lauantai 29. maaliskuuta 2014

Puhutko tuntemattomille?

Minua on viime aikoina ruvennut häiritsemään meidän suomalaisten puhumattomuus. En itsekään puhu tuntemattomille, mutta haluaisin.

Jossain vaiheessa itseltäni on kadonnut kyky lähestyä tuntemattomia. Nykyään tuntuu, ettei kenellekään tuntemattomalle voi puhua. Ihminen koetaan häiriköksi tai hulluksi, jos se haluaisi lievittää yksinäistä hetkeään puhumalla toisen ihmisen kanssa. Ja jos naispuoliselle puhut, tämä yleensä luulee, että yrität heti epätoivoisesti iskeä.

Mutta ei sitä maailmallakaan puhuta tuntemattomille, toisin kuin Suomessa yleensä väitetään. Olen matkustellut vaikka missä suurkaupungeissa, mutta ei minulle kukaan tuntematon ole koskaan oma-aloitteisesti puhunut.

Ihmisen pitäisi olla sosiaalinen eläin, mutta aina vain vaivumme enemmän itseemme. Älypuhelimet ovat viimeistelleet asian. Kun sinä voit kommunikoida kännykän kautta, sinun ei tarvitse nähdä ihmisiä ympärilläsi.

En tiedä, johtuuko homma vain itsestäni, mutta tuntuu siltä, että ihmiset ovat kauempana toisistaan kuin koskaan. Julkisissa liikennevälineissä ei hymyä näe ja jos satut katsomaan jotain, tämä katsoo vihaisena takaisin.

Mikä loppujen lopuksi puhumisessa niin vaikeaa on? Miksi on niin ihmeellistä puhua sellaiselle ihmiselle, jota et ole aiemmin tuntenut. Kertokaa minulle.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Oman todellisuutensa vangit

Nukun huonosti. Jo vuosia olen nukkunut, ellen vuosikymmenen. Unenikin ovat mitä ovat. Yleensä katkonaisia katkonaisen unen takia. Harva uni jää mieleen heräämisen jälkeen. Viime viikolla eräs uni jäi.

Uneni eivät yleensä käsittele kovinkaan syvällisiä kysymyksiä. Useimmiten melkein vain itseäni. Olen kai uninarsisti, koska seikkailen aina vain itse päähenkilönä unissani.

Siihen viime viikon uneen. Olin kuin olinkin Star Trekin matkassa. Miehistö oli siitä 90-luvun versiosta. Siirryimme planeetalle, joka oli omituisen lasinen, lähes kaikkialtaan läpinäkyvä. Jopa kaiken nähnyt Enterprisen miehistö totesi minulle, että tämä ei voi olla todellinen maailma.

Heräsin tietenkin.

Tiedän eläväni todellisuudessa, joka on rakentunut ympärilleni. Minä olen oman todellisuuteni keskipiste ja muut ihmiset omansa. Muuta emme sitten todellisuudesta tiedäkään. Olemmeko me ihmiset vain jonkun suuri koe tai pelkästään avaruudessa täysin sattumalta tapahtuneen evoluution koe.

Usein olen miettinyt, mikä oma tarkoitukseni on, miksi olen syntynyt omaan todellisuuteeni. En ole löytänyt vastausta, vaikka olisin sitä rukoillut ja huutanut.

Joku sanoo, että ihmiselämän tarkoitus on vain nauttia yhdestä annetusta elämästä. Miksi sitten kaikki eivät elämästään nauti. Osa haluaa siitä jopa omin avuin pois.

Toiset vannovat pelkän sattuman nimeen. Eli on vain sattunut syntymään ilman sen suurempaa päämäärää tai merkitystä.

Oman elämänsä tarkoituksen pohtiminen on sekä ahdistavaa että antoisaa. Kadehdin ihmisiä, jotka eivät sen enempää mieti oikeastaan mitään. Sen täytyy olla helpottavaa, että ei anna valua elämänsä ohi vain siksi, että luulee, että on jotain, jolla on merkitystä.

Niin surullista kuin se onkin, millään ei ole välttämättä yhtään mitään merkitystä.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Liian vaikea ohjelmaksi

Jari Sarasvuon talkshow sai palstamillimetrejä uskomattoman määrän verrattuna heikkoihin katsojalukuihin. Sarasvuo tietenkin on yksi taitavimmista median käsittelijöistä. Onhan hän itsekin alunperin toimittaja.

Nyt hän uhoaa vetäytymisellä julkisuudesta. No jaa, enpä usko, että hän malttaa koskaan täysin vetäytyä julkisuudesta. Ja onko se edes täysin mahdollistakaan.

Sarasvuon talkshowta katsoin vain satunnaisesti.  Paljon kohuttu Joel Lilonkin haastattelu jäi lopulta varsin ohueksi. Sarasvuota kritisoitiinkin, että hän itse tuntui olevan talkshownsa päähahmo, eikä haastateltava. Totta. Minulle jäi sellainen vaikutelma, mutta toisaalta hänen vieraskaartinsakaan ei aina edustanut sitä tyypillistä keskusteluohjelman kävijää. Pelkällä julkkiksen tittelillä ei välttämättä vielä päässyt Sarasvuon vieraaksi.

Sarasvuo koki Suomessa poikkeuksellisen kolkon kohtalon. Hänen ohjelmansa lähti alta ennen kauden loppua. Amerikassa moinen taitaa olla arkipäivää, jos katsojaluvut eivät tyydytä, mutta ei Suomessa. Sarasvuo onnistui mielestäni loppujen lopuksi kääntämään tappionsa jälleen voitoksi.

Hän sanoi, että hänen shownsa haastoi liikaa katsojaa. Siinä hän oli oikeassa, Sarasvuon showta katsoessa ei oikein tullut helposti viihdyttynyt olo. Ehkä show ei vain saavuttanut katsojiaan, sillä suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti jaksa ajatella liikaa tv:n ääressä kaikkien arjen huolien ja paineiden jälkeen.

Jos esimerkiksi katsoo amerikkalaista talkshowta sitä katsoessa tulee harvemmin kiusaantunut tai turhautunut olo. Siellä talkshowt ovat tietenkin tarkasti käsikirjoitettuja ja mietittyjä viimeistä piirtoa myöten. Kasvatko sitten ihmisenä amerikkalaisen talkshown katsottuasi, niin enpä usko.

Nykypäivänä on uskomattoman vaikeaa tehdä sujuvaa keskusteluohjelmaa Suomen televisiokanaville. Harvaa julkkista tuntee enää koko kansa ja tunnetut julkkikset taas eivät halua laukata jokaiseen ohjelmaan vieraaksi.

Keskustelun aiheissakin tunnutaan ottavan kaikki varman päälle. Se mikä on uutinen sen päivän lehdissä, niin sitä asiaa käsitellään keskusteluohjelmassa. Ajankohtaisuus on tärkeää, mutta omaperäinenkin saisi mielestäni olla. Siinä (omaperäisyydessä) Sarasvuo onnistui, sanotaan mitä sanotaan. 

Onneksi sentään yllätyksiäkin sentään syntyy. Esimerkiksi Tv 2:n Kannabis-illan suurimmaksi kohun aiheeksi nousi julkkisten sosiaalisessa mediassa pilkkaama ms-tautia sairastava Pipomies, eikä kannabis. Juuri yllätykset tekevät keskusteluohjelmista vielä katsomisen arvoisia.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Kolmas maailmansota vai vain tussahdus?

Tässä eräänä päivänä istuin kapakassa, vain parilla tietenkin. Kuuntelin sivusta, kun eräs vanha rouva vakuutteli kolmannen maailmansodan alkavan. Putinin toiminta oli kuulemma suoraan verrattavissa 30-luvun Hitleriin. No, rouva itsekin oli silloin ehkä viisivuotias, siis 30-luvulla.

Totuus kuitenkin on, että Eurooppa on pahimmassa kriisissään sitten Neuvostoliiton hajoamisen, joka sekin näytti helpolta hommalta verrattuna tähän Ukrainan ja Krimin kriisiin. Syynä tietysti se, että Venäjä ei ole savijaloillaan seisova jättiläinen kuten Neuvostoliitto oli. Venäjä on monella tapaa voimissaan, Neuvostoliitto taas sisältään mädäntynyt.

Ajelin tänään ratikalla töistä kotiin. Kuinkas ollakaan meppi Satu Hassi antoi ratikassa haastattelua jollekin medialle kumma kyllä keskellä ruuhka-aikaa. Hän sanoi Euroopan olevan ensimmäistä kertaa yhtenä rintamana ulkopoliittisessa kriisissä ja nyt testataan, että ymmärtävätkö eurooppalaiset, että EU  merkitsee jotain tavallisille ihmisillekin.

Itse olen ollut Venäjän suhteen ymmärtäväinen. Kasvoin vasemmistolaisessa perheessä Neuvostoliiton ystävyyteen ja tuo ystävyys siirtyi luontavasti Venäjään. Nyt tuo ystävyys on ollut lujilla. Putinin Venäjän viime aikojen toimet eivät yksinkertaisesti ole mielestäni hyväksyttäviä, katselin niitä mistä kulmasta hyvänsä ja ymmärsi Venäjää kuinka paljon tahansa.

Se on kovin sääli, että länsimedian liiottelusta huolimatta Venäjällä on tällä hetkellä järkevä ja sovinnollinen ajattelu on kovin kaukana. Toivoisin kovasti muuta.

Usa on tietenkin hyökännyt maahan jos toiseen pienen kansainvälisen paheksunnan jälkeen. Sitä tuskin käy kenenkään kiistäminen. Usassa eletään enemmän tai vähemmän kansallishurmoksessa koko ajan.

Miksi siis Venäjän kansallishurmos koetaan pelottavammaksi? Venäjä kun ei todennäköisesti ole kiinnostunut muista kuin slaavilaisiin piireihin ja suoraan entiseen Neuvostoliittoon liittyvistä maista. Sitä sopii kysyä.

Suomessa suurin piirtein tavallinen kansa pelkää jo Venäjän hyökkäystä. Kyse on paljon kaupallisen ja muunkin median tietoisesta otsikkojen rakentamisesta. Kaikki ihmiset eivät ymmärrä sitä, että lehtiä on myytävä.

Totuus on tietenkin myös se, että juuri tällä hetkellä on vaikeaa tietää, mitä Venäjän johdossa ajatellaan. Itse en usko Suomen olevan minkäänlaisessa vaarassa, vaikka Nato-intoilijat näkemystä mielellään ajavat, että nyt sitten näette, että on pakko liittyä Natoon.

Oma Venäjä-kantani on kuitenkin nyt tienristeyksessä. Ymmärrän kyllä, että Venäjällä halutaan turvata venäläisten oikeudet Venäjän ulkopuolella. Se on luonnollista. En pidä voimakeinoista. Mikään ei oikeuta rajojen rikkomiseen kansainvälisen oikeuden kannalta, vaikka tietenkin Usakin on niitä rikkonut.

Toivon, että tämä enemmän kuin jännittynyt tila laukeaisi pian. Pahoin vain pelkään, ettei näin käy. Jotain täytyy kuitenkin tapahtua, sillä sekä Venäjä että EU ovat toisistaan taloudellisesti kovin riippuvaisia.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ehdoton Sylvia

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen postuumisti julkaistu Sanantuojat on ehkä ahdistavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Enkä tarkoita ahdistavuudella sitä, että runot olisivat surkeita.

Plathin runot ovat yksinkertaisesti niin ehdottomia, että niitä ei voi vain selailla. Ne on pakko lukea. Plathin mitä ilmeisemmin hyvin ahdistavaan ja synkkään maailmaan imeytyy väkisin mukaan halusi sitä tai ei.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Miesten tappaminen on viihdettä

En ole nykyisin enää liiemmälti miesasiamies, enkä usein edes enää tosikkokaan, mutta kevään televisiotarjonnasta iski yksi homma suoraan likinäköisiin silmiini.

Sarjoja Nymfit ja Mustat lesket mainostetaan tv-klipeissä raflaavasti miesten tappamisella. Tappajina tietenkin kauniit ja seksikkäät naiset, kuinkas muuten. Eipä sitä loppuunajetun perheväkivallan uhrivaimon miehensä tappamisella nyt seksikästä draamaa saisikaan.

Sarjoissa on kyse tietenkin vain sadusta ja viihteestä, mutta jos joku sarja perustuisi siihen, että täytyy rakastella naisen kanssa ja tämä kuolee sitten niin minkälainen vyöry tasa-arvovaltuutetulle siitä syntyisikään.

Ja entäs sitten, jos sarjassa tehtäisiin kuten Mustassa leskessä. Tapettaisiin vaimot ja rilluteltaisiin sitten. Luoja, en uskalla ajatellakaan.

Vastaavanlaista herkuttelua  miesten tappamisella löysin myös esimerkiksi Laura Gustafssonin Huorasatu-kirjasta.

Miehet ovat paljosta pahasta vastuussa, mutta ihmettelen silti, miksi miesten tappaminen on viihteessä ok, ellei ohjelmaa jopa mainosteta sillä.

Tutkimuksia naisten kohtaamasta väkivallasta syölletään yhtenään, mutta kukaan ei huolestu miesten kohtaamasta väkivallasta.

Yleensä miehet hakkaavat ja tappavat toisiaan, mutta sitä pidetään yhteiskunnassamme jotenkin vain todettavana tosiasiana. Miesten toistensa nuijiminen on tietenkin myös action-elokuvien selkäranka.

Väkivallan koetaan olevaan loppuun asti luonnollinen osa miehen elämää, nyt myös oikeutettuna uhrina.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Pariisiin

Lapsuudessa, eikä edes alle kolmikymppisenä ollut juuri varaa matkustella. Ei kai vieläkään todellisuudessa joka vuosi, mutta what the hell. Kerran täällä eletään.

Viime viikolla varailin itselleni viikon reissun Pariisiin toukokuuksi. Tämänkin kohteen valitsin hetken mielijohteesta. Kun matkustan yksin, en ole kohteita syvemmin pohtinut, vaan luottanut intuitioon.

Kansakuntana Ranska on aika vieras, mutta onhan tässä aikaa vielä perehtyä. Viikossa eivät nähtävyydet lopu kesken Pariisissa, enkä edes ole vielä aloittanut kartoittamaan niitä.

Yleensä matkoillani en ole nähtävyyksien perässä edes juossut. Olen kuljeskellut vain omia polkujani, sillä enimmäkseen olen matkustanut yksikseni.

Hotellini ei ole missään hienostoalueella, pikemminkin päinvastoin, joten seikkailuja lienee luvassa. Itseäni ei haittaa, jos kaikki ei ole tiptop. Mitä hyötyä sitä on matkustella, jos olettaa kaiken hoituvan niin kuin Suomessa.

Se tietysti mietityttää, jos englannilla ei pärjää. Siitäkin on kokemusta. Pietarissakaan ei ollut itsestäänselvyys, että kaikki osaavat englantia, joten mitäpä siitä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Järki ja tunteet, nuo ikuiset sisarukset


Kuva: Helsingin kaupunginteatteri


En ole lukenut elämässäni yhtään ainutta Jane Austenin kirjaa. Se on vaikuttanut vähän sellaiselta naisten jutulta. Keskustellaan ja keskustellaan. Lopuksi löydetään se mies mutkien kautta.

Olen luonteeltani kuitenkin varsin ennakkoluuloton kaikkea uutta ja tuntematonta kohtaan. Niinpä löysin itseni Helsingin kaupunginteatterista katsomassa Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjasta dramatisoitua samannimistä näytelmää.

Näytelmä oli positiivinen yllätys. Välillä oli kyllä kirjallisen makuisia junnauskohtia, varsinkin väliajan jälkeen, mutta kokonaisuutena näytelmä oli viihdyttävä. Nuoret nousevat tähdet Sara Melleri ja Kreeta Salminen tekivät kelpo työtä Dashwoodin erilaisina siskoksina.

Heissä on kiinnostavuusarvoa senkin takia, että he tietenkin ovat legendojen Arto Melleri ja Esko Salminen tyttäriä. Kreeta Salmisen rooli oli vähäeleisempi, mutta minulle vaikuttavampi, koska Sara Mellerin roolin vaatima melskaaminen upotti itse hahmoa sivuun, vaikka roolissa sulokkuusarvoa olikin.  Eija Vilpas tyttöjen suulaana äitinä tuntui jälleen näyttelevän itseään. Joskus olisi hieno nähdä Vilpas erilaisessa roolissa.

Jane Austenilla on ollut 1800-luvulla tajua aikaa kestäviin aiheisiin. Minusta on loistava idea laittaa toinen tyttäristä järkeväksi ja harkitsevaksi (Elinor Dashwood), toinen taas ajan mittakaavalla hyvin tunteelliseksi ja räiskyväksi (Marianne Dashwood).

Marianne, jota näyttelee Sara Melleri, on jotenkin nykyaikainen hahmo. Vaatii kaikesta suuria tunteita ja arkipäiväinen elämä ja miehet ovat turhaa. Lopussa tosin Marianne huomasi, että arkipäiväiset miehet ovat sitten uskollisempia ja armo sai käydä oikeudesta. Hollywood-loppu. Parhaiten kai elämästä selviää, kun onnistuu edes jollain lailla yhdistämään tunteet järkeen. Siinä Marianne lopulta onnistui.

On mielenkiintoista, että vaikka nykynaisella ei ole enää mitään pakkoa löytää miestä sen takia, että löytyisi elättäjä jo alle 20-vuotiaana, niin Austenin tekstit toimivat nykyihmisille. Rakkauden ja kumppanin etsintä on ikiaikainen aihe, eikä se vanhene niin kauan kuin ihmisiä ylipäätään on olemassa.

Järki ja tunteet-näytelmässä miehet olivat vähän sivustakatsojia, heistä käydään kauppaa ja heistä tehdään valinta. Sinänsä mielenkiintoista, kun 1800-luvulla ainakin rikkaat miehet olivat maailman ehdottomia herroja. Jotenkin kivan vallankumouksellista Austenin kirjoittaa asetelma toisten päin.

Yhtä asiaa en näytelmässä ymmärtänyt. Välillä keikuteltiin luurankoja kepin päässä. Jos joku idean hoksasi, otan kiitollisuudella tiedon vastaan.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ikimuistoisia leffahetkiä: Fredon kuolema

Tämä on mielestäni yksi leffahistorian vaikuttavampia kohtauksia. Kummisetä-elokuvien Michael Corleone murhauttaa oman veljensä. Ja on ylittänyt viimeisen rajan ja täysin yksin. Kummisetä II on mielestäni parhaimpia elokuvia, mitä elokuvateollisuus on tuottanut. Raaka, mutta syvällinen.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Mistä saa kirjoittaa?

James Hirvisaaren ex-kohuavustaja Helena Eronen lähetti minulle kirjansa Miss Absurdistan. Olen otettu, sillä Helena kertoi, että olen ainoa toimittaja, jolle hän kirjan postitti. Vieläpä huulipunan kera. Helena kun tykkää Marilynista.

Kirjaansa Helena on koonnut Uuden Suomen blogiinsa kirjoittamia tekstejä. Pankin räjäytti se hihamerkkikirjoitus, joka syöksi Helenan julkisuuden myllyyn. Sitä ennenkin Helena oli suosituimpia sinänsä varsin härön Uuden Suomen blogiedustoston joukossa.

Hihamerkkijupakkaa en jaksa sen enempää käsitellä, koska se lienee suurimmalle osalle tuttu. Lopulta Helena lähti omasta tahdostaan avustajahommistaan, vaikka yritystä oli pakottaakin poistumaan.

No, kerrottakoon vielä, että tutustuin Helenaan ennen koko hihamerkkikohua. Harvoin tapaa hänen kaltaisiin tavanomaisuudesta poikkeavia sieluja.

Mutta miksi Helena sai sellaista julkisuutta kun sai? Pientä pohdintaa. Ensiksikin Helena ei ajattele niin kuin totuttu. Hänen mielipiteensä eivät olleet kaikkea ymmärtäviä, vaan pikemminkin maanläheisiä. Lieksasta kun Helena on. Elo on  varsin yksinkertainen homma. Kaikesta ei tarvitse tehdä monimutkaista.

Lisäksi Helena ei ollut millään tavalla varovainen kirjoituksissaan, niin kuin tapana on, jos kyseessä on vähänkin arka aihe. Hän päinvastoin lasketteli menemään. Sitäkään ei saisi tehdä.

Helena olisi saanut kirjoittaa rauhassa mitä haluaa, mutta hänen turmiokseen koitui eduskunta-avustajuus. Kun avustaja kirjoittaa jotain, sitä tietenkin luetaan eri tavalla kuin kenen tahansa kirjoittamaa tekstiä.

Hhän joutui kovan paineen alaiseksi.  Hänen mielipiteensä saattoivat tuntua jyrkiltä. Sellainen ajatteluhan on vain "sallittua" sivistymättömille.

Mielipiteidensä ilmaiseminen on aina vain vaikeampi homma. Sitä vaikeampi se on, jos sinulla on jonkinlainen virallinen asema. Poliitikko tai joku muu valtaaomaava on aika kädetön, jos hän haluaa kertoa edes jonkin mielipiteensä maailmalle. Kaikkea paheksutaan helposti.

Kaikki me tiedämme historiasta, että yksi ainoa hyväksytty mielipide on aina vaarallinen kehitysjatkumo. Vaikka elämme demokratiassa, uskoisin, että liian moni miettii, että mitä kirjoittaa, ennen kuin antaa näppäimistön laulaa. Onko se sitten demokratiaa, vaikka kukaan ei varsinaisesti kiellä mitään kirjoittamista. Sisäinen kielto.

Eikö kaikille mielipiteille täytyisi olla paheksuntavapaus, vaikka mielipide ei meitä kaikkia miellyttäisi, niin kuin kai olisi tarkoitus.  Eikö kritiikille täydy aina olla sijaa, kaikissa mahdollisissa tapauksissa, jos kyse ei ole laittomuuksista. Ei välttämättä aina.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Runo Kekkosesta

Jos Kekkonen eläisi
hän ei antaisi tällaista tapahtua,
isällisen ja huolehtivan katseensa alta
hän turvaisi arkipäiväiset askareemme.
Suomessa ei olisi köyhyyttä, nälkää, väkivaltaa,
Venäjän karhukin olisi ystävämme.
Lumetkin Kekkonen palauttaisi,
joilla me yhdessä hiihtäisimme.

Jos Kekkonen eläisi,
lopettaisi hän kaikki hulluudet joista kärsimme.
Hän johdattaisi meidät tielle josta olisi lyhyt matka paratiisiin,
onneen, rauhaan ja autuuteen.
Meidät, pienet lapsensa.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Valon ja pimeyden lapset

Lähes seonnut mies pohtii vankilassa.
Yksinäisenä hänellä on aikaa.

Ketkä ovat valon ja pimeyden lapsia?
Murhaavat, tulevat murhatuiksi.
Pyytävät päästä perheeseen.
He, jotka luulevat tappamisesta
syntyvän hyvää,
koska pahuus tappaa
hyvyyden,
joka anelee armoa lapselleen.

On mahdotonta sanoa,
tunnetaanko kuoleman jälkeen
oikeita tekoja
vääriä tekoja,
joista rangaistaisiin kuolemalla
vailla mahdollisuutta vapauteen
hulluutta vastaan.

(Oheisen runon kirjoitin luettuani artikkelin Charles Mansonista ja hänen "perheestään". )


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Tekeekö Karl Marx vielä comebackin?

Luin vuosia sitten jättipaksun Karl Marx-elämäkerran. En muista siitä oikein mitään muuta kuin että Karl Marx kärsi paiseista ja oli helvetin hankala mies lähipiirilleen.

Peter Singerin Marx (Into 2013) ei ole Marx-elämäkerta, vaan kertoo enemmän Marxin filosofiasta sekä tietenkin talousteorioista. Hämmentävää kyllä, niinkin paljon taloudesta kirjoittanut mies kuin Marx ei osannut pitää omasta taloudestaan huolta, vaan oli aina pulassa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Suomen kansan ensimmäinen sammunut


Kuva: J.I.
Paavo Arhinmäki varmaan toivoo, että olisi jättänyt Sotshin matkan väliin, niin kuin alunperin pitikin. Mutta Sotshiin Paavo meni ja sitten sammui tai väsähti Leijonien kanssa juhliessa pöytään.

Paavon sammumisesta nousi tietenkin kohu, vaikka Leijonien juhlien humussa lentokoneen portaissakaan kaatuminen ei tavatonta ole. Kohu laantui muutamassa päivässä. Kännikohut ovat kuin työpaikan pikkujoulut, eniten humaltuneelle naureskellaan aikansa ja sitten kaikki palaavat arkeen.

Julkisuuden henkilölle kännissä örveltäminen tulee kalliiksi. Nettiaikana jutut pysyvät itseäsi googlatessa ikuisesti silmissäsi. Ja näpsäkästi ne löytää sellainenkin myöhemmin, kuka ei ole koko kohusta kuullut. Nolous ja häpeä eivät pääse unohtumaan langenneelta enkeliltä.

Suomessa kännikohu ei ole kuitenkaan kaiken loppu. Sen Paavokin tietää. Itse asiassa Paavo saattoi saada uusia kannattajia, jotka ajattelevat, että onhan siinä punaviherhipissä kuitenkin annos suomalaista miestä, jolle kännissä sattuu ja tapahtuu.

Poliitikolle kännissä örveltäminen on tuomitumpaa kuin vaikkapa taiteilijalle. Kansa melkeinpä odottaa boheemitaiteilijaa kännisekoilemaan. Nyt siitä pitää huolen lähinnä muutama iskelmälaulaja, jotka hekään eivät myönnä kännissä esiintyneensä, vaikka keikkayleisö on taatusti ennenkin nähnyt humalaisen ihmisen.

Poliitikon on oltava aika täydellinen nykyisin. Itse en poliitikoksi alkaisi, ei ole varaa virheisiin yksityiselämässä ja vielä vähemmän edustusreissulla Sotshissa.

Monella tapaa Paavo on tuonut helpotusta ihmisille. Moni naurahtaa helpotuksesta, että sattuu sitä kännissä muillekin. Paavohan ei tietenkään ole Suomen kansan ensimmäinen, eikä edes viimeinen sammunut.
Gadgetissa oli virhe