maanantai 30. kesäkuuta 2014

Vain uutinen

Usein tämän uutisen kaltainen uutinen katoaa muiden joukkoon. Summittainen väkivaltakaan ei ole enää harvinaista. Satunnainen kulkija voi koska tahansa joutua pahoinpidellyksi. Kyse on vain onnesta, satutko olemaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Itse olin todistamassa uutisen tilannetta kävellessäni ratikkapysäkiltä toimistolle. Joskin tilanne oli pääpiirteittään ohi, yksi nainen huusi vielä. Tilannetta en nähnyt, mutta ei ollut kaukana, ettenkö itse olisi tullut potkituksi. Ihmiset tilannetta töllistelivät ja kauppias oli mennyt väliinkin.

Uutinen katoaa pian historiaan, mutta päällekäydyille saattaa jäädä ikuiset arvet. He saattavat varoa ja vilkuilla ympärilleen eri tavalla, kun turvallisuuden tunteen viattomuus on viety.

Tässäkin tapauksessa riehunta tapahtui arkiaamuna. Mikään vuorokauden aika ei välttämättä ole turvallinen, kun ihmiset ovat aineissa tai muuten vain sekaisin.

Ahdistavaksi muuttuisi elämä jos alkaisi koko ajan pelkäämään. On vain hyväksyttävä, että mitä tahansa voi aina sattua.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Mitä ajattelin tänään

Mitä ajattelin tänään...

Miksi ihmiset tunkevat ratikkaan sisään, vaikka näkevät, ettei sieltä ole päästy uloskaan?
Miksi jokapäivä toistuvat toiminnut eivät maistu kaikesta positiivisuusajattelusta huolimatta?
Miksi vain joillakin MM-futisjoukkueilla on piukat pelipaidat, mutta joillakin löysät?
Miksi homoavioliitot tuntuvat olevan Suomen ainoa tasa-arvo-ongelma?
Miksi homofoobikot aina puhuvat homoseksistä? Miksi ne ovat siitä niin kiinnostuneita?
Eikö ihminen voi rakastaa ja sitoutua ilman avioliittoakin?
Jos rakastun, niin kukaan ei paheksuisi rakastumistani.
Saankohan kirjani julkaistuksi koskaan?
Minun pitäisi ostaa kengät.
Kiva Facebook-viesti heti aamusta teki lämpimän tunteen.
Televisiosta ei tule kesällä mitään katsottavaa, jos ei jaksa katsoa jalkapalloa.
Jalkapohjani psoriasis on pahana. Kävely sattuu. Ajatuksissa koko ajan.
Pitäisi vähentää tupakanpolttoa. Yskä on paha ja limainen. Puolitoista askia päivässä on liikaa.
Miksi minun on pakko kirjoittaa jokainen päivä. Enkö voi olla kirjoittamatta?
Haluaisin opiskella venäjää ja ranskaa. En saa itsestäni irti.
Saanko unta yöllä kunnolla. Ja minkälaisia unia näen?
Minun pitäisi kirjoittaa artikkeleita, jotka ihmiset muistavat. Miksi se on niin vaikeaa?
Miksi syödessä tulee syyllinen olo?
Miksi on ajateltava joka hetki ja jokainen päivä?

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Runo pienokaisten surmaajista

Pienokaisten surmaajat

Kuolleet pienokaiset
nukkuvat äitiensä kanssa
äiti joka ei heitä heitä halunnut
äiti joka heitä pelästyi
pienokaisten oli mentävä
heitä ei haluttu
heidät tehtiin hurmaa
pienokaiset äitinsä surmaamina ennen ymmärrystä
ensimmäinen huuto tukahtui
toinen kuullaan
kolmatta ei
synnyttäjä ei tahdo pienokaista
ei tahdo nähdä pienokaisen kasvavan
äitien rakkaus ei ole syntymän lahja
pienokaiset hukutettu tukahdutettu poistettu
isän siittämiä hylkäämiä unohtamia
isä ei tiennyt hänen pienokaisensa eli
äitinsä tappamia pienokaisia
huokauksia pienokaisia ei ehditty kaipaamaan
heidän olemassaolonsa oli yllätys
niille jotka pienokaiset löysivät
pienokaiset elivät heille ei annettu elämää
syntyvät rakkauteen äideille epätoivoisille

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kohukirja oli vain kohukirja

Pentti Sainion Kummolan kääntöpiiristä (Into 2014) povattiin kevään kohukirjaa ja sellainen kirjasta tuli. Valitettavasti ei kirjan ansioiden vuoksi.

Otsikoihin kirjan nosti sen sankarin, Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtajan Kalervo Kummolan ja kumppaneiden yritys estää kirjan julkaisu.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

22 vastausta

Nimimerkki Mari Johanna antoi tuollaisen ja haastoi kertomaan 11 satunnaista faktaa itsestäni sekä vastaamaan 11 kysymykseen. Muitakin pitäisi haastaa, mutta ei taida olla ketään haastettavaa tai en tohdi häiritä.

11 satunnaista faktaa itsestäni:

1. Ärsyynnyn sateisen ja kylmän kesän voivottelijoista, ellei kyseessä ole maanviljelijät tai ulkotyötä tekevät joiden elämää sää todella vaikeuttaa.
2. En ole koskaan ollut tekopirteä tai teeskennellyt.
3. Pidän surkeimmista surkeimmista tosi-tv-sarjoista.
4. Minua kiinnostavat tarinat diktaattoreiden takana.
5. Juon usein vain iltaisin teetä.
6. Pidän kännykän vapaa-ajalla äänettömällä, mutta päivitän usein Facebookia.
7. Pidän asumisesta Helsingin keskustassa, vaikka kärsin ihmispaljoudesta.
8. Stressaannun matkustamisesta, vaikka haluaisin matkustaa koko ajan.
9. Tykkään kassaneideistä.
10. Toimittaja ei ollut lapsuuden haaveammattini.
11. Katson aina Ylen aamu-tv:tä Mainostelevision sijasta.

Sitten ne Mari Johannan kysymykset:

1. Mitä tykkäät Ritari Ässästä?
- Tykkään. David Hasselhof on suuri suosikkini.
2. Mitä sanoisit ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa? Kyse ei ole lukutaidottomasta ihmisestä.
- Ihmettelisin, miten hän on siinä onnistunut ja onko ihminen tyhmä vai saamaton.
3. Mieluisin sijaistoimintosi. Jos siis pitäisi tehdä jotain muuta.
- Television katsominen tai netti. Joskus lukeminen.
4. Mitä on yöpöydälläsi? EI TARTTE KERTOA IHAN KAIKKEA!
- Kirjoja, käytetty hehkulamppu ja avaamaton melatoniini-paketti.
5. Mikä olisi hyvä keino lopettaa Salatut Elämät -sarja?
-Lentokone putoaa Pihlajakadulle.
6. Jos Pate Mustajärvi ja Anna isä mun ajaa mökkitie -mies (mikä sen nimi olikaan?) tappelisi, kumpi voittaisi?
- Pate.
7. Pillifarkut kaikilla naisilla. Uhka vai mahdollisuus?
- Uhka. Olen tarkka naisten pukeutumisesta, vaikka itse voisin paremminkin pukeutua.
8. Lempidrinkkisi. Maito tai vesi ei ole vastaus.
- Olut tai lonkero.
9. Lapsuutesi pahin kammopainajainen tai mörkö?
- Näen yhä samoja painajaisia.
10. Kerro jokin tekninen muistosi, esim. ensimmäinen kännykkäsi tai parhaat hetkesi monistuskoneen ääressä.
- Ensimmäinen kännykkä Ericsson v. 1998.
11. Vastaa nopeasti. Mitä tulee mieleen Sollista? Olut vai siivousfirma?
-Olut.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Minä ja Saiman sielu

Olen ajastani vuosikymmeniä jäljessä, kun on kyse kirjallisuudesta. Tällä kertaa seikkailin Saima Harmajan ajassa. Jossain Saima on onnistunut kun päälle kolmikymppinen mies lähes 80 vuotta hänen kuolemansa jälkeen löytää tiensä hänen ajatuksiinsa ja sieluunsa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Vankina Helsingin rautatieasemalla

Olimme nuoria. Meneillään viimeinen puolikas 90-luvusta.
Viimeinen juna meni. Millä nyt Vantaalle.
Tiesimme sen, meni juna, mutta suuntasimme rautatieasemalle.
Emme voineet kaupunkiin jäädä.
Ei siellä mitään. Baari sulkeutui jo.
Eikä kenenkään luona ollut heräämistä.
Ei se meitä haitannut. Myöhästymisemme. Kylmä oli.
Poliisit eivät ottaneet meitä putkaan. Yritimme. Olette selviä.
Emme olleet, mutta muistimme. Kävelimme.
Hakkasimme ovia, menkää siitä!
Menimme. Kiersimme asemaa. Ei sisäänpääsyä.
Vankina rautatieasemalla. Ulkona.
Mies tuli uhoamaan. En muista mitä, mutta uhosi.
Miehestä tuli meidän kaveri. Katosi.
Kello vihdoin riittävästi. Sisään. Lattialla lojua.
Ei ketään muuta.
Eräs uskalsi polttaa tupakan.
Joku tiuskaisi.
Ei ollut vartijoita ajamassa ulos. Ei vielä silloin.
Vartijat tulivat myöhemmin.


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Ylpeys ja ennakkoluulot

Hiljattain (lempitäytesanani) Yhdysvalloissa eräs nuori mies päätti ammuskella vai puukottiko se. Poikkeuksellista tämä ei ole Yhdysvalloissa, ei edes Suomessakaan. Syy oli se, että mukavaksi mieheksi itseään kutsunut mies ei saanut naisilta seksiä. Sen verran otti miehen luontoon poikuus, että päätti kostaa naisille puutteensa tappamalla heitä.

Nuorille miehille poikuus on kova paikka, sitä ei naiset välttämättä ymmärrä. Poikuus on miehille häpeä ja poikuuden säilyttäneelle nuorelle miehelle naureskellaan yleisesti. Se käy ylpeyden päälle, jolloin mieleltään harhautuneet käyvät Yhdysvalloissa tapahtuneen kaltaisiin tekoihin.

Samalla tavalla kävi Hyvinkään ammuskelussa, poika hävisi painimatsin kaverin kanssa, homma kävi ylpeyden päälle ja sitten ammuskelemaan.

Poikuuttaan häpeäviä on Suomessa viljalti, tiedä vaikka näissä kouluampumisissa olisi osaltaan ollut kyse naisten torjunnasta.

Mieleltään terveet nuoret miehet kyllä ymmärtävät hieman ikäännyttyään, että naisesta löytyy muitakin ihania asioita kuin se haarovälistä löytyvä ihanuus ja pakkomielle. Vanhemmiten tuskallisempaa on läheisyyden ja kumppanuuden puute kuin se paljon vauhkottu ähellys.

Ylpeys on meidän miesten helmasynti. Miehet suorittavat tietyissä maissa kunniamurhia koettuaan ylpeyttään loukatun joko henkilökohtaisesti tai vaikka oman tyttölapsen rakastuttua väärään mieheen. Samalla tavalla Suomessa tapellaan nakkikioskin jonossa ylpeyden tultua loukatuksi.

Naiset eivät ylpeyden takia ole väkivaltaisia. Näin se vain. En tiedä, miten he sen tekevät, miksi ylpeys ei ole naiselle niin arka paikka kuin miehelle. Nainen sekoaa harvemmin tultuaan jätetyksi kuin me miehet. Olisiko naisella vähemmän omistamisen vimmaa kuin miehillä?

Vanhempana ylpeyden menettämiseen turtuu suomalaisessa kulttuurissa, koska meillä kunnian käsite on väkivaltaisessa mielessä suurimmillaan nuorilla miehillä. Vanhempi mies on saanut jo sen verran kolhuja, että hän kestää paremmin loukkauksia ja pettymyksiä. Poikkeuksia löytyy, kuten perhesurmaajamiehet, sillä perhesurmaajat kärsivät ylpeytensä loukkauksesta.

Päätän raporttini. Harva asia on aiheuttanut surua ja murhetta niin paljon ihmisille ja ihmiskunnalle kuin ylpeys. Ei se ole turhaan kuolemansynti.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kyyninen p.....a

En tiedä, tuntuuko teistä samalta, luultavasti ei, mutta vuosi vuodelta tunnen muuttuvani yhä kyynisemmäksi. Oikeastaan kaikkea mahdollista kohtaan. Onko sitten ilo kadonnut, jos sellaista on koskaan ollutkaan, vai mistä on kyse. En ole vakavasti masentunutkaan, silloin tuskin jaksaisin kirjoittaa tätäkään.

Eniten minua ovat muovanneet kyynikoksi luonnollisesti muut ihmiset. Sitä tuntee elämässä antaneensa muille ihmisille kaikkensa, mutta vastalahjaksi ei ole tullut mitään, vastalahja on kadonnut pian tai joku muu on korjannut vastalahjasi.

Ihmiset tuntuvat aina vaan pikkumaisemmilta vuosi vuodelta. Takertuvat yksityiskohtiin tai yksittäisiin tapahtumiin ja ovat aina vain itsekkäämpiä ja röyhkeämpiä omaa tahtoaan tavoitellessaan. Minusta tuntuu aidosti, että minulla aina vain vähemmän yhteistä muiden ihmisten kanssa, kun on kyse jostain muusta kuin arkipäivän kohtaamisista.

Jo lapsesta lähtien minussa on elänyt suuri tyhjyys. Aivan kuin olisin tiennyt jo silloin, että tästä maanpäällisestä elämästä on mahdotonta löytää mitään sellaista, joka riittäisi täyttämään sieluni. Kirjallisuus on päässyt lähimmäksi.

Mutta vaikka kyyniseksi paskaksi on käynyt elämäntie, joissain asioissa lähes lapsenusko on säilynyt. Uskon edelleen vakaasti, että joskus minä olen tunnettu kirjailija. Minkäänlaista lupaustakaan tuohon suuntaan ei ole tapahtunut sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Uskon myös, että löytäisiin elämääni rakkautta. Sitäkään ei ole tapahtunut.

Olenko sittenkin vain vanheneva mies, joka pelkää kuvitelmiensa sortuvan lopullisesti.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Hiljaisuus ei ollut hiljaisuutta



Katsoin elokuvan Hiljaisuus. Tarina kertoo lyhyesti kerrottuna sodanaikaiseen kaatuneiden evakuoimiskeskukseen heitettyjen miesten ja naisten tarinan.

Vaikka elokuva sijoittuukin sota-aikaan, poikkeaa se tavanomaisista sotaelokuvista lähes täysin. Taistelukohtauksia ei oikeastaan ole, ei mitään rempseää toveruutta ja hulluuskin on vaaratonta.

Elokuva ei täyttänyt aikanaan elokuvateattereita, vaikka aiheena sota-aika vetää yleisöä niin hyvin kuin kotimainen elokuva pystyy vetämään. Johtuisiko siitä, että elokuvasta puuttuu ensinäkemältä helposti nykyisin sota-aikaan liitettävä epäinhimillinen sankaruus ja uroteot.

Minut elokuva piti hyppysissään, vaikka tarina soljuu nykyelokuvaksi verkkaisesti eteenpäin. Kuvissa on jotain taikaa ja näyttelijöille on annettu aikaa elää roolinsa eikä vain näytellä roolinsa läpi.

Elokuvan miehet lähetettiin helpompaan hommaan rintaman taakse, mutta pian käy ilmi, ettei jäisiä ruumiita riihiä sulatellessa olo ole sen mukavampaa kuin luotisateessa rintamalla.

Takarintaman miehiin liittyy aina tietynlaine häpeä, vaikka eivät rintamamiehetkään olisi pärjänneet ilman huoltoa tai sitten viimeistä saattajaa ikuiselle matkalle. Sodassa ruumiit ovat välttämätön seuraus ja jonkun heidätkin oli hoidettava kotimaan multiin. Vastoin elokuvan nimeä ruumiit eivät olleet kuitenkaan hiljaisia vaan olivat hyvinkin puheliaita, jos heitä osasi kuunnella tai pelkäsi heitä.

Hiljaisuuteen oli rakennettu rakkaustarinaa komennusmiesten ja lottien välille, mikä lienee väistämätön seuraus, kun nuoret miehet ja naiset viettävät intensiivisesti aikaa keskenään. Elokuva olisi toiminut paremmin jos nuo rakkaustarinat olisi jätetty epätoivoisen kaipauksen tasolle.

Renkipoika-Einoa, ehkä hieman yksinkertaista tai ainakin hyväntahtoista miestä näyttelee Joonas Saartamo. Kelpo suoritus palkittiinkin Jussi-patsaalla. Taidoikkaimman suorituksen enemmän tai vähemmän seonneena ruumiille juttelijana ja jonkinlaisena ennustajana teki Ilkka Heiskanen. Eleetön, mutta sitäkin parempi näyttelijä. Sinikka Mokkila oli myös upea eräänlaisena elokuvan äitihahmona.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Mitä ihmisessä on piilossa?

Oulussa paljastui vauvasurmaepäily. Päälle kolmikymppisen naisen epäillään surmanneen viisi vauvaa.

Taas ihmetellään, että miten tavallisen oloinen ihminen voi tehdä moisen teon. Nuo lauseet kertovat siitä, että ihmisen ulkokuoren sisälle on mahdotonta nähdä.

Ihminen pystyy vallan hyvin elämään ulkoisesti tavallista elämää, vaikka piilottelisi kellarissa viittä kuollutta vauvaa. Ilmeisesti kyseessä täytyy olla jonkinlainen asian mielestä heittäminen. Naisen on täytynyt ajatella, että kaikki jatkuu normaalisti niin kauan, kun kukaan ei tiedä salaisuudesta.

Jonkinlainen mielenterveyshäiriö tai persoonallisuusongelma lienee taustalla. Voi vain kuvitella minkälaista sisäistä kamppailua ihminen käy, että kykenisi jatkamaan elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tällaisia ihmisiä keskuudessamme on, aina jää murhia selvittämättä ja murhaaja jatkaa elämäänsä. Kenties hautaan saakka vieden tiedon tapahtuneesta.

Oulun tapauksessa nainen oli helpottunut jäädessään kiinni. Sen täytyy kertoa siitä, että hän on tiennyt tehneensä väärin. Rangaistus saattaa helpottaa oloa lisää, mutta tuskin unohdusta sekin teoille suo.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tappion kuulas kalkki

Europarlamentaarikot Mitro Repo ja Eija-Riitta Korhola ovat kaksi pettyneintä pudonnutta parlamentaarikkoa. Politiikassa mikään ei ole reilua. Teit sitten kuinka hyvää työtä tahansa pudottamiseesi saattaa riittää nuhjuinen olemuksesi tai mikä tahansa muu asia, millä ei ole tekemistä politiikan kanssa.

Elämän loppu ei ole putoaminen politiikassa. Richard Nixon hävisi presidentinvaalit, mutta nousi silti myöhemmin presidentiksi. Kun tappio tulee eteen, täytyy vain pohtia mistä homma kiikasti. Nixon saattoi hävitä tiukat vaalit vain sen takia, että hikoili tv-haastattelussa, vaikka todellisuudessa oli terveemmässä kunnossa kuin vaalit voittanut John F. Kennedy.

Tappiot ovat elämässäkin kannattavia siihen asti kunnes elämä on pelkkää tappiota. Jokainen meistä ottaa käkättimeen alituiseen. Joku vie työpaikan, joku vie naisen, joku vie viimeisen kaljatölkkisi nenäsi edestä. Aina joku voittaa, sille ei voi mitään. Tappioita täytyy oppia nielemään. Vähintään kerran vuodessa sinä viet jotain jonkun nenän edestä. Etkä edes todennäköisesti huomaa sitä, koska olet virittäytynyt tappiomielialaan.

Sotaherrat ne vasta tappioiden asiantuntijoita ovatkin. Lähes jokainen kenraali on käynyt tappion porteilla, kunnes voittojen aika tulee. Usein homma toimii myös toisinpäin. Meidän ihmisten ongelma on, ettemme osaa ottaa onnen ja epäonnen vaihteluita sellaisena kuin ne ovat. Eli välttämättä niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä tai huono olet jossain. Tai mitä olet tehnyt ansaittuun voittoon, sillä voitto tulee ilman ansioitakin.


Gadgetissa oli virhe