torstai 30. lokakuuta 2014

Kirjoittajan kilvoittelu

Sanotaan, että ihminen ei valitse kirjoittamista, vaan kirjoittaminen ihmisen. Se on totta. Jotkut meistä huomaavat jossain elämänvaiheessa, että hitto, minähän osaan kirjoittaa ja pidän tästä touhusta.

Rakastumisvaiheen jälkeen iskee todellisuus. Joku sanoo, että kielioppisi on perseestä samoin kuin aiheesi ja tyylisi. Monen into lopahtaa tähän. Kynä jää kulumatta tai sen tuotokset jäävät pöytälaatikkoon. Pitäkööt mielipiteensä, minä lopetan, moni ajattelee.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Pelkäätkö kuolemaa?

Vakuutusyhtiöiden julkisuuskuva ei ole parhaimmasta päästä. Tämä  tiedote osui silmiini, tämä kertoo, että kyllä vakuutusyhtiöissä muutakin tehdään kuin torpataan korvaushakemuksia:

Keskinäinen Vakuutusyhtiö Kalevan tekemän tutkimuksen mukaan noin kolmasosa (31 %) suomalaisista pelkää puolisonsa kuolevan - omaa kuolemaansa pelkää vain 17 prosenttia.
Tutkimuksen mukaan mitä nuorempi ihminen on, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa.
Peräti 26 prosenttia alle 35-vuotiaista kertoi kyselyssä pelkäävänsä kuolemaa, kun taas yli 55-vuotiaista vastaajista vain 10 prosenttia kammoksui tulevaa lähtöä.
Yleisemmiksi syiksi kuolemanpelkoon mainittiin mahdolliset kivut, omaisten kohtaama suru sekä toivotunlaisen elämän elämättä jääminen. 

Tulos on mielenkiintoinen. Nuoremmat pelkäävät kuolemaa enemmän kuin vanhat. Tuloksen luulisi olevan päinvastainen kuin kuolema on tilastollisesti vanhempana lähempänä. Ilmeisesti ihmiset löytävät jonkinlaisen sisäisen rauhan vanhempana, jolloin kuolemanpelko väistyy. Se nähdään väistämättömänä tosi-asiana kuin nuori pelkää tuota kaukaisuudessa siintävää kuolemaa, joka voi silti lopettaa riuhtaisulla vielä lupauksia ja seikkailuja täynnä olevan nuoren elämän.

Tutkimuksen tuloksista kyllä käy ilmi, ettei kovin moni pelkää kuolemaa. Olisi se kai huolestuttavaakin, jos perusterveistä ihmisistä suurin osa pohtisi kuolemaansa. Siinähän se elämä menisikin kuolemaansa pohtiessa. Osa ihmisistä torjuu ajatuksen kuolemasta kokonaan ja upottavat energiansa vaikka arkipäivän juoruiluun. Osa ei halua kuolemaa kohdata ajatuksen tasollakaan peläten sitä suunnattomasti.

Tilastollisesti olen jo elämäni puolivälissä. En mieti päivittäin kuolemaa, mutta kuolema on käynyt useammin mielessä kuin nuorena. Ehkä se johtuu siitä, että viime vuosina kuolema on vieraillut useammin lähipiirissä. Se on todellisempi asia kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Samoin tietysti oma terveyskään ei  tunnu kivenkovalta, voittamattomalta asialta kuin kymmenen vuotta sitten. Se voi murtua. Sen tiedostaa ja tuntee.

Olen huomannut, että tuntemani kuolemansairaat tai todella iäkkäät ihmiset eivät ole koskaan valittaneet pelostaan kuoleman edessä. Nämä ihmiset ovat  todenneet, että ei tälle mitään voi tai eivät ole puhuneet kuolemastaan lainkaan. Suojellakseen läheisiään kuvittelisin tai itseään läheisten reaktioilta.

Kuolemasta voi olla vaikea puhua siksikin, ettei tiedä, mitä sen kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuolinvuoteella maatessa tuo ajatus on kipeä ja todellinen, kun aikaisemmin sillä on voinut leikitellä todeten, että minulla on vielä aikaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kävin sitä minäkin jalkapalloa katsomassa

Taannoin kävin seuraamassa oikeastaan elämäni ensimmäistä urheiluottelua. Kyseessä oli Suomi-Kreikka-jalkapallomaaottelu. Yllätyin, että matsissa oli mukavaa. En ole koskaan ollut urheiluvastainen, mutta en ole imeytynyt mukaankaan urheiluhuumaan. Urheilu on vain jotenkin jäänyt, se ei ole kiinnostanut riittävästi, vaikka sujuvasti keskustelen urheilusta, koska kaikki uutiset kiinnostavat.

Missä vaiheessa päätetään tuleeko ihmisestä urheiluhullu vai ei. Koulussa en ollut urheilullisin, mutta en surkeinkaan. Minua risoi se, että kaikki urheilulajit, joita kouluissa järjestettiin, olivat joukkueurheilulajeja. Jos tulee melkein aina valituksi viimeisenä joukkueeseen, motivaatio on nollassa jo ennen pillin sointia. Enemmän pidinkin juoksusta, siinä sai lasketella menemään viestejä lukuun ottamatta siinä tahdissa, mikä omista kintuista lähti.

Kun löysin kirjallisuuden se oli minulle menoa. Se vastasi jotenkin enemmän minun mieleeni kuin urheilu. Jätin suosiolla urheilun muille. Kirjallisuus menee syvemmin sieluun kuin urheilu, vaikka miljoonat urheilufanit ovat taatusti eri mieltä.

Urheilussa minua ärsytti myös se jatkuva kilpailu, mikä on urheilun idea. Minulle oli yksi hailee, häviääkö joukkue vai ei. Intohimo ei riitä edes, vaikka seuraisin urheilua televisiosta. En romahda häviääkö Suomi vai ei. Useimmiten olen joka tapauksessa heikoimmassa lähtöasetelmassa olevan urheilijan tai joukkueen puolella.

Mutta Olympiastadionilla oli kyllä tunnelmaa. Joukkohurmokseen ajautui aivan huomaamatta. Ymmärsin, että mistä joukkotapahtumissa on kyse. Vähemmän innostunut ajautuu helposti mukaan. Tunnelma oli itse asiassa parempi kuin monissa rock-konserteissa, joissa olen ollut. Aina sitä kaksi tuntia pystyy huutamaan muiden mukana.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Jengin uhrina

Nuorisojengien väkivaltakeskustelu Helsingissä alkaa olla hiipumaan päin. Sinänsä hommassa ei ole mitään muuta uutta kuin että maahanmuuttajanuoretkin ovat intoutuneet pieksemään heikompiaan. Nuoret ovat aina sortaneet heikompiaan hakkaamalla ja ryöstämällä, joten mitään uutta tässä ei ole. Nuoriso ja lapset ovat kaikken julmimpia heikompiaan kohtaan.

Osan mielestä nuoria pitäisi paijata lisää ja osan mielestä koventaa sanktioita. Pakko myöntää, että kallistun sanktioiden kannalle. Yhteiskuntamme suurimpia ongelmia on se, ettei pahanteosta saa kunnon rangaistuksia. Kun olet alaikäinen, kaikki ovat törkeydelle ja julmuudelle ovat avoinna.

Aina löytyy joku paijaamaan nuoren kovaa elämää. Kukaan ei tajua, että monella nuorella on ollut kova elämä, mutta hän ei kosta sitä heikompiinsa. Ne, jotka kostavat, ovat suojelun alla, kunnes Keravan vankilan ovet aukeavat, ja tosi konnan elämä alkaa.

Palataan vuoteen 1990.  Pohjois-Vantaata terrorisoi eräs vähemmistökansallisuuden johtama jengi. Seisoin bussipysäkillä 10 matkan korttini kanssa. Tuolloin ei ollut vielä mitään piippauslaitteita ja lippu oli leimattava ilman todistusta henkilöllisyydestäni.
Minua lähestyi minuakin pienikokoisempi poika. Olin sentään silloin hädintuskin 140-senttinen. Hän rupesi tivaamaan minulta rahaa, jota minulla ei ollut. 10 matkan kortistani hän ei ollut kiinnostunut ja totesi, että tällä hän ei tee mitään. Hän löysi kuitenkin taskuistani 20 pennin kolikoita, jotka otti talteensa. 

Hänen lakeijansa seisoivat ympärillä, tavalliset suomalaiset nuoret, ja samoin tekivät aikuiset ympärillä. Kukaan ei ollut huomaavinaan, vaikka poika ilmiselvästi ryösti minua. Aikuiset olivat toisessa maailmassa, tuona aikana he eivät edes voineet räplätä älypuhelimiaan tietämättöminä. Tuolloin tajusin, ettei tässä yhteiskunnassa kannata odottaa apua keneltäkään, koska sitä ei ole olemassa.

Toinen tapahtuma vuosia myöhemmin. Odotin metroa Rautatieaseman metroasemalla. Maahanmuuttajaporukka lähestyi. Tiesin, että ryöstöhän tässä on edessä, sen aisti kaikesta. He tonkivat taskujani, jossa olivat vain silmälasit. Tällä me emme tee mitään, porukan pomo totesi ja laski minut jalomielisesti menemään.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ole kaunis, hyvä ihminen





Hollywood-tähtien epäonnistuneet tai onnistuneet kauneusleikkaukset ovat ihmisten kauhistelunaiheita. Miten se nyt meni sellaista tekemään? Nätistä naisesta tuli hirviö.

Viimeisimpänä on kauhisteltu Rene Zellwegerin muuttunutta ulkonäköä. Suloisesta tytöstä tuli jotain ihan muuta. Rene väittää vain muuttaneensa elämäntyyliänsä. Sen voi jokainen päätellä, muuttuuko turpavärkki ruokavaliolla salamaniskusta.

Ihmiset lässyttävät mielellään, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Jokainen mielellään kuvittelee, että itse tulisi hyväksytyksi sellaisella ulkomuodolla, jonka on osakseen saanut tai jollaista on jaksanut ylläpitää ilman vaivannäköä.

Ne, jotka oikeasti pitävät sinusta, viis välittävätkään ulkonäöstäsi, ellet ole ylipainoinen. Ylipainostasi huomautetaan aina. Ei ole väliä sukupuolellasi. Päin naamaa harvemmin tietenkään aikuista ihmistä haukutaan läskiksi ja kehoitetaan samalla laihduttamaan. Ylipainoinen kyllä tietää, ettei hän ole hyväksytty läskinä ilman sanojakin.

Susiruma nainen harva nainen haluaa olla, naisille ulkonäöllä on yhä enemmän merkitystä, mutta ei edes tavallisista, arkisista miehistäkään taistella. Ulkonäöstä huolehtiminen alkaa olla jo oletusarvo. Nuhjuista ihmistä pidetään laiskana, ehkä tyhmänäkin, ellei tämä jollain muulla tapaa erotu ihmisten joukosta edukseen taidoillaan tai jollain muulla asialla.

Vaikka kaikkialta tulvii kirjallista informaatiota, olemme siinä tilanteessa, että kuvilla on suurempi merkitys kuin koskaan. Sen voi todeta nopeasti sosiaalisesta mediasta. Lisäämäsi selfie herättää huomiota eri tavalla, kun vaikka pohdit Suomen ulkopoliittista asemaa. Kuva on helppo. Ja jos olet kaunis tai komea, kuvasta on helppo tykätä. Rumempi ihminen kun lisää kuvansa, ihmisille tulee vaivaantunut olo. Mitä tähän uskaltaisi nyt sanoa, ettei kukaan pahoita mieltänsä.

Kauneuskirurgiaa paheksutaan moraalisella tasolla, mutta ala ei ole laskusuhdanteessa. Asiakkaita riittää. Ne leikkelevät itseään, joilla on siihen varaa ja jotka eivät koe luovuttaneensa itseään samalla kauneusihanteiden paholaiselle. Mutta mitä muutakaan kuin kauneusihanteiden hyväksymistä on ihmisten ikuiset dieetitkin. Botox ja kirurgin veitsi on vain askel kovempaan suuntaan.

Jokainen tietää, että valintatilanteessa kaunis tai komea ihminen voittaa aina. Tämä koskee niin valintaa työpaikoilla kuin romanttisissa suhteissa. Rumakin valitsee kauniin, eikä rumaa. Ruma haluaa olla kaunis tai komea hänkin. 

Mutta Rene. Hän ei ole enää tyttönen, vaan 45-vuotias nainen. Voiko odottaa, että Rene on lopun ikäänsä se höpsö nuori nainen elokuvista. Ei. Pelkäävätkö ihmiset katsoessaan ikääntyviä tähtiä menettävänsä otteen omasta nuoruudestaan. Ja tähdet vastaavat huutoon leikkemällä itseään, että ihmisten unelmat ikuisesta nuoruudesta säilyvät.

Yleisön kun ei tarvitse toteuttaa yleisön unelmia. Heille rumuus annetaan anteeksi, jos ei tee itsestään numeroa ja pysyttelee syrjässä menestyvien, tavoiteltujen,  kauniiden ja komeiden maailmasta.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kun tahto ja rakkaus eivät riitä

Näytelmässä satava vesi oli omaperäinen, mutta tehokas ratkaisu.
Kansallisteatterin Vanja-eno on saanut hyviä arvosteluja kriitikoilta. Anton Tsehovin näytelmissä saakin tehdä töitä, jos saa ne epäonnistumaan.

Paavo Westerberg ei epäonnistunut, vaan ohjaajana saa kolmen tunnin näytelmästä yllättävän hyvin soljuvan, hiljaisen, mutta myös tarvittaessa raivokkaan näkemyksen aikaan. Tsehovin melankolia ja synkkyys on viipyilevää, mutta toivotonta yhtä kyllä.

Ihmisen lähestyessä viidettäkymmentä ikävuottaan tuntee menetetyt mahdollisuudet. Joko ne ovat aitoja menetettyjä mahdollisuuksia tai omassa mielessään syntyneitä. Vanja-eno kokee elämänsä menneen hukkaan ränsistyvällä maatilalla 1800-luvun Venäjällä. Elämä ei antanut sitä mitä Vanja halusi tai hän ei uskaltanut sitä ottaa.

Kristo Salminen näyttelee mukiinmenevästi Vanja-enoa. Joskin Vanja-eno jää sivuhenkilöksi vähintäänkin yhtä pettynyttä ja myös alkoholisoitunutta lääkäri Astrovia raivolla näyttelevän Eero Ahon varjoon. Emmi Parviainen näyttelee hienosti naiivia Sonjaa, Vanjan sisarentyttöä, joka myös on jäänyt hiipuvan maatilan suojiin.

Maatila saa vipinää, kun tilalle saapuu professori Serebrjakov Jelena-nuorikkoineen. Professori on Vanjan kuolleen sisaren mies. Itsekäs ja narsistinen professori, mies joka on uskaltanut jahdata tieteellisiä unelmiaan, niissä onnistumatta, haluaisi myydä tilan alta Vanjalta.

Yksi näytelmän teemoista on myös rakkaudet, joilla ei ole onnistumisen mahdollisuuksia. Jelena on naimisissa vanhan miehen kanssa, jota ei rakasta, ja Vanja ja Astrov rakastavat Jelenaa. Nuoren tytön palvonnalla Sonja rakastaa Astrovia. Kukaan ei saa rakkautta. Jelenan kylmää suhtautumista rakkauteen ja ihailijoihinsa Krista Kosonen näytteli vähäeleisesti, mutta rakkaudelle tylyn toimivasti.

Vanja-enon lavastus ja puvustus ovat toimivia. Ikiaikainen ränsistynyt, pölyinen ja pimeä talo on sujuvasti yhdistetty Sonjan jaloissa oleviin Nokian kumisaappaisiin. Syntyy ajaton vaikutelma, jota näytelmän musiikki vahvistaa. Ajoittainen turha ovien paukuttelu toi melankolisen seesteiseen tunnelmaan säröä. Sinänsä näyttelijöiden vaeltelu lavasteissa tuo vaikutelmaa, että tämän näytelmän henkilöt ovat eksyksissä elämässään.

Mietin, kuten usein teen, Vanja-enon loppua. Vanja on lopulta tyytyväinen, että saa jatkaa tapahtumatonta elämäänsä ränsistyvällä maatilalla. Siinä on sellaista elämänfilosofiaa, jota voi ymmärtää. Parempi elämä kurjanakin, kun elämää ei ollenkaan. Vanjakaan ei halunnut kuolla ja Sonja jäi Vanjan seuraksi odottamaan rakkautta, jota ei koskaan saisi. Ränsistyneellä elämällä on aikaa odottaa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Juice ui minuun

Joistakin kirjoista tulee henkilökohtaisia. Minulle kävi näin Antti Heikkisen kirjoittaman elämäkerran kanssa Juice Leskisestä. Risainen elämä (Siltala 2014) painui sisikuntaan eri tavalla kuin mikään kirja aikoihin. Kirja on vallannut ajatuksiani päivin ja öin. Sain kirjan nyt vihdoin luettua, niin en ehdi kokonaan sekoamaan Juicen elämään.

Tuohon Juicen elämään salaperäisellä tavalla sa
maistuin, vaikka minun iässäni 37-vuotiaana, Juicella oli jo maksakirroosi ja hän oli Suomen tunnetuimpia kasvoja. Minulla ei ole vielä maksa poksahtanut ja mainettakaan ei ole riittävästi.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Runoja lentokentiltä

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka viihtyy lentokentillä ja lentokoneessa. Siinä lähtemisen tilassa on jotain vastustamatonta. Niinpä olen myös kirjoittanut paljon lentokentillä.

Lähteminen on lentämisessä
rakkainta.
Sitä tunnetta kun irtoat arjesta ja
maasta, ei korvaa mikään.
Ei väliä tuskaisella odottamisella, ei
epämieluisalla vierustoverilla.
Saan lähteä.
Pudonneita lentokoneita ei kukaan mieti.

-------------------------------------------
Eksyminen lentokentillä on pahinta.
Olen tehnyt sen kaksi kertaa.
Kerran Arlandalla, kerran Frankfurtissa.
Toisella kertaa säilyin ehjin nahoin,
sillä seurasin opasteita.
Suututtavinta on, että sinun on
ehdittävä portille. Juostava, vaikka pysäytetään.
Ketään ei välttämättä kiinnosta,
sillä jokaisella on omat murheensa ja työnsä,
jolla he täyttävät päivänsä.
Onnellisimmilla on joku, joka odottaa
takaisin kotiin.
------------------------------------------

Tulin Veronasta.
Viikon verran siellä, pidin.
Väsyneenä Frankfurtin lentokentällä
odottelin lentoa Helsinkiin.
Humalainen saksalainen harhaili ympäriinsä.
Sillä oli vain lentolippu.
Kaverinsa hänet jättäneet
iloisen ryyppyreissun jälkeen etelässä.
Näin, kuinka virkailija pudisteli päätään
kun se tyrkytti lentolippuaan.
Ei ole lentoa tarjolla, taisi mennä.
Sitten seuraani lyöttäytyi humalainen yksikätinen suomalainen.
Se sössötti minulla olleensa Kuubassa:
Tulen Havannasta, siellä on halpaa viinaa ja halvat naiset.
Kun laskeuduimme Helsinkiin
se nukkui sammuneena, vallanneena penkkirivin.
Lentoemännät eivät olleet saaneet sitä hereille.
----------------------------------

Lento Bulgariaan Prahasta.
Sen täytyi olla viimeisiä Euroopan lentoja, joilla sai polttaa.
Minulle se oli toinen lento elämässäni.
Ensimmäinen lento vei juuri Prahaan.
Oli 90-luvun viimeinen vuosi.
Poltin enemmän kuin oli tarpeen.
Hauskuus siitä, ettei se ollut kiellettyä.
Balkanilla eivät päteneet samat säännöt kuin Euroopassa.
Lentoemännät olivat vanhoja, aavistuksen kiukkuisia.
Savu tukahdutti niiltä hymyn.

-----------------------------------
Lähdöstä Banjulista oli tunteja.
Lensimme jossain kohtaa Biskajanlahtea.
Muut nukkuivat tai teeskentelivät nukkuvansa.
Minä olin hereillä ja henkilökunta.
En saanut unta.
Verhot olivat kiinni ja valot myös.
Tiesin, että olutta voisi olla tarjolla.
Näin lentoemännät olivat luvanneet ennen valojen sulkemista.
Hiivin penkistä ylös, varoin herättämästä ketään.
Pyysin lentoemänniltä kahta oluttölkkiä.
Se on enemmän kuin yksi, mutta ei liikaa.
Näin säästäisin heidät uudelta vaivalta.
He nauroivat, mutta rahastivat pyytämäni.
Palasin paikalleni. Siemailin olueni,
en saanut unta.
--------------------------------
Kauneimmat lentoemännät.
He ovat missä?
Haluatko kahvia vai teetä?
Hetken huomiotasi, kiitos.
--------------------------------
Entinen tyttöystäväni osti hajuvettä Ljubljanan lennolta.
Paluumatkalla haistoin saman hajuveden tuoksun
toisella naisella.

torstai 9. lokakuuta 2014

Olin sitä minäkin koulukiusattu

Koulukiusaaminen on taivastelun aihe, joka välillä katoaa ja palaa takaisin. Kakarat toki rääkkäävät heikompiaan näiden taivastelujaksojen välilläkin.

Uusimman taivasteluvaiheen aikana moni julkkis on kertonut olleensa koulukiusattu. Epäilemättä näin on. Lapsena ja nuorena jollain tavalla massasta erottuvat yksilöt ovat koulukiusaajien silmätikkuja numero yksi.

Jokainen koulukiusaamisestaan avoimesti kertova julkkis auttaa koulukiusattuja. He antavat toivoa, että tunnelin päässä voi olla valoa ja pitkän nenän näyttämistä kiusaajilleen. Mikäli vain koulukiusaajat eivät ole onnistuneet murtamaan koulukiusatun itsetuntoa ja omanarvontunnetta ennen parempien aikojen koittamista.

Rohkein kaikista olisi se julkkis, joka rehdisti julkisuudessa tunnustaisi olleensa koulukiusaaja ja pyytäisi anteeksi uhreiltaan. Sellainen julkkis voisi laittaa koulukiusaajat ajattelemaan, jos sattuisi vielä olemaan sellainen julkkis, joita nämä juntturat katsovat ylöspäin.

Minä voin tunnustaa, etten ole koskaan ketään kiusannut. Ei minusta olisi siihen ollut, sillä siihen touhuun tarvittiin jollain tavaa uhkaavaa tai pelottavaa olemusta. Joskus olen ollut niitä räkänökkäisiä mukanaräkättäjiä, mutta silloinkin kyse on ollut lähinnä helpotuksesta, etten ollut itse naurun kohteena. Kiusattujen maailmassakin on kiusatusta kiusatumpia. 

Koulukiusattuna en ollut alinta kastia, jonka päällä olisi jokainen kävellyt. Minulla oli tiettyjä kiusanhenkiä, jotka olivat kimpussani. Heitä tosin oli muuallakin kuin koulussa. Suurimmat vihaajani asuivat samalla epämiellyttävällä kerrostaloalueella Pohjois-Vantaalla. Kyseessä todellakin oli viha. Sen aisti. Ihme kyllä, sillä en ollut missään tekemisissä kyseisen alueen ihmisten kanssa.

Suoranaista fyysistä väkivaltaa en kohdannut, tuuppimista ja tönimistä kyllä. Se ei ollut kuitenkaan sellaista hyväntahtoista muksimista, jota lapset ja nuoret harrastavat, kyllä siitä aisti halveksunnan.

Haukkumista ja vähättelyä sain sitäkin enemmän osakseni kuin fyysistä väkivaltaa. Usein väitetään koulukiusaajien olevan kateellisia kiusattavilleen, mutta eivät he sitä olleet. He pelkästään vihasivat ja inhosivat minua. Jostain syystä.

Niitä syitä voin vain arvailla, mutta jotain tekemistä täytyi olla sen kanssa, että poikkesin vahvasti massasta. Minua kiinnosti politiikka, historia ja kirjallisuus jo varhain. Kirjoitin ja sankarini eivät olleet samat kuin muilla. En pelännyt edes näyttää sitä, sillä eihän minulla ketään muita ollut tukena kuin oma itseni.

Ehkä he pienen kokoni takia aistivat heikkoutta, itsetuntoani he eivät onnistuneet täysin nujertamaan, vaikka ikuiset arvet omanarvontuntoon ja itseluottamukseen jäi. Ja tietty epäluottamus ihmisiä kohtaan. Eivät ne välttämättä koskaan täysin häviä.

Yleensä koulukiusaajilta toivotaan julkisuudessa anteeksipyyntöä. Moista en kaipaa. Olen ihan tyytyväinen, etten ole kohdannut heistä ketään kouluaikojen jälkeen. Mitä puhuttavaa minulla edes voisi heidän kanssaan enää olla. Eivät he merkitse minulle mitään.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Itketään yhdessä osa 2

Taas on se aika vuodesta, kun televisiosta tulee Vain elämää ja laulajat itkevät tv:ssä. Kotikatsomoissakin itketään. En ole yhtäkään Vain elämää-kautta aktiivisesti seurannut.

Ei ole tarviskaan, sillä muilta saa tarvittavat tiedot tapahtuneesta. Sen kyllä tiedän, että Vain elämää-kappaleen alunperin laulanut Irwin Goodman ei pillitystä katselisi.

Vain elämää-sarja on siitä poikkeuksellinen tositv-sarja nykyisin, että osa sitä inhoaa yli kaiken ja osa rakastaa. Useimpiin tositv-sarjoihin suhtaudutaan vihamielisesti, vaikka niitä salaa katsottaisiinkin.

Sama koskee ohjelmaa kommentoineita muusikkoja, osa ei haluaisi lähteä sarjaan pillittämään, kun toinen ottaa osallistumisen suurena kunniana.

Sitä en osaa sanoa, miksi artistit liikuttuvat siitä, kun joku muu laulaa heidän kappaleitaan. Ehkä se on suurin kunnianosoitus, jonka kollegalta voi saada.

Itse en ole lukenut runojani koskaan julkisesti, mutta saattaisin liikuttua, jos joku muu niitä lukisi. Toinen vaihtoehto on, että nauraisin. Niinhän ne sanovat, että itku ja nauru ovat toisiaan lähellä. Jo se, että joku pyytäisi lukemaan runojani, aiheuttaisi minussa tunnevyöryn.

Vielä vähemmän ymmärrän, miksi katsojat liikuttuvat siitä, että artistit liikuttuvat. Se on se itketään yhdessä. Minä en vain pysty itkemään kuin tosielämän tapahtumille. Olen monen kanssa keskustellut asiasta, että miksi he itkevät elokuville ja muille. He sanovat olevansa herkkiä. Läheskään kaikki itseään herkkänä pitävät eivät välttämättä edes ole herkkiä, peräti itsekkäitä. Tunteet ovat itsekkäitä.

Itsekin pitäisin itseäni herkkänä, mutta minulla ei ole itkulaukaisinta. Valitettavasti. Viimeistään peruskoulussa se kitkettiin pois. Kun se joskus laukeaa, toivottavasti joskus sitten itku loppuukin. Kukaan ei pidä miesitkupilleistä. Miehen itku on jollain tapaa pelottavaa, siinä missä naisen itku tehokasta.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Sanon aina kyllä kaikelle suorittamiselle

Hesarista katseeni löysi jutun 23-vuotiaaksi tohtoriksi väitelleestä Linda Laatikaisesta, joka opettelee nyt 27-vuotiaana vapaa-aikaa. Ensiksi ajattelin, että onpa surku, jos koko nuoruus on mennyt suorittamisessa ja että vasta nyt on aikaa ystäville ja hengailulle.

Mutta sitten taas mietin, että mitäpä sitä kukaan on neuvomaan, miten elämänsä elää. Olisin kai itsekin voinut opiskella aikoinaan paremmin, jos olisin vain silloin saanut siihen motivaatiota ja itsekuria. En löytänyt noita asioita silloin.

Moni elää 27-vuotiaaksi kaikkea muuta kuin tehokasta työ- tai opiskeluelämää. Puhutaan, että nuoruuden kukkeimmista vuosista pitäisi nauttia. Käsitys on vähän se, että suorittaminen ei voi olla elämästä nauttimista. Ja kyllä, ei kannata odottaa eläkettä, että ehtii elää sellaista elämää kun haluaa. Ja työstäkin saa kyllä hauskaa, kun yrittää.

Suoraan sanottuna itse kokisin ahdistavaksi elämän, että minulla olisi pakonomainen tarve suorittaa jokin tutkinto tai vastaava, että pääsisin nopeammin seuraavaan. Toisaalta minua ei haittaa yhtään, vaikka joku ihminen uhraisi elämänsä suorittamiselle. Joskus olin yliopiston pääsykokeessa ja katselin kun jotkut itkivät salin ulkopuolella. Ehkä he olivat ladanneet kaiken pääsykokeeseen ja kun se meni mönkään, he romahtivat.

Sellainen vipinä minulla on, että jossain vaiheessa se kostautuu, jos pitää itseään liian tiukilla. Joskus ne voimat ehtyvät, jos vain ruoskii itseään eteenpäin, eikä anna itselleen mahdollisuutta myös epäonnistua tai edes levähtää. Psyyke pettää jossain vaiheessa tai häviää ilo, jos sellaista on suorittamisen keskellä ollutkaan.

Lindalle itsensä kovilla pitäminen on kannattanut, mutta on monia ihmisiä, jotka repivät itseään kaikkialle, eivätkä välttämättä siitä hyödy. Jos tiedetään, että joku on vaikka työelämässä valmis kaikkeen ja aina joustamaan, jossain vaiheessa sitä pidetään itsestäänselvyytenä. 

Linda kertoi myös sanoneensa kyllä kaikelle. Hmm. Harvoin olen itsekään mistään kieltäytynyt, vaikka joskus olis pitänyt. Jossain vaiheessa kahmin kaikki pyynnöt, mitä ihmisiltä sain. En osannut sanoa ei. Nykyisin arvostan vapaa-aikaa. Ei oikein tunnu järkevältä tuhlata yhtä elämää siihen, mitä muut haluavat.

torstai 2. lokakuuta 2014

Meidän poikamme sotimassa

Viime aikoina on ollut hieman hämmentävää seurata uutisointia, jossa ikään kuin uutena asiana tuodaan esille suomalaisten sotiminen ulkomaiden sodissa. Mikään uusi asiahan asia ei ole. Ehkä monilla toimittajilla vain puuttuu historiantuntemusta tai google ei toimi.

Suomalaisia on sotinut kautta aikojen palkkasotilaina ympäri maailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan Muukalaislegioonassa ei ollut suomalaissotilaista pulaa. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monia suomalaisia muukalaislegioonalaisia esiintyi lehdissä. Usaankin lähti toisen maailmansodan jälkeen useita suomalaisia upseereita, tosin useimmat pakon edessä. Ne, jotka olivat kokeneet jo sodan, eivät pitäneet sotimaan lähtöä enää mitenkään ihmeellisenä.

Se on myönnettävä, että nykyiset Syyrian sisällissotaan lähteneet poikkeavat edellisistä lähtijöistä. He tuskin tienaavat elantoa sotimalla Syyriassa, eivätkä pakene tylsää elämää tai kiukkuista akkaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että syyt Syyriaan lähtöön olisivat pelkästään uskonnolliset. En jaksa myöskään uskoa, että Suomessa olisi niin tulisieluisia islamilaisia, että he vain sen tähden lähtisivät uhraamaan henkeään.

Usein sotia käyvät nuoret miehet. Ja nuoret miehet ovat yleensä enemmän tai vähemmän turhautuneita, varsinkaan jos heillä ole vaimoa tai tyttöystävää, joka rauhoittaa tilannetta. Tähän soppaan kun lisätään ulkopuolisuuden tunne, jonkinlainen uskonnollisuus ja se, ettei tunnu kuuluvansa ympäröivään yhteiskuntaan sen arvostettuna osana, niin lähtö Syyriaan voi olla tosi-asia.

Lähtöä sotimaan sinänsä on ehkä turha taivastella. Valtiot itsessään pakottavat poikansa kuolemaan oman tahtonsa takia. Kauhistuttavaa uusimmista lähdöistä on tehnyt vain se, että he ovat tehneet sen omasta tahdostaan, eivätkä valtion käskeminä.

Yhtä kaikki en usko, että sotimaan lähdetään pelkän seikkailunhalun takia. Nuoret miehet uskovat kuolemattomuuteensa, tiedostavat he silti viimeisen reissun mahdollisuuden. Sodassa he veikkaavat kokevansa sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea. Toveruutta, selviytymistä kuoleman edestä, taistelua jonkin suuremman edestä. Sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea.

Vaikka kaikki tämä olisi valhetta, uskoisin, etteivät he siitä välittäisi. Olemme eläneet Länsi-Euroopassa jo niin kauan rauhan ajassa, että olemme unohtaneet, että rauhan aika on maailmassa yleensä ollut vain poikkeus. Ihmisillä on jatkuva alttius väkivaltaan ja se yleensä odottaa vain purkautumistaan. Syyt väkivallan purkautumiseen ovat jo oma juttunsa.

Gadgetissa oli virhe