maanantai 30. huhtikuuta 2012

Runo epäonnistuneelle Vapulle


Ei heilaa tänäkään Vappuna.

Viini pahvipakkauksessaan on väljähtänyt. Ei maistu, ei.

Ylioppilaslakki saisi sekin jo hävitä. Ei se edes kellastu.

Televisiosta helvetin huonoa ohjelmaa. Vappuhupailua, plaah.

Viekää vappunenät helvettiin. Torvet vasta raivostuttavat.

Tyhjäpäiset puheet, krooh. Työ on tärkeää. Näin on.

Tyhjäpäiset ihmiset, Joo. Ne saattavat yllättää.

Samat hommat Vapusta toiseen. Vappu on aina Vappu.

Onnistuneen epäonnistunut vappu.

Ei sentään masentava.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Se todellinen kansanlaulaja


Eilen tuli telkkarista Veikko Lavi-dokumentti. Veikon syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.



Veikkohan oli se todellinen kansanlaulaja, joka jylhällä äänellään lauloi kuplettejaan kansanmiesten- ja naisten kohtaloista. Veikolla riitti myötätuntoa jopa Suomen sisällissotaan lähetetyn saksalaisen sotilaan kohtalon kuvaajana, sillä suuren maailman kuolemaan heittämä se oli hänkin.



Veikko oli aina köyhän ja pienen ihmisen puolella, joka aina riittää saamaan minut puolelleen. Veikollahan on nimekkäitä faneja, Juice Leskinen muisti monessa haastattelussa mainita kunniavelkansa Veikko Laville ja kuulemma Jukka Poikakin on Veikon fanittaja.



Veikko oli kuolemaansa asti (1996) ihminen, joka inhosi kaikkea tekopyhyyttä.



maanantai 23. huhtikuuta 2012

Oman elämän guggenheimit


Suomen herra on kyllä veikeä herra. Se haluaa jättimäisen kansainvälisen taidemuseon, vaikka Suomi on pullollaan taidemuseoita, joissa lähes kukaan ei käy. No, mut hei, se on Guggenheim. On se nyt ihan eri juttu. Ne tulee sieltä New Yorkista. Ehkä ne nyt tykkäis meistä. Ihan oikeesti. Ja se tuo valtavasti lisää turisteja Helsinkiin.



Just joo. 



Suomalainen herra ja rouva hullaantuu, kun se aistii mahdollisuuden saada jotain "kansainvälistä" Suomeen. Tässä tapauksessa Helsinkiin. Mitä siitä, että Helsingissä on jo Ateneum, toimiva ja hieno taidemuseo aivan keskustassa että Kiasma, modernin taiteen Mekka. Harva jaksaa ymmärtää, mitä Helsinki tekisi toisella modernin taiteen museolla.



Mutta hei, on meillä muillakin halua saada ripaus kansainvälisyyttä. Minäkin haluaisin olla kansainvälinen toimittaja ja runoilija. Hei Fox, ottakaa minuun yhteyttä, nyt kun tulitte Suomeen. Ai niin, eihän se Fox (Murdoch) nyt kivaa kansainvälisyyttä ole.



Unohdin.



---------------- 



Oman elämänsä guggenheimeja on myös keskustapuolue. Paavo Väyrystä ei edelleenkään haluttaisi keskustaeliitin toimesta puheenjohtajaksi, vaikka Paavo osoitti kyntensä presidentinvaaleissa. Nyt ollaan huolestuneita, kun nuorta naista ei löydy ehdokkaaksi. Sama homma toistuu miltei jokaisen puolueen valitessa puheenjohtajaa. Aina pitäisi nuori nainen tai mies olla puheenjohtaja. Sitten huomataan jo puolen vuoden kuluttua, että hommasta ei tahdo tulla mitään.



Samahan koskee tv-kanavia. Kaikki kanavat tavoittelevat nuoria katsojikseen, nyt jopa TV2. Kröh, minä kun olen luullut, että ne nuoret eivät tv:tä edes hirveästi katso. Vanhemmat ihmisethän tv:n ääressä kököttää.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Photoshop-Sauli?






Kuva: Tasavallan presidentin kanslia



Tätä Sauli Niinistön kuvaa pahat kielet väittivät rankasti käsitellyksi Photoshop-kuvankäsittelyohjelmalla. Ja joo, tänä päivänä jokaista kuvaa käsitellään kyllä, varsinkin, jos kuvaa käytetään markkinointitarkoituksiin. Sen tietää jokainen.



Minä jotenkin pidän tästä kuvasta, se poikkeaa vanhoista pressojen kuvista. Tuo Saulin ilme on jotenkin jännä, ihan niin kuin se suunnittelisi jotain jekkua.



Eipä näillä presidentinkuvilla enää suurta merkitystä ole. Jos tätä virallista kuvaa nyt hankitaan kouluihin ja virastoihin muutama kappale, niin eipä tuo maailman suurin vääryys ole, jos Saulilta muutama ryppy on silaistu.


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Ihailen ukonänkyröitä ja akankropsuja


Olen huomannut, että mitä enemmän vuosia mittariini tulee, sitä kovemmaksi änkyräkäyräni nousee. Minua suoraan sanottuna ärsyttää kaikki hysteria ja ylimääräinen innostuminen kaikesta, mistä kaikki innostuvat tai mistä kaikkien pitäisi innostua. Ja se vasta ärsyttääkin, kun muut tietävät paremmin, mitä olisi oikea ajattelutapa ja millainen elämäntyyli on se ainoa oikea elämäntyyli. Lenkkeillä pitäisi niin perkeleesti ja asuntosäästää, muuten et ole kunnon ihminen.



Kaikkein eniten ärsyynnyn kun luen lasten kasvatuksesta. En tiedä miksi, eihän minulla ole edes lapsia. Mutta kun äiti kertoo ylpeänä Hesarissa kaksivuotiaansa syövän vain voit leivän päältä ja että leivät siksi heitetään roskiin syömättömänä, niin eihän sitä voi muuta kuin hermostua. Joskus lapset olisivat syöneet tuon poisheitetyn leivän enemmän kuin innokkaana, kun lapsia ei ollut varaa kasvattaa nirsoiksi.



Olen nyt 34-vuotias, mutta kaikkein parhaimmin tulen juttuun vanhan kaartin ukkojen ja akkojen kanssa. Minulla ei ole oikein mitään yhteistä ikäisteni kanssa ainakaan mielipiteiteni osalta ja vielä vähemmän muun elämäni osalta. Mitä pahempi kuusikymppinen ukonänkyrä, niin sitä enemmän olen samaa mieltä hänen kanssaan. Sama koskee myös samanikäisiä akankropsuja.



Syykin on selvä. Kuusikymppiset ukonänkyrät ja akankropsut ovat huomattavasti vapaamielisempiä elämän kaikkia värejä kohtaan kuin nuorempansa, jotka ovat ilottomia ja pelokkaita elämää kohtaan ja joissa ei nuorempina ihmisinä ole lähellekään samanlaista rohkeutta kuin kuusikymppisillä.



Nuoret "aktivistit" toki luulevat olevansa tiedostavia ja rohkeita maailmanparantajia, mutta mielenosoituksissakin käydään vain siksi, että se kuuluu rooliin ja että niissä näyttää helvetin hyvältä. Ja pääsee aktivisminsa sitten kivasti päivittämään Facebookiin.



Aito rohkeus omiin mielipiteisiin on syöty nuoremmilta pois, sillä mitään rohkeaa ei uskalla tänä päivänä kirjoittaa, mikäli mielii pysyvänsä oikeassa olevien joukossa. Vielä vähemmän kukaan nuorempi uskaltaa valita erilaista elämänlinjaa. Kolmekymppiset ovat uuskonservatiiveja parhaimmasta päästä. Ukonänkyröiden ja akankropsujen ei moisesta tarvitse enää välittää, eivätkä he välitäkään. He ovat yhä niitä ainoita oikeita radikaaleja.



Kiitos heille.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Nallen sanomisia


Flash toistinta ei löytynyt.



Kun tuossa eilen jo sivusin Nalle Wahlroosin sanomisia, niin mitä mieltä olette tästä... Eikö äänioikeuden tasa-arvoisuus ole enää itsestäänselvyys? Tässä uutisoidaan miltei hellyttävästi Nallen välittävän lapsista, vaikka hän ehdottaa nuoremmille enemmän ääniä kuin vanhuksille.



Mielestäni ei ole liikaa pyydetty, että saa sellaista eläkettä millä elää, jos on ikänsä maksanut veroja. Veikkaisin myös, että moni eläkeläinen rahoittaa nuorempien sukulaistensa elämää tavalla tai toisella.



Välillä ihmettelen Wahlroosin sokeaa uskoa markkinatalouteen. Se on toki ollut hänelle hyvä, mutta kaikilla ihmisillä ei ole hänen briljantteja taloudellisia aivojaan, eikä samoja lähtökohtia kun hänellä on ollut. Kaikille ihmisille ei edes anneta mahdollisuutta taloudelliseen menestykseen tai se ei ole vain heille syystä tai toisesta mahdollista.



Sinänsä Nalle on rehellinen kapitalisti. Hän ei verhoa ajatteluaan hyvinvointivaltion taakse, kuten moni markkinamies tekee, vaikka ajattelisi samoin kuin Nalle. Siinä Nalle on myös oikeassa, että hyvinvointivaltio rimpuilee pikkuhiljaa kuolinkouristuksissaan. Sitä rahoitetaan velkarahalla ja jokainen tietää, että velalla voi syödä loputtomiin omassakaan elämässä.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Poliittinen korrektius että persut vastaan media


On olemassa sanonta poliittinen korrektius. Sehän tarkoittaa sitä, että ei sanota todellisuudessa mitään ja sanotaan vielä niin, ettei kukaan voi edes vahingossa loukkaantua. Siihen suomalainen politiikka on perustunut sodan jälkeen. Suomessa ei ole ollut perinteitä räväkkään poliittiseen keskusteluun, sillä ennen sotia kaikkia poliittisia mielipiteitä ei saanut kaikkien osalta ilmaista välttämättä lainkaan.



Kun persut tulivat rytinällä eduskuntaan, on koetuksella ollut sekä poliittinen korrektius että persujen ja median välit. Valtaosa persuista kun ei ole kasvatettu poliitikoiksi, kuten vanhemmissa puolueissa on tehty. Näissä "puoluekouluissa" taatusti kun myös opetetaan, mitä saa sanoa ja mitä ei joutumatta median otsikoihin.



Poliittinen korrektius unohtui James Hirvisaaren avustajalta Helena Eroselta viime viikolla hihamerkkikirjoituksessaan blogissaan. Itse sain lopulta alkuperäisen kirjoituksen käsiini ja ei sitä montaa riviä täytynyt lukea ymmärtääkseen, että kyse oli huumorista. Olisin silti jättänyt ko. aiheesta kirjoittamatta.



Jokainen voi taas itse päättää sen, voiko kansanedustajan avustaja kirjoittaa enää mitään "yksityishenkilönä" ja mikä on soveliasta huumoria ja mikä ei. Kirjoitus tosin ei ollut Helenan parhaita muutenkaan. Hän on kirjoittanut huomattavasti parempiakin poliittisia satiireja. Eikä Suomessa kyllä muutenkaan ymmärretä poliittisia satiireja. Tässä maassa ihmiset ovat useimmiten siihen liian tosikkoja.



Persujen ja median suhde on ollut mielenkiintoinen tapaus. Ensin persut olivat suorastaan median lemmikkejä, ainakin Soini ja nyt ollaan sitten toisessa ääripäässä. Soini itse ei enää kansanedustajiensa töppäilyjä selittele, vaan paloja sammuttamassa on useimmiten Pirkko Ruohonen-Lerner vakavine kasvoineen tv-kameran edessä. 



Se on monilta unohtunut, että valtaosa persukansanedustajista tulee median kanssa hyvin toimeen, sillä he ovat yhtä näkymättömiä kuin muidenkin puolueiden kansanedustajat, eivät siis sano tai tee mitään, mistä media voisi kiinnostua.



Eritoten Hirvisaari ja Jussi Halla-Aho haukkuvat median pystyyn ja väittävät toimittajien olevan ilkeämielisiä ja yksipuolisia uutisoinnissaan.



Itse en toimittajana oikein moista pysty nielemään. Kun en itse näe kaikkia persuja samanlaisina on hieman hullua lukea jatkuvasti, että olisin yksi yhteen samanlainen kaikkien toimittajien kanssa. Meitäkin kun onneksi on erilaisia, vaikka toimittajakantaa on yksipuolistanut se tosiasia, että harva toimittaja pääsee enää toimittajaksi ns. kansanriveistä vailla yliopistokoulutusta.



En näe itseäni lainkaan elitistitoimittajana, joka on siirtynyt yliopistokahvilasta suoraan johonkin poliittisesti korrektiin valtamediaan persuja jahtaamaan. Minä olen kasvanut kansan korkeakoulussa ja en ole saanut mitään ilmaiseksi. Veikkaan, että tiedän tavallisen ihmisen hädästä ja ajatusmaailmasta enemmän kuin moni persukansanedustaja tietää. Yhtäkään haastattelua en ole kirjoittanut "valmiiksi"  ennen haastattelua.



Elämme kuitenkin maailmassa, jossa joillekin sallitaan rajutkin lausumat julkisuudessa. Kukaan ei vaadi Aki Kaurismäkeä ristille rikkaiden prosenttitappamislausunnoistaan brittimediassa. Nalle Wahlroos saa myös hätkähdyttää rauhassa lausunnoillaan lähes kaikesta mahdollsesta, eikä häntä ole kukaan erottamassa pörssiyhtiöiden hallituksista. Sen sijaan eroamaan on vaadittu kansanedustajan pienipalkkaista avustajaa blogikirjoituksen vuoksi ja innokkaimpina erottajina ovat olleet persut itse. 



Mutta näinhän tämä maailma toimii.



Ja poliittinen korrektius.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Kuka on auttamisen arvoinen?


Tässä yhtenä päivänä autoin maahan kaatuneen laitapuolenkulkijan ylös. Valehtelisin jos väittäisin, että olisin näin aina toiminut.



Tällä kertaa ei tarvittu ambulanssia tai edes poliisia. Pienen taluttamisen jälkeen kaverin omat jalat alkoivat kantaa. Oikeusaputoimistoon olisi kuulemma pitänyt vielä soittaa, mutta siihen ei auttamiseni enää riittänyt.



Olen useasti miettinyt, että jos itse kaatua retkahtaisin kadulle, auttaisiko minua kukaan. Makaisinko tajuttomana kadulla minuutteja vai tunteja, ennen kuin kukaan pysähtyisi tai edes soittaisi apua. Jos mies makaa kadulla sen oletetaan olevan humalassa. Ikään kuin humalainenkaan ei ansaitsisi tulla autetuksi.



Tämä amerikkalaisen ABC-kanavan testipätkä näyttää totuuden. Nopeiten ihmiset auttavat tajutonta naista ja hitaiten laitapuolenkulkijamiestä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Helpless






Tämä kappale on yksi Neil Youngin kauneimmista. Helpless-avuton ihmisen pitäisi osatakin myöntää olevansa välillä. Monen asian kohdalla olemme avuttomia, vaikka väitämme muuta. Kaikkea vastaan ei voi taistella, mutta kaiken voi hyväksyä ja kaiken unohtaa.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Sinäkin, automobiilini!


Käytin Poloa katsastuksessa maanantaina. Ja niinhän siinä sitten kävi, että katsastusmies hylkäsi sotaratsuni. Olo oli vähän samanlainen, kun olisi reputtanut kokeissa tai jotain vastaavaa. No, ei auta kun käydä korjaamolla. Ihme kyllä, kun käytin huollossa autoa puolitoista kuukautta sitten, eivät asentajat "huomanneet" mitään. Sen siitä maksaa kun ei ole automies. Vedetään linssiin. Polon ja minun tieni taitavat muutenkin kohta erkaantua. Mutta hyvästelen sen sitten priimakunnossa.



Onneksi ei käynyt kuitenkaan yhtä surkeasti kun Kätkäläiselle.



maanantai 2. huhtikuuta 2012

Viimeinen sota


Pysytään historiassa.



Tänään 2.4. tuli kuluneeksi 30 vuotta Falklandin sodan alkamisesta. Sodassa Argentiina ja Iso-Britannia ottivat yhteen piskuisten saarten omistuksesta Etelä-Atlantilla. Maat olivat vääntäneet kättä saarista jo useamman sadan vuoden ajan. Välillä saarille muuttivat argentiinalaiset ja sitten taas britit häätivät heidät sieltä pois ja asuttivat saaret omalla väellään. Loppujen lopuksi saaret jäivät briteille.



Vuonna 1982 Argentiinaa hallitsi sotilasjuntta, joka halusi kääntää kansan katseet diktatuurin ikeestä ja surkeasta taloudesta pois. Ja mikäs sen parempi keino, kun ryhtyä sotimaan. Pahaksi onneksi Iso-Britanniaa vain hallitsi rautarouva Margaret Thatcher, joka huomasi hänkin tilaisuutensa kansansuosionsa kohottamiseen, joka oli kolhiutunut rajuista säästötoimista. Ja eipä hän halunnut olla se pääministeri, jonka aikana vanhan imperiumin viimeisetkin etäpesäkkeet vietiin pois.



Falklandin sota ei ollut historian verisin sota, eikä edes pisin, sillä se kesti vain pari kuukautta. Vaikka britit voiton veivätkin, joutuivat myös britit kärsimään tappioita. Argentiinan sotilasjuntalle tappio merkitsi taas lopun alkua.



Mutta merkitsi jotain muutakin tämä kaukainen sota maailmanhistorialle. Näillä näkymin Falklandin sota oli viimeinen sota, jota kävivät kansallisvaltiot keskenään. Oli selkeä vihollinen, eikä sodassa keskitytty siviilien teurastamiseen, joita ei edes muutaman tuhannen asukkaan Falklandin saarilla paljoa ollut.



Nythän sodat ovat mitä monituisimpia kansallisvaltion sisällä käytäviä sisällissotia, jotka jatkuvat iäisyyden. Rauhansopimuksia on mahdotonta tehdä, sillä sotalordit ajavat vain omaa etuaan. Jos ennen sisällissodassakin taistelivat ideologiat tai edes eri kansanryhmät keskenään, niin kuka enää ottaa selvää sisällissotien syystä.



Jotta ei totuus unohtuisi, niin mainittava on Irakin-Iranin sota, jota sitäkin käytiin kansallisvaltioiden kesken. Sota kestikin vuodesta 1980 uuvuttavat kahdeksan vuotta. Irakin-Iranin sota sai jopa ensimmäisen maailmansodan kaltaisia piirteitä sitkeine asemasotineen, rintamalinjoineen ja taistelukaasuineen.



Usakin hyökkäsi myös kahteen otteeseen Irakin kimppuun 1991 ja 2003, mutta kummallakin kerralla sodan lopputulos oli samantien selvä, eikä mistään lähestulkonkaan tasaväkisestä sotimisesta voi puhua. Toisella kerralla sitten ajauduttiin uuvuttavaan sisällissotaan, joka vasta nyt osoittaa rauhoittumisen merkkejä.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Miksi Titanicista tuli legenda?


Titanicin uppoamisesta tulee tässä kuussa kuluneeksi 100 vuotta. Titanicin taru on kestävyydessään hämmästyttävä. Harva laiva on 100 vuotta uppoamisensa jälkeen ykkösuutisia. Titanicin jälkeen on uponnut siviililaivoja, jotka ovat vieneet mukanaan enemmän merenpohjaan ihmisiä, kun Titanicin mukana meni.



Esimerkiksi Estoniasta ei vastaavaa tarua saa koskaan ja Estonian uppoaminen on jäänyt jo ihmisiltä unohduksiin pikkuhiljaa, vaikka aikaa ei ole kulunut edes kahtakymmentä vuotta. Mutta Estonia olikin Itämeren risteilyalus, eikä loistoristeilijä. Estonian mukana upposi tavallisia ihmisiä, ei rikkaita ja kuuluisia. Näin armoton on muistamisen laki.



Mikä on Titanicista tehnyt tarinan, josta on tehty lukemattomia kirjoja ja elokuvia ja jonka kiinnostavuusarvo ei tunnu häviävän. Ensiksikin Titanic upposi neitsytmatkallaan. Se oli täynnä siviilejä, eikä sotilaita. Uponneita sotalaivoja kun maailman meret ovat täynnä. Titanicin matkustajina oli rikkaita ja kuuluisia, mutta myös parempaa elämää Amerikasta etsiviä köyhiä siirtolaisia.



Elettiin myös aikaa, jolloin kunnia oli tärkeää, miehistö uhrasi oman henkensä pelastaakseen naiset ja lapset. Elettiin myös maailmanlaajuisen tiedonvälityksen alkuhetkiä. Amerikkalaislehdistö oli kuunnellut laivojen sähkötysliikennettä ja sai vihiä heti Titanicin uppoamisesta. Titanic oli ensimmäisiä maailmanlaajuisia uutisia ja oli myös ensimmäisiä kertoja mahdollisuus nopeasti välittää uutisia.



Titanicin jälkeen suuronnettomuuksista on tullut yhteistä omaisuutta. Mikään ei herätä enemmän tunteita, kun onnettomuudesta pelastuneiden haastattelut, joita mediajätit ovat toki heti kärkkymässä missäpäin maailmaa tahansa tänä päivänä. Titanicilta pelastuneiden ei tosin vielä tarvinnut pelätä televisiokameroita. Suuronnettomuuksissa on oltava länsimaisia mukana, koska muuten samaistumista onnettomuuden uhrien kovaan kohtaloon ei tapahdu. Jos laiva uppoaa Afrikassa vailla länsimaalaisia uhreja, tuskin onnettomuusextranumeroita painetaan. Tämäkin on muistamisen kova laki.



Titanicin ollessa kyseessä tarina on muuttunut elämää suuremmaksi, jota tapahtuu kuitenkin harvalle onnettomuudelle. Harva suuronnettomuus ylittää tiedonvälityksen rajan puhtaaseen fiktioon, kuten Titanic on tehnyt. Esimerkiksi Cameronin Titanic-elokuvan rakkaustarina ei olisi todellisuudessa ollut edes mahdollinen 1910-luvun maailmassa. Köyhällä kolmannessa luokassa matkustaneella ei olisi ollut mitään asiaa rakastumaan ykkösluokkaan.



Sen Titanic kuitenkin opetti jo 1910-luvulla, että mikään tekniikka ei loppujen lopuksi mahda luonnonvoimille. Tuolloin 1910-luvulla tekniikan luultiin pelastavan maailman kurjuudelta ja ratkaisevan kaikki ongelmat. Paljon tekniikka on ratkaissutkin, mutta ei kaikkea.



Titanic merkitsi joka tapauksessa vanhan ajan loppua ja uuden alkua. Jo muutaman vuoden päästä alkoi ensimmäinen maailmansota ja mitä sen jälkeen vielä tapahtui, tiedämme kaikki. Viattomuuden aika loppui.
Gadgetissa oli virhe