tiistai 29. joulukuuta 2015

Historia ei ole aina totta

Olen lueskellut kirjaa historiallisista harhakäsityksistä. Kirja on nimeltään Maailman pisin pajunköysi. Siinä kumotaan ihmisten hellimiä harhakäsityksiä historian suurhenkilöistä että tapahtumista.

Pakko myöntää, että moni historian harhakäsityksistä, ainakin ne, jotka kirjasta löytyivät on jo kumottu. Historian käsittelyn kannalta oma aikamme on ehkä ensimmäistä kertaa objektiivisin, jos historian suhteen täysi objektiivisuus on ylipäätään edes mahdollista.

Historian tulkinta on aina sitä vaikeampaa, mitä kauemmaksi ajassa menemme. Antiikin ajoista ei välttämättä ole kuin muutama kirjallinen lähde jäljellä ja muuta käsitystä on mahdotonta saada. Esimerkiksi antiikin keisarista on voinut sen ainoan kirjallisen lähteen kirjoittaa keisarin pahin vihamies.

Kaikenmaailman kaskutkin jäävät usein ihmisten mieliin paremmin kuin historialliset faktat. Tuskin kukaan tosissaan uskoo, että Katariina Suuri olisi harrastanut seksiä hevosen kanssa, mutta tuo taru on jäänyt elämään.

Despooteista ja diktaattorista tarinoita riittää, koska luonnollisesti olivat aikoinaan vihattuja ja pelättyjä. Nykytiedon mukaan keisari Nero ei soitellut huilua Rooman palaessa ympäriltä, koska ei ilmeisesti edes ollut kaupungissa tai ainakaan siellä, missä hänen väitettiin olevan.

Lähihistoriastakin taruja löytyy. Esimerkiksi FBI:n pelätyn johtajan J. Edgar Hooverin väitettiin pukeutuvan kotioloissa naistenvaatteisiin, mutta muita yksityiselämän paljastuksilla kiristänyt johtaja olisi tuskin itse asettautunut kiristyksen uhan alle.

Hitlerillä väitettiin puolestaan olevan vain yksi kives, vaikka hänen henkilääkärinsä on kieltänyt tämän olevan totta. Historiallista merkittävyyttä tiedolla tuskin edes on, mutta usein intiimiin elämään liittyvät asiat jäävät juuri kummittelemaan väärinä faktoina historiaan.

Historiantutkimuksen kannalta oma aikamme lienee tulevaisuudessa haastava. Kirjallista materiaalia on vaikka kuinka internetin myötä ja historiallisten totuuksien haaviminen entistäkin hankalampi homma. Historiaa tietenkin vääristellään aivan samoin kuin ennenkin, jos ei vielä enemmänkin, kun väärän tiedon julkituominen on entistä helpompaa.

Historia on omassa ajassammekin entistä enemmän läsnä. Historiasta kirjoitetaan paljon ja se myös myy. Kohta ihmettelen, jos joku enää edes löytää jotain uutta ja mullistavaa tietokirjoihin, kyse onkin kohta vain enää katsantokannasta ja uuden sensaatiomaisen tiedon julkistamisesta, vaikka sensaatiota ei välttämättä enää olisikaan.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Rakkauden filosofiaa

Lueskelin eilen kirjaa filosofeista, vaikka en mikään filosofian harrastaja olekaan. Suurin osa heistä tekee yksinkertaisista asioista monimutkaisia, mutta eivät kaikki.

Eräs filosofi, en muista enää hänen nimeään, pohti rakkautta. Hän kirjoitti, että todellinen rakkaus alkaa vasta sitten, kun hylkää omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen. Ja että unohtaa rakastamansa ihmisen toivepeilikuvan.

Tämä on mielestäni hyvin ajateltu ja sanottu. Aika harva ihmisistä rakastaa rakastamaansa ihmistä täysin sellaisena kuin hän on. Ihmiset haluavat aina muuttaa rakastettua, oli kyse sitten romanttisesta rakkaudesta tai jostain muusta rakkauden lajista.

Samalla tavoin ajatella kuin rakkaus loppuu, voi ajatella, että onko suurempaa rakkautta se, että lopettaa itse rakastamasta.

Ihminen on luonut länsimaissa viime vuosikymmeninä järjettömän kovat ehdot toisille ihmisille siitä, että voiko rakastaa toista ihmistä, jos tämä ei täytä kaikkia toivepeilikuvan vaatimuksia. Tähän on syyllistynyt jokainen, jolla on jonkinlainen intiimi ihmissuhde ollut.

Puhutaan rakkauden ehdottomuudesta, mutta mielestäni enemmän voisi puhua jatkuvista ehdoista rakkaudelle, jonka toisen tulisi täyttää. Surullista kyllä, lähes jokaisessa rakkaussuhteessa toinen rakastaa vielä enemmän kuin se toinen. Yleensä se enemmän rakastava on se, jolle ehdot langetetaan.

Ihmiset käyttävät nykyisin rakkautta aika paljon leikkikaluna, toinen otetaan, ja jos ei ihastutakaan heti, niin annetaan mennä. Se on aika surullista sekin, että harva pystyy enää aidosti rakastamaan kovinkaan kauan. 

Mutta jos joku todella pystyy hylkäämään omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen, niin ajautuuko sitä täysin toisen ihmisen mielihalujen armoille. Näin siinä voi hyvinkin käydä. Pitäisikö rakastaa ihmistä silloinkin, kun omilla toiveillasi ei ole väliä.

Jos joku tuossa onnistuu, ansaitsee hän palkinnon ja paljon onnea nykypäivän kovassa rakkauden maailmassa.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Rohkeus

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin Linnan juhlissa vierailleesta kepulaisesta mieskansanedustajasta, joka pelästyi, kun selostaja kertoi hänen miespuoleisen ystävänsä olevan puoliso. Kieltäen asianlaidan.

Vajaa viikko juhlista kepulainen kansanedustaja tulikin kaapista. Mielestäni ulostulo oli rohkeaa, koska kepulaiselta kai odotetaan heteroutta. Varsinkin, koska oli äänestänyt homoliittoja vastaan eduskunnassa. Kansanedustaja saattoi jopa vaarantaa uudelleenvalintansa.

Yksi pidempiaikaisista pohdintojen aiheesta on ollut se, että mitä rohkeus on. Onko se sitä, että uskaltaa toimia vallitsevien normien vastaisesti? Tai ylipäätään uskaltaa ilmaista mielipiteensä, vaikka lopputulos voi olla itselleen epäedullista.

Ihmiset näkevät myös toisten ihmisten rohkeuden eri tavalla. Minua jotkut pitävät rohkeana ja toisten mielestä minulla pitäisi olla enemmän rohkeutta. Uskoisin niin, että minusta kuten muista ihmisistä löytyy pelkuruutta ja suurta rohkeutta. Olen tehnyt rohkeita asioita ja ratkaisuja, mutta joskus taas vähemmän rohkeita.

Useimmiten ihminen on rohkeimmillaan silloin, kun hänen on pakko olla rohkea. Esimerkiksi jonkin asian välttäminen ei ole mahdollista, vaan rohkeus on pakko ottaa omiin käsiin. Suurin rohkeus on sitä, että tekee niin kuin haluaa, mutta ei itsekkäistä syistä.

Entä sankaruus, kuinka kaukana sankaruus on rohkeudesta. Tarvitseeko sankarin olla aina rohkea, vai onko hän vain joutunut tilanteeseen, jossa sankari on toiminut niin kuin on nähnyt oikeaksi toimia.

Joskus ihmisen oletetaan olevan sankari, näin vaikka taistelukentällä. Kukaan ei muista pelkureita taistelukentällä, vain sankarit muistetaan, vaikka he olisivat kuolleet, vailla sen suurempia sankaritekoja.

torstai 10. joulukuuta 2015

Linnanhulinat

Yleensä väitetään, että Suomen kansa riehaantuu juhannuksena ja uutenavuotena. Mutta itsenäisyyspäivä taitaa olla juhlista väkevin.

Niin äärioikeisto kun anarkistit väijyvät toisiaan ja poliisi ammuskelee siinä välissä lamautuspanoksiaan. Koko illan kruunaa kaatosade. Ei suomalainen itsenäisyyspäivä tapahtumaköyhä ole, kunhan Tuntemattoman sotilaan on katsonut pois alta.

Linnanjuhlissakin sattuu ja tapahtuu. Iranin suurlähettiläs ei suostu kättelemään presidentinrouvaa, eräs kepun kansanedustaja pelästyy, kun juhlien selostajat nimeävät hänen ystävänsä puolisoksi ja kokoomuskaunotar Susanna Koski lipuu juhliin antavassa mekossaan.

Teuvo Hakkarainen sentään veisti ristiä kotonaan. Ja mikä järkyttävintä, Matti Nykänen ei nauttinut linnanjuhlissa lainkaan boolia.

Arvokkuus taitaa olla itsenäisyyspäivästämme mennyttä ja paljastaa eripuraisen luonteemme, jossa riitely alkaa olla kansakunnan ainoa yhdistävä asia. Arvokkuus on asia, joka on sisäsyntyistä, sitä ei saa nimeällä juhlat arvokkaiksi.

Tuntuu, että ainoa arvokkuuden säilyttänyt itsenäisyyspäivän juhlissa on presidentti Niinistö.

torstai 3. joulukuuta 2015

Suomalaisia riisuttiin paljaaksi

Arman Alizad on tunnettu seikkailija tv:stä ja Meeri Koutaniemi palkittu valokuvaaja. Yhdessä he ovat tehneet haastattelukirjan Riisuttu Suomi (Docendo 2015) suomalaisista työssään tavanomaisesta totutun kysymyspatteriston ulkopuolella.

Kirjassa kysellään syvällisiä suomalaisten työstä ja heidän asemastaan yhteiskunnassamme. Työllähän on ennen ollut valtava merkitys yhteiskunnassamme ja on yhä, vaikka kaikille töitä ei enää riitäkään. Riisuttu Suomi tosin ei edes tavoittele mitään perinpohjaista käsitystä suomalaisesta työstä.


Lue lisää kirjallisuusblogistani.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Väärät kristukset

Eilen katselin televisiosta dokumenttia uskonlahkosta, joka eli Siperiassa. Se piti johtajaansa uudelleensyntyneenä kristuksena. Näin tämä entinen liikennepoliisi oli itse päättänyt ja seuraajia löytynyt. Tämä todistaa sen, että jos jotain tavattoman hullua päätätkin, niin riittävän vakuuttavana saat aina seuraajia.

Tämän johtajan kunniaksi on sanottava, että hänen levittämänsä oppi vaikutti ainakin dokumentissa varsin rauhanomaiselta, joka uskoi jopa satujen maailmaan. Maailmanloppuun ei varauduttu, eivätkä kaikki lahkon naiset olleet johtajan vaimoja.

Karismaattisen johtajan luotsaamia uskonlahkoja on tässä maailmassa riittänyt. Monissa niissä lahkon tarun loppu on ollut surullinen. On päädytty esimerkiksi joukkoitsemurhiin ja lahkon toimintaan on sisältynyt kaikenlaista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

Vaikea on kuvitella, että tällaisen lahkon johtajalla on päässään kaikki hyvin ja että edes opetuslapsilla. Jollain tavalla ihmisen täytyy olla johdateltavissa, jos hän sumeilematta uskoo jonkun sanaa, joissa ei todellisuudessa ole mitään järkeä.

Järjellä näitä lahkoja ei voi käsittää. Pohjalla täytyy olla joidenkin ihmisten suunnaton halu uskoa johonkin suurempaan, vaikka sitä ei taida tässä elämässä olla. Itse en ole löytänyt mitään suurempaa tarkoitusta olemassaololleni. Se saattaa vain olla pelkkää sattumaa, että olen olemassa. Eihän se välttämättä kivaa ole, mutta näin se vain on.

Suunnattoman uskonhalunkin vielä ymmärtää, mutta ei ihmisten reaktioita enää silloin, kun useimmiten alussa saarnattu rakkaudensanoma muuttuu mielipuoliseksi valmistautumiseksi maailmanloppuun tai lahkon itsetuhoon.

Jotkuthan näissä lahkoissa ovat silloin heränneet ja nämä heränneet lampaat vaiennettu johtajien toimesta. Suuri enemmistö vaeltaa tuhoonsa. Olisiko ihmisten joukkosieluisuudella tekemistä tässä vaiheessa? Tai pelolla irtaantua joukosta, jonka jäsen on. Vakuuttavat ja ankarat johtajat ovat vieneet tuhoon kokonaisia kansakuntia.

Meidän ajassamme luulisi, ettei minkäänlaisilla lahkoilla olisi enää jakoa. Mutta ei se siltä näytä. Näinä tiedon täyttäminä aikoina ihmisten halu uskoa johonkin on entistä polttavampi. Kaikki eivät kykene ajattelemaan enää järjellä, tunteetkin kadonneet ja joillakin suunnaton halu vain seurata.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

SInulle, valoa (runo)

Kun odottaa valoa ja pimeys on laskeutunut,
kaikkialla odottaa toivo,
joka puolella luvataan helppoa elämää,
mutta helppoa elämää ei ole.
On niin paljon kauniita asioita,
kauniita ihmisiä,
sielulla on helpoin olla rauhaton,
vaikka se tietää, että rauhaa on.
Rauha on jossain muualla,
rauha on sielussa,
se on ihmisissä.
Kun pimeys laskeutuu, sen voi voittaa,
se täytyy voittaa.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Miksi emme hae apua?

Hiljattain luin uutisen, jonka mukaan Suomessa vuosittain ihmiset eivät hae oliko peräti satojen miljoonien edestä sosiaaliapua, joka heille lain mukaan kuuluisi.

Tämä on mielestäni huolestuttavaa. Moni takertuu mielummin pikavippikierteeseen, kun hakee sosiaalihuollosta apua. Selvää on, että nykypäivänäkään harva nauttii sossusta käynnistä. Ainakaan ne, joille se ei ole elämäntapa. Lippua ja lappua täytyy täyttää ja järkevän ihmisen täytyy myös esiintyä riittävän nöyränä, että sosiaalivirkailija heltyisi harkinnanvaraisiin tukiinkin.

Kaupungissa tuskin harvalla on ongelma hakea etuuksia, mutta ymmärrän hyvin, että pikkukunnassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ei noin vain marssita sosiaalihuoltoon. Tyhmäähän se on, miksi elää kurjuudessa, jos vaihtoehtoja on. Mutta monella meistä on yhä ylpeyttä jäljellä, vaikka sitä tätä nykyä on muserrettu vähän jokaiselta.

Voisin kuvitella, että varsinkin vanhemmilla ihmisillä on vaikea kynnys hakea niitä etuuksia, jotka heille kuuluvat. Heidät on opetettu pärjäämään omillaan ja heidän lapsuudessaan sosiaalihuoltoon liittyi varmasti lukemattomia nöyryytyksiä, joita ei enää välttämättä ole olemassa.

Esimerkkinä köyhä leskirouva on voinut elää koko elämänsä miehensä varassa ja kun miehestä aika jättää, leskirouva on pahassa pulassa. Häntä neuvotaan tietenkin katsomaan netistä neuvoa, mutta hän ei välttämättä sitä hallitse.  Ja lapsillakaan ei ole välttämättä aikaa tai kiinnostusta auttaa.

Niin tai näin. On surullista, että jotkut käyttävät järjestelmää hyväksi ja toiset eivät halua sitä, mikä heille kuuluu.


perjantai 20. marraskuuta 2015

Heitä emme halua naapureiksi

Jälleen on listattu vähiten halutut naapurit. Kärkikolmikossa ovat huumeidenkäyttäjät, henkirikoksesta tuomitut ja alkoholistit. Huumeidenkäyttäjät kärjessä.


Voisihan tässä tietenkin hurskastella ja voivotella, että miten näin on, mutta kun itsekin on asunut huumekämppien läheisyydessä, niin en ihmettele. Miestä ja naista laukkaa näissä asunnoissa (useimmiten öisin) poliisiautot ovat tuttuja vieraita yms. Koirakin huumeluolasta tietenkin löytyi.


Henkirikoksesta tuomitun läheisyydessä en tiedä asuneeni, jos näin on ollut, niin ainakaan he eivät ole aiheuttaneet häiriötä. Sinänsä henkirikoksesta tuomittu ei liene automaattisesti turvallisuusriski, mutta jos takana on useampi tappo, niin jotain voi tietenkin jo päätellä.


Alkoholisteja on Suomi täynnä, mutta ihmiset tarkoittanevat häiritseviä juoppoja tässä tutkimuksessa, eikä hiljaista kotitissuttelijaa.


Muita ei haluttuja olivat myös skitsofreenikot ja mielenterveyskuntoutujat sekä maahanmuuttajat. Useimmiten oman kokemukseni mukaan mielenterveyskuntoutujat ovat hiljaisia hissukoita, jotka välttelevät ihmiskontakteja, mutta kai joidenkin mielestä sekin on sitten pelottavaa.


Maahanmuuttajissakin on eroja, jotkut mekastavat minkä ehtivät ja toisista ei juuri huomaa eroa tavalliseen hiljaiseen suomalaiseen asujaan. Mutta ehkä joitain jo häiritsee jo se, että naapurin ovessa ei lue Virtanen.


Kyselyssä oli kyllä positiivista kehitystä, nyt yli 12 prosenttia hyväksyisi kenet tahansa naapurikseen. Useimmiten ihmiset eivät tietenkään edes pysty valitsemaan naapureitaan, joten tuon prosentin soisi kasvavan.


Mutta jotain meidän ennakkoluuloistamme kertoo, jos todellakin noin vähän meistä suostuisi ottamaan kenet tahansa naapurikseen. Itse en ole juuri koskaan ollut naapureideni kanssa edes tekemisissä, eivätkä he minuun paitsi korkeintaan paiskoneet ovia kun olen käynyt parvekkeella tupakalla.


Minulla ei ole naapurilla väliä, kunhan saan olla omissa oloissani, eikä tarvitse pelätä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Julkinen suru ja Lähi-idän sota Eurooppaan

Kukaan, joka vähänkään seuraa uutisia, ei ole voinut välttyä Pariisin perjantaisesta terrori-iskusta, joka oli uhrimäärältään Euroopan lähihistorian pahimpia. Täysin yllättynyt iskusta ei voi olla, vaikka iskun laajuus ehkä yllättikin monet.

Teon tekijäksi on ilmoittautunut vanha tuttu Isis, joka lupauksensa mukaan on tosissaan soluttamassa lonkeroitaan Eurooppaan. Terroritekojen tekijöitä tuntuu löytyvän Euroopasta omasta takaa ja lisää valuu hyvin todennäköisesti Syyriasta ja Irakista, ellei ole jo valunutkin pakolaisten mukana, jotka enimmäkseen ovat juuri nuoria miehiä.

Väittely iskun jälkeen on käynyt kuumana, eikä välttämättä itse iskuista. Sosiaalinen media on mahdollistanut riitelyn paljon helpommaksi kuin aiemmin. Facebookissa riidellään siitä, saako profiilikuvaansa liittää Ranskan lipun värit myötätunnoksi uhrien puolesta. Haloo, itse en moista lisähuomioita itselleni kaipaa, mutta jos joku haluaa sen tehdä, niin tehköön.

Väitelty on myös siitä, miksi Libanonissa tapahtuneen terrori-iskun uhreja ei surra, eikä edes venäläisen matkustajakoneen uhreja, joka näillä tiedoilla tuhoutui pommin takia. Tätä toki sopii ihmetellä.

Niin, julkinen suru on mielenkiintoinen asia, joitakin ei surra ja toisia surraan. Yleensä surraan niitä uhreja, jotka surija kokee jotenkin läheiseksi. Niin lienee länsieurooppalaisten mielestä tässä Ranskan tapauksessakin. Satunnainen huono-onninen turistikin taisi joutua uhriksi.

Lähi-idässä terroriteot ovat arkipäivää ja tavalliselle arki-ihmiselle kaukana. Länsi-Euroopassa on turruttu jo ko. alueen uutisiin. Nyt vain enää harva voi väittää, etteikö Lähi-idän konflikti olisi jo kotialueellamme. Enemmän on varmasti vielä luvassa ja tuntuu siltä, että uusien terrori-iskujen estäminen on hyvin vaikeaa. Isisin moukaroiminen Lähi-idässä siirtänee tapahtumia vielä entistä enemmän Eurooppaan.

MTV3:n Aamu-tv:stä katsoin tänään muuten mielenkiintoisen keskustelun islamin uskon väkivaltaisuudesta tai väkivallattomuudesta. Vapaa-ajattelijoiden edustaja tuntui suorastaan pelkäävän islamin uskon leimaamista. Tosi-asia kuitenkin on, että lähiaikojen iskut on tehty islamin uskon nimissä, vaikka tekijät eivät varmasti edustakaan tavallista islaminuskoista.

Vapaa-ajattelijat kuitenkin ovat hanakasti kristityn kirkon kimpussa, joka joitakin lahkolaisliikkeitä lukuunottamatta on aika liberaali uskonto verrattuna islamin uskoon vapaamielisimmilläänkin. Eli vapaa-ajattelijat eivät ajattelekaan vapaasti kaikesta. Jäi kumma olo?!

lauantai 7. marraskuuta 2015

Auttaako pelottelu?

Taas on vierähtänyt viikko, kun viimeksi olen kirjoittanut tänne. Kun blogia on pitänyt jo yhdeksän vuotta, aiheet alkavat olla kortilla. Mikäpä muu jaksaisi innoittaa kuin televisio.

Katsoin tänään amerikkalaista tosi-tv-sarjaa nimeltään Matkalla kiven sisään, jossa nuoria vietiin peloteltavaksi vankilaan. Tavoitteena oli pelästyttää heidät niin, että he jättäisivät pikkurötöksensä. Kaikki eivät olleet suorittaneet edes varsinaisesti rikosta. Oli sarja käsikirjoitettu tai ei, niin idea on sellainen, että se toimii katsojalle. Kukapa tuntisi oloaan mukavaksi murhaajan kanssa amerikkalaisessa vankilassa.

Teinit marssivat uhmakkaana vankilaan, jossa heitä odottivat pulleat vanginvartijat. Niin kiltin näköisiä, että ihme on, jos vangit heitä tottelevat. Vangit näyttivät tietenkin hurjemmilta, kuten kuvaan kuuluu ja tietenkin sanoivat ne jenkkivankilakliseet, kuten teen sinusta vaimoni yms. No tuotahan katsojat tietenkin odottavatkin ja katsojille sarja tehdään oikeasti, eikä nuoria auttaakseen.

Pelottelu tehonnee joihinkin. Arimmat varmasti haluavat varmistaa, etteivät joudu vankilaan. En kyllä usko että kaikkiin. Monet nuoret ovat lähtökohtaisesti uhmakkaita ja täynnä itseään. He saattavat hyvinkin löytää itsensä vankilasta ja joutuvat kokemaan helvetin sitten oikeasti. Yksi tyhmä siirto ja jos sattuu asumaan Usassa niin 25 vuotta heilahtaa vankilassa. Suomessa sen sijaan saa kyllä vuositolkulla touhuta ennen kuin vankilan ovet aukeavat. Yhtä kaikki kun ne kerran aukeavat niin aukeavat sitten usein uudelleen.

Suomessa ei pelottelu- tai kurileirejä käytetä. Suomalainen versio tästäkin sarjasta oli hyvin vaisu, jossa vangit olivat kavereita ja nuoret punkkasivat tyhjässä Kakolan vankilassa. Suomen lainsäädäntö ei taitane edes mahdollistaa kurileirejä, vaikka mahdollistaakin valtaosan poikien ikäluokasta viemisen armeijan kurileiriin. No, jotkut ovat armeijan kuristakin nykyään jo montaa mieltä.

Tällä viikolla muuten katsoin Ylefemmiltä ohjelmaa tukholmalaisen ongelmalähiön Tenstan ongelmanuorista. Paikalliset sosiaaliviranomaiset eivät pärjänneet maahanmuuttajanuorten jengeille ja veivät heidät melkeinpä palkintomatkalle purjehdusmatkalle Välimerelle. Toiveena että heidän käytöksensä muuttuisi. Näinhän ei tietenkään tapahtunut. Lopulta jengit valtasivat jo nuorisotalonkin. Eli liika ymmärryskin johtaa turmioon.

Rikos ja rangaistus ei ole turhaan ilmestynyt Dostojevskin kirjan kanteen. Rikoksesta on seurattava rangaistus, mutta onko pelottelukaan rangaistus. Se on enemmän luonteen ja herkkyyden testi vain. Se ei poista itse ongelmaa.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Muuttuiko maailma, Eskoseni?

Myönnettäköön heti alkuun, etten ole koskaan lukenut ensimmäistäkään pätkää Aleksis Kiveltä. En edes Seitsemää veljestä. Minkäänlaista ennakkokäsitystä ei hänestä ollut. Siksi saatoinkin mennä vapain mielin katsomaan mestarin Nummisuutarit-näytelmää Kansallisteatteriin.

Janne Reinikaisen ohjaama näytelmä ei ollut missään tapauksessa huono, vaikka se ei ollut uskollinen alkuperäisnäytelmälle. Nummisuutarin Eskona Aku Hirviniemi oli mahtava, vaikka välillä tuntui, että näytelmän huumori piili Hirviniemessä. Nummisuutarin olisi tarkoitus olla komedia, mutta siltä se ei tuntunut. Yleisö nauroi lähinnä ryyppäyskohtauksien aikana, kuten Suomessa tapana on.

Eskosta oli Reinikaisen versiossa tehty pilottireppana, joka sinänsä on oivaltava tapa nitoa näytelmä nykyaikaan. Epäonnistumisesta toiseen vaeltavasta perussuomalaisesta (ei välttämättä persusta) on mahdotonta olla pitämättä. Eskon rakkauden väenväkisin tekeminen mieheksi ja muut homoviittaukset sen sijaan tuntuivat väkinäisiltä. Vaikka aikamme on, mitä on, niin en ymmärtänyt tarkoitusta.

Oivaltavalla tavalla näytelmässä yhdisteltiin kuitenkin mennyttä aikaa ja nykyaikaa. Näytelmän musiikkiraidat olivat mainiot, mukana esim. Amy Winehouse ja 70-luvun suomalaiset suuruudet. Niiden matkassa oli helppo matkata Eskon turmioon, jossa hänet hylkäsivät kaikki, kuten elämässä usein käy turmion hetkellä.

Itse näytelmä muodostui yksittäisistä kohtauksista ja varsinaista juonta ei ollut. Esko vain törmäili kohtauksesta toiseen. Kun lakkasi odottamasta juonta, näytelmä toimi. Ilman Aku Hirviniemeä olisi vaan oltu aika eksyksissä. Jos Esko olisi ollut vähemmän tunnettu, en tiedä, miten näytelmän olisi käynyt.

Isot kiitokset on annettava lavastukselle ja puvustukselle. Väärinpäin olevat männyt menevät sisuksiin halusi tai ei. Niitä päin on kelpo juosta, kuten Esko teki. Puvustuksessakaan ei ollut ongelmia, vaikka aika vaihtui sujuvasti kesken kaiken. 

Aleksis Kiven näytelmiä on kosolti Suomessa tehty. En oikein edes ymmärrä miksi. Kivi on menettänyt tosiasiassa suomalaisuuden määritelmän. Luullaan, että kun Kiveä tehdään, ollaan alkuperäisyyden äärellä. Siksi tälle näytelmälle on annettava pisteet, että se oli halunnut hylätä iänikuiset Kivi-kliseet.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Työtehtävissä, kuva merenrannalta

Kaikenlaisissa paikoissa olen ollut kirjoittamassa artikkeleita ja mukana kuvauksissa, mutta Espoon Haukilahti oli yksi kuvauksellimmista.


torstai 22. lokakuuta 2015

Addikti ei ole tyytyväinen elämäänsä

Luen jo työni puolesta melkeinpä satoja uutisia päivässä. Harva niistä jää mieleen. Jostain syystä tämä uutinen jäi

En ota kantaa siihen, pitäisikö huumeidenkäyttö laillistaa, mutta tuo jutun loppu jäi mieleen.

- Addiktiossa on kyse siitä, ettei kestä olla läsnä omassa elämässään.

Se on mielestäni parhain kuulemani addiktion tiivistelmä, sillä siitähän siinä on kyse. Kukaan, joka on lähestulkoon tyytyväinen elämäänsä ei vain ole addikti.

Se on taas eriasia, kuinka paljon on edes ihmisiä, jotka eivät ole addikteja. Yleensä addikteilla tarkoitetaan päihteiden väärinkäyttäjiä, mutta yhtä hyvin ihminen voi jäädä koukkuun vaikka treenaamiseen.

Onko edes ihmistä, joka ei olisi addiktoitunut jollain tavoin?

Ja jos vielä haluaa asiaa monimutkaistaa, missä menee esimerkiksi intohimon ja addiktion raja?

tiistai 13. lokakuuta 2015

Minä olen kaunis, runo

Tässä yksi näyteruno uudesta runokokoelmastani Glamour kuolee.

MINÄ OLEN KAUNIS
Minä pysäytän sydämeni
huomenna televisiossa.
Olen käytännössä kuollut.
Olen kaunis.
Televisiossa täytyy olla kaunis.
Ei ole olemassa sisäistä kauneutta.
Sisäistä kauneutta ei huomata minussa.
Televisiossa on oltava kaunis.
Rumia varten on elämä,
jossa istutaan
itseään lihottaen
katsellen minua.
Minä olen taika.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Yksikään ihminen ei ole roskaa

Taannoin särähti korvaan Jari Tervon kolumnista sana roskaväki. Ymmärrettävää tietenkin on, että kun tunnekuohussa kirjoittaa, niin ylilyöntejä tulee. Roskaväellä Tervo tarkoitti pakolaisvastaisia kansalaisiamme.

En ota kantaa kyseiseen kolumniin enempää, mutta ainahan vallalla on ollut roskaväkiajattelu. Useimmiten roskaväellä on tarkoitettu sitä kansanosaa, joka ei punaviiniä siemaile kultivoituneesti keskustellen.

Mielestäni on kuitenkin aina suhteellisen vaarallisesti leimata jotkut roskaväeksi, vaikka nämä eivät ajattelisi samalla tavalla kuin itse ajattelee. Se on se ja sama, kuinka vastenmielisiä heidän eli omasta mielestään roskaväen ajattelu on kirjoittajan mielestään.

Itse en näkisi yhtäkään ihmistä roskana. Kaikki eivät yksinkertaisesti vain voi olla samanlaisia. Ja jos jotkut ihmiset saatetaan tuntemaan itsensä roskaväeksi odotettavissa on lisää ongelmia. Yksinkertaisesti.

Se on totta, että yhteiskunnassamme moni tuntee itsensä roskaksi, turhaksi ja tarpeettomaksi, mikäli ajatellaan siltä kannalta, kuinka paljon yhteiskunta on heistä kiinnostunut ja kuinka tärkeäksi yhteiskunta heidät kokee muutenkin kuin pelkkänä kuluina tai ongelmatapauksina.

Mutta tunteeko joku ihminen roskaksi, vaikka joku häntä väittäisi roskaksi. Luulisin, että siinä tapauksessa nousee vain vastarintaan, etten ole roskaa, ellei ihmistä ole täysin lannistettu.  Toivon kovasti, ettei kukaan alistu siihen, että joku väittää hänen olevan roskaa.




keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Runokokoelmani ilmestynyt

Runokokoelmani Glamour kuolee on nyt ilmestynyt. Sitä voi tilata tässä vaiheessa suoraan minulta. Hinta vain 11 euroa plus 3 euron postitusmaksut.


Yhteyden saa parhaiten sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.


Laita mukaan postiosoitteesi.

Voit tilata myös kustantajan sivuilta.






maanantai 28. syyskuuta 2015

Valkoisiin huppareihin pukeutuneet eivät edusta Suomea

Joskus kun aloin kirjoittamaan tätä blogiani, kohta jo kymmenen vuotta sitten, en voinut kuvitella, että Suomessa joskus joku kekkuloi Ku Klux Klan-vaatteissa joku pakolaiskeskuksen edessä. Nyt sekin on tapahtunut ja en oikeastaan enää edes ihmettele, mitä Suomessa voisi tapahtua.

Ku Klux Klan-hupparimieheksi on paljastunut ja voisi olettaa, että hänellä ei ole sen suurempaa tietoa kyseisen järjestön historiasta, jonka perusideologia perustui yhden kansanryhmän alistamiseen ja pelon vallassa pitämiseen. 

Joo. Suomessa on mennyt aiemminkin huonosti, paljon huonommin kuin nyt, mutta sitten toisen maailmansodan lopun Suomessa on osattu käyttäytyä asiallisesti, vaikka eri mieltä olisi oltu politiikasta. Sitä ennen toki pääsi hengestääkin, jos ajatteli riittävän paljon eri tavalla asioista.

Oli sitten pakolaisten tulon puolesta tai vastaan, oikea osoite ei ole mennä rettelöimään pakolaiskeskusten eteen. Suomessa ei ole toimittu näin aikoihin, mutta ilmeisesti ajat ovat muuttuneet. Sääli. Jotain Suomessa on peruuttamattomasti muuttunut. Toivottavasti tämä on ohimenevää, pahoin pelkään vain ettei ole.

Suomi-kuvasta on oltu huolissaan maailmassa ja kyllä Ku Klux Klan-hupparimiehet varmasti siihen vaikuttavatkin. Onhan Suomessa kuitenkin ollut perustavanlaisia kaunan kohteita, kuten kauna venäläisiä kohtaan. Tästä asiasta ei vain ole noussut yhtä suurta meteliä kuin kaunasta pakolaisia kohtaan. Sitä sopii miettiä miksi?

Itse en varmastikaan kuulu  ns. suvaitsevaisiin, joskaan en kyllä maahanmuuttoa vastustaviin ns. maahanmuuttokriittisiin, mutta olen aika huolestunut Suomen kehityskulusta. Eräässä tv-ohjelmassa puhuttiin jopa tympeistä suomalais-ugrilaisista kansoista, joilla ei ole sydäntä. Toisella kansalla tarkoitettiin tietenkin rajansa sulkenutta Unkaria.

Onko meillä tämän päivän maailmassa elää lintukodossa, jota ei enää ole olemassa. Joidenkin ihmisten on vain hyväksyttävä, että Suomi ei enää elä samaa maailmaa kuin vuonna 1980. Sille ei vain voi mitään. On muistettava, että Syyrian ja Irakin kriisit ovat myös osittain länsimaiden omia luomuksia. Irakin ja Syyrian valtiot eivät hajonneet omia aikojaan, eivätkä varsinkaan vastoin ilman Usan ja monien Euroopan maiden tahtoa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Seikkailu loppui Ukrainan aroilla

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja, mutta suomalaisista SS-vapaaehtoisista vähemmän. Ne, jotka eivät sotahistoriaa tunne tuskin edes tietävät, että pataljoonan verran suomalaisia soti Hitlerin valiojoukossa 1941-1943 Ukrainan aroilla ja Kaukasuksella. Asiaa ei ole salailtu, mutta ylpeitäkään asiasta ei ole oltu.

Lue lisää. 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Miksi ihmeessä kolmas Tuntematon?

Näyttää siltä, että kolmas Tuntematon sotilas-elokuva toteutuu kuin toteutuukin. Sille ei ole käymässä kuten surullisen kuuluisalle Mannerheim-elokuvalle.

Totta puhuen, Tuntematon sotilas yhdistää kansaa enemmän kuin Mannerheim. Yhä tänä päivänäkin Mannerheim ei ole koko kansan sankari, vaikka hänestä on sellaista leivottukin. Tuntemattomalle on myös valmiit markkinat toisin kuin kansainväliseksi elokuvaksi yritetty Mannerheim. Marsalkka on kuitenkin tämän päivän Euroopassa jo Suomen ulkopuolella varsin tuntematon hahmo.

Moni on ihmetellyt, että miksi ihmeessä kolmas elokuva Tuntemattomasta sotilaasta. Niin, he ihmettelijät ovat tainneet unohtaa, että monesta muustakin klassikkokirjasta on tehty enemmän versioita kuin Tuntemattomasta sotilaasta. Aina uusi tekijä löytää jotain uutta, vaikka perussetti pysyykin samana.

Tuntematon on myös harvinaislaatuinen kirja siitä, että se on iskostunut niin syvälle jopa tämän päivän arkielämään. Näin toden totta miespuolisen kansanosan kohdalta.

Mollbergin versio oli kyllä jo varsinainen taidonnäyte, joten kolmatta ohjaavalla Aku Louhimiehellä ei ole helppo tehtävä, varsinkin kun hänessä on jotain samaa ehdottomuutta kuten Mollbergissa oli. Sinänsä olen tyytyväinen, että elokuvan ohjaa juuri Louhimies, muuta nykyohjaajaa ei oikein tule edes mieleen.

Jotkut ovat arvuutelleet jo elokuvan näyttelijöitä, mutta Louhimies panttaa nimiään mahdollisimman pitkään, sillä samalla asialla on pidetty elokuvaa ihmisten muistissa jo kaksi kertaa aiemmin. Näyttelijät varmasti itse suorastaan hinkuvat elokuvaan. Saa nähdä, pitäytyykö Louhimies suurimmaksi osaksi tuntemattomissa näyttelijänimissä kuin Mollberg vai marssittaako hän tähtinimet kehiin.

Odotan elokuvaa mielenkiinnolla.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Ei vieläkään lakossa

Mietin tässä, että en ole koskaan elämässäni ollut lakossa. Enkä ole sitä perjantainakaan, koska toimittajat eivät kuulu lakon piiriin. Ja harvanpa ammattiryhmän lakkoilulla onkaan vaikutusta nopeasti, kuten kuljetusväen ja kauppojen, jotka perjantaina lakkoilevat.

Mietin myös, että kuinka paljon lakkoilulla nykyään saadaan aikaan. Osan mielestä lakkoilu on suorastaan paheksuttavaa. Jokainen tietää keiden mielestä. Lakkoilu on mielestäni työntekijöiden oikeus. Jos saa ei lakkoilla, ihmisille voi tehdä ihan mitä tahansa. Se on aina eriasia, onko lakoilla saatu haluamansa. Viime aikoina tuskin ei.

Sitä kukaan ei voi kieltää, että nyt tämän hallituksen aikana myös palkansaajat joutuvat kärsimään. Ennenhän säästöt ovat kirpaisseet työttömiä ja muita, jotka ovat etuuksien varassa. Räikeää on, etteivät rikkaat ole joutuneet niihin talkoisiin mukaan. Ehkä heillekin on luvassa jotain. En tiedä.

Perussuomalaisille leikkaajapuolueena oleminen ei tiedä hyvää seuraavissa vaaleissa. Kukaan tuskin edes oletti kokoomukselta ja keskustalta lämpimiä otteita, mutta persujen kannattajakunta tuskin unohtaa kiristyksiä. Vaikka hallituksessa kukaan ei säily koskemattomana.


lauantai 5. syyskuuta 2015

Ottaisitko oikeasti pakolaisen kotiisi?

Nyt on vallalla uusi trendi, jossa ihmiset ilmoittavat ottavansa turvapaikanhakijan kotiinsa. Haluaisin todella nähdä sen, että oikeasti näin tapahtuu. En jaksa uskoa, että pääministeri Sipilän tai monen muunkaan kotiin ilmestyy yhtään ainutta turvapaikanhakijaa.

Turvapaikanhakijoista on tehty Suomessa ihmisyyden mitta. Jos et heitä halua, olet rasisti ja jos haluat, olet sinisilmäinen hölmö. Jälleen totuus olisi siitä puolivälistä. Kieltämättä kyllä ihmetyttää, miksi turvapaikanhakijat ovat usein nuoria miehiä. Jos pakolaisia valitaan leireiltä, luulisi sieltä löytyvän myös naisia ja lapsia, jotka ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa.

Tämän hetken pakolaiskriisi on eurooppalaisten ja Usan oma luomus. Lähi-itä laitettiin sekaisin ja nyt maksetaan hintaa siitä. Harvassa Lähi-idän maassa on toiminut sellainen demokratia, jollaisena me sen käsitämme. Nyt koko alue on pahassa kaaoksessa ja sitä miettien on tekopyhää, jos Euroopan rajoille pystytetään aitoja, koska eurooppalaiset ovat itse olleet luomassa kaaosta.

Kuka sitten ansaitsee turvapaikan? Varmasti jokainen, joka pelkää henkensä puolesta. Turvapaikkaa ei liene mahdollista jokaiselle antaa. Ihmisen perusvietteihin kuuluu myös hakea turvaa, joten on lapsellista kuvitella, että pakolaiset vain katoaisivat jonnekin.

Onko Euroopalla edes varaa siihen? Eurooppakin on ollut sotien takia kaaoksessa ja pakolaiset vaeltaneet sotaa pakoon maasta toiseen. Silti on aina selvitty, kun tilanne on rauhoittunut. Lähi-idän kriisille ei vain ole näköpiirissä minkäänlaista loppua.

Mutta palatakseni alkuun. Kuka oikeasti auttaa pakolaista, kun hän kolkuttelee omaa ovea, eikä vastaanottokeskuksen. Jalot ajatukset punnitaan silloin todellisuuteen.

tiistai 1. syyskuuta 2015

maanantai 31. elokuuta 2015

Pieni runo rakkaudesta

Pieni runo rakkaudesta

Rakastan sinua ikuisesti.
En ole luonasi.

Olemme molemmat hulluja. Kaksi hullua.

Väärinymmärrykset ovat pahimpia.
Niistä syntyy paljon surua.
Mikään ei ole helpompaa kuin väärinymmärrys.
Vaikeinta on ymmärrys.

Yksinkertaisuus olisi helpointa. Yksinkertaista ei ole.
Rakkaus muuttuu vaikeaksi aina.

Helpointa on lähteä, 
se on luovuttamista.
Se on helppoa ja vaikeaa.

Tiedän vain sen,
että rakastan sinua ikuisesti.

tiistai 25. elokuuta 2015

Liikenneraivoa

Viime viikkoina on kirjoiteltu runsaasti käsittämättömistä liikenneonnettomuuksista, jopa sellaisista, joissa on tahallaan ajettu autolla toisen päälle kohtalokkain seurauksin. Tuon onnettomuuden jälkeen on etsiskelty melkein jokaisesta liikenneonnettomuudesta verenhimoisesti syyllistä. Useimmiten se on tietenkin autoilija.

Se on selvä, ettei kenenkään päälle saa ajaa. Kaikkein vähiten tarkoituksellisesti. Itse olen tutustunut liikennekulttuuriin pääosin jalankulkijana ja autoilijana. Useimmiten täällä Helsingissä. Itse en ole jalankulkijana joutunut oikeastaan kuin kerran auton yliajamaksi. Härskejä tyyppejä tietenkin riittä, jotka ajavat suojatiellä viime hetkellä edestäsi.

Härskejä tyyppejä on myös pyöräilijöissä. Välillä tuntuu, että he ajavat niin kuin haluavat. Jalankulkijana en luota lainkaan, että polkupyöräilijät väistävät minua jalankulkijana saati soittaisivat kelloa. Monesti he painelevat jalkakäytävillä, joilla ei edes saisi ajaa pyörällä.

Autoilijana taas en uskalla laskea nelikaistaisella tiellä jalankulkijaa tien yli, koska pelkään hänen henkensä puolesta. En oikein luota, että vieruskaveri toisella kaistalla pysäyttäisi, vaikka hänen pitäisi. Yllättävän hyvin autoilijat kyllä ovat antaneet tilaa kaistaa vaihtaessa yms.

Auto on kyllä väline, jossa on helppo joutua liikenneraivon valtaan. Omassa metalliboxissa on helppo huutaa vailla pelkoa kostotoimenpiteistä. Onhan niitä hulluja, jotka tässä ensiksi mainitsemassani tapauksessa menettävät täysin malttinsa ja tekevät jotain harkitsematonta.

Samaa raivoa tuntevat jalankulkijat ja pyöräilijät, mutta heidän mahdollisuutensa vahingoittaa ovat pienemmät.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Se yksi pommi

Atomipommin pudottamista Hiroshimaan tuli kuluneeksi 70 vuotta. Hetki oli toki vavahduttava, mutta muistaa täytyy, että uhreja tuli enemmän perinteisissä pommituksissa Tokioon ja myöskin joihinkin Saksan kaupunkeihin.

Atomi- ja ydinvoimaa on Hiroshiman jälkeen pelätty laajalti, eikä kukaan ole vastaavia aseita uskaltanut enää käyttää. Ihmisen tappamisen himo ei ole kadonnut mihinkään. Vain yhdestä aseesta on tullut elämää suurempi juttu.

Ihmiskunnan historia on täynnä joukkomurhia, joita kukaan ei muistele. Välillä miettii miksi. Esimerkiksi armenialaisten kansanmurha Turkissa ja monet muut tapaukset. Miksi näille tapahtumille ei sytytetä kynttilöitä.

Tekniikka on kehittynyt Hiroshimasta hurjasti. Paljon suurempaan joukkutuhoon kyettäisiin. Silti on pitäydytty perinteisessä pommittamisessa ja joukkotuhossa. Miksikö? Perinteisellä tappamisella maailmanyhteisön tuomio on pienempi kuin muuten.

torstai 6. elokuuta 2015

Ikimuistoisia elokuvakohtauksia: Platoon

Vietnamin sodasta kertova Platoon on vaikuttanut minuun elokuvana paljon. Oliver Stonen parhaimpia teoksia. Aikanaan tästä kohtauksesta tehty elokuvan myyntijulistekin on ollut tunnetuimpia.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Puolesta vai vastaan? Muuta vaihtoehtoa ei taida olla?

Olen jo nyt hieman jälkijunassa, mitä tulee kansanedustaja Olli Immosen kirjoituksiin. Nythän mies on jo etelässä kohua paossa. Kaikki varmaan jo tietävät mistä oli kyse, joten mitä sitä enää kertaamaan.


Mietin vaan, että kuinka staattisesti kansat ovat loppujen lopuksi pysyneet paikoillaan. Kansathan vaelsivat ja vaihtoivat paikkaa koko maailmassa aivan viime aikoihin asti. Jotkut kansat tuhottiin tyystin tieltä, kuten intiaanit ja useimmiten minkäkin mantereen alkuperäisasukkaat. Euroopasta matkustettiin ympäri maailmaa paremman elämän perään.

Sama tapahtuu nyt muualta maailmasta Eurooppaan, vaikka sadan vuoden mittakaavassa Eurooppa lienee hiipuva maanosa. Vauraus kuitenkaan tuskin Euroopasta täysin katoaa. Sen ratkaisevat jo ilmasto-olosuhteemme, jotka ovat suotuisat.


Nythän rajat ovat sulkeutuneet, vaikka esimerkiksi Euroopassa niiden väitetään olevan auki. No, tietenkin vain EU-kansalaisille. Ensimmäistä kertaa aitaa löytyy niin Usan ja Meksikon rajalta kuin kai kohta Euroopankin rajapyykeiltä. Nehän eivät tunnetusti pysäytä, jos tahto aidan toiselle puolelle on kova niin kuin näyttää olevan.


Sellaista Olli Immosen kaipaamaa yhtenäistä Suomen kansaakaan ei taida oikein enää koskaan tulla. Jos sellaista on koskaan ollutkaan. Etniseltä alkuperältään toki suomalaiset ovat edelleen varsin yhtenäinen kansa verrattuna moneen muuhun Euroopan maahankin.


Mutta Suomeen on ollut virtaa jo satoja vuosia. Se vain on käynyt huomaamattomammin. Moni suomalainen yritys perustettiin aikanaan ulkomaalaisen toimesta. Silloin tulijat tulivat toki Euroopasta. Nythän maahanmuuttoa eniten vastustavat kai kokevat muualta kuin Euroopasta tulevat maahanmuuttajat.


Itselläni ei ole sellaisia harhakäsityksiä, että maahanmuutto olisi täysin ongelmatonta. Jos joku niin ajattelee, niin ihmettelen. En kyllä näe maahanmuuttoa pelkästään ongelmanakaan. Esimerkiksi Helsinki on huomattavasti värikkäämpi paikka kuin vaikka 20 vuotta sitten.  Löytää esimerkiksi ravintoloista muutakin ruokaa kuin makkaraperunat.


En hyväksy Immosen puheita, en oikein edes päässyt kiinni koko tekstinpätkään. Siinä ei oikein ollut mitään tolkkua. Miksi hän muuten kirjoitti sen englanniksi, jos kerran kaipaa vanhaa-Suomea takaisin.


Se tässä on taas nähty, että Suomessa on melkein kaikissa asioissa nykyisin vain kaksi jyrkkää kantaa. Joko puolesta tai vastaan. Silloin ainakin jos kyse on maahanmuutosta tai homoavioliitoista.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Isä ja äiti vai kaksi isää ja kaksi äitiä

Olen taas palannut töihin. Heinäkuu ei ole maailman vilkkainta uutisaikaa, mutta yksi juttu ehti jäädä mieleen. Haastattelin erään yhdistyksen ihmistä. Yhdistys haluaa turvata lapsen oikeudet isään ja äitiin ja ettei samaa sukupuolta olevat voisi esimerkiksi adoptoida lasta.

Pakko myöntää, että mielestäni ideaalitilanne on, jos lapsella on sekä isä ja äiti. Varsinkin jos heillä on elämä ja liitto kunnossa. Näinhän on ani harvoin. Yksinhuoltajia on pilvin pimein ja isättömiä lapsia. Joskus äidittömiäkin. En ole vanhakantainen, mutta en näe siinä mitään pahaa, että lapsella on isä ja äiti. Miksi se olisi jotenkin automaattisesti huonoa sen enempää kuin samaa sukupuolta olevat vanhemmat.

Elämäni ei muserru siitä, jos lapsen vanhemmat ovat samaa sukupuolta. Se ei edes kuulu minulle. En edes tunne sellaisia tapauksia, joten vaikea mennä arvioimaan heidän lastensa onnellisuudesta. Miten muutkaan voivat siitä tietää, elleivät tunne heitä.
Erilaisia malleja kasvattaa lapsia on ollut ikiajat. Joskus isovanhemmat ovat joutuneet kasvattamaan lapset kun omista vanhemmista ei siihen ole. On ollut ottolasta ja vaikka mitä. Mikä on se oikea malli, niin vastatkaapa siihen.

Näissä keskusteluissa on usein unohtunut se, mitä mieltä itse lapset ovat. En muista lukeneeni koskaan siitä, että mitä mieltä lapsi on siitä, onko hänellä isä ja äiti, vai kaksi isää. Ajatteleeko lapsi edes asiaa, kunnes häntä koulussa kiusataan asiasta. Vai kiusataanko? Onko lapsille iso juttu se, että jollakin on kaksi isää. En tiedä.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Uunoko paras?

MTV3:lta tuli tiedote, jonka teettämän tutkimuksen mukaan on tällainen kärki.

TOP5 kaikkien aikojen merkittävimmät suomalaiset viihdehahmot suomalaisten mielestä
Uuno Turhapuro
Reinikainen
Kummelit
Kauppaneuvos Paukku
James Potkukelkka

TOP5 mille draamasarjalle suomalaiset toivovat uusia jaksoja
Taivaan tulet
Raid
Metsolat
Syke
Karjalan kunnailla


Sama tiedote tiesi kertoa myös tämän:


Vähemmän tosi-tv:tä ja ruokaohjelmia
Suomalaisten mukaan tosi-tv:n ja ruokaohjelmien määrää voisi vähentää mediasta. Yli puolet (56 prosenttia) vastaajista vähentäisi tosi-tv:tä ja 41 prosenttia vähentäisi ruokaohjelmia.


Omina kommentteinani nostaisin kyllä Reinikaisen Uuno Turhapuron edelle. Kauppaneuvos Paukusta tykkään. Kummeleita ja Uuno-elokuvia en ole koskaan ymmärtänyt.


Itse toivoisin Metsoloille jatkoa, en vain kyllä keksi, millä ilveellä siihen saisi järkevää jatkoa.


Tuota myös olen ihmetellyt, että jos ihmiset kerran haluavat vähemmän tosi-tv:tä ja ruokaohjelmia niin miksi niitä tulee niin perkeleesti. No, joko niitä katsotaan tai niitä on helvetin halpa tehdä. Niin yksinkertaista se on.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Minä muutin Helsinkiin (runo)

Tässä ote runostani Minä muutin Helsinkiin. Runo kokonaisuudessaan löytyy syksyllä ilmestyvästä runokokoelmastani Glamour kuolee.

Syksy on tullut.
Kolmaskymmenesviides syksyni.
Ei syksyni taida edellisistä erota,
enkä itse ole eronnut edellisistä.
Sytytän tupakan, jälleen kerran,
en vieläkään viimeistä,
mutta viimeistä edellisen sentään, tänään,
ei se levottomuuttani poista.
Väistelen Hietalahden torilla
sattuman minua vastaan heittämiä ihmisiä.
Kävellessäni katselen ohilipuvaa hetkeä,
jonnekin menen, hitaasti
viimeistä ajatusta ajatellen,
ja edellisen jo unohtaneena.
Olen miettinyt ajatuksia,
jotka eivät ole vieneet minua minnekään.
Ajatuksilla on ollut liikaa valtaa.
Pysähdyn.
Pysähtyneen raitiovaunun takaa pujahdan
omille teilleni. Bulevardille.
Omille teilleni, en muiden.
Bulevardilla muistan,
tämä on ensimmäinen syksyni Helsingissä.
Ensimmäinen.
Sivuutan ihmiset.
Minä vain kävelen.
Hän saattaa tulla vastaan.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Hyvää kesää

Hyvää juhannusta ja kesää. Jään lomalle. Myös blogini pitää taukoa, ellei synny pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Todennäköisesti syntyy.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Osallistuisitko säästötakoisiin, jos ei ole pakko

Yksi käsittämätön käänne näihin Suomen hallituskuvioihin liittyy. Pääministeri Sipilän toive siitä, että varakkaammat vapaaehtoisesti osallistuisivat säästötalkoisiin. Ei taida kyllä tällä planeetalla onnistua. Harva tulee rikkaaksi sattumalta, sen eteen on nähty vaivaa. Miksi varakas ihminen antaisi omaisuuttaan vapaaehtoisesti pois. Ihminen ei vain toimi näin.

Vähemmän varakkaammilta otetaan halusivat tai eivät. Näin yhteiskunta toimii. Mielestäni Suomessa on myös käytetty hyväkseen sosiaalipalveluja, toivottavasti sellainen loppuu. Kepulityypit vain pärjäävät aina. Huonommin taitaa edelleen käydä niille, jotka vähiten itsestään onnistuvat pitämään meteliä. Tuota meteliä sen sijaan pitävät ne, joilta viedään oikeus viedä lapsi päiväkotiin koko päiväksi, että itsellään olisi mukavampi olla kotona.

Itse olen keskituloinen, enkä usko verotus osaltani kovin radikaalisti alenee. Yksin asuva ihminen kun taitaa olla niitä yhteiskunnan lypsylehmiä. Valitettavasti. Mutta pärjään, huonomminkin voisi mennä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Päivän musiikkiajatus: Love is A Losing Game

Oli sen verran rankka viikonloppu ja viikko, että laitetaan nyt pelkkää musiikkia tänne. Palataan taas asiaan viikonlopulla.

Amy Winehousesta on valmistunut dokumenttielokuva. Tässä suosikkini hänen biiseistään.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Aikamatka 80-luvulle

Nykyisin tulee televisiosta aikamatkaa vaikka mille vuosikymmenelle. Valitettavasti en voi auttaa aikamatkassa 40-luvulle, mutta 80-luvulle kuitenkin. Seuraavassa muistojen listausta 80-luvulta.

-Mökkireissut maalle pyöreälamppuisella Ladalla.
-Lehtienlukua ja paksu Hesarin sunnuntailiite.
-Koulussa ihmeteltiin cd-soitinta.
-Busseissa leimattiin pahvilipulla.
-Junassa sai lapset pahvilipun.
-Tsernobylin räjähdyksestä kuultiin jälkeenpäin.
-Politiikka oli tylsää, mutta turvallista.
-Iskelmä oli se jokin.
-Elämä oli tylsää, mutta turvallisen oloista.
-Televisiosta tullut elokuva oli elämys, eikä kymmenes uusinta vuoden sisään.
-Emmanuelle-elokuvia katseltiin salaa.
-Englannin liigan ottelut toivat lauantaihin turvallisen jatkumon.
-Uusi kaunokirjoitus ei sopinut minulle. 
-Bergerac ja Miami Vice.
-Vhs vai beta-video?
-Vesisängyt olivat jees.
-Jupit vituttivat. Nyt ne haukkuvat meitä.
-Kaupassa makkaran sai paperikuorissa, ei kuvottavassa muovipakkauksissa.
-Roippeitakin sai ostaa.
-Dingotytöillä oli huivi, joita pikkupoikana ihmettelin.
-Ei annettu koulussa numeroita ekalla luokalla. Vallankumouksellinen kokeilu, josta on luovuttu.
-Valkosipuli tuli Suomeen.
-Suomessa tuntui harvoin tapahtuvan julmia ja väkivaltaisia rikoksia.
-Televisiossa oli vain kaksi kanavaa ja maalla kakkoskanava näkyi huonosti.
-Napakympissä ne valitsivat aina treffikumppanin ja päätyivät kotimaahan.
-Ulkomaanmatkoissa oli vielä eksotiikkaa.
-Puhelinyhteyttä etsittiin maalla naapurista, kun ei ollut lankapuhelinta.
-Postimiestä odotettiin innolla.
-Se hiljaisuus, ei hötkyily.
-Dallas, Dynastia, Falcon Crest?
-Iso-Arska vai Sylvester Stallone?
-Kissa vai Wasp?
-Uuno Turhapurot tuntuivat vielä hyviltä elokuvilta.
-Ja ennenkaikkea vesi tuntui lämpimältä.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Kaksi kirjaa julkkiksista

Viime kuukautena luin kaksi eri julkkiksista kertovaa kirjaa. Nuo kirjat olivat Seiskan toimittajanakin tunnetun Paavo Nurmen kirjoittama Kuunaama-elämäkerta (Mistakemedia) viihdemanageri Lasse Norreksesta sekä Marika Kiviharjun ja Ilkka Pernun Alaston totuus -valokuvakirja (Minerva) enemmän tai vähemmän alastomista julkkiksista.


Lue lisää kirjallisuusblogistani.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Tärkeintä on tarina

Olen elättänyt viitisen vuotta itseni toimittajan työllä. Tuohon aikaan mahtuu jos jonkinlaista haastateltavaa ja artikkelia. Jotkut ovat jääneet elävästi mieleen ja toiset unohtuneet. Yhtään ihmistä en ole unohtanut, muistaisin heidät heti, jos he kävelisivät vastaan.

Olen kirjoittanut juttuja tavallisista ihmisistä, julkkiksista, kohujuttuja, asiajuttuja. Olen siinä suhteessa onnekas. Minun ei ole tarvinnut juuttua yhteen aihepiiriin koskaan. Joistakin jutuista olen ylpeä, joistakin vähemmän ylpeä, mutta yhtäkään en kadu.

Yksittäisistä haastateltavista ja jutuista en mielelläni puhu. Säästettäköön ne sitten vaikka muistelmiin, jos joku on sellaisesta kiinnostunut ja saan sellaisen aikaiseksi. Mainittakoon kuitenkin pornokuvaaja Kullervo Koivisto. Siinä oli äärettömän intensiivinen, ellei tuskainen mies. 

Haastateltavan tekee mielenkiintoiseksi tarina. Ihmisellä täytyy olla tarina. Lehdistötiedotteet sliipattuine sanoineen joutavat usein roskakoriin. Varsinkin kun monesti on mahdotonta löytää tiedottajan kautta haastateltavaa. Joskus tuntuu, että he haluavat miltei olla esteenä. Näin olen kuullut monen toimittajan suusta.

Hyviä tarinoita on vaikea löytää. Harvoin, jos koskaan ne kävelevät luokse. Jokaisen ihmisen tarina on tärkeä, muttei siitä välttämättä lehtijuttua saa, josta ihmiset sitten pahastuvat. Pidän miehisten tarinoiden kirjoittamisesta, mutta toisaalta olen haastatellut lukuisia naisia vaivatta. Kykenen soljumaan henkilöstä toiseen ja lähes jokaiseen olen saamaan jonkinlaisen kontaktin.

Jostain syystä haluaisin haastatella Gerard Depardieuta. Hänestä huokuu valtavaa voimaa ja tuskaa samaan aikaan. Elämäniloa ja kuolemankaipuuta. Hän on saanut paljon ja menettänyt paljon. Sen rinnalla väkisin tehty luomus kalpenee.


perjantai 22. toukokuuta 2015

Häpeä ei ole sairaus

Eräs lääkäri sanoi eräässä lehtihaastattelussa hyvin, että häpeä ei ole sairaus. Kyse oli seksiviestejä lähettäneen Toimi Kankaanniemen sairauslomasta. Teknisesti ottaen lääkäri on täysin oikeassa. Häpeä ei ole sairaus. Kankaanniemen tapauksessa kyse on enemmän omien tekojen tuoman teon tuomasta järkytyksestä. Eikä oikeastaan siitäkään, vaan siitä, että oma häpeä on julkinen.

Suurin osa ihmisestä saa elää häpeänsä kanssa rauhassa. Toipua siitä. Poliitikolle häpeä on koko kansan naurun tai kauhistelun aihe. Poliitikkokin on vastuussa teoistaan. Se, jos miespoliitikkona seksiviestittelee kertoo jo siitä, että kyseessä on jonkinlainen pakkomielle. Se käy sairaudesta. Ei kukaan poliitikko voi kuvitella nykypäivänä, etteikö viestit ennemmin tai myöhemmin tulisi julkisuuteen.

Itse toimittajana osallistun tietenkin julkiseen ristinnaulitsemiseen, mutta jokainen meistä (uskoisin suurin osa) on tehnyt jotain sellaista, josta kantaa häpeää. Se voi olla nolo örvellys tai rakkaan loukkaaminen. Mikä tahansa.

Julkisuuden henkilön on turha heittäytyä marttyyriksi. Suomessa harva on ilman omaa tahtoaan julkisuudessa, vaikka heitäkin jokunen on. Toimikin voisi tulla rehdisti ulos kolostaan. Kestää se päivä salamavalojen alla ja jatkaa elämäänsä. Netissä jutut säilyvät ikuisesti, mutta niitä ei ole pakko lukea.

Häpeän kanssakin tottuu elämään, vuosi vuodelta harvemmin häpeä vierailee Toiminkin sielussa, jos hän itse tunnustaa itselleen tekonsa ja edes katuu niitä. Se on uuden väittelyn aihe, täytyykö hänen katua. Ilmeisesti kukaan ei ole nostanut ahdistelusyytettä. Vuonna 2015 Toimin viestit ovat vähintäänkin kyllä mauttomia. Yksityiselämässä omalle rakkaalle tietenkin jokainen saa kirjoittaa niin kiihkeästi kuin haluaa. Sitä ihmisten sietäisi tehdän enemmänkin.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Aitous kunniaan

Tosielämän Barbie ja Ken tapasivat taannoin. He inhosivat toisiaan. He ovat siis oikeita ihmisiä. Ainakin ulkoisesti.

Kuva: Dailymail

maanantai 18. toukokuuta 2015

Vitun huonot häviäjät

En ole mikään urheiluhullu, mutta urheilu paljastaa ihmisistä ellei jopa kansakunnasta asioita. Viimeisissä jääkiekon MM-kisoissa tuli asiasta oppia oikein urakalla.

Suomalaiset syyttivät tappioistaan tuomareita. No joo. Tuomarit tuomitsevat harvoin niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Venäläisistä pääosa marssi puolestaan ulos finaalipelistä ennen voittajan kansallislaulua, koska tappio tuli.

Häviäminen on helvetin vaikeaa. Harva siitä tykkää, mutta moni siihen on alistunut. Häviämisen hetkessä punnitaan ihmisen suuruus. Kestätkö häviön vai syytätkö muita. Vai pakenetko peräti paikalta?

Suurin osa meistä häviää koko ajan. Koko ajan tulee takkiin, ja harvoin sitten voittoa. Miksi voitto on hienompi asia kuin häviö? Voittohan ei kasvata, toisin kuin häviö.

torstai 14. toukokuuta 2015

Suomi matkalla turmioon vai uuteen nousuun?

Tässä uuden hallituksen muodostamisessa Suomeen on jotain erikoislaatuista, jollaista en muista kokeneeni Suomessa aiemmin. Tietysti perussuomalaisia ei ole koskaan hallituksessa ollutkaan ja iäisyyden hallituksessa istunut RKP jättäytyi oppositioon.

Perussuomalaiset kelpasivat kyllä kokoomukselle ja keskustalle, mutta yllättynyt olisin jos hallitus ilman rajua riitelyä selviäisi hallituskauden loppuun asti. Sinänsä uusi hallitus peri epäkiitollisen tehtävän edelliseltä, joka jätti tehtävät tekemättä. Siihenhän kokoomus on enemmän kuin vastuullinen edellisen hallituksen vetopuolueena.

Perusporvarihallitus, vaikka sitä ei ole edes vielä muodostettu, on herättänyt enemmän intohimoja kuin muut hallitukset aikoihin. Osa pelkää Suomen suorastaan ajautuvan taantumukseen ja turmioon. Kuulemma kulttuuri katoaa ja helvetin tulet nielevät Suomen.

Tuskinpa. Suomi alkaa olla jo konkurssin partaalla muutenkin. Entinen EU:n mallioppilas on kohta Kreikan tiellä. Saa nähdä, löytyykö uudesta hallituksesta sisua muuttamaan suuntaa. Edellisestä ei siihen ollut. Itse olen Suomen tulevaisuudesta todella huolissani. Yllättävän harva ottaa vakavasti mahdollisen taloudellisen romahduksen edessäpäin.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Uusi runokokoelmani ilmestyy

Hyviä uutisia. Uusi runokokoelmani taitaa ilmestyä kuin ilmestyäkin vielä tämän vuoden aikana. Neljä vuotta meni, mutta nyt on tulossa parempia runoja kuin koskaan aiemmin.

Kerron myöhemmin lisää.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Kristuksen stigma

Kuiva ihoni äityi niin pahaksi, että kämmenessä on suoranainen Kristuksen stigma. Jos asuisin katolisessa maassa, julistettaisiinko minut pyhimykseksi?

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Autatko köyhää, jos se ei ole söpö tai kaukana

Kapitalismin luoneet 1800-luvun amerikkalaiset teollisuusherrat olivat tunnetusti itaria ja kovia miehiä. He eivät antaneet ja pyytäneet armoa. He loivat sen maailman, jota nytkin elämme armeliaammassa kaavussa.
Asemansa he vieläpä loivat usein miltei tyhjästä. Vanhemmiten kun pelkkä raha ja valta eivät enää tuoneet tyydytystä he ryhtyivät hyväntekijöiksi.

Heidän vaikuttimenaan oli tietenkin osiltaan syyllisyys. Tuolloin tavalliseen köyhään verrattuna jättimäistä omaisuuttaan he saattoivat lahjoittaa tehtaissaan loukkaantuneiden työntekijöidensä eläkerahastoihin. Ja kun kuolema lähestyy, niin ikänsä rahaa tavoitellut teollisuusherra ymmärsi, ettei sitä rahaa voi viedä mukaansa. Omasta mielestään riittämättömälle pojalleenkaa kun kaikkea rahaa ei voinut antaa. Lahjoituskohteensa he minun tietojeni mukaan löysivät kuitenkin läheltään, omasta kotimaastaan, tavallisista köyhistä.

Hypätään Suomeen vuoteen 2015. Koska muistatte viimeksi kuulleenne miljonääristä, joka olisi lahjoittanut rahaansa Suomen köyhille. Eivät he jaa rahaansa osin siksikään, että olettamuksemme on, että yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan. Näin ei tietenkään aina tapahdu.

Hyväntekeväisyyttä ne todella rikkaat harjoittavat sen antaman myönteisen julkisuusarvon perusteella aivan kuten tietenkin tekivät aikanaan myös ne ensimmäiset kapitalistitkin. Siksi osittain se Uusi Lastensairaalakin sai alkunsa. Kuka ei haluaisi pörhistää rintaansa lasten auttajana. Mutta miten olisi sitten lahjoitus alkoholistien uuteen hoitolaitokseen. Kaikki tiedämme, että rahahanat eivät aukea.

Rikkaita ei käy vain syyllistäminen. Mitä olen seurannut niin tavallisen kansankin myötätunto on Suomessa vuonna 2015 koirien ja kissojen puolella. Ulkomaan katastrofit myös hellyttävät sydämet. Ainoa keille myötätuntoa ei heru ovat ne köyhät ja sairaat, jotka eivät herätä sympatiaa.

Tämän ovat myös avustusjärjestöt huomanneet, enkä todellakaan ole havainnut kotimaan köyhien auttamiseksi tarkoitettua kampanjaa kuin jouluisin, jolloin se kuuluu asiaan ja jolloin tavalliset ihmiset muistavat, että köyhätkin ovat olemassa.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Tallinnasta takaisin ja puhetta Venäjästä

Tere. Olin Tallinnassa viime viikolla parin päivän lomalla. Heinävedellä kun oli satanut räntää. Tallinnassa en ihmeempiä tehnyt. Nautin hyvästä ruoasta ja tietenkin juomasta. En kirjoittanut siellä mitään. Tallinnassa olin pidempään viimeksi kymmenen vuotta sitten. Ihan hieno paikka. Palvelu pelaa pääosin hyvin. Ainoastaan taksikuskin kanssa tuli väittelyä.

Vaikka yritin Tallinnassa pitää itseäni uutispimennossa niin lähes joka paikasta löytyvä wifi-verkko houkuttelee selaamaan kännykästä uutisia. Sinänsä olen aika kova päivittämään muutenkin sosiaaliseen mediaan.

Reserviläiskirjettä en ole vielä saanut, enkä edes tiedä kuulunko reserviin. Yhtä ainutta kertausharjoituskutsua en ole elämässäni edes saanut. En taida edes saada koskaan korpaalin natsoja. Monihan on tätä kirjeen lähetysajankohtaa pohtinut, kun tilanne on jännittynyt koko Euroopassa. Armeija väittää, että päätös tehtiin jo viisi vuotta sitten, mutta vain uskoisi, etteikö tilanne Ukrainassa oli tätä päätöstä vauhdittanut.

Kirje nyt todistaa sen, ettei Suomi nöyristele Venäjää, jos Venäjän jokaista reaktiota pelättäisiin tuo kirje olisi jätetty lähettämättä. Sofi Oksanen nyt taas on käynyt kertomassa Suomen suomettumisesta eli pelosta väittää Venäjälle vastaan. En ymmärrä miksi suomalaisten edes pitäisi uhitella Venäjälle. Järkevintä olisi pysyä sivussa, mutta maailmanhistoria todistaa, ettei se ole aina mahdollista.

Uutisia Venäjästä kyllä riittää. Se alkaa olla jo oma uutisgenrensä meillä ja muualla länsimaissa. Välillä olen katsellut englanninkielistä venäläistä uutiskanavaa RT:tä. Siellä annettava kuva on varsin erilainen. Esimerkiksi Usan rotumellakat saavat siellä huomattavasti enemmän palstatilaa kuin Suomessa. No, eipä liene yllätys. Totuus kaikessa taitaa olla länsimaisten ja venäläisten medioiden välimaastossa.

Tallinnassa vappua ei juhlittu muuten millään tavalla pisti silmään. Onkohan vappupäivä siellä edes vapaapäivä?

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

kreivi lindgreenit ja rakastavat naiset



Kreivi Pertti Ylermi Lindgren kuoli kaikessa hiljaisuudessa Ruotsissa alkuvuonna. Hän oli aikoinaan Suomessa tunnettu naistenhurmaaja ja huijari. Ruotsissa hän mitä ilmeisimmin luopui taipumuksistaan.

Naistenhuijaajat ovat oma heimonsa. Voisi luulla, että nykypäivän naisiin ei enää uppoa ystävällinen ja lipevä mies,  toisin oli kreivin aikoina 60-luvulla. Silti näitä naistenhuijaajia aika ajoin ilmestyy julkisuuteen.

Naisilla lienee loputon tarve saada huomiota ja kauniita sanoja miehiltä. En oikein keksi muutakaan syytä, miksi kreivilindgreneillä riittää työmaata.

Olisiko huijareiden taika sitten se, että he antavat sen kuvan, että kuuntelevat naista. Käyttävät sitten hyväkseen julmasti naisen herätettyjä tunteita, jotka ovat voineet olla jäähyllä vuosiakin.

Miehen asemalla on naisen sydämen valloituksessa valtava asema. Jos onnistut uskottavasti esittelemään itsesi kreivinä, olet toki vahvemmilla kuin työttömänä. Samaan aikaan jos osaat olla haavoittuva, naisen apua kaipaava, mutta miehekäs, niin saatat olla seuraava Kreivi Lindgren.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kohtaamisia: Lars Vilks

Ajattelin perustaa uuden palstan. Jos tapaan tai kuvaan mielenkiintoisia ihmisiä, niin lisään tarinan ja kuvan tänne.

Tässä taannoin olin tilaisuudessa, jossa ruotsalainen taiteilija-pilapiirtäjä Lars Vilks vieraili. Hän on se mies, joka piirsi pilakuvan profeetta Muhammedista. Sen jälkeen hän on elänyt jatkuvassa hengenvaarassa saatuaan tappokäskyn peräänsä. Harmaata, vanhempaa herraa on vaikea kuvitella uhaksi islamille, mutta sellaiseksi islamistiset äärijärjestöt ovat Vilksin luokitelleet.

On suorastaan hämmästyttävää, että mihin se Je suis Charlie-henki on kadonnut. Sananvapaus unohtui yhtä nopeasti kuin sitä hehkutettiin. Seuraavan kerran sananvapautta puolustettaneen vasta sitten, kun joku rimoja heilutteleva tapetaan.

Vilks kertoi, ettei häntä edes kutsuta juuri mihinkään. Kotimaassaan Ruotsissa hänen jopa kerrotaan itse melkeinpä ansainneen kohtalonsa piirrettyään pilakuvan Muhammedista ja riippuvan nyt kansakuntansa ristinä.

Terroristit ovat jo voittaneet, mikäli mittarina pidetään sitä, että he saavat hallita pelolla. Ketään ei tule tappaa piirroksen tai kirjoituksen takia.

Monissa maissa esimerkiksi bloggareita on tapettu, koska heidän kotimaansa media on täysin alistajien hallinnassa ja ainoa jossain määrin totuudeksi luokiteltava tieto tulee bloggareilta. Meillä taas suosituimmat bloggarit ovat muotibloggaajia, jota sitäkin voi pitää jonkinlaisena merkkinä tiedostamisemme pitkäjänteisyydestä.

Suomessakin järjestetyssä Vilks-tilaisuudessa turvatoimet olivat todella tiukat. Paikalla oli melkeinpä enemmän toimittajia kuin avoimeksi tarkoitetuksi tilaisuudessa oli kuulijoita. Olisiko iskun pelko pelottanut ihmisiä vai se, että tilaisuuden järjestäjä oli perussuomalainen kansanedustaja.Todennäköisesti molemmat.

Ihmisen tasolla voi vain toivottaa Vilksille voimia. Hän elää vielä vuosia tappouhan alla, ellei koko elämäänsä. Hän on eräänlainen vanki. Vilks teki silti kohtalostaan ironista huumoria. Se on hänen keinonsa kestää kohtalonsa.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kuplakansa

On ollut kiireinen viikko pippaloissa ja ihan kirjoittaessakin, mutta nyt alkoi viikon loma. Tällä viikolla on kohuttu näyttelijä Krista Kososen lausunnosta vaalituloksen jälkeen. Hän sanoi, ettei edes tunne yhtää perussuomalaista ja että vaalitulos ei edusta hänen maailmaansa.

Timo Soini perussuomalaisista teki vastaiskun todeten, ettei perussuomalaiset edes edusta Punavuoren viininlipittäjiä ja että punavuorelaisten halveksima Teuvo Hakkarainen on tehnyt enemmän rahaa kuin punavuorelaiset.

Suomessahan on loputtomia kuplia. On punavuorelaisten punaviherkupla, mutta taatusti myös perussuomalaisten kupla. Mehän elämme sellaisessa maassa, jossa täysin samaa kansanryhmää olevilla ei välttämättä ole enää mitään yhteistä.

Meillä ei ole enää mitään yhteistä tarinaa jota jakaa. Suomessa kyräillään toisiaan, jos joku ajattelee eri tavalla kuin itse ajattelee. Valitettavasti kuplastaan ihmiset eivät edes halua tutustua siihen toiseen kuplaan kuuluvaan.

Sinänsä kupla-ajattelu ei ole mitään uutta. Mitä yhteistä esimerkiksi oli 1930-luvun porvaristolla ja heidän piikatytöllään. Ei sitten mitään. Suomessa oli aika 1970-luvulta näihin aikoihin asti, kun kansa todella oli kuin samasta puusta ja tavoiteltiin sitä, ettei turhan paljon oltaisi kaukana toisistaan. Ne ajat ovat ohi ja on palattu vanhaan kyräilyn aikaan, jolloin kansalla ei ole yhteistä kuin omasta mielestään samankaltaisten kanssa.

Siinäkään ei ole mitään uutta, että älymystö ja taiteilijat ovat kokeneet olevansa tavallisen kansa tahdon yläpuolella. 1920- ja 1930 heidän ajattelumaailmansa oli vahvasti oikeistolainen, ellei äärioikeistolainen. Myöhemmin se muuttui vasemmistolaiseksi ja vielä myöhemmin vihreäksi. Älymystöllä on aina ollut vahva tahto pysyä tavallisen kansan yläpuolella. Se asia tulee koskaan tuskin muuttumaan.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Mitäs mieltä eduskuntavaaleista?

Eduskuntavaalit ovat ohi ja kuten aina, toisten mielestä maa on perikadon partaalla ja toisten mielestä se nyt pelastuu. Totuus lienee puolivälissä.

En oikein ymmärrä sellaista kiukuttelua, että ihmiset ilmoittavat irtisanoutuvansa vaalituloksen jälkeisestä Suomesta. Asiat eivät aina mene niin kuin itse haluaa. Lapsellista, ihmiset ja heidän arvonsa ovat erilaisia. Suomi on nyt jo niin syvässä jamassa taloudellisesti, että johdon on vaihduttava. Nyt vain pulinat pois ja oikeasti yhdessä rakentamaan Suomea.

En oikein ymmärrä niitä väitteitä, että keskustavetoisesta hallituksesta tulisi jotenkin supervanhoillinen. Persutkin joutuvat lieventämään jyrkimpiä mielipiteitään jo siitä syystä, että hallitusvastuussa todellakin ollaan vastuussa ja kompromisseja tehtävä.

Demareiden olisi syytä jäädä oppositioon. Se on heille ainoa keino estää itseään luisumasta isosta keskisuureksi puolueeksi. He näyttävät kuitenkin hävinneen persuille taistelun duunariväestön äänistä. Veikkaankin, että kokoomus sinne hallitukseen menee jälleen. Eriasia, onko heillä mitään uutta annettavaa. Heillä ei vain ole enää siellä isäntämiehen ääntä käytettävissään.

Itse olin työtehtävissä persujen ja demareiden vaalivalvojaisissa. Näissä vaaleissa koettiin kerrankin yllätyksellinen käänne, kun ennusteet eivät pitäneet oikein paikkaansa.

Persut tulivat takaisin, vaikka tappiota jo ennakoitiin. Pettymyksen vaihtumisen iloon paikan päällä aisti hyvin. Demareilla oli luovutustunnelma jo ennakkoäänien jälkeen, vaikka tilanne ei vaikuttanut silloin vielä katastrofaalisilta. Demarit näyttäisivät kaipaavan innostavaa johtajaa.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Mitä musiikki merkitsee sinulle?

Tässä taannoin tapasin lupaavan, nuoren laulajattaren Katrin Johanssonin. Hän on tehnyt videon myös musiikin merkityksestä.

Olen vieraantunut jonkin verran musiikista, ainakin siitä, mitä se ennen merkitsi minulle, mutta paljon se on merkinnyt minulle. Tietyt artistit saavat pohjamudista ylös ja tiettyjen kanssa on mahtavaa aloittaa juhlat.

Musiikki. Se on kaikki. Videossa sanotaan, että musiikki parantaa. Joo, kyllä se parhaimmillaan sitä tekee. Itseäni parantaa parhaiten klassinen musiikki tai minulle tärkeät rock-kappaleet. Joidenkin biisien alkutahdit kuin alkavat, siirryt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on hyvä olla ja jossa ajalla ei ole enää merkitystä. Se on musiikin taika.

Minuakin muuten pyydettiin videolle, mutta en valitettavasti silloin ehtinyt.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Alastomat, alastomat, alastomat...

Otsikko on tyylipuhdasta klikkaushuoraamista, mutta kuinka monta eri alaston tosi-tv-sarjaa on menossa. En ole laskenut, mutta monta. Pientä kohuakin on syntynyt.

Armeijan työntekijä, joka ei edes ollut upseeri, joutui jo alastomuudestaan esimiestensä hampaisiin alastomilla treffeillään. Ihme kyllä sosionomina työskentelevä nainen ei saanut nuhteita. Onko sosiaalityöntekijän sen sopivampaa olla televisiossa alasti? Kansaa on taas huolestuttanut näitä seikkoja enemmän, että treffiläiset ovat ajaneet karvansa. No, kai jos vaatteita ei ole, niin haluaa ehostautua jollain. Tuotantoyhtiö ehätti jo vastaamaan, että karvoja ei ole ollut pakko ajella.

Nämä alastonsarjat muuten menevät ainakin:
Aatami etsii Eevaa, tietenkin alasti,
Alastomat selviytyjät, amerikkalaisittain blurrattuna.
Nakutreffit-ohjelmakin, olisi luvassa.

Mutta miten olisivat seuraavat kuvitteelliset alastomat tosi-tv-ohjelmat:

Alastomat putkimiehet
Alastomat rekkamiehet
Alastomat kotiäidit
Alastomat sihteerit (voi niitä katsojalukuja)
Alastomat lääkärit
Alastomat bussikuskit
Alastomat kaupassakävijät
Alastomat laivaristeilijät
Ja tietenkin alastomat nudistit pömppömahoineen. Ai niin. Sitä ei haluttaisi nähdä.

Lupaan, etten itse lisää tänne kuvaa itsestäni alastomana. En edes viekoittelevana kalsareillani. Alastomuudessa ei ole mitään pahaa, mutta riittääkö se tv-ohjelman katteeksi. Ennen Emmanuelle-elokuvien viaton paljas pinta kohautti kansaa, mutta nyt tavalliset ihmiset ilmestyvät tosi-tv:hen ajeltuine ihoineen.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vaaleilla valitut kuninkaat

Yksi salatuista harrastuksistani on ollut kuningassuvut. Jotain äärimmäisen kiehtovaa on tutkia kuningassukujen monimutkaisia avioliittokuvioita ja kuinka serkukset sotivat keskenään ensimmäisen maailmansodan aikana. Nyt tuo aika on mennyt, kun kuninkaallisetkin menevät naimisiin tavallisten ihmisten kanssa. Historia säilyy.

Mutta mutta. Ketkäs ovatkaan pääehdokkaita Usan presidentinvaaleissa. Hillary Clinton ja Jeb Bush. Tunnetulla nimellä on helpompi tulla vaaleillakin valituksi. Suomessakin tietyistä suvuista on ollut useammassa sukupolvessa eduskunnassa kansanedustajia, mutta mitään poliittista dynastiaa ei ole koskaan muodostunut. Sopii miettiä miksi, luulisi, että pienessä maassa valta nimenomaan keskittyisi.

Kennedyt muuten vain vielä puuttuvat Usan presidentinvaaleista. Missä he viipyvät.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Haaveet, todellisuus ja kuolema

Lapsena ja yhä vieläkin minulla on paljon haaveita. Lapsena ajattelin, että minusta tulee eläinlääkäri. Hassua kyllä, nykyisin välttelen valtaosaa eläimistä. Kuvittelin myös, että minusta tulisi upseeri. En pärjännyt armeijassa.

Kuvittelin, että elän kirjoittamisella. Se on ainoa haave, joka on minulla toteutunut. Haaveet rakkaudesta, lapsista ovat jääneet toteutumatta. Jos minulla jokin tarkoitus on, niin sen täytyy olla kirjoittaminen.

Ihmisen haaveet ja todellisuus liikkuvat eri maailmoissa. Tänään kuuntelin biisiä, jossa kerrottiin, että haluan nähdä sinut 2080-luvulla. Minua ei silloin enää ole. Jos edes 2040-luvullakaan. Minun on yhä vaikea kuvitella kuolevani, vaikka näin tulee tapahtumaan. Haluaisin nähdä, mihin kaikki johtaa.

Matkustammeko me ihmiset toisiin tähtiin, vai tuhoudummeko me. Siihen minulla ei vain ole aikaa. Se on hyväksyttävä.

Miksi sitä ajattelee, ettei koskaan kuole, vaikka kuolee.

Huomaan pitäväni elämästä ja tulee olemaan vaikeaa joskus jättää se. Tiedemies Stephen Hawking sanoi, että meillä on vain yksi elämä ja siitä tulisi olla onnellinen ja kiitollinen. Ei ole tiedossa mitään muuta.

Minun mielestäni onnellinen täytyy olla varsinkin, kun on sattunut syntymään rikkaaseen osaan maailmasta. Olen matkustanut miljoonasti enemmän kuin köyhä on edennyt kotikylästään ulkomaailmaan köyhässä osaa maailmaa. Kuinka pitkä elämäni onkaan, sain kokea enemmän.

Miksi sitä ei ole riittävän kiitollinen. Olen elänyt 37 vuotta. Se on länsimaissa vähän, mutta jossain päin maailmaa olisin vanhus. Olen kokenut elämyksiä, joita arimmat eivät ole uskaltaneet kokeilla. Suuren tyytymättömyyden pitäisi olla kaukana. Tällä hetkellä se on. Olen elossa ja se tuntuu hyvältä.

Tulipas tästä nyt taas tällainen.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Painajaisia näkevässä vähemmistössä

Luin tutkimuksesta, jossa kerrottiin 3-5 prosentin suomalaisista näkevän usein painajaisia. Useimmin niitä näkevät naiset ja vanhat. Olen sitten erittäin erikoislaatuinen, sillä kohtuullisen usein näen painajaisia tai synkähköjä unia.

Harvat unet jäävät millään tavoin mieleen. Niihin vain herää, eikä olo ole hyvä. Ne eivät jää piinaamaan päiväksi. Kaikkeen ikävään tottuu, niin myös painajaisiin, olen nähnyt niitä kymmenisen vuotta. Melkein yhtä kauan kuin olen nukkunut huonosti. Uni on tietenkin surkeaa ja hyvin nukutut yöt ovat harvassa.

Olen käynyt lääkärissäkin, kyllä, mutta mitään apua en ole oikein saanut. Unilääkkeitä kun eivät suostu kirjoittamaan. Ihmettelen, miksi helvetissä niitä on, jos niitä ei suostuta kirjoittamaan. Onko parempi lääkäreiden mielestä, että ihmiset sitten tissuttelevat unta saadakseen. Kaikenlaiset nukahtamislääkkeet ovat aivan turhia.

Jonkinlainen sisäinen ristiriita ihmisessä on, jos hän näkee painajaisia. Jos niitä tasapainoisia ihmisiä on, niin he nukkunevat yönsä hyvin. Uskoisin, että painajaisista kärsii kaltaiseni kiihkeät pohdiskelijat, jotka eivät saa tyhjennettyä päätään. Alkoholinkäytöllä on vaikutuksensa, mutta en omasta mielestäni dokaa tavattoman paljon.

Painajaiset ovat minulla hyvinkin todentuntuisia, joskus ne ovat mielenkiintoisia elämyksiä, useimmiten eivät. Ne eivät edes liity mihinkään tiettyyn elämänjaksoon tai tapahtumaan. Joskus ne saattavat olla eksymisunia tai klassista putoamista. Kuten sanoin, tarkoin ne eivät jää mieleen.

Omalla tavallaan painajaiset voivat herkistää asioille, joita muut ihmisivät eivät näe ja tunne. Ilman niitä pystyisi kyllä hyvin elämään.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Charlie and hooker (poem)

My name is Mandy.
I fucked Charlie Sheen. C.  is a star. I do not care.
I am luxury hooker, a prostitute. I fuck everything with money.
I hate most the rich not the famous.
I do not think anymore when I fuck.
That is my job.
I am not stupid, smart or a victim.
I just do this.
I do not want to be normal like everybody else.
I do not want to be nobodys wife.
I fuck the rich but they do not get my love.
Or my heels of fortune, misfortune of my existence.
I will not die with drugs.
I use them as they use my body.
There is no love or I do not want it.
I do not care.
I do not feel.
I look pretty that is all.


lauantai 4. huhtikuuta 2015

Vanha kotikerrostaloni puretaan

Kuulin, että vanha kotikerroskotitaloni Vantaalla puretaan. Asuin 20 vuotta elämästäni noissa taloissa. Mitään upeita taloja ne eivät olleet ennenkään ja slummiutuneet sittemmin pelkän ulkokuoren perusteella.

Asukkaat eivät silti muuta innokkaana pois sieltä. Ihminen kiintyy siihen, mitä sillä on käsillä. Asukkaat ovat aivan erilaisia muuten kuin ennen. Entisestä duunarivaltaisesta lähiöstä on tullut maahanmuuttajalähiö. Maahanmuuttajille nukkavieru lähiökin on parempaa kuin lähtömaissa luulisin.

1970-luvun kerrostalot, joita kotini edusti saavat nyt tuta ajan armottomuuden. Niitä on hoidettu hävettävän huonosti, eikä niitä alunperin tarkoitettukaan kestämään. Kaupungin halpavuokraisia taloja ei rakennettu kuin välivaiheeksi parempaan, jota kaikki eivät koskaan saavuttaneet. Esteettisiä arvoja laatikkotaloista on vaikea löytää. Tietenkin niillä on merkityksensä niiden ihmisten elämäntarinoille, jotka niissä ovat asuneet. Siinä se taitaa olla.

Montako laatikkokerrostaloa jää muistuttamaan ajastaan, säilyy arvoituksena. Mistä tahansa ajasta säilyy vain murto-osa. Harva on nähnyt tönöä keskiajalta vieressään. Haluamme muokata aikaamme ja lähimenneisyyden näemme harvoin kauniina ja säilyttämisenarvoisena.

Näinhän purkutuomion sai toinen toisensa kauniimpaa rakennusta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin vanhoja taloja pidettiin muistuksena ikävästä, köyhästä ajasta ennen edistystä. Nyt harmittelemme, miten ne silloin tuollaista tekivät. Saa nähdä, käykö näin 1970-luvun kerrostaloille. En heti usko. Nyt näemme, että 1970-luku oli taantumuksellista aikaa, jolloin sodan lapset vain haluttiin sulloa nopeasti kaupunkiin laatikkotaloihinsa.

Kummalla tavalla kiinnyin tuohon laatikkotalooni, vaikka en viihtynyt siellä. Kiinnyn kummallisiin asioihin, rumiinkin. Jäin kaipaamaan jopa armeijan kasarmia, vaikka en voinut sietää paikkaa. Koen todennäköisesti, että samalla viedään osa historiaani, kun tuo laatikkotalo puretaan.

Se voi olla hyväkin, mutta katoavatko ikävätkään muistot tuhoamalla niiden syntysija? En voi koskaan sanoa lapsilleni, jos sellaisia saisin, että tuolla minä asuin. Tilalla on vain 2010-luvun käsitys laatikkokerrostalosta.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Muistoja takavuosilta: Bill Clintonin seksiskandaali

Bill Clintonin suhteen ruotiminen harjoittelija Monica Lewiskyyn oli 90-luvun tv-uutisviihdettä. Jupakka vain jatkui ja jatkui. Näin jälkeenpäin ajatellen, miksi ihmeessä suttuiset sikarileikit jaksoivat kiinnostaa. En tosin muista, lopetinko jupakan seuraamisen. Silloin televisiossani näkyi NBC ja Clintonista tehtiin huumoria armotta.

Entä nyt? Bill Clinton on arvostettu veteraanipoliitikko ja Monica Lewinsky se naikkonen, joka antoi Clintonille virkahuoneessa suuseksiä. Hän ei pääse koskaan tapauksesta irti.

Tapaushan on viaton kun vertaa esimerkiksi Bill Cosbyyn kohdistettuihin raiskaussyytöksiin. Ilkka Kanervan tekstiviestitkin tuntuvat viattomilta.

Vallassa olevien miesten on vaikea hallita itseään, ehkä heille kohdistetaankin avoimia ehdotuksia. Nykyisin julkkismiehen täytyy olla äärimmäisen varovainen, jos on naimisissa viattomienkin hetkien kohdalla.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Runo Andreas Lubitzin viimeisestä aamusta

Poistin kirjoitukseni Andreas Lubitzista, koska tunsin sen vääräksi.
Kirjoitin nyt runon hänen viimeisestä kuvitteellisesta aamustaan.

Andreas Lubitzin viimeinen aamu

Minun nimeni on Andreas Lubitz.
Heräsin tähän aamun, jonka olen päättänyt olevan viimeiseni.
Jos rohkeuteni riittää, sen on riitettävä. 
Minä synnyin sellaiseen elämään,
jonka olisi täytynyt mennä hyvin.
En voinut hyvin. En tuntenut eläväni. 
Olen perämies. Haluan lentää.
Minusta ei voi tulla kapteenia, jos kerron kaiken,
mitä tunnen. 
Mitä minulle jää, jos kerron.
Saksan halvat siivet lentävät.
Lennämme halvalla. Ihmiset ovat halpoja. 
Minua kiinnostaa vain lentää. En tunne mitään.
Nousemme Barcelonasta, jälleen kerran.
He tulevat halvalta matkaltaan.
Ihme, jos heitä ole ryöstetty.
Barcelona on rikollinen kaupunki. 
Tämä on tehty monta kertaa. Lento.
Lentoni on kohta loppu. Tämä on lyhyt lento.
He sanovat minua kokemattomaksi.
Mene vain vessaan.
Minut muistetaan tästä teosta. Haluanko sitä?
En halua sitä. Haluan. En tiedä.
Minun on se päätettävä, tällä hetkellä.
Sen teen. Minut muistetaan. 
Olen aina vain halunnut lentää.
Olen sekoamassa.
Haluan vain lentää.
Puin päälleni univormun aamulla. Minun oli se puettava.
Onko tämä se päivä, kun olen päättänyt kuolla.
En tiedä vielä.
Haluanko tappaa ihmisiä vain siksi, että haluan lentää.
Haluan lentää. Haluan lentää.
En halua elää. Mitä teen. Haluan elää. En.
Saanko tappaa muut siksi? Saan.
Lentokone nousee. Teen päätöksen.
Minun täytyy kuolla. En halua jatkaa.
En halunnut heidän tietävän, etten voi lentää. 
Haluanko tappaa. En tiedä.
Kapteeni meni. Sanoin, että ehkä laskeudumme.
Hän hakkaa ovea. Ihmiset huutavat ulkopuolella.
Sen täytyy tapahtua. Minun täytyy kuolla.
En halua elää. Hekään eivät. He luulevat, mutta eivät tiedä minusta.
Tietävät, he pelkäävät ja huutavat. Näin ajattelinkin.
Minuutit ovat kuluneet, vuori on edessä.
Sen tiesin. 
Ei se satu.
Halusin hallita rakkautta. Halusin hallita.
Halusin hallita. Kaikki on loppu. Päätös on tehty. 
Se on loppu.
En tiedä, mitä tämän jälkeen.
Olen kuollut, kaikki ovat kuolleet. Sen tiedän. 
Sen tiedän, että minusta kirjoitetaan.
En unohdu.Jos unohdun. Sekin ottaa aikaa.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Satanen lasissa

Lisää mielenjääneitä hetkiä vuosien takaa. Olin armeijassa vuosina 1997-1998. Siellä erään yliluutnantin tapana oli sanoa, että satanen lasissa sitten joka äijä.

Kaikki eivät menneet satanen lasissa. Heillä oli rohkeutta haastaa auktoriteetteja. Hehän tiesivät, että todellista pelkoa ei ollut. Itse menin satanen lasissa silkasta pelosta. Myöhemmin liityin auktoriteetin vastustajiin. Joskin tietäen saavani taustatukea muilta. Kuitenkaan en täysin lekkeriksi vetänyt armeijaa niin kuin jotkut. Tunnollinen kun olen loppujen lopuksi.

Viimeisenä päivänä yliluutnantti piti jokaiselle läksiäispuhuttelun. Sinne minäkin. Taas hän sanoi, että muista Pesonen, kaikkia asiat satanen lasissa elämässä.

Satanen lasissa olen todella mennyt, jos en nyt muistele masennuksen hetkiä. Silloinkin saan revittyä itsestäni irti. Olen ruoskinut ja rankaissut itseäni kovin ja viime vuosina se on väsyttänyt minut. Olen ollut ankara myös muille.

Yhä enemmän olen miettinyt, että palkitseeko se satanen lasissa-riehunta? Moni kaipaa tunnustusta muilta, että kuinka helvetin kovaa he tekevät töitä. Yhä harvempi jaksaa innostua siitä, että joku näin kailottaa.

Ihmiset kaipaavat jo jotain muuta kuin pelkkää työtä. Moni tekee töitä vain sen takia, että haluaa pitää rahapyörän rullaamassa. Osa on luovuttanut ja tyytyy korvauksilla eloon. Osa haluaisi oravanpyörään takaisin hinnalla millä hyvänsä, mutta heitä ei enää huolita sinne. Osaa ei välitä ja kulkee kuin zombie kuvitellen, että eläkkeellä sitten. Heidän kannattaa toivoa, ettei sairaus vie sitä ennen, muuten heidän uhrattu elämänsä on ollut turhaa.

Aika on tunnetusti armoton ja ajassamme on aina vain vaikeampaa pärjätä ilman rahaa. Se kannattaa tehdä, että vetää satanen lasissa, vaikka eläisikin sitä elämää, jota ei täysin halunnut. Muita elämiä kun ei saa kuin sen yhden.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kuselle haiseva mies

Nuorena kun asuin vielä Vantaalla bussissa istui usein mies, joka haisi kuselle ja paidanhelmatkin olivat keltaiset.

Kusenhaju ei ollut mieto, vaan miehen lähipenkeillä istuvat suojasivat suunsa kädellään. Siitä tiesi, ettei joku vielä tiennyt kuselle haisevasta miehestä, jos henkilö meni istumaan miehen viereen. Useimmiten hänen ympärillään oli vapaata. Edes ne, joiden viereen ei mielellään istuta, eivät istuneet kuselle haisevan miehen viereen.

Teinit pilkkasivat miestä ja aikuisetkin hiljaa halveksuivat. Olihan hän jotain hirveämpää kuin he itse olivat. He saattoivat tuntea inhoa, huvittuneisuutta ja yökötystä miestä kohtaan. Samalla kertaa.

Itsekseen kuselle haiseva mies ei koskaan puhunut. Hän ei voinut täysin hullu, mutta ei hän koskaan kenellekään myöskään puhunut. Hän useimmiten vain istui hiljaa itsekseen. Hän ei näyttänyt välittävän ihmisten halveksunnasta. Kuselle haiseva mies oli hyvinkin ohittanut pisteen, jolloin halveksunnalla oli vielä merkitystä.

Yhtä hyvin hän saattoi kärsiä halveksunnasta, mutta hänellä ei ollut keinoja ratkaista kusenhajuaan. Jospa kusenhajua ei ollut hänelle olemassa.

Minulle kuselle haiseva mies merkitsi vain yhtä epämukavuustekijää bussissa, yhtä hyvin epämukavuustekijä olisi voinut olla erityisen lihava ihminen, joka valtaisi penkin, niin etten olisi mahtunut siihen. Bussissa istuminen oli muutenkin puolen tunnin kidutus.

Yhtenä aamuna kuselle haiseva mies oli kadonnut bussissa tai katosin itse.

Vieläköhän kuselle haiseva mies elää?

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Maaseudun tulevaisuus oli paha pettymys

Kuva: Kansallisteatteri
Katsoin Kansallisteatterissa Maaseudun tulevaisuus-näytelmän, josta oli kohuttu etukäteen alastomuudellaan ja että ihmiset ovat kävelleet sieltä ulos. Niin käveli nytkin puoliajalla. Enkä täysin voi tuomita. Mukavuusalue oli itsellänikin tiukilla. Miksi?

Näytelmä sinänsä kyllä ei kohauttanut minua lainkaan. Paljasta (vain miehen) persettä kyllä näkyi, mutta se ei riittänyt järkyttämään minua. Näytelmän dramaturgia ontui pahasti. Millään tavalla en saanut otetta ihmisten ja tuotantoeläinten väliseen ongelmaan, jonka kai piti olla näytelmän suurin idea. Sanoja vain virtasi toisensa perään ilman mitään merkitystä.

Henkilöhahmotkin jäivät ohueksi. Pelkkä vitun hokeminen riittää huvittamaan joitakin ja hassut tilanteet, mutta ei minua. Onneksi sentään Ville Haapasalon pienessä sivuroolissa näyttelemä juoppo hevonen sai jotain aikaan, samoin Jukka Puotilan murretta puhuva, hiukan homon oloinen suomenhevonen.

Näytelmä oli myös aivan liian pitkä. Yli kolme tuntia ei riittänyt  huvittamaan minua, jos kyseessä on pelkkä kohtausten vaihtuminen toisiinsa vailla sen suurempaa merkitystä. Leea Klemola on mielestäni erinomainen näyttelijä, mutta ohjaustyö ei ole sujunut.

Kiitosta voi jakaa näytelmän lavastuksesta, joka oli jylhän toimiva rullaten helposti maan alle bakkanaaleihin kuin kiviseen ympäristöön maan pinnan yläpuolella. Lavastuksessa riitti ihmeteltävää paikoitellen enemmän kuin itse näytelmässä.

Jotain surrealistista tällä kaikella haettiin, mutta minuun ei oikein uppoa pelkkä heiluminen. Miehen raskaaksi laittama vuohikaan ei sytytä, jos ei kerrota, miksi vuohi täytyy laittaa raskaaksi.  Jos vuohi on ay-aktiivi, niin miksi miehen pitää silti sekaantua eläimeen. En ymmärrä.

En ole yleensä halunnut haukkua mitään näytelmää täysin huonoksi, mutta nyt kävi jo lähellä. Joitakin näytelmä tuntui huvittavan, joten se on paikkansa sillä tavalla ansainnut. Minä en vain jaksa nauraa vailla minkäänlaista syvyyttä.

Olen tottunut näkemään Kansallisteatterissa hyviä ja haastavia näytelmiä, mutta nyt homma ei kyllä toiminut. Jos halutaan tehdä omaa aikaa luotaavia näytelmiä, niin niissä täytyisi olla jotain uutta sanomaa. Nyt sellaista ei löytynyt, joten tukeudun edelleen vanhoihin klassikoihin, kuten Tsehoviin ennemmin.

Kaikesta ei voi pitää, seuraavaa kohti.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Pettäisinkö, pettäisitkö?




Kuten olen useasti maininnut, olen kohtuullisen uskollinen tosi-tv-sarjojen seuraaja. Tai no, useammat seuraamiset jäävät kahteen jaksoon. Näin nyt kävi Temptation Island Suomen kanssa. Lähtöasetelma oli herkullinen.

Pariskunnat menevät paratiisisaarelle ja siellä sinkkumiehet ja -naiset ylittävät saada heitä lankeamaan. Yksi tuttunikin siellä saarella on viettelijätärsinkkuna. Tai oikeastaan kaksi.

Mielenkiintoisemmaksi lähtöasetelma olisi tietenkin saatu, jos miehet ja naiset olisivat sekaisin, eikä erillään omissa osioissaan, mutta sellainen tilanne olisi voinut johtaa väkivaltaisuuksiin, koska alkoholia on mukana. Ajatelkaa, jos sinkkumies olisi iskenyt ukkomiehen, hienoa viihdettä!

Ja joo. Olen kirjoittanut pettämisestä useasti, mutta aihe kiehtoo minua, niin kuin kaikki muutkin ihmisten syvimmät salaisuudet ja salailu. 

En kyllä yhtään ihmettele, jos pariskunnat lankeavat pettämisen synnin tielle ohjelmassa. Alkoholi, eristys ja päämäärätietoiset iskijät kimpussa saavat vahvan ja kyllä myös rakastuneenkin lankeamaan. Lihanvietti ei ole niitä helpoimmin hallittavia.

Ohjelmaa on tietenkin hurskasteltu ihmisten toimesta, kuten tapana on. Sinänsä on paikallaan kritisoida sitä, että pettämisestä tehdään viihdettä, mutta haloo, vieraissa käyvät tavallisetkin ihmiset. Ja  taatusti kännissäkin.

Jokainen ihminen joka väittää olevansa uskollisuudestaan sataprosenttisen varma, puhuu yksiselitteisesti paskaa. Kukaan ei ole täysin uskollinen, ei tunnetasolla ainakaan. Uskoisin, että useimmat voivat olla ihastuneita useaankin ihmiseen samaan aikaan. Se jää sitten arvoitukseksi, johtaako ihastus enempään.

Itselläni on rohkeutta myöntää, vaikka en edes seurustele, niin etteikö pettäminen voisi tapahtua seurustellessa. Pettämisessä on kyse niin monesta asiasta. Se voi tapahtua hetken himosta kännissä, voi oikeasti rakastua tulisesti toiseen ihmiseen tai on himoinnut tätä toista ihmistä kauan, kunnes se toinen ihminenkin antaa tunteilleen periksi.

Kostopettäminen on mielestäni julmin pettämisen muoto. Minuakin on petetty, mutta mieleeni ei tullut juosta saman tien jonkun toisen sänkyyn. Tosin ottajiakaan ei ollut tarjolla ja mitä se olisi auttanut, varsinkaan kun toista osapuolta ei olisi kiinnostanut se edes pätkääkään.

Kostopettämisessä joku toinen ihminen kärsii, mahdollisesti sinuun rakastunut, kun taas sinä käyttäisit kostoon hyväksi häntä. Lähtökohtaisesti en ole pettäjätyyppiä. Olen liiankin sitoutunut. Fyysisestikin.

Mutta ei kukaan voi sanoa ei koskaan.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Jättäisikö jo äänestämättä?

Tämän eduskunnan aika loppui miltei harvinaislaatuiseen farssiin. Viimeisen asian ollessa kyseessä nauraa räkätettiin, kun itse räätälöimää esitystä äänestettiin nurin.

Melkeinpä jokainen merkittävä päätös jätettiin seuraavan eduskunnan kontolle. Neljän vuoden aikana ei näin heti ajatellessa tule kovinkaan montaa konkreettista ja tarvittaessa kovaakin päätöstä mieleen. Aikaa kulutettiin eroamalla hallituksesta, vaikka on hallitusohjelman hyväksynyt. Jos hallitukseen haluaa, täytyisi olla selkärankaa myös pysyä siellä.

Kohta edesmenneen eduskunnan hallituksessa oli alunperin aivan liikaa puolueita. Kun puolueet edustavat lähes ääripäitä on vaikea saada päätöksiä aikaan. Ellei sitten kyse ole poikkeusajasta, jolloin vaihtoehtoja ei ole.

En tiedä kuinka kaukana tuo poikkeusaika on, sillä valtiolla ja kunnilla on tolkuton määrä velkaa. Ennen Suomi maksoi velkansa sodan jälkeen niska limassa, mutta nyt tuntuu ettei kukaan välitä. Ja jos välittää, kukaan ei tunnu kuuntelevan häntä.

Ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleissa en todellakaan tiedä, minne ääneni antaa. Pelkkää protestiääntä en anna. Mielestäni ääni voisi mennä rakentavalle henkilölle, sellaiselle, jolle koko kansakunnan etu olisi tärkeää. Ei pelkästään vain oman eturyhmänsä, vaikka omia äänestäjiään kansanedustajankin on tietenkin kyettävä edustamaan.

Velvollisuudentunnosta tosin menen kai äänestämään.

Viimeisen neljän vuoden aikana suomalainen politiikka ei toden totta ole ollut tylsää. Ennenhän olen voivotellut sitä. Nyt taas toivoisi, että tolkku ja tylsyys palaisi politiikkaan.

Ja nyt kun vaalikamppailun kiivain vaihe on alkamassa, ei vieläkään ole aiheita, jonka ympärille vaalit kietoutuisivat. Talous se ei tunnu olevan, ei EU, ei Venäjä. Kuka tietää. Toivottavasti minut yllätetään.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Et pidä ihmisistä, sanot

Monet ihmiset sanovat usein, etteivät pidä ihmisistä. Pakko myöntää, että itsellänikin on ollut vastaavia hetkiä. Hetken päästä olen ajatellut, johtuuko se siitä, etteivät ihmiset ole huomioineet minua riittävästi. Tai että minua on vituttanut epäystävälliset etuilijat ja muut mulkut joita riittää aina. Tai että sanojani ja ajatuksiani on kiistetty.

Niin, onko kyseessä ollut oma narsistinen tarve saada huomiota tai narsistinen tarve saada hyvitys itsekkäältä minua itse edes tietämättään loukkaamalta ihmiseltä. Ihmisen tarve kun on loputon sille, että toiset ihmiset huomioisivat ja saada hyvitys kohtaamalleen vääryydelle.

Ihminen eroaa muista eläimistä siinä, että se ajattelee muutakin kuin perustarpeitaan eli ruokaa ja lisääntymistä. Ihminen ajattelee seksiä alituiseen, mutta kyseessä ei ole lisääntymisen jano, vaan oman tyydytyksen jano. Ruokaakin ihminen länsimaissa ajattelee vain tyydytyksen takia, se ei ole enää pakko selviytymisen kannalta.

Mitä enemmän me voimme irrottautua pelkästä selviytymisen strategiasta, sitä vaikeammaksi elämämme on käynyt. Koskaan ihmiset eivät ole pohtineet omaa itseään ja omaa itseään muiden ihmisten joukossa kuin nykyään. Se on tappavaa sielun kannalta. Yhä useampi ihminen on onneton. On lähes mahdotonta olla onnellinen muiden ihmisten joukossa. Onko se edes mahdollista?

Yhä useampi kokee, ettei ole riittävän hyvä, seksikäs tai menestynyt. Se johtuu täysin siitä, että me ajattelemme itseämme nykyisin täysin ainutlaatuisina yksilöinä, joita olemmekin. Jokainen haluaisi yhden elämänsä olevan mahdollisimman onnistunut. Ja kun nykyisin onnistuneemmat yksilöt miehitttävät ja naisittavat vaatimustason, sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne itseään menestyneiksi ovat heikoilla.

Heistä, vähemmän menestyneistä on tehty ihmisiä, joita täytyy ohjailla parempaan, he eivät ole se määritelty hyvä taso, jollaisia ihmisten täytyisi olla. Siksi olemme väkivaltaisempia kuin aikamme täytyisi rikkaissa maissa olla.  Kukaan joka ei tunne olevansa hyvä, ei koskaan rakasta toista ihmistä.

On käsittämätöntä, että ihmiset tuntevat olevansa irrallaan toisista ihmisistä, mutta se vain on totta. Elät ihmisten keskellä, mutta kenenkään ei ole pakko tuntevansa kuuluvansa toisten ihmisten joukkoon. Ihminen voi itse eristää itsensä tai sitten muut eristävät. Se on ollut ihmislajin luonto aina. Ihmiset eivät koskaan hyväksy kaikkia joukkoonsa, se tehdään yhteiskunnan kautta, mutta ei omasta halusta.

Ihmiskunta on muuttunut liian monimutkaiseksi, koska sen tavoite ei ole enää selviytyä, vaan nauttia ja menestyä vain omana yhtenä yksilönään. Muuttuuko tämä joskus, sitä en tiedä.
Ihmiset eivät ole onnellisia, sen tiedän.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kirje ensitreffeiksi alttarilla



Kukaan ei ole ainakaan ilmoittautunut.


o)
En anna. 
 
Todennäköisesti raskasmetalleihin.
En varmaankaan riittävän kiinnostavaa.
 
Hyvin monia. 

Gadgetissa oli virhe