joukkosurmien syyksi epäillään syrjäytymistä, mutta sadat tuhannet syrjäytyneet eivät silti tapa. Voiko ihminen tappaa, koska on vain sekaisin.

- Time-lehti valitsi Donald Trumpin vuoden henkilöksi. Häntä ei oikein jakseta enää vihata. Suomessa.

- Luen taas kaunokirjallisuutta. Se on merkki paremmasta.

- Minulla riittää taas ideoita kaikesta. Sekin on merkki paremmasta.

- Liityin instagramiin. Se on mielenkiintoisempi kuin Twitter, joka on viisastelijoita varten. On rauhoittavaa vain rullata kuvia ja tykätä niistä. Kuin pieni lapsi palikoidensa kanssa.

- Koska elämämme loppuu ja elämme sosiaalisessa mediassa silti.

- Mitä vähemmän dokaa, sitä siedettävämmältä maailma tuntuu.

- Kun päästää irti, sitä siedettävämmältä maailma tuntuu.

- Voi olla mahdollista, että kaikki on mahdollista, jos jaksaa uskoa, että kaikki tai edes vähä on mahdollista, vaikka turpiin tulee.

- Kunnioitusta ei tarvitse muilta, jos ei välitä kunnioituksesta muiden taholta. Muut saavat ajatella sinua siksi, miksi luulevat sinun olevan. Totuutta he eivät tiedä.

- Ihottumani on paremmassa kunnossa puoleentoista vuoteen.

- Painajaiset saisivat jo loppua.

- Kaipaan kovasti jotain. En vain voiko se olla mahdollista.

- Pimeys ei ihmisiä lannista. Se on toivottomuus, mistä ihmiset kärsivät.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Seikkailijat ja Suomen pelastajat talvisodassa

Ex-kollegani Kari Kallonen on kirjoittanut useita tietokirjoja sota-ajoista ja sota-aikojen värikkäistä persoonallisuuksista, kuten esimerkiksi legendaarisesta Lauri Törnistä, joka kohtasi matkansa pään lopulta Usan armeijan väreissä Vietnamin viidakoissa. Sitä ennen mies oli sotinut niin Suomen armeijassa kuin Saksan armeijassakin.

Ja Usasta tai ainakin siellä asuvien suomalaissyntyisten tekemisistä kertoo Kallosen uusin kirja Tähtilippu talvisodassa. Kirja paljastaa Amerikan Suomalaisen Legioonan edesottamuksista talvisodassa ja kertoo laajemminkin hyvin kirjavasta vapaaehtoisten joukkosta talvisodassa.

Talvisota oli kunniakas sota, jos sotaa voi sellaiseksi koskaan sanoa. Pienen Suomen kansan puolesta ilmoittautui runsaasti halukkaita taistelemaan. Joitakin seikkailijoita hätisteltiin poiskin, koska osa ryhtyi rikolliseen elämään ja huijareiksikin Suomessa. Tunnetuin seikkailija talvisodassa lienee näyttelijä Christopher Lee. Ja tulijoita valittiin tarkoin. Esimerkiksi saksalaisilla natseilla ei ollut asiaa sotimaan Suomen puolesta. Näin oli kieltänyt itse marsalkka Mannerheim.

Suomalaissyntyisillä vapaaehtoisilla sotimaan lähdön syynä ei tietenkään ollut usein pelkkä seikkailunhalu, vaan halu auttaa entistä isänmaata. Osa Suomeen tulleista ei ollut välttämättä nähnyt sukulaisiaan Suomessa 20 vuoteen, koska laivamatka Usasta Suomeen oli luonnollisesti kallis. Vapaaehtoisista suurin osa saapui talvisotaankin lahjoitusvaroin.

Taisteluihin ulkomailta tulleista vapaaehtoisista ehti vain harva. Myös Amerikasta tulleista. Olihan talvisota lyhyt ja ennen ei lennetty puolessa päivässä toiselta mantereelta paikan päälle. Ruotsalaisia vapaaehtoisia lukuunottamatta vapaaehtoisten merkitys sotatoimissa jäi lähinnä symboliseksi. Innokkuudesta vapaaehtoisilla ei ollut pulaa. Osa karkasi päästäkseen rintamajoukkoihin sotimaan nopeammin.

Kallosen kirjasta käy ilmi, että amerikansuomalaiset olivat ennen talvisotaa hyvin jakautunutta porukkaa, jotka ottivat väkivaltaisesti yhteen ajoittain. Sisällissota oli jättänyt arpensa ja kommunistit ja oikeistolaiset elivät täysin erillistä elämää. Kommunisteja ei tietenkään lähtenyt talvisotaan sotimaan, eikä heitä olisi edes rintamalle päästetty, vaikka olisivat halunneetkin taistella Suomen puolesta. Neuvostoliitto oli yhä tuolloin vielä kommunisteille pyhä.

Jatkosodassa vapaaehtoisia ei sitten enää Suomen rintamille tulvinutkaan Usasta, sillä Suomi soti Saksan kanssa ja kansainvälisen yhteisön tuki oli tietenkin sitä myöten menetetty. Mutta vapaaehtoiset talvisodassa todistavat sen, että seikkailijaluonteet ovat aina hakeutuneet sotimaan siellä missä sota on käynnissä. Niin ennen kuten myös nykyään.

torstai 1. joulukuuta 2016

Myötätunto on opittua tai sitä ei ole

Taloustieteilijä Adam Smith totesi kerran, että myötätunto on opittua ja että ihmiset auttavat toisiaan siksi, että voivat hyötyä. Tähän tietysti perustuu talousjärjestelmämme lisäksi myös kanssakäyntimme toistemme kanssa.

Harva raaputtaa kenenkään selkää, jos omaa selkää ei raaputeta takaisin tai ei itse saa apua. Sitä ainakin odotetaan. Vastapalveluksia. Vauva ei syntyessään tunne myötätuntoa. Vauvalla on vain pelkkiä tarpeita. Iän karttuessa ihminen oppii, että osoittamalla myötätuntoa saa enemmän kuin vaatimalla. Aikuisiällä voi vaatia, jos itse saa hyödykettä takaisin.

Ihmisen vahvimpia viettejä on omien tarpeiden tyydytys. Olivat nämä tarpeet sitten taloudellisia, seksuaalisia tai emotionaalisia. Pystyykö kukaan todellisuudessa edes torjumaan tarpeitaan. Vain hillitsemään. Omat tarpeet ovat kaiken elollisen perusta.

Ajatellaan sitten empatiaa ja ketä tai mitä kohtaan ihmiset tuntevat sympatiaa ja auttamisen halua. Vain miellyttävää kohtaan, vaikka epämiellyttävä saattaisi olla enemmän avun tarpeessa. Tässäkin on kyse opitusta myötätunnosta. Epämiellyttävä on ulkoistettu niille, joille maksetaan siitä, että he kohtaavat epämiellyttävän tai epämiellyttävyyttä.

Jossain vaiheessa jotkut ihmiset joutuvat kohtaamaan senkin vaiheen, että myötätunto katoaa täysin. Sitä ei enää ole. Ei ketään tai mitään kohtaan. Se on pelottava hetki. Sen jälkeen ihminen on yksinäinen tyhjässä avaruudessa leijaileva alus.

torstai 24. marraskuuta 2016

Äidin rakkaus on luja ja liian ankara Jumala (runo)

Äidin rakkaus on luja ja liian ankara Jumala  

Äiti osti narkomaanipojalleen karkkia kioskilta.
Halpaa oli. Paljon lähti pojalle karkkia mukaan.
Tupakkaa myös.
Äiti maksaa. Pojan ei tarvitse varastaa.
Äidit, nuo korvaamattomat,
viimeiset ja ainoat, jotka poikiinsa uskovat.

----------------------

Ja tulin kotiin.
Uskovainen nainen huutaa
sulavan lumipenkan yllä.
Se jaksaa kannattaa vielä hänen painonsa.
Nainen kertoo Jumalasta, jota kukaan ei kuuntele.
Nainen odottaa ihmettä, ihmiset eivät kuuntele.
Näistä hän puhui.
Armo vasta kääntymyksen jälkeen.
Niin. Maine odottaa kuolemaa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Trump ja valkoisen heteromiehen tuska

Nyt kun Donald Trumpin valinnasta maailman mahtavimmaksi mieheksi on kulunut jo viikko ja suurimmat intohimot valinnasta Suomessa jo laantuneet, rohkenen kirjoittaa minäkin muutaman rivin aiheesta.

Ensiksi minua ei Trumpin valinta yllättänyt. Enemmän olisin yllättynyt, jos näin ei olisi käynyt. Miksikö? Siksi, että kaikki olivat miestä vastaan. Siis ne, joilla valta ja voima on eli valtamedia, poliittinen eliitti, älymystö. Siis kaikki ne, joita se kouluttamaton valkoinen heteromies inhoaa.

Kohtaloonsa alistunut köyhä mieskin herää silloin äänestämään, kuten Usassa kävi. Kaikki muu kun on saattanut jo mennä. Vaimo, perhe ja aivan taatusti työpaikka.

Valkoiset, kouluttamattomat heteromiehet äänestivät eniten Trumpia, mutta tuskin he ainoita olivat. Hehän ovat pian Usassa, kuten Suomessakin vähemmistö, vaikka tuskin heitä koskaan puolustaa vähemmistöinnolla.

Uskomatonta kyllä, ylimielinen miljardööri oli se, jonka he tunsivat itseään lähimmäksi. Se, kertoo jotain siitä, miten kaukana poliitikot ovat kaukana köyhän ja kouluttamattoman arjesta. Aivan samoin on Suomessa. Tosin vaihtoehtona Trumpille oli Hillary Clinton, jolle valkoiset, kouluttamattomat heteromiehet olivat punainen vaate ja joita hän varmasti syyttää elämänsä loppuun asti uransa kruunun turmelemisesta. 

Se jää nähtäväksi, pystyykö Trump toteuttamaan uhkauksiaan muurista tai laittomien maahanmuuttajien karkoituksista tai mistään muustakaan. Häntä eivät tue edes oma puolue, eikä vastapuoluekaan. Valtaeliitti kun ei halua yllätysnimiä mihinkään ja nyt heillä on vihdoin poliittisen koneiston keinot torpedoida Trump.

Suomessa minua hämmästytti raivo, millä ihmiset suhtautuivat Trumpin valintaan. Pelättiin maailmanloppua ja kolmatta maailmansotaa. Trump tuntuu olevan joillekin kaiken pahan alku ja juuri, vaikka Clinton ei hänkään ole puhtoinen pulmunen.

Mistä tuo raivo Trumpia kohtaan syntyi? Yleisestä hysteriasta, yleisestä mielipiteestä, valmiiksi pureskellusta mielikuvasta Trumpista, jonka suurin osa purematta nieli. Suurin osa menee sen mukana, mitä muut ovat mieltä. Näin se vain toimii.

Mutta takaisin valkoisiin, kouluttamattomiin heteromiehiin. He ovat siitä mielenkiintoinen ryhmä, että he kantavat valkoisen miehen taakkaa, vaikka he eivät ole rikkaita, eivätkä he saa vaimokseen kaunista naista. He toimivat rikkaan valkoisen miehen sijaiskärsijänä, koska rikas valkoinen mies ei välitä, halveksitaanko häntä vai ei. Köyhälle valkoiselle miehelle ylpeys on ainoa, mikä hänellä on ja sekin on viety.

Joidenkin lohdutukseksi voi todeta, että valkoinen, köyhä kouluttamaton heteromies on katoava luonnonvara. Hän tulee katoamaan historian hämäriin. Maailma ei ole ollut koskaan hänen, eikä tule olemaan. Ehkä se oli heidän sen Trumpin valintapäivän ajan.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Tähtisumusta uusi (runo)

Tähtisumusta uusi 

Miksi runoilijat eivät kirjoita tähtisumusta?
Heitä kiinnostaa aurinko, kirkkain tähti.
Tähtisumu ei ole heille riittävän kaunista.
Se on heille tummaa kristallia,
josta kaikki syntyy ja johon kaikki päättyy.
Runoilijat eivät tienneet sitä,
että tähtisumu on kaunista,
koska se ei häikäise, ei lämmitä, ei tuhoa, 
ei kasvata,

se kietoo tummaan usvaansa,
se helpottaa, sillä kaikki syntyy siitä
ja siihen kaikki päättyy. 
Aurinko sammuu aikanaan.
Tähtisumusta rakentuu uusi.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Suudelmia Hietaniemen hautausmaalla (runo)

Suudelmia Hietaniemen hautausmaalla

Ensiksi vähän viiniä. Sitten vielä lisää viiniä.
Olimme päättäneet etsiä Mika Waltarin haudan.
Oli perkeleen kylmä ja pimeä. Tuulikin.
Hauta ei tahtonut löytyä.
Löytyihän se.
Sitten hieman suudelmia Hietaniemen hautausmaalla.
Kevyitä, ei uskallettuja.
Huomasin, että minä ajattelin toista.
Sinäkin kai jotain muuta.
En saanut tietää mitä.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Amedeo Modiglianin näyttelyssä

Kävin viime viikolla Amedeo Modiglianin näyttelyssä. Edellisillan baari-illan tuoma tai suoma väsymys herkisti yhden tunnetuimman boheemitaiteilijan näyttelyyn, vaikka muut vieraat näyttivät valtaosin minua säntillisemmiltä taiteenystäviltä.  Onneksi Ateneumin baarissa naukattu yksi kallis lonkero toi hieman helpotusta. Olen varma, ettei Amedeo tästä itse pahastunut. Kas tuossa allahan hän onkin.



En luennoi Amedeo Modiglianin taiteesta sen enempää, sillä minua suurempia asiantuntijoita on olemassa. Sen verran voin sanoa kiinnostuneille, että 35-vuotiaana Pariisissa 1920 kuollut Modigliani on tunnetuin alastonmaalauksistaan, jossa mallit ovat kuvattu hyvin pitkulaisina sekä Modigliani tunnetaan myös muotokuvistaan ystävistään ja rakastetuistaan.

Modiglianin elämä oli kuin boheemitaiteilijan oppikirjasta ja 1900-luvun Pariisissa rietastelu toki vielä onnistui halvallakin, kun hinnat eivät olleet karanneet käsistä. Mutta siltihän taiteilijalta on aina rahat loppu, koska jo myyttikin määrittää, että taulut myyvät vasta kuoleman jälkeen. Näin kävi Amedeollekin.

Modigliani oli kyllä sairaalloinen pienestä pitäen, keuhkotautinen totta kai. Ja tietenkään pämppääminen ei hänen terveyttään sitten yhtään parantanut. Lopulta se sitten petti.

Yksi Modiglianin sanoma jäi minulle mieleen. Hän sanoi, että haluaa maalauksissaan saada kohteensa sielun kaikkien nähtäville. Taidemaalareilta ja kuvanveistäjiltä tuo onnistuu helpommin kuin kirjailijoilta luulisin. Me kirjoittajat yritämme vain epätoivoisesti kuvailla sielua. Mutta eivät kaikki taida sitä sielua niin hyvin taidemaalareistakaan kuin Modigliani, jonka maalauksista kyllä hehkuu muotokuvattavan sielu, eikä edes tämän meidän näkemämme maailman yksi yhteen jäljennettynä.

Siltikään Modigliani ei koskaan liimannut vain risua kankaalle ja väittänyt sen olevan taidetta. Hänen teoksensa ovat taidetta mitä suuremmassa merkityksessä.

Kuten taiteiljoilla yleensä, myös Modiglianilla oli suuria ja kuluttavia rakkaustarinoita tilillään. Onnellisesti ne tietenkin harvoin päättyivät. Viimeinen rakkaustarina päättyi kahteen kuolemaan. Modiglianin ruumiin annettua lopullisesti periksi ikuisuudelle, hänen rakastettunsa Jeanne Hebuterne hyppäsi kuolemaansa. Syntymätön lapsi vatsassaan.

Modigliani haudattiin Pere Lachaisen kuuluisalle hautausmaalle Pariisiin. Myöhemmin myös Jeanne pääsi miehensä viereen sitaateilla Uskollinen kumppani äärimmäisellä uhrauksella. Näin vapaasti suomennettuna. Vaikuttavaa, että jonkun rakkaus voi olla niin suurta, ettei kykenee elämään ilman toista.

Suuria taiteilijatarinoita nämä. Siksi ikuisia.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Minä kuvissa

Ystäväni ja Iltalehden Iltatyttö-kuvaajanakin muistettu Kari Pekonen otti minusta kuvan erästä Iltalehden haastattelua varten helsinkiläisessä kuppilassa.

Mies onnistuu jopa vähemmän viehättävästä kohteesta ottamaan mainion kuvan.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kuiskaus tietämättömälle (runo)

Kuiskaus tietämättömälle

Sinun kunniaksesi kuiskaan Jerusalem, en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.
Kuulostaa kummalliselta kuiskata kaupungille. Elottomalle.
Kummallisemmalta tuntuu kuiskata minulle.
Kaikki ovat huolissaan jostain. Niin hän oli kovin huolissaan. Melkein kaikesta.
En ikinä kuvitellut, että voisin lakata rakastamasta. En tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.
En todellakaan tiennyt.
Demoninen rakkaus odottaa horoskoopissani, vielä vähemmän tiesin, mitä hän sillä tarkoitti.
Ajattelin, onko väliksikään. En ymmärrä asioita, joita hän ymmärtää.
Tietämättömyys on lohduttava voima. Se ei satu lainkaan.
Hänen huolensa jatkuivat. Niillä ei ollut loppua, kuten ei millään muullakaan ole,
kun lopun antaa jatkua.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Meillä on oikeutemme, mutta velvollisuudet, missä ne ovat?

Viime viikon ehdoton uutisaihe oli koulussa kuvattu video, jossa oppilaat ärsyttivät opettajan huutamaan ja raivoamaan oppilaille. Opettaja haukkui oppilaat huonosti kasvatetuiksi kotona ja oppilaat antoivat takaisin, että tiedämme oikeutemme ja kuvaamme sinut videolle. Ja eikun nettiin vaan.

Opettaja teki tietysti virheen kun provosoitui. Nykyään kai opettajan täytyy niellä kaikki ja toivoa silti, ettei päädy nettiin. Ei kyllä kateeksi käy niitä, jotka joutuvat lasten ja varsinkin nuorten kanssa nykyään tekemisiin työnsä puolesta ja eivät voi antaa kaikessa periksi. Pulassa ovat.

Mutta millä ihmeellä ketään voi kasvattaa, jos mitään ei voi sanoa vastaan. Täytyy olla turhauttavaa. Kun itse olin yläasteella jo yli 20 vuotta sitten kaikki oli kaaosta ja opetusta oli vaikeaa saada. Ihmettelen miten Suomen oppimistulokset voivat olla huippuluokkaa. Joko maailmalla koulujen kaaos on vielä pahempi tai sitten siellä ei vaadita yhtään mitään.

Tietysti kouluja on erilaisia, mutta on helvetin väärin, jos toiset saavat surkeaa opetusta sen takia, että häiriköt saavat mellastaa siksi, että opettajat eivät uskalla puuttua. Silloin kun itse olin yläasteella ei sentään ollut näitä nuoria kuvaamassa joka paikassa opettajien ja muiden oppilaiden nöyryyttämistä.

En kyllä usko, että nuorten fyysisellä rankaisullakaan saavutettaisiin suuria tuloksia. Hakkaaminen ja nöyryyttäminen tekee ihmisestä entistä vihaisemman. Samoin tekee kaiken ymmärtäminen. Hakusessa ovat koulumme. Todella.

Kaikki me tiedämme nykyään kaikki oikeutemme. Mutta missä ovat velvollisuudet. Nuorilla ei kai ole velvollisuutta edes omin neuvoin saapua kouluun.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Pelkoa ja traumaa Helsingissä

Taannoin minua pyydettiin mukaan tv-ohjelmaan, joka on tulossa joskus ulos. Se käsittelee pelkoja. Minun tekstini koirapelosta oli huomattu ja tuottaja pyysi sarjaan mukaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Koirapelko ei ole peloistani suurimpia ja en välttämättä sittenkään kaipaa kasvoilleni näkyvyyttä.

Tarvetta toki minulla oli terapeutilla käyntiin. Pelkoja ja traumojakin löytyy riittävästi. Niihin voisi upottaa koko tv-sarjan, mutta katsojat kyllä jo kyllästyisivät ja terapeutti joutuisi sairaslomalle. Uskoisin että useimmilla riittää pelkoja ja traumojakin, vaikka kaikki eivät sitä tietenkään uskalla myöntää.

Mikä lopulta on suurin pelkoni? Mietin sitä äsken ihan tosissani. Onko suurin osa peloistani pelkästään vain sitä, että luulen pelkääväni jotain. Tai haluan pitää pelostani kiinni. Pelkoonkin voi kiintyä.

Pelkään, että kuolen yksin. Joko haluamattani tai itse aiheutettuani sen. Pelkään myös, että en koskaan löydä rakkautta. Toisaalta en pelkää lainkaan kuolemaa, mutta pelkään, että menetän toimintakykyni ja itsenäisyyteni.

Pahin pelko minusta ei ole konkreettista ja käsinkosketeltavaa, kuten vaikka pimeällä yksin levottamalla rautatieasemalla. Pahin pelko syntyy sisältä, se on jotain sellaista, jota et voi hallita ja joka syö sielua. Käsinkosketeltavaa pelkoa voi hallita, sisäistä pelkoa ei. 

Sisäinen pelko ajaa joskus siihen, että menettää itsekunnioituksensa. Ajautuu liikaa toisten mielihaluille ja armoille. Näin varsinkin menettämisen pelossa. Sisäinen pelko on huono ystävä ja sitä on vaikea hallita. Sisäistä pelkoa tuskin kukaan on kutsunut luokseen. Se on vain tullut. Joko kokemusten tai ihmisen oman luonteen kautta.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Blogini täytti 10 vuotta

Kuin varkain blogin on täyttänyt 10 vuotta. Alussa kirjoitin blogiani hyvinkin innokkaasti, mutta nykyisin ei paukut riitä, kun on paljon töitä yms. mahdollista. Mutta joo. Aion jatkaa. Tästähän voi syntyä kansantieteellinen kokeilu, kuinka kauan blogia voi kirjoittaa. Täysin henkilökohtaisena päiväkirjana tätä en voi pitää, koska luonnollisesti en voi kirjoittaa kaikkea julkisesti, vaikka mahdollisimman rehellinen olen ollutkin. Mutta kyllä tämän blogin kautta kuvan saa minusta ja ehkä jopa ajasta.

Tässä kymmenen suosituinta tekstiäni tilastojen mukaan. Mitäpä tästä voi sanoa. Seksi ja ihmissuhteet myyvät aina. Samoin kuin kuolema. Nähtävästi myös taide onneksi.




13.1.2014













20.12.2011

















keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Olet ylimielinen

Cheekiltä kun kysyttiin, että mitä Aleppo sanoo hänelle, hän vastasi ettei mitään. Cheekiä on haukuttu ylimieliseksi. Niin eräs henkilö haukkui myös minua ylimieliseksi. Tämä jäi vaivaamaan minua ja on taas itseruoskinnan aika. On tietysti ylimielistä loukkaantua siitä, että sanotaan ylimieliseksi, mutta en loukkaantunut. Lähinnä hämmästelin.

Elämässäni minua on kyllä haukuttu vaikka miksi ja mistä. En ole virheetön, minussa on paljon vikoja, mutta ylimieliseksi en suostu tunnustautumaan. Enemmän olen jopa liian nöyrä ja kiltti. Pidän itseäni herkkänä ja miltei haavoittuvana ihmisenä, joka kyllä ajautuu ajoittain ongelmiin tahtomattaan.

Mitä ylimielisyys oikeastaan on? Halveksuuko ylimielinen ihminen avoimesti toisia ihmisiä ja toiset ihmiset luulevat lukevansa ylimielisyyden eleistä ja ilmeistä. Vai onko ylimielisenä pidetty ihminen vai varma itsestään ja uskoo omiin mielipiteisiinsä ja itseensä.

Jonkun mielestä ylimielisyyttä voi olla sekin, että joku ihminen ei halua olla muiden kanssa tekemisissä ja vetäytyy sivummalle. Silloin tuntuu, että jokainen ihminen on ylimielinen, sillä kukaan ei voi antaa itsestään kaikkea kaikille. Ylimielisyydeksi voi käsittää kaiken, jos näin haluaa.

Taidan sanoa ihmiselle, joka väitti minua ylimieliseksi, että hän on itse ylimielinen, koska hänen mielestään minä olen ylimielinen. Sekin on ylimielisyyttä. En ole vain tekemisissä hänen kanssaan.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Viha on aliarvostettu tunne (runo)

Rakkaus loppuu nopeammin kuin viha.
Viha on joka puolella. Rakkautta on vähemmän.
Onko ihminen koskaan ymmärtänyt toista ihmistä?
Kuunteleeko hän toisessa vain sitä, mistä hän ei pidä?
Etsiikö hän virheitä sieltä, missä niitä jo on,
missä niitä ei tule olemaan.

Silloin kuin ihminen luotiin tai syntyi hänelle ei annettu vihaa.
Hänelle ei annettu mitään. Kaikki syntyy myöhemmin, viha, rakkaus.
Onnesta on kiinni, kumpaan jää kiinni. Kumman uhriksi joutuu.
Viha on kovin aliarvostettu tunne. 

Vihata on helpompi kuin rakastaa.
Vahvoja ovat ne, jotka pysyvät vahvoina
ja pitävät vihan kaukana.
Vihan anatomia syö ihmisen loppuun,
vaikka viha tuntuu vahvana.
Luuranko kalisee tyhjässä sielussa,
vaatii vielä lisää. 

Alkuperäinen piirros
ihmisestä ja vihasta on yhä piirtämättä.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Rikotaan hiljaisuus

Tänään Suomessa järjestetään Rikotaan hiljaisuus-niminen rasismin vastainen mielenosoitus. Nimi jo herättää minussa hämmennystä, sillä mistään ei Suomessa puhuta niin paljon kuin rasismista. Harmi vain, että rasismiajatus käsittää ainoastaan Suomessa elävät ulkomaalaiset.

En yhtään epäile, etteikö Suomessa olisi rasismia ulkomaalaisia kohtaan. Tosiasia vain on, että rasismia on kaikenlaista. On vaikea kuvitella, etteivätkö myös jotkut ulkomaalaiset tuntisi rasismia suomalaisia kohtaan. Samoin rasismia on kaikenlainen kiusaaminen ja ennakkoluulo kanssaihmisiä kohtaan.

Rikkoisiko joku hiljaisuuden?

torstai 15. syyskuuta 2016

Silloin kuin Pekka ja Pätkä olivat neekereitä

En ole viime aikoina jaksanut kirjoittaa ajankohtaisista asioista, kun ne nykytahdilla tuntuvat jo parin viikon päästä auttamattoman vanhentuneilta. Nyt iski sellainen uutinen, joka innosti kirjoittamaan. Pekka ja Pätkä neekereinä-elokuva on kuulemma synnyttänyt raivoa sosiaalisessa mediassa.

Sinänsä tämä raivo on lähtökohtaisesti jo hämmästyttävää, kun elokuvaa on uusittu usein, samoin kuin muita sinänsä erittäin huonosti tehtyjä Pekka ja Pätkä-elokuvia, joiden elokuvallinen arvo on aikansa tallentamisessa.

Jokainen vähänkin historiaa ymmärtävä ihminen tajuaa, että 1950-luvun Suomi hädin tuskin edes oli nähnyt mustaa ihmistä. Siksi sellainen herätti hämmästystä. Mielestäni tuo elokuva, se vähän siitä muistan, lähinnä nauratti hölmöydellään ja lapsellisuudellaan kuin millään rasismilla.

Jos Pekka ja Pätkä herättävät rasismiraivoa, niin ihme ettei sitten ole herättänyt raivoa parhaillaan uusintana taas pyörivän Pulttiboisin hahmot. Saamelaiset ovat paskaisia juoppoja, venäläiset viinaa myyviä idiootteja, romanihahmoista puhumattakaan. Samalla tavalla kai huumorista Pulttiboisissa on kyse kuin Pekassa ja Pätkässä.

Sen sijaan Usassa, jossa mustia 50-luvulla oikeasti eli, ei ollut toivoakaan mustilla saadaan mistään elokuvasta muuta kuin palvelijan osaa. Tämä lienee sitä oikeaa rasismia. Tätä tuskin someraivoajista suurin osa edes jaksaa ymmärtää. Sama koski pitkään intiaanien kuvaamista länkkäreissä.

Nykyisin on tapana ylireagoida kaikesta. Siksi olen aika väsynyt jo lukemaan enää mitään kommentteja, aina en edes uutisia, vaikka ammattini puolesta minun on toki pakko seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Itse en edes viitsi kirjoittaa enää Facebookiin yms. palveluihin mitään politiikasta tai tasa-arvoasioista. En yksinkertaisesti jaksa riidellä.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Vallisaaressa

Kävin viikonlopulla Helsingin Vallisaaressa. Nämä portaat olivat kyllä vaikuttavat keskellä maastoa. 


tiistai 30. elokuuta 2016

Rakkauden roippeet (keski-ikäinen mies) runo

Rakkauden roippeet (keski-ikäinen mies) runo


Kun mies on riittävän vanha,
hänelle on luvassa rakkauden roippeet.
Nuoruuden ylpeys ja uho,
nyt nöyryys ja nöyryytykset.
Kerjäläinen hän ei ole,
hän odottaa rakkauden roippeitaan.
Rakkaus riuduttaa nuoren,
vanhemman se uuvuttaa.
Hyvä seuraa huonoa ja huono seuraa hyvää.
Yksinäisiä hetkiä, jolloin haluaa rakastaa.

tiistai 23. elokuuta 2016

Ostaisitko kirjailijan tuhkat?

Luin artikkelin, jossa kerrottiin, että  Usassa järjestetään huutokauppa, minkä myyntilistalla ovat muun muassa kolmisenkymmentä vuotta sitten kuolleen kirjailija Truman Capoten tuhkat. En tiedä, antaisiko Suomessa lainsäädäntö moiselle edes periksi ja vaikka antaisi, kukaan tuskin ostaisi edesmenneen kirjailijan tuhkia.

Ja kyllä itseäni arveluttaisi ostaa kenenkään tuhkia, vaikka Truman Capote taas luonteensa mukaisesi pitäisi tuhkiensa huutokauppaamista viihdyttävänä. Onneksi meidän ei niin kuuluisien ei tarvitse pelätä tuhkiemme huutokauppaamista. Meidän jäljelle jäänyt kuoremme halutaan yleensä saada mahdollisimman nopeasti ja usein myös edullisesti elämästämme todellisuudesta pois.

Usassa julkkiskulttuuri on aivan eri luokkaa kuin meillä Suomessa. Tähtien melkein kaikki koskettama on arvokasta myyntitavaraa. Jopa tähtien ruuminavauskuvat leviävät yleensä julkisuuteen. Hautajaisissakin otetaan tähdestä kaikki irti. Muistaakseni kuolleesta Elviksestä joku onnistui nappaamaan kuvan ja myi sen sitten lehdille.

Me muut katoamme yleensä sitten, kun meidät viimeiseksi muistava ihminen kuolee, mutta julkisuuden ihmisten elämä muuttuu usein arvokkaammaksi heidän kuoltuaan. Siksipä heidän esineitään ja ilmeisesti myös tuhkia myydään huutokaupoissakin.

Jotkut tunnetut ihmiset jopa ovat näytteillä julkisesti kuoltuaan vuosikymmeniä, kuten Leninille on käynyt. Faaraot sentään muurattiin omaan rauhaansa pyramidiin, mutta haudanryöstäjiä eivät pyramiditkaan pidätelleet. Jopa Charles Chaplinkin kaivettiin haudastaan lunnasrahojen toivossa.

Elämämme on lyhyt. Ehkä palanen historiaa ja ikuisuutta halutaan säilyttää tunnettujen vainajien kautta jopa niinkin, etteivät he pääse edes haudan lepoon. Ja oma asiansa on tietenkin se, että tunnettujen ihmisten haudat eivät lakkaa koskaan kiehtomasta eläviä, kun taas tuntemattomien vainajien haudan tyhjentämistä ei malteta odottaa, jos kukaan ei maksa enää hautapaikkaa.

Sellaista elämä on kuolemankin jälkeen. Joku muistetaan, toisia ei.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kasvosi (runo)

Kasvosi
Kun näin kasvosi ensimmäisen kerran,
näin sinussa paljon kauneutta.
Sanoja voi aina sanoa
tai keskustella maailman kanssa.
Mutta sinussa on paljon hyvää,
jonka näen joka kerta kasvoiltasi.
Kasvoissasi on miljoona erilaista tunnetta
ja silti kasvoiltasi voi lukea kaiken.
Kasvoiltais voi tuntea auringon ja sateen.
En tarvitse peiliä,
riittää kun katson kasvojasi kerran.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kolumbuksen viimeinen matka (runo)

Tämä on viimeinen matkani.
En haluaisi sen olevan viimeinen.
Tiedän, että se on.
He sanovat, että haluan palauttaa
maineeni ja omaisuuteni.
Haluan. Lähettiväthän he minut viimeiselle matkalleni.
He tietävät, ettei heidän enää tarvitse nähdä minua.
Sitä ennen veivät kahleissa pois häpeään.
Sain heiltä vanhat laivat, jotka uppoavat pian.
Niin minäkin.
Olen etsinyt oikeaa reittiä niin kauan.
Reitin on löydyttävä kullan luokse.
Rikkauksien ja maineen on löydyttävä.
Muuten olen köyhä mies. 

Ne sanoivat, että toinen valtameri on lähellä.
En löytänyt reittiä. Yritin.
Tämä matka on tuomittu epäonnistumaan.
Elän häpeässä loppuun asti.
Sairaudet taltuttavat minut.
Pahinta on epäonnistuminen.
Myrsky, joka tuhosi laivani.
Jumalan viimeinen tahto.
Aurinko, joka ehti pilkottaa
sammui toiveideni kera.
Syvä rämeikkö viidakossa ei ollut se, mitä etsin.
Minä luovutin. En löytänyt mitään, minä ajelehdin.
Palasin takaisin.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Ja onni on

Taas on tehty tutkimus, jossa on todettu, että suomalaiset oikeasti ovat onnellisia. Hyvä jos näin on, mutta kyse lienee siitä, että ihmisellä on myötäsyntyinen kyky kyselyissä kertoa tilanteensa paremmaksi, mitä se oikeasti on. Ei kukaan kerro lääkärillekään suoraan, kuinka paljon oikeasti juo.

Onnellisuuteen suomalaisilla on syytä. Vaikka järjestelmämme yskii, niin kukaan ei kuole täällä nälkään ja hoitoakin saa vähintään tyydyttävästi. Ja jos on vielä niin onnekas, että on töissä, niin saattaa muutama ylimääräinen eurokin jäädä.

Itse olin tässä jonkin aikaa sairaslomalla masennuksen takia, voimani uuvahtivat. Nyt tilanne on parempi, mutta en vieläkään voi väittää toimivani täydellä teholla. Tilanne pääsi syntymään monen vuoden aikana ja räjähti sitten käsiin.

Minusta onnea estää useimmiten oma itse. Olen käynyt köyhissäkin maissa, mutta harvoin siellä tapaa yhtä jännittyneitä ja varautuneita ihmisiä kuin Suomessa. Etsimme täällä esteitä onnelle jatkuvasti ja useimmiten onnistumme siinä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Bohemian kadut (runo)

Näillä kylmillä kevään päivillä on  paljon lupausta.
Ihmiset kulkevat kaduilla kuin eivät tietäisi sitä.
Elämä soljuu eteenpäin niin kuin ennenkin.
Jossain kolkuttaa kello. Aikaa on vielä.
Bohemian kadut eivät enää toimi. Niiden täytyy mennä.
Niille löytyy kulkijoita. Ne kadut eivät koskaan lopu, eikä kukaan löydä niistä perille.
Kulkijat väsyvät, kuulevat vain muiden puheen.
Oma puhe on syvällä, eikä se saa itseään ulos.
Eksyminen on enemmän kuin todennäköinen vaihtoehto.
Me, jotka olemme saaneet täällä elää,
emme oikeastaan tiedä, keitä me olemme.
Meille on se kerrottu muiden toimesta, mutta se on vain heidän mielipiteensä.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Historiaa ei haluta pyytää anteeksi

Jos anteeksipyyntö on vaikeaa ihmisten tavallisessa elämässä, vielä vaikeampaa anteeksipyyntö on suorittaa jonkin historiallisen tapahtuman vuoksi. Useimmiten siksi, että jokin valtio ei halua pyytää anteeksi suuren määrän ihmisten tappamista.

Nykyisin se tosin alkaa olla mahdotontakin, sillä kansanmurhat tapahtuvat mitä monimutkaisemmissa sisällissodissa.

Viimeksi tämä todettiin valtioiden osalta, kun Barack Obama piipahti Hiroshimassa, jonne Yhdysvallat pudotti atomipommin. Obama ei tietenkään voinut pyytää anteeksi, sillä historiantulkinta perustuu tällä hetkellä siihen, että vasta atomipommi sai Japanin antautumaan ja toisen maailmansodan vihdoin loppumaan.

En tiedä, onko sitä vaihtoehtoa jo tutkittu, että oliko Japani todellisuudessa jo romahtamispisteessä ennen atomipommien pudottamista. Tosin ei ole Japanikaan juuri pyydellyt anteeksi tekemisiään toisen maailmansodan aikana.

Se ainakin tiedettiin, että Saksa oli jo romahtamispisteessä, kun siviiliväestön armottomia pommituksia jatkettiin liittoutuneiden toimesta ilman sotilaallista kohdetta. Noita armottomia siviiliväestön pommituksia ei ole niitäkään pyydetty anteeksi Obaman puolesta ja tuskin kenenkään hänen seuraajansa. 

Kansanmurhia ei ole niitäkään juuri pyydelty anteeksi. Jos jätämme pois vanhimmat vuosituhansien aikan tehdyt kansanmurhat, niin edes parin viime vuosisadan aina tehtyjä kansanmurhia ei ole juuri suoraan pyydelty anteeksi. Ainoa lienee tullut virallisesti Saksalta juutalaisten kansanmurhasta. Turkki ei edes tunnusta armenialaisten kansanmurhaa koskaan tapahtuneeksi. Enkä tiedä onko Stalinin suorittamia oman kansansa vainoja pyydelty anteeksi. Kiinassa näin ei ole ainakaan tapahtunut Maon järjettömien kokeilujen tappaessa miljoonia.

Kokonaan lienee käsittelemättä Afrikan valtaaminen siirtomaiksi ja kuinka paljon se lopulta tappoi paikallisia. Tuota määrää ei kai pysty edes arvioimaan. 

Historia on ollut yksi intohimoistani lapsesta lähtien, koska siitä aina oppii uutta ja silti samat asiat toistuvat. Se, ette historiaa haluta pyytää anteeksi. Historiaa on vaikea pyytää anteeksi, sillä jotkut käsitykset vain jäävät junnaamaan, kuten kirjoitin aiemmin.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Mitkä ihmeen Suomi-teot?

Yle etsi hiljattain Suomi-tekoja kansalaisilta. He saivat kertoa, miten Suomesta saataisiin parempi paikka elää.


Suomi-käyrä on ollut jo pitkään laskusuhdanteessa asiassa kuin asiassa, joten ajatus on hyvä. Sitä en tiedä, jatkaako Suomi laskuaan, vaan tapahtuuko jokin muutos parempaan.


Joka vaaleissahan keksitään sloganeita tyyliin Suomi nousuun ja vaikka mitä, mutta tätä nousun ihmettä ei ole tapahtunut.


Mitkä sitten olisivat hyviä Suomi-tekoja? Ainakin se, että Suomessa lopetettaisiin järjetön riitely ja oikeasti katsottaisiin tätä elämää yhdessä eteenpäin. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta sietää nyt sentään.


Liikaa ei olisi pyydetty, että hyväksyisimme toinen toisemme kaikkine erilaisuuksinemme, ei irvailtaisi toisen puutteista, ei kadehdittaisi ja ei vihattaisi. Tämä kuulostaa turhanpäiväiseltä lässytykseltä, mutta siitä se lähtee.


Lisäksi Suomessa täytyisi vapauttaa ideat rohkeasti ihan kaikilta ihmisiltä työelämässä. Pienyrittäjiltä tämä onnistuu, mutta jos isommissakin yrityksissä otettaisiin kaikilta ihmisiltä ideat käyttöön luovasti ja vapaasti, niin Suomi olisi leijona taas. Elämme vähän sellaisessa klikkien maailmassa, jossa joidenkin ihmisten ideoita ei oteta huomioon, vaikka ne olisivat hyviä, koska ko. ihmisestä ei muuten satuta pitämään.


Mielestäni Suomessa tarvittaisiin yhä iloa enemmän. Olemme järkyttävän jännittyneitä ihmisiä, jotka suuttuvat melkein kaikesta ja eivät osaa nauttia mistään. Vähän rennompi ote elämään, please. Ja vähemmän vielä sitä tuomitsemista.


Suomessa on hyvä pohja kaikkeen, sillä meillä parempaa yhteiskuntaa ei tarvitse rakentaa pohjalta. Olemme vain jotenkin jämähtäneet paikoillemme. Uudistumisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltiomme yksityistetään ja kaikki ovat oman elämänsä yrittäjiä, mutta totuus on myös se, että jotain täytyy tehdä, että hyvinvointivaltiomme säilyy.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Euroviisut menivät politiikaksi

Jotkut väittävät, että Euroviisut ovat aina olleet poliittinen laulukilpailu. No jaa, en näe esimerkiksi ABBAn lauluja kovinkaan poliittisina, eivätkä kisat olleet poliittisia edes 80-luvulla, jolloin Kylmä sota oli kuumimmillaan, mutta silloin valtaosa Itä-Euroopan maista vielä osallistunut kisoihin.

Nyt osallistuu.  Enkä lainkaan yllättynyt, että Ukraina voitti. Ilmeisesti eri maiden tuomariäänillä. Venäjä sai käsittääkseni eniten yleisöääniä, mutta voittoa ei herunut ja kärjestä jäätiin kauaksi. Venäjän biisi oli mielestäni kisojen paras, kuten myös Itävalta. Ukrainan biisi  ei ollut yhtä hyvä. Ukrainan ja Venäjän kiistat käyvät kuumina laulukilpailussakin.

Vastakkainasettelu tuntui aika selkeältä ja tuloskin tehtiin  tuomaripöydissä. Ukrainan biisi Stalinin vainoista vain taitaa olla yleisölle liian synkeää, sillä ihmiset ja kuuntelijat ehkä kuitenkin haluavat Euroviisulta kevyempiä aiheita, vaikka valittavatkin hömpästä.

Niin ja. Itseäni ihmetyttää, että juuri kukaan ei tunnu enää laulavan Euroviisuissa omalla kielellään. Isotkin maat, kuten Saksa esitti biisinsä englanniksi. Niin kuin myös koko finaalista karsiutunut Suomi. Rohkeasti vain laulamaan omalla kielellä. Jos muut eivät tykkää, niin so what.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Euroviisuista jäi tympeä maku suuhun, harva biisi säväytti millään tavoin ja politiikka pilasi loputkin.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Itsensä rakastaminen ja tarpeeton kärsimys

Luin hiljattain soul-laulaja Marvin Gayen elämäkerran Särkynyt sielu. Se oli kyllä väkevää luettavaa sisäisten demoniensa riivaamasta miehestä. Kirja paljastaa muun muassa sen, ettei Gaye kyennyt rakastamaan itseään koskaan, vaikka muut olisivatkin rakastaneet häntä.

Gayen elämä oli huumeriippuvuuden säestämää ja päättyi lopulta siihen, että oma isä ampui hänet. Isä ja poika eivät tulleet koskaan toimeen ja isä sanoi ääneenkin, ettei voinut koskaa sietää poikaansa. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.

Itse kirjoitin näin lähes kymmenen vuotta sitten itsensä rakastamisen vaikeudesta. En voi väittää, että olisin näiden vuosien aikana oppinut rakastamaan itseäni yhtään enemmän, vaikka minua on väitetty itsekkääksikin. Itsekkyyttä voi tietysti olla se, että pyörii omien tunteidensa ja demoniensa ympärillä. Se on totta. Pikemminkin olen mennyt itseni rakastamisessa vain alas.

Mutta miksi kaikki ihmiset, kuten Gaye, eivät opi koskaan rakastamaan itseään. Voiko ihminen syntyä sellaiseksi, ettei hän opi koskaan rakastamaan itseään. Vai tarvitaanko siihen aina sykäys, se, ettei ole tullut hyväksytyksi, useimmiten kai lapsuudestaan lähtien. Jotkut pääsevät tuosta tunteesta joskus irti, kaikki eivät koskaan.

Sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään, myös kerää ympärilleen kärsimystä, jonka ei tarvitsisi olla. Tunnistan esimerkiksi itsestäni tämän piirteen. Kärsimyksen luullaan jalostavan, vaikka se pitää ihmistä vankina. Samalla ihminen hellii ajatusta itsestään erikoislaatuisena kärsimyksen ihmisenä.

Muut ihmiset aistivat sen, jos ei rakasta itseään. Joko he eivät kykene rakastamaan sellaista ihmistä tai ihminen ei kykene ottamaan rakkautta vastaan. Se on surullista, sillä sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään kaipaa rakkautta valtavasti. Hän ei vain näe sitä muiden toimesta, hän luulee, että itse rakastaa valtavasti, vaikka ei välttämättä rakasta ollenkaan. Ristiriitaisuus kuvastaa kaikkea ihmisissä, jotka eivät rakasta itseään.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Mustetta ja lahjoja (runo)

Olin vihdoin saanut nukkua, tullut levänneeksi.
Sinulla oli nyt sellainen päivä, hän sanoi.
Niin oli, sain pahoitelluksi.
Ei tarvinnut nolostella, sen kyllä osaan.

Upeita kakkuja olen nähnyt vain kuvissa,
lahjoja kylmässä sateessa muiden ostoksissa.
Kaikilla on tarina, jossa riittää murhetta.
Aivan liikaa pinnallisia yrityksiä
kaivaa lisää murhetta,
jos ympärillä ei sitä ole.

Kahta ei voi rakastaa samaan aikaan, hän sanoi.
Siihen pystyy alistunut, hullu koira, sain pahoitelluksi.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Elämän kova koulu

Facebookissa ivaillaan niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet sinne koulutus- tai työpaikakseen Elämän kova koulu. Ivailijat antavat ymmärtää, kovakoululaisilta puuttuu koulutusta ja kai kaikkea muutakin. Heidän arvellaan olevan aika huonoja kirjoittamaan ja että kovakoululaiset ovat juntteja.

En oikein ymmärrä, mitä pahaa siinä on, jos elämä on ollut kova koulu. Parempi tietenkin, jos näin ei ole ollut. Elämä on aina sitä nautittavampaa, mitä vähemmän on joutunut taistella. Kaikilla ei välttämättä ole riittänyt lukupäätä opiskeluun, on ollut huonoa tuuria tai vaikka hoitamaton tarkkaavaisuushäiriö on estänyt opiskelut.

En osaa puhua kovakoululaisten puolesta, mutta tuskin he itse halusivat kovaa koulua. On totta, että Suomessa kovasta elämästä ollaan myös ylpeitä. Ja miksei oltaisi, jos on onnistunut pitämään itsensä edes suhtkoht tolpillaan kaikkien iskujen jälkeen.

Niin kuluneelta kun se kuulostaakin, elämä antaa ja ottaa toisilta ja toisille enemmän kuin muille. Ei se ivailulla parane. En ole minäkään tutkintoja suoritellut toinen toisensa perään. Elämä on ollut kovakin koulu ja on jatkossakin. Olen käynyt siis minäkin Elämän kovan koulun.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Hullut erakot voivat mennä muualle

Muusikko Prince menehtyi viime viikolla. Vielä emme tiedä, johtuiko alle 60-vuotiaan Princen poismeno huumeista vai ihan luonnollisista syistä. Ja kuten aina käy, kun taiteilija menehtyy, niin ylistys alkaa. Kuollut taiteilija on aina se paras taiteilija. Itse en ole innostunut Princen musiikista, mutta täysin ainutlaatuinen muusikkohan hän oli.

Viimeiset vuosikymmenet Prince pysyi pimennossa. Se oli osin hänen oma tahtonsakin. Mies vältteli julkisuutta, ei antanut montakaan haastattelua ja jopa kuvia hänestä oli niukalti 90-luvun puolivälin jälkeen.

Ei häntä ylistetty viimeisinä parina vuosikymmenenä ennen kuolemaansa. Häntä pidettiin erikoislaatuisena persoonana, hankalana, jopa hieman hulluna. Prince viihtyi enemmän tai vähemmän erakkona omissa oloissaan, vaihteli taiteilijanimeään vaikka miksi ja taisteli levy-yhtiötään vastaan. Samaan aikaan hän teki valtavasti musiikkia, joka ei enää saanut huomiota, sillä mies ei lähtenyt myymään itseään kaupallisesti.

Princen kaltaisten persoonien aika on auttamattomasti ohi. Enää ei siedetä sitä, että joku poikkeaa massasta ja vieläpä uskaltaa taistella sitä vastaan. Maailma on armoton erilaisille persoonille. Michael Jackson oli erikoislaatuinen kuin kuka, ja miten hänelle kävi. Hän erakoitui. Näin kävi myös omalaatuiselle miljonäärille Howard Hughesille tai tuottajanero Phil Spectorille. Tässä vain muutama esimerkki. Tosin kaikilla on ollut enemmän tai vähemmän huumeongelmia, joten sekin on sitten syy tai seuraus.

Massasta poikkeavat ajetaan erakoitumaan, se on valitettava fakta. Ei tarvitse olla edes maailmankuulu vain näin käy vaatimattomammissakin puitteissa. Vaikka elämme ajassa, jossa siedetään ainakin tietynlaista erilaisuutta enemmän kuin koskaan, niin aikamme sietää erilaisuutta huonommin kuin koskaan. Silloin ajautuu joko erakoksi omasta tahdostaan tai muiden avittamana, koska omassa rauhassaan on yksinkertaisesti helpompaa.

Enkä jaksa uskoa, että erikoislaatuiset taiteilijat pääsevät enää koskaan kansansuosioon. He eivät yksinkertaisesti saa huomiota, jota kaikista mullistuksista huolimatta saa yhä parhaiten isojen levy-yhtiöiden tai vaikka kustantamojen toimesta.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Manic Street Preachers Helsingin Jäähallissa

En ole aikoihin käynyt millään keikoilla. Ei tosin ole ollut sellaisia bändejäkään, joita olisi halunnut mennä kuuntelemaan. Nyt kävin kuitenkin Manic Street Preachersin keikalla.

Kyseinen bändi on tietenkin kovin 90-lukua, mutta silloinhan vielä musiikkia enemmän kuuntelinkin. Kuulijakuntakin tuntui olevan aika ikäistäni keikalla. Mutta väliäkö sillä. Mitään I love you-puheita ei bändin nokkamies, laulaja James Dean Bradfield vetänyt, vaan biisit pukkasivat ilmoille toisen päätyttyä.

Mukava yksityiskohta oli Walesin lippu lavalla, en edes muistanut, että ukot ovat Walesista. Hauska heitto kai joltakin oli myös yleisöstä, kun hän pyysi soittamaan Wonderwallin, joka tietenkin on toisen 90-luvun brittibändin Oasiksen biisi. Siitä bändi ehkä vähän ärsyyntyi.

Ei bändi pankkia räjäyttänyt, mutta soitti viihdyttävästi ja luotettavasti. Vähän sellaiseen brittiläiseen lad-henkeen, että tänne tultiin tekemään duunit ja se on siinä. Yleisö tietenkin innostui vasta eniten silloin, kun tuli ne 90-luvun suurimmat hitit, kuten Design For Life ja muut vastaavat. Tsunami-biisiä ei valitettavasti soitettu.

Sinänsä nostan hattua näille vanhan liiton bändeille. Ne jaksavat kiertää, vaikka parhaimmat biisit on jo tehty ja yleisö haluaa kuulla ne laulut, joita on soitettu jo viimeiset 20 vuotta. Manicilla ei ollut innostuksen puutetta, vaikka innostuneempi keikasta tuntui olevan yleisö, kun he itse.




maanantai 18. huhtikuuta 2016

Erikoismerkki nimeltään tunteet

Jostain luin, että koulujen opetusohjelmaan suunnitellaan liitettäväksi jonkinlaista tunnekasvatusta. Se olisikon toden totta tarpeen. Meille suomalaisille on vaikeaa ilmaista varsinkin negatiivisia tunteita oikealla tavalla. Saati sitten pettymyksiä. Minä myönnän suoraan, että kovasti opittavaa olisi noissa asioissa.

En edes tiedä, mitä kaikkea kouluissa on nykyään mahdollista opiskella. Silloin kun olin peruskoulun yläasteella saattoi opiskella jopa konekirjoitusta. Sitä tuskin on enää ohjelmassa. En koskaan edes oppinut kirjoittamaan nopeasti kirjoituskoneella, mutta sain silti todistukseen arvosanaksi yhdeksikön.

Kuten moneen kertaan on todettu, niin kaikkea ei voi kouluissa tai edes yliopistoissa opettaa. Jotkut asiat on opeteltava ihan itse. Mutta jos todella olemme jo siinä pisteessä, että esimerkiksi tarvitsemme tunnekasvatuksen opetusta, niin olemme ehkä taantuneet kaikesta edistyksestämme huolimatta. Nimenomaan ihmisenä taantuneet.

Ihmiskuntien sivilisaatioita ei ole luotu hetkessä. Usein ne ovat nousseet satojen ellei tuhansien vuosien kuluessa. Teknologian on oikeastaan räjäyttänyt elämämme vajaassa 20 vuodessa. Hiihtelemme sitten perässä tunteineimme. Nykyisin on vaikka minkälaista hymiötä ja merkkiä, joilla ilmaista tunteita, mutta silti tosielämässä homma on helvetin vaikeaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Sinun ympärilläsi on lämmin valo

Kaikki tiet johtavat kuolemaan.
Kivutonta kuolemaa ei ole.
Sitä voi vain toivoa.
Kuoleman lisäksi on muuta.
Sinun ympärilläsi on lämmin valo.
Se hohtaa minulle.
Kun vain saisin valosi kiinni.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Tylsyys-teoria

Eräs Johanna kertoi minulle, että tärkeintä elämässä on oppia sietämään tylsyyttä. Hän kuulemma jopa pitää siitä. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka olen kuullut sanovan näin.

Sinänsä tämä tylsyys-teoria on rauhoittavan zeniläinen. Kun opit sietämään tylsyyttä, sitä ettei mitään tapahdu tai odota tapahtuvaksi, niin elämä voi olla helvetin nautinnollista. Nautit siitä, ettei mitään ole, mutta samalla on kaikki.

Pelkäämme niitä hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään, vaikka ne ovat niitä hetkiä, joista tulisi nauttia. Luulemme, että nautinto tulee siitä, että aina tekee tai tavoittelee jotain. Meille on vaikeaa olla rauhassa, omissa oloissaan. Siitä on tehty jopa jollain tavalla väärää. On väärin vain olla tavoittelematta tai haluamatta mitään.

Vain olla.

Myönnän. Minulla on tylsyydestä vielä paljon opittavaa.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Jokapäiväiset pyytäjämme

Halusi tai ei, jotkut asiat toistuvat elämässä melkein joka päivä. Ihan niin kuin Päivä Murmelina-elokuvassa, mutta ilman elokuvankaan muutosta. Tämä koskee niitä reittejä, joita kuljet, kouluun, töihin, kapakkaan tai minne nyt kuljetkin.

Itse hyppään 7:n ratikkaan Lasipalatsin pysäkiltä ja suuntaa aina yhtä kauniiseen Pasilaan, betonikolossissa, jossa nyt vielä paukkuu aamusta iltaan. Melkein aina siellä, Lasipalatsin pysäkillä, on romanikerjäläisiä kauppaamassa sitä lehteä, jota en ole nähnyt kenenkään ostavan. Toisessa kädessä on sitten se vanha tuttu pahvimuki.

Sitkeästi he tiedustelevat joka aamu, josko nyt ostaisin lehden tai antaisin kolikon, vaikka tietävät, etten ole sitä yhtenäkään aamuna tehnyt. Myyjätkin ovat aina samat naamat. Pari miestä, koskaan en ole naista nähnyt kaupittelemassa. Ehkä he saavat enemmän kerjätessä. 

En ole nähnyt kenenkään ostavan tai antavan näille miehille mitään. Olisiko uutuudenviehätys kadonnut kerjäläisistä ja sinisilmäisimmätkin eivät halua enää jakaa heille rahojaan. Suurin osa ei edes reagoi heidän olemassaoloon, itse vaivaudun nyökkäämään päätäni kiellon merkiksi.

Romanikerjäläisistä on tullut päivittäinen osa Helsingin kaupunkikulttuuria. He vain ovat, vaikka ihmisistä suurin osa on niin, etteikö heitä olisi olemassa. Jonkun olen nähnyt heille ratikkapysäkilläni huutavan, mutta en ymmärrä mitä hyötyä siitä on, koska he eivät puhu edes samaa kieltä. Yleensä huutaja on sellainen suomalainen, jolla ei näyttäisi itselläänkään menevän hyvin.

Tullessani kotiin Eerikinkadulla päivystää usein yksi ja sama asunnoton, aivan puliukolta hän ei nimittäin vaikutta, myymässä taidetta mustasta jätesäkistään. En ole taidetta vielä ostanut, mutta kylläkin kieltäydyn aina kohteliaasti. Tämä veijari ei siitä edes siitä suutu toisin kuin tupakantummaajat, jotka olettavat antamisen halun olevan jokaisessa ihmisessä. Lähikapakassa olen kyllä nähnyt miehen sitten pelaavan saamiaan kolikoita, joten joltakin hän saa rahaa.

Olen miettinyt, että olenko kylmä ja kova ihminen, kun en suostu jokapäiväisiin pyyntöihin. Jos kaikille antaisi kaiken, niin kaikesta pääsisi eroon. Tiedän olevani hyväosaisempi kuin moni muu, mutta kaikkea ei voi antaa, ei aina, eikä varsinkaan joka päivä. Joskus ihminen haluaisi yksinkertaisesti olla rauhassa.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Vanhuudesta

Kymmenisen vuotta sitten haastattelin yli satavuotiasta naista. Rouva oli syntynyt 1900-luvun alkupuolella ja muisti esimerkiksi kansalaissodan ajat. Enää heitä ei taida olla elossa kovin monta, jotka nuo ajat muistaisivat.

Haastattelu oli hankalahko, sillä rouva ei juuri kuullut tai edes nähnyt, vaikka mitä ilmeisemmin vielä muisti asioita. En huuda lähes koskaan ja huutaa olisi tarvinnut. Haastattelu saatiin kyllä tehtyä sitten hoitajien myötävaikutuksella. Muistaakseni.

Rouva, kuten muutkin laitoshoidossa olevat joskus, toivoi jo pääsevänsä pois tästä maailmasta. Eikä siinä mitään itsetuhoista ole. Sata vuotta elämää on riittämiin itsekullekin. Ja jos ketää läheisiäkään ei ole jäljellä, niin voihan sitä jo mennä.

Ikääntymiseen suhtautumiseni on osittain pelonsekainen, vaikka täytän ensi vuonna 40 vuotta. Se ei tietysti nykyisin ole ikä eikä mikään, mutta väkisin ajatuksiin hiipii, että hyvässäkin tapauksessa olen elämäni puolivälissä. Elämä voi päättyä aiemminkin.

Lukiossa piti kirjoittaa ainekirjoitus vanhuudesta. Silloin koin sen hyvinkin synkkänä, kuten opettaja oli aineen sivuun kirjoittanut. Enää en olisi yhtä jyrkkä. Yksinkertaisesti jo siksi, että vanhuuteni on lähempänä kuin yli 20 vuotta sitten. Vanhentuminen on myös asia, jota et voi välttää. Voit jumpata vaikka kuinka perkeleesti ja leikata naamaasi, mutta vanhenet silti.

Se vanha klisee siitä, että vuodet vierivät sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee, pitää täysin paikkaansa. Ja mitä enemmän juttua vanhustenhoidon takkuamisesta lukee, sitä vähemmän kaipaa 90-vuotispäiviään laitoksessa liikkumattomana. Kukaanhan ei tiedä, mikä vanhustenhoidon tila on 40 vuoden päästä. Se voi olla vielä surkeampi.

Sen olen huomannut vuosien vieriessä, että ihminen ei pidä itseään vanhana. Se tunne tulee kai vasta sitten, kun ruumis rapistuu. Jos ruumiini rapistuu ennen aikojaan, voin tuntea itseni vanhaksi jo 50-vuotiaana. Harvan mieli muuttunee vanhaksi. Ja mikä vanhan sielu on: se on kokemusta, lukemattomia tapahtumia elämän varrelta.

Tunteiden luulisin pysyvän samana. Rakkaudenkaipuun, halun tehdä elämästä elämisen arvoista. Unelmiakin voi olla joillakin ihan loppuun asti. Se on jokaisen mietittävissä, kuinka elämisen arvoista elämäsi on, kun ruumiisi on rapistunut niin, ettei se tottele enää niinkään paljon, että pääsisit sängystä ylös omin avuin.

Jos jotain vanhuuteen kaipaamme, niin ehkä iloa, pelon ja ikävien asioiden lisäksi. Aira Samulin taitaa olla ainoa, joka levittää vanhuudesta iloista sanomaa. Suurin osa meistä muista ei sitä tee. Ehkä pitäisi.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Seksikohua ei saa anteeksi

Jos joku ei tiennyt, kuka juontaja Axl Smith on, niin tietää sen viime viikkojen seksisalakuvauskohun jälkeen. Tapaus on Suomen oloissa poikkeuksellinen. Seksiä pariskunnat kuvailevat nykypäivänä yllättävän usein, mutta harvoin näitä salakuvausjupakoita tulee ilmi.

Tirkistelyä on tapahtunut aina, mutta nykytekniikka taitaa mahdollista entistä enemmän. Enää ei tarvitse roikkua uimahallin ovenkarmissa, vaan tirkistelijät asentavat sinne kameransa.

Epäilen, että Axlia on innostanut kuvaamiseen kiinnijäämisen riski ja jonkinlainen narsismi. Harva mies on rakastajan taidoistaan niin vaikuttunut, että haluaisi kuvata itseään ja seksikumppaniaan. Voi olla jopa, että hän on halunnut ihailla itseään videoissaan, eikä niinkään naisia.

Seksikuvia sinänsä ihmiset levittelevät useampaakin eri nettipalveluun. Joten siinä ei sinänsä ole ihmeellistä, mutta tämä tapahtuu vapaaehtoisesti, unohtamatta tietty kostoksi ladattuja seksivideoita.

Axl väitti, ettei hänellä ollut tarkoitusta levitellä videoitaan, mutta helposti sitä kai nykyään murtautuu esimerkiksi tietokoneelle, jos joku vain tietää, mitä etsiä. Jos hän todella on nimennyt tarroilla videonsa, niin luulisi, että hän on rehvastellut niillä jossain vaiheessa kavereilleen.

Axl-jupakka on sekin jakanut kansaa, niin kuin kaikki jakaa tätä nykyä. Osan mielestä Axl on kärsinyt turhaan menettäen kaikki työnsä ja maineensa ja osan mielestä hänet olisi lukittava vankilaan. Poliisi aikanaan päättänee mitä tapahtuu.

Axlin maine puhtoisena poikana on tietenkin mennyttä ja ehkä koko urakin. Vaikuttaa, että mies ei naisia arvosta, en tiedä, onko menettänyt kyvyn arvostaa, koska julkkismiehenä saa kovinkin helposti naisia kotiinsa. Kuvauskohun jälkeenkin saa, sillä on entistä tunnetumpi.

Pahimman virheensä Axl teki julkaisessaan anteeksipyyntövideonsa, jossa kuitenkin syytti erästä naistaan, että tämä oli tehnyt ilmoituksen hänestä. Todennäköisesti videonkin hän teki siksi, että tiesi syytteiden tulevan hetkellä millä hyvänsä julkiseksi.

Axlin on hyvä tietää, että kaikki kohut loppuvat aikanaan, vaikkakin nettiaikana eivät koskaan katoa. Todennäköisesti hän antaa ennemmin tai myöhemmin nöyrän haastattelun, jossa kertoo hakevansa apua tai jotain muuta vastaavaa.

Seksikohun erityispiirteisiin kuuluu se, että se herättää myös huumoria. Useimmiten kohun aiheuttajasta. Axlista on tehty lukemattomia vitsejä netti täyteen. Vastaavanlaisia tehtiin aikoinaan Ilkka Kanervan touhuista. 

Kohuna seksiin viittaavat skandaalit ovat ärhäkimpiä. Aina kun julkkismieheltä pettää arvostelukyky, ei hänen tarvitse epäillä, etteikö hän olisi viikkoa tai paria otsikoissa. Siihen on riittänyt pikkutuhmatekstailukin. Seksikohu ei koskaan unohdu.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Runo menetetystä rakkaudesta

Kadotin sinusta kirjoittamani runot.
Niitä ei ollut monta.
Kielsit minua kirjoittamasta sinusta.
En niillä runoilla tavoittaisi sinua.
En tavoita tälläkään.
Sanoit, ettet ymmärrä runojani.
Kirjoitin niitä kuitenkin.
En voinut estää itseäni.
Mitä luultavammin en enää koskaan näe sinua.
Niin taitaa olla parempi.
Olemme kuin tuli ja vesi,
mannerjää ja tulivuori.
Niitä hyviä hetkiä,
helliä sanojasi
minulla on niin ikävä.
En koskaan enää kävele luoksesi.
Sitä kaipaan.
Silloin kuin katselimme lokkeja.
Että avaisin ovesi,
keskustelisimme kaikesta
sitten riitelisimme
olisimme hiljaa.
Olit minulle hyvä.
Minun on lopetettava
minuun sattuu liikaa.
Minun on mahdotonta ymmärtää,
etten näe enää sinua.
Etten edes koskaan ollut sinulle.
Kävelit niin nopeasti,
etten koskaan saanut sinua kiinni.
Sanoit että sanani ovat tyhjiä,
että rakastan vain itseäni.
Nukuin vieressäsi. Olit jo kaukana.
Yksin en pysty nukkumaan.
En kirjoittaisi tätä, jos näin olisi.
Olen kokonaan tyhjä.
Niin vain kävi, että minun täytyy kadota.
Minä hävisin.
Sanoit, ettei meitä ollut.
Kyllä me olimme.
Sinä sanoit minua lapseksi,
minä sanon sinua kalleimmaksi koruksi.
Olit liian ystävällinen minulle,
miksi itken.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Puhdas, siveä, armoton, likainen sydän

Kirkkoisä Augustinus totesi ennen antautumistaan Herran kutsulle, että anna Herra puhdas ja siveä sydän, mutta älä vielä.

Uskon, että puhdasta ja siveää sydäntä. Ei ole. Jokainen on itsekäs halujensa ja tarpeidensa suhteen. Syntisestä elämästä on vielä vaikeampaa luopua, jos syntisellä elämällä tarkoitamme elämää, joka turmelee itseämme ja ehkä muitakin.

Sydämen nimissä olen tehnyt epätoivoisia tekoja. Olen rakastanut, kun siinä ei ole enää mitään järkeä. Olen lakannut rakastamasta, vaikka siinä olisi ollut järkeä.

Olen antautunut huville ilman huvia ja en ole ajatellut, koska sydämeni sanoi niin. En ole antautunut huville, vaikka näin olisi pitänyt tehdä.

Tunnen yhä, että sydämeni on puhdas ja siveä, vaikka se on likaantunut joidenkin mielestä. En koskaan luovu sydämestäni, joka erehtyy kerta toisensa jälkeen. Ei ole antanut periksi. Jaksanut yrittää. Vaikka sydämeni olisi antanut periksi, se tietää, että on yhä sydämeni.

Sydämeni on ollut kyllästynyt kaikkeen, mutta hullaantunut hetken tai vuoden levättyään.

Sydämeni on sanonut sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa ja se ei ole sanonut sanoja, joita olisi pitänyt sanoa. Siksi, koska sydämeni sanoi näin.

Olen ajatellut, että sydämelleni ei ole paikkaa ja ettei kukaan näe sydäntäni. Olen uskonut näin ja toivonut muuta. Ja toivonut, että näin on.

Olen antanut sydämeni vallata minun, kun minun olisi pitänyt kuunnella järkeä. Ja en ole antanut sydämeni vallata minua, silloin kuin minun olisi pitänyt antaa sydämeni vallata minut. Sydämeni on elänyt aivan liian lujaa ja aivan liian vähän. Se on ollut armoton, se on ollut liian kiltti. Se on anellut anteeksi, eikä koskaan pyytänyt anteeksi.

Onko sydämeni ollut aina rehellinen? Kyllä. Onko sydämeni ollut väärässä? Kyllä. Yhtäkaikki se on minun sydämeni, vaikka olisi puhdas, likainen, siveä tai turmeltunut.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Jos avaudut, kannattaako se

Lukemisessa on ollut hiljaiskausi, mutta viimeisin kirja, jonka luin oli Antti Heikkisen kirjailija Heikki Turusesta kirjoittama Turjailija.

Kaikki, jotka Heikin tuntevat, tuskin odottivatkaan, että mies olisi yrittänyt kiilloittaa julkisuuskuvaansa tai mitään. Heikkiä olen muuten haastatellut itsekin Hymy-lehteen jo vuosia sitten nyttemmin jo edesmenneessä Wanhassa Jokelassa.

Mutta palataksemme kirjaan. Heikki antaakin mennä elämästään harvinaisen suorasukaisesti. Hän kertoo miltei sairaalloisesta ujoudestaan, jota on yrittänyt parantaa ryyppäämällä ja remuamalla. Hän kertoo jopa sen, että on tullut kaksi kertaa homojen hyväksikäyttämässä nuorena ja humalassa. Tuollaisen tunnustaminen vaatii heteromieheltä rohkeutta.

Monet ihmiset väittävät olevansa avoimia, mutta eivät sitä ole. Yllättävän moni yrittää pitää kulissejaan yllä. Varsinkin silloin, jos puhuvat jollekin muulle kuin läheiselle. Tämä on tietysti normaalia. Suurin osa ihmisistä säikähtää liian avointa ihmistä Suomessa. Siitä saattaa syntyä ongelmia.

Väitetään, että sosiaalinen media olisi tehnyt ihmisistä avoimempia. Ei pidä paikkaansa. Suurin osa siellä haluaa juuri antaa edullisen kuvan itsestään. Toisaalta taas olen kuullut, että ihmisistä on viihdyttävää lukea niiden ihmisten päivityksiä, jotka antavat mennä. Näin olen itse toiminut. Voi olla hölmöäkin, mutta en välitä.

Julkkiksille, kuten Turuselle, avautumisesta on myös hyötyä. Mehukkaat palat elämäkerrassa päätyvät lehtien otsikoihin ja näin kirja saa huomiota ja myös ostajia. Tosin Heikin kohdalla ei ole kyse tietoisesta laskelmoinnista. Mutta kyllä julkkikset tietävät, että toimittajat haluavat jotain muuta kuin kuvaelmaa uuden kirjan syntyprosessista. Jutut syntyvät nykyisin henkilön kautta, harvemmin pelkän aiheen tai tuotteen.

Tavallisille ihmisille avautumisesta ei välttämättä ole mitään hyötyä. Voi käydä suorastaan niin, että ihmiset rupeavat välttelemään liian suorasukaista ihmistä omasta elämästään. Joku voi peräti kokea, että hänen niskaansa yritetään kaataa murheet, vaikka omiakin riittää. Suomessa on totuttu, että oma taakka täytyy kantaa hiljaa. Jos sitä ei tee, ihmiset kaikkoavat tai kuuntelevat kohteliaisuudesta odottaen hetkeä, että pääsee omiin ongelmiinsa.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Pahoittelut

Pahoittelut niille vakituisemmille lukijoilleni. Viime aikoina päivitystahti on harventunut.

Minä nimittäin olen nykyisin tuottaja, enkä enää toimittaja. Vastuuta on tullut lisää ja samoin töitä. Toimistossa istun enemmän, mutta en enää huolettomana vastuusta.

Ei ole oikein enää riittäneet ideat iltaisin blogiani varten, että olisin jaksanut laulattaa näppäimistöä vapaa-ajalla.

Aika nopeasti olen lehtimaailmassa edennyt, sillä viisi vuotta sitten minulla ei ollut edes vakituista työpaikkaa. Jos ei onnea rakkaudessa tai muussa, niin töissä sitten. Tosin en ole koskaan ollut ronkeli, vaan teen parhaani niissä töissä, joita minulla kulloinkin on ollut.




tiistai 9. helmikuuta 2016

Poistomyynnissä

Ystäväni oli löytänyt viisi vuotta julkaistun kirjani jo poistomyynnistä kirjastosta Oulusta. Niin on lyhyt kirjan tie. Mutta jos ajattelee järjellä, kirjakaupoissa poistomyynnit alkavat kai jo kahden kuukauden kuluttua.

Elämme nopean kulutuksen aikaa. Siitä emme pääse mihinkään.


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ostakaa kirjojani, hyvät ystävät

Ystävät rakkaat ja miksei vihamiehetkin. Muistakaa ostaa runokirjaani Glamour kuolee.

Tässä tarinaa kirjan taustaksi eli miten kirja syntyi.

Kirjaa voi tilata verkkokirjakaupoista. Täältä sen voi tilata ilman postimaksua.

Kirjaa voi tilata myös minulta suoraan ilman postimaksua lähettämällä sähköpostia osoitteeseen: esa.j.pesonen(at)gmail.com. Kirjan hinta 10 euroa.

Vanhemmat runokirjani Huone Veronassa ja Jäisen maan päiväkirja poistuvat huhtikuussa verkkokirjakauppamyynnistä, joten niitäkin kannattaa tilata nyt. Täältä sekin onnistuu.

Kaikkia kirjojani voi lainata pääkaupunkiseudun kirjastoista. Tästä löydät oikoreitin.  Kannattaa kysyä kirjastoista myös muualta Suomesta, sillä kirjojani löytyy muiltakin paikkakunnilta kuin pääkaupunkiseudulta.

Kannattaa liittyä myös Facebook-ryhmääni.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Haluan matkalle

En jaksa kirjoittaa mitään yhteiskunnallista, koska se masentaa tällä hetkellä todella paljon.

Niinpä. Matkalle tekisi pitkästä aikaa mieli. En ole aikoihin (yli vuoteen) käynyt missään Tallinnaa kauempana. Pahaksi onneksi olen onnistunut saamaan raha-asioitani solmuun, joten matkakassa ei ole järin suuri.

Näillä näkymin on myös lähdettävä taas matkaan yksin, mutta pärjää sitä niinkin.

En oikeastaan haaveille mistään kaukomatkoista. Tai no joo, mutta ei minulla todellisuudessa ole varaa matkustaa vaikka Etelä-Amerikkaan. En suoraan sanottuna ole mikään reppureissaaja ja en kaipaa mitään ylimääräistä vaaran tunnetta tai heittäytymistä rahattomaan hetkeen, jos sellaiset voi välttää. 

Matkani taitaa jäädä Euroopan matkailuksi jälleen kerran. Viihdyin Tukholmassa ja Pariisissa hyvin. Miksen myös Dublinissa. Matkoillani olen myös usein kirjoittanut paljon paremmin kuin kotimaassa. Niillä pääsen eroon hetkeksi niistä asioista, jotka patouttavat kirjoittamistani. En tiedä. Ehkä. Kyllä.

Berliini voisi olla hyvä, Riika tai Lontoo.

Toivottavakaa minulle onnea, että kaikki järjestyy.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Ja niin puhui Selänne...

Suomi on siitä jännä maa, että voit marssittaa vaikka minkälaista asiantuntijaa ja osaajaa kertomaan lehtien palstoille, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Ketään ei joko kiinnosta heidän sanomansa tai se ärsyttää hetken ja unohtuu.

Mutta sitten otti kantaa asioihin kansallissankari ja kiekkotähti Teemu Selänne. Kun hän tviittaili ja kirjoitti blogiinsa turvapaikanhakijoiden tekemistä raiskauksista helvetti oli irti. Ennen kaikkien suosikki ei ollutkaan enää kaikkien suosikki. Ja joidenkin suosikki entistäkin enemmän.

Sinänsä on arveluttavaa, jos joidenkin mielestä urheilija ei saisi sanoa mitään yhteiskunnallista tai kriittistä julkisesti. Se olisi varsin tyhmääkin, jos ajattelee, minkälainen julkisuusarvo Teemu Selänteen kaikilla sanomisilla on.

Sitäkin on arvosteltu, että Selänteen mielipide on henkilökohtainen. Se lienee jokaisella. Jos kaverin tytär tulee raiskatuksi turvapaikanhakijoiden toimesta, niin varmasti se koskettaa syvemmin kuin pelkkä uutinen lehdessä.

Jo viikkoja on käyty keskustelua seksuaalisesta ahdistelusta. Uskomatonta kyllä, lähtöasetelmat ovat yhä ne, että miksei tavallisten suomalaisten miesten tekemiin raiskauksiin puututa yhtä tiukasti kuin turvapaikanhakijoiden tekemiin raiskauksiin.

Jos turvapaikanhakijat ovat tehneet viimeisimmän tiedon mukaan 20 raiskausta niinkin lyhyen aikaa kuin he ovat Suomessa olleet ja heitä on noin 30 000, niin on se aika korkea luku. En tiedä, mikä on suhdeluku kun puhutaan tavallisista suomalaisista miehistä, mutta suhteessa suomalaiset miehet tekevät vähemmän raiskauksia. Siitä ei pääse mihinkään. Maahanmuuttajistakin raiskaajina korostuvat vain jokunen tietty lähtömaa.

Rohkenisin väittää, että nykyajan suomalainen mies käyttäytyy kokonaisuutena naisia kohtaa asiallisemmin kuin vaikkapa 70-luvun virkaveljensä, jolloin tytöttely ja puristelu oli taatusti arkipäivää. Varmasti sitä tapahtuu vieläkin. Ja uskoisin, että poliisi varsinkin suhtautuu seksuaaliseen ahdisteluun ja etenkin raiskauksiin herkemmin kuin ennen.

Vielä tuli mieleen sitten näistä miehen ja naisen välisestä suhteesta jo kanssa viikkoja vellonut keskustelu naisista, jotka terrorisoivat miehiään kotona. Vähättelevät, eivät kunnioita, saati anna lämpöä ja arvostusta.

Mielestäni naisilla on nykyisin kaikki avaimet käsissään parisuhteissa, joten miksi he eivät niitä käyttäisi. Valta taitaa todellakin olla heillä.

Toki tämä on vankka yleistys, koska on monia parisuhteita, jossa homma toimii, mutta epäilen, että nykyisin miehet ovat emotionaalisesti riippuvaisempia naisesta kuin naiset miehestä. Ennen nainen oli riippuvainen miehestä taloudellisesti, nykyisin ei enää senkään takia tarvitse pysyä yhdessä tai leikkiä rakastunutta.

Mutta mielestäni on omituista, että miehet tähän naisten valtaan vain alistuvat, eivätkä perää kunnioitusta. Syynä lienee pelko parisuhteen kariutumisesta ja että samalla esimerkiksi menettää lapset yms. Tai sitten suomalaiset miehet ovat yksinkertaisesti liian kiltteja parisuhteissa.

torstai 28. tammikuuta 2016

Miten syntyy sadistinen kiduttaja?

Luin artikkelin Gestapon pyövelistä Klaus Barbiesta, joka Ranskassa Lyonissa oli lopulta vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailmansodan aikana. Barbien kerrottiin hymyilevän kiduttaessaan jopa henkilökohtaisesti uhrejaan, vaikka olikin johtavassa asemassa, eikä hänen olisi ollut pakko liata käsiään. Hän oli myös innovatiivinen keksiessään uusia tapoja kiduttaa.

Lyoniin hän saapui todeten, että tulin tänne tappamaan. Mies ei edes itse valehdellut itselleen tehtäväänsä, kuten jotkut pyöveleistä vetosivat siihen, että he noudattivat vain käskyjä. Barbie selviytyi sodasta vieläpä ehdin nahoin amerikkalaisten ja brittien suojeltua häntä, koskapa he tarvitsivat häntä jostain käsittämättömästä syystä. Kaikki me valitettavasti tiedämme, että moni muukin natsirikollinen sai uusia hommia entisiltä vihollisiltaan, jos heistä oli vain hyötyä. Näin lyhyt oli silloin rikoksista tuomitsemisen tie.

Lopulta Barbie siirtyi monen muun natsin tavoin Etelä-Amerikkaan toimien huumekaupassakin mukana. Hän jäi kiinni ja tuomittiin vasta 1980-luvulla Ranskassa elinkautiseen. Kuolemantuomiotakaan kun ei voinut aikojen muututtua enää antaa.

Barbien taustasta sen verran, että lapsuudessaan hän eli väkivaltaisen ja alkoholisoituneen ensimmäisen maailmansodan veteraani-isän hirmuvallan alla. Henkinen ja myös fyysinen väkivalta tuli tutuksi jo pienestä pitäen. Tuohon aikaan ei tietenkään ollut mitään auttajaverkostoja missään maassa. Barbie oli vieläpä syntynyt avioliiton ulkopuolella, joten hänellä oli lapsena taakkanaan myös tuolloin häpeällisen äpärälapsen leima.

Ei liene ihmeellistä, että kynnys väkivaltaan ja alistamiseen ei ole korkealla, jos siihen on tutustunut jo lapsena. Tuleeko sitten helvetillisen lapsuuden kokeneesta alistuja vai alistaja, niin ne taitavat olla ne kaksi vaihtoehtoa, jos terapioita ei ole tarjolla.

Vielä ripaus torjuntaa joka puolelta ja kun ajat muuttuvat epävakaiksi ja väkivaltaisiksi, niin pyöveli on tarjolla. Totalitarismi sekä tietenkin sota-aika päästää irti sellaiset yksilöt, joissa muhii viha ja kostonhimo muita ihmisiä kohtaan. En oikein keksi muitakaan syitä, miksi he nauttisivat kidutuksesta.

Rauhanaikanakin tapahtuu sadistisia murhia ja kidutustakin, mutta uhrimäärät jäävät pienemmiksi, vasta sota-aikana se tulee jopa hyväksytyksi silloisen vallanpitäjän toimesta. Kansanmurhissa ollaan jopa sadistisen tappamisen hysterian vallassa, jos ajattelemme vaikkapa Ruandan kansanmurhaa ja muita vastaavia. Kun hysteria katoaa, väitetään, ettei kukaan tiennyt mitään mitä tapahtui tai noudatin vain käskyjä. Se on tietenkin täyttä valetta.

En halua kuulostaa synkältä, mutta en usko väkivallattoman maailman olevan mahdollinen. Ihmisissä on valtava määrä piilevää väkivaltaa, joka odottaa purkautumistaan. Sota, väkivalta ja halu alistamiseen tuskin katoaa ihmiskunnasta koskaan. Tai sitten meidän täytyisi käydä jokin uusi evoluution vaihe, jossa näin meille tapahtuisi.

Aina löytyy myös niitä, jotka ihailevat sadistisia ja väkivaltaisia murhamiehiä. Uskomatonta kyllä. Joillekin he edustavat jotain sellaista voimaa ja kauhua, joita heitä ihailevat luulevat heissä itsessään olevan tai jollaista he haluaisivat itsessään olevan. 

torstai 14. tammikuuta 2016

Kuka suojelisi meitä toisiltamme?

Parhaillaan vellovaa katupartiokeskustelua seuratessa tulee väkisin mieleen, että kuka suojelisi meiltä toisiltamme.

Keskustelu ei tietenkään kävisi kiivaana, ellei kyseessä olisi jälleen kerran maahanmuutosta tai oikeastaan nyt pakolaisista. Jostain tietysti kertoo, että osa kansasta kokee tällaisten partioiden olevan tarpeellisia. Luin että peräti joka neljäs kansalainen ajattelisi näin. Silloin jos kielletään mitään ongelmaa olevan turvapaikanhakijoiden kanssa, niin poliitikkojen puheet kaikuvat kyllä kuuroille korville.

Mutta jos partioitsijoilla on jo vahvaa rikostaustaa takana, niin kuin joissain tapauksissa ilmeisesti on, liikutaan myös vaarallisilla vesillä. Jos joku haluaa partioida, olisin ainakin tyytyväinen, ettei hänellä olisi pahoinpitelytuomioita taustalla. Katupartion perustaminen itsessäähän ei ole rikos.

Välillä olen miettinyt tuota poliisin resurssipulaa, josta niin usein puhutaan näiden katupartioiden yhteydessä. Narinkkatorilla Helsingissäkin saattaa keskellä päivää istua kaksikin partiota autoissaan. Pikkupaikkakunnat ovat tietenkin asian erikseen. Kohtuullisen hyvin poliisi on tuntunut selvinneen  turvapaikkakriisistäkin.  Välillä se suojelee pakolaisia tuhopolttajilta, pakolaisia toisiltaan ja kaikkea siltä väliltä.

Katupartioista puhutaan kuin aivan uutena ilmiönä, mutta kyllähän Suomessa on liikkunut vaikka minkälaisia partioita aiemminkin. Milloin on vahdattu nuoria ja milloin mitä mitäkin. Partiot ovat hävinneet yhtä nopeasti kuin niiden puuhamiesten ja -naisten into.

Ja jos mennään Suomen historian levottomimpiin vaiheisiin ovat punakaartit ja valkokaartit partioineet kadulla oikein aseiden kanssa. Nykypäivän Suomi ei tosin taida olla lähellekään samanlaisen vaaran edessä kuin tuolloin mitä tulee sisäiseen turvallisuuteen.

Vaaran tunne syntyy usein ihmisen sisältä. Katuväkivaltaa, raiskauksia yms. kyllä tapahtuu niin maahanmuuttajien kuin tavallisten suomalaisten toimesta. Pelolle ei saisi vain antaa valtaa, koska silloin rajoittaa omaa elämäänsä. Kuluneen kuuloista, mutta totta.

Ja mitä turvapaikanhakijoihin tulee niin paljonhan heitä lähtee Suomesta jo vapaaehtoisesti. Suomi voi olla kova ja kylmä paikka pärjätä jo tavalliselle suomalaiselle. Pettymyksen täytyy olla suuri, jos on saanut tietoa Suomesta vieraanvaraisena ja lämpimänä paikkana, josta rahaa irtoaa helpolla. Totuus on aika kaukana tuollaisesta unelmasta.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Onko Donald Trump vain viihdettä?

Jos jotain näistä Usan presidentinvaaleista jää mieleen, niin Donald Trump. Tv-tähti ja kohuliikemies tietenkin taitaa sen, miten julkisuutta saadaan. Hänelle on aivan sama onko se positiivista vain negatiivista. Toisin kuin muut poliitikot hän tietää, että pois lukien yksityiselämän pahimmat töppäilyt tai törkeimmät oman edun vedätykset kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

Republikaaniehdokkaissa hän pitää kärkeä, mutta eri asia on, jatkuuko nousukiito loputtomiin ja jos jatkuukin, niin äänestääkö kansa turvallisemman demokraattien Hillary Clintonin presidentiksi. Hillaryn taakkana on tietenkin amerikkalaisille hieman vieraampi feminismi ja se, että hänen miehensä on ollut jo presidentti.

Trumpin luomat kohut ovat tuskin vahinkoja. Ei hän vahingossa peloittele amerikkalaisia meksikolaisilla maahanmuuttajilla, muslimiterroristeilla, Kiinalla ja muilla mahdollisilla uhilla. Hän tietää, ettei amerikkalaisia naurata, jos laiton meksikolainen maahanmuuttaja vie hänen työnsä samoin kuin että työpaikat valuvat Kiinaankin.

Usan historian tuntien tietenkin puheet maahanmuuton vaaroista herättävät kummastusta, perustuuhan nyky-Usa siirtolaisuuteen, mutta on Usassa ennenkin haluttu välttää tiettyjen ryhmien maahanmuuttoa. Ei se mikään uusi asia ole.

Trump on ristiriitainen hahmo, niin kuin mielenkiintoiset ihmiset usein ovat. Hän esiintyy kansanmiehenä, mutta kättelee ihmisiä vain siksi, että on pakko. Hän ei siedä alkoholia ja tupakkaa ja tuskin lähtisi asunnottomien asuntolaankaan käymään. Kansaa ei tunnu haittaavan se, että loppujen lopuksi Trump on elitisti. Takana on hyvä kampanjan suunnitteluryhmä.

Kohuliikemies on tehnyt itselleen lyömäaseen siitä, että hän ei ole poliittisesti korrekti. Hän tietää, että hänen äänestäjänsä myöskään tuskin varoisivat puhumasta ennakkoluuloisilla puheilla. Trump eroaa populistisimmista eurooppalaisista poliitikoista jo siinä, ettei isojen puoluiden eurooppalaiset presidenttiehdokkaat uskaltaisi ikinä puhua samalla tavalla kuin Trump puhuu.

Trump on onnistunut tavoitteessaan siinä, että älymystö ja varsinkin valtamedia on kavahtanut häntä. Google on jopa tehnyt Trump-suodattimen häntä koskevia uutisia varten. Kaikki tämä pelaa Trumpin pussiin, sillä ns. tavallinen kansa ei siedä älymystöä. Trumpia ei kuitenkaan suodateta median toimesta, sillä hän luo uutisia. Tämänkin Trump tietää.

Sitä emme tiedä, onko koko presidentinvaalikampanja Trumpille vain yhtä suurta julkisuuskampanjaa tulevia projekteja varten, vai haluaako hän todella Usan presidentiksi. Ja jos hänestä Usan presidentti tulisi, niin kävisikö hänelle kuten muille populisteille. Todellisuus latistaa puheet. Usan presidentit toki ovat ennenkin aloittaneet sodan jossain päin maailmaa, että huomio kääntyisi pois sisäpolitiikan ongelmista. Vaikka rikas mies onkin, valtion johtaminen on aivan erilaista kuin bisnesimperiumin.
Gadgetissa oli virhe