torstai 31. toukokuuta 2012

Uusitsekkäät ja vaateliaat


Ari Korvola kirjoitti tuoreimman Seura-lehden pääkirjoituksessa, kuinka suomalaisista on tullut uusitsekkäitä. Eli kaikki vaativat itselleen kaikkea mahdollisimman pian ja paljon. Hän kirjoitti, että keskiluokka käyttäytyy vaatimuksineen kuin mitä ennen yläluokka käyttäytyi.



Kaikkia julkispalveluiden työntekijöitä nämä kreivit ja kreivittäret pitävät kuin konsanaan piikoja ja renkejä ennen vanhaan. Opettajille käydään räyhäämässä, jos lapsi saa liian huonoja numeroita ja opettajat ja koulut pitäisi saada aina itse valita, ettei samaan päiväkotiryhmään eksy nyt vaikka köyhien tai maahanmuuttajien lapsia.



Itsekin kun olen aikoinani ollut julkispalveluiden työntekijöitä, niin ei se keskiluokka vain noin käyttäydy, kaikki käyttäytyvät, oli sitten köyhä tai rikas. Sama asenne valtaosalla on palveluammatissa työskenteleviäkin kohtaan. Sitä en toki kiistä, etteikö julkispalveluiden palvelukulttuurissa kuin ylipäätään palvelukulttuurissa olisi Suomessa parantamisen varaa.



Toimittajana olen huomannut, että ihmiset kiivastuvat ja loukkaantuvat, jos kieltäydyt tekemästä juttua heidän ehdottomastaan aiheesta.  Paras esimerkki oli mies, joka yritti vaatia rahaa isänsä hautajaisista. Hän sanoi, ettei hän ennenkään ole ilmaiseksi töitä tehnyt minulle kiivastuneena. Olin ihmeissäni, ovatko hautajaiset työtä. Kai ne joillekin sitten ovat. Isä oli kuulemma löydetty Karjalankannakselta ja luut tuotu nyt sankarihautaan Suomeen.



Muitakin vastaavia tapauksia riittää. Ennen riitti asialleen saatu julkisuus, mutta nyt yllättävän moni ilmoittaa haluavansa ensi töikseen rahaa. Keikalle pitäisi tietenkin lähteä heti. Toki olen sellaisessa lehdessä töissä, missä juttupalkkioita ylipäätään maksetaan, näinhän ei ole jokaisessa lehdessä asianlaita. Mutta silti.



Jotenkin korvaani särähtää myös tv:n keskusteluohjelmissa pyörivät elämäntapaintiaanit, jotka ilmoittavat, että ovat mielummin työttömänä, kun menevät sellaisiin töihin, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan. Yksi medianomi ilmoitti tv:n keskusteluohjelmassa vain odottavansa oman alansa töitä ja sillä aikaa tekevänsä "omia projekteja" työttömyyskorvauksilla.



No, medianomin töitä saakin todella odottaa, jos vain odottaa. Kyllä toimittajille töitä löytyisi, mutta yllättävän moni haluaa minun kokemuspohjani mukaan kirjoittaa vain tietyntyyppisiä juttuja tietynlaisiin lehtiin ja tietynlaisista ihmisistä. Niitä toimittajia, jotka kirjoittavat ja paljastavat Suomen synkeämpää puolta, kuten köyhyyttä ja rikoksia, suorastaan vierastetaan muiden toimittajien keskuudessa. Yllättävän moni toimittaja kun on ajatusmaailmaltaan varsin keskiluokkainen.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Suomi on Euroopan amerikkalaisin maa


Joskus aikoinaan Suomessa ivailtiin Usalle, jossa aseet paukkuivat. Enää ei, sillä täällä sinutkin saatetaan ampua hengiltä jenkkityyliin. Meillä tosin pahimmista ampumisista eivät vastaa jengit, vaan tavalliset naapurinpojat.



Tässä niitä yleensä kuultuja kommentteja lehdissä:



Tämä kertoo huonosta olosta

Tämä kertoo epätoivosta

Ihmistä ei saa jättää yksin

Aselakeja täytyy tarkistaa

Tämä on yhteinen surumme

Hän oli hiljainen ja rauhallinen poika

..... järkyttyivät



jne...

perjantai 25. toukokuuta 2012

torstai 24. toukokuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Bee Gees "Night Fever"






Päivän musiikkiajatuksena Bee Geesin Night Fever.



Ei siksi, että olisin lähdössä diskoon. Minähän en niissä juurikaan käy ja vielä vähemmän osaan pitää hauskaa juomatta litroja alkoholia. Ja silloin hauskanpito on todellisuudessa jo aika kaukainen haave. Tanssitaitokin on sitä luokkaa, kun olisin palannut vuoden keikalta avaruudessa ja opettelisin kävelemään.



Vaan siksi, että Bee Geesin jäsen Robin Gibb siirtyi hiljattain ajasta ikuisuuteen. Jäljellä veljesbändistä on enää Barry Gibb.



Bee Geesille naureskeltiin ja sitä aliarvioitiin aikanaan, mutta totuus on, että bändi teki yhden maailman myydyimmistä albumeista Saturday Night Fever-elokuvan soundtrackiksi. Sitä ennen bändi oli kamppaillut vuosikymmenen menestystä etsien.



Näinä aikoina, jolloin mega-albumimenestyksiä ei ole tullut enää sitten 90-luvun, kymmenien miljoonien myyntilukuja on vaikea käsittää, mutta veljesten albumi oli hittejä täynnä, ja elokuvakin toimii yhä, jos sen katsoo ilman ennakkoluuloja.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kauppaa kyllä, urheilua ei - vaiko kuitenkaan niin?


Maailma on tekopyhä paikka. Sen ovat todenneet minun lisäkseni muutkin.



Epädemokraattisten maiden, ellei suorastaan diktatuurien kanssa käydään kyllä kauppaa, mutta Euroviisuja tai urheilukisoja niissä ei saisi järjestää. Kyseessä on tietenkin demokraattisten maiden käsienpesu.



Näinhän se menee, että sitten voidaan ajatella, että kyllä me yritetään niihin vaikuttaa. Käydään kauppaa, mutta ei anneta niiden järjestää kisoja. Ollaan me yritetty saada ne tajuamaan.



Tai no, Valko-Venäjä taitaa olla jonkinlaisessa kauppasaarrossakin, siellähän ne järjestetään jääkiekon MM-kisat.



Millään urheilu- tai kulttuurikielloilla ei ole yksi diktatuuri vielä kaatunut. Sen tiedämme me eurooppalaiset varsin hyvin. Onhan Euroopassa järjestetty sekä kesä- että talviolympialaiset natsi-Saksassa että Moskovassa kesäolympialaiset.



Olympialiikkeellä oli järki matkassa silloin, kun olympialaiset järjestettiin Kiinassa. Totalitaaristen maiden propagandaa ei yksikään ko. maan ulkopuolinen asukas niele, mutta ko. maa saa väkisinkin tuulahduksen, minkälaista elämä voisi olla jossain muualla kuin omassa maassa.



Kaikkein hövelein urheilulaji on ollut demokratiavaateiden suhteen Formula 1. Kilpa-autot hurisivat Etelä-Afrikassa silloinkin, kun maa oli eristetty kaikinpuolin apartheidin takia. Ja formulat hurisevat yhä esimerkiksi Bahrainissa, joka ei sekään ole kuulu Lähi-idän Sveitsinä. Sveitsi on muuten maa, jossa autourheilu on käsittääkseni kokonaan kielletty.



Joten Baku Azerbaidzanissa on Euroviisujen järjestäjäisäntänä vielä varsin kiltti paikka.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Ahneus ja uhrautuminen


Suomessa on ollut tapana vaatia kansalta uhrautumista sotien jälkeenkin. Emme ole päässeet eroon sotien jälkeisistä ankeista vuosista.



Tai olemme, mutta suomalaiseen johtajuuteen on jäänyt vaatimus työntekijän uhrautumisesta jonkin suuremman eteen. Enää se ei ole vain ollut kansakunnan hyvinvointi vuosikymmeniin. Talvisodan henki on se, että työntekijän pitäisi uhrautua, jotta hän olisi oikeutettu pitämään työpaikkansa.



Television keskusteluohjelmiin rahdataan säännöllisin väliajoin muitakin raharikkaita kuin Nalle Wahlroos kertomaan, että on kansan on rumaa puhua ahneudesta. Rahan ansaitseminen on heidän mielestään ihan ok. Totta, mitä mieltä olisi olla johtaja tai yrittäjä, jos ei jäisi käteen voittoa. Pienyrittäjälle tosin harvoin voittoa edes jää.



Herrat eivät vain ymmärrä sitä, että kansa ei ole tyhmää. Kyllä yrityksen työntekijät tajuavat, arvostetaanko heitä vai ei, ja sijoitettiinko edellisen vuoden jättivoittoja pahan päivän varalle, vai jaettiinko kaikki pois osinkoina. Varsinkin, kun yrityksessä seuraavana vuonna irtisanotaan työntekijöitä. Sehän on se helpoin tapa karsia kuluja.



Kaukana ovat ne ajat, jolloin työntekijää ja kansaa varottiin loukkaamasta johtoportaan suunnasta. Nyt on aika tavallista, että julkisuuteen kerrotaan vapun olevan ihanteellinen työpäivä ja että pyhäpäivät muutenkin ovat kansantaloudelle turha meno. Samoin esitetään, että opiskelijoiden olisi opiskeltava vuosi läpeensä yms. yms. Ammattiyhdistysliike tai edes opiskelijajärjestöt eivät enää edes viime aikoina ole näitä lausuntoja viitsineet paheksua.



Niin, siihen ahneuteen. Ei ole ihme, että ahneus paistaa herrojen palkoista ja palkkioista läpi. Ei kukaan sitoudu muuten työpaikkaansa, jos tietää lentävänsä ulos heti seuraavan epäonnistuneen kvartaalin jälkeen. Poliitikoillakin on sentään neljä vuotta aikaa, yritysjohtajilla vajaa vuosi. Kansalle ja työntekijöille jää sentään jäljelle uhrautuminen.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Rakkauden hullu pakkomielle


Koska nyt ei ole muuta kirjoitettavaa, niin puffaan uutta kirjoitusta kirjallisuusblogissani. Tapani mukaan kun en pysty pysyttelemään pelkässä kirjassa.



Lukekaahan tästä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Erään pakkovaltion loppu alias Jugoslavia


Jugoslavia hajosi parikymmentä vuotta sitten. Ylellä on pyörinyt dokumenttisarja tuosta ajasta. Hämärästä muistan vielä nuo dokumentit, mutta vielä paremmin kuvat piiritetystä Sarajevosta, jossa ihmiset juoksivat katujen yli tarkka-ampujia välttääkseen. Nuo tarkka-ampujat ampuivat naisia ja lapsia siinä missä miehiäkin. Mitenköhän nuo tarkka-ampujat elävät tänä päivänä itsensä kanssa, jos säilyivät hengissä sodasta.



Ja kaikkien nuorimmille koko Jugoslavia on jo vanhaa aikaa ja he tuskin tietävät sellaisen olleen koskaan olemassakaan.



Tällä hetkellä varsinkin Slovenia ja Kroatia ovat suosittuja turistikohteita ja itse Sloveniassa muutama vuosi sitten käyneenä ei siellä sodasta mitään jälkiä näkynytkään. Slovenia selvisi taisteluista kaikkein helpommalla muutenkin. Mutta Titon patsaita sieltä löytyi.



Ilmeisesti ex-jugoslavialaiset jollain tasolla kaipaavat valtiotaan, jolle tuli loppu kansankiihottajien toimesta. Jugoslavian hajoamisessa ei sinänsä voi puhua sisällissodasta, vaikka taistelut muistuttivatkin sisällissotaa etnisine puhdistuksineen ja epäselvine taistelukuvioineen.



Varsinkin Bosnia-Hertsegovinan sodassa oli vaikea käsittää ulkomaalaisen ihmisen, mistä kaikessa oli kyse. Tv-haastatteluissa ihmiset kertovat kyllä kaikkien kansallisuuksien eläneen suhtkoht sovussa keskenään, mutta yhtäkkiä käytiinkin sitten pistämässä naapuri kylmäksi. Suurta vihaa on kytenyt pinnan alla, jonka ilmeisesti vain legendaarinen Tito onnistui pitämään koossa.



Muut kuin kansallisuuksiin perustuvat valtiot pysyvät harvoin pystyssä. Afrikassa keinotekoisesti rakennetut rajat ovat ajaneet maanosan lukemattomiin sisällissotiin, jotka julmuudessaan vetävät varmasti vertoja 300 000 uhria vaatineisiin Jugoslavian hajoamissotiin. Tosin Jugoslaviassa käsittääkseni puhuttiin loppujen lopuksi samaa kieltä ja uskontojen suhteenkin maa oli varsin maallistunut.



Entisessä Jugoslaviassa eletään nyt näennäisesti rauhaisaa aikaa. Tosiasiassa sota on taas todellisuutta jossain vaiheessa. Serbian haaveena oli Suur-Serbia, mutta maa kutistui entisestään. Bosnia-Hertsegovinassa on käytännössä yhä kaksi eri valtiota. Parissakymmenessä vuodessa katkeruus massamurhista yms. ei katoa minnekään. Suomessa sisällissodasta selvittiin kansan vaurastumisella, sillä kyseessä oli luokkasota, ei kansallisuuksien välinen sota.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Mediapahikset


Kuten tuossa aiemmin ounastelin, niin lätkälippujen hinnoista nousi mekkala. Sotkun ykköspahikseksi nousi jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola.



Jos ei olisi pahiksia, elämä olisi tasapaksua ja tylsää. Niinpä mediassa esiintyy myös jo valmiiksi tunnettuja mediapahiksia, sillä kansa kaipaa niitä. Koska nimettömät narsistit ja muut ahdistelijat eivät kansalle loputtomiin riitä.



Ei kansa niitä iloisia asioita lehdistä etsi. Kalervo Kummola on suorastaan esimerkillinen mediapahis, sillä hän on keski-ikäinen tai vanhempi mies, hänellä on valtaa ja hn myös käyttää sitä, eikä hän matele kenenkään edessä.



Naisten sitävastoin on lähes mahdotonta yltää mediapahikseksi, sillä heitä pidetään lähtökohtaisesti heikompina ja altavastaajina. Ainoastaan tosi-tv-tähtöset ja muut viihdetähtöset ovat yleensä negatiivisen julkisuuden kourissa. Sekä naispoliitikot, jos sattuvat edustamaan konservatiivista ajattelua tai puoluetta.



Listaan tähän ominaisuuksia, jotka saattavat tehdä ihmisestä mediapahiksen.



Olet mies

Olet rikas

Olet johtava poliitikko, virkamies, yritysjohtaja

Jos olet poliitikko, edustat konservatiivisesti ajattelevia puolueita

Jos olet virkamies, edustat konservatiivista ajattelua tai lakkautat palveluja tai ajat guggenheimia

Jos olet yritysjohtaja, irtisanot tai haukut kansaa laiskaksi

Jos olet poliitikko, virkamies, yritysjohtaja ja harrastat naisseikkailuja

Jos olet miesjulkkis, vaihdat vaimosi nuorempaan

Olet rikollinen

Olet omapäinen ja puheissasi on vähintään häivähdys sovinismia

Ja lopuksi: Kohun keskellä et pyydä anteeksi tai pahoittele tekojasi tai poliitikkona yrität madella ympäripyöreitä ladellen.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Kuinka kauan kestää toipua kuolemasta?


Isäni kuoli noin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta on ihmisen elämässä jo merkitsevä aika, mutta todellisuudessa aika on suhteellinen käsite. Se kuluu yhtä nopeasti eteenpäin, halusit sitä tai et. Odotit ajan kulumista tai halusit sen pysähtyvän.



Kun läheinen kuolee, ihminen on uuden tilanteen edessä. Kuollutta kaipaa, enemmän tai vähemmän riippuen vainajasta, mutta elämä kulkee eteenpäin.



Itse en ole oikein edes käsittänyt isäni kuolemaa. Vai pitäisikö sanoa, etten ole sitä hyväksynyt. Heinävedellä käydessäni olen käynyt haudalla viemässä kynttilöitä muun perheen kanssa, mutta ei minusta oikein tunnu siltä, että isä se siellä maan alla makaa. Ennemmin ajattelen hänen olevan yhä sairaalassa ja sieltä palaavan, vaikka tiedän, ettei näin tapahdu.



Harva ihminen kai hyväksyy läheisen kuolemaa vielä puolessa vuodessa. Jos haudalla käy kymmenen vuoden päästä, tunteet lienevät erilaiset. Pakkohan niiden on olla. Ihmisen lähimuisti elävästä ihmisestä ei katoa puolessa vuodessa. Tunteet eivät ole muuttuneet vielä kuollut-tilaan.



Itse olen ajautunut jonkinlaiseen tunteettomuuden ja pysähtyneisyyden sielunelämään, en oikein tunne mitään toisia ihmisiä kohtaan. En niin paljon kuin pitäisi. Omalla tavallaan empatia on kadonnut. Voin kyllä kuunnella toisen ihmisen murheita sujuvasti, mutta en ole enää täysillä mukana, niinkuin ehkä ennen. Tai en osaa riittävästi ottaa osaa ainakaan.



En ole varsinaisesti masentunut, sillä kykenen toimimaan, mutta jotain kai masennuksen ja elämän välimaastossa. En oikein pysty väittämään, että nauttisin elämästä täysin siemauksin, jos sitä nyt välttämättä olen tehnyt ennen isän kuolemaakaan. Iloisissa porukoissa on vaikea olla.



Isäni kuolema on ottanut kovemmalle, mitä loppujen lopuksi luulin. Sairaslomalla en esimerkiksi ole ollut töistä päivääkään. Työstäni olen selviytynyt hyvin, vaikka siinäkin liikutaan monesti syvimpien tunteiden äärellä ihmisten kohtaloissa, vaikka ihmiset luulevat, että se toimittajan työ vasta nyt helppoa onkin. Se on ajoittain kuluttavaa.



Vapaa-ajalla ei ole oikein riittänyt energiaa. En ole jaksanut etsiä itselleni uutta asuntoa, en ostella vaatteita yms. normaalia päivittäistä elämää, puhumattakaan että jaksaisin käydä viikoittain jossain bilettämässä. Alkoholia olen kyllä muuten nauttinut viikonloppuisin, ja jokainen tietää, ettei alkoholia pitäisi nauttia alakuloisissa tunnelmissa.



Olen kyllä kirjoittanut runoja isän kuolemasta, ehkä niitä joskus julkaisen. Muuten kirjoitusprojektit ovat olleet jumissa, eikä teksti ole juossut täällä blogissakaan entisten aikojen malliin.



Ihmiset läheisimmät poislukien eivät halua kuolleesta puhua osanottojen jälkeen. Jos satut mainitsemaankin asiasta, seuraa yleensä hiljaisuus tai ihmiset puhuvat omista kuolleistaan tai kohta kuolevista. Kuolleista ei oikein saisi puhua, jos toinen ihminen ei tunne sitä kuollutta, josta sinä puhut. Niinpä olen lakannut asiasta puhumasta sen enempää. Eikä asia tietenkään edes kosketa varsinaisesti muita. Se on ymmärrettävää.



Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen. En todellakaan tiedä, kauanko kestää toipua kuolemasta.

lauantai 5. toukokuuta 2012

He haluavat pois yhteiskunnasta


Katselin tänään ranskalaisen elokuvan, missä mies päätti jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän ei halunnut kilpailla asemasta, rahasta eikä seksistä. Hän vain tarkkaili kaikkea sivusta. No, mies tietenkin sekosi. Mieleen tuli myös tämä Varkauden puukottaja, joka sanoi syyksi tekoonsa, että haluaa päästä tästä yhteiskunnasta pois.



On mielenkiintoista, että Facebookien ja kännyköiden aikakaudella ihminen todellisuudessa yksinäisempi kuin koskaan. Mitään juhlallista päätöstä yhteiskunnasta jättäytymisestä ei tarvitse edes välttämättä tehdä. Jotkut ihmiset jätetään ulkopuolelle jo lapsena, eikä tilanne koskaan siitä muutu.



Nuorena hyljeksitty on harvemmin aikuisenakaan mikään ihmisten suosikki. Jos naiset ovat vierastaneet sinua jo nuorena, eivät he sinusta innostu aikuisenakaan. Näin se vain menee. Ihmisen minuus luodaan nuorena ja jos joutuu erilleen muista, tyhjyys seuraa mukana. Kun katkeruus kasvaa hyväksymättömyyden takia, siitä on lähes mahdotonta päästä koskaan eroon. Ei sitä ihminen koskaan tunne silloin kuuluvansa johonkin suurempaan yksikköön eli meihin.



Kaikkein hulluinta on, että väitetään, että ketään ei jätetä yksin. Tottakai jätetään, jos sinun elämäsi ei vastaa sitä, mitä ihmisten enemmistö oletusarvoisesti pitää hyvänä elämänä ja oikeana käyttäytymisenä. Harva valitsee osaansa ulkopuolella, se on vain kohtaloksi annettu.



Olen pohtinut, että mikä ulosjätetyissä ihmisissä on sellaista, joita valtavirta ei hyväksy. Suurin osa ulosjätetyistä ei ole mitään hirviöitä, vaan lämpimiä, herkkiä ja mukavia ihmisiä. Joku on vain heissä sellaista, mikä ei kelpaa.



Niin. Mikä tekee jostain ihmisestä sellaisen, että hänestä käännetään katseet poispäin ja kun hän puhuu häntä ei kuunnella. Hänelle ei hymyillä ja häntä ja hänen ajatuksiaan ja elämäänsä ei pidetä kiinnostavana. Miksi?



Itse olen aina tuntenut olevani jollain tavalla ulkopuolinen, vaikka olenkin hyvinkin yhteiskunnassa kiinni tällä hetkellä. Mutta en koskaan ollut lapsena ja nuorena niitä "hyväksyttyjä ihmisiä".  Sen vain aisti. Omalla tavallaan minua jopa yritettiin tyrkkiä ulos siitä maailmasta.



En ole koskaan erityisemmin kilpaillut seksistä, rahasta tai menestyksestä. Jos jotain näiden saralla olen saavuttanut, niin kyse on ollut joko sattumasta tai armottomasta työstä.



Minua ei ole mitä todennäköisemmin kukaan rakastanut romantillisella tavalla, vaikka seurustellut olenkin satunnaisesti. Nekin seurustelusuhteet ovat kestäneet niinkin kauan kuin kestivät vain sen takia, että minä halusin niiden jatkuvan. Minua ei kyselty nuorena treffeille, eikä minua haettu hitaita tanssimaan. Minusta on ehkä hetkeksi viehätytty, mutta ei koskaan rakastuttu.



Työssäni olen menestynyt, mutta työpaikkani olen valinnut siten, että ne eivät ole ensimmäisinä olleet "hyväksyttyjen ihmisten" kiikarissa. Varsinaista köyhyyttä en ole joutunut elämässäni muutamia vuosia lukuunottamatta joutunut kestämään.



En ole halunnut kuuluakaan koskaan kai mihinkään meihin, vaikka olen yrittänyt kuulua järjestöihin yms. Se ei vain ole ollut minua varten. En pysty koskaan hyväksymään yhden ajattelutavan erinomaisuutta, mihin kaikki ihmisten ryhmäytyminen yleensä johtaa.



Minä olen ollut elämässäni onnekas, mutta myös hyvin epäonninen. Olen ollut ulkopuolella, onneksi, sillä olen siten nähnyt enemmän.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Parasta ja pahinta televisiossa - nyt!


Lyhyestä virsi kaunis. Ohjelma ja arvio. Näitä olen katsellut, valitettavasti tai onneksi...



Viidakon tähtöset. Ohjelma on kiusallisen toimiva. En tiedä, mikä siinä on. Minä jotenkin nautin ronskeista ja kiroilevista naisista, jotka puukottavat selkään toisiaan. Ja ovat aitoja, vaikka tissit eivät sitä olisikaan.



Iholla. Tämä ohjelma on suorastaan ärsyttävä. En pidä kameroista, jotka tuijottavat suoraan kohteen naamaan. Varsinkin kun kohteet vaikuttavat erittäin itsekkäiltä ja sekaisin olevilta 20-40-vuotiailta naisilta. Ymmärrän, miksi olen yhä yksin.



Todella upeeta. 20 v. Kiitos kun palasitte. Uskomatonta, että toimii 20 vuoden jälkeenkin.



Poliisit. En ymmärrä, miksi niitä jaksaa katsoa heti uusintoinakin. Oikeaa elämää.



Jaakko ja maailmanvalloittajat. Miksi Yle lakkauttaa kaikki hyvät ohjelmansa. Katsovat televisiota muutkin kuin nuoret.



Uutishuone. Miksi tätä täytyy Ylen uusia? Miksi?



Blogistania: Miksi Ylen mielestä kaikki bloggarit ovat kutovia bloggareita? Meitä on muitakin!



Idols: Olisiko tämä nyt jo se viimeinen vuosi? Jos naislaulajia ei olisi finaalissa, niin törkeä vääryys olisi tapahtunut. Äijät olivat surkeampaakin surkeampia.



Uusintaelokuvat: Hei, jos Aviator tuli kaksi päivää aikaisemmin toiselta kanavalta, niin älkää esittäkö sitä toiselta kanavalta.



Lopettakaa Titanic-ohjelmat. Ne on jo nähty.



Kuuluisat kuppilat: Suorastaan häpeämättömän kapinallinen jättiannossyömisohjelma näinä vahtaamisen ja moittimisen aikoina.



Koirakuiskaaja: Voi kun ihmisetkin saisi tunnissa järjestykseen.



MOT: Tuntuu vähän, ettei ne enää löydä mitään oikeasti vääryyttä.



Emmerdale: Jostain syystä sitä vain jaksaa katsoa.



Salatut elämät: Ollaan siinä pisteessä, että keksitään tosielämän traagisista tapahtumista kohua. Tämä ei onnistune kuin Suomessa.



Pulmuset: Kyllä sovinismi ja  epäonnistuneen miehen nöyryyttäminen puree vieläkin.



Matkaoppaat: En tiedä miksi tämä toimii. Haluamme kai kaikki matkalle.



Frasier: Vanha toimii paremmin kuin pussillinen uusia.



Frendit: Samoin.



Miehen puolikkaat: Jos tässä ei olisi Charlie Sheeniä vielä, niin goodbye.



Simpsonit: Ei oikein enää toimi. Olisko parikymmentävuotta jo liikaa.



Kadonneen jäljillä: Hei, niitä kadonneita isejä olisi kotimaassakin.



Jamie Oliverin ruokasarjat: On nähty jo. Se on myös lihonnut, vaikka siitä se suuttui.



Puoli seitsemän: Marja Hintikka on vaan liian pirtee. Se on kyllä söpö, ei siinä mitään.



Antiikkia. Antiikkia: Vieläkö se pyörii? Mä haluun takaisin sen äijän, joka toi arvioitavaksi Thaimaasta ostavansa lasten leikkihevosen ja jonka arvo oli 20 euroa.



Puumanainen: hohhoijaa. Vanhemmat naiset on sexyjä, mutta ei se vaan riitä tv-sarjaksi.



Moderni perhe: hui, mulle ei taida sopia aihealue.



Rillit huurussa: Toimii, mutta oma nörttihistoria painaa liikaa.



Lainvalvojat ja Pelastajat: Näillä pärjää. Ihanaa todellisuutta.



Nykäsen Matti: Hommahan on nyt vaan niin, ettei tässä ole Matista mitään uutta.



Kenraali Pancho ja Pojat Pohjoiskalotilla: Yksi kausi toimi hyvin, mutta toista kautta ei jaksa kalastelua.



Leijonan luolat: Hyvin toimii. Sijoittajat kun murskaa toiveita, ei voi olla kuin pitämättä.



Lentokenttä: Haluu matkalle edelleen.



Hääohjelmat: Aina niissä tuntuvat olevan Tauski ja Henna.



Supermarjo: Kuin myös.



Tuomas Enbuske Talk Show: Jos sillä vaan olisi liveyleisöä, niin toimisi.



Jimin ja Foxin äijäohjelmat: Näillä on pelastettu moni viikonloppu.



Ylen ja Yleteeman dokkarit: Nämä palauttavat uskon televisioon kerta toisensa jälkeen.



45 minuutttia: Se ohjelma, joka oikeasti nykyisin paljastaa. Ajanut ohi MOTin.



Hauskat kotivideot: Aivotonta. Toimii.



Hyvät ja huonot uutiset: Minuun makuuni liikaa elitisti besserwisserejä.



Suomi-tytöt New Yorkissa: Mieluusti pysykäätte siellä.



Saran ja Meri-Tuulin metropolit: Kaksi söpöläistä, mutta se onkin siinä.



Arvostele mun illalliset: Hohhoijaa. Sama koskee illallistreffiohjelmia ja sitä ohjelmaa, missä keksitään jekkuja kaverille kun syödään.



Ally Mcbeal: Kiva kun laatu palasi.



Hjalliksen kanssa:  Hjallis ei toimi haukkumassa julkkiksia.



Eläinohjelmat: Näillä palaa usko elämään.



Nätti nakuna-ohjelmat: Ei ne oikeasti ole nättejä nakuna. En minäkään.



Pressiklubi: Ruben toimi 90-luvulla. Onneksi sillä on nyt kiukkuisia vieraita.



Kova laki: Jostain syystä näitä jaksaa katsoa vuosikymmenestä toiseen.



Remontti- ja kotiohjelmat: En edelleenkään pidä niistä.



Paparazzit: Höpönlöpön.



Ja viimeisenä Duudsonit: Kaupallisista kaupallisimmat "aidot jäppiset".



keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Raha ratkaisee


Olemme Suomessa eläneet lintukodossa, kun meillä kotimaiset kaupalliset kanavat ovat olleet pääosin ilmaisia. Ei taida mennä montaa kymmentä vuotta kun tuo onni loppuu. Muuallahan se on jo aikaa sitten loppunut varsinkin urheilun osalta.



Jääkiekon MM-kisat näyttävä Maikkari näyttää kaikki muut kuin Suomi-pelit maksullisilla kanavillaan. Jossain vaiheessa voimme olla jo siinä vaiheessa, ettei Yleisradiolla ole enää varaa kilpailla urheilun arvokisoista- ja muista yleisöä kiinnostavista turnauksista.



Tässä tapauksessa ei voi sanoa kansalle, että olette saaneet, mitä olette tilanneet. Urheilun muuttuminen superbisnekseksi on tapahtunut varkain. Parikymmentä vuotta sitten Canal+:ssaa tuskin taisi edes olla olemassa ja nyt siellä tuntuu olevan kaikki mahdolliset urheilulajit, joita yleisö seuraa. Seuraamme todennäköisesti ilmaiseksi jossain vaiheessa vain sellaisia lajeja, joilla ei ole kaupallisia mahdollisuuksia.



Tai sitten... jossain vaiheessa urheilun kuluttajat sanovat, että nyt loppuu. Esim. jääkiekon MM-kisoissa eivät kaikki liput ole edes menneet kaupaksi. Tavallisella ihmisellä ei ole kohta enää niitä varaa ostaa.



En ole niin lapsellinen, ettenkö ymmärtäisi, ettei mikään ole ilmaista ja ettei show pyöri ilman tuloja. Mutta pitääkö kaikista urheilukisoista tarjota katsojan itse valitsevana kahtasataa erilaista kamerakulmaa ja dataa, jota harva edes viitsii seurata ottelun tuoksinassa. Eikö vähempikin riittäisi? Kaipaavatko ihmiset edes kaikkea mahdollista hilavitkutinta. Itse seurasin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen Suomen voitto-ottelua hyppiväkuvaisesta tv-vastaanottimesta, eikä sen minun tunnelmaani latistanut. Päinvastoin.
Gadgetissa oli virhe