tiistai 30. joulukuuta 2014

Ajat oikean elokuvan eivät palaa

Peter von Baghista tulee minulle ensimmäisenä mieleen Kolmostelevision elokuvaesittelyt 80- ja 90-lukujen taitteesta. Von Baghin persoonallinen ote jäi hyvin mieleen, vaikka tuolloin en kaikkia hienoja sivistyssanoja taitanutkaan.

Nykyisin on turha haaveilla, että yhtäkään elokuvaa vaivaannuttaisiin avaamaan katsojille. Elokuviakin tosin tulee lukemattomilta kanavilta jatkuvana virtana, kun ennen jokainen tv-elokuva oli elämys sinällään.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

"Eheyttäjät"

Kun mitään muutakaan ei jaksa kipeänä, niin olen jäänyt television orjaksi. Lukeakaan kun ei jaksa. Kirjoittaa jaksan aina.

Katselin Stephen Fryn dokumenttia homofobiasta ympäri maailmaa. Usassa ja ilmeisesti muuallakin järjestetään eheytyskursseja, joilla homoja yritetään saada heteroiksi.

Väkisin tuli mieleen, että voiko tuollaisilla kursseilla olla mitään muuta tarkoitusta kun rahastaa epätoivoisia, vaikka syytä epätoivoon ei olisi. Useinhan tuollaisille kursseille vanhemmat raahasivat teinejään. Eli eheytystä järjestetään sen takia, että vanhemmat saisivat mielenrauhan, että josko se poika ei nyt hintti olisikaan. Mitäpä väliä siitä lapsesta, kunhan lastenlapsia tulee. Yksi eheytyskurssilainen sentään tuli järkiinsä ja myönsi itselleen mitä on.

Miten ihmeessä ihmistä voi edes eheyttää jostain sellaisesta, jota se on luonnostaan. Jos on homo, niin on homo. Eihän sille mitään voi. Eheytyspsykiatri kehoitti asiakkaitaan ajattelemaan sitä hetkeä, kun kiihottui naisesta sen yhden ainoan kerran. Mahtaa olla upeaa seksielämää tulevaisuudessa ja jos eri sukupuolisen kumppanin löytääkin, niin voiko mikään olla enemmän väärin toista kohtaan.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ihmisillä on kova vimma muuttaa toisia kaltaisekseen. Tämä koskee muitakin asioita kuin pelkkää homoutta. Nykyisin lapsenkaan ei tarvitse kovinkaan paljon poiketa massasta, niin sitä kuskataan terapeutilta toiselle, että miksi se ei ole niin kuin muut. Täytyyhän sillä nyt joku sairaus olla.

Kaikenmaailman normeja ja suosituksia siitä, millainen äiti/isä/työntekijä/ihminen sinun täytyisi olla, riittää loputtomiin. Ja ihmiset itse ylläpitävät näitä normeja jäädessään niihin roikkumaan, koska muutkin tekevät niin. Jotkut väittävät, että näillä eväillä yhteiskunta pysyy kasassa, mitä siitä tulisi, jos kaikki tekisivät niin kuin haluaisivat.

Jotta kaikki ei olisi riittävän yksinkertaista, niin samaan aikaan kun ihmiset korostavat erilaisuuttaan yhä enemmän, niin henkisellä tasolla taas meitä kloonataan toistemme kaltaisiksi. Siihen ei edes ole eheytyskursseja tarvittu. Ihmisillä on vimma luoda toisista kaltaisiaan. Mitäs jos vain jokainen huolehtisi omista asioistaan.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Pikku kulkuri



Olen taas ollut vaihteeksi sairaana. Eilen iloa toi Charles Chaplinin elokuvat. Erityisesti Chaplinin poika. Chaplinin myöhäiskauden tuotanto sen sijaan on antanut liikaa tilaa katkeruudelle.

Lapsena Chaplinin mykkäelokuvat olivat suuria kokemuksia. Silloin pelkkä kuva ja musiikki riitti. Muistan itkeneeni jopa katsoessani Chaplinin poikaa. Enää se ei onnistunut. Liikuttuminen on aina vain vaikeampaa.

Chaplinin kulkurihahmo on ollut silti aina elämässäni mukana. Tuo surullinen hahmo, joka ei itse ymmärrä olevansa surullinen hahmo. Se jaksaa aina yrittää ja rakastua, vaikka kuinka potkittaisiin päähän.

Ilmankos hahmo on kestänyt aikaa, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.

torstai 25. joulukuuta 2014

Alkoholistit perheissämme

Päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti kolumnissaan veljensä alkoholismista. Ja hienosti kirjoittikin. Harvinaisen rohkeasti ja henkilökohtaisesti. Yllättävän harva toimittaja avaa oman elämänsä kipukohtia julkisesti. Kaikki eivät siihen saa mahdollisuuttakaan, vaikka haluaisivat.

Appelsin totesi sen, minkä olen itsekin todennut, että suomalainen alkoholipolitiikka puuhastelee epäolennaisuuksien parissa. Koffin kaljavaljakko pitäisi kieltää ja on kielletty samoin kuin panimojen jättioluttölkit tien poskessa. Naurettavaa. Näillä puuhastelijoilla ei voi olla minkäänlaista käsitystä alkoholismista tai alkoholisteista. Se on se alkoholinkäytön synkin päätepiste, joka runtelee, ei kaljavaljakot.

Suomessa ei taida olla sellaista sukua, josta ei vähintään löytyisi yhtä alkoholistia. Vähintään pultsarin on nyt jokainen nähnyt. Alkoholismia koskettaa kaikkia, vaikka aiheesta yritetään katsella pois. Alkoholismi on yhteiskuntamme ykkösongelmia ja vaikka se on myönnetty, niin rahaa käytetään puuhasteluun, eikä siihen, että jo alkoholisoituneet saisivat hoitoa.

Ja kyllä tietenkin ymmärrän, että se ei ole niin yksinkertaista.

Oma isäni oli myös alkoholisti, sen voi kertoa, koska hän on edesmennyt. Ei hän itsekään asiaa koskaan kieltänyt. Eikä kukaan sukulaisistakaan. En halua kuollutta ihmistä kuitenkaan katkerana haukkua. Kaikki on anteeksiannettu. Ei kukaan pyydä syntyä alkoholistiksi, nuorena joku voi uhota haluavansa juopoksi, mutta kun se päivä oikeana juoppona koittaa, juomisesta on ollut ilo kaukana jo kauan.

Isäni ei ollut koskaan väkivaltainen lapset ja akka lumihankeen-juoppo, jollaisia on helppo vihata. Hän teki töitä, eikä notkunut kaduilla. Useimmiten hän vai istui keittiönpöydän ääressä ja joi. Hän joi joka päivä, viikolla tissutteli kaljaa ja viikonloppuisin rankemmin. Loppua kohden tosin määrät vähenivät, mutta sitä minä en ollut enää todistamassa kovinkaan usein.

Lapseen läheisen juomisella on silti vaikutuksensa. Kännistä nuokkumista on rasittavaa katsella ja sitä henkistä poissaoloa. Alkoholisti varmasti rakastaa läheisiään, mutta heillä on vähissä keinot osoittaa sitä. Siihen sekoittuu häpeää ja katumusta. Tosin isäni ikäluokan miehet maaseudulta eivät selvinpäinkään tuskin olleet mitään tunteiden tulkkeja. En tiedä, olisinko sitä itsekään, jos minulla olisi lapsia. Vaikea sanoa.

Alkoholismista tulee myös arkipäivää. Jossain vaiheessa kaljapullo toisen kädessä tuntuu täysin luonnolliselta asialta. Mitään ei viitsinyt sanoa, koska tiesi sen olevan turhaa. Näin jälkeenpäin asiaan olisi pitänyt puuttua, mutta tuskin 10-vuotias osaa mitään väliintuloa tehdä, aikuisena se tuntui jo turhalta.

Surullisinta alkoholismissa on se, että se muuttaa ihmisen tyystin. Ihmisellä ennen alkoholismia ei ole mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, joka on muuttunut alkoholistiksi. Ehkä joinain kirkkaina hetkinä se alkuperäinen ihminen voi pilkahdella. Itse sentään muistan vielä isäni hämärästi lapsena, jolloin hän ei juonut vielä niin paljon. Kaikilla ei ole sitäkään muistoa.

Yleensä alkoholistin lapsesta pitäisi tulla juoppo tai raivoraitis. Minä olen jäänyt siihen välimaastoon. Saatan joskus käyttää alkoholia rankastikin. Törttöillytkin olen kännissä. Koskaan en ole luisunut sen viimeisen rajan yli juopoksi, josta harvoin on ilman suurta taistelua paluuta. Siitä olen tyytyväinen.

Kukaan ei voi koskaan olla varma siitä, etteikö itsekin voisi tulla alkoholistiksi. Näin on käynyt raivoraittiillekin. Ei siinä tarvita kuin vähän taipumusta, epäonnea, itsesääliä ja -inhoa ja se on siinä. Tämä voi kohdata vaikka kuinka sivistynyttä ja älykästä ihmistä niin kuin punaniskaakin.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Lyhyt joulusaarnani

Kohta on taas jouluaatto. Jokaiselle meistä tekee hyvää hiljentyä, vaikka ei uskoisi Joulupukkiin, Jumalaan tai ei uskoisi yhtään mihinkään. Joskushan käy niinkin.

Usko on koetuksella näinä aikoina. Se on aina ollut. Se, joka säilyttää uskonsa elämään sen loppuun asti on onnekas ihminen, vaikka sitä ei tajuaisi. Mutta jos uskoo muihin ihmisiin ja vielä luottaa heihin. Se on riemuvoitto.

Se tänäkin vuonna on meitä riivannut, että maailmamme kietoutuu entistä enemmän ikävämpään suuntaan. Siltä se on saatu tuntumaan, vaikka näin ei olisikaan. Moni viime vuonna joulun nähnyt ei enää näe tätä joulua Ukrainassa ja Syyriassa sekä lukemattomissa muissa taistelupaikoissa. Ei edes rauhallisisssa maissa kaikki eivät näe tätä joulua, jonkun on aina aika mennä, mutta sodatonta vuotta ei ole ollut, eikä taida tulla olemaankaan.

Toivottomaksi ei kannata heittäytyä. Maailmanloppua ei tullut tänäkään vuonna ja ensi vuoden jälkeen tulee jälleen uusi vuosi. Se antaa toivoa. Mikään ei ole loppu ennen kuin on loppu. Kurjuus ei katoa, mutta eivät katoa ihmisetkään.

Synnintekijöiksi en ketään hauku. Jokainen meistä tekee tai luulee tekevänsä niin kuin oikeaksi näkee. Vasta myöhemmin näemme mikä on oikein ja väärin omassa elämässämme. Muiden elämästä näemme sen helpommin.

Jouluna kaiketi kaiken pitäisi olla kaunista ja tekee hyvää ajatella jouluna vain kauniita ajatuksia, vaikka väkisin sitten. Jos jouluna antaa hyvän mielen hiipiä, ettei ammu sitä alas. Se on jo jotain.

Jos kuulutte niihin ihmisiin, joilla on rakkaita, niin rakastakaa. Sillä omalla tavallanne, kaikki eivät rakasta näkyvästi. Pieni ystävällinen ele tuntemattomalle voi tuoda hyvän olon hänelle, vaikka tuo kuulostaa kuluneelle, mutta eipä kaikki muutu koskaan, kun tunteista on kyse.

Hyvää joulua.

torstai 18. joulukuuta 2014

Sekoilua ja valaistumista Pariisissa

Alkuaan kanadanranskalainen Jack Kerouac taisi olla epäonnistunut buddhalainen. Miehen elämästä oli sisäinen rauha kaukana. Kovasti hän kyllä etsi valaistumista ja irtautumista arkielämästä. Kukapa ei sellaista kaipaisi.

Teoksessaan Satori Pariisissa (Sammakko 2014) Kerouac etsi sukunsa juuria vuonna 60-luvulla Pariisista ja Bretagnesta, mutta ei juuriaan löytänyt.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ensimmäistä kertaa baletissa

Kuva: Kansallisooppera 


Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa katsomassa balettiesitystä. Oopperassakaan en ole sen koommin käynyt. Minulla ei ole mitään kumpaakaan taidemuotoa vastaan, vaikka yllättävän moni suhtautui negatiivisesti kun kuuli aikeistani.

Minulla ei vain ole tullut koskaan mieleen käydä baletissa, kukaan ei ole vain koskaan pyytänyt, eikä yksin ole tullut lähettyä. Nyt lipun ilmaiseksi, niin ajattelin, että mikä ettei. Olen sitä touhunnut paikoissa elämässäni, joihin ei olisi koskaan pitänyt mennä.

Näkemäni Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas oli mielestäni aika perinteistä balettia. Mikään nykytanssi ei minua innostaisikaan.

En tosin tiennyt etukäteen pitäväni edes baletista, mutta mielestäni baletti oli jotenkin kaunista katseltavaa. Pakoa joskus niin rumasta maailmasta. Ihailtavaa miten jotkut myös hallitsevat ruumistaan. Itse en ole pystynyt sellaiseen koskaan. Tosin rankkaa treenaustahan se heillä on.

Aluksi yritin seurata balettia kuin näytelmää, mutta eihän siitä mitään tullut. Ilman puhetta ei oikein pysy tapahtumista selvillä, enkä tiedä, onko baletissa tapahtumilla niin merkitystäkään, vaan katsotaanko sitä vain.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kun poliitikon puheesta ei muista sanaakaan ja kun siitä muisti

Katselin eilen dokumenttia televisiosta John F. Kennedystä. Kovinkaan paljon uutta dokumentti tarjonnut, se oli vieläpä aika kesy kohteensa kanssa.

Vaikeata mitään uutta JFK:sta tai muistakaan Kennedyistä on edes keksiä. Sen verran heidän naiskenteluistaan, poliittisesta pelistään ja tragedioistaan on kirjoitettu. Amerikkalaisilla kun ei ole kuningasperhettä, niin Kennedyt toimittivat ennen virkaa. Nyt yhtään mielenkiintoista Kennedyä ei enää ole.

Tai no. Jos joku oikeasti selvittäisi sen JFK:n murhan niin sitten olisi jotain uutta.

Mutta sekä JFK:n että nuoremman veljen Robert F. Kennedyn puheista välittyy sellainen voima, sydän ja sielun syvyys, jota nykypäivän poliitikkojen puheista saa etsiä. Nykyisin poliitikot yrittävät samaa, mutta eivät vaan onnistu. Pelko vaalien häviämisestä on liikaa ja otsikoiden pelko. Kennedyjen kaltaisia sloganeja viljellään, mutta ne jäävät vain latteiksi.

Tietysti 1960-luvulla Usa että koko maailma oli muutosten kourissa ja he sattuivat vaikuttamaan oikeaan aikaan, eikä Kennedyjen tarvinnut pelätä lehtimiehiä, ainoastaan FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria. Mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona muuten. Saatan palata vielä häneen. Mutta silti.

Tämä päivän poliitikkojen puheissa on aniharvoin mitään sykähdyttävää. Minä en muista yhdenkään heistä puhetta hetkeä sen jälkeen kun he ovat lopettaneet puheensa. Vappupuheissakin on yhtä vähän tunnetta kuin nirsolla ensitreffeillä.

Oikeastaan ihan sama, missä tahansa demokraattisessa maassa poliitikot lässyttävät. Suomessa poliitikot ovat poikkeuksellisen harmaita. Jos he eivät ole, niin heidät latistetaan sellaisiksi. Moitimme poliitikkojen puheiden ja persoonallisuuden harmautta. Jos joku ei näitä ole, tulee syytöksiä populismista ja siitä, että poliitikko ei suhtaudu riittävän arvokkaasti työhönsä. Antaa turhia lupauksia, väitetään. Haloo, mitä mieltä demokratiassa on, jos ei katsota eteenpäin.

Hyvinhän Kennedyjen veljesten ja Olof Palmen kaltaisille maailmaa pääosin hyvällä muuttaneille ei ole käynyt. Heidät tapettiin. Se on se riski, minkä otat, kun laitat kaiken peliin. Jos ei tapeta, viedään kunnia ja haudataan sielu elävältä. Ei JFK enkeli ollut, hän jätti pitkäksi aikaa mustan väestön yksin rotusorron alle ja käynnisti Vietnamin sodan. Hän teki kuitenkin paljon hyvää.

Mutta niin muistetaan myös niitä poliitikkoja, jotka olivat puheissaan ja teoissaan ristiriitaisia, kuten Charles de Gaulle tai jopa Silvio Berlusconi.

Diktaattorit ovat asia erikseen. Heitä ei voi mitata puheiden merkityksellä, heillä on ollut omat keinonsa leimata itsensä historiaan.


maanantai 8. joulukuuta 2014

perjantai 5. joulukuuta 2014

Yksi kirja muutti kansakunnan

Tuntematon sotilas täytti 60 vuotta. Heitän jo alkuun, että mikään kirja ei ole Suomeen ja suomalaisuuteen vaikuttanut niin paljon kuin Väinö Linnan mestariteos. Minua viisaammatkin ovat pohtineet, että miksi.

Itse en tiedä. Luulisi, että sodasta kertova teos ei koskaan syöpyisi kansakunnan sieluun, mutta tuntemattoman kohdalla näin on käynyt.

Suomessa kun sota-aika on yhä läsnä, vaikka muualla Euroopassa se on jo kai unohdettu. Sota-aika on Suomessa kanonisoitu sellaiseksi pyhäksi ajaksi.

Lue lisää.

torstai 4. joulukuuta 2014

Pelastaisiko sinua kukaan, vai tuhoudummeko?

Moni meistä on saattanut nähdä Ihmeellinen on elämä-elokuvan. Kohtahan on joulukin jolloin se uusitaan aina. Siinähän päähenkilö hautoo itsemurhaa ja tekeekin sen, mutta enkeli pelastaa hänet.

Tosielämässä näin käy valitettavan harvoin ja ihminen saa varsin rauhassa riistää henkensä.Kukaan ei kerro, kuinka ainutlaatuinen hän oli, vaikkakaan itsemurhan tehneet eivät sellaisia puheita olisi edes ymmärtäneet.

Elokuvassa enkeli näyttää, miten kurjaa elämää olisi ollut ilman päähenkilöä George Baileyta, joka itse on menettänyt uskonsa elämään ja ihmisiin. Elokuva on tietty elokuvaa ja harvemmin elokuvissa halutaan päätyä lopputulokseen, että ihmisen elämällä ei ole ollut mitään merkitystä. Elokuvassa muutos on mahdollista ja elämä on taas onnea täynnä.

Vailla suurempaa itsetuhon halua tai masennusta, pohtikaamme, kuinka paljon yhdellä ihmiselämällä on merkitystä. Aika vähän. Jos sinulla ei ole jälkeläisiä, katoat aika nopeaan koko maailmankaikkeudesta. Jopa ne, jotka taiteellaan tai muilla ansioillaan ovat piirtäneet jälkensä ihmiskuntaan katoavat siinä vaiheessa kuin ihmiskunta katoaa.

Muut jo huomattavasti aiemmin kuin sukulinja on loppunut.

Masentavaa vai helpottava tieto. Kukaan ei meistä ole ikuinen ja kenellekään ei meistä ole merkitystä kun kaikki loppuu syntyäkseen jossain uudelleen, mikä ei ole edes vielä materiaa. Kukaan ei tiedä, olemmeko jonkinlaisen jumalan tai avaruusolioiden oppimateriaalia.

Sen me vain tiedämme, että meidän olisi tämän tietoisuuden aikana tehdä se, mitä itse haluamme. Millään muulla ei voi olla merkitystä.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Rakkauslauluja

Kohta noin kymmenen vuotta sitten kirjoitin lauluja. Ystäväni J.I. sävelsi niitä. Tässä rakkauspuolta. Enää en välttämättä osaisi tällaisia enää kirjoittaa, enkä tiedä, onko näissä kaikissa rakkaudesta kyse. Ehkäpä sen kaipuusta tai petetyksi tulemisesta. No, yhtä kaikki.

Yhden rakkauslaulun olen jo muuten aiemmin tänne laittanut.

Laulu unohdetusta rakkaudesta
Miksi tästä elämästä on tullut tällaista?
Missä on ilo, miksi kaikki on rikkinäistä?
Leikit kertaluonteiset, mihin hävisi onni?
Poistunut on ajatusten puhtaus.

Tahdon luoda elämälle tarkoituksen, tahdon olla unohdus.
Tahdon olla utelias, tahdon olla vapahdus.
Tarkoitinko todella, että olin ainoa päällä maan?
Tarkoitinko todella, että vailla huolta tulevasta elää saan?

Miksi me synnyimme pedoiksi?
Miksi emme muutu ihmisiksi?
Miksi alta sydämen vain kuultaa rakkaus?
Miksi se on arvoton, kuten lupaus?

Yksin vaellan päällä maan, sinut turvaksein kai saan.
Sinut mukanain kai elämän arvoituksiin vien.
Älä unohda minua hylättyyn satamaan.
Kerro minulle, koska alat minua rakastamaan.

Unohdetun elämän rakkauden avulla löydän,
ennen kuin itseni pelastusveneeseen köytän.
Älä unohda yksinäistä, rakastaa tahtoo hänkin.
Löytää rakkauden, etkö niin tahdo sinäkin.

 
Mikä on tuo valo?
Mikä on tuo valo, joka kuusta heijastuu silmiini?
Johtaako se minut luoksesi, johtaako se sinut syliini?
Tahdon poistaa levottomuutesi, minä tahdon sinun luoksesi.
Kysymykset on kysytty, minä tahdon vastauksesi.

Ei se haittaa, vaikket rakastaisi.
Tuo se voimaa, vain hetken varastaisi tuon.
Kiireetön on huolen kullattu tie,
poispäin kaikesta turhasta se vie.

Mikä on tuo valo, joka auringosta heijastuu silmiini.
Tuo tiedon minulle, saan sinut syliini.
Olen täynnä rauhaa, rakkautta, olen luonasi.
On vastaukset löydetty, olen sinun omasi.

Pysähtynyt on aika, jonka vaivaks sulta sain.
Vietän sen yksin, varmaa on elo vain.
Kadotin myös senkin, olen hukannut sinuun,
kun luottaa täytyis’ vain minuun. 

 
Helminauhat

Tänään kirjoitin laulun, siinä ei ollut sanoja.
Se ei ollut laulu, ei tällä kertaa.
Sen on tarkoitus ilahduttaa, sen on tarkoitus rikastuttaa.

Luin kirjaa, opin kertomaan sanattoman tunteen,
opin taidon, jota monet ovat minulta pyytäneet:
osaan olla kaunis, mutta sanomattoman ruma.
Osaan pyytää itseäni olemaan hiljaa.

Kunnioitin kuolleita, elävät hautasin kuvikseen.
Lähdin silloin, kun olisi pitänyt jäädä.
Pysähdyin silloin, kun olisi pitänyt mennä.
Itsekseni naurahdan, pysähtymättä lähden.

Helminauhat katkoin puron raikkaaseen solinaan.
Annoin itselleni mahdollisuuden antaa anteeksi,
pyysin elämälle mahdollisuutta puhdistaa,
kaiken hyvän alkaneeksi julistaa.

 Etsinyt olen rakkautta
Olen ollut eksyksissä kaupunkien kaduilla.
Olen juopunut lupauksista ja viinasta.
Kaikki sen takia,
etten ole löytänyt,
sitä mitä niin hartaasti olen etsinyt.

Etsinyt oon rakkautta.
Ootko sinä se, jota odottanut oon?
Ootko sinä se, joka kaiken muuttaa voi?
Ootko sinä se, jolla merkitystä on?

Olemaan huoleton, on minutkin huijattu.
Minusta on tehty pelle, vaikka runoilija oon.
Olen antanut niin paljon,
etten osaa vastaanottaa.
Enkä osaa myöskään pyytää,
siksi pyydänkin niin vähän.

Etsintäni johtanut on sinun luoksesi.
Mutta löydätkö minut? Uskallatko avata sieluni?
Sellaisena kuin olen.
Sellaisena kuin olet.
Uskallatko sanoa, sinua rakastan?

Syleilisitkö minua?
Lohduttaisitko minusta surun pois?
Rakastaisitko minua?
Kestäisitkö minua loppuun asti?

 
Rakastunut enkeli
Enkeli laskeutui taivaasta kohdatakseen rakkauden.
Vain vaiko itseään tapaamaan, tappaakseen yksinäisyyden.
Juhlava ei ollut alku lainkaan rakkaudelle pienen enkelin,
kun sujautti mies enkelille sadan euron setelin.

Reitti enkelin kulkee kautta Helsingin,
kunnes palaa hän kotiin Pietariin.
Ei rakkautta hän etsi, vain rahaa.
Ei häntä moni kaipaa, joku tahtoo sentään pahaa.

Lihanhimo miehet hänen luokseen ajaa,
varovasti saa heidät hipomaan ovea lujaa,
rakastuneen enkelin osoitteessa Bulevardin.
Odota hetki, vapautuu kohta syli enkelin.

Se syli kulunut pois on rakkaudesta,
asiakkaat kadonneet on vaimojen ja lastensa luo.
Kuka lämmittäisi sylin rakastuneen enkelin,
tarjoaisi turvan ja viiniä lasillisen.

 
Lähi-Idän hillityt yöt

Kaikki sattuu hetken, jotta voi unohtaa.
Kaikki riippuu onnesta, johon ei voi luottaa.
Salamanterin siivin elämä suo sulle janoaan.
Tartu elämään, valittavat orjat vainoaan.

Olen innostunut tästä hetkestä,
jolloin kaikki pysähtyy.
Suhun pystyin luotta
(maan),(hän) oot kuin Pikku Myy.
On sulle tehty aivoleikkaus, ilmestynyt monta aurinkoa.
Sä oot kuin Drusilla, mutta sulle on jatkoa.

Lähi-Idän hillityt yöt takoo oveamme,
yhä me vain mietimme, koitimme onneamme.
Kuinka monta kertaa sanoin sulle kiitos, silmäni,
sulle kynälläni kirjoitin kirjeitä, oi virheitäni.

Minun nimeni on Jeesus, edes yhden illan,
tartuin sua kädestä, tunsin vaatteitesi villan.
Irtauduimme toisistamme, viileässä synnissä valot,
Tripolin kivitetyt kadut, koskemattoman karmeat salot.

Musta kerrotaan aina sanat kuolleen oppineen.
Kuinka tunsin sun kivettyneen sielun, nyt
edesmenneen.
Kuinka meistä kerrotaankaan tarinoita ainutlaatuisia.
Mä ja mun jäinen Drusilla, aina yhtä kiivasluonteisia.

Ohitettu hetki, tuhansien vuosien rakkaustarinat,
vaeltajat, viljelijät, tuhottujen tammien viimeiset varinat.
Mä tuon itseni sun eteen, riisun naamion,
tuotko mulle itsesi, kutsusi muotovalion.

 
Kiltti tyttö
Se haaveilee kaikesta kauniista. Kaikkee ikävää hän vain saa.
Se tahtoo olla onnellinen,
mut päivän mittaan sataa.

Huolia elämä sille tuo.
Harvoin mitään kaunista suo.

Mut’ kun se ymmärtäis’, et’ sitä rakastamme.
Kun se tietäis’, et’ siitä välitämme.
Se mikä oli haave,
on nyt kahle.

Elämä on kaunis, näemme sen.
Vastaan se tulee, on onnellinen.
Onneks niin.

Rauhaa se etsii buddhastakin.
Ja välillä löytyy ilokin.
Myös muistot, inhot, näin se kertoo.
Että kauniista innostuu.

Mutta kun pidämme siitä niin.
Mutta kun uskomme siihen niin.
Mutta kun välitämme siitä niin.
Mutta kun niin, niin ja niin.

Elämän ei pitänyt olla kiltti tyttö.
Huomiota, rakkautta se janosi.
Moni muu ja uskollinenkin katosi. 

 
En kaipaa lääkkeitä kipuun

Yks tabletti kolme kertaa päivässä kipuun
luki reseptissä, jonka lääkäri-setä kirjoitti.
Mutta ei se auta, se nainen mun sydämeni jo hajoitti.
Voi lääkäri-setä, anna jotain muuta, olen mennyt vipuun.

Lääkkeet auttaa joka kipuun,
vaan ei silloin kun sydän menee väärään vipuun.
Keksikää kemistit te vaan lääkkeitä.
Mä en usko teitä, rakkaus on kipusäikeitä.

Sua en jättänyt pulaan,
otatko mut taas mukaan.
Ilman lääkkeitä mä pärjään,
tuu beibi mun härmään.

Mun härmässä asuu suuria unelmia,
valkoisia valheita, poistettuja anelmia.
Mun härmässäin on tilaa sulle,
mun kuningatar Kristiinalle.

Purkkisi lääkäri-setä siis roskikseen heivaan,
vaikka mun kuningatar katosi jonnekin reivaan.
Lääkäri-sedän tabletteja en enää kaipaa,
hajonnut sydän vielä se jollekin kelpaa. 

 
Pidätkö musta?
Radiosta tulee taas rakkauslaulu.
Se mieleen tuo sun naamataulun.
Mietin missä olet, sä pidätkö musta?
Tänään laitoin viestin, kun oli uskallusta.
Yksikin sun sana sulta rauhoittaa.
Muuten huoli unen multa karkoittaa.

Monta iltaa hukkaan annoin mennä.
Vihdoin aloin nyt kirjoittaa.
Siitä, miten tärkeä mulle olet.
Siitä, miten haluan sut valloittaa.
Kerrankin tajuan nyt odottaa,
sua en tahdo mihinkään hoputtaa.

Jospa sun tuntees ois samat kun mulla,
silloin mun parempi ois viereen tulla.
Niin monta kertaa pilannut oon kaiken.
Syyttänyt muita, kiistänyt kaiken.
Ihastunut olen miljoona kertaa,
rakastunut en ennen sua pätkän vertaa. 

Sinusta en enää syttynyt

Turhaan tunnet olevasi kaukana tavoitteestasi.
Sanot olevasi onnellinen, mutta kehosi puhuu muuta.
Turhaan meikkaat itses alle maskaran, sun sielus paljastaa
turhamaisuutes nään läpi sinun,
ja syy se on minun.

Et enää keikistelylläsi rikkaita viehätä ja nöyryydelläsi nauratat.
Sivussa kaikesta, apua kaikilta savutat.
Unohdat, minua satutat.

Se on loppu nyt, en susta enää syttynyt.
Miltä tuntuu, kun tavoitteesi turhaa enää painavat.
Kipu, se vain tuntuu välimatkallasi pohjaankin.
Ja ne nauraa, sua turhaks’ kauneudessasi

Minä olen unohtanut, sinä olet uponnut.
Sanot olevasi täydellinen, mutta tilisi puhuu muuta.
Turhaan juokset totuutta pakoon, sillä sun sielus paljastaa
epäonnistumises nään läpi,
ja syy se on sinun.

Et enää keikistelylläsi rikkaita viehätä ja nöyryydelläsi nauratat.
Sivussa kaikesta, apua kaikilta savutat.
Unohdat, minua satutat.

Se on loppu nyt, en susta enää syttynyt.
Miltä tuntuu, kun tavoitteesi turhaa enää painavat.
Kipu, se vain tuntuu välimatkallasi pohjaankin.
Ja ne nauraa, sua turhaks’ kauneudessasi

maanantai 1. joulukuuta 2014

Taipaleenjoella

Talvisota alkoi 75 vuotta sitten. Liekö mikään muu yksittäinen asia vaikuttanut yhtä paljon suomalaiseen sieluun. Muistelut ovat vähentyneet vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Johtuen osittain siitä, että talvisodan veteraanit alkavat olla vähissä. Uutispätkä säilyttävät menneen. Tässäkin videossa tykkien jyly kuulostaa ilotulitusraketeilta, mutta ihmisiä siellä on ampumassa ja tykien jylyä vastaanottamassa. Voi vain kuvitella minkälaiselta tätä on tuntunut kuunnella kotirintamalla radiosta, kun oma rakas saattoi olla tuolla Taipaleenjoella.

torstai 27. marraskuuta 2014

Elämänvalheen vangit

Silloin kun masentaa, vituttaa ja ahdistaa, katson televisiosta mielelläni tosi-tv-paskaa tai muuta sukulaissieluisia ohjelmia.

Eräänä tuollaisena päivänä näin pätkän Valheen vangit-ohjelmasta. Se on kökkö harrastajanäyttelijöiden näyttelemä kotimainen sarja, jossa jokaisessa jaksossa on jollain jokin salaisuus, jota hän ei voi paljastaa tai jota haluaa pimittää läheisiltään tai muilta ihmisiltä. Siinä vängätään ja vältellään, mutta lopulta salaisuus paljastuu. Niinhän tarinan kuuluu mennä, vaikka se ei välttämättä mene niin.

Mikään ei ole kiehtovampaa kuin ihmisten pimittämät salaisuudet. Jotkut onnistuvat vitkuttelemaan salaisuutensa kanssa elämänsä loppuun asti. Tuollaisissa tapauksissa en vain usko, että he olisivat olleet valheensa vankeja, hehän ovat eläneet valheessa, vaikka eivät itse ole uskoneet eläneensä valheessa. Heidän elämänsä on ollut valhe.

Jotkut sanovat, ettei kukaan voi elää valheessa, että se syö sisältä. Suurin osa pakenee elämäänsä jo kieltämällä kaiken ikävän ulkopuolisen elämästään. Suojellaan itseään vittumaisilta tai vähemmän vittumaisilta muilta ihmisiltä olemalla huomaamatta heitä tai edes puhumatta heille. Eletään sellaisessa omassa umpiossa. Yllättävän moni tekee sitä.

Itsellänikin on joitakin salaisuuksia, joita hellin ja piilottelen. Ei tosin kyllä mitään kenenkään elämää romuttavaa. Miksi se jokin on jäänyt salaisuudeksi? Ehkä vain siksi, että haluan pitää sen itselläni tai en rohkene päästää sitä irti jonkun toisen päälle.

Sitten on sitä, että ihmiset suojaavat toisia ihmisiä salaisuudellaan. Ei vaikka kerrota vakavasta sairaudesta kuin vasta viime hetkellä. Jotkuthan jopa antavat miehen kasvattaa ja elättää jonkun toisen miehen siittämän lapsen, vaikka tietäisivät totuuden isästä. Salaisuus voi kasvaa niin suureksi, että sen paljastaminen saattaisi räjäyttää maan jonkun toisen alta. Siksi valheen paljastaminen on mahdottomuus.

Kaikki salaisuudet eivät tule koskaan ilmi, vaikka väitetään, että valheet ja salaisuudet paljastuvat aina. Miksikö? Silloin jos koko elämä on valhe tai on kasvanut valheensa ja salaisuuden ympärille. Voiko kukaan edes elää pelkässä totuudessa ja rehellisyydessä. Se taitaa olla mahdottomuus ja se voi olla turhan kova paikka elää.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Kansan raivo toisiaan vastaan

Koko viikon tai koko vuoden on kiivaana kotimaassamme käynyt väittely homoavioliitoista tai oikeastaan siitä, onko heillä samat oikeudet kuin heteroilla avioliitoissaan.

Siinä suhteessa olen homoavioliittojen kannattajien kannalla, että kaikilla täytyisi olla lähtökohtaisesti samat oikeudet. Samoja oikeuksia ei tietenkään ole kaikilla tässäkään maassa jokaisessa asiassa, vaikka niin haluaisimme. Onneksi meillä on sentään lainsäädäntö, joka pääosin pyrkii tasa-arvoisuuteen. Näinhän ei ole lähelläkään kaikissa maissa maailmassa.

Itse homokeskustelu on mielestäni käynyt rasittavaksi. En jaksa enää lukea asiasta, liika on liikaa. En jaksa lukea enää Venäjä-uutisiakaan. Isis-uutisetkin ovat käyneet ylivoimaiseksi. Jossain vaiheessa ihminen väsyy ja lukee mielummin Tommy Tabermanin runoja.

Homokeskustelussa on käynyt ilmi taas se tosi-asia, että Suomessa ei osata enää keskustella rauhallisesti mistään. Toisen mielipiteet ja arvomaailma lytätään vääriksi, kannatti sitten homoliittoja tai päinvastoin. Joko Suomessa ei ole ennen saanut keskustella mistään tai sitten suomalaiset ovat aiempaa jyrkempää, kiukkuisempaa ja ehdottomampaa väkeä.

Tämä ei koske pelkästään homoliittoja, vaan kaikkia tunteita kuohuttavia asioita. Itse kuulun siihen harvinaistuvaan koulukuntaan, joka sietää toisen mielipiteitä ja arvomaailmaa, vaikka en jakaisi samoja mielipiteitä ja arvomaailmaa.

Suomi on ollut syrjässä ja maailman uudistukset ovat saapuneet jälkijunassa. Ensimmäistä kertaa historiassamme olemme oikeasti osa Eurooppaa, joka sekin on ensimmäistä kertaa sivistynyt ja suvaitsevainen historiassaan.

Homoliittoja kaikkine oikeuksineen tuskin hyväksytään nyt perjantaina eduskunnassa, mutta näin tulee ennemmin ja myöhemmin tapahtumaan. Se homoliittojen vastustajien on vain hyväksyttävä. Kehityskulkua ei voi repäistä 50 vuotta taaksepäin.

Homoliittoja itsessään on tietenkin ennenkin ollut. Silloin elettiin vain kaapissa paitsi niinä historiankausina jolloin homoliitot ovat olleet moraalisesti hyväksyttyjä. Sitähän ne Euroopassa jo ovat tällä hetkelläkin valtaosan kansan mielestä. Muutos on ollut huima vajaassa vuosikymmenessä yleisessä mielipiteessä. 

Mitään pyhää miehen ja naisen välistä avioliittoa ei oikeastaan enää ole. Se on tuhoutunut jo ihmisten sitoutumattomuuteen kumppaniinsa, kärsimättömyyteen ja oman etuun. Himo tai helpompi tie paeta avioliiton ongelmia kaataa avioliitot niin kuin nekin liitot, joita pappi tai laki ei ole siunannut. Sitä en tiedä, onko rakkaus sen kestävämpää homoliitoissa kuin heteroliitoissakaan. Tuskin.

Minusta ainakin tuntuu, että olen niitä harvoja, jotka haluaisivat sitoutua kumppaniinsa, mutta sekään ei ole ihmissuhteissani riittänyt. Ei monella muullakaan samoin ajattelevalla. Helpointa olisi pysyä yksinäisenä, mutta siitä vasta rangaistaankin veroina ja elinkustannuksena, vaikka yksinäisyys ei ole edes kaikkien valitsema vaihtoehto. Vain valioyksinäisten.

Yhteiskuntamme on rakennettu palvelemaan pari- ja perheyksikköjä. Siinä suhteessa homoavioliitotkin edustavat perinteistä ajattelua, jossa parisuhde ja perhe on luotu ja markkinoitu ihmisten tärkeimmäksi tavoitteeksi ja päämääräksi. Sitä jauhetaan ainoana tienä onnellisuuteen ja tehdä samalla ne onnettomiksi, joilla ei perhettä tai parisuhdetta ole.

torstai 20. marraskuuta 2014

Menneisyys häviää, Bond säilyy uhallakin

Kaikki Bondista  lupaa uhmakkaasti kertoa kaiken maailman kuuluisimmasta salaisesta agentista ja saarivaltakunnan ylpeydestä James Bondista. Sitä se ei tee. Se on mahdottomuus. Niin lukemattomia kirjoja ja elokuvia on tehty kirjailija Ian Flemingin luomasta alkuperäishahmosta.

Terry O´Neilin valokuvakirja kyllä avaa hienolla tavalla kuvallisen retken kulissien taakse. Herra kun on kuvannut useita eri Bond-näyttelijöitä useina eri vuosikymmeninä. Kirjassa keskittyy Bond-elokuvien kultakaudelle 60- ja 70-luvuille. Onneksi, ainakin minun kannaltani, koska fanitan noita vuosikymmeniä.

Lue lisää.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Koirapelko

Olen enemmän tai vähemmän kärsinyt koko elämäni koirapelosta. Se paheni, kun murrosiässä eräs koira yritti purra. Sen jälkeen olen vältellyt koiria ja niiden kohtaamista. Joskus jopa rappukäytävissä. Koirapelko on samanlainen pelko kuin muutkin. Se ottaa vallan, vaikka koira ei edes olisi iso. Välttämättä sitä ei kykene järjellä selittämään.

Maailmassa, jossa koiria on vuosi vuodelta enemmän, pelko aiheuttaa hankaluuksia. Varsinkin, kun koirien kouluttaminen ei edisty samassa tahdissa kuin koirien määrä. Valitettavasti.

Muutenkin olen ehkä enemmän kissaihminen. Sinänsä minulla ei ole koiria vastaan mitään, en ehkä pidä sellaisista tuntemattomista ihmisistäkään, jotka tulevat liian nopeasti iholle. Jos koira on riittävän rauhallinen, saattaa sellainen päästä livahtamaan lähietäisyydelleni kuten tässä kuvassa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen ja muita kieltoja

Kaikki lähti siitä, kun Helsingin keskustaan haluttiin saada alaston 83-vuotias nainen lasikoppiin istumaan. Kyseessä oli jonkinlainen teatteriperformanssi. Varsin viaton verrattunna vaikka paskan heittelyyn teatteriyleisön päälle, joka aiheutti megalomaanisen kohun 80-luvulla. No, en minäkään haluaisi saada paskaa niskaani. Sitä tulee vertauskuvallisestikin joskus muutenkin niskaan.

Pärjäisin kyllä hyvin ilman 83-vuotiaan alastomuutta Helsingin keskustassa. En myöskään kieltäisi sitä. 83-vuotiaan julkinen alastomuus on kohauttavampaa kuin nuorempien, joka on paljon tavanomaisempaa.

Ilmeisesti ei poliisikaan olisi halunnut kieltää performanssia, mutta he tiesivät, että jos he eivät sitä tee, niin puhelimet soivat kuumina, että nyt siellä on alaston vanha nainen keskustassa lasikopissa. Niinpä poliisi kaivoi niin komealta kalskahtavan pykälän kuin sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen, jota yleensä käytetään kai itsensäpaljastelijoita ja muita vastaavia vastaan.

Mielestäni taiteen täytyy yllättää, herättää pahennustakin. Muuten elämme ainoastaan valtion suojelemassa apurahataiteessa, joka ei haasta, eikä maistu, ei tunnu missään. Alastomuudella voidaan yhä herättää pahennusta, vaikka katumainoksissa riittää vähäpukeisia naisia. Alusvaatteet mummelillekin käskettiin päälle.

Muutenkin meille tuntuu virkamiesten suunnalta satelevan kieltoja sieltä sun täältä. Liioitellenkin elämme enemmän tai vähemmän huvittavassa virkamieskulttuurissa.

Jos lörtsylle pähkäillään uutta nimeä, niin onko meillä sittenkin liikaa virkamiehiä kaikista valtiontehostamisohjelmista huolimatta. Jos Koffin kaljavaljakko ei saa ajaa piristämässä ihmisiä Helsingin keskustassa, niin ilotonta on touhu. Ihmiset tuskin edes huomioivat Koffin logoja, vaan näkevät hevoset.

Virkamiehet ja muut panikoijat voisivat relata vähän. Kyllä me Suomessa aika suojatussa maailmassa elämme silti, vaikka jokaista askeltamme ei suojattaisi. Kyllä me osaamme ottaa asioista selvää ja sitten tehdä omat johtopäätöksemme, vaikka ne eivät olisi aina oikeita päätöksiä suojelijoidemme mielestä.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Ikävä Pariisiin

Kun katsoo tätä videota tulee taas ikävä Pariisiin. Se on merkillinen kaupunki. Vaikka ei osaa kieltä ja on ulkopuolinen, niin silti sinne haluaisi mennä. Olla osa sitä kaupunkia. Eipä sinne kai muuten niin moni kirjailija olisi mennyt jo vuosisadan.

Nykyisin lento kestää vain kolme tuntia, mutta elo siellä on sitten kalliimpaa kuin edellisillä sukupolvilla. Silti tuntee olevansa osanen sukupolvien jatkumossa, jotka löytävät jotain Pariisista.

torstai 13. marraskuuta 2014

Uhri, bisnesnainen ja asiakas

Taannoin Hesarissa käytiin mielenkiintoista debattia, johon otti osaan työstään pitävä ilotyttö, kyynisempi ilotyttö ja asiakas. Kaikki kotimaisia eli tyttöjä ei ollut pakotettu työhönsä tavalla tai toisella.

Työstään pitävää ilotyttöä häiritsi se, että hänen kaltaisistaan on leivottu väkisin uhreja ja sosiaalisesti alistettuja että onnettomia ihmisiä. Itse luulisin, että ilotyttöinä toimivat suomalaistytöt harvoin edes tekevät työtä pääasiallisena työnään. Motiivina taitaa olla helppo raha, josta edes verottaja ei ota siivuaan.

Kerran ilotyttö on kuitenkin aina ilotyttö. Jos opiskelijatyttö silloin tällöin tekee keikkaa ilotyttönä, voi menneisyys tulla vastaan myöhemmin, vaikka eläisi täysin "kunniallisena kansalaisena". Toki asiakkaat eivät pidä melua käynneistään ilotytön luona, vaikka se ei vielä rikollista olekaan vapaaehtoisuuden ollessa kyseessä. Moraalikoodisto vain on asiakkaita vastaan siinä missä ilotyttöjäkin.

Kyynisempi ilotyttö taas sanoi asiakkaiden olevan tylyjä ja ikäviä ja että hän on tätä nykyä helppo kaato silloinkin kun raha ei vaihda omistajaa. Pakko olla ilotytön kanssa samaa mieltä. Jotkut jäljet siitä on jäätävä jos myy itseään. Kynnys seksiin on pakko alentua. En tosin kyllä tiedä mitä pahaa siinä on, jos pitää seksistä.

Asiakas eli suhteessa, jossa hän ei saa seksiä, eikä hän näe mitään väärää, että hakee läheisyyttä ilotytöiltä. Yleinen käsitys myös on, että ilotyttöjen asiakkaissa on paljon ukkomiehiä. Sinänsä mielestäni täytyisi lähteä sellaisesta suhteesta, jossa ei ole enää läheisyyttä. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Toisaalta en kyllä usko, että ilotytöltä läheisyyttä irtoaa, seksiä kylläkin. Läheisyys on asia, jota ei yksinkertaisesti kykene ostamaan, vaikka moni sitä janoaa.

Sitä olen miettinyt, että mitä silloin tapahtuu, kun seksinostokielto astuu voimaa. Sehän tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Siitäkin huolimatta, että ilotyttöjä edustavat järjestöt, eivät tällaista lakia ole kaivanneet.

Ovatko ilotytöt entistä turvattomampia, kun toimivat maan alla. Seksinostajat eivät tule katoamaan mininkään, sittenhän he menevät ulkomaille, joissa tytöt ovat melko varmasti ihmiskaupan uhreja tavalla tai toisella. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka ärhäkästi poliisi alkaisi tutkia tapauksia, jos seksinostosta tulee täysin laitonta.

Joissakin maissa, kuten Saksassa, on peräti ilotaloja, mutta en kyllä tiedä, olisivatko ne Suomessa ratkaisu, jos sellainen ihme tapahtuisi, että seksinostosta ja myynnistä tehtäisiin valvottua toimintaa kuten Saksassa. Siellä ilotaloissa käynti on ehkä moraalisesti sallittua, mutta veikkaan, että Suomessa asiakkaat hiipisivät niihin yhtä vaivihkaa kuin thaihieromoihin, joissa seksiä kuitenkin myydään Suomessakin ilmeisen avoimesti. 

Sitäkään tosiasiaa ei mikään lainsäädäntö muuta, että aina on ihmisiä, jotka eivät saa seksiä. Nykypäivän maailmassa, jossa kumppaneita valitaan pinnallisemmin ja tarkemmin seksittä jääviä ihmisiä lienee vain enemmän. Silloin on myös aina niitä, jotka tarjoavat seksiä maksua vastaan. Tuossa dilemmassa ei oikein ole merkitystä sillä, onko seksinosto väärin vain oikein.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Bukowski tarinoi toimittajille

Kirjamessuilla Sammakon osastolta lähtee yleensä mukaan jokin Bukowskin teos, jota en ole vielä lukenut. Tällä kertaa löysin kirjan Auringonvalo, tässä olen. Kyseessä on kokoelma Charles Bukowskista tehdyistä haastatteluista eri julkaisuihin vuosilta 1963-1993. Eli suurinpiirtein Bukowskin menestyksen alusta hänen kuolemaansa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

lauantai 8. marraskuuta 2014

Maailma muuttuu Esaseni

Kuulun niihin nuorimpiin ikäluokkiin, jotka vielä muistavat vanhan ajan. Tuolla ajalla tarkoitan aikaa ennen kännyköitä, internetiä ja varsinkin älypuhelimia, jotka viimeistään mullistivat maailmamme.

Luvassa ei ole kuitenkaan nostalgiapläjäystä siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Näinhän ei välttämättä ollut. Se, mitä tuosta vanhasta ajasta kaipaan on tietty staattisuus. Kaikki ei mennyt koko ajan eteenpäin. Kehitys ei koko ajan laukannut eteenpäin. Oli aikaa hengähtää.

Lapselle 80-luku oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvää aikaa. Sinua ei pommitettu whatsup-viesteillä alituiseen. Informaatiotulvaa ei ollut. Sait olla aika rauhassa ajatuksinesi ja kasvaa sellaiseksi, miksi halusit. Maailmakaan ei muuttunut. Kylmä sota junnasi ja sen varjossa oli helppo kasvaa. Kukaan ei edes ajatellut, että maailma ajautuisi sekasortoon myöhemmin.

Varjopuolena tuossa vanhassa maailmassa oli se, että se oli aika yksioikoinen. Nykyisessä maailmassa voit tilata toiselta puolelta maailmaa tavaraa edullisemmalla hinnalla kuin kotimaasta. Vanhassa maailmassa kaikki oli etukäteen päätetty ja valinnanmahdollisuudet vähäisempiä.

Ennen lomamatkojen suunnittelu oli vuosien prosessi, koska matkustaminen oli kallista. Nyt voit verrata netissä halvat lennot lähes mihin tahansa ja kilpailuttaa hotellit. Matkustamisen halpuus on avartanut ihmisten mieltä, mutta ehkä vienyt jo matkustamisesta tietyn hohdon. Kenenkään lomakuvat etelästä Facebookissa eivät sävähdytä samalla tavalla kuin matkalaisen diashow Intian matkalta 80-luvulla sävähdytti. 

Välillä olen pohtinut mihin tämä aina vain kiihtyvä teknologistuminen johtaa. Tuleeko meistä tylsämielisiä tekniikanorjia, ellemme ole sitä jo nyt. Älypuhelimet tuntuvat olevan ihmisissä kasvannaisia. Wifi-verkot ovat lopettaneet ihmisten kommunikaation tosielämässä lopullisesti.

Kun istut junan ravintolavaunussa tai missä tahassa muussa julkisessa paikassa ihmiset räpläävät siellä kännyköitään. Jutusteluun tuntemattomien edessä antaudutaan vain pakon edessä. Olemme pienen piirimme äärellä koko ajan, emme levittäydy tuntemattomien eteen yhtä avoimesti ja löydä uusi tarinoita kuin ennen.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Persoona murtuu ja tuntuu

Ingmar Bergmanin tuotanto ei välttämättä ole aina helppotajuista. Sekunnissa ei avautunut hänen Persona-elokuvan perusteella tehty Persona-näytelmäkään Kansallisteatterissa.

Mutta jos näytelmä kertoo mielen murentumisesta, ei juonen tarvitsekaan olla Aku Ankasta. Michael Baranin ohjaama näytelmä on monella tapaa viehättävä näytelmä, vaikka sen aiheena ovat puhumisen lopettanut näyttelijä ja hänen hoitajansa.

1960-luvun henkeen tehdyssä lavastuksessa on vastustamatonta vetovoimaa. Jollain kummallisella tapaa tulee mieleen jopa Saariston lapset -tv-sarja, vaikka Personan ahdistuspakkauksesta ei mitään kivoja tarinoita löydä. Svea-mamman kauneimmassa kupeessa ollaan kuitenkin.

Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että pidän kovasti naisten näyttelemistä näytelmistä. Naisissa on sellaista intensiviteettiä, jota harvemmin miehistä löytää.

Tässä näytelmässä pisteet menevät Minka Kuustosen näyttelemälle Anna-hoitajalle. Annan puheripuli on jotain vastustamatonta. Minka taisi myös roolin sen jälkeen kun Anna paljasti salaisuutensa ja kun mieli särkyi. Marja Salon rooli puhumattomana elokuvanäyttelijättärenä jää etäiseksi. Puhe on vain niin oleellinen osa näytelmiä. Minun mielestäni.

Käsittääkseni Bergmanin elokuva on saanut alkunsa Bergmanin oman mielen murtumisesta. Sen kuvauksena näytelmä ottaakin paikkansa. Välillä on vaikea tietää, kumpi on hullumpi, hoidettava vai hoitaja. Ja kun aikaa kuluu, hoitaja kertoo hurjempia tunnustuksia kuin mitä hoidettava elämä on ollut.

Kahden nuoren näyttelijättären hyvä työ näytelmä joka tapauksessa on. Tämä näytelmä on vahvasti puhenäytelmä, mutta jos sitä malttaa jäädä kuuntelemaan, huomaa, kuinka hauras mielemme on. Se, minkä pitäisi olla tervettä, luisuu helposti hulluuteen.Hullun vieressä ja hullun auttajana.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Olavi Paavolaisen toive

Tulenkantajat kiehtovat edelleen. Varsinkin Olavi Paavolaisen kohtalo.

Olavi Paavolaisen toive
Viekää puolestani kukkia näyttelijätär Eleanora Dusen haudalle.
Ettei häntä unohdettaisi, kuten minut on unohdettu.
Ettei hänelle käy niin kuin minulle on käynyt.
En kyennyt rakastamaan, mutta pidin kauneudesta.
Kauneuden hävittyä,
kauneuden jälkeen ei ollut mitään,
jota olisin halunnut nähdä.
Minä haluan kuolla.
Ei mitään hätää.
Olen siitä varma,
että siirryn paikkaan, missä on kaunista,
missä ei ole riitasointuja, jotka tekivät minusta lopun.
Ystäväni, viekää kukkia Eleanora Dusen haudalle.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Seineen uponnut

Luen kirjaa tulenkantajista Pariisissa. Yksi tarina jäi mieleen kirjasta ja päätin kirjoittaa.

Seineen uponnut
Hän seisoi Seinen rannalla.
Emme tiedä, hyppäsikö hän,
putosiko, pudotettiinko,
mutta Seinestä hän löytyi.

Hän oli rahaton, masentunut, alkoholisoitunut. Koko suora.
Hän oli tullut Pariisiin tanssimaan, pitämään hauskaa, juomaan,
niin kuin kaikki muutkin,
tuli hän etsimään mannermaista tunnelmaa.

Tuosta tunnelmasta hän oli kuullut Pohjolan valkeassa kaupungissa
maistellessaan pettävää kokaiinia.
Svengaavalla 20-luvulla huumeitakin sai apteekista.
Kaikki oli vapaata, vain alkoholi oli kielletty.

Ilo loppui. Hänet saattoi tappaa hän itse.
Hän oli yksi Seineen kuolleista.
Pohjolan poika, kadonnut, löytynyt.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Markiisin unet ja turha kosto

Markiisi de Sade on kaikkien irstailijoiden kantaisä. Olen häneen perehtynyt kirjojen kautta. Jollain kummalla tapaa tuo hahmo kiehtoo minua. Markiisi on kaukana sympaattisesta hahmosta sadomasokistisine iljetyksineen, mutta jollain kummalla tavalla Pasi Lampela sai hänestä jopa ymmärrettävän hahmon Teatteri Jurkan ohjauksessaan ja käsikirjoituksessaan.

Kirjojensa takia markiisi suljettiin mielisairaalaan, jota Juhani Laitala näyttelee antaumuksella. Ei uskoisi, että kyseessä on sama mies, joka näytteli sitä leppoisaa, joskin ristiriitaista Ensio Raikasta Puhtaat, valkeat lakanat-tv-sarjassa. Viimeistään markiisin roolityöllään hän on heittänyt Ension historian hämärään, minne Ensio kuuluukin.

En halua mitään, mikään ei riitä, ei edes kuolema muurien sisällä, markiisi karjuu, haluan vain vapaaksi. Sitä hän ei vain näe, sillä yhteiskunnalla on tietyt käytösnorminsa ja jos niitä rikkoo, yhteiskuntaan ei ole palaamista.  Jokainen valitsee osansa, mutta markiisilla ei ole enää ketään.

Teatteri Jurkan pienen pieni näyttämö sopii hyvin kuvaamaan mielisairaalan ahdasta, tuskaista huonetta. Markus Tsokkisen lavastus toimii oivasti, huone on historiallinen, mutta jollain tapaa jopa kodikas. Tuossa huoneessa markiisi miettii katkerana tekojaan, toiveena päästä vielä vapauteen. Seuranaan palvelija Marcel, jota Pyry Nikkilä näyttelee vilpittömän yksinkertaisesti.

Näytelmä herää henkiin, kun hullunkammioon astuu itsensä Napoleonin vaimoksi itsensä esitellyt hahmo, jota näyttelee Petra Karjalainen. Hahmossa on sopivasti ylimielisyyttä, että herkkyyttä. Napoleon itse sulki markiisin mielisairaalaan.

Tämä nainen edustaa irstailijalle naisten kostoa, mutta myös mahdollisuutta vapautua loppuiästä mielisairaalassa. Hänen (naisen) on valta tuomita tai vapauttaa, hänellä on kaikkea, siinä missä markiisilla ei enää mitään. Kerrankin markiisi on naisen vallassa, eikä nainen hänen vallassaan.

En paljasta, keneksi nainen paljastuu, sehän pilaisi näytelmästä nautinnon, mutta hänen tehtävänään on saattaa markiisi kadotukseen, jonne markiisi ei suostu menemään. Markiisi haluaa vapauteen. Hän ei halua tunnustaa pahuuttaan, sillä hän koki vain elävänsä elämää, jossa ei ollut teeskentelyä.

Näytelmän teemaksi koin katumuksen hakemisen. De Sade ei kuitenkaan halunnut katumusta osoittaa. Hän koki, että maailma on tekopyhä ja sairas. Ja hän vain sen lopputulos, omasta mielestään aito.

Kun selvisi, ettei nainen ollut hänen vapautukseen kykenevä Napoleonin vaimo, Josephine Bonaparte, markiisi alistui kohtaloonsa. Eihän hänellä muutakaan ollut. Lopulta edes nainen ei halunnut kostoa. Hän halusi rakkautta, jota kovassa maailmassa ei saanut.

Suuren kädenojennuksen normaalielämää kohti otti markiisin palvelija Marcel, joka meni naimisiin vaittoman Juliensa kanssa,vaikka markiisi yritti häntä yllyttää irstauteen ja hyväksikäyttöön. Elämä onnessa ja maailmassa on mahdollista. Viattomuudesta ei tällä kertaa kasvanut vihaa.

torstai 30. lokakuuta 2014

Kirjoittajan kilvoittelu

Sanotaan, että ihminen ei valitse kirjoittamista, vaan kirjoittaminen ihmisen. Se on totta. Jotkut meistä huomaavat jossain elämänvaiheessa, että hitto, minähän osaan kirjoittaa ja pidän tästä touhusta.

Rakastumisvaiheen jälkeen iskee todellisuus. Joku sanoo, että kielioppisi on perseestä samoin kuin aiheesi ja tyylisi. Monen into lopahtaa tähän. Kynä jää kulumatta tai sen tuotokset jäävät pöytälaatikkoon. Pitäkööt mielipiteensä, minä lopetan, moni ajattelee.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Pelkäätkö kuolemaa?

Vakuutusyhtiöiden julkisuuskuva ei ole parhaimmasta päästä. Tämä  tiedote osui silmiini, tämä kertoo, että kyllä vakuutusyhtiöissä muutakin tehdään kuin torpataan korvaushakemuksia:

Keskinäinen Vakuutusyhtiö Kalevan tekemän tutkimuksen mukaan noin kolmasosa (31 %) suomalaisista pelkää puolisonsa kuolevan - omaa kuolemaansa pelkää vain 17 prosenttia.
Tutkimuksen mukaan mitä nuorempi ihminen on, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa.
Peräti 26 prosenttia alle 35-vuotiaista kertoi kyselyssä pelkäävänsä kuolemaa, kun taas yli 55-vuotiaista vastaajista vain 10 prosenttia kammoksui tulevaa lähtöä.
Yleisemmiksi syiksi kuolemanpelkoon mainittiin mahdolliset kivut, omaisten kohtaama suru sekä toivotunlaisen elämän elämättä jääminen. 

Tulos on mielenkiintoinen. Nuoremmat pelkäävät kuolemaa enemmän kuin vanhat. Tuloksen luulisi olevan päinvastainen kuin kuolema on tilastollisesti vanhempana lähempänä. Ilmeisesti ihmiset löytävät jonkinlaisen sisäisen rauhan vanhempana, jolloin kuolemanpelko väistyy. Se nähdään väistämättömänä tosi-asiana kuin nuori pelkää tuota kaukaisuudessa siintävää kuolemaa, joka voi silti lopettaa riuhtaisulla vielä lupauksia ja seikkailuja täynnä olevan nuoren elämän.

Tutkimuksen tuloksista kyllä käy ilmi, ettei kovin moni pelkää kuolemaa. Olisi se kai huolestuttavaakin, jos perusterveistä ihmisistä suurin osa pohtisi kuolemaansa. Siinähän se elämä menisikin kuolemaansa pohtiessa. Osa ihmisistä torjuu ajatuksen kuolemasta kokonaan ja upottavat energiansa vaikka arkipäivän juoruiluun. Osa ei halua kuolemaa kohdata ajatuksen tasollakaan peläten sitä suunnattomasti.

Tilastollisesti olen jo elämäni puolivälissä. En mieti päivittäin kuolemaa, mutta kuolema on käynyt useammin mielessä kuin nuorena. Ehkä se johtuu siitä, että viime vuosina kuolema on vieraillut useammin lähipiirissä. Se on todellisempi asia kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Samoin tietysti oma terveyskään ei  tunnu kivenkovalta, voittamattomalta asialta kuin kymmenen vuotta sitten. Se voi murtua. Sen tiedostaa ja tuntee.

Olen huomannut, että tuntemani kuolemansairaat tai todella iäkkäät ihmiset eivät ole koskaan valittaneet pelostaan kuoleman edessä. Nämä ihmiset ovat  todenneet, että ei tälle mitään voi tai eivät ole puhuneet kuolemastaan lainkaan. Suojellakseen läheisiään kuvittelisin tai itseään läheisten reaktioilta.

Kuolemasta voi olla vaikea puhua siksikin, ettei tiedä, mitä sen kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuolinvuoteella maatessa tuo ajatus on kipeä ja todellinen, kun aikaisemmin sillä on voinut leikitellä todeten, että minulla on vielä aikaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kävin sitä minäkin jalkapalloa katsomassa

Taannoin kävin seuraamassa oikeastaan elämäni ensimmäistä urheiluottelua. Kyseessä oli Suomi-Kreikka-jalkapallomaaottelu. Yllätyin, että matsissa oli mukavaa. En ole koskaan ollut urheiluvastainen, mutta en ole imeytynyt mukaankaan urheiluhuumaan. Urheilu on vain jotenkin jäänyt, se ei ole kiinnostanut riittävästi, vaikka sujuvasti keskustelen urheilusta, koska kaikki uutiset kiinnostavat.

Missä vaiheessa päätetään tuleeko ihmisestä urheiluhullu vai ei. Koulussa en ollut urheilullisin, mutta en surkeinkaan. Minua risoi se, että kaikki urheilulajit, joita kouluissa järjestettiin, olivat joukkueurheilulajeja. Jos tulee melkein aina valituksi viimeisenä joukkueeseen, motivaatio on nollassa jo ennen pillin sointia. Enemmän pidinkin juoksusta, siinä sai lasketella menemään viestejä lukuun ottamatta siinä tahdissa, mikä omista kintuista lähti.

Kun löysin kirjallisuuden se oli minulle menoa. Se vastasi jotenkin enemmän minun mieleeni kuin urheilu. Jätin suosiolla urheilun muille. Kirjallisuus menee syvemmin sieluun kuin urheilu, vaikka miljoonat urheilufanit ovat taatusti eri mieltä.

Urheilussa minua ärsytti myös se jatkuva kilpailu, mikä on urheilun idea. Minulle oli yksi hailee, häviääkö joukkue vai ei. Intohimo ei riitä edes, vaikka seuraisin urheilua televisiosta. En romahda häviääkö Suomi vai ei. Useimmiten olen joka tapauksessa heikoimmassa lähtöasetelmassa olevan urheilijan tai joukkueen puolella.

Mutta Olympiastadionilla oli kyllä tunnelmaa. Joukkohurmokseen ajautui aivan huomaamatta. Ymmärsin, että mistä joukkotapahtumissa on kyse. Vähemmän innostunut ajautuu helposti mukaan. Tunnelma oli itse asiassa parempi kuin monissa rock-konserteissa, joissa olen ollut. Aina sitä kaksi tuntia pystyy huutamaan muiden mukana.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Jengin uhrina

Nuorisojengien väkivaltakeskustelu Helsingissä alkaa olla hiipumaan päin. Sinänsä hommassa ei ole mitään muuta uutta kuin että maahanmuuttajanuoretkin ovat intoutuneet pieksemään heikompiaan. Nuoret ovat aina sortaneet heikompiaan hakkaamalla ja ryöstämällä, joten mitään uutta tässä ei ole. Nuoriso ja lapset ovat kaikken julmimpia heikompiaan kohtaan.

Osan mielestä nuoria pitäisi paijata lisää ja osan mielestä koventaa sanktioita. Pakko myöntää, että kallistun sanktioiden kannalle. Yhteiskuntamme suurimpia ongelmia on se, ettei pahanteosta saa kunnon rangaistuksia. Kun olet alaikäinen, kaikki ovat törkeydelle ja julmuudelle ovat avoinna.

Aina löytyy joku paijaamaan nuoren kovaa elämää. Kukaan ei tajua, että monella nuorella on ollut kova elämä, mutta hän ei kosta sitä heikompiinsa. Ne, jotka kostavat, ovat suojelun alla, kunnes Keravan vankilan ovet aukeavat, ja tosi konnan elämä alkaa.

Palataan vuoteen 1990.  Pohjois-Vantaata terrorisoi eräs vähemmistökansallisuuden johtama jengi. Seisoin bussipysäkillä 10 matkan korttini kanssa. Tuolloin ei ollut vielä mitään piippauslaitteita ja lippu oli leimattava ilman todistusta henkilöllisyydestäni.
Minua lähestyi minuakin pienikokoisempi poika. Olin sentään silloin hädintuskin 140-senttinen. Hän rupesi tivaamaan minulta rahaa, jota minulla ei ollut. 10 matkan kortistani hän ei ollut kiinnostunut ja totesi, että tällä hän ei tee mitään. Hän löysi kuitenkin taskuistani 20 pennin kolikoita, jotka otti talteensa. 

Hänen lakeijansa seisoivat ympärillä, tavalliset suomalaiset nuoret, ja samoin tekivät aikuiset ympärillä. Kukaan ei ollut huomaavinaan, vaikka poika ilmiselvästi ryösti minua. Aikuiset olivat toisessa maailmassa, tuona aikana he eivät edes voineet räplätä älypuhelimiaan tietämättöminä. Tuolloin tajusin, ettei tässä yhteiskunnassa kannata odottaa apua keneltäkään, koska sitä ei ole olemassa.

Toinen tapahtuma vuosia myöhemmin. Odotin metroa Rautatieaseman metroasemalla. Maahanmuuttajaporukka lähestyi. Tiesin, että ryöstöhän tässä on edessä, sen aisti kaikesta. He tonkivat taskujani, jossa olivat vain silmälasit. Tällä me emme tee mitään, porukan pomo totesi ja laski minut jalomielisesti menemään.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ole kaunis, hyvä ihminen





Hollywood-tähtien epäonnistuneet tai onnistuneet kauneusleikkaukset ovat ihmisten kauhistelunaiheita. Miten se nyt meni sellaista tekemään? Nätistä naisesta tuli hirviö.

Viimeisimpänä on kauhisteltu Rene Zellwegerin muuttunutta ulkonäköä. Suloisesta tytöstä tuli jotain ihan muuta. Rene väittää vain muuttaneensa elämäntyyliänsä. Sen voi jokainen päätellä, muuttuuko turpavärkki ruokavaliolla salamaniskusta.

Ihmiset lässyttävät mielellään, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Jokainen mielellään kuvittelee, että itse tulisi hyväksytyksi sellaisella ulkomuodolla, jonka on osakseen saanut tai jollaista on jaksanut ylläpitää ilman vaivannäköä.

Ne, jotka oikeasti pitävät sinusta, viis välittävätkään ulkonäöstäsi, ellet ole ylipainoinen. Ylipainostasi huomautetaan aina. Ei ole väliä sukupuolellasi. Päin naamaa harvemmin tietenkään aikuista ihmistä haukutaan läskiksi ja kehoitetaan samalla laihduttamaan. Ylipainoinen kyllä tietää, ettei hän ole hyväksytty läskinä ilman sanojakin.

Susiruma nainen harva nainen haluaa olla, naisille ulkonäöllä on yhä enemmän merkitystä, mutta ei edes tavallisista, arkisista miehistäkään taistella. Ulkonäöstä huolehtiminen alkaa olla jo oletusarvo. Nuhjuista ihmistä pidetään laiskana, ehkä tyhmänäkin, ellei tämä jollain muulla tapaa erotu ihmisten joukosta edukseen taidoillaan tai jollain muulla asialla.

Vaikka kaikkialta tulvii kirjallista informaatiota, olemme siinä tilanteessa, että kuvilla on suurempi merkitys kuin koskaan. Sen voi todeta nopeasti sosiaalisesta mediasta. Lisäämäsi selfie herättää huomiota eri tavalla, kun vaikka pohdit Suomen ulkopoliittista asemaa. Kuva on helppo. Ja jos olet kaunis tai komea, kuvasta on helppo tykätä. Rumempi ihminen kun lisää kuvansa, ihmisille tulee vaivaantunut olo. Mitä tähän uskaltaisi nyt sanoa, ettei kukaan pahoita mieltänsä.

Kauneuskirurgiaa paheksutaan moraalisella tasolla, mutta ala ei ole laskusuhdanteessa. Asiakkaita riittää. Ne leikkelevät itseään, joilla on siihen varaa ja jotka eivät koe luovuttaneensa itseään samalla kauneusihanteiden paholaiselle. Mutta mitä muutakaan kuin kauneusihanteiden hyväksymistä on ihmisten ikuiset dieetitkin. Botox ja kirurgin veitsi on vain askel kovempaan suuntaan.

Jokainen tietää, että valintatilanteessa kaunis tai komea ihminen voittaa aina. Tämä koskee niin valintaa työpaikoilla kuin romanttisissa suhteissa. Rumakin valitsee kauniin, eikä rumaa. Ruma haluaa olla kaunis tai komea hänkin. 

Mutta Rene. Hän ei ole enää tyttönen, vaan 45-vuotias nainen. Voiko odottaa, että Rene on lopun ikäänsä se höpsö nuori nainen elokuvista. Ei. Pelkäävätkö ihmiset katsoessaan ikääntyviä tähtiä menettävänsä otteen omasta nuoruudestaan. Ja tähdet vastaavat huutoon leikkemällä itseään, että ihmisten unelmat ikuisesta nuoruudesta säilyvät.

Yleisön kun ei tarvitse toteuttaa yleisön unelmia. Heille rumuus annetaan anteeksi, jos ei tee itsestään numeroa ja pysyttelee syrjässä menestyvien, tavoiteltujen,  kauniiden ja komeiden maailmasta.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kun tahto ja rakkaus eivät riitä

Näytelmässä satava vesi oli omaperäinen, mutta tehokas ratkaisu.
Kansallisteatterin Vanja-eno on saanut hyviä arvosteluja kriitikoilta. Anton Tsehovin näytelmissä saakin tehdä töitä, jos saa ne epäonnistumaan.

Paavo Westerberg ei epäonnistunut, vaan ohjaajana saa kolmen tunnin näytelmästä yllättävän hyvin soljuvan, hiljaisen, mutta myös tarvittaessa raivokkaan näkemyksen aikaan. Tsehovin melankolia ja synkkyys on viipyilevää, mutta toivotonta yhtä kyllä.

Ihmisen lähestyessä viidettäkymmentä ikävuottaan tuntee menetetyt mahdollisuudet. Joko ne ovat aitoja menetettyjä mahdollisuuksia tai omassa mielessään syntyneitä. Vanja-eno kokee elämänsä menneen hukkaan ränsistyvällä maatilalla 1800-luvun Venäjällä. Elämä ei antanut sitä mitä Vanja halusi tai hän ei uskaltanut sitä ottaa.

Kristo Salminen näyttelee mukiinmenevästi Vanja-enoa. Joskin Vanja-eno jää sivuhenkilöksi vähintäänkin yhtä pettynyttä ja myös alkoholisoitunutta lääkäri Astrovia raivolla näyttelevän Eero Ahon varjoon. Emmi Parviainen näyttelee hienosti naiivia Sonjaa, Vanjan sisarentyttöä, joka myös on jäänyt hiipuvan maatilan suojiin.

Maatila saa vipinää, kun tilalle saapuu professori Serebrjakov Jelena-nuorikkoineen. Professori on Vanjan kuolleen sisaren mies. Itsekäs ja narsistinen professori, mies joka on uskaltanut jahdata tieteellisiä unelmiaan, niissä onnistumatta, haluaisi myydä tilan alta Vanjalta.

Yksi näytelmän teemoista on myös rakkaudet, joilla ei ole onnistumisen mahdollisuuksia. Jelena on naimisissa vanhan miehen kanssa, jota ei rakasta, ja Vanja ja Astrov rakastavat Jelenaa. Nuoren tytön palvonnalla Sonja rakastaa Astrovia. Kukaan ei saa rakkautta. Jelenan kylmää suhtautumista rakkauteen ja ihailijoihinsa Krista Kosonen näytteli vähäeleisesti, mutta rakkaudelle tylyn toimivasti.

Vanja-enon lavastus ja puvustus ovat toimivia. Ikiaikainen ränsistynyt, pölyinen ja pimeä talo on sujuvasti yhdistetty Sonjan jaloissa oleviin Nokian kumisaappaisiin. Syntyy ajaton vaikutelma, jota näytelmän musiikki vahvistaa. Ajoittainen turha ovien paukuttelu toi melankolisen seesteiseen tunnelmaan säröä. Sinänsä näyttelijöiden vaeltelu lavasteissa tuo vaikutelmaa, että tämän näytelmän henkilöt ovat eksyksissä elämässään.

Mietin, kuten usein teen, Vanja-enon loppua. Vanja on lopulta tyytyväinen, että saa jatkaa tapahtumatonta elämäänsä ränsistyvällä maatilalla. Siinä on sellaista elämänfilosofiaa, jota voi ymmärtää. Parempi elämä kurjanakin, kun elämää ei ollenkaan. Vanjakaan ei halunnut kuolla ja Sonja jäi Vanjan seuraksi odottamaan rakkautta, jota ei koskaan saisi. Ränsistyneellä elämällä on aikaa odottaa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Juice ui minuun

Joistakin kirjoista tulee henkilökohtaisia. Minulle kävi näin Antti Heikkisen kirjoittaman elämäkerran kanssa Juice Leskisestä. Risainen elämä (Siltala 2014) painui sisikuntaan eri tavalla kuin mikään kirja aikoihin. Kirja on vallannut ajatuksiani päivin ja öin. Sain kirjan nyt vihdoin luettua, niin en ehdi kokonaan sekoamaan Juicen elämään.

Tuohon Juicen elämään salaperäisellä tavalla sa
maistuin, vaikka minun iässäni 37-vuotiaana, Juicella oli jo maksakirroosi ja hän oli Suomen tunnetuimpia kasvoja. Minulla ei ole vielä maksa poksahtanut ja mainettakaan ei ole riittävästi.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Runoja lentokentiltä

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka viihtyy lentokentillä ja lentokoneessa. Siinä lähtemisen tilassa on jotain vastustamatonta. Niinpä olen myös kirjoittanut paljon lentokentillä.

Lähteminen on lentämisessä
rakkainta.
Sitä tunnetta kun irtoat arjesta ja
maasta, ei korvaa mikään.
Ei väliä tuskaisella odottamisella, ei
epämieluisalla vierustoverilla.
Saan lähteä.
Pudonneita lentokoneita ei kukaan mieti.

-------------------------------------------
Eksyminen lentokentillä on pahinta.
Olen tehnyt sen kaksi kertaa.
Kerran Arlandalla, kerran Frankfurtissa.
Toisella kertaa säilyin ehjin nahoin,
sillä seurasin opasteita.
Suututtavinta on, että sinun on
ehdittävä portille. Juostava, vaikka pysäytetään.
Ketään ei välttämättä kiinnosta,
sillä jokaisella on omat murheensa ja työnsä,
jolla he täyttävät päivänsä.
Onnellisimmilla on joku, joka odottaa
takaisin kotiin.
------------------------------------------

Tulin Veronasta.
Viikon verran siellä, pidin.
Väsyneenä Frankfurtin lentokentällä
odottelin lentoa Helsinkiin.
Humalainen saksalainen harhaili ympäriinsä.
Sillä oli vain lentolippu.
Kaverinsa hänet jättäneet
iloisen ryyppyreissun jälkeen etelässä.
Näin, kuinka virkailija pudisteli päätään
kun se tyrkytti lentolippuaan.
Ei ole lentoa tarjolla, taisi mennä.
Sitten seuraani lyöttäytyi humalainen yksikätinen suomalainen.
Se sössötti minulla olleensa Kuubassa:
Tulen Havannasta, siellä on halpaa viinaa ja halvat naiset.
Kun laskeuduimme Helsinkiin
se nukkui sammuneena, vallanneena penkkirivin.
Lentoemännät eivät olleet saaneet sitä hereille.
----------------------------------

Lento Bulgariaan Prahasta.
Sen täytyi olla viimeisiä Euroopan lentoja, joilla sai polttaa.
Minulle se oli toinen lento elämässäni.
Ensimmäinen lento vei juuri Prahaan.
Oli 90-luvun viimeinen vuosi.
Poltin enemmän kuin oli tarpeen.
Hauskuus siitä, ettei se ollut kiellettyä.
Balkanilla eivät päteneet samat säännöt kuin Euroopassa.
Lentoemännät olivat vanhoja, aavistuksen kiukkuisia.
Savu tukahdutti niiltä hymyn.

-----------------------------------
Lähdöstä Banjulista oli tunteja.
Lensimme jossain kohtaa Biskajanlahtea.
Muut nukkuivat tai teeskentelivät nukkuvansa.
Minä olin hereillä ja henkilökunta.
En saanut unta.
Verhot olivat kiinni ja valot myös.
Tiesin, että olutta voisi olla tarjolla.
Näin lentoemännät olivat luvanneet ennen valojen sulkemista.
Hiivin penkistä ylös, varoin herättämästä ketään.
Pyysin lentoemänniltä kahta oluttölkkiä.
Se on enemmän kuin yksi, mutta ei liikaa.
Näin säästäisin heidät uudelta vaivalta.
He nauroivat, mutta rahastivat pyytämäni.
Palasin paikalleni. Siemailin olueni,
en saanut unta.
--------------------------------
Kauneimmat lentoemännät.
He ovat missä?
Haluatko kahvia vai teetä?
Hetken huomiotasi, kiitos.
--------------------------------
Entinen tyttöystäväni osti hajuvettä Ljubljanan lennolta.
Paluumatkalla haistoin saman hajuveden tuoksun
toisella naisella.

torstai 9. lokakuuta 2014

Olin sitä minäkin koulukiusattu

Koulukiusaaminen on taivastelun aihe, joka välillä katoaa ja palaa takaisin. Kakarat toki rääkkäävät heikompiaan näiden taivastelujaksojen välilläkin.

Uusimman taivasteluvaiheen aikana moni julkkis on kertonut olleensa koulukiusattu. Epäilemättä näin on. Lapsena ja nuorena jollain tavalla massasta erottuvat yksilöt ovat koulukiusaajien silmätikkuja numero yksi.

Jokainen koulukiusaamisestaan avoimesti kertova julkkis auttaa koulukiusattuja. He antavat toivoa, että tunnelin päässä voi olla valoa ja pitkän nenän näyttämistä kiusaajilleen. Mikäli vain koulukiusaajat eivät ole onnistuneet murtamaan koulukiusatun itsetuntoa ja omanarvontunnetta ennen parempien aikojen koittamista.

Rohkein kaikista olisi se julkkis, joka rehdisti julkisuudessa tunnustaisi olleensa koulukiusaaja ja pyytäisi anteeksi uhreiltaan. Sellainen julkkis voisi laittaa koulukiusaajat ajattelemaan, jos sattuisi vielä olemaan sellainen julkkis, joita nämä juntturat katsovat ylöspäin.

Minä voin tunnustaa, etten ole koskaan ketään kiusannut. Ei minusta olisi siihen ollut, sillä siihen touhuun tarvittiin jollain tavaa uhkaavaa tai pelottavaa olemusta. Joskus olen ollut niitä räkänökkäisiä mukanaräkättäjiä, mutta silloinkin kyse on ollut lähinnä helpotuksesta, etten ollut itse naurun kohteena. Kiusattujen maailmassakin on kiusatusta kiusatumpia. 

Koulukiusattuna en ollut alinta kastia, jonka päällä olisi jokainen kävellyt. Minulla oli tiettyjä kiusanhenkiä, jotka olivat kimpussani. Heitä tosin oli muuallakin kuin koulussa. Suurimmat vihaajani asuivat samalla epämiellyttävällä kerrostaloalueella Pohjois-Vantaalla. Kyseessä todellakin oli viha. Sen aisti. Ihme kyllä, sillä en ollut missään tekemisissä kyseisen alueen ihmisten kanssa.

Suoranaista fyysistä väkivaltaa en kohdannut, tuuppimista ja tönimistä kyllä. Se ei ollut kuitenkaan sellaista hyväntahtoista muksimista, jota lapset ja nuoret harrastavat, kyllä siitä aisti halveksunnan.

Haukkumista ja vähättelyä sain sitäkin enemmän osakseni kuin fyysistä väkivaltaa. Usein väitetään koulukiusaajien olevan kateellisia kiusattavilleen, mutta eivät he sitä olleet. He pelkästään vihasivat ja inhosivat minua. Jostain syystä.

Niitä syitä voin vain arvailla, mutta jotain tekemistä täytyi olla sen kanssa, että poikkesin vahvasti massasta. Minua kiinnosti politiikka, historia ja kirjallisuus jo varhain. Kirjoitin ja sankarini eivät olleet samat kuin muilla. En pelännyt edes näyttää sitä, sillä eihän minulla ketään muita ollut tukena kuin oma itseni.

Ehkä he pienen kokoni takia aistivat heikkoutta, itsetuntoani he eivät onnistuneet täysin nujertamaan, vaikka ikuiset arvet omanarvontuntoon ja itseluottamukseen jäi. Ja tietty epäluottamus ihmisiä kohtaan. Eivät ne välttämättä koskaan täysin häviä.

Yleensä koulukiusaajilta toivotaan julkisuudessa anteeksipyyntöä. Moista en kaipaa. Olen ihan tyytyväinen, etten ole kohdannut heistä ketään kouluaikojen jälkeen. Mitä puhuttavaa minulla edes voisi heidän kanssaan enää olla. Eivät he merkitse minulle mitään.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Itketään yhdessä osa 2

Taas on se aika vuodesta, kun televisiosta tulee Vain elämää ja laulajat itkevät tv:ssä. Kotikatsomoissakin itketään. En ole yhtäkään Vain elämää-kautta aktiivisesti seurannut.

Ei ole tarviskaan, sillä muilta saa tarvittavat tiedot tapahtuneesta. Sen kyllä tiedän, että Vain elämää-kappaleen alunperin laulanut Irwin Goodman ei pillitystä katselisi.

Vain elämää-sarja on siitä poikkeuksellinen tositv-sarja nykyisin, että osa sitä inhoaa yli kaiken ja osa rakastaa. Useimpiin tositv-sarjoihin suhtaudutaan vihamielisesti, vaikka niitä salaa katsottaisiinkin.

Sama koskee ohjelmaa kommentoineita muusikkoja, osa ei haluaisi lähteä sarjaan pillittämään, kun toinen ottaa osallistumisen suurena kunniana.

Sitä en osaa sanoa, miksi artistit liikuttuvat siitä, kun joku muu laulaa heidän kappaleitaan. Ehkä se on suurin kunnianosoitus, jonka kollegalta voi saada.

Itse en ole lukenut runojani koskaan julkisesti, mutta saattaisin liikuttua, jos joku muu niitä lukisi. Toinen vaihtoehto on, että nauraisin. Niinhän ne sanovat, että itku ja nauru ovat toisiaan lähellä. Jo se, että joku pyytäisi lukemaan runojani, aiheuttaisi minussa tunnevyöryn.

Vielä vähemmän ymmärrän, miksi katsojat liikuttuvat siitä, että artistit liikuttuvat. Se on se itketään yhdessä. Minä en vain pysty itkemään kuin tosielämän tapahtumille. Olen monen kanssa keskustellut asiasta, että miksi he itkevät elokuville ja muille. He sanovat olevansa herkkiä. Läheskään kaikki itseään herkkänä pitävät eivät välttämättä edes ole herkkiä, peräti itsekkäitä. Tunteet ovat itsekkäitä.

Itsekin pitäisin itseäni herkkänä, mutta minulla ei ole itkulaukaisinta. Valitettavasti. Viimeistään peruskoulussa se kitkettiin pois. Kun se joskus laukeaa, toivottavasti joskus sitten itku loppuukin. Kukaan ei pidä miesitkupilleistä. Miehen itku on jollain tapaa pelottavaa, siinä missä naisen itku tehokasta.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Sanon aina kyllä kaikelle suorittamiselle

Hesarista katseeni löysi jutun 23-vuotiaaksi tohtoriksi väitelleestä Linda Laatikaisesta, joka opettelee nyt 27-vuotiaana vapaa-aikaa. Ensiksi ajattelin, että onpa surku, jos koko nuoruus on mennyt suorittamisessa ja että vasta nyt on aikaa ystäville ja hengailulle.

Mutta sitten taas mietin, että mitäpä sitä kukaan on neuvomaan, miten elämänsä elää. Olisin kai itsekin voinut opiskella aikoinaan paremmin, jos olisin vain silloin saanut siihen motivaatiota ja itsekuria. En löytänyt noita asioita silloin.

Moni elää 27-vuotiaaksi kaikkea muuta kuin tehokasta työ- tai opiskeluelämää. Puhutaan, että nuoruuden kukkeimmista vuosista pitäisi nauttia. Käsitys on vähän se, että suorittaminen ei voi olla elämästä nauttimista. Ja kyllä, ei kannata odottaa eläkettä, että ehtii elää sellaista elämää kun haluaa. Ja työstäkin saa kyllä hauskaa, kun yrittää.

Suoraan sanottuna itse kokisin ahdistavaksi elämän, että minulla olisi pakonomainen tarve suorittaa jokin tutkinto tai vastaava, että pääsisin nopeammin seuraavaan. Toisaalta minua ei haittaa yhtään, vaikka joku ihminen uhraisi elämänsä suorittamiselle. Joskus olin yliopiston pääsykokeessa ja katselin kun jotkut itkivät salin ulkopuolella. Ehkä he olivat ladanneet kaiken pääsykokeeseen ja kun se meni mönkään, he romahtivat.

Sellainen vipinä minulla on, että jossain vaiheessa se kostautuu, jos pitää itseään liian tiukilla. Joskus ne voimat ehtyvät, jos vain ruoskii itseään eteenpäin, eikä anna itselleen mahdollisuutta myös epäonnistua tai edes levähtää. Psyyke pettää jossain vaiheessa tai häviää ilo, jos sellaista on suorittamisen keskellä ollutkaan.

Lindalle itsensä kovilla pitäminen on kannattanut, mutta on monia ihmisiä, jotka repivät itseään kaikkialle, eivätkä välttämättä siitä hyödy. Jos tiedetään, että joku on vaikka työelämässä valmis kaikkeen ja aina joustamaan, jossain vaiheessa sitä pidetään itsestäänselvyytenä. 

Linda kertoi myös sanoneensa kyllä kaikelle. Hmm. Harvoin olen itsekään mistään kieltäytynyt, vaikka joskus olis pitänyt. Jossain vaiheessa kahmin kaikki pyynnöt, mitä ihmisiltä sain. En osannut sanoa ei. Nykyisin arvostan vapaa-aikaa. Ei oikein tunnu järkevältä tuhlata yhtä elämää siihen, mitä muut haluavat.

torstai 2. lokakuuta 2014

Meidän poikamme sotimassa

Viime aikoina on ollut hieman hämmentävää seurata uutisointia, jossa ikään kuin uutena asiana tuodaan esille suomalaisten sotiminen ulkomaiden sodissa. Mikään uusi asiahan asia ei ole. Ehkä monilla toimittajilla vain puuttuu historiantuntemusta tai google ei toimi.

Suomalaisia on sotinut kautta aikojen palkkasotilaina ympäri maailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan Muukalaislegioonassa ei ollut suomalaissotilaista pulaa. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monia suomalaisia muukalaislegioonalaisia esiintyi lehdissä. Usaankin lähti toisen maailmansodan jälkeen useita suomalaisia upseereita, tosin useimmat pakon edessä. Ne, jotka olivat kokeneet jo sodan, eivät pitäneet sotimaan lähtöä enää mitenkään ihmeellisenä.

Se on myönnettävä, että nykyiset Syyrian sisällissotaan lähteneet poikkeavat edellisistä lähtijöistä. He tuskin tienaavat elantoa sotimalla Syyriassa, eivätkä pakene tylsää elämää tai kiukkuista akkaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että syyt Syyriaan lähtöön olisivat pelkästään uskonnolliset. En jaksa myöskään uskoa, että Suomessa olisi niin tulisieluisia islamilaisia, että he vain sen tähden lähtisivät uhraamaan henkeään.

Usein sotia käyvät nuoret miehet. Ja nuoret miehet ovat yleensä enemmän tai vähemmän turhautuneita, varsinkaan jos heillä ole vaimoa tai tyttöystävää, joka rauhoittaa tilannetta. Tähän soppaan kun lisätään ulkopuolisuuden tunne, jonkinlainen uskonnollisuus ja se, ettei tunnu kuuluvansa ympäröivään yhteiskuntaan sen arvostettuna osana, niin lähtö Syyriaan voi olla tosi-asia.

Lähtöä sotimaan sinänsä on ehkä turha taivastella. Valtiot itsessään pakottavat poikansa kuolemaan oman tahtonsa takia. Kauhistuttavaa uusimmista lähdöistä on tehnyt vain se, että he ovat tehneet sen omasta tahdostaan, eivätkä valtion käskeminä.

Yhtä kaikki en usko, että sotimaan lähdetään pelkän seikkailunhalun takia. Nuoret miehet uskovat kuolemattomuuteensa, tiedostavat he silti viimeisen reissun mahdollisuuden. Sodassa he veikkaavat kokevansa sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea. Toveruutta, selviytymistä kuoleman edestä, taistelua jonkin suuremman edestä. Sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea.

Vaikka kaikki tämä olisi valhetta, uskoisin, etteivät he siitä välittäisi. Olemme eläneet Länsi-Euroopassa jo niin kauan rauhan ajassa, että olemme unohtaneet, että rauhan aika on maailmassa yleensä ollut vain poikkeus. Ihmisillä on jatkuva alttius väkivaltaan ja se yleensä odottaa vain purkautumistaan. Syyt väkivallan purkautumiseen ovat jo oma juttunsa.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Villen huikeat seikkailut Venäjällä

Ville Haapasalon, kirjan kirjoittajan Kauko Röyhkän ja valokuvaaja Juha Metson näkemys Ville Haapasalon 90-luvun Venäjän vuosista "Et kuitenkaan usko..." oli viime vuoden yllätysmenestyjiä.

Olin silloin kirjan tiedotustilaisuudessa ja kiinnostusta oli vähintäänkin yhtä paljon kuin Teemu Selänteestä kertovan Teemu-kirjan tiedotustilaisuudessa tänä vuonna. Tuossa Haapasalon kirjan tiedotustilaisuudessa oli Venäjän tv:kin mukana ja Villeltä sai puristettua haastattelun, kun oli riittävän sitkeä sopulilaumassa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Brunssilla Ameriikan vieraan kanssa

Tänään olin brunssilla eräässä tunnetussa helsinkiläisessä hotellissa, vai mikä se hieno sana olikaan pitkitetylle aamupalalla, erään Usassa työskentelevän kollegani kanssa. Olin jonkin verran väsähtänyt pitkäksi vierähtäneen viikonlopun jälkeen, mutta en antanut sen häiritä.

Oli mielenkiintoista kuulla, että miten isossa maailmassa, missä kaikki on isompaa, myös mediakin, miten kaikki toimii. Kivalla tavalla hän laittoi puheessaan väliin englanninkielisiä sanoja. Mutta Los Angelesissa ei puhuta suomea, vaikka sinne on nykyisin tunkua kotimaastamme.

Eräässä vaiheessa tuli puhetta menestymisestä ja epäonnistumista. Usassa pidetään luonnollisena, että yhdestä kerrasta ei ole pakko onnistua. Voi ottaa takapakkia useamminkin kerran, eikä sinua pidetä menetettynä tapauksena.

Usaa, jota pidetään menestymisen kulttuurina jos mitä, voi epäonnistua. Kunhan ei luovuta. Henkilökohtaisen konkurssinkin voi tehdä, eikä tarvitse olla loppuikää velkavankeudessa niin kuin Suomessa, jos bisnekset eivät suju.

Senkin hän kertoi, että Usassa merkitsee paljon se, millä alueella asuu. Suomesta voi lähteä, vaikka lähiöstä juttukeikalle, eikä se kiinnosta ketään, missä asut. Usassa varallisuuserot ovat Suomea suuremmat, että jos mitä paremmalla alueella asut, sitä enemmän vaikutusvaltaa sinulla täytyy olla.

Sellainenkin tieto tuli Ameriikasta, että kun Suomessa uhotaan nyt joka puolella paperilehtien tuhoa, mutta Usassa suunta on kääntynyt toisinpäin. Hehän liikkuvat vuoden pari meitä edellä mediamaailmassa. Uskoisin, että moni lehti siellä on kaatunut, mutta jäljelle jääneet voivat paremmin. Sota ei ole hävitty, vaikka taisteluita olisikin.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Lepää rauhassa Peter von Bagh

Minua ärsyttää yli kaiken, kun nykyään tunnetun ihmisen menehdyttyä käytetään RIP-termiä. Suomen kielessä kun olisi kaunis lepää rauhassa-termikin. Mutta nyt toivotaan lepää rauhassa Peter von Baghille ainakin.

Peter oli viimeisinä vuosina huolissaan elokuvan tulevaisuudesta ja niin olen minäkin. Nykyisin kuvataan vain uudelleen vanhoja elokuvia tai mitään uusia ideoita ei tuoda. Masentavaa. Lahjakkaita tekijöitä täytyy olla, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia. Masentavaa.

Peter von Bagh oli elokuvamaailman kriitikko, joka pohjasi arvionsa aivan valtavaan tietomäärään elokuvista. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat vähissä. Ja jos heitä on, he eivät pääse ammattitaidollaan kertomaan elokuvista, myös niistä klassikoista, joita ilman emme voisi elää.

Tai joita ilman ilmeisesti rahvas voisi elää, mutta kukaan ei enää paremmasta kerro.

Elokuvatyönsä lisäksi von Bagh teki jättityön tallentamalla suomalaisen iskelmän historiaa. Aikana jolloin sille ei annettu arvoa. Kiitos Peter.


torstai 25. syyskuuta 2014

Hän halusi pelastaa kansan synnistä

Kuva:Wikipedia
Luin Historia-lehdestä artikkelin saarnaaja Savonarolasta, joka vaikutti 1400- ja 1500-lukujen vaihteen Firenzessä. Hän saarnasi hengestään piittaamatta maallisen hurjasteluun sortunutta paavia vastaan ja muitakin ahneita ja rikkaita vastaan.

Mies sai kansansuosiota, eikä häntä edes tapettu heti. Hetkeksi hän loi Firenzeen uskonnollisen diktatuurin, jossa irstailusta ja paheellisuudesta rangaistiin kuolemalla ja muilla julmilla rangaistuksilla. Kaupunkilaiset keräsivät tavaroitaan sananmukaisesti turhuuksien roviolle, sillä oikean moraalin valtaamassa maailmassa ei tarvittaisi mitään turhaa tavaraa.

Lopulta kansa kyllästyi haluamaansa tai pelkäämäänsä uuteen ilottomaan ja synnittömään elämäänsä. Savonarola päätti päivänsä roviolla, nyt vääräuskoisena. Oikeauskoisuus muuttuu tarvittaessa vääräuskoisuudeksi. Kenellä ikinä on viimeinen sana.

Meidänkin aikaamme syytetään rahan ja rikkauden palvomisen ajaksi, eittämättä myös synnin täyttämäksi turhuuksien ajaksi. Kaikkea turhaa tavaraa luodaan jatkuvasti, kiihtyvään tahtiin. Näin uskoisin kaikkien aikojen olevan aikalaistensa mielestä.

Savonarolan kaltaisia hahmoja on noussut uskonnoissa myöhemminkin. Samanlaista synnin puhdistusta ISIS-järjestökin kai suorittaa omasta mielestään Syyriassa ja Irakissa.

Lähes kaikki kansansuosioon nojaavat poliitikot myös lupaavat kitkeä korruption ja pelastaa kansan, kunnes valtaa saatuaan muuttuvat edellisen vallan kaltaiseksi. Eliitti syntyy kaikkiin valtatyhjiöihin. 

Kansan halu parannukseen on lyhytaikainen. Se mikä vaikuttaa likaisen synnin ja rahanvallan kitkemiseltä elämästä, tuntuu pian kansasta ahdistukselta. Ei kukaan halua elämää ilman mitään turhuuksia, elämää, jossa olisi vain velvollisuuksia. Ei ihmiset jaksa odottaa autuutta kuoleman jälkeen, mutta yllättävän moni kyllä odottaa autuuden alkavan eläkkeellä.

Edes pakko ei riitä loputtomiin ohjaamaan ihmistä parannukseen, jota hän ei ole halunnut kuin siinä idealistisessa halussaan olla parempi ihminen ilman himoa ja rikkauksia. Lähes kaikki, ellei kaikki pakottamiseen ja alistamiseen nojaavat yhteiskuntajärjestelmät ovat kaatuneet nopeasti tai hitaasti.

Kaatuneet kumminkin.
Gadgetissa oli virhe