tiistai 31. maaliskuuta 2015

Satanen lasissa

Lisää mielenjääneitä hetkiä vuosien takaa. Olin armeijassa vuosina 1997-1998. Siellä erään yliluutnantin tapana oli sanoa, että satanen lasissa sitten joka äijä.

Kaikki eivät menneet satanen lasissa. Heillä oli rohkeutta haastaa auktoriteetteja. Hehän tiesivät, että todellista pelkoa ei ollut. Itse menin satanen lasissa silkasta pelosta. Myöhemmin liityin auktoriteetin vastustajiin. Joskin tietäen saavani taustatukea muilta. Kuitenkaan en täysin lekkeriksi vetänyt armeijaa niin kuin jotkut. Tunnollinen kun olen loppujen lopuksi.

Viimeisenä päivänä yliluutnantti piti jokaiselle läksiäispuhuttelun. Sinne minäkin. Taas hän sanoi, että muista Pesonen, kaikkia asiat satanen lasissa elämässä.

Satanen lasissa olen todella mennyt, jos en nyt muistele masennuksen hetkiä. Silloinkin saan revittyä itsestäni irti. Olen ruoskinut ja rankaissut itseäni kovin ja viime vuosina se on väsyttänyt minut. Olen ollut ankara myös muille.

Yhä enemmän olen miettinyt, että palkitseeko se satanen lasissa-riehunta? Moni kaipaa tunnustusta muilta, että kuinka helvetin kovaa he tekevät töitä. Yhä harvempi jaksaa innostua siitä, että joku näin kailottaa.

Ihmiset kaipaavat jo jotain muuta kuin pelkkää työtä. Moni tekee töitä vain sen takia, että haluaa pitää rahapyörän rullaamassa. Osa on luovuttanut ja tyytyy korvauksilla eloon. Osa haluaisi oravanpyörään takaisin hinnalla millä hyvänsä, mutta heitä ei enää huolita sinne. Osaa ei välitä ja kulkee kuin zombie kuvitellen, että eläkkeellä sitten. Heidän kannattaa toivoa, ettei sairaus vie sitä ennen, muuten heidän uhrattu elämänsä on ollut turhaa.

Aika on tunnetusti armoton ja ajassamme on aina vain vaikeampaa pärjätä ilman rahaa. Se kannattaa tehdä, että vetää satanen lasissa, vaikka eläisikin sitä elämää, jota ei täysin halunnut. Muita elämiä kun ei saa kuin sen yhden.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kuselle haiseva mies

Nuorena kun asuin vielä Vantaalla bussissa istui usein mies, joka haisi kuselle ja paidanhelmatkin olivat keltaiset.

Kusenhaju ei ollut mieto, vaan miehen lähipenkeillä istuvat suojasivat suunsa kädellään. Siitä tiesi, ettei joku vielä tiennyt kuselle haisevasta miehestä, jos henkilö meni istumaan miehen viereen. Useimmiten hänen ympärillään oli vapaata. Edes ne, joiden viereen ei mielellään istuta, eivät istuneet kuselle haisevan miehen viereen.

Teinit pilkkasivat miestä ja aikuisetkin hiljaa halveksuivat. Olihan hän jotain hirveämpää kuin he itse olivat. He saattoivat tuntea inhoa, huvittuneisuutta ja yökötystä miestä kohtaan. Samalla kertaa.

Itsekseen kuselle haiseva mies ei koskaan puhunut. Hän ei voinut täysin hullu, mutta ei hän koskaan kenellekään myöskään puhunut. Hän useimmiten vain istui hiljaa itsekseen. Hän ei näyttänyt välittävän ihmisten halveksunnasta. Kuselle haiseva mies oli hyvinkin ohittanut pisteen, jolloin halveksunnalla oli vielä merkitystä.

Yhtä hyvin hän saattoi kärsiä halveksunnasta, mutta hänellä ei ollut keinoja ratkaista kusenhajuaan. Jospa kusenhajua ei ollut hänelle olemassa.

Minulle kuselle haiseva mies merkitsi vain yhtä epämukavuustekijää bussissa, yhtä hyvin epämukavuustekijä olisi voinut olla erityisen lihava ihminen, joka valtaisi penkin, niin etten olisi mahtunut siihen. Bussissa istuminen oli muutenkin puolen tunnin kidutus.

Yhtenä aamuna kuselle haiseva mies oli kadonnut bussissa tai katosin itse.

Vieläköhän kuselle haiseva mies elää?

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Maaseudun tulevaisuus oli paha pettymys

Kuva: Kansallisteatteri
Katsoin Kansallisteatterissa Maaseudun tulevaisuus-näytelmän, josta oli kohuttu etukäteen alastomuudellaan ja että ihmiset ovat kävelleet sieltä ulos. Niin käveli nytkin puoliajalla. Enkä täysin voi tuomita. Mukavuusalue oli itsellänikin tiukilla. Miksi?

Näytelmä sinänsä kyllä ei kohauttanut minua lainkaan. Paljasta (vain miehen) persettä kyllä näkyi, mutta se ei riittänyt järkyttämään minua. Näytelmän dramaturgia ontui pahasti. Millään tavalla en saanut otetta ihmisten ja tuotantoeläinten väliseen ongelmaan, jonka kai piti olla näytelmän suurin idea. Sanoja vain virtasi toisensa perään ilman mitään merkitystä.

Henkilöhahmotkin jäivät ohueksi. Pelkkä vitun hokeminen riittää huvittamaan joitakin ja hassut tilanteet, mutta ei minua. Onneksi sentään Ville Haapasalon pienessä sivuroolissa näyttelemä juoppo hevonen sai jotain aikaan, samoin Jukka Puotilan murretta puhuva, hiukan homon oloinen suomenhevonen.

Näytelmä oli myös aivan liian pitkä. Yli kolme tuntia ei riittänyt  huvittamaan minua, jos kyseessä on pelkkä kohtausten vaihtuminen toisiinsa vailla sen suurempaa merkitystä. Leea Klemola on mielestäni erinomainen näyttelijä, mutta ohjaustyö ei ole sujunut.

Kiitosta voi jakaa näytelmän lavastuksesta, joka oli jylhän toimiva rullaten helposti maan alle bakkanaaleihin kuin kiviseen ympäristöön maan pinnan yläpuolella. Lavastuksessa riitti ihmeteltävää paikoitellen enemmän kuin itse näytelmässä.

Jotain surrealistista tällä kaikella haettiin, mutta minuun ei oikein uppoa pelkkä heiluminen. Miehen raskaaksi laittama vuohikaan ei sytytä, jos ei kerrota, miksi vuohi täytyy laittaa raskaaksi.  Jos vuohi on ay-aktiivi, niin miksi miehen pitää silti sekaantua eläimeen. En ymmärrä.

En ole yleensä halunnut haukkua mitään näytelmää täysin huonoksi, mutta nyt kävi jo lähellä. Joitakin näytelmä tuntui huvittavan, joten se on paikkansa sillä tavalla ansainnut. Minä en vain jaksa nauraa vailla minkäänlaista syvyyttä.

Olen tottunut näkemään Kansallisteatterissa hyviä ja haastavia näytelmiä, mutta nyt homma ei kyllä toiminut. Jos halutaan tehdä omaa aikaa luotaavia näytelmiä, niin niissä täytyisi olla jotain uutta sanomaa. Nyt sellaista ei löytynyt, joten tukeudun edelleen vanhoihin klassikoihin, kuten Tsehoviin ennemmin.

Kaikesta ei voi pitää, seuraavaa kohti.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pettäisinkö, pettäisitkö?




Kuten olen useasti maininnut, olen kohtuullisen uskollinen tosi-tv-sarjojen seuraaja. Tai no, useammat seuraamiset jäävät kahteen jaksoon. Näin nyt kävi Temptation Island Suomen kanssa. Lähtöasetelma oli herkullinen.

Pariskunnat menevät paratiisisaarelle ja siellä sinkkumiehet ja -naiset ylittävät saada heitä lankeamaan. Yksi tuttunikin siellä saarella on viettelijätärsinkkuna. Tai oikeastaan kaksi.

Mielenkiintoisemmaksi lähtöasetelma olisi tietenkin saatu, jos miehet ja naiset olisivat sekaisin, eikä erillään omissa osioissaan, mutta sellainen tilanne olisi voinut johtaa väkivaltaisuuksiin, koska alkoholia on mukana. Ajatelkaa, jos sinkkumies olisi iskenyt ukkomiehen, hienoa viihdettä!

Ja joo. Olen kirjoittanut pettämisestä useasti, mutta aihe kiehtoo minua, niin kuin kaikki muutkin ihmisten syvimmät salaisuudet ja salailu. 

En kyllä yhtään ihmettele, jos pariskunnat lankeavat pettämisen synnin tielle ohjelmassa. Alkoholi, eristys ja päämäärätietoiset iskijät kimpussa saavat vahvan ja kyllä myös rakastuneenkin lankeamaan. Lihanvietti ei ole niitä helpoimmin hallittavia.

Ohjelmaa on tietenkin hurskasteltu ihmisten toimesta, kuten tapana on. Sinänsä on paikallaan kritisoida sitä, että pettämisestä tehdään viihdettä, mutta haloo, vieraissa käyvät tavallisetkin ihmiset. Ja  taatusti kännissäkin.

Jokainen ihminen joka väittää olevansa uskollisuudestaan sataprosenttisen varma, puhuu yksiselitteisesti paskaa. Kukaan ei ole täysin uskollinen, ei tunnetasolla ainakaan. Uskoisin, että useimmat voivat olla ihastuneita useaankin ihmiseen samaan aikaan. Se jää sitten arvoitukseksi, johtaako ihastus enempään.

Itselläni on rohkeutta myöntää, vaikka en edes seurustele, niin etteikö pettäminen voisi tapahtua seurustellessa. Pettämisessä on kyse niin monesta asiasta. Se voi tapahtua hetken himosta kännissä, voi oikeasti rakastua tulisesti toiseen ihmiseen tai on himoinnut tätä toista ihmistä kauan, kunnes se toinen ihminenkin antaa tunteilleen periksi.

Kostopettäminen on mielestäni julmin pettämisen muoto. Minuakin on petetty, mutta mieleeni ei tullut juosta saman tien jonkun toisen sänkyyn. Tosin ottajiakaan ei ollut tarjolla ja mitä se olisi auttanut, varsinkaan kun toista osapuolta ei olisi kiinnostanut se edes pätkääkään.

Kostopettämisessä joku toinen ihminen kärsii, mahdollisesti sinuun rakastunut, kun taas sinä käyttäisit kostoon hyväksi häntä. Lähtökohtaisesti en ole pettäjätyyppiä. Olen liiankin sitoutunut. Fyysisestikin.

Mutta ei kukaan voi sanoa ei koskaan.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Jättäisikö jo äänestämättä?

Tämän eduskunnan aika loppui miltei harvinaislaatuiseen farssiin. Viimeisen asian ollessa kyseessä nauraa räkätettiin, kun itse räätälöimää esitystä äänestettiin nurin.

Melkeinpä jokainen merkittävä päätös jätettiin seuraavan eduskunnan kontolle. Neljän vuoden aikana ei näin heti ajatellessa tule kovinkaan montaa konkreettista ja tarvittaessa kovaakin päätöstä mieleen. Aikaa kulutettiin eroamalla hallituksesta, vaikka on hallitusohjelman hyväksynyt. Jos hallitukseen haluaa, täytyisi olla selkärankaa myös pysyä siellä.

Kohta edesmenneen eduskunnan hallituksessa oli alunperin aivan liikaa puolueita. Kun puolueet edustavat lähes ääripäitä on vaikea saada päätöksiä aikaan. Ellei sitten kyse ole poikkeusajasta, jolloin vaihtoehtoja ei ole.

En tiedä kuinka kaukana tuo poikkeusaika on, sillä valtiolla ja kunnilla on tolkuton määrä velkaa. Ennen Suomi maksoi velkansa sodan jälkeen niska limassa, mutta nyt tuntuu ettei kukaan välitä. Ja jos välittää, kukaan ei tunnu kuuntelevan häntä.

Ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa en todellakaan tiedä, minne ääneni antaa. Pelkkää protestiääntä en anna. Mielestäni ääni voisi mennä rakentavalle henkilölle, sellaiselle, jolle koko kansakunnan etu olisi tärkeää. Ei pelkästään vain oman eturyhmänsä, vaikka omia äänestäjiään kansanedustajankin on tietenkin kyettävä edustamaan.

Velvollisuudentunnosta tosin menen kai äänestämään.

Viimeisen neljän vuoden aikana suomalainen politiikka ei toden totta ole ollut tylsää. Ennenhän olen voivotellut sitä. Nyt taas toivoisi, että tolkku ja tylsyys palaisi politiikkaan.

Ja nyt kun vaalikamppailun kiivain vaihe on alkamassa, ei vieläkään ole aiheita, jonka ympärille vaalit kietoutuisivat. Talous se ei tunnu olevan, ei EU, ei Venäjä. Kuka tietää. Toivottavasti minut yllätetään.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Et pidä ihmisistä, sanot

Monet ihmiset sanovat usein, etteivät pidä ihmisistä. Pakko myöntää, että itsellänikin on ollut vastaavia hetkiä. Hetken päästä olen ajatellut, johtuuko se siitä, etteivät ihmiset ole huomioineet minua riittävästi. Tai että minua on vituttanut epäystävälliset etuilijat ja muut mulkut joita riittää aina. Tai että sanojani ja ajatuksiani on kiistetty.

Niin, onko kyseessä ollut oma narsistinen tarve saada huomiota tai narsistinen tarve saada hyvitys itsekkäältä minua itse edes tietämättään loukkaamalta ihmiseltä. Ihmisen tarve kun on loputon sille, että toiset ihmiset huomioisivat ja saada hyvitys kohtaamalleen vääryydelle.

Ihminen eroaa muista eläimistä siinä, että se ajattelee muutakin kuin perustarpeitaan eli ruokaa ja lisääntymistä. Ihminen ajattelee seksiä alituiseen, mutta kyseessä ei ole lisääntymisen jano, vaan oman tyydytyksen jano. Ruokaakin ihminen länsimaissa ajattelee vain tyydytyksen takia, se ei ole enää pakko selviytymisen kannalta.

Mitä enemmän me voimme irrottautua pelkästä selviytymisen strategiasta, sitä vaikeammaksi elämämme on käynyt. Koskaan ihmiset eivät ole pohtineet omaa itseään ja omaa itseään muiden ihmisten joukossa kuin nykyään. Se on tappavaa sielun kannalta. Yhä useampi ihminen on onneton. On lähes mahdotonta olla onnellinen muiden ihmisten joukossa. Onko se edes mahdollista?

Yhä useampi kokee, ettei ole riittävän hyvä, seksikäs tai menestynyt. Se johtuu täysin siitä, että me ajattelemme itseämme nykyisin täysin ainutlaatuisina yksilöinä, joita olemmekin. Jokainen haluaisi yhden elämänsä olevan mahdollisimman onnistunut. Ja kun nykyisin onnistuneemmat yksilöt miehitttävät ja naisittavat vaatimustason, sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne itseään menestyneiksi ovat heikoilla.

Heistä, vähemmän menestyneistä on tehty ihmisiä, joita täytyy ohjailla parempaan, he eivät ole se määritelty hyvä taso, jollaisia ihmisten täytyisi olla. Siksi olemme väkivaltaisempia kuin aikamme täytyisi rikkaissa maissa olla.  Kukaan joka ei tunne olevansa hyvä, ei koskaan rakasta toista ihmistä.

On käsittämätöntä, että ihmiset tuntevat olevansa irrallaan toisista ihmisistä, mutta se vain on totta. Elät ihmisten keskellä, mutta kenenkään ei ole pakko tuntevansa kuuluvansa toisten ihmisten joukkoon. Ihminen voi itse eristää itsensä tai sitten muut eristävät. Se on ollut ihmislajin luonto aina. Ihmiset eivät koskaan hyväksy kaikkia joukkoonsa, se tehdään yhteiskunnan kautta, mutta ei omasta halusta.

Ihmiskunta on muuttunut liian monimutkaiseksi, koska sen tavoite ei ole enää selviytyä, vaan nauttia ja menestyä vain omana yhtenä yksilönään. Muuttuuko tämä joskus, sitä en tiedä.
Ihmiset eivät ole onnellisia, sen tiedän.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kirje ensitreffeiksi alttarilla



Kukaan ei ole ainakaan ilmoittautunut.


o)
En anna. 
 
Todennäköisesti raskasmetalleihin.
En varmaankaan riittävän kiinnostavaa.
 
Hyvin monia. 

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Robotista ihmiseksi ja päinvastoin

Katselin televisiosta dokumentin, jossa luvattiin, että ihmisenkaltaiset robotit ovat kohta täällä. No, samaa on luvattu jo 50 vuotta, mutta robotit ovat yhä lapsellisen kömpelöitä. Ihminen saattaa olla turhan kova tavoite toistettavaksi.

Samalla kummastelen hieman intoa siihen, että meillä pitäisi olla ihmisenkaltaisia robotteja. Ihmisethän ovat nytkin kasvaneet kiinni tekniikkaan. Ehkä se ihmisenkaltainen robotti syntyy ihmisruumiin ympärille. Sitä tosiasiaa ihmiset eivät voi paeta, että päivät päättyvät joskus, ellemme sitten korvaa elimiämme tekniikalla.

Sitä ohjelmassa pohdittiin myös, että kun ihmisen aivojen toiminta selvitetään aikanaan, robotin voi luoda täysin ihmiseksi. Tunteet ovat se ongelma, mistä luoda täydellinen luomus, jos se perustuu parhaisiin aivoihin, mutta se ei kuitenkaan ole oma persoonansa.

Voin tietysti vain arvailla, jos joku lukee tätä kirjoitusta 100 vuoden päästä ja ihmettelee, miten he ajattelevitkaan tekniikasta noin alkeellisesti silloin. Sata vuotta sitten moni tämän päivän tekniikkaihmetys olisi ollut täyttä utopiaa.

Samalla tuossa dokumentissa ennustettiin, että ihmiseen istutetaan mikrosiruja, jotka tekisivät meistä älykkäämpiä ja tuottaisivat meille erikoistaitoja. Se saattaa hyvinkin toteutua, mutta kyllä siinä osa ihmiselämän jännityksestä menisi, jos tietäisi mikrosirulla saavuttavansa sen, minkä aikaisemmin olisi saavuttanut kovalla työllä ja onnella. Jokainen lapsi varsinkin olisi kunnianhimoisten vanhempiensa täydellinen uhri, sillä jokainen haluaisi lapsestaan superlapsen, joka toisi vanhemmilleen kunniaa.

Minulla olisi ehdotus, jos jätettäisiin meidät ihmiset rauhaan ja ei vauhditettaisi kehitystä, joka joidenkin tietojen mukaan on tekemässä meistä aiempaa tyhmempiä.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Kun antauduin kameralle

Jostain luin, että jos ottaa paljon selfieitä, saattaa olla peräti psykopaatti ja narsisti. En tiedä olenko kumpaakaan, toivottavasti, mutta ennen älypuhelimia suorastaan väistelin kameraa. Kun ottaa itse kuvan itsestään, omakuva on jotenkin helpompi hyväksyä, vaikka ajatuksessa ei logiikkaa olekaan.

Toinen vaihtoehto on, että olen oppinut hyväksymään ulkokuoreni ajoittaisista romahduksista huolimatta. 

Tällaisia kuvia olen itsestäni räpsinyt viimeisen vuoden, puolentoista aikana räpsinyt.

Tämä kuva on Gambiasta.

Tämä kylppäristä. Huomatkaa epäonnistunut sommittelu.

Tämä on jostain yökerhosta. Laihtunut onneksi noista ajoista.

Tässä olen Mussetin haudalla Pariisissa.

Ja tässä lähdössä Pariisin yöhön.

Tässä Irwin-hatulla varustettuna mökkireissulle lähdössä.

Parturi unohtunut Suomenlinnnan lautalla, jossa lipesin vaatteet päällä rantaveteen. Tämä onneksi sitä ennen.

Rovaniemen syksyssä.
Tämä kohtalokas otos Viipurista Monreposta.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Nimipäivistä raju riita

Pertti Kurikan nimipäivät voittivat Suomen euroviisuedustajuuden Wieniin tänä vuonna. Kansan äänillä. Poru alkoi, niin kuin monessa tunteita kuohuttavassa asiassa alkaa. Niihin ei valitettavasti kuulu Suomen talous tai muut merkittävät asiat.

Ajattelin, ettei minulla tähän vyyhteen ole lisättävää. Eikä mitään nasevaa uutta olekaan, mitä nyt bändin laulaja pummasi minulta kerran tupakkaa Mannerheimintiellä.

Jos maailma olisi sellainen paikka kuin sen tulisi olla, niin olisi täysin luonnollista, että kehitysvammainen punkbändi edustaa Suomea. Kehitysvammaiset vain ovat sattuneet syntymään erilaiseksi kuin valtaosa väestöstä.

Samalla tavalla ns. suvaitsevaiset tekevät kehitysvammaisuudesta erikoista korostaessaan bändin kehitysvammaisuutta alituiseen.  Sitten ovat ne, jotka luulevat Euroviisujen olevan Suomi-markkinointia ja ettei kehitysvammaiset anna hyvää kuvaa Suomesta.

No, kehitysvammaisia lienee jokaisessa euroviisujen osaanottajamaassa. Ja mikä olisi valheellisempaa markkinointia kuin uskotella, että Suomessa kaikki olisivat kauniita ja rohkeita. Siinä, pidetäänkö kehitysvammaisia laitoksessa piilossa ja kuinka paljon he ovat ihmisten ilmoilla, eroa on Euroopassamme runsaasti.

Pertti Kurikan Nimipäivien Aina mun pitää ei sävellyksenä ole häävi, sen uskallan sanoa, sanoitus on mainio. Voittaa viisujen rakkaushöpinät ja muut täytesanat mennen tullen.

Heput itse sanovat menestyksensä salaisuudeksi sen, että ihmiset tykkäävät heistä. Niinpä, siitä menestyneessä musiikkikappaleessa on kyse.

Euroviisut vaikuttivat ennen Lordin voittoa pystyynkuolleelta kisalta, mutta nyt lähes jokavuosi nousee jotain yllättävää. Valitettavasti itse musiikki tuppaa jo jäämään sivuun, jos viisuissa nyt koskaan on ollut Abba poislukien mitään järin mullistavaa ilmiötä.
Gadgetissa oli virhe