lauantai 29. joulukuuta 2012

Perhe se on legendallakin


Jim Morrison on yksi historiaan jääneitä rockpyhimyksiä, mutta jonkun veli tai poika Jimkin on ollut.

torstai 27. joulukuuta 2012

Vahdinvaihto Stalingradissa



Vaikuttavan näköistä marssia Stalingradin taistelun muistomerkillä. Noilla Stalingradin taistelupaikoilla tekisi mieli joskus vielä käydä. Nykyisinhän kaupungin nimi on Volgograd, mutta nimenvaihtoa takaisin Stalingradiksi pohditaan.

Ja vaihdetaanko kaikki ne lukuisat Stalinin nimeä kantaneet kaupungit taas Stalin-alkuisiksi? Stalinhan äänestettiin Venäjällä kolmanneksi suosituimmaksi venäläiseksi joskus muistaakseni, vaikkei Stalin ole edes alunperin venäläinen.

Tuleekohan Pietaristakin taas Leningrad? En jaksa uskoa. Kaupungilla kun oli kunniakas historia ennen Leniniäkin. Leninin mausoleumi tuskin vähään aikaan vielä katoaa Moskovasta. Sehän taitaa olla yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Enkelipojan kuolema

Ennen joulua etsiskeltiin Arttu-poikaa, joka valitettavasti löytyi kuolleena. Tälläisille tarinoille toivoisi onnellista loppua, mutta itse epäilin jo heti aluksi jo pahinta, sillä pakkasessa ei kukaan kauan hengissä säily.

Artun tarina on surullinen ja herättää surua, mutta minua joka kerta tälläisen tapauksen kohdalla ihmetyttää, miksi ihmiset ottavat valikoiden osaa ns. yhteisellä surulla, vievät kynttilöitä turmapaikalle ja menevät jumalanpalveluksiin, jossa eivät muuten koskaan käy.

Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin ihmisiä enemmän tai vähemmän traagisesti, mutta vain tietynlaiset uhrit nousevat julkisuuteen ja herättävät ihmisten myötätunnon. Useimmiten ihmisten myötätunto herää, jos traagisesti kuollut on lapsi tai nuori. Varsinkin jos aika on joulu, perheen juhla. Lapset pidetään myös viattomina ja näin herättävät myötätuntoa.

Toiset yhteistä surua herättävät kuolemat, ovat ne onnettomuudet, joissa kuolee paljon ihmisiä sekä viime vuosikymmenenä yleistyneet joukkomurhat. Yhteinen suru vain loppuu yhtä nopeasti kuin alkaa. Sen jälkeen vain rakkaitaa menettäneet surevat.

Ei tietysti tarvitse olla professori ymmärtääkseen, että ne ihmiset, joihin Artun kaltaiset tarinat eniten vetoavat, omaavat itse lapsia. Jos on lapseton, ei toki voi ymmärtää, millainen pelko oman lapsen menetys on. Pohjimmiltaan yhteisessä surussa kun on kyse oman tai oman lapsen menettämisen pelosta.

Itse veikkaan, että tässä Arttu-pojan kuolemassa etsitään vielä syyllisiä. Huoltoyhtiötä syytetään taatusti vielä lumen kuormaamisesta väärin ja jossain vaiheessa kun myötätunto vanhempia kohtaan vähenee, myös vanhempia.

Toivoisin, ettei näin käy, mutta pelkään pahinta. Suomessa kun surun jälkeen alkaa aina syyllisten etsintä, vaikka tässä Artun tarinassakin oli kyse traagisten yhteensattumien ikävästä lopputuloksesta.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Ei niin jouluinen tarina

Jo kolmena vuotena peräkkäin ennen joulua joku sukulaiseni on kuollut. Ensimmäisenä isoisä, sitten isä ja nyt enoni. En välttämättä ollut vuosiin läheinen enoni kanssa, mutta viime vuosina lähennyin uudelleen. Hän oli mukava ja ystävällinen ihminen, jonka aika ei olisi ollut vielä.

En tiedä, onko tämä sitten kohtalon ironiaa vai mitä, miksi kuolemat tapahtuvat ennen joulua. Joulu ei ole oikein ollut vuosiin tärkeä juhla minulle, mutta se vähäkin riemu on joulusta kadonnut. Sitä miettii, että kuka kuolee ensi jouluna.

Nämä sukulaiseni olivat ainakin jossain elämän vaiheessa tupakkamiehiä. Mieleen tulee väkisinkin, että kuinka monta joulua itsekään, kun on tupakkamies. Olen kyllä nuorempi kuin sukulaisena kuollessaan, mutta olen terveyteni kanssa parempiakin aikoja nähnyt, vaikka mitään akuuttia sairautta minulle ei ole todettukaan.

Vaikka maailma on ympätty täyteen terveysvaroituksia ja kaikkea muuta, mitä et saisi tehdä, en yksinkertaisesti pysty lopettamaan tupakointia. En oikein löydä syytä, kun oma terveys ei siihen riitä. Muutenkin elämäntavoissa olisi korjaamiseen varaa. En tiedä, vaatiiko se sitten sairaalareissua, mutta kun sairaalaan joutuu, on aina korkeamman kädessä, saatko viimeistä mahdollisuutta. Ainakin minusta tuntuu, että kun sinne joku huonossa kunnossa joutuu, harvoin palaa takaisin.

En taida tätäkään vuotta jäädä kaiholla muistelemaan, vaikka joitain hyviäkin hetkiä vuoteen on sentään ujuttautunut. Jostain elämäniloa olisi löydettävä rutkasti lisää, mutta en tiedä, mistä. Se on oikeastaan avain kaikkeen. Usein kaipaisin rakkautta elämääni, vaikka sellaista en oikeastaan ole saanut aidosti kokeakaan, mutta viime vuosina on tullut elämään vain kuolemaa. Rakkaus on ollut ja on muita varten. Sääli, sillä 35-vuotiaana elämän täytyisi vielä tuoda mukanaan muutakin kuin kuolemaa.

Ensi vuonna aloitan uuden kirjaprojektin. On pakko, muuten elämä valuu ohi pikkuhiljaa. Rakastan kyllä omalla tavallani työtä toimittajana, mutta niin se vain menee, että harvaa lehtijuttua muistetaan seuraavana päivänä. En kyllä ole varma, että kirjojanikaan muistetaan.

Mutta sellaista elämä on. Hetken olet elossa ja joku on sinusta tietoinen. Sitten siellä ikuisuudessa, jos sellaista on olemassakaan. Kaikki loppuu. Se on hyväksyttävä. Se ei ole vaan niin jouluinen tarina.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Niin hän uskoi minulle

Niin hän uskoi minulle.
Kertoi salaisuuden, jota ei halunnutkaan kertoa.

Hänen oli se minulle kerrottava.
Pakotin. Minun oli tiedettävä.

Hän voitti minut.
Valehteli ja lupasi.

Oli kerrottava valhe.
Sitten hän kielsi koskaan mitään sanoneensa.

Niin hän uskoi minulle sanansa.
Luullen, että sanat parantavat hänet, rikkoen minut.

Sanat ovat hyveelle, teot paheelle.
Se uskoo, ken uskoo.

En halua kuunnella.
Minua varjelee lannistumaton hyve paheissani.
Hän ei usko minulle.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Merde!

Elämäni ei ole kiinni siitä, tuleeko Tuntematon sotilas televisiosta hiukan myöhemmin vai ei. Järkevästi ajatellen homma oli vain täysin järjetön.

Yle säikähti minulle entuudestaan tuntematonta virastoa, Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskusta, jonka tehtävänä on ilmeisesti suojella lapsia vahingollisilta vaikutuksilta, ja Tuntematon siirrettiin Ylen vähemmän katsotulle kanavalle. Yle tosin paikkasi päätöstä hyvällä tavalla esittämällä miltei heti perään vähemmän arvostusta osakseen saaneen uuden Tuntemattoman.

En jaksa ymmärtää, että miten lapset olisivat yhtäkkiä vaikutuksille alttiimpia kuin ennen. Todellisuudessa arkielämä on valtaosalle lapsista huomattavasti suojatumpaa kuin ennen. On tekopyhää ajatella yhden elokuvan musertavan lapsen maailmankuvan niin, että tämän psyyke romahtaisi. Varsinkin jos on niin siloiteltu versio sodasta kuin vanha Tuntematon sotilas on.

Suomessa on jo kauan sitten kadonnut tolkku kaiken kieltämisessä. Meidän pitäisi elää maailman parhaassa demokratiassa, mutta maassa rajoitetaan kaiken maailman suosituksilla ja kielloilla enemmän kuin Valko-Venäjällä. Hulluinta kyllä, nimenomaan sellaisia asioita rajoitetaan, jotka eivät ole ennenkään ketään haitanneet.

Sellaisessa maassa, jossa edes joululauluja ei saa kouluissa vapaasti laulaa, alkaa olla jotain pahasti vialla. Kun ymmärretään kaikkia, ei todellisuudessa ymmärretä ketään. Kenenkään ei-kristittyyn kirkkoon kuulumattoman lapsen elämä ei romahda siitä, että hän kuulee joululauluja.

Kouluissa ja muiden lasten hyvinvointiin vaikuttavissa virastoissa on ilmeisesti astunut remmiin sukupolvi, joka on menettänyt otteensa todellisuuteen ja etenkin menneisyyteen. He haluavat muokata väkisin Suomea ja suomalaisia mieleisekseen.

Omalla tapaa mieleen tulee jopa 20- ja 30-lukujen Suomi, jossa köyhälistön kakaroista yritettiin piiskalla tehdä Valkoisen Suomen urheita sotureita. Nyt lapsista halutaan ilmeisesti muokata kaikkea ymmärtäviä ja kaikkea ymmärtämättömiä, todellisuudesta vieraita ja todellisuudelta suojeltuja historiattomia pikkukansalaisia.

Näiden kasvattajien kynsissä he oppivat kyllä sen, että osaavat kyllä vaatia itselleen lääketieteellisesti ei-perusteltua erityisruokavalioita koulussa itselleen sujuvasti, mutteivat tiedä mitään siitä, millaista koettemusta ihmisten elämä on ollut ja joidenkin ihmisten elämä yhä on Suomessa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Villisorsa - kuinka unelmat pettävät

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, edellisestä kerrasta taisi kulua reippaasti yli vuosi. Näytelmäksi valikoitui Aleksanterin teatterissa mennyt Villisorsa. Kyseessä taisi olla vieläpä viimeinen näytös.

Vaikuttavampiakin teatterielämyksiä olen kokenut, mutta väliajalla nautittu punaviini auttoi sen verran, että pääsin tarinan henkeen mukaan. Paikoitellen näytelmä valui mielestäni tekotaiteellisuuden puolelle, ellei peräti tylsäksikin, mutta Elsa Saision näyttelijäsuoritus mykkänä lapsena sai minut sen verran innostumaan, että plussan puolelle mentiin.

Mutta ei puolityhjä katsomo silti raikuviin suosionosoituksiin yltynyt, vaikka kyseessä oli sentään viimeinen näytös. Jotain näytelmästä jäi puuttumaan, en osaa sanoa mikä, mutta se jokin, joka imaisee mukaansa parhaimmissa näytelmissä.

Mikko Roihan sovittama ja ohjaama näytelmä perustui Henrik Ibsenin tekstiin.

Tapahtumat saavat alkunsa kun idealistisen katkera nuori mies, paikallisen sahakeisarin poika saapuu mitä ilmeisemmin pohjanmaalaiselle paikkakunnalle järjestämään asioita oikealla tolalleen. Ja näin kun tehdään, ihmisten jähmettynyt, valheisiin pohjaava elämä romahtaa.

Idealismi kun ei aina pelasta ihmisiä, vaikkakin näyttää, miten tyhjää hyväksytty elämä on. Useimmiten toisten ihmisten elämä hyväksytään, vaikka sitä halveksittaisiinkin. Jokaisen ihmisen mielestä juuri hänen elämänsä tapa elää on se ainoa oikea tapa elää, vaikka itse elämästä kärsisi. Idealismikin on todellisuuden kieltämistä. Todellisuus on se, mitä eletään, mutta mitä ei haluta. Kumpikin vetää ihmiset sivuun elämästään.

Näytelmässä puhuttiin paljon elämänvalheesta eli siitä, kuinka ihminen haluaa elää jossain unelmassaan tai valheessa, koska haluaa uskoa tämän olevan totta. Elämä on huomattavasti helpompaa kestää, kun luulee olevansa jotain, mitä ei koskaan oikeasti ole ja vielä vähemmän tulee olemaan.

Näytelmän valokuvaajan loisteliaasta urasta unelmia elättelevä Jarkko Alho kykeneekin elämään valheessa, koska vaimo mahdollistaa haihattelevan miehensä unelmat huolehtimalla arjesta. Mutta kun paljastuu, että pariskunnan tytär saattaa olla paikallisen sahakeisarin tekele, elämältä menee pohja. Samalla kai Jarkon koko elämän kestäneeltä valheelta omasta nerokkuudestaan.

Villisorsa herätti minut ajattelemaan, mikä tekee siitä kuitenkin aikaa kestävän näytelmän. Kuinka paljon omassa elämässä on elänyt turhissa unelmissa, joita ovat kannatelleet harvat uskolliset. Suurin osa unelmista on kyllä karissut tai jos eivät ole karisseet, niiltä on riisuttu turha taakka. Itse en edes ole tuota taakkaa riisunut vaan ihmiset, jotka ovat kertoneet, että elämäni perusajatus on ollut väärä.

Itse en ole aikoihin uskonut, että mikään unelma kantaisi loputtomiin, vielä vähemmän, että eläisi valheessa. Sillä valhe on loppunut omasta tahdosta tai toisten toimesta. Minulla kun ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat eristäneet minut arjesta, pikemminkin pudottaneet syvemmälle sinne. Elämänvalhe on kai ollut se, ettei uskoa valheeseen ole ollut riittävästi.

Gadgetissa oli virhe