keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jalankulkija jäi raitiovaunun alle


Ylläolevalla otsikolla kirjoitettiin pikku-uutinen Varttiin eilen.



Onnettomuuksia tapahtuu, mutta tässä tapauksessa olin itse mukana. Olin kyseisen raitiovaunun kyydissä. Olin tulossa töistä kotiin niin kuin tapanani on ratikalla yleensäkin tulla.



Kyseessä oli toinen kerta, kun olen elämässäni ollut liikenneonnettomuuden todistajana. Ensimmäisen kerran näin kun pari mopotyttöä törmäsi autoon yläasteen viereisellä tiellä jo yli 20 vuotta sitten. Muistan, että autoilija lähti karkuun ja että tytöt jäivät henkiin.



Tällä kertaa nuori nainen oli juossut punaisia päin ratikan alle silminäkijöiden mukaan. Itse en nähnyt mitään ratikan takaosasta, mutta ihmettelin, että miksi ratikka stoppasi ja kuului pieni tömähdys. Sitten kuski pomppasikin pystyyn ja huusi järkyttyneenä, että menkää katsomaan päälleajettua, ettei hän pysty. Sitten kun ratikasta pääsi ulos, paikalla olivat jo poliisit.



Täytyy sanoa onneksi, en ole mikään sankarihahmo, enkä nyt pahannäköisen tällin päähän saanutta naista olisi pystynyt auttamaankaan. Nainen liikkui maassa, se tuntui helpottavalta, sen verran empatiaa sitä pystyy tuntemaan tuntematontakin kohtaan.



Luulin kyllä pahempaa kun tuhansien kilojen painoinen peltikone ottaa yhteen elävän ihmisen kanssa. Olin lähes varma, että nainen olisi ollut verisenä mykkyränä ratikan alla, mutta ei onneksi. Ja en kyllä ole kännykkäkamerakuvailijoitakaan, jotka kuvailevat onnettomuuksia, mutta eivät auta uhria. Niinpä lähdin kävelemään Töölöstä keskustaa kohti.



Onnettomuus sai ajattelemaan, että pienienkin onnettomuusuutisten takana on aina tarina ja ihminen. En koskaan saa tietää, kuka tämä nainen oli, mutta hänellä on ollut elämä, joka saattoi peruuttamattomasti muuttua. Sekunnin virhearvion takia.



Väistämättä syntyy halu tietää, jäikö hän henkiin. Toivottavasti ja toivottavasti hän saa sen elämän takaisin, joka saattoi mennä sekunnin takia.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Tissit, jotka järisyttivät maailmaa


Niinhän siinä sitten kävi, että paparazzi onnistui ikuistamaan, jos ei nyt kruununjalokivia, kuten prinssi Harryn tapauksessa, niin kruunun tissit sentään.



Tuo epeli kun kuvasi 800 metrin päästä maantieltä tulevan Iso-Britannian kuningattaren Catherinen tissit, tämän nauttiessa yläosattomissa auringosta. Ja kuten alaan kuuluu, heppu kauppasi ne kuvat keltaiselle lehdistölle.



Jostain kumman syystä lähes kaiken intiimin kuninkaallisistaan julkaistulle brittilehdistölle eivät kuvat kelvanneet, vaan moraalin puuska iski. Ranskalaislehti kuvat julkaisi ja sota oli valmis.



Nyt mentiin liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä, kaikuivat huudot ja vaatimukset. Käräjille mennään.



Ja jostain kumman syystä muidenkin maiden lehtiin kuin Iso-Britannian iski moralismin aalto, kuvissa peiteltiin Catherinen tissit, vaikka tissejä kuitenkin muuten näytetään. Hmm. No, hovilla on taatusti sen luokan asianajajia, että korvausvaateita kannattaa hetken miettiä.



Syntyi myös keskustelu intimiteettisuojasta, että saako kaikkea mahdollista julkaista. Niin, tämä on ikuinen kysymys. Usein juuri se, jonka julkaisemista joudutaan miettimään, juuri kiinnostaa yleisöä, vaikka he toki puheissaan muuta väittävätkin. Ihminen on tirkistelynhaluinen olento, vaikka se ei itselleen sitä myönnä. Ihminen rakastaa draamaa, pudotuksia, nousuja ja laskuja ja paljastuksia. Vaikka se ei itselleen sitä myönnä.



Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta Catherinen rinnat. Olen niitä nähnyt riittävästi, kuvissa. Mutta kuten Seiskan päätoimittajakin tuossa totesi tällä viikolla, ne rinnat kiinnostavat uutisena, koska rintojen omistaja on tuleva kuningatar. Ja jos Catherine haluaisi välttää itsestään epäedulliset kuvat, hänen kannattaisi pitää bikinit ja puserot päällään. Hän kun ei vaan nyt ole enää tavis, tai siis seurapiiritähtönen kuten alunperin oli, vaan häntä tarkkaillaan jatkuvasti hänen asemansa vuoksi. Peli vain menee näin.



Mutta ehkäpä Catherine kyllästyi sisarensa Pipan peppua jatkuvasti ihaileviin kirjoituksiin ja päätti räväyttää hänkin.



No tuskin, eipä hän arvannut, että joku kuvaa 800 metrin päästä. Se tietty ihmetyttää, että miksi prinssi Harrysta lehdille myytyjä kruununjalokivi-kuvia ei paheksuttu yhtä laajalti kuin Catherinen kuvia. Käsittääkseni hotellihuonekin on yksityisalue, vaikka siellä viinanhuuruisia juhlia vietettäisiikin.



Mutta näinhän tämä menee. Harry kun ei ole ketjun ykköspelaaja.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Saako (uskaltaako) islamia arvostella?


Muslimimaiden ja länsimaiden suhde on ollut aina kimuranttinen. Jo ihan ammoisista ajoista lähtien siinä vaiheessa kun islam ryhtyi kannattajamäärissään kristinuskon kanssa kilpasille on sodittu, välillä oltu kavereita pakon edessä ja sitten taas sodittu.



Homma on säilynyt viime vuosikymmeninä status quossa useimmiten, mutta muslimimaahanmuuttajien tultua länsimaihin kaikki islamiin liittyvä on lähes jokapäiväinen uutisoinnin aihe muodossaan jos toisessaan.



Karu tosiasia vain on, että islamin ja länsimaiden ajatusmaailma ovat kaukana toisistaan, siksi kahnauksia ja erimielisyyksiä tulee alituiseen. Vai muistaako joku Vietnamin venepakolaisten tai Chilen pakolaisten tulon luoneen kovinkaan suurta keskustelua ja kohua.



Ei, koska he sujahtivat suomalaiseen ja eurooppalaiseen yhteiskuntaan hetkessä siihen sopeutuen, mutta silti menettämättä identiteettiään.



Sinänsä täysin luokaton ja surkea profeetta Muhammad-video laukaisi taas potin. Ja kuten aina, muslimimaiden viha kuohahti. Ja koska pilkantekijöitä ei saa kiinni, vihaa saavat maistaa kaikki lähettyvillä olevat länsimaalaiset. Tällä kertaa länsimaiden suurlähetystöt.



Suomessa asuvat muslimit sanovat islamin olevan rauhanusko, mutta valitettavasti muslimimaissa riehuvat kiihkoilijat pilaavat kaikkien rauhanomaisten ja asiallisten muslimien maineen ja harva pystyy pitämään islamia rauhanuskontona, koska kaikki julkisuudessa nähty on muuta.



Toki kristinuskossakin kiihkoilijoita on, mutta he harvemmin saavat näkemyksiään kovinkaan näyttävästi esille.



Minusta on aina pelottavaa, jos uskontokritiikki aiheuttaa sen tekijälle kuolemanvaaran, kuten esimerkiksi Salman Rushdielle ja monelle muulle on käynyt islamia kritisoituaan. Vaikka kritiikki olisi kuinka surkeaa tahansa, kritiikkiin on oltava oikeus ilman pelkoa henkensä menettämisestä. Se on meidän länsimaisten yhteiskuntien pyhä arvo, josta ei saisi koskaan luopua pelottelun ja väkivallan edessä.



Kristinuskoa saa pilkata miten tahansa, eikä länsimaissa kukaan oikein saisi siitä loukkaantuakaan. Muslimimaissa palavat myös Usan liput joka mielenosoituksessa iloisesti. Mitähän tapahtuisi, jos amerikkalaiset polttaisivat jonkun muslimimaan lipun tai jos suuret kansainjoukot avoimesti vaatisivat ammuskellen sille tuhoa. En uskalla edes ajatella. 



Länsimaissa on jotenkin alistuttu siihen, että meitä saa nuijia ja arvostella miten tahansa. Jollain kumman syyllä olemme sen muka ansainneet. Länsimaissa ei osata olla ylpeitä omista arvoista ja mitä tahansa suvaitaan loppuun asti.



Itse olen kovasti yrittänyt olla uskontojen suhteen, myös islamin suhteen, suvaitsevainen, mutta minua risoo esimerkiksi se, että (valitettavasti) jotkut muslimitytöt joutuvat elämään Suomessa niin, etteivät saa liikkua minne ja miten haluavat vaan sitä perheen miehet rajoittavat. Tästä minulla on täysin luotettavaa tietoa. Suomi on kuitenkin vapaa maa, jossa liikkumisrajoitteita ei ole kuin vangeilla. 



Suomalaiset feministit eivät tunnu näkevän tässä naisen asemassa islamissa mitään väärää, vaan jatkavat mielummin suomalaisen (länsimaisen) miehen nuijimista, vaikka Suomessa, jos missä maassa naiset pärjäävät tilastojenkin mukaan miehiä paremmin. Tämä on tämä asia, jota en koskaan ymmärrä, miksi minkäänlaisia julkilausumia naisten oikeuksista islamissa ei feministien taholta tehty. Ainakaan minä en ole niitä nähnyt.



Siinä missä kristinuskoa jokainen kirjoittaja ei pelkää arvostella, veikkaan vahvasti, että jokainen kirjoittaja miettii tarkoin sanojaan, kun kirjoittaa islamista vähänkin kriittisesti. Varsinkin jos uskaltaa tehdä sen omalla nimellään ja järkevästi. Se ei voi olla oikein, että on pieni pelko, että kirjoittajaa epäillään vähintäänkin vihapuheen kirjoittajaksi.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Runoja volume 2010-2011


Kun en saa uusiakaan aikaiseksi, niin laitan vanhoja runojani, joita en ole vielä missään julkaissut.



Se sydän siellä syvällä on.

Se on niin pinnalla,

että sitä käytetään

alati hyväksi.

Se on siellä,

kun taivas putoaa.



--------- 



Mikähän lintujakin vaivaa?

Lentelevät päin seiniä.

Ovatko ne saaneet tarpeekseen?

Niille ei ole kerrottu,

ettei seinään kannata lyödä

pientä linnun päätään.

On vaikea uskoa,

että jokin voisi olla toisin.

Kuka niille kertoi,

että pysyisimme yhdessä

että tällä tavalla elämä ei lopu

että aikaa olisi kahden elämän verran.



----------------------------------



Kun ei kirjoiteta,

yksi jos toinenkin

katoaa

ja joku aina odottaa vuoroaan

kertoakseen samat asiat

naamallaan.



-----------------------------------



Nautit elämästäsi.

Enemmän kuin minä koskaan.

En kuole luultavasti vanhuuteen,

eikä kohdallani voi puhua tragediasta.

En ehkä koskaan saavuta mainetta,

mutta tiedän,

että minuakin ennen on eletty.



---------------------------------------



Ei niitä ennen näkynyt täällä.

Minä muistan liian monta säveltä,

joista yksikään ei ollut minun.

Minä kerron teille

ja jos haluatte, voitte kuunnella.

Minä haaveilin kerran,

taianomaiseen elämään,

kaukana Helsingin hyvä nainen.



----------------------------



Onni on uni ja kärsimys todellisuutta.

Voltaire.

Mutta mitä on uni

mikä on todellisuus.



------------------------



Häpeä, sanoi opettajani.

Olen hävennyt ja olen häväissyt.

Häpeää kertoo, että elät.

Uskaltamattomat nauravat.

Naurakoon.



---------------------------------



Sanovat, että minulle on helppo avautua.

Ei kannattaisi.

Miehet, jotka eivät pidä itsestään

ovat niitä vaarallisimpia.

Pelätkää sellaisia miehiä,

joissa ei ole pelättävää

ja luottakaa niihin miehiin,

jotka eivät ole mielestänne luotettavia.

Rehellisiä huijareita ei ole.

Sinä vähintäänkin pidät minusta.

Olen olemattomalle tärkeä.



----------------------------------



Tapasin Baddingin ja Monosen Someron hautausmaalla.

Emme paljoa jutelleet, kunhan vaihdoimme kuulumisia.

Kaivoin heidät esiin lumesta,

eikä heillä ollut mitään sitä vastaan,

sillä varjostihan rauhoittava oksasto

heidän untansa.

Minä kiitin heitä avusta

ja poistun maantielle.



---------------------------------



Työtäni tämä on.

Saavuin ihmettelemään.

Ilmaiseksi leikataan ilmaisten hiukset.

Minulle tämä on tapahtuma tapahtumien joukossa,

mutta heille iloinen, muistettava hetki,

jolloin kauneus valtaa rumennetun mielen.

Minä tapasin köyhien auttajan,

pääsin ulos.

Minä tapaan hänet vielä.



--------------------------------



Istut pimeässä huoneessa.

Tuijotat apaattisena seinään.

Odotat kuolemaa.

Ei se kuolema sinua vie.

Ei se suru sinua vie.

Sinä viet itsesi hautaan.

Muut jäävät jäljelle.

Sinä et.



------------------------



Kaksi Careliaa.

Toisessa tapasin miehen,

joka lupasi auttaa minua töihin,

joihin en halunnut.



Toinen Carelia lupasi julkaista runojani.

Halusivat vapaat kädet.

Lupasivat ilmoittaa, kun ilmoitettavaa on.



Kaikkein mieluiten eläisin

yksinäistä ja rauhallista elämää

vailla minkäänlaisia velvollisuuksia itseäni kohtaan.



--------------------------------------



Minulla oli kiire ostamaan lahjaa.

Ja jäin vahingossa junasta pois Kyrölässä.

Mitä vittua minä siellä tein,

ja mihin helvettiin minä odotin junaa.

Taloon, jossa sain asua enää kolme kuukautta.



----------------------------



Pasilan aseman liukuportaissa

näet väkisinkin

edelläsi seisoskelevan perseen.

Joskus siinä on katsottavaa, joskus ei.

Karjaa olemme karjasiltaa kulkemassa.

Tämä on aamuruuhka,

tässä sitä mennään yhdessä muiden kanssa.

Kuunnellaan toistemme puheluita

ja väistellään lehdenlukijoita,

vältellään toistemme kosketusta.

Yhdessä silti töihin mennään.

Huomenna uudestaan

kello 16 nähdään.



---------------------------------- 



Aina varisee kyynel niiltä,

jotka eivät kaipuuta pyytäneet.

Sen he saivat.

Anna Herralle se,

mitä hän sinulta pyysi.

Anna elämäsi.

Anna se kokonaan.

Kiitos kaikesta.



-------------------------



Kirkonkellot soivat

poikkeuksellisesti jo tähän aikaan.

En usko, että on muuta elämää

kuin tämä elämämme on,

vaikka pyrimme parhaaseen,

keskinkertainenkin välttäisi.

Sekin täyttää hyväksyttävyyden muodot.

Minulla ei ole muuta kerrottavaa.

Meillä on syvä, syvä suru,

joka joskus iloksi muuttuu.

Lopetan tämän nyt tähän.



-------------------------------



Bysantin muurit murua vain,

valloittaja iskee tykillä,

jota ei koskaan laukaistu.

Kerran me iloitsemme ja nauramme,

ilo kuuluu kauas.

Ei enää tuskaa tai murhetta.

Kaikki on rakkautta vain.



-------------------------------



Jää sinä tänne.

Sulje verhot.

Ei valoa tänne.

Minut on tietoisuudessa valaistu.

Armahdukseen valmis

ja jo etäännyt minusta.

On tullut aika toistaa rakkautta.

Rakastaako kukaan?

Jos rakastaa, niin miksi?



--------------------------------



------------------------------------



Niin hän kulki linjaa pitkin.

Surumielisenä, allapäin.

Niin luulin, että väsymys häntä painaa.

Riidat on riidelty,

kylmää päätöstä odotellaan.

Tie avautuu ja sulkeutuu hänen edessään.

Minun on häntä sääli.



---------------------------------



Kristus aikakauslehdessä

tuijottaa minua

surullisimmilla silmillään.

Toipilas hänessä.



---------------------------



Aina meitä näkee, vaikka ei huomattaisi.

Meitä eteenpäin toljottajia.

Me olemme niitä, joita ei ruuhkajunissa vilkuilla.

Meille ei flirttailla, meille ei rähjätä, rehennellään sentään.

Me olemme niitä,

jotka olemme kynnyksillä tiellä,

kun kiireisimmät kiirehtivät junaan.



-------------------------------------------



Cecilia oli siivonnut

hotellihuoneen minua varten.

Kiitos Cecilia.

Pari karkkia olit minulle varannut.

Makeita olivat.

Olit pessyt kylpyhuoneen peilin.

Kiitos Cecilia.

Näin siitä itseni.

Näin oli Cecilia minulle tehnyt.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ihan tavallisia asioita


Mielenkiinnosta tutustuin tähän Sauli Niinistön suojelemaan nuorten syrjäytymisen ehkäisy-kampanjaan. Netissä luettuna nuo teesit vaikuttavat hieman hajanaisilta, mutta vissi järki niissä on.



Jokainen ihminen voi toden totta vaikuttaa asioihin. Kampanjaa ilkuttiin heti, ettei siinä ole mitään konkreettista.



Joidenkin käsitys kun on, että kaikki ongelmat ratkeaisivat palkkaammalla aina vain lisää ammattiauttajia. Jos näin olisi, niin miksi Suomessa 60 000 nuorta elää yhteiskunnan ulkopuolella. Ei, kyllä auttaminen ja apu lähtee toisen huomioimisesta ja kunnioittamisesta, mikä taito on kadonnut pitkälti. Siinä voisimme jokainen parantaa käyttäytymistämme. Hoidettavat sairaudet, mielenterveysongelmat yms. ovat tietenkin asia erikseen.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kokemuksiani keskusta-asumisesta


Muutin parisen kuukautta sitten Helsingin keskustaan. Tarkemman osoitteen jätän varmuuden vuoksi kertomatta ja kuvia kämpästäni laittamatta. Huonekaluja minulla ei ollut muuttaessani juuri lainkaan, joten aluksi oli aika orpo olo, mutta nyt kirjat ja sängyt ja kaapit ovat jo kasassa.



Ikäni olen asunut vakituisesti Vantaan ja Helsingin lähiöissä, joten aikamoinen hyppäys tämä muutto oli. Ei matkana, mutta ilmapiirinä ja ympäristönä. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei ollut muuttaa keskustaan, mutta tuttavan kautta sain kämpän, kun "yleishyödyllisiltä" vuokranantajilta ei kämppää herunut. Kai se melkein ainoa keino onkin saada kämppä tänä päivänä.



Joillekin Helsingin keskustaan muutto kai on se suurin tavoite, maksoi mitä maksoi, mutta ei minulle. Minulle tämä nyt vain on kotini ja asuinpaikkani. Kai tämänkin voi jonkinlaiseksi sosiaaliseksi kiipimiseksi sitten lukea, jos joku näin haluaa. On taival pitkä Koivukylästä keskustaan henkisellä tasolla, kuten minulle on käynyt. Olen tosin aina se sama Esa, vaikka asuisin Monacossa, en tosin tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia.



Yleensä keskusta-asumisella on vähän sellainen eliittiasumisen maine ja eihän tämä halpaa ole. Vuokrani on vielä keskustakaksioksi kohtuullinen. En sitten tiedä, onko tämä eliittiä vai ei, mutta ensimmäistä kertaa naapurit tervehtivät rappukäytävässä, vaikkeivat tuntisi minua. Minulla on parveke sisäpihalle ja meteliä on vähemmän kun monessa aikaisemmassa kämpässäni.



Mutta kyllä tämä totuttelua vaatii vieläkin. Karusta maineestaan huolimatta lähiöt ovat aika rauhallisia, mutta keskustassa yllätys, yllätys pääkaduille sujahtaessa elämää riittää aina. Toisaalta taas lähisiwa noin 50 metrin päässä on auki aamuviiteen, joten ei tarvitse hengen hädässä rientää iltayhdeksäksi kauppaan. Yöaikaan liikkuessa ei tunnu niin turvattomalta kuin vaikkapa asemilla, mutta en sitten tiedä, onko minulla ollut vain tuuria.



En voi enää valittaa, että en jaksa käydä missään, kun matkoihin menee aikaa. Keskustassa kaikki on lähellä, viihdyn vaan kotona liian hyvin, vaikka pitäisi useammin käydä jossain. Kapakoita olisi joka kadunkulmassa, mutta enpä niissäkään jaksa jokailta roikkua. Paljon olisi pikkuliikkeitä, antikvariaatteja sun muita kierrettävänä.



Merenrannalla käyskentelystä pidän myös, vaikka talven tullessa taitaa sekin jäädä. Mutta nättiä naisiahan täällä riittää lenkkipoluilla että kaduilla käyskentelemässä, itse tunnun suorastaan nukkavierulta. En kyllä toisaalta asu kalleimmalla alueella keskustassa, enkä ole hirveästi huomannut, asuuko talossani hirveästi sen varakkaampia kuin minäkään. Snobeja varmasti on, mutta sekaan mahtunee yksi tälläinen älykköjunttikin.



Autoilijan paratiisi keskusta ei tietenkään ole ja autolla ei tule turhaan ajeltua, koska parkkipaikan metsästys käy työstä ja pääsee yksinkertaisesti nopeammin päämääränsä, jos matka ei suuntaudu keskustan ulkopuolelle.



Tuskin minä täällä keskustassa loppuikääni asun, vaikka ei sitä koskaan tiedä. Täällä on historia aika lähellä ja siitä pidän. Olen kyllä haaveillut maaseudullekin muuttamisesta, en vain tiedä, koska on sen aika. Vapaa  ihminen olen, joten olen vapaa koska tahansa näinkin päättämään.



Saa nähdä, vaikuttaako uusi ympäristö luovasti minuun. Ei ainakaan vielä, en ole oikein päässyt käsiksi viimeisen vuoden aikana omiin kirjoitusprojekteihin. En enää tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että lukko aukeaisi.



PS. Jouduin laittamaan käyttöön taas kommenttien hyväksynnän, kun kyllästyin roskapostiin. Mutta kommentoikaa ihmeessa vaan, kyllä ne ilmestyy kun ehdin käymään ne läpi.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Tapio Rautavaara: Kulkuri ja joutsen






En ole aikoihin laittanut blogiini musiikkia. Nyt laitetaan.



Tapio Rautavaarasta on ilmestynyt (ties kuinka mones) elämäkerta hiljattain. Mutta niinhän näistä Suomi-legendoista tulee aina uusia elämäkertoja. He jaksavat kiinnostaa sukupolvesta toiseen. Ainakin niitä, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin milloin milloinkin markkinoidusta pintamusiikista ja -viihteestä.



Tapsa Rautavaara oli monipuolisesti lahjakas. Olympiavoittaja ja karismaattinen laulaja sekä kohtuullinen näyttelijä. Nämäkään lahjat ja kansan ihailu, eikä edes rakastava ja uskollinen vaimo tehneet sodankin kokenutta miestä onnelliseksi. Viinakin maistui Tapsalle ajoittain reippaanlaisesti.



Tässä videossa Tapsa on jo elämänsä ehtoopuolella ja hänet esittelee kukapas muukaan kuin Peter von Bagh.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Se on meidän koodimme


Tämän Ben-Amorin vai mikä se oli pahoinpideltyä Ville Peltosen kiekkokaukalossa nousi taas kiekkokohu väkivallasta kaukaloissa.



Kontaktilajissa lienee turha odottaa, että nyrkit eivät välillä pelin tuoksinassa heiluisi, mutta kiekkopiirien vastaukset hämmentävät. Puhutaan koodeista ja "sisäisistä rangaistuksista", jotka tuovat enemmän mieleen rikollisjärjestön kuin urheiluviihteen.



Ilmeisesti Ben-Amorin kannattaa vilkuilla ympärilleen, muutakin rangaistuksia saattaa "koodista" olla tulossa kuin vain mahdollinen käräjäoikeustuomio.



Itse olen aina luullut, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, eikä sallittua, mutta kun kuuntelee pelaajien ja valmentajien puheita, niin ukot eivät näe hommassa mitään ihmeellistä. Valmentajat myöntävät käskyttämisen väkivaltaan ja pelaajat kertovat, että kun käsky käy, niin nyrkki heiluu.



Mitä mieltä itse olette? Onko tämä urheiluviihdettä vai pahoinpitely?



keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Älä koske mun marjoihin!


Kesällä en jaksanut hirveästi uutisia seurata, mutta yksi asia jäi mieleen kun kuuntelin mökillä asuntovaunussa radiota päivien vieriessä. Viikkotolkulla sota riehui radiokansan keskuudessa ulkomaalaisista marjanpoimijoista.



Vaikka kukaan muu ei marjoja metsistä keräisi, kaunaa herätti, että ulkomaalaiset poimivat marjat, ja mitä todennäköisimmin kuitenkin jonkun suomalaisen marjakauppiaan taskuun, eivätkä omaksi hyväkseen. Palkkaa he saivat, mutta toisaalta suomalaisille palkkamarjanpoimijan työt eivät ole kelvanneet aikoihin.



Sen ymmärrän, että jos joku tunkee toisen pihamaalle marjametsään, se ärsyttää, aivan taatusti häätäisin itsekin moiset marjastajat pois, olivat ne suomalaisia tai eivät. Mutta sellaista ihmettä ei ole vielä kai tapahtunut, että marjat olisivat Suomen metsistä loppuneet. Päinvastoin, kuulemma 90 prosenttia mätänee metsiin. Tai no, jos me ihmiset emme niitä kerää, niin karhuille ne sentään maistuvat.



Marjasodassa taisi olla kyse siitä tutusta asiasta, että mitä en itse halua, et sinäkään saa. Varsinkin jos haet niitä minun mailtani. Marjanpoiminta on jokamiesoikeus ja se kiukuttaa joitakin, sillä vähän niin kai se on, että mitään yleistä oikeutta ei saisi olla. Suomi on kieltojen ja rajoitusten luvattu maa.



Mielenkiinnolla odotan, koska syttyy sienisota. Ei siihen voi kauan mennä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Oletko isomahainen suomalainen?


Anu Saagim haukkuu meidät suomalaiset lehdissä säännöllisin väliajoin läskeiksi. Ja tottahan tuo on. Suomalaiset ovat taatusti tukevammassa kunnossa tänä päivänä kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Totuus sattuu, vaikka kyllä Suomessa sentään hoikkiakin on, toisin kuin Anun puheista voisi kuvitella.



Anun ajatuksia ei varmastikaan paheksuttaisi niin paljon kuin paheksutaan, jos hän haukkuisi suomalaiset miehet vain kaljamahoiksi, sitähän pidettäisiin vain hauskana asiana. Pahaksi onnekseen hän haukkuu lihavaksi myös suomalaiset naiset ja siitähän se mekkala nousee.



Minä tunnustan suoraan olevani ylipainoinen, enkä edes viitsi väittää, että olisin tyytyväinen asian tilaan. Rohkenisin väittää, että ylipainoisista suomalaisista 95 % ajattelee samoin, mutta ei viitsi ryhtyä laihduttamaan syystä tai toisesta. Ja jos jollakin on ylipainoa lähes 100 kiloa ei homma suju kuin Suurimmassa pudottajassa.



Minulla paino vaihtelee, välillä laihdutan 15 kiloa ja annan itseni lerpahtaa sitten, koska en jaksa liikkua ja juon kaljaa ja jos jostain syystä masennun ja vaivun alakuloon, mätän sitten vielä mikroruokaa turpavärkkiin. Mahakkaana olen pääosin kaljamaha, sillä en ole syöppö. Onneksi en sentään ole ollut vatsakas lapsesta lähtien toisin kuin jotkut, mikä minusta vasta huolestuttavaa onkin nähdä jo alle kouluikäisiä  "pullapoikia".



Sen verran voisin Anulle kuitenkin kuitata, etten tarvitse muistutusta ylipainostani. Muistan sen kyllä joka päivä muutenkin. Minä kuten lähes kaikki suomalaiset olen herkkä ulkonäkööni kohdistuvasta kritiikistä, mikä johtuu viehättävästä suomalaisesta koulujärjestelmästä, joka kyllä muisti muistuttaa rääväsuisten kakaroiden toimesta fyysisistä puutteistasi verrattuna vallitsevaan kauneusihanteeseen.



Me suomalaiset olemme olleet siitä onnellisessa asemassa ennen näitä aikoja, ettei meidän ulkonäköämme ole pidetty ykkösasiana, vaan ihmisen arvo on mitattu työllä tai aineelliseella varakkuudella. Sisäinen kauneus on höpöhöpöä, sellainen ei tosiasiassa ole koskaan mitään merkinnyt.



Nyt, varsinkin nuoret, taitavat elää aika raadollista ulkonäköön perustuvaa arvottamisen aikaa ja sama ilmiö on piilotetumpana myös aikuisten keskuudessa. Se on tietenkin pullukoille myrkkyä. Ja ironista kyllä, pullukoiden määrä ja kai myös koko senkun kasvaa.



Siinä Anu on muuten oikeassa, että Virossa harvemmin näkee lihavia ihmisiä. Epäilen silti, että Viro tulee perässä, kunhan ehtivät roskaruoan ja valmisruoan mättämisen kulttuurin mukaan, missä me suomalaiset sentään olemme eläneet jo kolmisenkymmentä vuotta. Ei niitä pullukoita Suomessakaan kai ennen "helppoa ruokaa" kovasti ollut.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Resurssien vai kiinnostuksen puutetta?


Suomessa kun viranomaiset jäävät kiinni huonosti tehdystä työstä, he valittelevat ensimmäisenä medialle resurssipulaa. Ja mikäs olisi sen kätevämpi keino peittää huonon työn jäljet, kun hokemaaan siitä, ettei ole resursseja, ikäänkuin se vapauttaisi vastuusta puuttua asioihin yhtä tehokkaasti, kuin jos niitä resursseja olisi.



Ja sellaista päivää ei tule, että viranomaisilla olisi riittävästi resursseja. Aina olisi tilaa enemmälle henkilökunnalle, vaikka yhteiskuntamme työvoimasta jo nyt tuntuva osa työskentelee hoivatyössä. Se on totta, että viranomaisia toden totta tarvitaan enemmän, sillä lainsäädäntö suoltaa jatkuvalla syötöllä uusia säännöksiä ja lakeja, joista tiedetään jo etukäteen, ettei niitä käytännössä pystytä viranomaisten arjessa noudattamaan. Tämä on vain politiikkaa.



Tämä jatkuvan resurssipulan maailma on silti hämmentävää, sillä Suomessa on ennen pärjätty/jouduttu pärjäämään ilman lähes olematonta viranomaisten auttamisverkostoa. Uskaltaisin väittää, että kaikesta on tullut vain teoreettisempaa ja paperityövaltaisempaa lisänä jatkuvat projektit, kokoukset yms. ja varsinainen auttamistyö on jäänyt sivuun. Ja uskaltaisin väittää, että jopa eurooppalaisella tasolla Suomessa on paljon viranomaishenkilökuntaa julkisissa palveluissa.



Tämä resurssipula-jankutus sai jatkoa taas tässä 8-vuotiaan pikkutytön tapauksessa. Tyttöraukka passitettiin lastensuojelun toimesta takaisin jo kertaalleen pedofiliasta tuomitulle isälle, kun tytön äiti oli kyvytön hoitamaan lasta. Kuvottava tapahtumasarja päättyi siihen, että tyttö löytyi kuolleena kiduttamisen jälkeen.



Itse en keksi oikein mitään järjellistä syytä siihen, että jo kerran huostaanotettu tyttö palautetaan kotiin, jossa asiat tuskin olivat muuttuneet parempaan millään ilveellä. Syynä oli tietenkin se, että laitossijoituksia halutaan välttää viimeiseen asti, sillä ne maksavat enemmän kuin se, että lapset jätetään kärsimään kurjiin olosuhteisiin.



Yleensä valitetaan ennaltaehkäisevien palvelujen puutetta, mutta jos jossain sitä resurssipulaa Suomessa on, niin niissä kiireellisimmissä palveluissa. Suomessa ihminen ei pääse esim. mielenterveyshoitoon heti, vaikka henkilö itse kertoisi kävelevänsä junan alle samantien. Lastensuojelussa taas tuntuu, että kaikkein hädänalaisimmat jäävät hoitamatta, koska ne lienevät niitä aikaavievimpiä ja ikävämpiä tapauksia hoitaa. Viikkokausia juonut ei taas pääse hoitoon heti, koska on vielä kännissä apua pyytäessään.



Tälläinen tämä yhteiskuntamme vaan on. Mukavuudenhaluinen ja helppoa tietä etsivä.



Ei lastensuojeluviranomaisillakaan helppoa ole. Ne perinteiset perheet, joissa isä ja äiti ovat yhä naimisissa ja lapset ovat heidän yhteisiään ovat harvassa. Lasten vanhemmilla on käynnissä ties kuinka monennet liitot ja niistä jokaisesta tietenkin lapsia. Siihen sitten vielä sateenkaariperheet päälle. Voi siinä vanhan liiton lastensuojeluihminen olla ihmeissään.



Paperiakin täytyy vääntää monenmoista, koska lait muuttuvat koko ajan (parempaan) paitsi ehkä lapsen itsensä kannalta. Siinähän se työaika vierähtääkin, eikä perheiden kotona. Naapurit ja sukulaiset kyllä mielellään soittelevat poliisille ja viranomaisille, mutta eivät itse laittaisi tikkua ristiin ongelmissa olevaa perhettä auttaakseen.



Lopputulos on vanha tuttu. Ihminen jää yksin. Koirista ja kissoista välitetään tämän päivän Suomessa enemmän kuin ihmisistä.
Gadgetissa oli virhe