torstai 27. marraskuuta 2014

Elämänvalheen vangit

Silloin kun masentaa, vituttaa ja ahdistaa, katson televisiosta mielelläni tosi-tv-paskaa tai muuta sukulaissieluisia ohjelmia.

Eräänä tuollaisena päivänä näin pätkän Valheen vangit-ohjelmasta. Se on kökkö harrastajanäyttelijöiden näyttelemä kotimainen sarja, jossa jokaisessa jaksossa on jollain jokin salaisuus, jota hän ei voi paljastaa tai jota haluaa pimittää läheisiltään tai muilta ihmisiltä. Siinä vängätään ja vältellään, mutta lopulta salaisuus paljastuu. Niinhän tarinan kuuluu mennä, vaikka se ei välttämättä mene niin.

Mikään ei ole kiehtovampaa kuin ihmisten pimittämät salaisuudet. Jotkut onnistuvat vitkuttelemaan salaisuutensa kanssa elämänsä loppuun asti. Tuollaisissa tapauksissa en vain usko, että he olisivat olleet valheensa vankeja, hehän ovat eläneet valheessa, vaikka eivät itse ole uskoneet eläneensä valheessa. Heidän elämänsä on ollut valhe.

Jotkut sanovat, ettei kukaan voi elää valheessa, että se syö sisältä. Suurin osa pakenee elämäänsä jo kieltämällä kaiken ikävän ulkopuolisen elämästään. Suojellaan itseään vittumaisilta tai vähemmän vittumaisilta muilta ihmisiltä olemalla huomaamatta heitä tai edes puhumatta heille. Eletään sellaisessa omassa umpiossa. Yllättävän moni tekee sitä.

Itsellänikin on joitakin salaisuuksia, joita hellin ja piilottelen. Ei tosin kyllä mitään kenenkään elämää romuttavaa. Miksi se jokin on jäänyt salaisuudeksi? Ehkä vain siksi, että haluan pitää sen itselläni tai en rohkene päästää sitä irti jonkun toisen päälle.

Sitten on sitä, että ihmiset suojaavat toisia ihmisiä salaisuudellaan. Ei vaikka kerrota vakavasta sairaudesta kuin vasta viime hetkellä. Jotkuthan jopa antavat miehen kasvattaa ja elättää jonkun toisen miehen siittämän lapsen, vaikka tietäisivät totuuden isästä. Salaisuus voi kasvaa niin suureksi, että sen paljastaminen saattaisi räjäyttää maan jonkun toisen alta. Siksi valheen paljastaminen on mahdottomuus.

Kaikki salaisuudet eivät tule koskaan ilmi, vaikka väitetään, että valheet ja salaisuudet paljastuvat aina. Miksikö? Silloin jos koko elämä on valhe tai on kasvanut valheensa ja salaisuuden ympärille. Voiko kukaan edes elää pelkässä totuudessa ja rehellisyydessä. Se taitaa olla mahdottomuus ja se voi olla turhan kova paikka elää.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kansan raivo toisiaan vastaan

Koko viikon tai koko vuoden on kiivaana kotimaassamme käynyt väittely homoavioliitoista tai oikeastaan siitä, onko heillä samat oikeudet kuin heteroilla avioliitoissaan.

Siinä suhteessa olen homoavioliittojen kannattajien kannalla, että kaikilla täytyisi olla lähtökohtaisesti samat oikeudet. Samoja oikeuksia ei tietenkään ole kaikilla tässäkään maassa jokaisessa asiassa, vaikka niin haluaisimme. Onneksi meillä on sentään lainsäädäntö, joka pääosin pyrkii tasa-arvoisuuteen. Näinhän ei ole lähelläkään kaikissa maissa maailmassa.

Itse homokeskustelu on mielestäni käynyt rasittavaksi. En jaksa enää lukea asiasta, liika on liikaa. En jaksa lukea enää Venäjä-uutisiakaan. Isis-uutisetkin ovat käyneet ylivoimaiseksi. Jossain vaiheessa ihminen väsyy ja lukee mielummin Tommy Tabermanin runoja.

Homokeskustelussa on käynyt ilmi taas se tosi-asia, että Suomessa ei osata enää keskustella rauhallisesti mistään. Toisen mielipiteet ja arvomaailma lytätään vääriksi, kannatti sitten homoliittoja tai päinvastoin. Joko Suomessa ei ole ennen saanut keskustella mistään tai sitten suomalaiset ovat aiempaa jyrkempää, kiukkuisempaa ja ehdottomampaa väkeä.

Tämä ei koske pelkästään homoliittoja, vaan kaikkia tunteita kuohuttavia asioita. Itse kuulun siihen harvinaistuvaan koulukuntaan, joka sietää toisen mielipiteitä ja arvomaailmaa, vaikka en jakaisi samoja mielipiteitä ja arvomaailmaa.

Suomi on ollut syrjässä ja maailman uudistukset ovat saapuneet jälkijunassa. Ensimmäistä kertaa historiassamme olemme oikeasti osa Eurooppaa, joka sekin on ensimmäistä kertaa sivistynyt ja suvaitsevainen historiassaan.

Homoliittoja kaikkine oikeuksineen tuskin hyväksytään nyt perjantaina eduskunnassa, mutta näin tulee ennemmin ja myöhemmin tapahtumaan. Se homoliittojen vastustajien on vain hyväksyttävä. Kehityskulkua ei voi repäistä 50 vuotta taaksepäin.

Homoliittoja itsessään on tietenkin ennenkin ollut. Silloin elettiin vain kaapissa paitsi niinä historiankausina jolloin homoliitot ovat olleet moraalisesti hyväksyttyjä. Sitähän ne Euroopassa jo ovat tällä hetkelläkin valtaosan kansan mielestä. Muutos on ollut huima vajaassa vuosikymmenessä yleisessä mielipiteessä. 

Mitään pyhää miehen ja naisen välistä avioliittoa ei oikeastaan enää ole. Se on tuhoutunut jo ihmisten sitoutumattomuuteen kumppaniinsa, kärsimättömyyteen ja oman etuun. Himo tai helpompi tie paeta avioliiton ongelmia kaataa avioliitot niin kuin nekin liitot, joita pappi tai laki ei ole siunannut. Sitä en tiedä, onko rakkaus sen kestävämpää homoliitoissa kuin heteroliitoissakaan. Tuskin.

Minusta ainakin tuntuu, että olen niitä harvoja, jotka haluaisivat sitoutua kumppaniinsa, mutta sekään ei ole ihmissuhteissani riittänyt. Ei monella muullakaan samoin ajattelevalla. Helpointa olisi pysyä yksinäisenä, mutta siitä vasta rangaistaankin veroina ja elinkustannuksena, vaikka yksinäisyys ei ole edes kaikkien valitsema vaihtoehto. Vain valioyksinäisten.

Yhteiskuntamme on rakennettu palvelemaan pari- ja perheyksikköjä. Siinä suhteessa homoavioliitotkin edustavat perinteistä ajattelua, jossa parisuhde ja perhe on luotu ja markkinoitu ihmisten tärkeimmäksi tavoitteeksi ja päämääräksi. Sitä jauhetaan ainoana tienä onnellisuuteen ja tehdä samalla ne onnettomiksi, joilla ei perhettä tai parisuhdetta ole.

torstai 20. marraskuuta 2014

Menneisyys häviää, Bond säilyy uhallakin

Kaikki Bondista  lupaa uhmakkaasti kertoa kaiken maailman kuuluisimmasta salaisesta agentista ja saarivaltakunnan ylpeydestä James Bondista. Sitä se ei tee. Se on mahdottomuus. Niin lukemattomia kirjoja ja elokuvia on tehty kirjailija Ian Flemingin luomasta alkuperäishahmosta.

Terry O´Neilin valokuvakirja kyllä avaa hienolla tavalla kuvallisen retken kulissien taakse. Herra kun on kuvannut useita eri Bond-näyttelijöitä useina eri vuosikymmeninä. Kirjassa keskittyy Bond-elokuvien kultakaudelle 60- ja 70-luvuille. Onneksi, ainakin minun kannaltani, koska fanitan noita vuosikymmeniä.

Lue lisää.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Koirapelko

Olen enemmän tai vähemmän kärsinyt koko elämäni koirapelosta. Se paheni, kun murrosiässä eräs koira yritti purra. Sen jälkeen olen vältellyt koiria ja niiden kohtaamista. Joskus jopa rappukäytävissä. Koirapelko on samanlainen pelko kuin muutkin. Se ottaa vallan, vaikka koira ei edes olisi iso. Välttämättä sitä ei kykene järjellä selittämään.

Maailmassa, jossa koiria on vuosi vuodelta enemmän, pelko aiheuttaa hankaluuksia. Varsinkin, kun koirien kouluttaminen ei edisty samassa tahdissa kuin koirien määrä. Valitettavasti.

Muutenkin olen ehkä enemmän kissaihminen. Sinänsä minulla ei ole koiria vastaan mitään, en ehkä pidä sellaisista tuntemattomista ihmisistäkään, jotka tulevat liian nopeasti iholle. Jos koira on riittävän rauhallinen, saattaa sellainen päästä livahtamaan lähietäisyydelleni kuten tässä kuvassa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen ja muita kieltoja

Kaikki lähti siitä, kun Helsingin keskustaan haluttiin saada alaston 83-vuotias nainen lasikoppiin istumaan. Kyseessä oli jonkinlainen teatteriperformanssi. Varsin viaton verrattunna vaikka paskan heittelyyn teatteriyleisön päälle, joka aiheutti megalomaanisen kohun 80-luvulla. No, en minäkään haluaisi saada paskaa niskaani. Sitä tulee vertauskuvallisestikin joskus muutenkin niskaan.

Pärjäisin kyllä hyvin ilman 83-vuotiaan alastomuutta Helsingin keskustassa. En myöskään kieltäisi sitä. 83-vuotiaan julkinen alastomuus on kohauttavampaa kuin nuorempien, joka on paljon tavanomaisempaa.

Ilmeisesti ei poliisikaan olisi halunnut kieltää performanssia, mutta he tiesivät, että jos he eivät sitä tee, niin puhelimet soivat kuumina, että nyt siellä on alaston vanha nainen keskustassa lasikopissa. Niinpä poliisi kaivoi niin komealta kalskahtavan pykälän kuin sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen, jota yleensä käytetään kai itsensäpaljastelijoita ja muita vastaavia vastaan.

Mielestäni taiteen täytyy yllättää, herättää pahennustakin. Muuten elämme ainoastaan valtion suojelemassa apurahataiteessa, joka ei haasta, eikä maistu, ei tunnu missään. Alastomuudella voidaan yhä herättää pahennusta, vaikka katumainoksissa riittää vähäpukeisia naisia. Alusvaatteet mummelillekin käskettiin päälle.

Muutenkin meille tuntuu virkamiesten suunnalta satelevan kieltoja sieltä sun täältä. Liioitellenkin elämme enemmän tai vähemmän huvittavassa virkamieskulttuurissa.

Jos lörtsylle pähkäillään uutta nimeä, niin onko meillä sittenkin liikaa virkamiehiä kaikista valtiontehostamisohjelmista huolimatta. Jos Koffin kaljavaljakko ei saa ajaa piristämässä ihmisiä Helsingin keskustassa, niin ilotonta on touhu. Ihmiset tuskin edes huomioivat Koffin logoja, vaan näkevät hevoset.

Virkamiehet ja muut panikoijat voisivat relata vähän. Kyllä me Suomessa aika suojatussa maailmassa elämme silti, vaikka jokaista askeltamme ei suojattaisi. Kyllä me osaamme ottaa asioista selvää ja sitten tehdä omat johtopäätöksemme, vaikka ne eivät olisi aina oikeita päätöksiä suojelijoidemme mielestä.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ikävä Pariisiin

Kun katsoo tätä videota tulee taas ikävä Pariisiin. Se on merkillinen kaupunki. Vaikka ei osaa kieltä ja on ulkopuolinen, niin silti sinne haluaisi mennä. Olla osa sitä kaupunkia. Eipä sinne kai muuten niin moni kirjailija olisi mennyt jo vuosisadan.

Nykyisin lento kestää vain kolme tuntia, mutta elo siellä on sitten kalliimpaa kuin edellisillä sukupolvilla. Silti tuntee olevansa osanen sukupolvien jatkumossa, jotka löytävät jotain Pariisista.

torstai 13. marraskuuta 2014

Uhri, bisnesnainen ja asiakas

Taannoin Hesarissa käytiin mielenkiintoista debattia, johon otti osaan työstään pitävä ilotyttö, kyynisempi ilotyttö ja asiakas. Kaikki kotimaisia eli tyttöjä ei ollut pakotettu työhönsä tavalla tai toisella.

Työstään pitävää ilotyttöä häiritsi se, että hänen kaltaisistaan on leivottu väkisin uhreja ja sosiaalisesti alistettuja että onnettomia ihmisiä. Itse luulisin, että ilotyttöinä toimivat suomalaistytöt harvoin edes tekevät työtä pääasiallisena työnään. Motiivina taitaa olla helppo raha, josta edes verottaja ei ota siivuaan.

Kerran ilotyttö on kuitenkin aina ilotyttö. Jos opiskelijatyttö silloin tällöin tekee keikkaa ilotyttönä, voi menneisyys tulla vastaan myöhemmin, vaikka eläisi täysin "kunniallisena kansalaisena". Toki asiakkaat eivät pidä melua käynneistään ilotytön luona, vaikka se ei vielä rikollista olekaan vapaaehtoisuuden ollessa kyseessä. Moraalikoodisto vain on asiakkaita vastaan siinä missä ilotyttöjäkin.

Kyynisempi ilotyttö taas sanoi asiakkaiden olevan tylyjä ja ikäviä ja että hän on tätä nykyä helppo kaato silloinkin kun raha ei vaihda omistajaa. Pakko olla ilotytön kanssa samaa mieltä. Jotkut jäljet siitä on jäätävä jos myy itseään. Kynnys seksiin on pakko alentua. En tosin kyllä tiedä mitä pahaa siinä on, jos pitää seksistä.

Asiakas eli suhteessa, jossa hän ei saa seksiä, eikä hän näe mitään väärää, että hakee läheisyyttä ilotytöiltä. Yleinen käsitys myös on, että ilotyttöjen asiakkaissa on paljon ukkomiehiä. Sinänsä mielestäni täytyisi lähteä sellaisesta suhteesta, jossa ei ole enää läheisyyttä. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Toisaalta en kyllä usko, että ilotytöltä läheisyyttä irtoaa, seksiä kylläkin. Läheisyys on asia, jota ei yksinkertaisesti kykene ostamaan, vaikka moni sitä janoaa.

Sitä olen miettinyt, että mitä silloin tapahtuu, kun seksinostokielto astuu voimaa. Sehän tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Siitäkin huolimatta, että ilotyttöjä edustavat järjestöt, eivät tällaista lakia ole kaivanneet.

Ovatko ilotytöt entistä turvattomampia, kun toimivat maan alla. Seksinostajat eivät tule katoamaan mininkään, sittenhän he menevät ulkomaille, joissa tytöt ovat melko varmasti ihmiskaupan uhreja tavalla tai toisella. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka ärhäkästi poliisi alkaisi tutkia tapauksia, jos seksinostosta tulee täysin laitonta.

Joissakin maissa, kuten Saksassa, on peräti ilotaloja, mutta en kyllä tiedä, olisivatko ne Suomessa ratkaisu, jos sellainen ihme tapahtuisi, että seksinostosta ja myynnistä tehtäisiin valvottua toimintaa kuten Saksassa. Siellä ilotaloissa käynti on ehkä moraalisesti sallittua, mutta veikkaan, että Suomessa asiakkaat hiipisivät niihin yhtä vaivihkaa kuin thaihieromoihin, joissa seksiä kuitenkin myydään Suomessakin ilmeisen avoimesti. 

Sitäkään tosiasiaa ei mikään lainsäädäntö muuta, että aina on ihmisiä, jotka eivät saa seksiä. Nykypäivän maailmassa, jossa kumppaneita valitaan pinnallisemmin ja tarkemmin seksittä jääviä ihmisiä lienee vain enemmän. Silloin on myös aina niitä, jotka tarjoavat seksiä maksua vastaan. Tuossa dilemmassa ei oikein ole merkitystä sillä, onko seksinosto väärin vain oikein.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Bukowski tarinoi toimittajille

Kirjamessuilla Sammakon osastolta lähtee yleensä mukaan jokin Bukowskin teos, jota en ole vielä lukenut. Tällä kertaa löysin kirjan Auringonvalo, tässä olen. Kyseessä on kokoelma Charles Bukowskista tehdyistä haastatteluista eri julkaisuihin vuosilta 1963-1993. Eli suurinpiirtein Bukowskin menestyksen alusta hänen kuolemaansa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

lauantai 8. marraskuuta 2014

Maailma muuttuu Esaseni

Kuulun niihin nuorimpiin ikäluokkiin, jotka vielä muistavat vanhan ajan. Tuolla ajalla tarkoitan aikaa ennen kännyköitä, internetiä ja varsinkin älypuhelimia, jotka viimeistään mullistivat maailmamme.

Luvassa ei ole kuitenkaan nostalgiapläjäystä siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Näinhän ei välttämättä ollut. Se, mitä tuosta vanhasta ajasta kaipaan on tietty staattisuus. Kaikki ei mennyt koko ajan eteenpäin. Kehitys ei koko ajan laukannut eteenpäin. Oli aikaa hengähtää.

Lapselle 80-luku oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvää aikaa. Sinua ei pommitettu whatsup-viesteillä alituiseen. Informaatiotulvaa ei ollut. Sait olla aika rauhassa ajatuksinesi ja kasvaa sellaiseksi, miksi halusit. Maailmakaan ei muuttunut. Kylmä sota junnasi ja sen varjossa oli helppo kasvaa. Kukaan ei edes ajatellut, että maailma ajautuisi sekasortoon myöhemmin.

Varjopuolena tuossa vanhassa maailmassa oli se, että se oli aika yksioikoinen. Nykyisessä maailmassa voit tilata toiselta puolelta maailmaa tavaraa edullisemmalla hinnalla kuin kotimaasta. Vanhassa maailmassa kaikki oli etukäteen päätetty ja valinnanmahdollisuudet vähäisempiä.

Ennen lomamatkojen suunnittelu oli vuosien prosessi, koska matkustaminen oli kallista. Nyt voit verrata netissä halvat lennot lähes mihin tahansa ja kilpailuttaa hotellit. Matkustamisen halpuus on avartanut ihmisten mieltä, mutta ehkä vienyt jo matkustamisesta tietyn hohdon. Kenenkään lomakuvat etelästä Facebookissa eivät sävähdytä samalla tavalla kuin matkalaisen diashow Intian matkalta 80-luvulla sävähdytti. 

Välillä olen pohtinut mihin tämä aina vain kiihtyvä teknologistuminen johtaa. Tuleeko meistä tylsämielisiä tekniikanorjia, ellemme ole sitä jo nyt. Älypuhelimet tuntuvat olevan ihmisissä kasvannaisia. Wifi-verkot ovat lopettaneet ihmisten kommunikaation tosielämässä lopullisesti.

Kun istut junan ravintolavaunussa tai missä tahassa muussa julkisessa paikassa ihmiset räpläävät siellä kännyköitään. Jutusteluun tuntemattomien edessä antaudutaan vain pakon edessä. Olemme pienen piirimme äärellä koko ajan, emme levittäydy tuntemattomien eteen yhtä avoimesti ja löydä uusi tarinoita kuin ennen.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Persoona murtuu ja tuntuu

Ingmar Bergmanin tuotanto ei välttämättä ole aina helppotajuista. Sekunnissa ei avautunut hänen Persona-elokuvan perusteella tehty Persona-näytelmäkään Kansallisteatterissa.

Mutta jos näytelmä kertoo mielen murentumisesta, ei juonen tarvitsekaan olla Aku Ankasta. Michael Baranin ohjaama näytelmä on monella tapaa viehättävä näytelmä, vaikka sen aiheena ovat puhumisen lopettanut näyttelijä ja hänen hoitajansa.

1960-luvun henkeen tehdyssä lavastuksessa on vastustamatonta vetovoimaa. Jollain kummallisella tapaa tulee mieleen jopa Saariston lapset -tv-sarja, vaikka Personan ahdistuspakkauksesta ei mitään kivoja tarinoita löydä. Svea-mamman kauneimmassa kupeessa ollaan kuitenkin.

Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että pidän kovasti naisten näyttelemistä näytelmistä. Naisissa on sellaista intensiviteettiä, jota harvemmin miehistä löytää.

Tässä näytelmässä pisteet menevät Minka Kuustosen näyttelemälle Anna-hoitajalle. Annan puheripuli on jotain vastustamatonta. Minka taisi myös roolin sen jälkeen kun Anna paljasti salaisuutensa ja kun mieli särkyi. Marja Salon rooli puhumattomana elokuvanäyttelijättärenä jää etäiseksi. Puhe on vain niin oleellinen osa näytelmiä. Minun mielestäni.

Käsittääkseni Bergmanin elokuva on saanut alkunsa Bergmanin oman mielen murtumisesta. Sen kuvauksena näytelmä ottaakin paikkansa. Välillä on vaikea tietää, kumpi on hullumpi, hoidettava vai hoitaja. Ja kun aikaa kuluu, hoitaja kertoo hurjempia tunnustuksia kuin mitä hoidettava elämä on ollut.

Kahden nuoren näyttelijättären hyvä työ näytelmä joka tapauksessa on. Tämä näytelmä on vahvasti puhenäytelmä, mutta jos sitä malttaa jäädä kuuntelemaan, huomaa, kuinka hauras mielemme on. Se, minkä pitäisi olla tervettä, luisuu helposti hulluuteen.Hullun vieressä ja hullun auttajana.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Olavi Paavolaisen toive

Tulenkantajat kiehtovat edelleen. Varsinkin Olavi Paavolaisen kohtalo.

Olavi Paavolaisen toive
Viekää puolestani kukkia näyttelijätär Eleanora Dusen haudalle.
Ettei häntä unohdettaisi, kuten minut on unohdettu.
Ettei hänelle käy niin kuin minulle on käynyt.
En kyennyt rakastamaan, mutta pidin kauneudesta.
Kauneuden hävittyä,
kauneuden jälkeen ei ollut mitään,
jota olisin halunnut nähdä.
Minä haluan kuolla.
Ei mitään hätää.
Olen siitä varma,
että siirryn paikkaan, missä on kaunista,
missä ei ole riitasointuja, jotka tekivät minusta lopun.
Ystäväni, viekää kukkia Eleanora Dusen haudalle.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Seineen uponnut

Luen kirjaa tulenkantajista Pariisissa. Yksi tarina jäi mieleen kirjasta ja päätin kirjoittaa.

Seineen uponnut
Hän seisoi Seinen rannalla.
Emme tiedä, hyppäsikö hän,
putosiko, pudotettiinko,
mutta Seinestä hän löytyi.

Hän oli rahaton, masentunut, alkoholisoitunut. Koko suora.
Hän oli tullut Pariisiin tanssimaan, pitämään hauskaa, juomaan,
niin kuin kaikki muutkin,
tuli hän etsimään mannermaista tunnelmaa.

Tuosta tunnelmasta hän oli kuullut Pohjolan valkeassa kaupungissa
maistellessaan pettävää kokaiinia.
Svengaavalla 20-luvulla huumeitakin sai apteekista.
Kaikki oli vapaata, vain alkoholi oli kielletty.

Ilo loppui. Hänet saattoi tappaa hän itse.
Hän oli yksi Seineen kuolleista.
Pohjolan poika, kadonnut, löytynyt.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Markiisin unet ja turha kosto

Markiisi de Sade on kaikkien irstailijoiden kantaisä. Olen häneen perehtynyt kirjojen kautta. Jollain kummalla tapaa tuo hahmo kiehtoo minua. Markiisi on kaukana sympaattisesta hahmosta sadomasokistisine iljetyksineen, mutta jollain kummalla tavalla Pasi Lampela sai hänestä jopa ymmärrettävän hahmon Teatteri Jurkan ohjauksessaan ja käsikirjoituksessaan.

Kirjojensa takia markiisi suljettiin mielisairaalaan, jota Juhani Laitala näyttelee antaumuksella. Ei uskoisi, että kyseessä on sama mies, joka näytteli sitä leppoisaa, joskin ristiriitaista Ensio Raikasta Puhtaat, valkeat lakanat-tv-sarjassa. Viimeistään markiisin roolityöllään hän on heittänyt Ension historian hämärään, minne Ensio kuuluukin.

En halua mitään, mikään ei riitä, ei edes kuolema muurien sisällä, markiisi karjuu, haluan vain vapaaksi. Sitä hän ei vain näe, sillä yhteiskunnalla on tietyt käytösnorminsa ja jos niitä rikkoo, yhteiskuntaan ei ole palaamista.  Jokainen valitsee osansa, mutta markiisilla ei ole enää ketään.

Teatteri Jurkan pienen pieni näyttämö sopii hyvin kuvaamaan mielisairaalan ahdasta, tuskaista huonetta. Markus Tsokkisen lavastus toimii oivasti, huone on historiallinen, mutta jollain tapaa jopa kodikas. Tuossa huoneessa markiisi miettii katkerana tekojaan, toiveena päästä vielä vapauteen. Seuranaan palvelija Marcel, jota Pyry Nikkilä näyttelee vilpittömän yksinkertaisesti.

Näytelmä herää henkiin, kun hullunkammioon astuu itsensä Napoleonin vaimoksi itsensä esitellyt hahmo, jota näyttelee Petra Karjalainen. Hahmossa on sopivasti ylimielisyyttä, että herkkyyttä. Napoleon itse sulki markiisin mielisairaalaan.

Tämä nainen edustaa irstailijalle naisten kostoa, mutta myös mahdollisuutta vapautua loppuiästä mielisairaalassa. Hänen (naisen) on valta tuomita tai vapauttaa, hänellä on kaikkea, siinä missä markiisilla ei enää mitään. Kerrankin markiisi on naisen vallassa, eikä nainen hänen vallassaan.

En paljasta, keneksi nainen paljastuu, sehän pilaisi näytelmästä nautinnon, mutta hänen tehtävänään on saattaa markiisi kadotukseen, jonne markiisi ei suostu menemään. Markiisi haluaa vapauteen. Hän ei halua tunnustaa pahuuttaan, sillä hän koki vain elävänsä elämää, jossa ei ollut teeskentelyä.

Näytelmän teemaksi koin katumuksen hakemisen. De Sade ei kuitenkaan halunnut katumusta osoittaa. Hän koki, että maailma on tekopyhä ja sairas. Ja hän vain sen lopputulos, omasta mielestään aito.

Kun selvisi, ettei nainen ollut hänen vapautukseen kykenevä Napoleonin vaimo, Josephine Bonaparte, markiisi alistui kohtaloonsa. Eihän hänellä muutakaan ollut. Lopulta edes nainen ei halunnut kostoa. Hän halusi rakkautta, jota kovassa maailmassa ei saanut.

Suuren kädenojennuksen normaalielämää kohti otti markiisin palvelija Marcel, joka meni naimisiin vaittoman Juliensa kanssa,vaikka markiisi yritti häntä yllyttää irstauteen ja hyväksikäyttöön. Elämä onnessa ja maailmassa on mahdollista. Viattomuudesta ei tällä kertaa kasvanut vihaa.
Gadgetissa oli virhe