tiistai 29. joulukuuta 2015

Historia ei ole aina totta

Olen lueskellut kirjaa historiallisista harhakäsityksistä. Kirja on nimeltään Maailman pisin pajunköysi. Siinä kumotaan ihmisten hellimiä harhakäsityksiä historian suurhenkilöistä että tapahtumista.

Pakko myöntää, että moni historian harhakäsityksistä, ainakin ne, jotka kirjasta löytyivät on jo kumottu. Historian käsittelyn kannalta oma aikamme on ehkä ensimmäistä kertaa objektiivisin, jos historian suhteen täysi objektiivisuus on ylipäätään edes mahdollista.

Historian tulkinta on aina sitä vaikeampaa, mitä kauemmaksi ajassa menemme. Antiikin ajoista ei välttämättä ole kuin muutama kirjallinen lähde jäljellä ja muuta käsitystä on mahdotonta saada. Esimerkiksi antiikin keisarista on voinut sen ainoan kirjallisen lähteen kirjoittaa keisarin pahin vihamies.

Kaikenmaailman kaskutkin jäävät usein ihmisten mieliin paremmin kuin historialliset faktat. Tuskin kukaan tosissaan uskoo, että Katariina Suuri olisi harrastanut seksiä hevosen kanssa, mutta tuo taru on jäänyt elämään.

Despooteista ja diktaattorista tarinoita riittää, koska luonnollisesti olivat aikoinaan vihattuja ja pelättyjä. Nykytiedon mukaan keisari Nero ei soitellut huilua Rooman palaessa ympäriltä, koska ei ilmeisesti edes ollut kaupungissa tai ainakaan siellä, missä hänen väitettiin olevan.

Lähihistoriastakin taruja löytyy. Esimerkiksi FBI:n pelätyn johtajan J. Edgar Hooverin väitettiin pukeutuvan kotioloissa naistenvaatteisiin, mutta muita yksityiselämän paljastuksilla kiristänyt johtaja olisi tuskin itse asettautunut kiristyksen uhan alle.

Hitlerillä väitettiin puolestaan olevan vain yksi kives, vaikka hänen henkilääkärinsä on kieltänyt tämän olevan totta. Historiallista merkittävyyttä tiedolla tuskin edes on, mutta usein intiimiin elämään liittyvät asiat jäävät juuri kummittelemaan väärinä faktoina historiaan.

Historiantutkimuksen kannalta oma aikamme lienee tulevaisuudessa haastava. Kirjallista materiaalia on vaikka kuinka internetin myötä ja historiallisten totuuksien haaviminen entistäkin hankalampi homma. Historiaa tietenkin vääristellään aivan samoin kuin ennenkin, jos ei vielä enemmänkin, kun väärän tiedon julkituominen on entistä helpompaa.

Historia on omassa ajassammekin entistä enemmän läsnä. Historiasta kirjoitetaan paljon ja se myös myy. Kohta ihmettelen, jos joku enää edes löytää jotain uutta ja mullistavaa tietokirjoihin, kyse onkin kohta vain enää katsantokannasta ja uuden sensaatiomaisen tiedon julkistamisesta, vaikka sensaatiota ei välttämättä enää olisikaan.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Rakkauden filosofiaa

Lueskelin eilen kirjaa filosofeista, vaikka en mikään filosofian harrastaja olekaan. Suurin osa heistä tekee yksinkertaisista asioista monimutkaisia, mutta eivät kaikki.

Eräs filosofi, en muista enää hänen nimeään, pohti rakkautta. Hän kirjoitti, että todellinen rakkaus alkaa vasta sitten, kun hylkää omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen. Ja että unohtaa rakastamansa ihmisen toivepeilikuvan.

Tämä on mielestäni hyvin ajateltu ja sanottu. Aika harva ihmisistä rakastaa rakastamaansa ihmistä täysin sellaisena kuin hän on. Ihmiset haluavat aina muuttaa rakastettua, oli kyse sitten romanttisesta rakkaudesta tai jostain muusta rakkauden lajista.

Samalla tavoin ajatella kuin rakkaus loppuu, voi ajatella, että onko suurempaa rakkautta se, että lopettaa itse rakastamasta.

Ihminen on luonut länsimaissa viime vuosikymmeninä järjettömän kovat ehdot toisille ihmisille siitä, että voiko rakastaa toista ihmistä, jos tämä ei täytä kaikkia toivepeilikuvan vaatimuksia. Tähän on syyllistynyt jokainen, jolla on jonkinlainen intiimi ihmissuhde ollut.

Puhutaan rakkauden ehdottomuudesta, mutta mielestäni enemmän voisi puhua jatkuvista ehdoista rakkaudelle, jonka toisen tulisi täyttää. Surullista kyllä, lähes jokaisessa rakkaussuhteessa toinen rakastaa vielä enemmän kuin se toinen. Yleensä se enemmän rakastava on se, jolle ehdot langetetaan.

Ihmiset käyttävät nykyisin rakkautta aika paljon leikkikaluna, toinen otetaan, ja jos ei ihastutakaan heti, niin annetaan mennä. Se on aika surullista sekin, että harva pystyy enää aidosti rakastamaan kovinkaan kauan. 

Mutta jos joku todella pystyy hylkäämään omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen, niin ajautuuko sitä täysin toisen ihmisen mielihalujen armoille. Näin siinä voi hyvinkin käydä. Pitäisikö rakastaa ihmistä silloinkin, kun omilla toiveillasi ei ole väliä.

Jos joku tuossa onnistuu, ansaitsee hän palkinnon ja paljon onnea nykypäivän kovassa rakkauden maailmassa.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Rohkeus

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin Linnan juhlissa vierailleesta kepulaisesta mieskansanedustajasta, joka pelästyi, kun selostaja kertoi hänen miespuoleisen ystävänsä olevan puoliso. Kieltäen asianlaidan.

Vajaa viikko juhlista kepulainen kansanedustaja tulikin kaapista. Mielestäni ulostulo oli rohkeaa, koska kepulaiselta kai odotetaan heteroutta. Varsinkin, koska oli äänestänyt homoliittoja vastaan eduskunnassa. Kansanedustaja saattoi jopa vaarantaa uudelleenvalintansa.

Yksi pidempiaikaisista pohdintojen aiheesta on ollut se, että mitä rohkeus on. Onko se sitä, että uskaltaa toimia vallitsevien normien vastaisesti? Tai ylipäätään uskaltaa ilmaista mielipiteensä, vaikka lopputulos voi olla itselleen epäedullista.

Ihmiset näkevät myös toisten ihmisten rohkeuden eri tavalla. Minua jotkut pitävät rohkeana ja toisten mielestä minulla pitäisi olla enemmän rohkeutta. Uskoisin niin, että minusta kuten muista ihmisistä löytyy pelkuruutta ja suurta rohkeutta. Olen tehnyt rohkeita asioita ja ratkaisuja, mutta joskus taas vähemmän rohkeita.

Useimmiten ihminen on rohkeimmillaan silloin, kun hänen on pakko olla rohkea. Esimerkiksi jonkin asian välttäminen ei ole mahdollista, vaan rohkeus on pakko ottaa omiin käsiin. Suurin rohkeus on sitä, että tekee niin kuin haluaa, mutta ei itsekkäistä syistä.

Entä sankaruus, kuinka kaukana sankaruus on rohkeudesta. Tarvitseeko sankarin olla aina rohkea, vai onko hän vain joutunut tilanteeseen, jossa sankari on toiminut niin kuin on nähnyt oikeaksi toimia.

Joskus ihmisen oletetaan olevan sankari, näin vaikka taistelukentällä. Kukaan ei muista pelkureita taistelukentällä, vain sankarit muistetaan, vaikka he olisivat kuolleet, vailla sen suurempia sankaritekoja.

torstai 10. joulukuuta 2015

Linnanhulinat

Yleensä väitetään, että Suomen kansa riehaantuu juhannuksena ja uutenavuotena. Mutta itsenäisyyspäivä taitaa olla juhlista väkevin.

Niin äärioikeisto kun anarkistit väijyvät toisiaan ja poliisi ammuskelee siinä välissä lamautuspanoksiaan. Koko illan kruunaa kaatosade. Ei suomalainen itsenäisyyspäivä tapahtumaköyhä ole, kunhan Tuntemattoman sotilaan on katsonut pois alta.

Linnanjuhlissakin sattuu ja tapahtuu. Iranin suurlähettiläs ei suostu kättelemään presidentinrouvaa, eräs kepun kansanedustaja pelästyy, kun juhlien selostajat nimeävät hänen ystävänsä puolisoksi ja kokoomuskaunotar Susanna Koski lipuu juhliin antavassa mekossaan.

Teuvo Hakkarainen sentään veisti ristiä kotonaan. Ja mikä järkyttävintä, Matti Nykänen ei nauttinut linnanjuhlissa lainkaan boolia.

Arvokkuus taitaa olla itsenäisyyspäivästämme mennyttä ja paljastaa eripuraisen luonteemme, jossa riitely alkaa olla kansakunnan ainoa yhdistävä asia. Arvokkuus on asia, joka on sisäsyntyistä, sitä ei saa nimeällä juhlat arvokkaiksi.

Tuntuu, että ainoa arvokkuuden säilyttänyt itsenäisyyspäivän juhlissa on presidentti Niinistö.

torstai 3. joulukuuta 2015

Suomalaisia riisuttiin paljaaksi

Arman Alizad on tunnettu seikkailija tv:stä ja Meeri Koutaniemi palkittu valokuvaaja. Yhdessä he ovat tehneet haastattelukirjan Riisuttu Suomi (Docendo 2015) suomalaisista työssään tavanomaisesta totutun kysymyspatteriston ulkopuolella.

Kirjassa kysellään syvällisiä suomalaisten työstä ja heidän asemastaan yhteiskunnassamme. Työllähän on ennen ollut valtava merkitys yhteiskunnassamme ja on yhä, vaikka kaikille töitä ei enää riitäkään. Riisuttu Suomi tosin ei edes tavoittele mitään perinpohjaista käsitystä suomalaisesta työstä.


Lue lisää kirjallisuusblogistani.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Väärät kristukset

Eilen katselin televisiosta dokumenttia uskonlahkosta, joka eli Siperiassa. Se piti johtajaansa uudelleensyntyneenä kristuksena. Näin tämä entinen liikennepoliisi oli itse päättänyt ja seuraajia löytynyt. Tämä todistaa sen, että jos jotain tavattoman hullua päätätkin, niin riittävän vakuuttavana saat aina seuraajia.

Tämän johtajan kunniaksi on sanottava, että hänen levittämänsä oppi vaikutti ainakin dokumentissa varsin rauhanomaiselta, joka uskoi jopa satujen maailmaan. Maailmanloppuun ei varauduttu, eivätkä kaikki lahkon naiset olleet johtajan vaimoja.

Karismaattisen johtajan luotsaamia uskonlahkoja on tässä maailmassa riittänyt. Monissa niissä lahkon tarun loppu on ollut surullinen. On päädytty esimerkiksi joukkoitsemurhiin ja lahkon toimintaan on sisältynyt kaikenlaista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

Vaikea on kuvitella, että tällaisen lahkon johtajalla on päässään kaikki hyvin ja että edes opetuslapsilla. Jollain tavalla ihmisen täytyy olla johdateltavissa, jos hän sumeilematta uskoo jonkun sanaa, joissa ei todellisuudessa ole mitään järkeä.

Järjellä näitä lahkoja ei voi käsittää. Pohjalla täytyy olla joidenkin ihmisten suunnaton halu uskoa johonkin suurempaan, vaikka sitä ei taida tässä elämässä olla. Itse en ole löytänyt mitään suurempaa tarkoitusta olemassaololleni. Se saattaa vain olla pelkkää sattumaa, että olen olemassa. Eihän se välttämättä kivaa ole, mutta näin se vain on.

Suunnattoman uskonhalunkin vielä ymmärtää, mutta ei ihmisten reaktioita enää silloin, kun useimmiten alussa saarnattu rakkaudensanoma muuttuu mielipuoliseksi valmistautumiseksi maailmanloppuun tai lahkon itsetuhoon.

Jotkuthan näissä lahkoissa ovat silloin heränneet ja nämä heränneet lampaat vaiennettu johtajien toimesta. Suuri enemmistö vaeltaa tuhoonsa. Olisiko ihmisten joukkosieluisuudella tekemistä tässä vaiheessa? Tai pelolla irtaantua joukosta, jonka jäsen on. Vakuuttavat ja ankarat johtajat ovat vieneet tuhoon kokonaisia kansakuntia.

Meidän ajassamme luulisi, ettei minkäänlaisilla lahkoilla olisi enää jakoa. Mutta ei se siltä näytä. Näinä tiedon täyttäminä aikoina ihmisten halu uskoa johonkin on entistä polttavampi. Kaikki eivät kykene ajattelemaan enää järjellä, tunteetkin kadonneet ja joillakin suunnaton halu vain seurata.
Gadgetissa oli virhe