tiistai 31. tammikuuta 2012

(Liian) värikäs vaalitaisto


Ennen Suomessa oli tapana valittaa, että politiikka on helvetin tylsää. Mitään yllätyksiä ei tapahdu. Nyt taas valitetaan, että politiikka on liikaa framilla, kun kaikki ottavat kantaa ja kaikilla on mielipide. Ja ne tuputtavat sitä jokapaikassa. Kuulun itsekin noihin liiasta politiikan framilla olosta valittajiin, vaikka olen valittanut, miksi suomalainen politiikka on väritöntä.


Mutta minua häiritsee vain yksi asia. Sinisilmäinen tuputtaminen, joka varsinkin näissä presidentinvaaleissa on ollut pinnalla ja eritoten Haaviston kannattajien osalta. Omassa ehdokkaassa ei nähdä mitään virhettä ja kaikki muut väitteet ovat valhetta. Sori nyt vain, mutta ei se nyt näin mene. Ei kukaan ole täydellinen.


Mikä huolestuttavinta, jopa politiikan toimittajat ovat kadottaneet puoluettomuutensa. Eräs Maikkarin toimittaja oli jo Haaviston tukikonsertissa voitonmerkkiä näyttämässä ja eräs toinen toimituspäällikkö oli pistänyt nimensä Niinistön tukijalistaan. Toimittajien kannattaisi nyt malttaa mielensä. Mediaa sätitään muutenkin puolueellisuudesta ja joidenkin toimittajien teksteistä ei todellakaan ole kovin vaikeaa päätellä, ketä ehdokasta he kannattavat.


Suomalainen poliittinen taisto sai uutta puhtia viime eduskuntavaalien jälkeen. Persujen jytky herätti muiden aatesuuntien uinuvat kannattajat. Nyt suurin noste on Pekka Haavistolla. Toimittajana silmääni on pistänyt Haaviston ja Niinistön kampanjatoimistojen julkkiskannattajilla tapahtuva kilpavarustelu. Molemmista toimistoista tulee parhaimmillaan useampi julkkiskannattajapäivitys sähköpostiin päivän aikana.


Kulttuuriväki on ihastunut Pekka Haavistoon. Siinä missä kulttuuriväki on ollut passiivista ja halua poliittisen vaikuttamiseen ei ole ollut, niin nyt jokainen kulttuurijulkkis haluaa patsastella Haaviston rinnalla. Ja mikäs siinä, jos syynä on todella halu vaikuttaa eikä joukon perässä kulkeminen, kun kaveritkin liittyivät samaan rintamaan. Niinistö puolestaan on saanut rinnalleen urheilijoita, jotka pitävät kannatuksestaan huomattavasti pienempää meteliä.


Jotain hämmentävää on joidenkin Haaviston kannattajien väitteissä, että Haavisto voisi muuttaa Suomen politiikan kulun eräänlaisella Toivo-kampanjalla. Presidentillä kun ei juuri valtaa ole. Itse olen niin kyyninen, etten usko yhdenkään ihmisen voivan muuttaa minkään kulkua. Sinänsä jotain suomalaista tässä Haavisto-ilmiössä on. Haavisto kun ei ole mikään superkarismaattinen, vaan asiantuntija, ellei peräti harmaan oloinen, mutta silti hänen uskotaan voivan suurinpiirtein parantavan syövänkin, jos tarve tulee.


Pahoin pelkään, että tämä Haavisto-hysteria saattaa aiheuttaa vielä kantaansa miettivissä äänestäjissä vastareaktion ja jopa syövän hänen ääniään. Moni suomalainen kun ei siedä tuputtamista ja liian innokasta ja yksipuolista ajattelua.


Mieleen tästä vaalikamppailusta on jäänyt myös ehdokkaiden puolisoiden entistä suurempi esilläolo. Aiemmin julkisuudelta piilossa ollut Jenni Niinistö on tullut esiin tukemaan miestään ja Haaviston puoliso Antonio Floreskaan ole yhtään pienemmällä julkisuudella selvinnyt. Minut on yllättänyt se, että tällä hetkellä tunnutaan suhtautuvan kielteisemmin Jennin ja Saulin väliseen ikäeroon kuin siihen että Pekka Haavisto ja Antonio muodostavat homoparin, kuten vanhoilliseksi väitetyn kansan mielipiteista voisi ensiksi luulla. Mutta näin ne ajat muuttuvat.


Muistaa silti täytyy, että suomalainen vaalikampanja on varsin kilttiä touhua kuin verrataan sitä muuhun maailmaan. Tämän päivän Hesarissa eräs floridansuomalainen sanoi, että onpas teillä siellä kiltti vaalikampanja.


Ja me kun sitten kauhistelemme täällä, että mites täällä nyt näin innostuttiin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Kuka voittaa Putouksen?



Kuusivuotias eskariälykkö Jani-Petteri?



Vai miehiin kiintynyt herätysliikkeen pastori Usko Eevertti Luttinen?

torstai 26. tammikuuta 2012

Runokokoelma julkisuudesta


Olen tässä kaikessa hiljaisuudessa suunnittellut ja osin kirjoittanutkin runoja julkisuudesta ja julkkiksista.


Puolentoista vuoden aikana työssäni toimittajana olen nähnyt jos jonkinlaista julkkista sekä julkisuuden piirteitä parhaimmillaan ja vähemmän parhaimmillaan. Mitään paljastuksia minulla ei valitettavasti ole tarjota, eikä minulla olisi isoja sellaisia edes tarjotakaan. Enkä edes haluaisi sellaisia sotkea tähän kirjaprojektiin, sillä kohut ovat jullkisuuden lyhytikäisintä kauraa.


Runojen kun olisi tarkoitus kestää aikaa. Ja julkisuutta halajavat tänä päivänä muutkin kuin julkkikset. Aivan tavalliset ihmiset.


En ole nähnyt montaa, en edes yhtään, julkisuuteen keskittyvää runoteosta, joten ei tätä hankettani ole montaa kertaa kirjoitettu jo aiemmin. Pari vanhempaa kokoelmaani ovat vain väljästi sivunneet toisiaan. Nyt olisi tarkoitus tiivistää rivejä yhden teeman ympärille.


Miksi aiheena julkisuus? Se on kiehtova alue. Julkisuutta haluaa moni, harva sitä saa. Moni haluaisi siitä eroon ja jotkut tekevät kaikkensa, että pääsisivät julkisuuteen.


keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Väärin uponnut Titanic


Viime viikot olemme saaneet seurata epäuskoisena tätä Costa Concordia-laivan turmaa Italiassa. Tästä turmasta emme saa koskaan kunniakasta Titanic-tarua, jossa kapteeni uppoaa laivansa mukana.


Hommassahan kävi päinvastoin. Kapteeni luikki tiehensä hyvissä ajoin laivasta. Olen Italiassa itsekin käynyt ja hienot on siellä poliiseilla ja kapteeneilla univormut, mutta en välttämättä pitäisi Italiaa suurena merenkulkijakansana. Siellä kaikki on vähän sellaista luovaa kaaosta (etenkin liikenne), etten ihmettele, jos laivakin erehtyy tai lähtee kapteenin toimesta ehdoin tahdoin sivuväylälle.


Tässä vaiheessa tapauksen tutkinta on kesken, mutta kapteeni tuskin koskaan pääsee syyllisen leimasta eroon. Ja jos häntä komennetaan takaisin pelastustoimia johtamaan maista, niin tuskin tämä pulmunen onkaan. Vaikea sanoa, joutuiko kapteeni paniikkiin ja karkasi. Vai karkasiko vain siksi, että tiesi, ettei osaisi johtaa pelastustoimia.


Johtamistaidottomuus kriisitilanteissa on tänä päivänä muissakin maissa kuin Italiassa hakusessa. Todellinen johtajuus kun punnitaan vasta sitten, kun ongelmat alkavat.


Itse olen ihmetellyt, että miten vähän näitä haavereita loppujen lopuksi tapahtuu. Laivat kun on purjehtivat Panaman tai muiden kyseenalaisten maiden lippujen alla ja ties missä kunnossa. Miehistöt ovat kymmenistä eri maista, että on sula mahdottomuus, että koko miehistö puhuisi edes samaa kieltä. Laivoista tehdään koko ajan jättimäisempiä, vaikka väylät ja satamat eivät voi kasvaa niiden mukana.


Tälläisissä suuronnettomuustilanteissa, jos missä, ihmisluonto paljastuu. Kun laiva uppoaa, paljastaa se armotta sankarit ja konnat. Ne, jotka pelastavat itsensä asemastaan riippumatta ja jättävät loput selviämään niinkuin pystyvät. Se jää jokaisen itsensä pohdittavaksi, että onko noita konnia enemmän nykyisin kuin kunniakkaan Titanicin aikana.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Vaalivalvojaisista presidenttianalyysiin


Ajattelin, että en kirjoita presidentinvaaleista mitään, kun jokapaikka on muutenkin aihetta täynnä. Kävin työni puolesta Väyrysen, Soinin ja Haaviston vaalivalvojaisissa, joten kai minullakin on aiheeseen jotain annettavaa.


Pekka Haaviston nousua toiselle kierrokselle on pidetty yllätyksenä, mutta ei se minua yllättänyt. Haaviston kannattajien kampanjointi on ollut lähes fanaattista sosiaalisessa mediassa viime viikkoina. Eikä siinä mitään pahaa, jokainen kannustakoon omiaan. Muiden ehdokkaiden kannattajat ovat jääneet täysin varjoon sosiaalisen median käytössä. Haavisto sai myös suvaitsevaisuuden aallon taakseen, vaikka samaa sanomaa välittivät vahvasti myös Lipponen, Arhinmäki ja Biaudet.


Enemmän olen yllättynyt Väyrysen saamasta korkeasta äänimäärästä kuin Haaviston. Väyrysen kaatoi lopulta kepulaisten ikuisuusongelma, suuret kaupungit eivät kepun ehdokkaista innostua. Piipahdin Väyrysen vaalivalvojaisissa ja tunnelma oli varsin hillitty toisin kuin Tavastialla Haaviston vaalivalvojaisissa.  Tavastia oli taas ääriään myöten täynnä ja kannustus jotain aivan muuta kuin Väyrysen ja Soinin huomattavasti hillitymmissä juhlissa.


Korviin tosin särähti Haaviston kannattajien uho tupakkapaikalla, jossa kehuskeltiin, että nyt sitten näytettiin persuille ja wttä kuinka olin huolissani, mihin tämä maa on menossa. Haavisto on aidosti suvaitsevainen ihminen, joka kahvittelee jopa Teuvo Hakkaraisen kanssa, mutta osa hänen kannattajistaan ei sitä kuulemani perusteella ollut. Varsinkin kun viime tietojen mukaan Haaviston taakse olisi myös tulossa persuja.


Shamppanjaa Haaviston juhlissa haettiin tiskiltä ja julkkiksia oli tupa täynnä. Vähän tuntui, että tulinko nyt sitten seurapiiritapahtumaan, vaiko asiallisen ja itseään korostamattoman Haaviston vaalivalvojaisiin. Kyllä karvalakkikaveri olisi siellä tuntenut aika ulkopuoliseksi olonsa. Tosin laaja julkkiskannattajakunta on osaltaan tuonut Haavistolle nostetta ja on muiden ehdokkaiden häpeä, jos eivät samalla skaalalla ole julkkiksia taakseen saaneet.


Mutta yllättynyt olen, jos Haavisto todella kiipeää presidentiksi. Sen hän voi tehdä, mikäli Sauli Niinistö pysyy kuorensa takana piilossa, eikä ole niin helposti kohdattavissa kuin Haavisto on. Niinistö saa todennäköisesti nyt kantaa konservatiivin leimaa niskassaan, vaikka ei ole vanhakantaisilla lausunnoillaan säväyttänyt.


En ota kantaa, kumman pitäisi tulla presidentiksi, mutta Niinistön kannattajien kannattaisi nyt todella herätä, eikä tuudittautua Saulin korkeisiin kannatuslukemiin. Niinistö ei ole enää nosteessa, vaan Haavisto. Soinilta yllätys ei enää onnistunut, vaan kampanja jäi jotenkin etäiseksi.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Maailman pysyvin asia: Kauniit ja Rohkeat



Maailma on sekainen paikka, mutta yhteen asiaan voi luottaa. Kauniisiin ja Rohkeisiin, vaikka sarja nyt tauolle siirtyikin. Tv-sarjassa kun ei varsinaisesti mikään ole muuttunut 20 vuoteen, vaikka sivuosahenkilöt vaihtuvat. Kaunareiden henkilöiden elämä on toki sekaisempaa kuin kenenkään, mutta eivät he tunnu siitä itse kärsivän.


Tämä video on tuttu tilanne Kauniista ja Rohkeista. Stephanie ja Brooke kohtaavat. Ja syntyy rumaa jälkeä.  Stephanie on pahoinpidellyt Brookea sarjan aikana niin monta kertaa, että Brooke saisi Stephanien lukkojen taakse vuosikymmenien henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hänen virheenään on ollut rakastua äidin suosikkipoikaan. Uudelleen ja uudelleen.


Kun nykyisin puhutaan vihapuheesta yms. niin Kaunarit ne vasta vihalle perustuvat. Useimmiten viha kohdistuu Brookeen. Brookea vihaavat sekä Stephanie että ikuista taistoa Ridgestä Brooken kanssa käyvä Taylor, joka palasi kuolleista uusien silikonien ja huulitäytön kera. Kuolleista nouseminen hollywoodilaisittain.


Vaikka Ridgeä pidetään sarjan keskushahmona, oikeastaan kaikki kietoutuu oman suosikkihahmoni, ongelmasta ja miehestä toiseen pomppivan Brooken ympärille, joka on ollut tyttäriensä kaikkien miesten kanssa sängyssäkin. Useimmiten vahingossa. Viimeksi seksin ylipapitar Brooke sujahti sänkyyn jo Ridgen ja Taylorin pojan kanssa syötyään hallusinaatioita synnyttäviä marjoja. Brooke vain on miesten mieleen ja sekös sarjan muita naisia kismittää, kun Brooke on vienyt miehen vähintään kerran jokaiselta.


Yritin laskeskella, kuinka monta kertaa Ridge ja Brooke sekä Ridge ja Taylor on mennyt naimisiin. En muista. Jos jotain Kauniissa ja Rohkeissa osataan, niin antaa anteeksi puolisolle, vanhoja ei todellakaan muistella. Paitsi tietenkin pahanilmanlintu Stephanie. Ridgen Brooke saa useimmiten takaisin pelkästään sujahduttamalla itsensä seksikkäisiin hepeneisiin ja Taylor saa taas odotella aikansa ennen uutta tilaisuutta napata Ridge.


Kaunareissa ei myöskään tarvitse jäädä lapsettomaksi. Veljesi poika saattaa hyvinkin paljastua omaksesi ja päinvastoin. Yksinäisyyttäkään ei tarvitse kärsiä. Vanhat heilat ovat aina valmiina uusiokäyttöön. Nykyinen heilasi vain todennäköisemmin rakastaa jotain muuta, mutta haitanneekos tuo.


Jossain välissä olisi vielä ehdittävä suunnittelemaan muotinäytöstä, jossa median mieliksi tapahtuu aina jokin skandaali. Toimittajalle Forresterien muotinäytös ei ole koskaan hukkareissu. Siellä saattaa iskeä jokin Forresterien vanha vihollinen, joka kadehtii perheen tyyliä ja loistoa. No,  tyylistä voi olla montaa mieltä.



Aina kannattaa olla myös valmiina siihen, että seonnut tyyppi kahlitsee sinut kellariin vangiksi hyväksi toviksi. Se on vain elämää se.


Puolen vuoden päästä kaikki jatkuu. Ennallaan.


 

lauantai 21. tammikuuta 2012

Presidenttiehdokkaiden vaalimainokset testissä


Huomenna ne sitten käydään. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Kokosin Youtubesta ja ehdokkaiden nettisivuilta vaalimainosvideoita. Arhinmäeltä, Essayahilta ja Biaudetilta en löytänyt vaalimainosvideoita. Ehdokkaat satunnaisessa järjestyksessä.


´


Pekka Haaviston viime viikkojen kovaa nostetta eivät selitä vaalimainosvideot. Ne ovat kuivan asiallisia ja niiden käsikirjoituskin varsin tylsä. Olisivat nyt edes kukan tuoneet Pekan taustalle tähän videoon. Pekka ei selvästi nauti videoissa poseeraamisesta. On väsyneen oloinen.



Löysin pidemmän Sauli-pätkän. Blues-Sauli. Just joo. Ei oikein mene läpi. Trendipuvut ei jotenkin sovi Saulille. Se näyttää lähinnä vaivaantuneelta. Sloganeihin on nähty jo vaivaa, mutta ovat paikoitellen liian mainostoimistomaisia samoin kuin videokin ylipäätään.



Toinenkin Paavo on laitettu harmaalle taustalle. Mainoksen idea toimii. Jää mieleen, mutta musiikki ja muu toteutus jotenkin tasapaksua, eivätkä hengi uutta demariutta, vaan jotain selittämätöntä vanhan ajan tunnetta.



Toi Väyrysen pääntakana oleva taulu häiritsee. Huumorista plussaa. Väyrynen jo istuvana presidenttinä on sinänsä kivan kotikutoinen idea. Paavo ja Vuokko-muki on ymmärretty ympätä mukaan. Väyrynen selvästi nauttii mainoksissa esiintymisestä toisin kuin edelliset ehdokkaat.


 


Pankkikortti ja presidenttiys ei jotenkin sovi yhteen. Ei pääse jotenkin liikkeelle. Poolopaita ei sovi Soinille. Soini flanellipaidassa olisi tuonut mukavamman mielikuvan. Soinin suurin valtti eli kansanomaisuus ei pääse millään tavalla esille. Olisi annettu Soinin puhua.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Raiskaaminen bussissa onnistuu jo


Tätä pääkaupunkiseudulla tapahtunutta bussiraiskauksen uutisointia on seurannut jotenkin epäuskoisena. Tiedän kyllä, että kanssaihmistä kohtaan ollaan välinpitämättömiä, mutta että tämäkin piti nähdä vielä. Jopa raiskaaminen bussissa onnistuu. Tämä tapaus sattui HSL:n kannalta vielä kiusalliseen aikaan. Paraikaan kun on käynnissä matkarauha-projekti.


Vaikea sanoa, kun ei ole tilanteessa ollut, mutta en ainakaan itse pystyisi istumaan paikallani, jos jotain raiskattaisiin, vaikka en mikään raamikas mies olekaan ja saisin todennäköisesti käkättimeeni.


Tämä raiskaus bussissa on jäävuoren huippu, kun ajattelee, minkälaiseksi touhu on pääkaupunkiseudun joukkoliikennevälineissä mennyt. Ihmisiä kannustetaan matkustamaan julkisilla, mutta turvallisuutta ei kyetä takaamaan. Omasta matkustushistoriastani julkisissa liikennevälineissä tulee helposti mieleen kymmenkunta häiriköintitapausta, joita olen todistanut. Enkä edes välttämättä matkusta julkisilla päivittäin.


Mikä sitten avuksi? Ongelma on, ettei apua ole, niinkuin yleensäkään missään. Kanssamatkustajien apuun ei kannata ainakaan luottaa, ja kuskitkin busseissa ja ratikoissa istuvat mieluusti kopissaan ottamatta kantaa mihinkään, mitä kuljettamassaan ajoneuvossa tapahtuu. Kun häirikkö iskee, onkin ainut keino vain kärsiä ja toivoa, ettei joudu itse häirikön ykkösuhriksi, ellei omaa sellaista habitusta, että saa olla rauhassa.


Vartijoita on kyllä hommattu bussinkuljettajien turvaksi, mutta entäs matkustajat? Sinänsä en bussinkuljettajiakaan täysin tuomitse, sillä ei taatusti ole helppoa tehdä työtä, missä väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Eikä vartjoita voi jokaisessa bussissa, junassa, metrossa tai ratikassa ajattaa. Se ei ole yksinkertaisesti mahdollista.


En ole tilastojen asiantuntija, mutta tämä ihmisten terrorisointi joukkoliikennevälineissä tuntuu olevan lisääntymään päin. Kyse ei ole pelkästään väkivallanteoista, vaan yleisestä välinpitämättömyydestä toisia kohtaan. Melskaamista, haistattelua, riehumista ja kaikinpuolista välinpitämättömyyttä.


Välillä tuntuu, että istuminen autossa ruuhkassa on huomattavasti rentouttavampaa kuin matkustaminen julkisilla. Autossa saat sentään olla rauhassa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Rukous


Tänään vietetään Rukouspäivää. Kyseisen päivän merkitys on jäänyt minulle vieraaksi. Pitäisikö rukouspäivänä rukoilla erityisen paljon vai mitä?


Sen voin paljastaa, että itsekin olen elämässäni joitakin kertoja rukoillut, vaikka en ole uskovainen siinä mielessä kuin se käsitetään. Mutta elämän syvimmissä alhoissa kuin viina, sauna ja terva eivät ole auttaneet, on ollut käännyttävä jonkin korkeamman puoleen toivoen, että sellainen olisi edes olemassa. 



En oikeastaan koskaan ole rukoillut itselleni mitään, mutta muiden puolesta kyllä. Toiveeni eivät ole kyllä heidän suhteensa rukoilunkaan avulla onnistuneet. Jälkeenpäin ajatellen toiveeni heidän suhteensa ovatkin saattaneet olla itsekkäitä, eivätkä sellaisia toiveita, jotka olisivat olleet heille itselleen hyväksi. Esimerkiksi toive siitä, että kuolemansairas ihminen eläisi tuskien keskelläkin, koska en kestä menettää häntä, on itsekkyyttä.


Täysin omaksi hyväkseen rukoilu tuntuu vieraalta ajatukselta. Ihminen on omien toiveidensa täyttämä ja rukoilu sitä varten, että joku suurempi auttaisi niiden toteuttamisessa ei kyllä kuulosta aidolta paremman toivomiselta. Oikeastaan kun ihmiselämässä on kyse sattumasta. Tapaat jonkun sattumalta, hän katoaa elämästäsi ja sattumalta taas tapahtuu jotain uutta. Sattumalta synnyt ja sattumalta kuolet. En usko, että kohtalo sinänsä määrittää kenenkään elämää. Kyse on tapahtumien vastaanottamisesta.


Uskonnottomien on helppo ajatella, että rukoilu on turhaa touhua. Mutta jos ihminen tietää rukoilla jonkin asian puolesta, hän todennäköisesti tietää, miten hän voisi omaa tai muiden elämää parantaa. Se ei sinänsä ole lainkaan huono asia. Jotenkin vierastan taas sellaista rukoilua, joka on elämän ainoa asia. Se tuntuu jotenkin jo ympäröivän elämän kieltämiseltä. Pahinta mitä voi itselleen tehdä, on kiistää kokonaan todellisuus.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Tilapäivityksiä, joita et koskaan näe


Kun oli tuossa aiemmin puhetta tuosta Facebookista, Twitteristä yms., niin tässä humoristisen inhorealistinen kokoelma tilapäivityksistä, joita et koskaan näe (sulkeissa se, mitä tilapäivittäjä oikeasti haluaisi kirjoittaa). Facebook kun on Onnela, jossa kaikki on hyvin ja elämässä vain mielenkiintoisia asioita. Näinhän ei oikeasti ole.


Ihanaa kun talvi tulee (Mä en kestä sitä auton skrapaamista ja muuta lumipaskaa)

Mulla on ihanat lapset (Jos ne perkeleet vielä kerran sekoilee, vien ne lastenkotiin)

Lapset balettitunnille (Miksi mä niitä sinne kuskaan, kakarahan painaa kymmenvuotiaana jo satakiloa)

Meillä on perheessä nyt ylioppilas (Se todella siis selviytyi edes siitä)

Opettaja pyysi meitä lapsen koulumenestyksen arviointiin (Mä en kestä sitä tätiä, joka kitisee koko ajan siitä, mitä väärää se penska on tehnyt)

Juoksin kympin lenkin ja nyt on hyvä olo (Kenen takia mä tätä teen, teidänkö?)

Lappi on ruska-aikaan kaunis (Sain kuin sainkin ruskareissulta vierasta)

Oli töissä kauhea kiire (Taas pitää keksiä huomiseksi jotain muuta kuin iltapäivälehtien lukemista verkossa)

Otin juhlan kunniaksi skumppaa (Kalsarikännään yksin toista päivää)

Kavereiden kanssa pitkästä aikaa baariin (Vedän perseet, onneksi on taksiin taluttajia)

Mulla on ihana mies/vaimo (Miten helvetissä mä pääsen eroon siitä?)

Mieheni/vaimoni yllätti minut positiivisesti (Mitä se vielä yrittää, homma on loppu)

Käytiin vaimon/miehen kanssa kävelyllä (Miksi en saa vain maata?)

Suunnittelen kesäksi.... (Kun saisi edes kerran vetää rauhassa kaljaa)

Järjestettiin naapureiden kanssa pihatalkoot (Ei enää, ei koskaan enää niitä naapureita)

Lohdutin surullista ystävää (Viimenen kerta kun vastaan sen itkuiikan puheluihin)

Facebook-sydän (Toivottavasti joku uskoisi, että olen rakastunut, vaikka mulla ei ole ketään)

Ihanaa, kun on läheisyyttä (Olen todella puutteessa)

Tasa-arvo on mulle tärkeää (Koska tänne saisi kirjoittaa niinkuin oikeasti ajattelen. Olen sikasovinisti.)

Miksi media aina liioittelee asioita + linkitys iltapäivälehden nettiuutiseen (Vihdoinkin joku murskaa ton tyypin julkisesti)

Haluaisin lukea asiallisia lehtijuttuja (Kuka niitä jaksaa lukea, en edes lue paperilehtiä)

En ehdi käydä täällä Facebookissa (Minulla ei ole mitään muuta elämässäni)

Yritän laihduttaa (En todellakaan haluaisi, mutta en jaksa vittuilua lihavuudestani)

Jo viikko ilman tupakkaa (Haluaisin niin vetää tervaa)

Televisiosta ei tule enää mitään katsomisen arvoista (Mutta digiboxin kovalevy on täynnä tosi-tv-paskaa)

Se Tervon uusin on hieno teos (Mä en niin jaksais lukea sitä, mutta pakko on)

Teatteriesitys oli upea kuvaus tämän päivän Suomesta (Mä en enää jaksa mitään synkkää paskaa)

Tilapäivityksiä, joita et koskaan näe


Kun oli tuossa aiemmin puhetta tuosta Facebookista, Twitteristä yms., niin tässä humoristisen inhorealistinen kokoelma tilapäivityksistä, joita et koskaan näe (sulkeissa se, mitä tilapäivittäjä oikeasti haluaisi kirjoittaa). Facebook kun on Onnela, jossa kaikki on hyvin ja elämässä vain mielenkiintoisia asioita. Näinhän ei oikeasti ole.


Ihanaa kun talvi tulee (Mä en kestä sitä auton skrapaamista ja muuta lumipaskaa)

Mulla on ihanat lapset (Jos ne perkeleet vielä kerran sekoilee, vien ne lastenkotiin)

Lapset balettitunnille (Miksi mä niitä sinne kuskaan, kakarahan painaa kymmenvuotiaana jo satakiloa)

Meillä on perheessä nyt ylioppilas (Se todella siis selviytyi edes siitä)

Opettaja pyysi meitä lapsen koulumenestyksen arviointiin (Mä en kestä sitä tätiä, joka kitisee koko ajan siitä, mitä väärää se penska on tehnyt)

Juoksin kympin lenkin ja nyt on hyvä olo (Kenen takia mä tätä teen, teidänkö?)

Lappi on ruska-aikaan kaunis (Sain kuin sainkin ruskareissulta vierasta)

Oli töissä kauhea kiire (Taas pitää keksiä huomiseksi jotain muuta kuin iltapäivälehtien lukemista verkossa)

Otin juhlan kunniaksi skumppaa (Kalsarikännään yksin toista päivää)

Kavereiden kanssa pitkästä aikaa baariin (Vedän perseet, onneksi on taksiin taluttajia)

Mulla on ihana mies/vaimo (Miten helvetissä mä pääsen eroon siitä?)

Mieheni/vaimoni yllätti minut positiivisesti (Mitä se vielä yrittää, homma on loppu)

Käytiin vaimon/miehen kanssa kävelyllä (Miksi en saa vain maata?)

Suunnittelen kesäksi.... (Kun saisi edes kerran vetää rauhassa kaljaa)

Järjestettiin naapureiden kanssa pihatalkoot (Ei enää, ei koskaan enää niitä naapureita)

Lohdutin surullista ystävää (Viimenen kerta kun vastaan sen itkuiikan puheluihin)

Facebook-sydän (Toivottavasti joku uskoisi, että olen rakastunut, vaikka mulla ei ole ketään)

Ihanaa, kun on läheisyyttä (Olen todella puutteessa)

Tasa-arvo on mulle tärkeää (Koska tänne saisi kirjoittaa niinkuin oikeasti ajattelen. Olen sikasovinisti.)

Miksi media aina liioittelee asioita + linkitys iltapäivälehden nettiuutiseen (Vihdoinkin joku murskaa ton tyypin julkisesti)

Haluaisin lukea asiallisia lehtijuttuja (Kuka niitä jaksaa lukea, en edes lue paperilehtiä)

En ehdi käydä täällä Facebookissa (Minulla ei ole mitään muuta elämässäni)

Yritän laihduttaa (En todellakaan haluaisi, mutta en jaksa vittuilua lihavuudestani)

Jo viikko ilman tupakkaa (Haluaisin niin vetää tervaa)

Televisiosta ei tule enää mitään katsomisen arvoista (Mutta digiboxin kovalevy on täynnä tosi-tv-paskaa)

Se Tervon uusin on hieno teos (Mä en niin jaksais lukea sitä, mutta pakko on)

Teatteriesitys oli upea kuvaus tämän päivän Suomesta (Mä en enää jaksa mitään synkkää paskaa)

lauantai 14. tammikuuta 2012

Koko kansan draama


Tästäkin olen jo useasti kirjoittanut, mutta kirjoitetaan vielä kerran. Dvd:t ovat tv-sarjojen ystäville pelastus, sillä ruuduissa pyörivistä sarjoista on vaikea löytää katsottavaa. Ainakin minun on.


Äitille ostimme joululahjaksi Puhtaat valkeat lakanat-dvd:n, mutta äitillä tuo sarja tietenkin jo oli. Niinpä nappasin dvd:n omiin hoteisiini. Ja enpä katunut. Olen viettänyt jo monet todellisuuspakoiset illat tuon sarjan parissa, ajassa jossa en itse elänyt, mutta jossa eläisin mielummin kuin tässä ajassa. Toki katsoin sarjan jo silloin, kun se 90-luvulla pyöri televisiossa.


Lakanoita katsoessa tuli väkisinkin mieleen, miten kaikki brändääminen ja kohderyhmien miettiminen on pilannut valtaosan draamasarjoista. Kun tehdään jollekin tietylle yleisölle, ihmetellään sitten, että mikseivät eivät katso. Eivät tietenkään katso, jos eivät löydä sarjasta mitään samaistuttavaa.


Puhtaat valkeat lakanat oli niitä viimeisiä draamasarjoja, jotka onnistuivat keräämään miljoonayleisön. Ajankohta sarjalle oli täydellinen. Sarja alkoi televisiossa juuri pahimman lamakauden jälkeen. Ns. vanha-Suomi oli kuollut tai ainakin kansalaisten illuusiot Suomesta, jota yhdessä rakennettiin sodan jälkeen, vaikka poliittisesti oltiinkin eri mieltä. Niinpä vanhojen aikojen nostalgia yhdistettynä Raija Orasen erinomaiseen käsikirjoitukseen ja onnistuneisiin näyttelijävalintoihin takasivat jättipotin.


Sarjoista tietää yleensä heti ensimmäisestä jaksosta, toimiiko se itselleen vai ei. Tätä elämystä on vaikea löytää tämän päivän kotimaisista sarjoista. Itse asiassa vakavastiotettavaa kotimaista draamaa tehdään todella vähän.Viimeisin onnistunut oli Helppo elämä, jossa sinänsä utopistinen tarina onnistui löytämään nyky-Suomesta jonkin olennaisimman.


Suomessa huolehditaan kotimaisen elokuvan ylä- ja alamäistä, kun todellinen huolen aihe on, miksei Suomessa ole tehty enää vuosiin koko kansalle tehtyä pidempi-ikäistä tv-draamasarjaa. Ja joo, en todellakaan nyt tarkoita Kotikatua enkä Salattuja Elämiä.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Salattu suru



Tää on jotain niin Topia ja niin suomalaista. Tämän ja kossun kera et voi olla liukumatta melankoliaan.

torstai 12. tammikuuta 2012

Suomalaisesta miehestä, rattijuopoista ja perhesurmista


Viime viikkoina kotimaan ykkösuutisina ovat olleet rattijuoppous ja perhesurmat. Molempiin aiheisiin linkittyvät suomalainen mies ja kuolleita lapsia.


Käsittelen ensiksi tuon pikkutytön hengiltä ajaneen rattijuopon uutista. Poliitikot reagoivat uutiseen, ikään kuin rattijuoppous olisi Suomessa vasta nyt iso ongelma. Vahva reagointi johtui tietenkin uhrista, joka oli lapsi. Useimmiten rattijuoppo ajaa kuitenkin hengiltä itsensä tai ystävänsä.


Tarkastelin poliisin tilastoja ja rattijuoppoidesta kiinnijääneiden määrä on itse asiassa laskenut jo vuosia. Se voi johtua tietenkin myös vähentyneistä puhallutuksista, sillä en usko, että kännissä ajaminen tästä maasta häviäisi koskaan.


Esimerkiksi itselläni on ollut ajokortti nyt yli kolme vuotta ja minut on puhallutettu tasan kerran. Joten poliisin haaviin jääneekin törkeitä lukemia puhaltavat, joiden epävarman ajon jo huomaa teillä, sillä ratsiaan joutuminen on harvinaista herkkua. Itse olen ihmetellyt, miksei promillerajaa voisi laskea tasan nollaan. Kiltit krapulakuskit eivät ottaisi ainakaan minkäänlaista riskiä ja lähtisivät ajamaan vasta kun ovat varmoja, että puhaltavat nollat.


Ongelma ovatkin toistuvasti kovassa humalassa ajavat, joilla ei ajokorttia edes enää ole tallella. Heitä ei tunnu pysäyttävän mikään kuten tämän pikkutytön hengiltä ajaneen tapauksessa. Elämänhallinta on ollut heillä mitä todennäköisemmin jo pitkän aikaa päin helvettiä, eikä mitään menetettävää ole.


Vaikka heidän autoonsa laitettaisiin alkolukko, niin kyllä he auton kehittävät muualtakin. Rattijuopon pakottaminen päihdehoitoonkaan ei tarjoa ratkaisua, sillä jokainen tiedämme, ettei mikään päihdeongelma häviä kuin ihmisen omasta tahdosta. Ainoa realistinen keino lieneekin tuomioiden koventaminen. Linnasta ei rattiin lähdetä.


Isien suorittamat perhesurmat ovat jostain syystä viime aikoina olleet räjähdysmäisessä kasvussa. Suomessa väännetään selvityksiä aiheesta kuin aiheesta, mutta yksikään virkamies tai asiantuntija ei ole keksinyt muuta selitystä perhesurmia kuin vanhan selityksen, että kuinka palveluita ei ole niitä tarvitseville, yhteisöllisyys on kadonnut ja että suomalainen mies on kriisissä. Ei kai.


Ja niinpä. Mutta nämä perhesurmaajat tuskin apua hakisivat, vaikka sitä heille tyrkytettäisiin. Ihmisen, jonka mielestä ainoa ratkaisu on tappaa koko perhe, käytös on täysin arvaamatonta. Monessa tapauksessa minkäänlaista epäsosiaalista käytöstä ei ole heistä havaittu.


Mutta näissä parissa viimeisessä tapauksessa ukot ovat terrorisoineet koko perhettä ja jos minkälaista ammattiauttajaa on vieraillut kotona niin kuin poliisiakin. Herää kysymys: Ymmärretäänkö liikaa? Jos perheen äiti ei ymmärrä viedä lapsia pois, viranomaisen on sen tehtävä. Jos äiti itse haluaa jäädä nyrkkeilysäkiksi, on se hänen valintansa, mutta yhdenkään lapsen ei ole elettävä missään helvetissä. Jos nyrkki heiluu kotona, lapset pois heti, ei mitään vuosikausien perhetyöntekijöiden marssia kotiin, joka ei väkivaltaista miestä mihinkään muuta.


Mutta ei tämän päivän Suomessa muutenkaan suomalaisella miehellä ole kaikki kunnossa, kun kynnys tappamiseen on herkemmässä kuin ennen. Silloin perhe ajettiin lumihankeen kännipäissään, mutta nyt on tapettava kaikki.


Monessa näissä perhesurmatapauksessa on ilmeisesti ollut erotilanne tai sen uhka. Onko itsekkäämpää tekoa, kun tappaa lapset, jos nainen lähtee. Suomalaisen miehen on jotenkin äärimmäisen vaikea kestää ihmissuhdepettymyksiä. Ja tänä päivänä suhteen loppuminen on pikemminkin selviö kuin sattuma. Jos laskee kaikki yhden kortin varaan, seurauksena ei voi olla kuin katastrofi. Sen on joutunut oppimaan moni mies Suomessa. Niin minäkin, mutta en silti heiluta puukkoa tai nyrkkiä kenellekään.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Saivartelijoiden kansakunta


Suomessa moni asia tekee elämästä tarpeettoman monimutkaista. Näin ei tarvitsisi olla.


Monesta suomalaisesta on tullut pahemman luokan saivartelija. Tämä koskee varsinkin kirjoitettua sanaa.


Esimerkiksi Facebook lienee alunperin tarkoitettu hauskaksi yhteydenpitovälineeksi, mutta viime aikoina olen huomannut ilmiön, että mitä tahansa sinne kirjoittaa, joku löytää aina aiheen väittelyyn, jopa jostain sanamuodosta. Kaikkein järkevintä Facebookiin olisi vain kirjoittaa parturireissustaan tai laittaa vauvansa kuva profiilikuvaksi ja kertoa vauvan kuulumisia. Tai tykätä niiden ihmisten kuulumisista, joiden kuulumisista tykätään.


On rasittavaa laittaa Facebookiin oikeastaan enää mitään. Jostain syystä tätä haluan tehdä, en oikeastaan enää tiedä miksi. Toki vika voi olla minunkin persoonassani, olenhan pienestä pitäen saanut ihmisten kritiikkiä ja suoranaista halveksuntaakin niskaani. Joskus edes avaamatta suutani.


Minun suurin virheeni on elämässä ollut, että olen halunnut kertoa/kirjoittaa asioista mahdollisimman avoimesti ja ulkokultaisuutta kiertäen. Myös silloin kun on kyse itsestäni. Jotkut ihmiset eivät sitä tietenkään siedä tai jopa pelästyvät kaltaistani ihmistä.


Itse olin jo kuukauden pois Facebookista, koska kyllästyin, että eihän tämä nyt mitään sananvapautta ole, jos joku löytää aina aiheen vinoiluun ja et todellisuudessa voi linkittää jotain uutista omilla mielipiteilläsi höystettynä.


Jos mielipiteeni ärsyttävät, niin miksi sitten olla jonkun "kaveri" Facebookissa. Ehkä en vain sovellu Facebookin käyttäjäksi, en kaipaa ilmeisesti sitten vuorovaikutusta. Haluaisin vain kertoa oman mielipiteeni, vaikka se tuntuu olevan useimmiten väärä.


Tänä päivänä toimittajan työkin on kaikkea muuta kuin "vapaata sanaa". Virheitä tekstistä etsitään etsimällä, useimmiten kirjoitusvirheitä. Joillekin muoto on asiaa tärkeämpi ja jos toimittaja tekee kirjoitusvirheitä, on koko juttu arvoton sisällöltäänkin.


Jutun aihe on aina väärä puhumattakaan jutun näkökulmasta. Jos yrität kirjoittaa kansan näkökulmasta olet häikäilemätön populistitoimittaja ja jos taas pitäydyt asialinjalla, olet tylsä elitisti. Jos joka juttua ei nykyisin pitäisi laittaa nettiin, ongelmaa ei olisi, mutta kun on, niin monilla ihmisillä on Suomessa aikaa roikkua netissä uutta saivartelun uhria etsien.


Suomesta on jo kauan sitten kadonnut väittelyn jalo taito. Nykyisin hyökätään, halutaan heti kertoa oma mielipide, useimmiten hetkeäkään miettimättä toisen osapuolen vaikuttimia ja oikeutta omaan mielipiteeseen.


Sosiaalisen median sanotaan vapauttaneen vuorovaikutuksen ja tiedonvälityksen, mutta jos lopputulema on se, että kaikesta mahdollisesta loukkaannutaan ja raivostutaan, en kyllä ole sen kannalla, että tässä olisi menty parempaan suuntaan. Kasvokkain rähjääminen tai edes sähköpostin kirjoittaminen vaatii kovin paljon enemmän rohkeutta, kun suutuspäissään näpyttää näppäimistöä yhden ainoan lauseen perusteella, niin kuin vaikkapa Facebookissa tapahtuu.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Tunnistaisitko maailmanpolitiikan pelimiehet ja -naiset?


Hesarin presidenttiehdokkaille tekemä maailmanpolitiikan kasvojentunnistustesti on paljastanut kiusallisen tosi-asian, että presidenttiehdokkaat eivät tunnista maailman suurimpien kansakuntien, Intian ja Kiinan johtajia, edes kuvasta.


En tunnistaisi itsekään, mutta enpä ole pyrkimässäkään ulkopoliittiseksi vaikuttajaksi.Tänä päivänä johtajat vaihtuvat muutenkin vilkkaan. Joskus 80-luvulla tuntui, että sama pääministeri tai presidentti johti valtiotaan vuositolkulla, eikä Palmen, Thatcherin Reaganin, Indira Gandhin tai Deng Xiaopingin tunnistaminen tuottanut vaikeuksia.


Mutta mikä huolestuttavinta, osalle ehdokkaista jopa EU-johtajien tunnistaminen tuotti vaikeuksia. No, se paljasti sen tosiasian, että EU:n johto on seremoniallinen. Todellinen valta EU:ssa on tietenkin isoimpien kansakuntien johtajien käsissä.


Ja loppujen lopuksi harva suomalainen poliitikko pääsee oikeasti tutustumaan maailmanpolitiikan huippuvaikuttajiin, koska Suomella ei pienenä maana ole kiinnostavuutta esimerkiksi vaikka Kiinan johtajan mielestä. Mikä hänen nimensä sitten olikaan nykyään.


Paavo Lipponen hellii itsestään kuvaa maailmanpolitiikan vaikuttajana, mutta pääministeriajoista on jo aikaa. Viimeisimmän kerranhan hän on kunnostautunut venäläisten kaasuputkihankkeen lobbaajana. Paavo Väyrysen kunnian ajoista ulkoministerinä on vielä kauemmin aikaa. Pekka Haavisto on suhannut kyllä kriisimaissa sovittelijana, mutta tunteeko yhtä hyvin rikkaita ja mahtavia. Eva Biaudetin, Sari Essayahin tai Paavo Arhinmäen ulkopolitiikan meriitit ovat vielä vähemmässä. Soini oli kyllä EU-parlamentissa, mutta kriitikkona, ja tuskin tutustui niihin kunnolla, joilla valta EU:ssa lepää.


Tunnistaisitko itse maailmanpolitiikan tekijät? Ja urheilijat ja viihdemaailman henkilöt päälle? Vähänhän se menee kiinnostuksen mukaan.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Esa Etelänmatkaaja


En ole koskaan tehnyt etelänmatkaa, mutta nyt sellaisen teen.


Lähden kaverin kanssa helmikuun alkupuolella Puerto de la Cruziin, Teneriffalle. Kaverini T taisi olla huolissaan etenevästä erakoitumisestani kämppääni vapaa-aikoinani, ja halusi saada minut rentoutumaan ihmisten keskelle.


Ja hyvää matka tekeekin viime vuoden rankan lopun jälkeen.


Todennäköisesti näytän etelänreissulla Mr.Mallorcalta kun vaatekaappini on niukka, mutta väliäkö tuolla. Pääasia, että karavaani kulkee.


Tälläisen näkyä saan kuukauden päästä jo ihailla.




Kuva: WikimediaCommons

torstai 5. tammikuuta 2012

Rakkauslaulu


Vaikka seikkailuni rakkauden maailmassa eivät useimmiten ole olleet pituudessaan onnistuneita, kirjoitin biisin jo vuosia sitten pitkään yhdessä olleesta parista, joka päätyy eroon. Tämän ystäväni J.I. sävelsi.


Rakkauslaulu (sinulle)



(Säe 1)

Tämä on rakkauslaulu sinulle, joka olet ansainnut parhaimpaa.

Sinulle tarjosin vain silti huonoimpaa, vaikka kuinka yritin.

Mihin kaikkeen en pystynyt ja mitä taas en halunnut.

Tämä on anteeks’pyyntö sinulle, kaunein rakkauslaulu menneelle.



(Kertsi)

Tämä on kaunein rakkauslaulu sinulle.

Sinulle, yhä ainoalle.

Tule luokseni, tule vuokseni.

Niin kuin sadoissa lauluissa ennen minua.

Yhtä paljon rakastan sinua.



(Säe 2)

Tämä on kaunein rakkauslaulu sinulle, sinä olet sen ansainnut.

Hellä kätes’ otsaani kosketti, pahan olon sielustani poisti.

Sinä rakastit aina minua, huonoimpina päivinä eniten,

ihmettelen vieläkin, miten minä kohtelin sinua.



(Kertsi)

Tämä on…



(C-osa)

Rakastuin sinuun kun olit viidentoista,

kun itse kahdentoista olin täyttänyt.

Ei löydy toista, joka sinut voittaisi

hellyydessäsi ja hyvyydessäsi.

Monet vuodet minua siedit,

kunnes lopulta lähdit.



(Kertsi x2)

Tämä on…

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Luvassa raju myrsky!


Kaikki, jotka ovat lukeneet iltapäivälehtensä eivät ole voineet välttyä otsikon kaltaiselta otsikolta. Itse asiassa otsikko on vielä siitä lievimmästä päästä ja sen voi lukea mistä tahansa päivälehdestä. Uusin villitys onkin pelotella tulevan sään hurjuudella.


Sitten kun kaikkia varoituksia uhmaten olet kurvannut autollasi liikenteen sekaan taivaalta tulee muutama lumihiutale. Nykyautoilla kun voi ajaa oikeasti surkeassa säässä, suurin riskitekijä huonolla säällä on kuskeissa. Talvi kun yllättää autoilijat joka vuosi, ikään kuin Suomessa ei sataisi kunnolla lunta edes kerran vuodessa.


Sää on kätevä pelote, kun ei ole isoja skuuppeja tai uutisia tarjolla, sään saa kivasti käännettyä hurjaksi tai pääkallokeliksi. Ja varmasti kiinnostaa lukijoita. Sillä jos joku asia kiinnostaa lähes kaikkia lukijoita, se on sää.


Säätä on saatava raflaavammiksi, sillä pahimmat myrskymmekin ovat lasten leikkiä verrattuna kansainvälisiin myrskyihin, joissa henkikulta oikeasti on tiukilla, jos et tottele meteorologien ja viranomaisten ohjeita.


Haluan takaisin leppoisemman sääuutisoinnin. Haluan uuden sammakkoprofessorin tai jonkun muun leppoisen ihmisen kertomaan, että tänä talvena tulee lunta, sadetta ja myrskyä, mutta ei hätää, kohta se kevät kirkastuu.


maanantai 2. tammikuuta 2012

Unelmaperheestä tuli kohuperhe



Kuva:WikimediaCommons


Ammoisella 80-luvulla Suomessakin oli perheillä tapana istahtaa katsomaan Ruotsin kuningasperheen vuodesta kertovaa ohjelmaa. Heillä oli niin onnellista ja idyllistä elämää, että oksat pois. Mikään keskiluokkainen omakotitalo ja kaksi lasta kautta kultainen noutaja-onnikaan ei kyennyt vetämään vertoja Ruotsin kuningasperheen onnelle.


Ja mikäs heillä oli ollessa. Söpöt lapset juoksentelivat pitkin palatsin käytäviä ja välillä muisteltiin maakuntamatkoja täydellisiin ruotsalaisiin pikkukaupunkeihin.


Nyt en suoraan sanottuna tiedä, haluaisinko nähdä kuningasperheen vuosikatsausta viime vuodelta. Jos sellaista nyt viime vuonna tehtiin. Jos tehtiin, niin se keskittyisi taatusti perheen täysipäisimpään jäseneen - kruununprinsessa Viktoriaan. Kaarle Kustaata tuskin päästettäisiin lähellekään kameraa. Eikä myös Silviaa, joka on jo menettämässä mahdollisuuden liikuttaa kasvojaan johtuen runsaista vierailuista plastiikkakirurgin luokse.


Mikä sitten on ajanut kuningasperheen skandaalien ja kohujen ahdinkoon. Yksi syy on varmasti se, että ei savua ilman tulta.


Kaarle Kustaa on tuskin ollut koko avioliittonsa ajan mallikelpoinen aviomies. Sitä toki on harva, mutta harva on kuningaskaan. Julkisuus tulee kuningasperheille väkisin mukaan, halusi sitä tai ei. Kaarle Kustaa oli tunnettu playboy jo ennen avioliittoaan, joten mihin sitä tiikeri raidoistaan pääsee.



Kaarle Kustaa on seksikohuun joutuvan miehen prototyyppi. Keski-ikäinen naimisissa oleva mies, jolla on joko julkisuutta tai valtaa. Kuka nyt tietenkään poikamiesten naisseikkailuista olisi kiinnostunutkaan. Todisteet Kaarle Kustaan sikailuista ovat heikot. Paljon kohuttu strippariluolakuva oli lähinnä kömpelön näköinen väärennös. Mutta kun lumipallo kerran vierii, ei sitä heti pysäytetä.


Silviasta on puolestaan tehty tyylipuhdas nöyryytetty naisuhri, joka yrittää saada vilkuilevaa aviomiestään takaisin kauneusleikkauksilla ja mykkäkoululla. Kukaan ei tietenkään muista, että Silviakin voisi avioliitostaan lähteä, jos näin haluaisi. Silvia taitaa vain pitää roolistaan kuningattarena liikaa erotakseen miehestään.


Tärkein syy kohukaaokseen lienee kuitenkin se, että media suojelee enää kovin harvaa julkisuuden henkilöä näiden töppäilyltä. 80-luvulla Kaarle Kustaan naisseikkailuista tai Silvian kauneusleikkauksista tuskin olisi julkaistu ainoatakaan juttua Ruotsissa. Ajat ovat erilaiset. Kuningastakaan ei suojella.


Ja kun lapset varttuvat, kuuluu kasvamiseen myös hölmöilyt. Viktoria on muistanut asemansa kruununprinsessana hyvin ja en oikein muista hänen töppäilleen. Pikkusisko Madeleine onkin oma lukunsa. En edes muista, kuinka monta kohua ja uutta poikaystävää villikkoprinsessa on tuonut muassaan.


Ruotsin viihdelehdistöä kuningasperhe työllistänee kaikki tyynni vielä pitkään.

Gadgetissa oli virhe