maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kansa hullaantui sotakuvista

Puolustusvoimat julkaisi viime viikolla vuosien 1939-1945 sotien TK-miesten ottamia kuvia. Kansa hullaantui kun jättiarkistot siirrettiin verkkoon ja sivut kaatuivat. Itse pääsin selaamaan näitä kuvia kunnolla vasta lauantaina. Ei se mitään, vaikuttaviahan nämä SA-kuvat ovat. Kuvien lähde siis SA-kuva.

Eivätpä kuvaajat tai edes kuvattavat eläessään arvanneet, että 70 vuoden päästä heitä tihrustetaan pieniltä ruuduilta tai jopa kannettavista puhelimista.

Enemmän kuvia löytyy SA-kuvagalleriasta.













perjantai 26. huhtikuuta 2013

Runo valekerjäläisestä

Olet kerjäläinen.
Et kylläkään Romaniasta.
Kotimainen olet,
et edes erityisemmin säälittävä,
etkä ainakaan vakuuttava.
Painelet huojuen Erottajaa.
Edestakaisin ja varsinkin takaisin.
Portsari taluttaa sinut pois,
mutta palaat aina takaisin
sinne minne sinua ei haluta.
Juhlijoiden baariin.
Esittelet rypistynyttä lappuasi
ulkona röökiä vetäville.
Väität olevasi kuuro,
en ole aivan vakuuttunut.
Olisitko vain ottanut turhan monia aineita.
Ihmiset tyrkkivät sinua kauemmaksi.
Saamistasi röökeistä poltat vain hatsin,
mutta palaat hakemaan lisää.
Toiveikkaana nostat peukut pystyyn,
kun kohtaat minut,
mutta näytät minulle keskisormea,
kun halusi ei toteudu.
Minulla kun ei ole sinulle rahaa
tai edes röökiä.
Tarjoan vain ihmisille, jotka tunnen,
tai jotka haluaisin tuntea.
Portsari häätää sinut luotani pois.
En ole helpottunut,
sillä elämäsi kiinnostaa minua.
Pian olet jo baarin ikkunan takana.
Ikkuna erottaa minut kadusta
ja sinä pysyt kadun toisella puolella.
Niin on määrä.
Poliisit antoivat sinulle kyydin kauaksi,
sillä olit minua jälleen vastassa Annankadulla.
En tiedä, mistä tulet ja minne menet,
häiritsemään niitä,
joilla on vielä varaa juoda itsensä unohduksiin.
Olet sitkeä.
Se on harvinainen ominaisuus ihmisessä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

torstai 18. huhtikuuta 2013

Haluat tähdeksi vai haluatko sittenkään?

Anna Eriksson on useaan otteeseen avautunut julkisuudessa musiikkiteollisuuden epäkohdista. Viimeksi tässä Hesarin kuukausiliitteen haastattelussa. Siitä jokainen voi olla omaa mieltä, onko iskelmätähden kohtalo kurjin maan päällä, tähteyttä kun niin moni tavoittelee. Rohkeuden puutteesta Erikssonia ei voi syyttää, mutta hänellä on siihen varaakin. Eriksson on tähti.

Toisin on tähdeksi halajavalla. Hänellä ei ole varaa kiukutella eikä hyppiä seinille, sillä jos ei ole superlahjakas saa olla kiitollinen, että pääsee levyttämään, näyttelemään tai mitä nyt ikinä viihdebisneksessä haluaakaan tehdä.Tulijoita kun on ja sen portinvartijat tietävät.

Tuskin kukaan kuvittelee, että viihdebisnes olisi työehdoiltaan oikeudenmukaisimmasta päästä. Heikoimmatkin ammattiliitot pitävät omiensa puolta enemmän kuin yksittäistä tähdeksi haluavaa kukaan pitää. Jos on onnekas, saa heti oikeat ihmiset taakseen. Ei viihdebisneksessäkään kaikki ole riistettyjä. Haluan ainakin uskoa näin.

Itse olen toimittajan työssäni seurannut julkkiksia, tähdeksi haluavia ja viihdebisnestä itseään aika aitioasemasta. Kaikenlaista yhteydenottoa tulee aloittevilta taiteilijoilta. Mutta kun on tuntematon, harva pääsee edes lehtiin, ellei sitten omaa jonkinlaista koskettavaa tarinaa, joka rikkoo julkisuuskynnyksen.

Levy-yhtiöt kyllä tuppaavat mielellään tiedotetta kuin muutkin viihdebisneksen tekijät, mutta mielellään he hallinnoivat myös sitten sitä, kuka artistia pääsee haastattelemaan. Tätä ovat monet kollegat minulle valitelleet, oikeastaan mediallakaan ei ole väliä. Asia erikseen ovat tietenkin legendat ja todella isot nimet, joiden tekemisiä eivät enää pr-ihmiset määräile.

Mutta varsinkin iskelmäteollisuudessa artistin elinkaari on lyhyt, ellei hän heti onnistu voittamaan tavalla tai toisella kansan rakkautta puolelleen. Eilisen tangokuningas ei enää seuraavana vuonna vedä välttämättä lavoille ketään. Ehkä kuuntelijatkaan eivät ole suosikeilleen enää uskollisia, varsinkaan jos suosikki ei onnistunut lyhyenä etsikkoaikanaan laulamaan yhtään ikimuistettavaa hittiä.

Oma asiansa ovat vielä tv-laulukilpailut, jotka näyttävät olevan nyt hiipumaan päin. Ne eivät oikein kiinnosta enää katsojia ja useimmiten niistä ponnahtaneet eivät kiinnosta levyjen ostajia. Olen kuullut, että erään Idols-voittajan levyä myydään alelaarissa jo euron hintaan.

Joten. Haluatko tähdeksi vai haluatko sittenkään?

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kohtaaminen Helsingin yössä

Mies kävelee Kalevankatua kotiinpäin.
Nainen, ulkomaalainen, tulee vastaan.
-Muistatko minut? kysyy hän mieheltä.
-En. Pitäisikö? mies vastaa.
-Haluaisitko pitää hauskaa?
Mulla on paikka Iso Roobertinkadulla, nainen ehdottaa.
-Aha. En kiitos, mies vastaa.
Mies jatkaa matkaansa.
Yksin.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kansakunnan pelastaja Korhonen

Jos kohuopettaja Antti Korhonen olisi juuri nyt eduskuntavaaliehdokkaana, hänet valittaisiin kirkkaasti eduskuntaan. Uskomattomat yli satatuhatta suomalaista on kirjoittanut addressiin nimensä, ettei Korhonen saisi potkuja. Potkut tuli häirikön poistamisesta työntämällä koulun ruokalassa. Tätä kirjoitettaessa tosin koko totuus ei ole vielä selvillä.

Koulukurista tai oikeastaan sen puuttumisesta on jankattu vuosikaudet, mutta jonkinlaisen mätäpaiseen Korhonen laukaisi tahtomattaan. Liika oli liikaa, varsinkin kun kohuvideo ruokalaepisodista tuli julkisuuteen. Tilanteen kuvanneet koululaiset senkun räkättivät tilanteelle.

Sinänsä opettajia ei käy syyllistäminen. He ovat aika aseettomia häiriköiden edessä, kun pelkkä henkinen kurinpito ei riitä. Kaikilla opettajilla ei ole edes henkistä kanttia kurinpitoon. Johtunee osittain siitä, että Suomessa korkeakouluihin pääsee pääsykoekirjapuurtajat, eivätkä välttämättä elämänammattilaiset.

Osa opettajista myös laittaa mielellään päänsä puskaan väittäen, ettei ongelmia ole ja että häiriköitä täytyy ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Aamu-tv:ssä oli koulukurissa keskustelemassa vanhan yläasteeni eläköitynyt rehtori. Olin ymmyrkäisenä, koska yläaste oli silkan kaaoksen vallassa. Harvoin olen elämääni ollut niin tyytyväinen, kun pääsin siitä koulusta pois.

Ja mikäs on ymmärrettäessä. Tuskin kukaan järkevä ihminen kaipaa karttakeppiä sormille paukuttelevia sadistiopettajiakaan takaisin. Ongelma on vain siinä, että kun häiriköt täytyy nykyisin ehdoin tahdoin sijoittaa tavallisiin koululuokkiin, kiltit ja hiljaiset elävät terrorin alla, eivätkä hekään opi kunnolla.

Korhonen tuli rohkeasti omilla kasvoillaan julkisuuteen. Aiemmin opettajat ovat vain nielleet kouluissa kokemansa nöyryytykset. Harvalla työpaikalla kukaan suostuisi työskentelemään samanlaisissa olosuhteissa, kun ongelmakoulujen yläasteen opettajat tekevät.

Haluaisin tavata ne ihmiset, jotka ovat koulujen opetussuunnitelmista poistaneet muun muassa sen, että koululainen laitetaan itse siivoamaan hajottamansa esineen tai luuttuamaan aiheuttamansa sotkun. Ja jälki-istunnoissa ei ole tarkoituskaan olla kivaa, vaan kummasti sitä ajattelee tekojaan, kun istuu tunnin mitään tekemättä tai räpläämättä.

Koululaiset ovat aina aikansa kuva. Meidän aikamme koululaiset ovat levottomia, huonokäytöksisiä ja yksipuolisten oikeuksiensa vaatijia siinä missä aikuisetkin. Ehkä koulut rauhoittuvat sitten, kun aikuisetkin rauhoittuvat.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Muddyn syntymästä 100 vuotta

Kaverini J.I. pyysi minua kirjoittamaan Muddy Watersista (oikealta nimeltään McKinley Morganfield), tuosta amerikkalaisesta blueslegendasta. Hän itse on minua parempi Muddyn, bluesin ja kaiken muun musiikin asiantuntija, joten kirjoittelen vähemmän pieteettisemmin nyt.

Taitelijanimensä Muddy sai tarinan mukaan jo lapsena, koska piti mudassa leikkimisestä. Kiehtovaa luovuutta on käytetty lempinimessä, eipä täällä kotomaassa kovin kaksisia lempinimiä yleensä keksitä.

Muddy olisi täyttänyt sata vuotta 4.4., jos olisi elossa. Muddy siirtyi taivaallisiin soittojoukkoihin jo vuonna 1983 nukkuessaan. Arvostettuna miehenä. Sitähän Muddy, kuten muutkaan mustat blues- tai muutkaan muusikot eivät nuorena olleet. Rotuerottelun ollessa voimissaan nämä miehet joutuivat kulkemaan takaovien kautta hotelleihin ja motelleihin.

Moneen kertaan olen ollut huolissani, että blues ei tunnu kiinnostavan enää musikaalisia ihmisiä, ainakaan Amerikasta ei ole miesmuistiin tullut yhtään tunnettua mustaa bluesmuusikkoa. Ja musta blues mielestäni rullaa aina letkeämmin kuin valkoinen. Mutta rahat piilevät tyhjänpäiväisessä ganstarapissa.

Muddy kuten muutkin vanhan liiton bluesmuusikot olivat kotoisin Usan eteläosista, Muddy itse kunnostautui sähköisen Chicago-bluesin synnyttäjämiehenä, koska tulevaisuutta ei etelässä ollut. Tietysti muitakin oli, kuten Howling Wolf.  Kunnia heille.

Muddylle rockmusiikki on paljon velkaa ja varsinkin 60-luvun brittibändit nostivat avoimesti hattua Muddylle ja muille bluesmuusikoille, kuten alla olevasta videosta voimme nähdä. Saihan Rolling Stones itsekin nimensä Muddyn esittämästä biisistä. On mahtanut olla Muddyllekin suuri henkinen voitto, kun megatähdet halusivat hengata hänen kanssaan.

Mutta mistä ihmeestä Mick Jagger on löytänyt tuon karmean verkkapuvun, kun Muddy esiintyy tyylikkäänä puvussa, kuten vanhan liiton bluesmuusikot yleensäkin.


torstai 4. huhtikuuta 2013

Metsäperkele, ei niin perkele mieheksi

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri
Kävin katsomassa Kari Heiskasen ohjaaman Metsäperkele-näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Näytelmä kertoo suomalaisen metsäteollisuuden patruunojen patruunan G.A.Serlachiuksen tarinan ja siinä sivussa palan suomalaista historiaa 1800-luvulta, kuinka keskelle ei mitään Mänttään voi perustaa paperitehtaan vastoin kaikkia odotuksia menestyksestä.

Vastoin tapojani luin muiden kirjoittamia arvosteluja näytelmästä. Pääosin sävy oli negatiivinen tai parhaimmillaan keskiverto. Metsäperkeleessä on puutteensa, mutta itse nostaisin näytelmän parempaan sarjaan. Näytelmä oli sujuva sekä näyttelijäsuorituksiltaan että käsikirjoitukseltaan. Tekotaiteellisuutta siitä en löytänyt ja se on aina positiivista. Mikään ei ole tuskallisempaa kuin tekotaiteellinen näytelmä.

G.A.Serlachius on mieshahmo, joka ei sovi aikaamme, raivokas, hankala, mahtipontinen ja äkkipikainen. Minuun köyhyydestä helvetillisten vaikeuksien kautta metsäpatruunaksi kohonneen miehen tarina vaikutti. En pidä öykkäreistä, mutta kova kiipiminen ja omien vaiennettujen tunteiden tukahduttaminen jättää ihmisen persoonaan jälkensä.

Kukaan ei suunnittele elävänsä ja saavansa käyttövoimansa kostonhimosta ja suuruudenhulluudesta, mutta niin voi käydä. Materiaalinen kunnia ja byrokraattien nujertaminen ei tainnut kuitenkaan tehdä G.A. Serlachiuksesta onnellista miestä, siihen pyrkii näytelmäkin sanomaltaan.

Pertti Sveholm tekee vakuuttavaa jälkeä G.A:na. Hän on kohteensa näköinen mies, mutta ei näyttele vain ulkokultaisesti, mikä on aina vaarana, kun muistuttaa liikaa kohdettaan. Hän saa puhallettua itsensä raivoon, mutta ajoittain jopa herkkään katumukseen.

Muut näyttelijät jäävätkin Sveholmin varjoon. Aino Seppo G.A:n Alice-vaimona varsinkin. Tosin näytelmä on äijien näytelmä, onneksi näin, sillä 1800-luvulla maailma oli miesten halusi sitä tai ei. Tai oikeastaan maailma oli rikkaiden miesten. Eero Aho hieman koomisena Serlachiuksen luottomies Alexander Neiglickinä pärjää sentään Sveholmille roolin erilaisuuden takia. Mieleen jäi myös näytelmän erinomaiset lapsinäyttelijät. Luontevia kuin mitkä.

Sitä en osaa, kuinka paljon Metsäperkeleestä saavat irti ne, jotka eivät millään lailla tunne 1800-luvun Suomen historiaa. Siksi kai historian vaiheisiin opastetaan näytelmässä ehkä turhan kansakoulumaisesti, kun aikakausi vaihtuu ja se toi näytelmään tiettyä töksähtelevyyttä kohtauksesta toiseen.

Näytelmän lavastus on parhaita, ellei paras näytelmistä, jotka olen nähnyt. Heti näytelmän alkuun lavalla puksuttava höyryjuna kertoi, että nyt ollaan suuren tarinan äärellä tai ainakin sellaiseksi haluavan, ja suuren miehen, oli hän sitten nykypäivän mittakaavassa työpaikkapsykopaatti, joka terrorisoi ympärillään olevia oman missionsa eteen.

Nykyisten suuryritysten pomoista poiketen Serlachius sentään vaati itseltään yhtä paljon kuin muilta, jopa kokaiinia nappaillen, että pysyisi hereillä yöt työtä tehden. Tuohon aikaan se ei tietenkään ollut laiton huume. Lisäksi 1800-luvulla tappiollista yritystään ei voinut jättää yhteiskunnan maksettavaksi, vaan tappioista maksettiin omalla päällä ja varallisuudella, kuten konkurssin partaalla useasti keikkunut Serlachius teki.
Gadgetissa oli virhe