tiistai 28. helmikuuta 2012

Valtio vs. maakunnat


Olen käynyt armeijan, mutta siihen maanpuolustoimeni ovat jääneetkin. Siitäkin huolimatta minua on kiukuttanut tämä lähiviikkojen varuskuntien lakkauttamisrumba, joka kähmittiin kulisseissa kasaan. Ja yllätys, yllätys Dragsvikin varuskunta saa jäädä, siinä missä Kontiorannan varuskunta Pohjois-Karjalassa saa loppua jokusen muun kanssa.



Viime viikolla kävin tekemässä juttua Kontiorannassa. Itse varuskunnassa uutiseen suhtauduttiin rauhallisesti. Armeijassa kun ei ole totuttu tunteenpurkauksiin. Kontiolahden kunnassa oltiin kiukkuisempia. Jos ajattelee ympäröivän yhteiskunnan kannalta, ei ole järkeä lakkauttaa mitään valtion toimintoja työttömyyden riivaamasta Pohjois-Karjalasta tai muualtakaan työttömyyden riivaamilta reuna-alueilta.  Jossain vaiheessa valtionhallinnon toimintoja piti siirrettämän maakuntiin, mutta taisi se touhu loppua hallituksen vaihduttua.



Dragsvikin varuskunta sen sijaan sijaitsee Uudellamaalla, missä työpaikkoja piisaa. Mutta niin kauan kuin RKP on hallituksessa, kaikki ruotsinkielisyyteen viittaavakin saa pysyä rauhassa valtion säästötoimilta. Maakunnilla ei ilmeisesti vain ole yhtä hyviä lobbareita kuin RKP:llä.



Olen kaupunkilaispoika, mutta kun nyt olen viimeisen puolentoistavuoden aikana kiertänyt urakalla maakuntia, olen huolestunut maaseudun tulevaisuudesta. Jos sellaista on. No, Helsingin ulkopuolella on toki kasvukeskuskaupunkeja, mutta ei pikkukuntien tulevaisuus hyvältä näytä. Niitähän tuskin kohta onkaan, kun kuntia yhdistetään urakalla.



Mutta mitä itse armeijan tulevaisuuteen tulee, niin ihmettelen kyllä, että miten vähenevät varuskunnat ja asevelvollisuus pelaavat yhteen. On siinä maanpuolustusinto kaukana, kun matkustat joka viikonloppu noin 500 kilometriä varuskuntaasi. Enpä ihmettelisi, jos sivareitten määrä lisääntyy jopa perinteisesti armeijakeskeisemmällä maaseudulla.



Jotenkin myös epäilyttää ne suuret suunnitelmat tietokoneajan sotilaista, jotka kantaisivat mukanaan kämmentietokonetta taistelukentällä. Kyllä Suomen talvi moiset laitteet selättää. Ja kuten olemme nähneet Usan yrityksistä nujertaa vastarintaa esim. Afganistanissa, niin sotia ei voiteta tekniikalla, vaan taistelutahdolla.



Mutta mikä on miesten ja naisten halu puolustaa omia kotikontujaan, kun sieltä on valtio putsannut kaiken toimintansa.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Supervauva nimeltään Estelle


Kaikki tiedämme, että mikään ei herätä suvuissa kohua kuin vauvauutinen. Kun vauva ilmoittaa tulostaan, sekoavat muutkin kuin lapsen vanhemmat. He ovat melkeinpä ne selväjärkisimmät.



Mutta kuinka paljon tarinaa yhdestä vauvasta lähtee? Vastaus on, että paljon, jos vauva sattuu olevan kuninkaallista alkuperää.



Ensiksikin. Prinsessa Viktorian täytyy olla Tukholman, ellei koko Ruotsin paras synnyttäjä. Hän pykää vauvan ulos 9 tunnissa ja kykenee hymyilemään vielä kameroille kiikuttaessa kääröä sairaalasta kotiin. Prinssi Danielkin on sekaisin kuten onneksi isäkin saa tänä päivänä olla. Hän kolaroi sairaalan parkkipaikalla.



Ja kas kummaa, ensimmäistä kertaa kiivasti uutisia odottelevan median edessä prinssi Danielilla ei ole hölmistynyttä ilmettä kuvissa. Tietääköhän Daniel, että hän suorittanut nyt sen tehtävän, mikä hänelle on annettu. Kruununperillisen siittämisen. Ja helpottuneen tehtävän täyttämisestä hymykin jo irtoaa.



Mutta ei tässäkään vielä kaikki ostoskanavakieltä käyttääkseni. Pikkuprinsessa-paralla on väärä nimi. Estelle ei voi olla kuningattaren nimi. Estelle I. Ehei, ei se niin voi mennä. Kuningattaren nimi täytyy olla Maria, Viktoria tai edes Kristiina. Eihän nyt lapsen vanhemmilla voi olla oikeutta nimetä omaa lastaan.



Kun nimiriidoista on päästy, niin sitten odotellaan vauvakuvia. Onko se nyt Viktorian vai Danielin näköinen? Ikään kuin muutaman päivän ikäisen vauvan ulkonäöstä voisi vielä vetää johtopäätöksiä.



Kaikki tämä pohdinta maassa, jonka naapurimaa sai supervauva-Estellen riemukseen.



Estelle on onnekseen vielä autuaan tietämätön siitä, että häntä odottaa loppuelämä julkisuudessa. Mutta rahaa Estellellä tullaan tekemään loppumattomilla palstamillimetreillä. Tämä myös maassa, jossa Estelle ei edes asu.



Kaikki me tiedämme, että kansa sekoaa vauvoista.



PS. Eiköhän kolme tv:n laulukilpailua riittäisi jo yhtäaikaa? Viime viikolla pyöri Idols, Voice of Finland että häviäjäksi jäänyt Uuden musiikin kilpailu. Se oli yksinkertaisesti liian vaikeaselkoinen saadakseen kansan innostumaan. Häviäjäksi jäävät myös kilpailuihin osallistuneet laulajat. Pienen maan markkinat eivät vedä liian monta voittajaa kerralla.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Valkea kaupunki: Joensuu


Kävin juttukeikalla Pohjois-Karjalassa. Mukaan tarttui talvisia otoksia Joensuusta. Väittävät, että kaupungit ovat kuvauksellisimpia kesällä, mutta kunnon talvi toimii minulle paremmin.























torstai 23. helmikuuta 2012

Muutama sekunti väärää katsetta riittää kansainväliseen kohuun






Suomi saa maailmalla huomiota vain pyytämättä ja yllätyksenä. Näin pääsi käymään Pentti Arajärvelle, jonka prinsessa Margaretin tissien tiirailu on nyt hitti jopa Amerikassa asti. Arajärvi itsehän on kertonut tiirailleensa muualle kuin rintoihin. Kamera on vain armoton, se saa helposti näyttämään toiminnan ihan joltain muulta.



Sinänsähän tämä pätkä on hauska. Ilmeisesti Margaret itse ei ole Pentin katseista loukkaantunut. Ja jos tämä kohu jotain on todistanut, niin sen, että rintojen katselusta kärähtäminen on kansainvälisesti hauska juttu. Ja että selittely ei kannata, tiirailit sitten mitä tahansa.



Ja eipä ole julkkiksen/poliitikon asema tänä päivänä helppo, oikein mitään ei uskaltaisi sanoa tai katsoa. Vähintäänkin joku loukkaantuu aina. Jos paikalla ei ole mediaa, niin auliita kansalaiskuvaajia riittää kuvailemassa kiusallisia tilanteita. Muutama sekunti väärää katsetta riittää.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Kiusalliset sairaudet: Psoriasis


Sen lisäksi, että nukkumiseni on mitä on (heikkoa), minuun on iskenyt oikein olan takaa psoriasis. Jos joku ei tiedä, minkälainen sairaus psoriasis on, niin se on ihosairaus, jossa iho kuivuu ainakin minulla läikykkään punaiseksi koppuraksi. Välillä iho menee jopa verille hankalissa paikoissa, kuten kyynärpäissä.



Lonkeronsa psoriasis on ulottanut minulla jopa päänahkaan. Olen onnellisempaakin onnellisempi, etten kärsi kaljuudesta. Pääni olisi vähemmän kaunista katseltavaa. Pahimmillaan psoriasis riehuu kuitenkin jalkapohjissa, jotka tällä hetkellä ovat jo arkoja astella.



Jalkapohjissa psoriasis pysyikin kauan, kunnes viime keväänä helvetti repesi tämän taudin suhteen. Vasta viime syksynä menin lääkärille, joka totesi kahdessa sekunnissa kyseessä olevan psoriasiksen. Oireita oli ollut jo kyllä muutaman vuoden. Diagnoosia ennen sain kuunnella vereslihalla olevien kyynärpäideni johtuvan kännissä asfaltilla rypemisestä, kun ihmiset yrittivät olla huumorintajuisia. Ja enpä tiennyt itsekään, mistä oli kyse.



Hetkeksi lääkärin määräävät lääkkeet auttoivatkin, mutta eivät edes kuuria loppuun, joka tarkoittaa suomeksi sitkeää itsensä rasvaamista. Eli mitään kivaa pilleriä popsittavaksi ei ole keksitty tähän sairauteen.



Nyt olen taas menossa valittamaan psoriasista lääkärille. Vähän on vaan sellainen olo, että en usko, auttavatko mitkään lääkkeet. Vedinhän edellisenkin kuurin tunnollisesti ja iho on nyt pahemmassa kunnossa koskaan. Kauhulla odotan, koska psoriasis leviää vielä kasvoihin. Sitten voin sulkeutua neljän seinään sisään loppuiäkseni.



En tiedä, mistä tämän kiusallisen vaivan sain osakseni. Ilmeisesti perimällä on jotain osuutta asiaan. Ihmettelen vain, miksi sairaus puhkesi vasta päälle kolmikymppisenä. Olen taatusti jatkuvasti stressaantunut (aiheesta ja aiheetta), mikä ei sairautta ainakaan paranna. Tupakkaakin menee, mutta sen nyt sanotaan pahentavan kaikkia sairauksia, mikä ei tietysti välttämättä ole kaukana totuudesta.



Auringon kuulemma pitäisi auttaa psoriasikseen, mutta minulla tuntuu vaivat olevan yhtä pahoja kesällä että talvella. Vähän on neuvoton olo, eikä jaksaisi kohta enää edes tämän vaivan kanssa kamppailla.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Terra Nova






Uusi tv:n suosikkisarjani on tämä Maikkarilla pyörivä Terra Nova. Sarja kertoo lyhyesti siitä, kuinka ihmiset siirtyvät aikakoneella dinosaurusten aikaan 2100-luvulta. Maapallo-parasta kun on tullut liian saastunut paikka elää. Tuo ylläoleva traileri on kökköä ylivedettyä Hollywood-hommaa, eikä sinänsä ehkä anna kunnon kuvaa sarjasta. Mutta jotain sentään.



Sarja ei sinänsä riko mitään rajoja, paitsi kai tuotantokustannuksiensa perusteella. Se on eräänlainen sekoitus avaruusaikaa, scifiä sekä vanhaa kunnon amerikkalaista uudisraivaajahenkeä. Käsittääkseni myös Steven Spielbergin kultasormi on ollut mukana tämän sarjan tuotannossa, joten ei yllätä, että homma toimii.



Sinänsä maailmanloppusarjat ja -elokuvat alkavat jo väsyttämään. Jos maailma kerran hukkuu saasteisiin, niin miksei tuota ylivertaista teknistä osaamista jo käännetä maailmanpelastamiseen, sen sijaan, että keksittäisiin aikakone dinosaurusten aikaan.



Ihmisillä on aina ollut hinku ja taipumus valloittaa neitseellistä turmelematonta maata. Pahaksi onneksi maapallolla on yleensä ollut vastassa toinen kansa tai ainutlaatuinen eläimistö, joka on saanut väistyä, ellei peräti tuhoutua. Ihmisen kohtaloksi on koitunut halu muuttaa maa omaksi kuvakseen. Lopputulos on ollut vähemmän kaunis. Eikä maapallolla edes ole enää mitään neitseellistä maata. Kaikki on löydetty.



Toinen ihmisen halu on ollut kääntää aikakirjoja taaksepäin. Siihen aikaan, kun maapalloa ei ollut vielä pilattu, tai johonkin parempaan aikaan. Itselläni ei ole halua palata mihinkään neitseelliseen aikaan. Sellainen on ehkä joskus ollut, mutta ei sellaista tule takaisin. On elettävä niillä pelimerkeillä, joita on jäljellä.



Paratiisit ovat kadonneet.

torstai 16. helmikuuta 2012

Mihin hurmos katosi?


Olin suoraan sanoen hieman pettynyt, kun palasin Suomeen viikko presidentinvaalien jälkeen.



Odotin, että poliittinen keskustelu kävisi kiivaana vaalien tuloksesta. Mutta ei. Aivan hiirenhiljaista oli. Ei ollut katkeria lausuntoja häviäjältä tai minkäänlaista kritiikkiä tuloksesta. Suomessa elää liiman lailla käsitys siitä, että kun vaalit ovat ohi, pulinat pois. Ainakin kun kyse on presidentinvaaleista.



Kumma kyllä ei puhuta edes kansan kahtiajakautumisesta, kuten esimerkiksi puhuttiin Ahon ja Halosen mitellessä. Nythän kahtiajakautuminen on sentään ollut jo kauan tosiasia. Ainoa vain, että Niinistö että Haavisto ajoivat sitä paremmin voivan kansan asiaa.



Ehkei Niinistöllä ja Haavistolla todellisuudessa ollut vain mitään eroa, kuten kävi ilmi viimeisissä vaaliväittelyissä. Kummatkin välttivät riitaa viimeiseen asti ja olivat kiusallisen harmaan kuivahkoja otteissaan. Se ratkaisi voiton taktisesti Niinistölle. Todennäköisesti Niinistö sai myös kaikkien niiden äänet, jotka eivät olisi voineet kuvitella homoa presidenttinä, mutta en usko, että sillä oli ratkaisevaa merkitystä.



Mutta takaisin siihen tilanteeseen, kun tulin takaisin Suomeen. Suurin huomio oli jo kiinnittynyt Jenni Niinistöön. Kuinka Jenni on kuin uusi Jackie Kennedy. Nämä kaksi kuin eivät todellisuudessa edes olla kauempana toisistaan. Eikä Sauli Niinistökään todellakaan ole Jack Kennedy. Vaalien suurin voittaja tulee olemaan Jenni Niinistö. Media seuraa mielummin elämänsä parhaita vuosia elävää viehättävää ja älykästä Jenniä kuin kuusikymppistä niukasti hymyilevää Sauli Niinistöä.



Mutta jaksaako tästä kaikesta olla pettynyt. Näinhän se menee aina. Ensiksi vouhkataan ja innostutaan jostain. Sitten laskeutuu syvä hiljaisuus, eikä mikään muutu. Miksei vaaleissakin? Olisin vain edes odottanut, että Pekka Haavisto olisi vielä hyödyntänyt saamaansa positiivista julkisuutta, mutta hän on kadonnut. Samoin on kadonnut Sauli Niinistö.



Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Oliko vaalit vain egotrippi?

tiistai 14. helmikuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Whitney Houston






Päivän musiikkiajatukseksi on vaikea laittaa mitään muuta kuin Whitney Houstonia. Kun kuulin Teneriffalla Whitneyn kuolemasta, olin hiukan yllättynyt, mutta en todella yllättynyt. Sen verran huumeiden ja viinan sekä sekoilujen täyttämää Houstonin elämä oli viimeisen vuosikymmenen, mutta en ala tässä kertaamaan, että kuinka jokaisen oli pitänyt elämänsä elää ilman päihteitä. Ei se niin yksinkertaista ole.



Mieleen tulee jälleen kerran, että maine ja loisto ei tuo onnea, maailmantähti pakenee elämää päihteisiin siinä missä kerrostaloasuntoon sulkeutunut yksinäinen köyhä.



Whitneyn erottaa monista muista ennenaikojaan kuolleista laulajista, esim. Amy Winehousesta, se tosiasia, että hän oli supertähti, jonka kaikki vähänkin populaarimusiikista kiinnostuneet tiesivät.



Itse en ole koskaan ollut Whitney-fani, mutta naisen poikkeuslaatuista lahjakkuutta laulajana ei käy kiistäminen. Ja sen verran romantikkoa minussakin on, että Bodyguard on vaikuttava elokuva. Kukapa mies ei tuntisi itseään miehekkääksi naista suojellessaan. Elokuvan suurinta hittiä, I will always love you-biisiä en laita nyt soimaan, vaan vähemmän soitetun raidan samasta elokuvasta.



Whitney olisi tainnut tarvita bodyguardia (hengenvartijaa) omassakin elämässä. Whitneyllä on kuitenkin mahdollisuus nousta todella suureksi legendaksi kuoltuaan. Jos ei nyt Elvikseksi, mutta suureksi kuitenkin.



Siitä kertoo jo se, että Whitneyn kuolemasta ja viimeisistä päivistä on uutisoitu todella massiivisesti Suomessakin. Uutisointi on saanut koomisiakin piirteitä, kun julkkikset väittävät itkeneensä Whitneyn kuolemaa. Just joo, aivan varmasti.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Kuvakavalkadi Puerto de la Cruzista


Myöhään eilen kotiuduimme ystäväni T:n kanssa Puerto de la Cruzista Kanariansaarten Teneriffalta viikon lomailun jälkeen.


Olo on vielä väsähtänyt turhan monen cervezan (oluen), vatsataudin ja pitkien lentojen takia. Tosin ei homma nyt ihan "keihäsmatkailuksikaan" mennyt. Käveltiin paljon ja en muista, koska olisin nauranut elämän hölmöydelle yhtä paljon.



Lentorajoitteisena minulle kuusi tuntia lennolla on jo kova urakka. Lensimme Air Finlandilla ja ei voinut muuta kuin ihailla, kuinka monta eri myyntinumeroa saadaan yhdelle lennolle mahtumaan. Mutta sillä sitä kai saadaan ne halvat lentoliput.


Aurinkoa riitti parina ekana päivänä sen verran, että rusketusta sai. Muuten oli vilpoisempaa, mutta itse en hellelukemia kaipaakaan.


Nyt seuraa kuvia ja tarinaa.



Tuliperäiseltä saarelta on vaikea löytää sitä kuuluista valkeaa hiekkarantaa. Tosin minua ette muutenkaan olisi nähneet rannalla löhöämässä. Hotellilla väsähtäneenä välillä kylläkin.



Taidekuva yön pimeydestä.



Kyllä suomalainen mies (minä) on tyytyväinen kun on saanut ruokaa ja juomaa. Tosin tästä paikasta vatsaongelmani taisivat alkaa.



Espanjan korkein vuori Teide siintelee hotellin edestä otetusta kuvasta.



Jokia kaupungissa ei virtaa, mutta kun rankkasateet tulevat, virtaa tämä entistä kovemmin. Huomatkaa altaassa oleva parkkipaikka. Oppaissa turisteja varoiteltiin holvaamasta saaren vähiä vesivaroja, mutta hotellin pihaa huuhdeltiin armotta joka toinen päivä runsaalla vedellä siivoojien toimesta.



Näkymä kaupungille. Korkeuseroja jo pelkästään kaupungissa riittää. Siksi ihmetyttää, miksi ulkomaalaisia eläkeläisiä asuu kaupungissa todella paljon. Ehkä heillä on vain teräsjalat. Jos etsii nuorten bilepaikkaa, kannattaa hakeutua jonnekin muualle.



Kirkossakin kävin. Kynttilän sai syttymään kolikolla.



Kas kummaa. Mäkkärihän se siinä. Kyllä sitä tosin perinteistäkin paikallista ruokaa löysi, jos sitä kaipasi.


 



Valemerenneito?



Kyllä ne espanjalaisetkin istuvat omalle paikalleen yksin paikallisbussissa.



Katukauppiaat ovat osin tuontitavaraa. Yllättävän kiltisti kuitenkin luovuttivat. Paikalliset kauppiaat ja sisäänheittäjät tunnistivat ulkonäöstä kansallisuuden. Se on ammattitaitoa se.



Espanjatar innostui keimailemaan. Nättejähän ne ovat.



Suomalaisravinteleita löytyy... ja jos ei, niin google translator-kielellä tehdyt ruokalistat. Ruoka ja juoma on halpaa suomalaisittain koko kaupungissa.



Meri kuohuu. Ja joka kerta se on yhtä rauhoittava.


Lisää kuvia tästä.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Aikamme viihdettä: Poliisit









Flash toistinta ei löytynyt.


En tiedä, onko viihteestä vai elämästäni mennyt terä, mutta JIM-kanavan Poliisit on yksi suosikkiohjelmistani. Sillä viihdettähän ihmisten sekoilun ja kurjuuden seuraaminenkin tänä päivänä on.


Mutta sarjaan rekrytoidut poliisit ovat siitä aktiivisemmasta päästä eikä niitä poliisiautossa istujia, jotka eivät ota kontaktia ihmisiin kuin maijaan heittämällä.


Ja asiakkaitahan poliisilta ei puutu. Viimeisten uutisten mukaan poliisit tätä nykyä melkein välttelevät asiakkaita säästöpaineissaan, mutta ei toki Poliisit-sarjassa. Tällä kaudella sarjassa on erityisen paljon tämän pätkän kaltaisia humalaisia naisia. Mutta housut kintuissa ja paskat housussa ojan pohjalta löytyviä klassikkojuoppomiehiäkin yhä löytyy. Ja tietysti kurittomia teinejä ja rattiksia.


Tutun näköinen kauppa muuten vanhoilta kotikulmiltani.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Loppu se tuli Ladallekin


Saabin loppu oli apea. Koko automerkki katoaa maanpäältä. No, Saabeista en ole perustanutkaan.


Hyvin ei käynyt myöskään Ladalle. Ladojen maahantuoja ilmoitti lopettavansa Ladojen maahantuonnin. Venäjällä niitä toki huristelee jatkossakin. Uutinen tuli iskuna itäautojen ystäville, mutta totta puhuen en itse näistä uusista Lada-malleista ole innostunutkaan. Samara ei ollut enää oikea Lada. Näitten uusien Lada-mallien nimeä en edes tiedä.


Tässä näette sen ainoan oikean Ladan.




kuva: ladakerho.fi


Vanhan kunnon pyöreälamppuisen Ladan.



Isävainaalla oli tapana ostaa Ladoja, kyse oli varmaan yhtä paljon ideologiasta kuin Ladan huokeasta hintalaatu-suhteesta. Yhdessä kävimme Konelassa renkaita potkimassa. Ja jos ei löytynyt Ladaa, niin sitten ostettiin Warre eli Wartburg, joka oli Ladaakin sympaattisempi auto. Wartburgin sympaattista olemusta en tosin osannut lapsena vielä arvostaa, vaan olisin heittäytynyt mielummin länsiauton vietäväksi. Hyväähän ei koskaan ymmärrä silloin, kun se on käsillä.


Lada oli muuten silloin 70- ja 80-luvuilla oli Suomen myydyimpiä automerkkejä. Varsinkin maaseudulla kuvankaltaiset huristelijat olivat tuttu näky. Lada näytti kyntensä talviajossa, se käynnistyi pakkasessa kuin pakkasessa. Ladaan sai pakattua kyytiin myös isonkin perheen, aikana jolloin jättimäisia lastenturvaistuimia ei vielä tunnettu. Ja katolle saatiin kiinni kattoteline, niin kulkivat tavaratkin mökille sutjakasti.


Ladan kojelauta oli niin yksinkertainen, että kun katsoo uusien autojen kojelautaa, joka on täynnä mitä monituisempaa nippeliä, niin pääsisi helpotuksesta itku, että minähän tiedän, mitä nämä kaikki nappulat tekevät.


Vaikka aika ajoi Ladoista ohi, Ladoista jäi onneksi kivat muistot.

Gadgetissa oli virhe