lauantai 29. joulukuuta 2012

Perhe se on legendallakin


Jim Morrison on yksi historiaan jääneitä rockpyhimyksiä, mutta jonkun veli tai poika Jimkin on ollut.

torstai 27. joulukuuta 2012

Vahdinvaihto Stalingradissa



Vaikuttavan näköistä marssia Stalingradin taistelun muistomerkillä. Noilla Stalingradin taistelupaikoilla tekisi mieli joskus vielä käydä. Nykyisinhän kaupungin nimi on Volgograd, mutta nimenvaihtoa takaisin Stalingradiksi pohditaan.

Ja vaihdetaanko kaikki ne lukuisat Stalinin nimeä kantaneet kaupungit taas Stalin-alkuisiksi? Stalinhan äänestettiin Venäjällä kolmanneksi suosituimmaksi venäläiseksi joskus muistaakseni, vaikkei Stalin ole edes alunperin venäläinen.

Tuleekohan Pietaristakin taas Leningrad? En jaksa uskoa. Kaupungilla kun oli kunniakas historia ennen Leniniäkin. Leninin mausoleumi tuskin vähään aikaan vielä katoaa Moskovasta. Sehän taitaa olla yksi kaupungin suosituimmista turistikohteista.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Enkelipojan kuolema

Ennen joulua etsiskeltiin Arttu-poikaa, joka valitettavasti löytyi kuolleena. Tälläisille tarinoille toivoisi onnellista loppua, mutta itse epäilin jo heti aluksi jo pahinta, sillä pakkasessa ei kukaan kauan hengissä säily.

Artun tarina on surullinen ja herättää surua, mutta minua joka kerta tälläisen tapauksen kohdalla ihmetyttää, miksi ihmiset ottavat valikoiden osaa ns. yhteisellä surulla, vievät kynttilöitä turmapaikalle ja menevät jumalanpalveluksiin, jossa eivät muuten koskaan käy.

Suomessa kuitenkin kuolee päivittäin ihmisiä enemmän tai vähemmän traagisesti, mutta vain tietynlaiset uhrit nousevat julkisuuteen ja herättävät ihmisten myötätunnon. Useimmiten ihmisten myötätunto herää, jos traagisesti kuollut on lapsi tai nuori. Varsinkin jos aika on joulu, perheen juhla. Lapset pidetään myös viattomina ja näin herättävät myötätuntoa.

Toiset yhteistä surua herättävät kuolemat, ovat ne onnettomuudet, joissa kuolee paljon ihmisiä sekä viime vuosikymmenenä yleistyneet joukkomurhat. Yhteinen suru vain loppuu yhtä nopeasti kuin alkaa. Sen jälkeen vain rakkaitaa menettäneet surevat.

Ei tietysti tarvitse olla professori ymmärtääkseen, että ne ihmiset, joihin Artun kaltaiset tarinat eniten vetoavat, omaavat itse lapsia. Jos on lapseton, ei toki voi ymmärtää, millainen pelko oman lapsen menetys on. Pohjimmiltaan yhteisessä surussa kun on kyse oman tai oman lapsen menettämisen pelosta.

Itse veikkaan, että tässä Arttu-pojan kuolemassa etsitään vielä syyllisiä. Huoltoyhtiötä syytetään taatusti vielä lumen kuormaamisesta väärin ja jossain vaiheessa kun myötätunto vanhempia kohtaan vähenee, myös vanhempia.

Toivoisin, ettei näin käy, mutta pelkään pahinta. Suomessa kun surun jälkeen alkaa aina syyllisten etsintä, vaikka tässä Artun tarinassakin oli kyse traagisten yhteensattumien ikävästä lopputuloksesta.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Ei niin jouluinen tarina

Jo kolmena vuotena peräkkäin ennen joulua joku sukulaiseni on kuollut. Ensimmäisenä isoisä, sitten isä ja nyt enoni. En välttämättä ollut vuosiin läheinen enoni kanssa, mutta viime vuosina lähennyin uudelleen. Hän oli mukava ja ystävällinen ihminen, jonka aika ei olisi ollut vielä.

En tiedä, onko tämä sitten kohtalon ironiaa vai mitä, miksi kuolemat tapahtuvat ennen joulua. Joulu ei ole oikein ollut vuosiin tärkeä juhla minulle, mutta se vähäkin riemu on joulusta kadonnut. Sitä miettii, että kuka kuolee ensi jouluna.

Nämä sukulaiseni olivat ainakin jossain elämän vaiheessa tupakkamiehiä. Mieleen tulee väkisinkin, että kuinka monta joulua itsekään, kun on tupakkamies. Olen kyllä nuorempi kuin sukulaisena kuollessaan, mutta olen terveyteni kanssa parempiakin aikoja nähnyt, vaikka mitään akuuttia sairautta minulle ei ole todettukaan.

Vaikka maailma on ympätty täyteen terveysvaroituksia ja kaikkea muuta, mitä et saisi tehdä, en yksinkertaisesti pysty lopettamaan tupakointia. En oikein löydä syytä, kun oma terveys ei siihen riitä. Muutenkin elämäntavoissa olisi korjaamiseen varaa. En tiedä, vaatiiko se sitten sairaalareissua, mutta kun sairaalaan joutuu, on aina korkeamman kädessä, saatko viimeistä mahdollisuutta. Ainakin minusta tuntuu, että kun sinne joku huonossa kunnossa joutuu, harvoin palaa takaisin.

En taida tätäkään vuotta jäädä kaiholla muistelemaan, vaikka joitain hyviäkin hetkiä vuoteen on sentään ujuttautunut. Jostain elämäniloa olisi löydettävä rutkasti lisää, mutta en tiedä, mistä. Se on oikeastaan avain kaikkeen. Usein kaipaisin rakkautta elämääni, vaikka sellaista en oikeastaan ole saanut aidosti kokeakaan, mutta viime vuosina on tullut elämään vain kuolemaa. Rakkaus on ollut ja on muita varten. Sääli, sillä 35-vuotiaana elämän täytyisi vielä tuoda mukanaan muutakin kuin kuolemaa.

Ensi vuonna aloitan uuden kirjaprojektin. On pakko, muuten elämä valuu ohi pikkuhiljaa. Rakastan kyllä omalla tavallani työtä toimittajana, mutta niin se vain menee, että harvaa lehtijuttua muistetaan seuraavana päivänä. En kyllä ole varma, että kirjojanikaan muistetaan.

Mutta sellaista elämä on. Hetken olet elossa ja joku on sinusta tietoinen. Sitten siellä ikuisuudessa, jos sellaista on olemassakaan. Kaikki loppuu. Se on hyväksyttävä. Se ei ole vaan niin jouluinen tarina.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Niin hän uskoi minulle

Niin hän uskoi minulle.
Kertoi salaisuuden, jota ei halunnutkaan kertoa.

Hänen oli se minulle kerrottava.
Pakotin. Minun oli tiedettävä.

Hän voitti minut.
Valehteli ja lupasi.

Oli kerrottava valhe.
Sitten hän kielsi koskaan mitään sanoneensa.

Niin hän uskoi minulle sanansa.
Luullen, että sanat parantavat hänet, rikkoen minut.

Sanat ovat hyveelle, teot paheelle.
Se uskoo, ken uskoo.

En halua kuunnella.
Minua varjelee lannistumaton hyve paheissani.
Hän ei usko minulle.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Merde!

Elämäni ei ole kiinni siitä, tuleeko Tuntematon sotilas televisiosta hiukan myöhemmin vai ei. Järkevästi ajatellen homma oli vain täysin järjetön.

Yle säikähti minulle entuudestaan tuntematonta virastoa, Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskusta, jonka tehtävänä on ilmeisesti suojella lapsia vahingollisilta vaikutuksilta, ja Tuntematon siirrettiin Ylen vähemmän katsotulle kanavalle. Yle tosin paikkasi päätöstä hyvällä tavalla esittämällä miltei heti perään vähemmän arvostusta osakseen saaneen uuden Tuntemattoman.

En jaksa ymmärtää, että miten lapset olisivat yhtäkkiä vaikutuksille alttiimpia kuin ennen. Todellisuudessa arkielämä on valtaosalle lapsista huomattavasti suojatumpaa kuin ennen. On tekopyhää ajatella yhden elokuvan musertavan lapsen maailmankuvan niin, että tämän psyyke romahtaisi. Varsinkin jos on niin siloiteltu versio sodasta kuin vanha Tuntematon sotilas on.

Suomessa on jo kauan sitten kadonnut tolkku kaiken kieltämisessä. Meidän pitäisi elää maailman parhaassa demokratiassa, mutta maassa rajoitetaan kaiken maailman suosituksilla ja kielloilla enemmän kuin Valko-Venäjällä. Hulluinta kyllä, nimenomaan sellaisia asioita rajoitetaan, jotka eivät ole ennenkään ketään haitanneet.

Sellaisessa maassa, jossa edes joululauluja ei saa kouluissa vapaasti laulaa, alkaa olla jotain pahasti vialla. Kun ymmärretään kaikkia, ei todellisuudessa ymmärretä ketään. Kenenkään ei-kristittyyn kirkkoon kuulumattoman lapsen elämä ei romahda siitä, että hän kuulee joululauluja.

Kouluissa ja muiden lasten hyvinvointiin vaikuttavissa virastoissa on ilmeisesti astunut remmiin sukupolvi, joka on menettänyt otteensa todellisuuteen ja etenkin menneisyyteen. He haluavat muokata väkisin Suomea ja suomalaisia mieleisekseen.

Omalla tapaa mieleen tulee jopa 20- ja 30-lukujen Suomi, jossa köyhälistön kakaroista yritettiin piiskalla tehdä Valkoisen Suomen urheita sotureita. Nyt lapsista halutaan ilmeisesti muokata kaikkea ymmärtäviä ja kaikkea ymmärtämättömiä, todellisuudesta vieraita ja todellisuudelta suojeltuja historiattomia pikkukansalaisia.

Näiden kasvattajien kynsissä he oppivat kyllä sen, että osaavat kyllä vaatia itselleen lääketieteellisesti ei-perusteltua erityisruokavalioita koulussa itselleen sujuvasti, mutteivat tiedä mitään siitä, millaista koettemusta ihmisten elämä on ollut ja joidenkin ihmisten elämä yhä on Suomessa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Villisorsa - kuinka unelmat pettävät

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, edellisestä kerrasta taisi kulua reippaasti yli vuosi. Näytelmäksi valikoitui Aleksanterin teatterissa mennyt Villisorsa. Kyseessä taisi olla vieläpä viimeinen näytös.

Vaikuttavampiakin teatterielämyksiä olen kokenut, mutta väliajalla nautittu punaviini auttoi sen verran, että pääsin tarinan henkeen mukaan. Paikoitellen näytelmä valui mielestäni tekotaiteellisuuden puolelle, ellei peräti tylsäksikin, mutta Elsa Saision näyttelijäsuoritus mykkänä lapsena sai minut sen verran innostumaan, että plussan puolelle mentiin.

Mutta ei puolityhjä katsomo silti raikuviin suosionosoituksiin yltynyt, vaikka kyseessä oli sentään viimeinen näytös. Jotain näytelmästä jäi puuttumaan, en osaa sanoa mikä, mutta se jokin, joka imaisee mukaansa parhaimmissa näytelmissä.

Mikko Roihan sovittama ja ohjaama näytelmä perustui Henrik Ibsenin tekstiin.

Tapahtumat saavat alkunsa kun idealistisen katkera nuori mies, paikallisen sahakeisarin poika saapuu mitä ilmeisemmin pohjanmaalaiselle paikkakunnalle järjestämään asioita oikealla tolalleen. Ja näin kun tehdään, ihmisten jähmettynyt, valheisiin pohjaava elämä romahtaa.

Idealismi kun ei aina pelasta ihmisiä, vaikkakin näyttää, miten tyhjää hyväksytty elämä on. Useimmiten toisten ihmisten elämä hyväksytään, vaikka sitä halveksittaisiinkin. Jokaisen ihmisen mielestä juuri hänen elämänsä tapa elää on se ainoa oikea tapa elää, vaikka itse elämästä kärsisi. Idealismikin on todellisuuden kieltämistä. Todellisuus on se, mitä eletään, mutta mitä ei haluta. Kumpikin vetää ihmiset sivuun elämästään.

Näytelmässä puhuttiin paljon elämänvalheesta eli siitä, kuinka ihminen haluaa elää jossain unelmassaan tai valheessa, koska haluaa uskoa tämän olevan totta. Elämä on huomattavasti helpompaa kestää, kun luulee olevansa jotain, mitä ei koskaan oikeasti ole ja vielä vähemmän tulee olemaan.

Näytelmän valokuvaajan loisteliaasta urasta unelmia elättelevä Jarkko Alho kykeneekin elämään valheessa, koska vaimo mahdollistaa haihattelevan miehensä unelmat huolehtimalla arjesta. Mutta kun paljastuu, että pariskunnan tytär saattaa olla paikallisen sahakeisarin tekele, elämältä menee pohja. Samalla kai Jarkon koko elämän kestäneeltä valheelta omasta nerokkuudestaan.

Villisorsa herätti minut ajattelemaan, mikä tekee siitä kuitenkin aikaa kestävän näytelmän. Kuinka paljon omassa elämässä on elänyt turhissa unelmissa, joita ovat kannatelleet harvat uskolliset. Suurin osa unelmista on kyllä karissut tai jos eivät ole karisseet, niiltä on riisuttu turha taakka. Itse en edes ole tuota taakkaa riisunut vaan ihmiset, jotka ovat kertoneet, että elämäni perusajatus on ollut väärä.

Itse en ole aikoihin uskonut, että mikään unelma kantaisi loputtomiin, vielä vähemmän, että eläisi valheessa. Sillä valhe on loppunut omasta tahdosta tai toisten toimesta. Minulla kun ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat eristäneet minut arjesta, pikemminkin pudottaneet syvemmälle sinne. Elämänvalhe on kai ollut se, ettei uskoa valheeseen ole ollut riittävästi.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Päivän musiikkiajatus - Just when i needed you most




Dolly Parton on amerikkalaisista hahmoista amerikkalaisimpia silikonirintoineen ja blondattuine hiuksineen. Parhaimmillaan kuitenkin erinomainen lauluntekijä ja laulaja.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Heikompaa ainesta?

Tervehdys, on vettä virrannut Vantaassa taas sillä aikaa, kun olen edellisen kerran kirjoitellut tänne. Minua on vaivannut muutenkin viime aikoina omituinen turtumus, ei ole oikein kiinnostanut mikään tai kaikki ärsyttää kovin. Syysmasennustako vai yleistä vitutusta, en tiedä.

Tämä on jo vanha juttu, mutta kaivellaan vanhoja. Minun kuten monen muun korviin särähti ikävästi tämän kokoomusnuoren puheet heikommasta aineksesta. Facebookiin tosin itse kukin kirjoittelee ajattelemattomasti miettimättä, että kaikki, jotka ovat "kavereitasi" eivät sitä oikeasti ole. Oikeat kaverit kun tietävät, milloin olet tosissasi, milloin liiottelet ja milloin haluat vain provosoida.

Itse jos olisin poliitikko, en kirjoittaisi Facebookiin mitään, sillä riskit ovat aivan liian suuret. Nykyisin kun sätitään poliittisesta liirunlaarumista, mutta jos päätät kohauttaa, olet ongelmissa.

Tämän kyseisen kokoomusnuoren tapauksesta ei tosin tiedä, hakiko hän julkisuutta ainakin jollain tasolla tietoisesti. Jos nämä kovan linjan kokoomusnuoret joskus pääsevät valtaan, täytyy sanoa, että ikävä tulee Jyrki Kataista, joka sentään edes yrittää olla sovitteleva voima.

Kokoomusnuoren puheet heikommasta aineksesta eivät sinänsä ole mitään uutta. Suomi on näennäistasa-arvoinen maa. Täällä kuten kaikkialla muualla on ihmiset luokiteltu aina sen mukaan, kuinka tuottavia he ovat yhteiskunnalle. Ei siitä niin kauan ole, kuin "heikompaa ainesta" sterilisoitiin, jotteivat he pääse jatkamaan huonoja aineksiaan eteenpäin.

Kuka sitä heikompaa ainesta sitten on? Sitä voi pohtia loputtomiin. Onko heikompaa ainesta, jos elämä on heitellyt tahtomattasi? Pitäisikö lapsiltasi evätä lapsilisät, koska oma elämäsi on päin vittua. Silloinhan se heikompi aines vain jatkuu, jos sinulle ei anneta edes eväitä siihen parempaan ainekseen.

Jokainen ihminen on jollain tapaa pettymys itselleen ja muille. Ajatellaan vaikka kuvitteellista kokoomusnuorta, jonka tulevaisuuden on turvannut rikas isäpappa siloittaen tien yliopistoihin ja piireihin. Onko hän silloin parempaa vai heikompaa ainesta, jonka tulevaisuuden on vain turvannut joku muu kuin yhteiskunta.

Elämä on kaikinpuolin raskas projekti, jossa sinua luokitellaan koko ajan ja useimmiten ollaan sinuun tyytymättömiä, niin hyvin et voi elää, että se riittäisi tuolle hahmottomalle, vaativalle asialle kuin 2000-luvun yhteiskunta. Jäät aika helposti heikommaksi ainekseksi. Missä ne voittajat ovat? Nuo voittajat ovat sisältään vähintään yhtä onnettomia kuin heikompi aines. Jokaisella johtajallakin on oma johtajansa, joka on häneen tyytymätön.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Arvoituksellinen James Bond



Viime käynnistä elokuvateatteriin on jo aikaa. Kävin katsomassa uusimman James Bond-elokuvan Skyfall. En viitsi kertoa koko juonta pilatakseni niiden elokuvanautintoa, jotka eivät ole elokuvaa vielä nähneet.

Skyfall on synkkä elokuva, mutta jollain kiehtovalla tavalla arvoituksellinen elokuva. Ehkä ensimmäistä kertaa päästän Bondin sieluun käsiksi. Tappamisen ammattilaisen kärsimys on käsin kosketeltavaa. Eikä pelkästään Bondin, vaan tässä elikuvassa kaikkien henkilöiden sielu on rikki. Jokaista kalvaa jokin ja periksi ei voi antaa.

Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut kaivamaan jotain uutta esiin täysin kalutusta aiheesta. Miehellä on tosin tilillään syväluotaavia elokuvia, kuten American Beauty.

Elokuvassa on myös kyse kostosta ja anteeksiantamattomuudesta. Javier Bardem on ylisanoja käyttääkseni loistava näytellessään Bond-konna Raoul Silvaa, joka on entinen brittien tiedustelupalvelun mies, mutta joka nyt haluaa kostaa hylkäämisensä kiduttajien kynsiin Kiinassa M:lle eli tiedustelupalvelun pomolle.

Virkistävä valinta, ettei konna ollut maailmanvalloittaja.

Skyfall kertoo aikojen muuttumisesta. Enää ei riitä, että kykenee vain silmästä silmään tappamaan, kun tappaa voi tietokoneen klikkauksella. Ja enää ei riitä, että tiedustelupalvelun pomo pitää omiensa puolta, nyt täytyy näyttää hyvältä ulospäin medialle. Ja jos ei näytä hyvältä, eikä tee hyvältä näyttäviä tekoja, saa lähtöpassit.

Elokuva on onneksi onnistunut säilyttämään Bond-elokuviin kuuluvan kylmän ja kuivan huumorin, eikä ole pelkästään iloton, kuten esimerkiksi viime aikojen Batman-elokuvat. Kysehän on kuitenkin fiktiohahmosta Bondissakin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kaduilla kuulen ja luen

Naakat lehahtavat yölevoltaan lentoon.
Niiden pesäpuu on omani vieressä.
Päivä on niille askareita täynnä.

Minäkin juon kuppini tyhjäksi,
valmistaudun lähtöön.

Kaduilla kuulen ja luen.

Helsinki, onnellisten ihmisten kaupunki.
Jeesus kuulee, anna hänen pelastaa.

Tuttu spurgu istuu kello kahdeksan
tutussa tuolissa, hän kysyy:
Ovatko kaikki spurgut taiteilijoita,
eikö sinulla olisi kolikkoa antaa.

Ei ole ei. 

Mutta Siwan myyjä hymyilee
minulle aina kauniisti,
hän ei olekaan Suomesta.

Kiitos kuitenkin.

Jossain Helsingissä naakatkin nahistelevat leivästä.

torstai 25. lokakuuta 2012

Voi kuinka meitä huijataan

Vitamiinivalmistajat kärähtivät, kun pillereistä ei löytynytkään vitamiinia niin paljon kuin luvattiin, kun niitä pillereitä kerrankin alettiin tutkia.

Hämmästyttävää kyllä, juuri terveystuotteita tunnutaan tarkkailevan kaikkein vähiten ja kun samaan aikaan kaikille toitotetaan lakkaamatta terveysvaikutuksista, bisnes rullaa, kun ihmiset varaavat hyllyt täyteen vitamiineja sun muita terveystuotteita uskoen elämänsä niillä pelastuvan.

Minulla ei sinänsä ole mitään terveystuotteita vastaan, mutta eivät ne ihmiselämää pelasta, tukevat varmasti, jos ihminen itse niihin uskoo.

Suurin osa ihmisistä haluaa voida hyvin, mutta kaipa siinä suurempi merkitys on mitä muuten mättää suuhunsa, makaako sohvalla vai onko aktiivinen. En tiedä, läpeensä terveellistä elämää viettävätkin ihmiset voivat kuukahtaa nuorena, joten sattumasta tässä elämässä on kyse tässäkin suhteessa.

Mutta jos nämä teolliset vitamiinit ovat mitä ovat, niin kyllä sitä muutenkin härskisti mainostetaan terveysvaikutuksilla, jotka on saattanut todeta vain yksi tutkimus, jonka riippumattomuudesta ei ole takuita.

Esimerkiksi sellaista jugurttia tai maitoa ei taida olla, jota ei mainostettaisi erityisen terveysvaikutteisena. Viljatuotteista puhumattakaan, vaikka toiset taas saarnaavat viljatuotteita vastaan. Eipä siinä jää muuta vaihtoehtoa kun avata tonnikalapurkki syyllisyydentuntoisena ja hotkia pikapikaa suuhunsa.

Ihminen haluaa uskoa tekevänsä oikeita valintoja ja siihen terveysmarkkinointi tähtää. Jos nyt elämääsi saat niillä pari vuotta lisää vanhainkodissa makaamassa, en tiedä, onko kaikki terveystuotteiden hotkiminen sitten sen väärti.

Parempi olisi nauttia kaiken itsensä rankaisemisen ja vahtaamisen sijasta siitä elämästä, mikä milloinkin on käsillä. Ihminen kun saa vakavan sairauden ennemmin tai myöhemmin, ellei kuole onnettomuudessa sitä ennen.

Jos johonkin kannattaisi satsata, niin tutkia luonnosta löytyviä terveysvaikutteisia kasveja sun muuta. Niiden tietämys taitaa olla teollisiin terveystuotteisiin tukehtuvassa länsimaailmassa aika heikkoa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Syksylle, Bulevardille

Syksy on tullut. 35. syksyni.
Ei syksyni taida edellisistä erota,
enkä itse ole eronnut edellisistä.
Sytytän tupakan, jälleen kerran,
en vieläkään viimeistä,
mutta viimeistä edellisen sentään, tänään,
ei se levottomuuttani poista,
väistelen Hietalahden torilla
sattuman minua vastaan heittämiä ihmisiä.
Kävellessäni katselen ohilipuvaa hetkeä,
jonnekin menen
hitaasti viimeistä ajatusta ajatellen,
ja edellisen jo unohtaneena.
Olen miettinyt ajatuksia,
jotka eivät ole vieneet minua minnekään.
Ajatuksilla on ollut liikaa valtaa.
Pysähdyn.
Pysähtyneen raitiovaunun takaa pujahdan
omille teilleni. Bulevardille. Omille teilleni, en muiden.
Bulevardilla muistan,
tämä on ensimmäinen syksyni Helsingissä.
Ensimmäinen.
Sivuutan ihmiset.
Minä vain kävelen.
Hän saattaa tulla vastaan.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Laskisitko Jyrki Kataisen kotiisi?


Asioita pitää uskaltaa tehdä uudella tavalla. from Kansallinen Kokoomus on Vimeo.

Tällä hetkellä en kannata Kokoomusta sen paremmin kuin mitäkään muuta puoluetta. Siksi en tätä Kokoomuksen vaalimainosta teille esitä. Oli puolueesta mitä mieltä tahansa, Kokoomuksen mainonta on ollut onnistunutta.

Puolueella on ollut kanttia kääntää kaikki päälaelleen, niin kuin tässäkin mainoksessa. Alunperin konservatiivinen Kokoomus on napannut itselleen muilta lupaa kysymättä uudistajapuolueen maineen ja saanut muut näyttämään paikoillaan polkevilta änkyröiltä. Ja enimmäkseen mainonnan avulla.

Tässäkin videossa aivan pokkana sanotaan, että Suomessa on menty taaksepäin ja että he tarjoavat tien eteenpäin. Seuraan kohtuu paljon politiikkaa, mutta mitään keinoa en oikein Kokoomukselta ole saanut tuohon eteenpäin menoon.

Jos sen kuntauudistuksen odotetaan tuovan autuuden ja eteenpäin menon, pettymys tulee olemaan suuri. Ja se palveluiden yksityistäminen ei ole mikään uusi juttu. Ennen kunnallisia palveluita ei muita ollutkaan kuin yksityisiä palveluita ja niitä nauttivat vain maksukykyiset. Onkohan tämä nyt sitä eteenpäin menoa sitten? Ennemmin paluuta vanhaan.

Kokoomus haluaa myös tulla ihmisten koteihin kertomaan ilosanomastaan kuin uskovaiset konsanaan. Osaavatkohan ne Kokoomuksen matkasaarnaajat vain ilman navigaattoria Espoon kodostaan esimerkiksi Kontulaan kertomaan, että miten se elämä köyhällä kohta autuudeksi muuttuu kun vain Suomi-uudistat itsesi.

Uudistumisesta on tullut sellainen sana, ettei sillä ole enää uskottavuutta. Amerikastahan se Suomen politiikkaan on tuokin sana tietenkin rantautunut. Siellähän Amerikka luvataan jokaisen presidenttiehdokkaan toimesta uuteen nousuun. Amerikkalaiset rakastavat uudistumista. Suomalaiset eivät.

Ehkä me suomalaiset olemme sitten vain Kokoomukselle vain liian taantumuksellisia kun haluaisimme takertua 80-luvun hyvinvointivaltion rippeisiin. Hyvinvointivaltion, joka alunperin luotiin köyhän ja eristäytyneen kansan toimesta.

Ja nyt me penteleet emme sitten halua edes uudistua, vaikka EU meille aikoinaan myyntiin ikuisuuden raha-autuuden takuuna. Oops.. ja miten kävikään. Suomessa on jälleen huima kuilu rikkaiden ja köyhien välillä ja kaikki julkinen palvelu rapautuu pikkuhiljaa. Kouluissa oppilaat pieksevät opettajia ja jatkotutkimuksiin pääset terveydenhuollossa vain jos osaat riittävästi vaatia.

On selvää, ettei mikään ole pysyvää, mutta ei siinäkään järkeä ole, että jo kerran rakennettu rapautuu. Ei ihme, että kansa on katkeraa. Siinä ei pelkkä uudistumisen hokeminen enää auta.

Suomi on seonnut uudistumisen vimmaan. Ei vain Kokoomus. Koko ajan uudistetaan, mutta mikään ei tunnu vain muuttuvaan siihen kaivattuun parempaan. Tai sitten olemme vain menettäneet perspektiivin onneen tai siihen mikä todella on oleellista.

Ei, emme halua uudistua. Ihan tylsä tavallinen ja turvallinen Suomi riittäisi.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kukkahattutätejä Big Brotheriin

                                          Kuva: www.bigbrother.fi

Big Brother on tämän vuoden osalta edennyt jo kauden puoliväliin. Tänä vuonna sarjasta ei ole oikein keskustelua syntynyt, johtuen siitä, että kausi on ollut  tavattoman tylsä. Minunkin yksityiselämäni on kauteen verrattuna jo ilottelua.

Ja isoveli itsekin on ryhtynyt itsensä sensoriksi jättäen peittojenheilutuksen näyttämisen vähemmäksi, vaikka kondomeja on kulunut talossa tuottajan mukaan ennätysmäärä. Hyvä näin, vaikka ensimmäinen BB-vauva toisi sarjalle taatusti katsojat takaisin, sillä katsojaluvut ovat jo sarjan parhaista vuosista kaukana.

Sarja on jo jatkunut kuuden vuoden ajan, se mikä ennen on jaksanut vihastuttaa tiedostavampia ihmisiä, ei jaksa vihastuttaa enää. Uutta vihattavaa kun löytyy heille aina, milloin se on tietty urheilulaji ja milloin vain väärin poliittisesti ajattelevat henkilöt.

Olen kummastellut Big Brotherin vuosien varrella aiheuttamaa tunnekuohuntaa. Osa ihmisistä kun jaksaa suhtautua yhteen tv-sarjaan leppymättömän vihamielisesti. Itse kun olen sanonnut seuraavani sarjaa vähintäänkin satunnaisesti, moni tuhahtaa, että minähän en sellaista katso. Se on vähän sama juttu, kun kukaan ei sano lukevansa lehdistä juoruja. Paitsi että vielä pahempaa.

Sinänsä Big Brotherissa ei pitäisi olla mitään kohahduttavaa. Sehän vain näyttää, millaista tietynlaisten ihmisten elämä on. Mitäänhän talossa ei varsinaisesti edes tapahdu ennen kuin viinahanat avataan. Mutta näinhän se on oikeassa elämässäkin.

Valtaosa meistä jotka käytämme alkoholia enemmän kuin ne kuuluisat kaksi viinilasia, myös saatamme myös törttöillä kännissä joskus kuten Big Brotherissa. Rähinöimme tai riitelemme keskenämme ja myös saatamme harrastaa ajattelematonta seksiä tai vähintäänkin haluta sitä kovasti. Ja seuraavana päivänä katua kovasti. Onneksi vain ilman kameroille tallennettua totuutta useimmiten.

Osaa ihmisistä ilmeisesti harmittaa se, että Big Brother teetättää asukkailla mitä haluaa ja että heitä tarkkaillaan koko ajan. Niin, näinhän se tosielämässäkin menee. Usein joudut tekemään toisten tahdon mukaan ja valvontakameroita ovat kaupungit väärällään ja hulluinta kyllä, moni latailee itse itsestään kuitenkin esimerkiksi Facebookiin kuvia. Harvoin tosielämässäkään voi tehdä mitä haluaa, mutta joillekin ihmisille kaikenlainen rajoittaminen voi kai olla liikaa. Tai voi tietysti tehdä mitä haluaa, mutta jossain vaiheessa tulee lainsäädäntö vastaan.

Koko kansaa Big Brother ei tietenkään edusta. Valitettavasti. Jos sinne saataisiin kukkahattutätejä mukaan, niin ehkä Big Brother muuttuisi jälleen mielenkiintoiseksi. Nuoruuden hurmaa elävät huolettomat tyhjätaskut kun saisivat yhteiskuntaoppia ilottomilta rouvashenkilöiltä.

Eräs julkkis haukkui taannoin kaikki Big Brotheria katsovat aivottomiksi imbesilleiksi. Se oli mielestäni mielenkiintoinen lausunto. Tunteeko hän kaikki kyseistä ohjelmaa seuraavat? Samaahan voisi väittää vaikka jääkiekosta. Onko sekään nuortemme moraalia tai älyä kasvattavaa katsoa kun aikuiset miehet takovat toisiltaan tajun kankaalle jääkiekkokaukalossa?

Moraali ja tuomitseminen tulisikin jättää viihteen ulkopuolelle. Sillä mitään ei ole pakko katsoa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Mikä jäi historiastasi muistiisi?

Tässä taannoin oli jossain lehdessä juttu, muistaakseni Hesarissa, jossa pohdittiin, mikä historiallinen aikakausi tai iso tapahtuma on minkäkin sukupolven mieleen jäänyt.

Itse kuulun 70-luvulla syntyneisiin, joten hirvittävän kaukaa ei minulla omakohtaista muistia ole. Olisi kuitenkin valehtelua väittää, ettei talvisotamme tai jatkosotamme olisi muistiini jäänyt. Niistähän puhutaan melkein kiihtyvään tahtiin. Muistaakseni 80-luvun lopulla sodat tosin eivät olleet läsnä koko ajan julkisuudessa niin kuin ne nyt ovat.

Neuvostoliiton hajoaminen on myös piirtynyt mieleeni. Neuvostoliiton hajoaminen tuntui silloin vuonna -91 tapahtuneen kuin hetkessä, vaikka näin jälkeenpäin oireita oli ollut pitkän aikaa. Berliinin muuri pistettiin matalaksi jo aiemmin, siinä sitä katselin, että nyt se hajoaa, minkä ei pitänyt koskaan kadota.

Lama-aika jäi myös mieleeni. Ei oikeistaan muu kuin se loputon ankeus, joka oli käsin kosketeltavaa, minusta lama-ajan ahdistus 90-luvun alkupuolelta ei ole Suomesta sen koommin edes hävinnyt, vaan tietty ilottomuus ja köyhyys jäi pysyvästi seuralaiseksemme.

EU:n tulokin oli iso juttu. Silloin kuin Suomi liittyi vuonna -95 eurooppalaiseen perheeseen, ei tullut mieleen, että EU voisi olla niinkin epäsuosittu kuin se nyt on. Jos jossain EU on onnistunut, niin se rauhan ylläpitäminen, mistä se sai Nobelin rauhanpalkinnon.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Vain nätti naama

Kohu nousee mitä mielenkiintoisemmista asioista. Ja kun ihmiset netissä pyörivät, niin eikös sinne joku tehtaillut kuntavaalien persuehdokkaista kuvagallerian Per Looks. Ja hetkessähän tuollainen ilottelu Facebookissa leviää. Facebook kun ei ole persukannattajien leikkikenttää.

Tietenkin siihen galleriaan oli valittu rumimmat tai vähintään erikoisemman näköiset. Pian ilmestyi vihreistä, kokoomuksesta ja piraattipuolueesta vastaavanlaiset ehdokasasettelut. Vihreissä ja kokoomuslaisissa kasvoit olivat tosin nättejä tai tavallisen näköisiä. Piraateille taas ivailtiin.

Sinänsä tässä hommassa on selvä totuus. Poliitikolle ei riitä enää, että osaa asiansa, pitää olla nätti naama. Naispoliitikkojen ulkonäköä ja pukeutumista on nälvitty jo iät ja ajat, mutta eipä sitä risuparta, tanakka ukkokaan taida enää edes valtuustoon päästä.

Muualla maailmassa vastaehdokkaita, ainakin Usassa, kampitetaan valheellista tietoa vastustajasta kertovilla mainoksilla. Meillä sentään ivaillaan vielä ulkonäöllä, vaikka kampittamistahan sekin on, jos vastustajasta tehdään hölmöläisen näköinen ja sitä myöten hänen ajatuksiltaan halutaan syödä uskottavuutta.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Valtioriita lapsista

Itse olen luullut, että lapsista riidellään vain, kun pariskunnat eroavat. Kuitenkin lapsista riitely on äitynyt Suomen ja Venäjän suhteiden ykkösongelmaksi.

Tai oikeastaan Venäjä riitelee ja Suomi kuuntelee. Venäjällä Suomi-nälvinnöistä vastaa yleensä joku kakkosmies, mutta väkisin tulee mieleen, että kuka siellä taustalla käskyjä antaa.

Ei tarvitse olla politiikan asiantuntija ymmärtääkseen, että politiikkaahan tässä tehdään ja lähinnä venäläisten taholta. Miksi, se onkin jo se suurempi kysymys. Mitä Venäjä hyötyy nälviessään suomalaista lastensuojelua, joka saa lokaa omastakin takaa Suomesta.

Kysymys onkin sisäpolitiikasta, kai Venäjä haluaa näyttää, että pienen Suomen on turha uhitella, vaikka Suomi ei uhittele Venäjälle virallisesti edes hurjissa unelmissaan.

Venäläisiä kismittänee Anton-pojan sieppaus Venäjältä Suomeen. Sillä sellainenhan se oli, vaikka Suomessa poika oli määrätty isälleen. Mutta poikaa tuskin muilla keinoin olisi Venäjältä Suomeen saatu.

Totuus on myös se, että kun kahdesta eri kulttuurista kotoisin olevat menevät yhteen ja tekevät lapsia, jossain vaiheessa tulee törmäyksiä. Yhdessä vaiheessa lapsia kaapattiin Suomesta arabimaihin isänsä kotimaahan ja kaikkia noita lapsia ei ole vieläkään saatu takaisin Suomeen. Nyt ongelmat tuntuvat olevan näissä suomalaisten ja venäläisten yhteisissä perheissä.

Vaikka valtiot on nyt sotkettu näihin tapauksiin, niin oikeasti kyse on pariskuntien ongelmasta. Ihan tavalliset suomalaisetkin käyttävät lapsia vallankäytön välineinä, kun ero tulee ja sehän se näyttää usein nykyään tulevan.

Yksi merkillinen piirre näissä suomalaisten ja venäläisten välisten suhteen sekoittajana on tämä kohudosentti Johan Bäckman. En oikein ymmärrä, mikä hyöty hänellä on lietsoa hyvin selkeästi epäsopua muutenkin uudelleen lihaksiaan pullistelevaan Venäjään.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Toisinajattelijat onnen tiellä


Uusimmassa kirjallisuusblogini kirjoituksessa keskityn Suomen ehkä tunnetuimmasta poliittisesta murhasta kertovaan kirjaan Onnemme tiellä. Käyhän katsomassa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Tavallistakin nuivemmat kuntavaalit


Mikäli merkit tähän asti pitävät kutinsa, odotettavissa on tavallistakin nuivemmat kuntavaalit. Oikein minkäänlaista keskustelua ei ole saatu aikaan. Ei tarvitse olla ennustaja tajutakseen, että puolueet satsaavat vain paria viimeistä viikkoa varten, jolloin ihmisiä hätyytellään Prisman edessä verenmaku suussa.



Nyt puoluejohtajat jankkaavat vielä jopa niin kaukana kuntien arkitodellisuudesta olevilla asioilla kuin EU-vakuuksilla ja kuntauudistuksella. Jopa julkkisehdokkaat ovat näissä vaaleissa kortilla.



Ja jos ihmeitä ei tapahdu, jatkuu puhe vanhustenhuollosta, terveydenhuollosta yms. vanhojen kuntavaalien malliin, kaikki lupaavat kaikkea ja kaikki on tärkeää, mistään ei saisi säästää, paitsi hallinnosta, joka edustaa kuntien budjetista noin kahden prosentin luokkaa. Sillähän sitä miljoonasäästöjä tehdään. Itsekin kun olen ollut kunnan hommissa, niin en ole missään nähnyt niin arkoja ihmisiä tekemään vaikeita päätöksiä, kun kuntapäättäjät ovat.



Jos jokin asia erottaa nämä kuntavaalit edellisistä, niin se on se kuntauudistus, jota pitäisi ihan rehelllisesti kutsua sen oikealla nimellä eli kuntien pakkoliitoksilla. Tämä Kokoomuksen hurmioon saanut uudistus tullee liittämään yhteen sellaisetkin kunnat huonompiinsa, joissa menee taloudellisesti hyvin. Syrjäkylät voivat heittää hyvästit viimeisillekin palveluilleen.



Keskustasta ei ole nyt syrjäkylien pelastajaksi, väritön uusi miljonääriteknoraatti puheenjohtaja ei tule innostumaan äänestäjiä, sillä puolueiden puheenjohtajista kuntavaaleissakin on jo kyse. Hyvä jos kepulaiset saavat estettyä edes perussuomalaisten vyöryn maakunnissa, joskaan en usko, että persut tulevat tekemään mitään jättijytkyä. Puolue on juuttunut EU-mankumiseen, mikä ei tule innostumaan lähiöiden väkeä enää kuntavaaleissa.



Demarit saattavat yllättää vanhalla tutulla takinkääntö- ja ajatuspesutaktiikalla. Kukapa enää muistaa demareiden vastustaneen kuntaliitoksia kun he nyt jo ajavat niitä kokoomuslaisten kanssa. Vihreistä ei voi oikein sanoa yhtään mitään, sillä en heidän suustaan ole kuullut mitään uutta kuntakentille, heille riittää kunhan kasvisruokaa saa kouluistakin. Vasemmistoliitolla taas ei ole enää mitään tekemistä tavallisen duunarin ajatusmaailman kanssa, sillä he alkavat olla vain kaupunkilaissuvaitsevaistoeliitin puolue.



Mitään muuta suurempaa kohua ei näistä vaaleista ole vielä noussut muutamaa perussuomalaiskohua lukuunottamatta, mutta ne alkavat olla normikamaa vaaleissa kuin vaaleissa. Puolueet valitsevat tänä päivänä ehdokkaansa jo tarkoin, uskoisin, että jopa persut eivät kelpuuta muutamaa kömmähdystä poislukien ketä tahansa riveihinsä.



Luurankoja ei saisi olla enää kaapissa ehdokkailla. Se tekeekin kuntapoliitikoistakin hajuttomia ja mauttomia, joita kansanedustajat pääosin jo olevat. He toistelevat vain puolueidensa antamia mantroja. Valitettavasti. Jos katselee vaikka Helsingin kokoomuksen ehdokaslistaa, ei sieltä löydy oikein kuin kauniita nuoria naisia ja keski-ikäisiä pukumiehiä. Ehdokaslistat alkavat olla yhtä monipuolisia kuin kustantamojen esikoiskirjailijakatalogit.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Jalankulkija jäi raitiovaunun alle


Ylläolevalla otsikolla kirjoitettiin pikku-uutinen Varttiin eilen.



Onnettomuuksia tapahtuu, mutta tässä tapauksessa olin itse mukana. Olin kyseisen raitiovaunun kyydissä. Olin tulossa töistä kotiin niin kuin tapanani on ratikalla yleensäkin tulla.



Kyseessä oli toinen kerta, kun olen elämässäni ollut liikenneonnettomuuden todistajana. Ensimmäisen kerran näin kun pari mopotyttöä törmäsi autoon yläasteen viereisellä tiellä jo yli 20 vuotta sitten. Muistan, että autoilija lähti karkuun ja että tytöt jäivät henkiin.



Tällä kertaa nuori nainen oli juossut punaisia päin ratikan alle silminäkijöiden mukaan. Itse en nähnyt mitään ratikan takaosasta, mutta ihmettelin, että miksi ratikka stoppasi ja kuului pieni tömähdys. Sitten kuski pomppasikin pystyyn ja huusi järkyttyneenä, että menkää katsomaan päälleajettua, ettei hän pysty. Sitten kun ratikasta pääsi ulos, paikalla olivat jo poliisit.



Täytyy sanoa onneksi, en ole mikään sankarihahmo, enkä nyt pahannäköisen tällin päähän saanutta naista olisi pystynyt auttamaankaan. Nainen liikkui maassa, se tuntui helpottavalta, sen verran empatiaa sitä pystyy tuntemaan tuntematontakin kohtaan.



Luulin kyllä pahempaa kun tuhansien kilojen painoinen peltikone ottaa yhteen elävän ihmisen kanssa. Olin lähes varma, että nainen olisi ollut verisenä mykkyränä ratikan alla, mutta ei onneksi. Ja en kyllä ole kännykkäkamerakuvailijoitakaan, jotka kuvailevat onnettomuuksia, mutta eivät auta uhria. Niinpä lähdin kävelemään Töölöstä keskustaa kohti.



Onnettomuus sai ajattelemaan, että pienienkin onnettomuusuutisten takana on aina tarina ja ihminen. En koskaan saa tietää, kuka tämä nainen oli, mutta hänellä on ollut elämä, joka saattoi peruuttamattomasti muuttua. Sekunnin virhearvion takia.



Väistämättä syntyy halu tietää, jäikö hän henkiin. Toivottavasti ja toivottavasti hän saa sen elämän takaisin, joka saattoi mennä sekunnin takia.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Tissit, jotka järisyttivät maailmaa


Niinhän siinä sitten kävi, että paparazzi onnistui ikuistamaan, jos ei nyt kruununjalokivia, kuten prinssi Harryn tapauksessa, niin kruunun tissit sentään.



Tuo epeli kun kuvasi 800 metrin päästä maantieltä tulevan Iso-Britannian kuningattaren Catherinen tissit, tämän nauttiessa yläosattomissa auringosta. Ja kuten alaan kuuluu, heppu kauppasi ne kuvat keltaiselle lehdistölle.



Jostain kumman syystä lähes kaiken intiimin kuninkaallisistaan julkaistulle brittilehdistölle eivät kuvat kelvanneet, vaan moraalin puuska iski. Ranskalaislehti kuvat julkaisi ja sota oli valmis.



Nyt mentiin liian pitkälle, ei tälläistä saa tehdä, kaikuivat huudot ja vaatimukset. Käräjille mennään.



Ja jostain kumman syystä muidenkin maiden lehtiin kuin Iso-Britannian iski moralismin aalto, kuvissa peiteltiin Catherinen tissit, vaikka tissejä kuitenkin muuten näytetään. Hmm. No, hovilla on taatusti sen luokan asianajajia, että korvausvaateita kannattaa hetken miettiä.



Syntyi myös keskustelu intimiteettisuojasta, että saako kaikkea mahdollista julkaista. Niin, tämä on ikuinen kysymys. Usein juuri se, jonka julkaisemista joudutaan miettimään, juuri kiinnostaa yleisöä, vaikka he toki puheissaan muuta väittävätkin. Ihminen on tirkistelynhaluinen olento, vaikka se ei itselleen sitä myönnä. Ihminen rakastaa draamaa, pudotuksia, nousuja ja laskuja ja paljastuksia. Vaikka se ei itselleen sitä myönnä.



Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta Catherinen rinnat. Olen niitä nähnyt riittävästi, kuvissa. Mutta kuten Seiskan päätoimittajakin tuossa totesi tällä viikolla, ne rinnat kiinnostavat uutisena, koska rintojen omistaja on tuleva kuningatar. Ja jos Catherine haluaisi välttää itsestään epäedulliset kuvat, hänen kannattaisi pitää bikinit ja puserot päällään. Hän kun ei vaan nyt ole enää tavis, tai siis seurapiiritähtönen kuten alunperin oli, vaan häntä tarkkaillaan jatkuvasti hänen asemansa vuoksi. Peli vain menee näin.



Mutta ehkäpä Catherine kyllästyi sisarensa Pipan peppua jatkuvasti ihaileviin kirjoituksiin ja päätti räväyttää hänkin.



No tuskin, eipä hän arvannut, että joku kuvaa 800 metrin päästä. Se tietty ihmetyttää, että miksi prinssi Harrysta lehdille myytyjä kruununjalokivi-kuvia ei paheksuttu yhtä laajalti kuin Catherinen kuvia. Käsittääkseni hotellihuonekin on yksityisalue, vaikka siellä viinanhuuruisia juhlia vietettäisiikin.



Mutta näinhän tämä menee. Harry kun ei ole ketjun ykköspelaaja.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Saako (uskaltaako) islamia arvostella?


Muslimimaiden ja länsimaiden suhde on ollut aina kimuranttinen. Jo ihan ammoisista ajoista lähtien siinä vaiheessa kun islam ryhtyi kannattajamäärissään kristinuskon kanssa kilpasille on sodittu, välillä oltu kavereita pakon edessä ja sitten taas sodittu.



Homma on säilynyt viime vuosikymmeninä status quossa useimmiten, mutta muslimimaahanmuuttajien tultua länsimaihin kaikki islamiin liittyvä on lähes jokapäiväinen uutisoinnin aihe muodossaan jos toisessaan.



Karu tosiasia vain on, että islamin ja länsimaiden ajatusmaailma ovat kaukana toisistaan, siksi kahnauksia ja erimielisyyksiä tulee alituiseen. Vai muistaako joku Vietnamin venepakolaisten tai Chilen pakolaisten tulon luoneen kovinkaan suurta keskustelua ja kohua.



Ei, koska he sujahtivat suomalaiseen ja eurooppalaiseen yhteiskuntaan hetkessä siihen sopeutuen, mutta silti menettämättä identiteettiään.



Sinänsä täysin luokaton ja surkea profeetta Muhammad-video laukaisi taas potin. Ja kuten aina, muslimimaiden viha kuohahti. Ja koska pilkantekijöitä ei saa kiinni, vihaa saavat maistaa kaikki lähettyvillä olevat länsimaalaiset. Tällä kertaa länsimaiden suurlähetystöt.



Suomessa asuvat muslimit sanovat islamin olevan rauhanusko, mutta valitettavasti muslimimaissa riehuvat kiihkoilijat pilaavat kaikkien rauhanomaisten ja asiallisten muslimien maineen ja harva pystyy pitämään islamia rauhanuskontona, koska kaikki julkisuudessa nähty on muuta.



Toki kristinuskossakin kiihkoilijoita on, mutta he harvemmin saavat näkemyksiään kovinkaan näyttävästi esille.



Minusta on aina pelottavaa, jos uskontokritiikki aiheuttaa sen tekijälle kuolemanvaaran, kuten esimerkiksi Salman Rushdielle ja monelle muulle on käynyt islamia kritisoituaan. Vaikka kritiikki olisi kuinka surkeaa tahansa, kritiikkiin on oltava oikeus ilman pelkoa henkensä menettämisestä. Se on meidän länsimaisten yhteiskuntien pyhä arvo, josta ei saisi koskaan luopua pelottelun ja väkivallan edessä.



Kristinuskoa saa pilkata miten tahansa, eikä länsimaissa kukaan oikein saisi siitä loukkaantuakaan. Muslimimaissa palavat myös Usan liput joka mielenosoituksessa iloisesti. Mitähän tapahtuisi, jos amerikkalaiset polttaisivat jonkun muslimimaan lipun tai jos suuret kansainjoukot avoimesti vaatisivat ammuskellen sille tuhoa. En uskalla edes ajatella. 



Länsimaissa on jotenkin alistuttu siihen, että meitä saa nuijia ja arvostella miten tahansa. Jollain kumman syyllä olemme sen muka ansainneet. Länsimaissa ei osata olla ylpeitä omista arvoista ja mitä tahansa suvaitaan loppuun asti.



Itse olen kovasti yrittänyt olla uskontojen suhteen, myös islamin suhteen, suvaitsevainen, mutta minua risoo esimerkiksi se, että (valitettavasti) jotkut muslimitytöt joutuvat elämään Suomessa niin, etteivät saa liikkua minne ja miten haluavat vaan sitä perheen miehet rajoittavat. Tästä minulla on täysin luotettavaa tietoa. Suomi on kuitenkin vapaa maa, jossa liikkumisrajoitteita ei ole kuin vangeilla. 



Suomalaiset feministit eivät tunnu näkevän tässä naisen asemassa islamissa mitään väärää, vaan jatkavat mielummin suomalaisen (länsimaisen) miehen nuijimista, vaikka Suomessa, jos missä maassa naiset pärjäävät tilastojenkin mukaan miehiä paremmin. Tämä on tämä asia, jota en koskaan ymmärrä, miksi minkäänlaisia julkilausumia naisten oikeuksista islamissa ei feministien taholta tehty. Ainakaan minä en ole niitä nähnyt.



Siinä missä kristinuskoa jokainen kirjoittaja ei pelkää arvostella, veikkaan vahvasti, että jokainen kirjoittaja miettii tarkoin sanojaan, kun kirjoittaa islamista vähänkin kriittisesti. Varsinkin jos uskaltaa tehdä sen omalla nimellään ja järkevästi. Se ei voi olla oikein, että on pieni pelko, että kirjoittajaa epäillään vähintäänkin vihapuheen kirjoittajaksi.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Runoja volume 2010-2011


Kun en saa uusiakaan aikaiseksi, niin laitan vanhoja runojani, joita en ole vielä missään julkaissut.



Se sydän siellä syvällä on.

Se on niin pinnalla,

että sitä käytetään

alati hyväksi.

Se on siellä,

kun taivas putoaa.



--------- 



Mikähän lintujakin vaivaa?

Lentelevät päin seiniä.

Ovatko ne saaneet tarpeekseen?

Niille ei ole kerrottu,

ettei seinään kannata lyödä

pientä linnun päätään.

On vaikea uskoa,

että jokin voisi olla toisin.

Kuka niille kertoi,

että pysyisimme yhdessä

että tällä tavalla elämä ei lopu

että aikaa olisi kahden elämän verran.



----------------------------------



Kun ei kirjoiteta,

yksi jos toinenkin

katoaa

ja joku aina odottaa vuoroaan

kertoakseen samat asiat

naamallaan.



-----------------------------------



Nautit elämästäsi.

Enemmän kuin minä koskaan.

En kuole luultavasti vanhuuteen,

eikä kohdallani voi puhua tragediasta.

En ehkä koskaan saavuta mainetta,

mutta tiedän,

että minuakin ennen on eletty.



---------------------------------------



Ei niitä ennen näkynyt täällä.

Minä muistan liian monta säveltä,

joista yksikään ei ollut minun.

Minä kerron teille

ja jos haluatte, voitte kuunnella.

Minä haaveilin kerran,

taianomaiseen elämään,

kaukana Helsingin hyvä nainen.



----------------------------



Onni on uni ja kärsimys todellisuutta.

Voltaire.

Mutta mitä on uni

mikä on todellisuus.



------------------------



Häpeä, sanoi opettajani.

Olen hävennyt ja olen häväissyt.

Häpeää kertoo, että elät.

Uskaltamattomat nauravat.

Naurakoon.



---------------------------------



Sanovat, että minulle on helppo avautua.

Ei kannattaisi.

Miehet, jotka eivät pidä itsestään

ovat niitä vaarallisimpia.

Pelätkää sellaisia miehiä,

joissa ei ole pelättävää

ja luottakaa niihin miehiin,

jotka eivät ole mielestänne luotettavia.

Rehellisiä huijareita ei ole.

Sinä vähintäänkin pidät minusta.

Olen olemattomalle tärkeä.



----------------------------------



Tapasin Baddingin ja Monosen Someron hautausmaalla.

Emme paljoa jutelleet, kunhan vaihdoimme kuulumisia.

Kaivoin heidät esiin lumesta,

eikä heillä ollut mitään sitä vastaan,

sillä varjostihan rauhoittava oksasto

heidän untansa.

Minä kiitin heitä avusta

ja poistun maantielle.



---------------------------------



Työtäni tämä on.

Saavuin ihmettelemään.

Ilmaiseksi leikataan ilmaisten hiukset.

Minulle tämä on tapahtuma tapahtumien joukossa,

mutta heille iloinen, muistettava hetki,

jolloin kauneus valtaa rumennetun mielen.

Minä tapasin köyhien auttajan,

pääsin ulos.

Minä tapaan hänet vielä.



--------------------------------



Istut pimeässä huoneessa.

Tuijotat apaattisena seinään.

Odotat kuolemaa.

Ei se kuolema sinua vie.

Ei se suru sinua vie.

Sinä viet itsesi hautaan.

Muut jäävät jäljelle.

Sinä et.



------------------------



Kaksi Careliaa.

Toisessa tapasin miehen,

joka lupasi auttaa minua töihin,

joihin en halunnut.



Toinen Carelia lupasi julkaista runojani.

Halusivat vapaat kädet.

Lupasivat ilmoittaa, kun ilmoitettavaa on.



Kaikkein mieluiten eläisin

yksinäistä ja rauhallista elämää

vailla minkäänlaisia velvollisuuksia itseäni kohtaan.



--------------------------------------



Minulla oli kiire ostamaan lahjaa.

Ja jäin vahingossa junasta pois Kyrölässä.

Mitä vittua minä siellä tein,

ja mihin helvettiin minä odotin junaa.

Taloon, jossa sain asua enää kolme kuukautta.



----------------------------



Pasilan aseman liukuportaissa

näet väkisinkin

edelläsi seisoskelevan perseen.

Joskus siinä on katsottavaa, joskus ei.

Karjaa olemme karjasiltaa kulkemassa.

Tämä on aamuruuhka,

tässä sitä mennään yhdessä muiden kanssa.

Kuunnellaan toistemme puheluita

ja väistellään lehdenlukijoita,

vältellään toistemme kosketusta.

Yhdessä silti töihin mennään.

Huomenna uudestaan

kello 16 nähdään.



---------------------------------- 



Aina varisee kyynel niiltä,

jotka eivät kaipuuta pyytäneet.

Sen he saivat.

Anna Herralle se,

mitä hän sinulta pyysi.

Anna elämäsi.

Anna se kokonaan.

Kiitos kaikesta.



-------------------------



Kirkonkellot soivat

poikkeuksellisesti jo tähän aikaan.

En usko, että on muuta elämää

kuin tämä elämämme on,

vaikka pyrimme parhaaseen,

keskinkertainenkin välttäisi.

Sekin täyttää hyväksyttävyyden muodot.

Minulla ei ole muuta kerrottavaa.

Meillä on syvä, syvä suru,

joka joskus iloksi muuttuu.

Lopetan tämän nyt tähän.



-------------------------------



Bysantin muurit murua vain,

valloittaja iskee tykillä,

jota ei koskaan laukaistu.

Kerran me iloitsemme ja nauramme,

ilo kuuluu kauas.

Ei enää tuskaa tai murhetta.

Kaikki on rakkautta vain.



-------------------------------



Jää sinä tänne.

Sulje verhot.

Ei valoa tänne.

Minut on tietoisuudessa valaistu.

Armahdukseen valmis

ja jo etäännyt minusta.

On tullut aika toistaa rakkautta.

Rakastaako kukaan?

Jos rakastaa, niin miksi?



--------------------------------



------------------------------------



Niin hän kulki linjaa pitkin.

Surumielisenä, allapäin.

Niin luulin, että väsymys häntä painaa.

Riidat on riidelty,

kylmää päätöstä odotellaan.

Tie avautuu ja sulkeutuu hänen edessään.

Minun on häntä sääli.



---------------------------------



Kristus aikakauslehdessä

tuijottaa minua

surullisimmilla silmillään.

Toipilas hänessä.



---------------------------



Aina meitä näkee, vaikka ei huomattaisi.

Meitä eteenpäin toljottajia.

Me olemme niitä, joita ei ruuhkajunissa vilkuilla.

Meille ei flirttailla, meille ei rähjätä, rehennellään sentään.

Me olemme niitä,

jotka olemme kynnyksillä tiellä,

kun kiireisimmät kiirehtivät junaan.



-------------------------------------------



Cecilia oli siivonnut

hotellihuoneen minua varten.

Kiitos Cecilia.

Pari karkkia olit minulle varannut.

Makeita olivat.

Olit pessyt kylpyhuoneen peilin.

Kiitos Cecilia.

Näin siitä itseni.

Näin oli Cecilia minulle tehnyt.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ihan tavallisia asioita


Mielenkiinnosta tutustuin tähän Sauli Niinistön suojelemaan nuorten syrjäytymisen ehkäisy-kampanjaan. Netissä luettuna nuo teesit vaikuttavat hieman hajanaisilta, mutta vissi järki niissä on.



Jokainen ihminen voi toden totta vaikuttaa asioihin. Kampanjaa ilkuttiin heti, ettei siinä ole mitään konkreettista.



Joidenkin käsitys kun on, että kaikki ongelmat ratkeaisivat palkkaammalla aina vain lisää ammattiauttajia. Jos näin olisi, niin miksi Suomessa 60 000 nuorta elää yhteiskunnan ulkopuolella. Ei, kyllä auttaminen ja apu lähtee toisen huomioimisesta ja kunnioittamisesta, mikä taito on kadonnut pitkälti. Siinä voisimme jokainen parantaa käyttäytymistämme. Hoidettavat sairaudet, mielenterveysongelmat yms. ovat tietenkin asia erikseen.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kokemuksiani keskusta-asumisesta


Muutin parisen kuukautta sitten Helsingin keskustaan. Tarkemman osoitteen jätän varmuuden vuoksi kertomatta ja kuvia kämpästäni laittamatta. Huonekaluja minulla ei ollut muuttaessani juuri lainkaan, joten aluksi oli aika orpo olo, mutta nyt kirjat ja sängyt ja kaapit ovat jo kasassa.



Ikäni olen asunut vakituisesti Vantaan ja Helsingin lähiöissä, joten aikamoinen hyppäys tämä muutto oli. Ei matkana, mutta ilmapiirinä ja ympäristönä. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei ollut muuttaa keskustaan, mutta tuttavan kautta sain kämpän, kun "yleishyödyllisiltä" vuokranantajilta ei kämppää herunut. Kai se melkein ainoa keino onkin saada kämppä tänä päivänä.



Joillekin Helsingin keskustaan muutto kai on se suurin tavoite, maksoi mitä maksoi, mutta ei minulle. Minulle tämä nyt vain on kotini ja asuinpaikkani. Kai tämänkin voi jonkinlaiseksi sosiaaliseksi kiipimiseksi sitten lukea, jos joku näin haluaa. On taival pitkä Koivukylästä keskustaan henkisellä tasolla, kuten minulle on käynyt. Olen tosin aina se sama Esa, vaikka asuisin Monacossa, en tosin tiedä, onko se sitten hyvä vai huono asia.



Yleensä keskusta-asumisella on vähän sellainen eliittiasumisen maine ja eihän tämä halpaa ole. Vuokrani on vielä keskustakaksioksi kohtuullinen. En sitten tiedä, onko tämä eliittiä vai ei, mutta ensimmäistä kertaa naapurit tervehtivät rappukäytävässä, vaikkeivat tuntisi minua. Minulla on parveke sisäpihalle ja meteliä on vähemmän kun monessa aikaisemmassa kämpässäni.



Mutta kyllä tämä totuttelua vaatii vieläkin. Karusta maineestaan huolimatta lähiöt ovat aika rauhallisia, mutta keskustassa yllätys, yllätys pääkaduille sujahtaessa elämää riittää aina. Toisaalta taas lähisiwa noin 50 metrin päässä on auki aamuviiteen, joten ei tarvitse hengen hädässä rientää iltayhdeksäksi kauppaan. Yöaikaan liikkuessa ei tunnu niin turvattomalta kuin vaikkapa asemilla, mutta en sitten tiedä, onko minulla ollut vain tuuria.



En voi enää valittaa, että en jaksa käydä missään, kun matkoihin menee aikaa. Keskustassa kaikki on lähellä, viihdyn vaan kotona liian hyvin, vaikka pitäisi useammin käydä jossain. Kapakoita olisi joka kadunkulmassa, mutta enpä niissäkään jaksa jokailta roikkua. Paljon olisi pikkuliikkeitä, antikvariaatteja sun muita kierrettävänä.



Merenrannalla käyskentelystä pidän myös, vaikka talven tullessa taitaa sekin jäädä. Mutta nättiä naisiahan täällä riittää lenkkipoluilla että kaduilla käyskentelemässä, itse tunnun suorastaan nukkavierulta. En kyllä toisaalta asu kalleimmalla alueella keskustassa, enkä ole hirveästi huomannut, asuuko talossani hirveästi sen varakkaampia kuin minäkään. Snobeja varmasti on, mutta sekaan mahtunee yksi tälläinen älykköjunttikin.



Autoilijan paratiisi keskusta ei tietenkään ole ja autolla ei tule turhaan ajeltua, koska parkkipaikan metsästys käy työstä ja pääsee yksinkertaisesti nopeammin päämääränsä, jos matka ei suuntaudu keskustan ulkopuolelle.



Tuskin minä täällä keskustassa loppuikääni asun, vaikka ei sitä koskaan tiedä. Täällä on historia aika lähellä ja siitä pidän. Olen kyllä haaveillut maaseudullekin muuttamisesta, en vain tiedä, koska on sen aika. Vapaa  ihminen olen, joten olen vapaa koska tahansa näinkin päättämään.



Saa nähdä, vaikuttaako uusi ympäristö luovasti minuun. Ei ainakaan vielä, en ole oikein päässyt käsiksi viimeisen vuoden aikana omiin kirjoitusprojekteihin. En enää tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että lukko aukeaisi.



PS. Jouduin laittamaan käyttöön taas kommenttien hyväksynnän, kun kyllästyin roskapostiin. Mutta kommentoikaa ihmeessa vaan, kyllä ne ilmestyy kun ehdin käymään ne läpi.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Päivän musiikkiajatus: Tapio Rautavaara: Kulkuri ja joutsen






En ole aikoihin laittanut blogiini musiikkia. Nyt laitetaan.



Tapio Rautavaarasta on ilmestynyt (ties kuinka mones) elämäkerta hiljattain. Mutta niinhän näistä Suomi-legendoista tulee aina uusia elämäkertoja. He jaksavat kiinnostaa sukupolvesta toiseen. Ainakin niitä, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin milloin milloinkin markkinoidusta pintamusiikista ja -viihteestä.



Tapsa Rautavaara oli monipuolisesti lahjakas. Olympiavoittaja ja karismaattinen laulaja sekä kohtuullinen näyttelijä. Nämäkään lahjat ja kansan ihailu, eikä edes rakastava ja uskollinen vaimo tehneet sodankin kokenutta miestä onnelliseksi. Viinakin maistui Tapsalle ajoittain reippaanlaisesti.



Tässä videossa Tapsa on jo elämänsä ehtoopuolella ja hänet esittelee kukapas muukaan kuin Peter von Bagh.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Se on meidän koodimme


Tämän Ben-Amorin vai mikä se oli pahoinpideltyä Ville Peltosen kiekkokaukalossa nousi taas kiekkokohu väkivallasta kaukaloissa.



Kontaktilajissa lienee turha odottaa, että nyrkit eivät välillä pelin tuoksinassa heiluisi, mutta kiekkopiirien vastaukset hämmentävät. Puhutaan koodeista ja "sisäisistä rangaistuksista", jotka tuovat enemmän mieleen rikollisjärjestön kuin urheiluviihteen.



Ilmeisesti Ben-Amorin kannattaa vilkuilla ympärilleen, muutakin rangaistuksia saattaa "koodista" olla tulossa kuin vain mahdollinen käräjäoikeustuomio.



Itse olen aina luullut, että väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, eikä sallittua, mutta kun kuuntelee pelaajien ja valmentajien puheita, niin ukot eivät näe hommassa mitään ihmeellistä. Valmentajat myöntävät käskyttämisen väkivaltaan ja pelaajat kertovat, että kun käsky käy, niin nyrkki heiluu.



Mitä mieltä itse olette? Onko tämä urheiluviihdettä vai pahoinpitely?



keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Älä koske mun marjoihin!


Kesällä en jaksanut hirveästi uutisia seurata, mutta yksi asia jäi mieleen kun kuuntelin mökillä asuntovaunussa radiota päivien vieriessä. Viikkotolkulla sota riehui radiokansan keskuudessa ulkomaalaisista marjanpoimijoista.



Vaikka kukaan muu ei marjoja metsistä keräisi, kaunaa herätti, että ulkomaalaiset poimivat marjat, ja mitä todennäköisimmin kuitenkin jonkun suomalaisen marjakauppiaan taskuun, eivätkä omaksi hyväkseen. Palkkaa he saivat, mutta toisaalta suomalaisille palkkamarjanpoimijan työt eivät ole kelvanneet aikoihin.



Sen ymmärrän, että jos joku tunkee toisen pihamaalle marjametsään, se ärsyttää, aivan taatusti häätäisin itsekin moiset marjastajat pois, olivat ne suomalaisia tai eivät. Mutta sellaista ihmettä ei ole vielä kai tapahtunut, että marjat olisivat Suomen metsistä loppuneet. Päinvastoin, kuulemma 90 prosenttia mätänee metsiin. Tai no, jos me ihmiset emme niitä kerää, niin karhuille ne sentään maistuvat.



Marjasodassa taisi olla kyse siitä tutusta asiasta, että mitä en itse halua, et sinäkään saa. Varsinkin jos haet niitä minun mailtani. Marjanpoiminta on jokamiesoikeus ja se kiukuttaa joitakin, sillä vähän niin kai se on, että mitään yleistä oikeutta ei saisi olla. Suomi on kieltojen ja rajoitusten luvattu maa.



Mielenkiinnolla odotan, koska syttyy sienisota. Ei siihen voi kauan mennä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Oletko isomahainen suomalainen?


Anu Saagim haukkuu meidät suomalaiset lehdissä säännöllisin väliajoin läskeiksi. Ja tottahan tuo on. Suomalaiset ovat taatusti tukevammassa kunnossa tänä päivänä kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Totuus sattuu, vaikka kyllä Suomessa sentään hoikkiakin on, toisin kuin Anun puheista voisi kuvitella.



Anun ajatuksia ei varmastikaan paheksuttaisi niin paljon kuin paheksutaan, jos hän haukkuisi suomalaiset miehet vain kaljamahoiksi, sitähän pidettäisiin vain hauskana asiana. Pahaksi onnekseen hän haukkuu lihavaksi myös suomalaiset naiset ja siitähän se mekkala nousee.



Minä tunnustan suoraan olevani ylipainoinen, enkä edes viitsi väittää, että olisin tyytyväinen asian tilaan. Rohkenisin väittää, että ylipainoisista suomalaisista 95 % ajattelee samoin, mutta ei viitsi ryhtyä laihduttamaan syystä tai toisesta. Ja jos jollakin on ylipainoa lähes 100 kiloa ei homma suju kuin Suurimmassa pudottajassa.



Minulla paino vaihtelee, välillä laihdutan 15 kiloa ja annan itseni lerpahtaa sitten, koska en jaksa liikkua ja juon kaljaa ja jos jostain syystä masennun ja vaivun alakuloon, mätän sitten vielä mikroruokaa turpavärkkiin. Mahakkaana olen pääosin kaljamaha, sillä en ole syöppö. Onneksi en sentään ole ollut vatsakas lapsesta lähtien toisin kuin jotkut, mikä minusta vasta huolestuttavaa onkin nähdä jo alle kouluikäisiä  "pullapoikia".



Sen verran voisin Anulle kuitenkin kuitata, etten tarvitse muistutusta ylipainostani. Muistan sen kyllä joka päivä muutenkin. Minä kuten lähes kaikki suomalaiset olen herkkä ulkonäkööni kohdistuvasta kritiikistä, mikä johtuu viehättävästä suomalaisesta koulujärjestelmästä, joka kyllä muisti muistuttaa rääväsuisten kakaroiden toimesta fyysisistä puutteistasi verrattuna vallitsevaan kauneusihanteeseen.



Me suomalaiset olemme olleet siitä onnellisessa asemassa ennen näitä aikoja, ettei meidän ulkonäköämme ole pidetty ykkösasiana, vaan ihmisen arvo on mitattu työllä tai aineelliseella varakkuudella. Sisäinen kauneus on höpöhöpöä, sellainen ei tosiasiassa ole koskaan mitään merkinnyt.



Nyt, varsinkin nuoret, taitavat elää aika raadollista ulkonäköön perustuvaa arvottamisen aikaa ja sama ilmiö on piilotetumpana myös aikuisten keskuudessa. Se on tietenkin pullukoille myrkkyä. Ja ironista kyllä, pullukoiden määrä ja kai myös koko senkun kasvaa.



Siinä Anu on muuten oikeassa, että Virossa harvemmin näkee lihavia ihmisiä. Epäilen silti, että Viro tulee perässä, kunhan ehtivät roskaruoan ja valmisruoan mättämisen kulttuurin mukaan, missä me suomalaiset sentään olemme eläneet jo kolmisenkymmentä vuotta. Ei niitä pullukoita Suomessakaan kai ennen "helppoa ruokaa" kovasti ollut.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Resurssien vai kiinnostuksen puutetta?


Suomessa kun viranomaiset jäävät kiinni huonosti tehdystä työstä, he valittelevat ensimmäisenä medialle resurssipulaa. Ja mikäs olisi sen kätevämpi keino peittää huonon työn jäljet, kun hokemaaan siitä, ettei ole resursseja, ikäänkuin se vapauttaisi vastuusta puuttua asioihin yhtä tehokkaasti, kuin jos niitä resursseja olisi.



Ja sellaista päivää ei tule, että viranomaisilla olisi riittävästi resursseja. Aina olisi tilaa enemmälle henkilökunnalle, vaikka yhteiskuntamme työvoimasta jo nyt tuntuva osa työskentelee hoivatyössä. Se on totta, että viranomaisia toden totta tarvitaan enemmän, sillä lainsäädäntö suoltaa jatkuvalla syötöllä uusia säännöksiä ja lakeja, joista tiedetään jo etukäteen, ettei niitä käytännössä pystytä viranomaisten arjessa noudattamaan. Tämä on vain politiikkaa.



Tämä jatkuvan resurssipulan maailma on silti hämmentävää, sillä Suomessa on ennen pärjätty/jouduttu pärjäämään ilman lähes olematonta viranomaisten auttamisverkostoa. Uskaltaisin väittää, että kaikesta on tullut vain teoreettisempaa ja paperityövaltaisempaa lisänä jatkuvat projektit, kokoukset yms. ja varsinainen auttamistyö on jäänyt sivuun. Ja uskaltaisin väittää, että jopa eurooppalaisella tasolla Suomessa on paljon viranomaishenkilökuntaa julkisissa palveluissa.



Tämä resurssipula-jankutus sai jatkoa taas tässä 8-vuotiaan pikkutytön tapauksessa. Tyttöraukka passitettiin lastensuojelun toimesta takaisin jo kertaalleen pedofiliasta tuomitulle isälle, kun tytön äiti oli kyvytön hoitamaan lasta. Kuvottava tapahtumasarja päättyi siihen, että tyttö löytyi kuolleena kiduttamisen jälkeen.



Itse en keksi oikein mitään järjellistä syytä siihen, että jo kerran huostaanotettu tyttö palautetaan kotiin, jossa asiat tuskin olivat muuttuneet parempaan millään ilveellä. Syynä oli tietenkin se, että laitossijoituksia halutaan välttää viimeiseen asti, sillä ne maksavat enemmän kuin se, että lapset jätetään kärsimään kurjiin olosuhteisiin.



Yleensä valitetaan ennaltaehkäisevien palvelujen puutetta, mutta jos jossain sitä resurssipulaa Suomessa on, niin niissä kiireellisimmissä palveluissa. Suomessa ihminen ei pääse esim. mielenterveyshoitoon heti, vaikka henkilö itse kertoisi kävelevänsä junan alle samantien. Lastensuojelussa taas tuntuu, että kaikkein hädänalaisimmat jäävät hoitamatta, koska ne lienevät niitä aikaavievimpiä ja ikävämpiä tapauksia hoitaa. Viikkokausia juonut ei taas pääse hoitoon heti, koska on vielä kännissä apua pyytäessään.



Tälläinen tämä yhteiskuntamme vaan on. Mukavuudenhaluinen ja helppoa tietä etsivä.



Ei lastensuojeluviranomaisillakaan helppoa ole. Ne perinteiset perheet, joissa isä ja äiti ovat yhä naimisissa ja lapset ovat heidän yhteisiään ovat harvassa. Lasten vanhemmilla on käynnissä ties kuinka monennet liitot ja niistä jokaisesta tietenkin lapsia. Siihen sitten vielä sateenkaariperheet päälle. Voi siinä vanhan liiton lastensuojeluihminen olla ihmeissään.



Paperiakin täytyy vääntää monenmoista, koska lait muuttuvat koko ajan (parempaan) paitsi ehkä lapsen itsensä kannalta. Siinähän se työaika vierähtääkin, eikä perheiden kotona. Naapurit ja sukulaiset kyllä mielellään soittelevat poliisille ja viranomaisille, mutta eivät itse laittaisi tikkua ristiin ongelmissa olevaa perhettä auttaakseen.



Lopputulos on vanha tuttu. Ihminen jää yksin. Koirista ja kissoista välitetään tämän päivän Suomessa enemmän kuin ihmisistä.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tavoititko taiteilijan oikeasti?


Kävin tuossa alkukuussa Madonnan keikalla. Madonnaa sätittiin keikan jälkeen etäisyydestä ja kuningatarmaisesta otteesta. Hän ei kuulemma ottanut yhteyttä yleisöönsä ja huomioinut yleisöä riittävästi. No, Madonnan keikalle ei kannata mennä, jos odottaa Bruce Sprigsteenin kaltaista fanien huomiointia. Madonna on enemmän esittäjä kuin esiintyjä.



Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden myötä taiteilijoidenkin täytyisi roikkua päivittämässä kuulumisiaan ja jutella fanien kanssa. Jokainen tietysti tiedämme, ettei edes Bruce Springsteen päivitä itse nettisivujaan, mutta kotimaamme tasolla paine on varmasti kova.



Taiteilija ei elä ilman yleisöään, eikä yleisöä pidä koskaan aliarvioida, mutta onko taiteilijan tehtävä olla tavoitettavissa, on jo toinen kysymys. Tarvitseeko taiteilijan antaa muuta kuin taiteensa. Moni taiteilija antaa kyllä haastatteluja lehdille, mutta totuus on, että harvemmin ihmisiä kiinnostaa enää vain se, jos kirjailija tarinoi viimeisimmästä kirjastaan.



Kyse on siitä, että taiteilijalla ei ole enää mitään erikoisasemaa yhteiskunnassamme. Taiteilija on aivan samanlainen henkilö kuin kirvesmies tai siivooja. Kukaan ei katso enää taiteilijaa ylöspäin, kuten vaikkapa 1800-luvulla. Niinpä taiteilija ei voi tuudittautua siihen, että hän kertoilisi vain uusimmasta kirjastaan tai levystään.



Taiteilijan ei tarvitse olla puolijumala, mutta itse suosittelisin taiteilijoille salaperäisempää imagoa. Kaikkien kaverista menee pidemmän päälle maku. Ajan pyörää ei voi vetää taaksepäin, mutta taiteentaian voisi palauttaa näkemällä asioita eri tavalla kuin valtaosa muista taiteilijoista.



Nyt taiteililijoiden mielipiteet tuntuvat toistensa klooneilta samoin kuin heistä kirjoitetut lehtijututkin. Kyse ei ole pelkästään toimittajien laiskuudesta vaan varsinkin tunnettujen taiteilijoiden ja toimittajien välissä on "pr-kerberoksia", jotka määrittävät kenelle taiteilija antaa haastattelun ja kenelle ei. Ja siten siis kaikki jututkin tulevat olemaan toistensa klooneja.



Sääli.



Vaikka sitä ei pr-toimistoissa ymmärretä, eikä monet taiteilijat sitä itsekään ymmärrä, suurimmista historiaan jääneistä taiteijoista on kirjoitettu vaikka mitä. Kukaan ei muista juttuja, mutta kyllä tähden ympärillä leijailleen taianomaisuuden. Sellaista ei luoda, eikä sellaista pysty riistämään. Liika julkisuuden hallintahalu vie siivet tähden ja historian ympäriltä samoin kuin liika halu olla esillä.

maanantai 27. elokuuta 2012

Castro on (melkein) kaikkien kaveri!


Fidel Castro on kaikkien kaveri, paitsi usalaisten ja muiden imperialistien. Ainakin nyt vallankumouksellisten kaveri ja muiden, jotka eivät halua sopeutua vallitsevaan järjestelmään, kuten vaikkapa nyt globalisaatiomme.



Lukekaahan lisää kirjallisuusblogistani.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Tervetuloa Leijonanluolaan


Televisiosta olen seuraillut useammastakin eri maasta lähetettäviä Leijonanluola-tosi-tv-sarjoja. Idea on simppeli, toiveikkaat keksijät/yrittäjät yms. menevät myymään ideaansa sijoittajille, joita haiksikin kutsutaan. Ja kuten tosi-tv:ssä on tapana, nöyryytystä ja pilkkaa on luvassa. Vain pieni osa saa sijoittajat heltymään ideoilleen ja saa heiltä rahaa ja yhtiökumppanuutta.



Ja jälleen kerran on sanottava, etten ihmettele, mikseivät helly. Jo tälläinen bisneksestä sen enempää ymmärtämätön näkee, että suurimman osan ideoilla ei ole mitään tulevaisuutta. Elämme sellaisessa palvelun ja tuotteiden paljoudessa, että on oikeasti vaikea keksiä enää mitään, mikä löisi enää läpi.



Silti joku jaksaa yrittää, ne, jotka olivat onnistuneetkin tuotteessaan, olivat huomanneet, että saman alan iso yritys oli varastanut idean, koska heillä riittää rahaa ja juristeja toisen patentin kiertoon. Maailma on kova paikka, jos siinä yrittää yksin taistella jo olevaa vastaan.



Suomeen Leijonanluola ei taida koskaan rantautua. Täällä ei taida olla yksinkertaisesti niin toiveikkaita ihmisiä, jotka syytäisivät elinikänään keräämät säästöt juttuun, joka ei tule koskaan onnistumaan ja vaikka ammattilaiset sättisivät homman täydeksi paskaksi jatkaisivat silti. Tosin täällä unelmat murskataan jo muiden toimesta aiemmin, jos et jaksa taistella unelmiesi puolesta.



Mutta jos härkäpäisiä ihmisiä ei olisi, mitään oikeasti uutta ei syntyisi. Tosin "hullu keksijä" ei enää pärjää yksin. Rahaa ja suhteita täytyy olla takana, jos tänä päivänä haluaa pärjätä.

perjantai 24. elokuuta 2012

Kännykkäkameran antia


Opin vihdoin, miten kännykkäkameran kuvia ladataan tietokoneelle. Ja kyllähän sieltä kuvia löytyi.







Kissa ihastui maalla autooni.







Bussijonossa Teneriffalla.







Yön pimeydessä parvekkeella Teneriffalla.







Tukholmassakin on käyty.







Fostersia on juotu.







Madonnan keikalla on käyty.







Isän haudalla käyty.







Bongattu Jukka-Pekka Palo.







Fiilistelty Suomi-filmiä.

torstai 23. elokuuta 2012

Hautausmaakävelyllä


Uusien kotikontujeni lähettyvillä on Hietaniemen hautausmaa sekä vanha Helsingin ortodoksinen hautausmaa.



En kaipaa kuolemaa, mutta pidän kävelyistä vanhoilla hautausmailla. Niissä on niin paljon tarinoita ja rauhaa.



























keskiviikko 22. elokuuta 2012

Pussysta ja Marskista


Viime viikon vietin maalla Heinävedellä. Uutisiakin tuli seurattua. En vain osaa olla lukematta niitä, vaikka toimittajan ainoa keinoa oikeasti rentoutua olisi olla lukematta uutisia. Perkeleen netti.



Eniten tässä viime aikoina on kohistu näistä Pussy Riot-tytöistä Venäjällä. On sinänsä täysin naurettavaa ja kohtuutonta antaa kirkossa riehumisesta kahden vuoden vankeustuomio. Ei siinä mitään. Eniten minua on tässä jupakassa ärsyttänyt yllätys, yllätys muiden kuin venäläisten hysteria.



Kaikki kynnelle kykenevät muusikot ympäri maailmaa puhumattakaan kaikista mukaaktivisteista ovat hysteerisinä syyttämässä maailman pahimmasta sananvapausloukkauksesta, vaikka koko Pussy Riot-tempauksella haettiin enemmän vain huomiota vailla sen suurempaa sanomaa. Mutta kun asiaa liittyy Vladimir Putin, on se länsimaailman "liberaaleille"  punainen vaate.



Huvittavin vaihe jupakassa oli se, kun suomalaiset aktivistit menivät tissit paljaana osoittamaan mieltään Venäjän suurlähetystön eteen. Onneksi tajusivat sentään peittää kasvonsa. Niin minäkin olisin tehnyt. 



Sitten sulavasti Marskiin. Mitähän Mannerheim olisi ollut muuten mieltä Venäjän tuntijana Pussy Riotista? Suomessa Marski on joutunut siitä epäkiitolliseen asemaan, että hän on kaikkien mukatiedostavien ykkösirvailijoiden ykköskohde. Mies on sentään ollut kuolleena kuusikymmentä vuotta.



Yleltä Mannerheim-tarinan vienti Keniaan oli täydellinen pohjanoteeraus. Sitä ei mikään mussuttaminen miksikään muuta. Tämän tekeleen, sanon sitä sellaiseksi sitä edes vielä näkemättä oli täydellinen bluffi. Sitä mainostettiin isona Mannerheim-elokuvana, mutta lopputulos on alkuasetuksiltaan jopa kehnompi kuin se homo-Mannerheim-hupailu.



Tuottajat ja käsikirjoittajat sitten ihmettelevät kovaa palautetta. Hommahan menee vain niin, että jos ryhdyt kovaan leikkiin, sinun on myös kestettävä sitä. Eikä mitään raivoa tuskin olisi syntynytkään, jos tähän maahan saataisiin tehtyä se yksi asiallinen Mannerheim-elokuva. Mutta se ei näytä onnistuvan.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Urpo Lahtisen jalanjäljissä (vähän Veikko Ennalankin)


Kävin tällä viikolla tutustumassa Villa Urpoon Ylöjärvellä Jeppe Lahtisen ystävällisesti sinne meidät kutsuttua.



Jos joku ei tiedä, kuka Urpo Lahtinen on, niin hän menneiden vuosikymmenien mediakeisari, joka julkaisi Lehtimiehet-firmansa kautta Hymyä ja muita menestyslehtiä. Hän toi Suomeen rohkeamman journalismin. Villa Urpon hän rakennutti aikoinaan kodikseen.



Urpo Lahtisesta on kirjoitettu enemmän kirjoja, kun kenestäkään muusta mediavaikuttajasta, joten jos kiinnostuu Lahtisesta, tietoa löytyy varmasti.















Veikko Ennala oli puolestaan oli legendaarinen Hymyn toimittaja. Vanhempi kollega ystävällisesti opasti minua Tampereen Veikko Ennala-kohteisiin Hämeenpuistossa.









Tässä rapussa Ennala asui Lehtimiesten työsuhdeasunnossa.







Tästä kuljettiin Lehtimiesten toimitukseen.







Ja tässä sijaitsi Hämeenpuiston Alko.

tiistai 7. elokuuta 2012

Olympialaisten itku ja parku


No nyt se vihdoin tapahtui. Marginaalilajista saatiin se hopea eli purjehduksesta Tuuli Petäjän toimesta. Vielä vähemmän yllättävää oli, että tuon hopean ottaja oli nainen. Suomalaiset naiset kun ovat lähes kaikessa menestyneempä kuin miehet, vaikka heitä Suomessa jostain syystä heikommaksi sukupuoleksi nimitetäänkin. Totuushan on vallan toinen.



Moisessa eliittilajissa kun purjehdyksessa on niin vähän osallistujia ja takuuvarmasti vain rikkaista länsimaista, että pikkumaat, kuten Suomi, voivat jyllätä. Kehitysmaissa ei moiseen ylellisyyteen kuin purjehdukseen ole varaa. Siellä juostaan, sillä juoksulla tehdään myös rahaa. Rahaa syytävää valtiovaltaa kun ei urheilijoita tukemassa ole, kuten Suomessa, vaikka menestystä ei tule.



Ja mistään tulojaoltaan tasa-arvoisesta maasta ei tule enää valtalajien huippu-urheilijoita. Urheilujätit Usa ja Kiina kun ovat kaukana tasa-arvoisesta tulonjaosta. Näissä maissa lahjakkuudet yksinkertaisesti vain imastaan pienestä pitäen koneistoon. Lähes lukutaidoton urheilija pääsee kevyesti yliopistosta Jenkeissä läpi, siinä missä Suomessa yliopiston ulkopuolelle jää lahjakkuuksiakin.



Urheilussa kuten kaikessa muussakin menestymiseen tarvitaan valtavasti voiton- ja näyttämisenhalua. Kun rahaa tulee muutenkin ja elämästänautiskelu on mukavampaa, menestystä ei tule. Suomalaisten urheilumenestys loppui lähes tyystin 70-lukuun, jolloin Suomi vihdoin pääsi köyhyydestään eroon. Vaikka köyhyys on palannut, menestys ei ole. Suomalaisilla ei ole enää näyttämisenhalua. Tuo halu on joko nujerrettu tai se puretaan sanoihin, eikä tekoihin.



Jos katsotaan maita, jotka urheilussa menestyvät, ne ovat lähes järjestään sellaisia, joissa yksilöt uhraavat urheilulle kaiken. Suomessa yksilö ei halua uhrata koko elämäänsä millekään, vaan nautiskelee mielummin elämästä ja syyttää epäonnistumisestaan muita tai olosuhteita. Tai sitten kuten urheilijat tekevät, tokaisee, ettei menestyksellä ole väliä ja tulin kokeilemaan. Suomalaiset urheilijat kokeilevatkin kahdet kolmet olympialaiset ja pelottavaa kyllä, rupeavat sitten valmentamaan uusia urheilijoita.



Ainoa tie suomalaiseen kisamenestysrenenssanssiin lienee on tuoda armottomia kiinalaisia ja venäläisiä valmentajia. Näille kun ei mussuteta yli-tai aliherkkyydestä tai mistäkään muusta. Nämä maat kun tietävät, että armoton harjoittelu tuo vain menestystä tai se, että uhraa urheilulle kaiken. Se on eriasia, onko se sitten järkevää.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Hengissä ollaan - ainakin vielä!


Tämä vuodatus oli kaatuneena lähes kuukauden, joten en ole päässyt kirjoittelemaan. Nyt on kiirettä ja olen kipeänäkin vielä, mutta suoritan kohta paluun, kun pääsen kohta lomalle. Periksi ei ole annettu.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Järvenpään Puistoblues 30.6.2012


Kävimme ystäväni J.I:n kanssa Järvenpään Puistoblueseissa eilen. Sinne meidät johdatti kukas muukaan kuin John Fogerty, tuo CCR-nokkamies menneiltä ajoilta. Hittikavalkadin Fogerty pyörittikin. Mikään isoista CCR-hiteistä ei taitanut jäädä soittamatta.



Esiintyjänä Fogerty on rautainen ammattilainen, mutta ei ehkä varsinaisesti mikään kansanmies flanellipaidoistaan huolimatta. Jollain tavalla etäinen kuva jäi, vaikka se annettakoon anteeksi jo lähes 70-vuotiaalle rockveteraanille. Biisit kuulostivat melkein siltä miltä levyilläkin. En sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia.



Hauska yksityiskohta Fogertyn keikalla oli, kun Have you ever seen the rain-biisin aikana alkoi sataa tihuuttamaan. Mieleen tuli takavuosien Paul McCartneyn keikka stadikalla, kun sade loppui samaan aikaan kun Paul lurautti I´ll follow the sun-biisin.



Kuviakin löytyy, en valitettavasti pysty lisäämään niitä suoraan, kun kuvia ei näköjään pysty tällä hetkellä tänne vuodatukseen lisäämään. Mutta täältä löytyy kuvia Puistoblueseista.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Esa muuttaa taas


Vuoden päivät olen etsiskellyt uutta kämppää. Välillä ajattelin ostaa kämpän, mutta jänistin, en oikein luota siihen, että työt jatkuisivat loputtomiin, vaikka tällä hetkellä hyvältä näyttää töiden suhteen. Ei oikein innostanut ajatus, että minulla olisi velkainen talo käsissä, joka olisi sitten pakko myydä, että saisi edes tukia.



Se tuli huomattua, että "yleishyödyllisiltä" vuokranantajilta on kohtuullisesti tienaavan sinkkumiehen mahdoton saada asuntoa. Sinkkumies taitaa muutenkin olla valtaosalle vuokranantajista kauhistus. Mielenkiintoiselta tuntuu, että maksat kunnallisveroa, mutta et saa kunnallista vuokra-asuntoa sitten millään, vaikka maksat itse vuokrasi. Edes niitä kalliimpia.



Aluksi ajattelin muuttaa maalle ja kävinkin katsomassa yhtä kämppää Siuntiossa. Se sattui vain olemaan remontissa, vaikka siitä ei ilmoituksessa mitään mainittu. Ja kun ajelin sinne, pitkä työmatka alkoi mietityttämään. Mutta jos joskus jään työttömäksi, muuta maalle, työttömänä en kaupungissa sinnittelisi.



Muita asuntoja en päässyt edes katsomaan ja välillä uskoi loppui hakemiseen niin, etten edes jaksanut hakea kämppää. Lopulta löysin tuttavan kautta kämpän Helsingin keskustasta. Eli nyt muutan elokuun alussa keskustaan.



Vähän yllättävä käänne tämä lähiöissä ikänsä asuneelta pojalta on. Ehkä tämä elämänmuutos avaa muutkin hanat. Olen omasta mielestäni ollut viimeisen vuoden jumissa monen eri asian kanssa. Jotain tarttis tehdä.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ärsyttävimmät tv-mainokset


Jatketaan hetki mainostamisen parissa. Juhannuksena minua piinasi tämä tv-mainos. Ja kun en voinut olla laulamatta mukana, ärsyyntyivät muutkin. 







Pullava teki muuten niin hyvin kauppansa juhannusruokapöydässä, etten ehtinyt saada yhtään siivua.



Entäs tämä mainos sitten. Kuulemma lasten suosikki.







Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, ettei faxin aika ole ohi. Taidan hommata vielä oman faxin.







Tällä puolestaan saadaan kansa hoikaksi. Perjantaipulloakaan kun ei voi mainostaa.







Ja muistatteko vielä tämän klassikon...

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Mitä saa mainostaa ja millä tavoin?


Suomessa viranomaiset eivät ole milloinkaan niin vihattuja tai pidettyjä, kun he ovat kieltämässä jotain. Suhtautuminen riippuu siitä, onko itse asian puolesta tai vastaan.



Viime aikoina olemme seuranneet taistoa alkoholimainonnasta. Me aikuiset olemme jo lostcaseja, eikä meistä kukaan ole kiinnostunut, dokaammeko itsemme hengiltä vai emme. Mutta nuoristapa on.



Ulkomainosyhtiö JCDecaux varsinkin lähti ärhäkkäästi puolustamaan alkoholimainoksia katukuvassamme. Alkoholinvastaiset liikkeet tietysti vastasivat, että moiset täytyisi saada katukuvasta pois. Valvira puolestaan kiitti luojaansa, että nyt päästään katumainosten kimppuun, että saataisiin edes hetkeksi pois huomio kiusallisesta valelääkärijupakasta.



Minä en usko, että nuoret kittaavat pelkästään sen takia, että he näkevät kivoja ja hauskoja alkoholimainoksia. Vaikutusta sillä toki on, mutta kyllä se dokaamisinto lähtee ihan muualta. Siinä missä harjaantunut juoppo kiskoo jo sen takia, ettei muutakaan osaa tai keksi vapaa-ajalleen, nuorelle alkoholi on jännä asia.



Kännissä olet ääliö-kampanja olisi todellisuudessa purrut paremmin aikuisiin kuin nuoriin, joihin se kohdistettiin. Jokainen aikuinen häpeää (vaikka muuta väittäisi) törttöiltyään kännissä. Nuorille kännisekoilujen kertominen on tiettyihin ikävuosiin asti taas ylpeilyn aihe. 



Minulle on sinänsä sama, mainostetaanko alkoholia ja tupakkaa tai turmiollisia ruokia lainkaan. Ne yleensä löytävät ottajansa muutenkin. Jossain vaiheessa tulee vain vastaan se kysymys, että mitä sitten saa mainostaa ja millä tavoin. Seksillä myydään lähes kaikkea jäätelöistä deodorantteihin, joten jos alkoholimainos väittää, että kännissä käy flaksi, ei se erotu joukosta.



Tosin todellisuudessa kännissä harvemmin käy flaksi. Ainakaan miehellä.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Kerjäläistyttö ja minä


Puistolan aseman alikulussa istuskeli yhdessä vaiheessa jo aikaisin aamusta kerjäläistyttö. Yleensä kerjäläiset istuvat passiivisena ottamatta mitään kontaktia ohikulkeviin ihmisiin siinä missä ohikulkevat ihmisetkään eivät ota heihin mitään kontaktia. Välttelemisen taktiikka toimii puolin ja toisin, mutta kerjäläiset laskevatkin niiden ihmisten varaan, jotka eivät kulje ohi.



Tämä tyttö, olisiko noin 15-vuotias tervehti aina iloisesti kun kävelin asemalle sanoen: Moi! En tiedä, onko tämä ainoa sana, jonka hän suomea on oppinut. Ehkä. Ensimmäisellä kerralla miltei säikähdin. Eihän minua tervehdi koskaan tuntemattomat suomalaisetkaan ihmiset. Muuten nyt oli vaikea kokea nuorta tyttöä uhkaavana.



En oikein tiennyt miten suhtautua, mutta koska useimmiten osaan käyttäytyä ystävällisesti ystävällisesti minua kohtaan käyttäytyviin ihmisiin, vastasin tervehdykseen. Totta kai arvelin, että nyt seuraa jotain ja seurasihan se. Tyttö pyysi tupakkaa. Kieltäydyin antamasta. Ei niinkään siksi, että tyttö on kerjäläinen, vaan hänen ikänsä takia. Tupakkakoukkuun kun ei minusta tarvitse nuoren antautua, vaikka tyttö todennäköisesti oli polttanutkin jo useamman vuoden.



Seuraavina aamuina tyttö ei enää pyytänyt mitään, mutta tervehti iloisesti. Hän tuntui niin vähän aggressiiviselta, että epäilin tuon tulevan toimeen. Eihän Suomessa saa yhtään mitään, ellei vaadi. Kuinka paljon tuossa iloisuudessa oli näyttelemistä. Varmasti oli. Mutta tyttö ei vaikuttanut millään tavoin kärsivältä, toisin kuin vanhemmat Romanian kerjäläisnaiset.



Joskus yritin vilkuilla, näkyykö tytön ympärillä häntä riistäviä sukulaismiehiä tai miten Romanian kerjäläisten hierarkia nyt meneekään. En nähnyt. Nyttemmin tyttö on kadonnut. Onko hän palannut takaisin Romaniaan? Tuskin. Tekeekö hän bisnestä kansainvälisen rikollisuuden laskuun? Ehkä. Miksi hän on täällä? En tiedä.



Kerjäläisten tulo Suomeen on ollut muillekin yhtä hämmentävä ilmiö. Minä en kykene ketään vihaamaan sen takia, että hän kerjää. Enkä siedä sitä, että minulta aggressiivisesti vaaditaan tai tuputetaan jotain. Mutta en kyllä kykene sulkemaan silmiä siltäkään, kun nuoret hyvin pukeutuneet "kerjäläismiehet ja katusoittajat" putsaavat useimmiten lukutaidottomat kerjäläisnaiset. On sinisilmäistä kuvitella, etteikö heitä riistettäisi, eikä minusta sellaista pitäisi suomalaisessa kulttuurissa hyväksyä ja katsella.



Mitään muuta ratkaisua ei ole keksitty kuin kerjäämisen kieltäminen. Sinisilmäinen ratkaisu jo syntyessään.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Jaksatko vielä Suomiuudistua?






Ei muuta kuin uudistumaan. Älkää välittäkö irtisanomisista, teidän täytyy vain uudistua. Jos sinut irtisanotaan, maallemme jää kuulemma mahtava pääoma.  Ymmärräthän sen, tahtoo pääministeri sanoa.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Julkisuuden vihaamat


Olen monen muun turhan asian lisäksi viime päivinä pohdiskellut sitä, että mikä ihme tekee Jussi Halla-ahosta niin poikkeuksellisen persoonan, ettei kulu viikkoa, ettei mies olisi otsikoissa. Tämä kuivakkaan ellei peräti ylimielisen oloinen keski-ikää lähestyvä mies ei minusta olisi välttämättä tämän valtakunnan ykköspoliitikkojulkkis. Mitä itse olen lukenut Halla-ahon kirjoituksia hänen "kohublogissaan", ne vaikuttavat yksinkertaisesti tturhan tieteellisen tylsiltä makuuni.



Okei, Halla-aho on maahanmuuttokriittinen ja se on kirjoittanut blogiinsa maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevia kirjoituksia. Eipä tuo tänä päivänä ihmeellistä ole. Se sai tuomion ja arvosteli, että tämä on vain muutaman tuomarin mielipide. Eikö niin tee jokainen tuomion saanut? En ole kuullut vielä yhdestäkään tuomitusta, joka olisi tyytyväinen tuomioonsa, ellei tuomio ole vapauttava.



Jussi Halla-ahosta on tehnyt vihatun hänen taustansa. Halla-aho on tohtori, muttei ajattele, niinkuin sivistyneistön tulisi ajatella. Hänen mielipiteensä ovat kuin kansalta, joka ei missään tapauksessa pidä maahanmuuttopolitiikkaa onnistuneena. Mutta mikään kansanmies Halla-aho ei todellakaan ole.



Joskus aikanaan pidin Perussuomalaisten tuloa politiikkaan tervetulleena ilmiönä, oli hyvä, että poliitttisen korrektiuden lisäksi tuli  haastaja, joka puhuu, miten tykkää. Innostukseni on lopahtanut, en oikein jaksa ikuisia mediamarttyyri-juttuja, mitä lähes jokainen perussuomalainen poliitikko viljelee. Ei Perussuomalaiset voi rakentaa tulevaisuuttaan siihen, ettei media kirjoita, niinkuin he haluavat. Ei media matele muidenkaan puolueiden edessä, vaikka sitä Perussuomalaisten on vaikea uskoa. Median tehtävä kun on suhtautua kaikkiin puolueisiin kriittisesti.



Stephen Elop taas on mies, jota kaikki rakastavat vihata. Tämä valtameren takaa tuotettu teknokraatti kun on saanut epäkiitollisen tehtävän irtisanoa Nokiassa. Vähemmän fiksumpikin ymmärtää, että Nokian suuruuden päivät ovat ohitse, eivätkä ne koskaan palaa, ainakaan entisenlaisina. Kukaan ei halua menettää työtään, mutta Nokian on kutistuttava sen tason yhtiöksi, mitä se todellisuudessa tänä päivänä on.



Elop itse vaikuttaa klassiselta saneerrajalta. Silmälasipäinen, etäisenoloinen keski-ikäinen mies, jota kukaan ei rakasta rakastaa. Muistuttaa elävästi Keskustan uutta puheenjohtajaa, joka taatusti innostaa yhtä vähän kansaa kuin Elop. Jonkinlainen siivoustehtävä lienee tuon Sipiläkin osaksikin langetettu.



AKT:n ex-puheenjohtajan Timo Rädyn tapauksessa olisi toivonut edes jonkin asian paljastuvan valheeksi, mutta ei. Ukko suhmuroi sihteerilleen kämpän yms. Mies esitti sitkeästi marttyyria, mutta ei sitten loppujen lopuksi löytynyt marttyyriudelle katetta. Minun kuvaani ammattiyhdistysliikkeen nykytodellisuudesta jupakka ei yhtään parantunut.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Yhteydenpitoa kuolleiden kanssa?


Katri Helena kertoi jommassa kummassa iltapäivälehdessä, kuinka hän on pitänyt yhteyttä kuolleen poikansa kanssa. Niin kiva kun näihin tarinoihin yhteydenpidosta kuolleiden kanssa olisi kiva uskoa, niin en usko. Minuun ei ole yksikään kuollut ottanut yhteyttä, olen varsin avoin tälläiselle ajatukselle, vaikka ette sitä heti uskoisikaan.



Ihmisen elämä on pisimmilläänkin lyhyt ja rakkaiden ihmisten kanssa saamamme yhteinen aika vieläkin lyhyempi. Useimmiten emme edes kykene ennustamaan tuon yhteisen ajan määrää. En ihmettele, että monet ihmiset haluavat uskoa kommunikoineensa kuolleen läheisensä kanssa, enkä millään tavoin tuomitse, jos joku kokee näin tapahtuneen. Lohtu se on sekin.



Se, että ihminen kuolee, on luonnon raju toimenpide lopettaa elämä, jonka taas on väistämätöntä päättyä. Me ihmiset olemme riittävän älykkäitä tajuamaan elämän rajallisuuden ja siksi ajatuksemme harhailevat helposti todellisuuden ulkopuolelle. Me kykenemme luomaan maailmoja ja tunteita sisällemme ja kykenemme vielä uskomaan näihin, aivan kuin ne olisivat totta.



Olen minäkin kuolleita nähnyt. Todellisuudessa, mutta paljon enemmän unissani, läheisiä ja vähemmän läheisiä ihmisiä. Minään yhteydenpitona en näitä uniani pidä, vaan käsittelen niissä enemmän kuolleisiin liittyviä asioita ja tapahtumia.



Usein yritän auttaa heitä, jos he ovat apua eläessään tarvinneet, tuloksetta. Tai jos olen halunnut heille jotain sanoa, mitä en ole sanonut heille heidän eläessään, yritän sanoa unissa. Kuolleet ihmiset kuolevat lopulta unissanikin, enkä saa sanotuksi edes haluamiani asioita. Näillä unillani yritän parantaa itseäni, ne eivät ole kuolleiden kutsua tai yhteydenpitoa minuun.



Sen lupauksen voin jo tehdä, että jos kuoleman jälkeen voi todella ottaa yhteyttä eläviin, niin sen aion tehdä. Mutta jos minusta ei kuulu mitään, niin silloin voitte jo uskoa, että kuolleet eivät voi olla yhteydessä eläviin.



En edes usko mihinkään uusiin syntymiin ja parempaan elämään jonain muuna ihmisenä kuoleman jälkeen.  Ei ole olemassa mitään karmaa tai muutakaan tapaa kerätä itselleen parempaa elämää eläessään tai kuoleman jälkeistä elämää varten. On vain sattuma ja ne teot, joita teet.



Jos maalliset jäänteeni saavat maatua rauhassa haudassa, palaan kyllä maan kiertokulkuun, vaikka onkeen ripustettavana matona. Toivottavasti minut syö sitten oikein komea körmyselkäahven.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Mick-setä ei puhu elämäkertakirjureille


Olen kahlannut elämässäni lukemattomia ja taas lukemattomia rockelämäkertoja. Jotkut ovat jääneet mieleeni, jotkut eivät ja jotkut tuntuivat ihan mukiinmeneviltä. Viimeksimainituksi voi luonnehtia myös Marc Spitzin Jaggeria.



Lisää voit lukea kirjallisuusblogistani.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Runoja maineesta, kunniasta ja julkisuudesta


Tässä viimeisimpiä runojani:



----------------------------------------------

Sinivalkoinen maisema.


Poissa lehdet poissa.

Minä matkaan jonnekin töihin.

Runoilla ei elä,

on jaksettava olla ihminen.



Terve Caesar,

me kuolemaan menevät

tervehdimme sinua.



Tärkeintä olisi,

että ihmiset tietäisivät,

etten haluaisi

kenellekään pahaa.

Sanottakoon, mitä sanotaan,

ihminen on ihmiselle hyvä.



--------------------------------- 



Kirjakaupassa vuosikymmeniä

julkisuudessa ollut julkkis

signeeraa kirjaansa,

jota kukaan ei halua ostaa.

Tämä sanavalmis räpätäti

karkoitti asiakkaat,

tai niitä ei ollutkaan.

Se ei tällä kertaa neuvo tai ojenna,

vaan opastaa

palkkansa vuoksi kärsivää apulaistaan

elämänohjekirjansa kalutulla ohjeella:

Älä polta, älä juo, niin elät vanhaksi.

En tiedä. Haluanko.



------------------------------------------



Kaupunki sulkee minut sisäänsä.

Monta epätoivoista,

jotka etsivät kuulijaa,

muistaen uhkailla:

Rikosilmoitus

tai 500 euroa.

Hulluja on vaikea auttaa,

hulluksi on helppo tulla.



-----------------

Vaali-ilta. Kansa ratkaisee tai rankaisee.

Kuka saa niskaansa rakkauden, kuka typeryyden.

Minä juoksen sopulina julkkisten perässä,

jotka tottakai haluavat olla voittajien joukossa,

poseerata kuvissa tai vain vihata häviäjiä.



Minä olen huono perässähiihtäjä,

vielä huonompi vihaaja.

Paremmin haistan,

missä valhe ja teennäisyys asuu.



------------------------- 

 



Olisin halunnut syntyä kauniiksi,

moni miettii, pohtii vaihtoehtojaan.

Olisiko minusta ollut malliksi,

näyttelijäksi, missiksi.

Jos olisin syntynyt kauniiksi,

olisi kaikki ollut mahdollista.

Mutta kun olen ruma.

Olen ruma.

En minkään arvoinen

käsiteltyjen kuvien kauniissa raameissa.



-----------------



Laulan itseni kuuluisuuteen.

Kerron keikoistani Facebookissa ja Twitterissä.

Muistan olla ystävällinen oikeille ihmisille ja oikeille medioille.

Kerron itsestäni sopivia määriä,

sopivia asioita,

näin minulle neuvottiin.

En vain menesty, sillä minulla ei ole persoonallisuutta,

omaperäisyyteni on muiden luomaa.

Hehän sanoivat, että minun pitäisi olla heille kiitollisia.

Sillä kuka tahansa, koska tahansa,

haluaisi ottaa paikkani

valjuna, rakennettuna hahmona

oikeissa lehdissä,

sillä minusta ei tule koskaan legendaa. 



---------------------------------------- 

 



Kaljajuopon kyyneleet.

Jonkun on vuodatettava nekin.

Jollekin on kansan naurettava.

Kaljajuopon on tasaisin väliajoin

muistettava kertoa lopettaneensa ryyppäämisen

ja elävänsä täysillä raitista elämää.

Kaljajuopolle soitetaan,

kun kaivataan mennyttä draamaa,

koska se toimii paremmin kuin nykyinen näytelty draama.

Menneellä draamalla kaljajuoppo pysyy otsikoissa,

kaljajuopon uusi elämä ei kiinnosta,

koska kaljajuoppo on sielumme peili.



------------------------------------- 

 



Tissivakoa, tissivakoa,

viikonlopun lehdet ovat täynnä

tyttöjen tissivakoa.



----------------------------- 



Kaunis, kauniimpi, kuollut.

Tie ikuiseksi kaunottareksi.

Kauneus rapistuu,

ellei kuolemasi yllätä ensin.

Ellet sitä kaivannutkin.

Salarakkaana rakkaasi eroa odottaen.

Älä huoli.

Minä kirjoitan siitä, miten sinulle kävi.

Muistutan ihmisiä tasaisin väliajoin,

kuka olit ja miksi kuolit,

miksi yhä sinua rakastamme.

Minä en ole ikuinen,

mutta luon ikuisuutta.

Saavutus on se sekin. 



-----------------------------------------------



Kuuntele sydämesi ääntä

juopunut mies neuvoo toimittajaa kapakassa.

Juopuneilta voisi oppia monia asioita,

jos heitä kuunneltaisiin.

Oppisi kuinka vihata,

suuttua, tapella lakkaamatta,

kunnioitusta vaatien ja itsesäälissä rypien. 



-----------------------------------



Diskoravintolassa

suoraan Kosmoksesta.

Iskelmätähti lehahti

lavalta pöytään.

Mistäkö puhuttiin?

En muista.

Oliko hauskaa?

Oli ja ei.

Musta hansikkaani katosi.



------------------------------------------------



Annoin 108 orgasmia,

kertoi julkkisliikemies.

Vai saiko 108 orgasmia kuitenkin?

Tarinoita on monenlaisia,

seksiin liittyvät

vain kiinnostavat eniten.



-------------------------------------------



Joskus hulluuden

tajuaa parhaiten,

kun kiimainen kirjapainomies

soittaa ja tenttaa,

miten saa yhteyden

seksi-ilmoituksen

rivoon, vanhaan rouvaan.



-------------------------------------



Minä en kuule,

en kuuntele.

Jouduin pakenemaan punaviinillä (poikkeuksellisesti)

unien armoille

hotellihuoneen ilmastoidun kokolattiamaton

ärsyttäessäni kurkkuani.

Ei siinä voi muuta kuin sammua,

haaveisiin nukahtaa.


Gadgetissa oli virhe