lauantai 31. joulukuuta 2011

Mitä jäi mieleen vuoden 2011 uutisista?


Vuosi 2011 lähenee loppuaan. Hyvä näin.


Mitä jäi mieleen vuoden puheenaiheista ja uutisista?


Tässä Nelosten uutisten muistinvirkistyspätkä.


Kuten aina, niin tietysti vuoden pääanti on onnettomuuksia, kuolemaa ja sotia.


Kotimaan uutisista jäi päällimmäisenä mieleen eduskuntavaalit ja vaalien jälkeinen hallitusneuvottelusekoilu. Sekä se, että tänä vuonna ihmisiä ei tuntunut kiinnostavan kuin viha eri muodoissaan.


Ulkomailta jäi mieleen diktaattorien kaatumisten vuosi. Gaddafin ja Mubarakin vallasta syökseminen sekä vuoden loppupuolella Kim Jong-Ilin kuolema.


 

perjantai 30. joulukuuta 2011

Sähkökatko



Me kaupunkilaiset olemme onnekkaita pikku pirulaisia. Meidän sähkömme tai vetemme ei koskaan katkea pyytämättä ja yllätyksenä. Jos elämä muuten on kurjaa, niin ainakin sähkö ja vesi kulkevat, jos lasku on maksettu.


Tulin juuri Heinävedeltä jouluvapailta ja koin ensimmäistä kertaa elämässäni vuorokauden sähkökatkon. Eikä sekään riittänyt, seuraavan päivänä sähköt menivät uudestaan puoleksi päiväksi.



Joku nyt ajattelee, että voi v...u mikä kitisijä, me nykyihmiset olemme liian hemmoteltuja. Totta helvetissä olemme, jos vertaamme elämäämme mökkipahasen elämään sata vuotta sitten. Mutta me myös maksamme mukavuuksistamme, joten miksi meidän pitäisi kynttilänvalossa kituuttaa ja pitää sitä ihanan romanttisena pikkuhetkenä vain.


Yleensä ottaen olen heikkohermoinen ihminen ja kimpaannun nopeasti vastoinkäymisestä, mutta sähkökatkon yllättäessä vaivuin jonkinlaisen stoalaiseen tyyneyteen. Tiesin, että tälle asialle en voi mitään. Itse asiassa en olisi voinut edes soittaakaan kiukkuisia puheluita sähkölaitokselle, sillä kännykkäverkkokin kaatui päiväksi. Nukuin mukisematta kylmällä lattialla, sillä meillä ei ole Heinävedellä takkaa. Olemme täysin sähkön varassa.


Kylmän yön jälkeen lämmitimme saunan. Ihana lämpö.


Ja kun sähköt lopulta palasivat, sitä oli onnellinen niin vähästä. Sähkö on ihana asia. Lämpö, mukavuus. Minua ei sinänsä haitannut, vaikkei vesivessa toiminut tietenkään katkon aikana, suoriuduin tarpeistani vanhassa kunnon puuceessäkin.


Tosiasia on, että jos me suomalaiset menisimme valittamaan myrskyistämme jokavuotisista hirmumyrskyistä kärsiville kansoille, saisimme vain naurua osaksemme. Tietyissä maissa infrastruktuuri hajoaa vuosittain pirstaleiksi ja tähän kurjuuteen heidän on vain alistuttava.


Sopiikin kysyä, miten heikoilla kantimilla meidän sähköverkkomme ja muu infrastruktuuri on, kun se hajoaa tavanomaista pahemmista tuulistakin. Sähkö maksaa penteleesti, mutta edes sen kivutonta kulkemista ei pystytä takaamaan. Tämä ei ole moite yötäpäivää sähköverkkoja myrskyn jälkeen korjaaville asentajille, vaan niille, jotka näin surkean ja vahinkoherkän infrastruktuurin ovat meille suunnitelleet.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Pohjois-Korean pohjaton suru



Tässä pohjoiskorealaisten surussa johtajansa Kim Jong-ilin kuoltua on jotain äärimmäisen pelottavaa ja vaikuttavaa. En osaa valita, kumpi tunne on vahvempi. Ehkä meidän on vaikea ymmärtää johtajan poismenon aiheuttamaa epätoivoa ja ahdistusta. Meidäthän on opetettu halveksimaan johtajiamme, ei palvomaan.


Jonkinlaisesta aivopesusta ja joukkohysteriasta tässä on kyse. Se on taatusti pääosin pakon ja pelon sanelemaa, mutta ehkä joku suree aidostikin. Peläten kai entistä vaikeampia aikoja.


Pohjois-Korean kaltaisissa maissa ei myöskään korosteta yksilön vapauksia ja oikeuksia, vaan valtion, joten kai siellä surraankin kollektiivisesti. Länsimaissa yksilö taas haluaa kaiken valtiolta ja yhteiskunnalta, mutta ei haluaisi antaa mitään yhteiskunnalle. Tosin yhteiskuntakaan ei halua auttaa oikeasti hädänalaisia, vaan tosiasiassa syyttää heitä omasta kurjuudestaan.


Mutta miten Pohjois-Korea selittää nälänhädän ja kaikenlaisen puutteen kansalleen. Sitä en tiedä. Todennäköisesti länsimaita syyttämällä. Mitään varmaa tietoa kun Pohjois-Koreasta emme edes saa.


Pohjois-Korea on ainoa maa, jossa vallanvaihtoon liittyy vielä jotain syvästi myyttistä. Kuin konsanaan tsaarien Venäjällä. Se on ainoa maa, josta emme voi tietää, mitä ihmiset siellä todellisuudessa ajattelevat.


Ja se on kiehtovaa näinä kaikkien asioiden paljastamisen ja kertomisen aikoina, vaikka totuus länsimaissakin pysyy visusti piilossa. Olemmehan kuulleet omienkin poliitikkojemme suustakin, että näin on pakko tehdä ja että emme voi kertoa asioista, koska päätösprosessi on kesken.


Demokratian diktatuuria sekin.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hautajaisrunot


Isän hautajaiset olivat viikonlopulla. Ajattelin laittaa tänne hautajaisia varten kirjoittamani runot niitä ihmisiä varten, jotka ovat käyneet saman läpi. Kaikkihan saman tulevat käymään läpi, joilla isä on.


Olen kirjoittanut paljon runoja isän kuolemasta. Olen ajatellut ehkä myös julkaista niitä, kunhan aikaa kuluu. Kuolema ja suru ovat aiheita, joista ihmiset saavat lohtua. Ja juuri lohtua haluaisin ihmisille tuoda.



Isän hautajaiset olivat kaunis ja hiljainen tapahtuma, niinkuin hautajaiset useimmiten ovat. Isän lähimmät olivat kaikki paikalla. Raskainta hautajaisissa oli kantaa oma isä maan lepoon. Olen jotenkin niin sekaisin ja hämilläni, etten muista koko tilanteesta mitään.


Kävinkin jättämässä isälle vielä yöllä yksin omat jäähyväiseni. Tilanne kuulostaa dramaattisemmalta kuin mitä se oikeasti oli.


Hautajaisten jälkeen myös sieluun tuli enemmän rauhaa, kun tietää isän nyt lepäävän rauhassa lähellä paikkaa, jossa hän kasvoikin.


Vaikka en toivottavasti ole vähään aikaan vielä kuolemassa, ajattelin hankkia hautapaikan samalta hautausmaalta Heinävedeltä, jonne isä haudattiin. Ahdistaa ajatus tulla haudatuksi johonkin pääkaupunkiseudun jättimäiseen hautausmaahan. Haluaisin viimeisen lepopaikkani olevan lähellä luontoa, ei moottoritietä.


-------------------------------------------------------


Olet nyt siellä jossain,

missä sinulla on rauha.

Lepää rauhassa, isä.

Me turvaamme polkusi,

me kannamme huolesi.

Muista vain levätä, isä.



----------------------------------------------------



Aurinkosi laski,

mutta me näemme vielä, isä.

Me kannattelemme aurinkoa

puolestasi, sillä emme unohda sinua, isä.

Näet meidät siellä

hyvien asioiden maailmassa,

ja hymyilet meille, sanoen:

minulla on täällä kaikki hyvin.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Törkytehdas


Lueskelin Mötley Crüe-bändin elämäkerran Törkytehdas. Monia rockin maailmasta kertovia kirjoja on tullut kahlattua, mutta tämä kirja oli rockein kaikista. Kirja on ehdottomasti parempi kuin bändin musiikki. Tai joillekin sekin uppoaa, mutta ei minulle.



Kirjasta löytyivät melkein kaikki mahdolliset rock-kliseet. Huumeita ja yliannostuksia, seksiä ja väkivaltaa. Välillä melkein kävi sääliksi neljääkymppiä lähestyviä poikia, jotka junnasivat nuoruuden konnuuksissaan ja mäiskivät toisiaan turpaan kuin teinipojat, kun eivät saa haluamaansa tai kun joku toinen saa sen.


Ihmetellä sopii myös näitä bändäreitä, jotka näitä rokkareita metsästävät. Jos kirja on edes puoliksikaan totta, niin jotkut naiset osaavat alentaa itsensä täysin, käyvät läpi roudariarmeijan päästäkseen bändin poikiin käsiksi. Eräskin bändin tyypeistä kertoi tunkeneensa puhelimen bändärin vaginaan. Millainen ihminen antaa itselleen tehdä tuollaista? Ei kovinkaan terve.


Sitäkin ihmettelin, että miten nämä kaverit eivät koskaan jääneet kiinni lentokentillä huumeistaan. Äijät kun kertovat kantaneensa puolta maailman huumevarannoista. Tavallinen ihminen kun menee lentokentälle, sitä kohdellaan aina kun otollista rikollista. No, ehkäpä 80-luvulla ei oltu kovin tarkkoja ja tuskinpa pojat turistilennoilla matkustivat. Nyt tosin taitaa sekin olla heillä edessä, kun bändin suuruuden hetkistä on aikaa.


Kirjaa lukiessa tuli useamman kerran mieleen, että millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mahdollista ja kaikesta selviää. Ei joituisi edesvastuuseen yhtään mistään ja joku hoitaisi kaiken puolestasi. Käsissä olisivat kaikki elämän nautinnot, joka hetki ja aina.


Siihenkin todennäköisesti tylsistyisi ja homma muuttuisi vankilaksi, kuten bändin pojat kirjoittivat. Varsinkin kun olivat lähtöisin ankeista lähtökohdista. Menestys ei tee koskaan hyvää ihmiselle, joka tuntee itsensä alunperin arvottomaksi ja surkeaksi. Tosin harvoin menestys sellaisille ihmisille lankeaa.


Onneksi sentään rock-maailmassa.




Kuva:Wikimedia Commons

perjantai 16. joulukuuta 2011

Halosen oli jo aika mennä


Piakkoin se hetki sitten koittaa eli Tarja Halonen poistuu Mäntyniemestä. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että oli jo aikakin. Näin ei olisi kuitenkaan tarvinnut mennä. Halonen voi syyttää pääosin itseään jättimäisen kansansuosionsa hiipumisesta 12 vuoden aikana.


Kun Halonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi, olin innoissani. Minulle oli samantekevää oliko hän mies vain nainen, vaikka naispresidentin autuutta tuolloin hehkutettiin kuukausitolkulla. Minusta hän oli yksinkertaisesti upea tyyppi. Kansanomainen, suora ja konstailematon. Häntä tuntui todella kiinnostavan vähäväkisemmänkin asia, toisin kuin kilpakumppaniaan Esko Ahoa.


Vaikka Halosellakin oli poliitikon taustaa pitkältä ajalta, hän oli satakertaa helposti lähestyttävämpi kuin edellinen demaripresidentti Martti Ahtisaari, jolla ei ollut lainkaan poliitikon taustaa.


Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen kausi Haloselta meni hyvin. Hän jaksoi olla kiinnostunut tavallisen kansan ongelmista, eikä riidellyt mediankaan kanssa. Halonen oli sympaattinen muumimamma, josta vain sydämettömimmät saattoivat olla pitämättä.


Toisella kaudella tapahtui sitten jotain. Halonen eristäytyi Mäntyniemeen ja kiinnostui enää vain vähemmistöjen oikeuksista. Heistäkin vain muutaman vähemmistön. Ei enää uutisia maakuntavierailuista tai vierailuista lähiöiden ostareille. Halonen esiintyi julkisuudessa useimmiten kiukkuisena ja keskittyi riitelemään hallituksen kanssa oikeudesta istua ulkopoliittisissa kokouksissa. Köyhä kansa unohtui.


Suhtautuminen kansaan muuttui opettavaiseksi. Olkaapas nyt sitten suvaitsevaisia, älkää tehkö näin tai tehkää näin. Minä sanon, millaisia teidän pitäisi olla, että olette hyvä kansa. Presidentin pitääkin olla arvojohtaja, mutta yhden puolueen leimaaminen rasistiseksi puolueeksi on yksinkertaisesti mautonta. Samalla Halonen leimasi useampi satatuhatta suomalaista rasisteiksi tuntematta heitä lainkaan.


Kaksitoista vuotta on yksinkertaisesti liian pitkä aika presidentiksi. Kuka tahansa ihminen leipääntyy työhönsä tuossa ajassa, miksi ei presidenttikin. Minusta yksi kuusivuotiskausikin riittäisi vallan mainiosti presidentille. Eihän yksi hallituskaan istui kuin neljä vuotta. Varsinkin kun presidentille ei ole jätetty mitään muita tehtäviä kuin matkustella ja ottaa vastaan lähetystöjä sekä pitää se yksi puhen uutenavuotena.


Kun Sauli Niinistöstä nyt tulee mitä todennäköisemmin uusi presidentti, niin hänen kannattaisi tehdä heti ensi töikseen nuorikkonsa kanssa vauva. Saisi kansa edes pikkuprinssinsä tai -prinsessansa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Vaihteeksi viihdettä: Tuuri









Flash toistinta ei löytynyt.


 


Tuurin kyläkaupasta kertova ohjelma on yksi suosikeistani, vaikka itse en todellakaan shoppailija ole. Se on vähän niin, että haetaan mitä tarvitaan ja äkkiä tiskille maksamaan.



Ehkä siksi pidän ohjelmasta, että se tosi-tv-ohjelmana pohjaa aidosti tavallisiin ihmisiin. Joskin tietenkin useimmiten erikoisiin sellaisiin, kuten klipissä seikkailevaan Tarjoushaukkaan.


Kaupan omistaja itse, Vesa Keskinen, on tietysti kaikkea muuta kuin tavallinen. Itse käväisin Tuurissa haastattelemassa Vesaa viime kesänä. Vesa on ihailtavan avomielinen asioistaan, kuten moni on useammastakin julkaisusta lukenut.


Tosin Vesa katosi kaupan uumeniin välillä pariksi tunniksi, kun häntä haastattelin. Ei ihme sinänsä, sillä juttelijaa ja nimmarinpyytäjää Vesalla riitti. Vesahan on kauppansa suurin nähtävyys, vaikka kaikenlaista tapahtumaa Tuurissa järjestetäänkin. Varsinkin lapsille Vesan nimmari tuntui muuten kelpaavaan.


Olin muuten itsekin hilkulla päästä/joutua Tuuri-ohjelmaan, kun tuotantoryhmä kysyi, voisivatko kuvata minua kuvaamassa Vesaa. Mutta ilmeisesti sitten minua mielenkiintoisempaa ilmaantui ja "jäin" pois ohjelmasta.


 

tiistai 13. joulukuuta 2011

Pettymysten vuosi 2011


Elämä on surun ja pettymysten pelikenttä, jossa onni piipahtaa ja sekin sattuman oikusta. Tältä tuntuu tällä hetkellä.


Työpaikallani loppuivat juuri yt-neuvottelut. Itse selvisin niistä ehjin nahoin. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Tuntui surkealta katsella potkut saaneiden ihmisten epäuskoa ja pettymystä. Jotkut ovat tehneet talossa pitkänkin uran ja tehneet tunnollisesti työnsä.


En ota kantaa siihen, olivatko nämä yt-neuvottelut tarpeen vai eivät. Ei se olen minun asiani. Mutta siltä kyllä tuntuu, ettei tänä päivänä kenenkään kannata rakentaa elämäänsä vain työn varaan ja varsinkaan yhden työnantajan. Yt-neuvottelut ja irtisanomisten aika ei tule tästä maasta koskaan loppumaan. Se on jo aika normaali osa yritysten bisneksen kiertokulkua.


Vaikka olen surullinen irtisanottujen puolesta, niin totta puhuen, noin vuoden aikana olen aika harvaan tutustunut oman toimituksen ulkopuolella, eikä minuunkaan kukaan ole erityisemmin tuttavuutta tehnyt. Ihmiset kun elävät pienissä piireissään oman porukkansa kanssa.


Kohta loppuvaa vuotta en jää hirveästi kaipaamaan. Ensiksi tuli keväällä ero suhteesta, jonka luulin kestävän tai en ainakaan loppuvan sillä tavoin kuin se loppui. Ja sitten kuoli isä muutama viikko sitten.


Usko onneen, oikeudenmukaisuuteen ja lojaalisuuteen on ollut koetuksella ja osittain kadonnutkin. Kaikkein vaikeinta on ollut kuitenkin luopua isästä lopullisesti.


Nämä yksityiselämän tapahtumat veivät ilon siitä tosiasiasta, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan tehdä haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja että olen tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Sekä hankalia ja ikäviä että mukavia.


Mutta niinhän se elämässä menee, että kaikki ikävä tapahtuu lyhyen ajan sisään. Minulle nämä tapahtuivat puolen vuoden sisään, mutta ovatpa jotkut menettäneet jopa viikon sisään rakkaitaan, eronneet ja menettäneet vielä työpaikkansa. Minulla tuo jälkimmäinen jäi sentään toteutumatta.


Tosiasia on, että elämässä ei ole mitään kestävää. Kaikki loppuu tai vähintään katoaa käsistä. Jos tämä vuosi on jotain opettanut, että mihinkään pysyvään ei kannata luottaa ja nauttia niistä sattuman heittämistä onnen sirpaleista. Ja että minkään pysyvän varaan ei kannata rakentaa.


Elämä on jatkuvaa muutosta hyvässä että pahassa, niin kuluneelta kun tuo kuulostaakin.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Mikä ihmeen kotoilu?


Maailma on hullu paikka, kuten kirjoituksissani alituiseen toistelen.


Nyt niinkin arkiselle asialle kuin kotipuuhat on keksitty nimi. Kotoilu. Joku nerokas on nyt saanut tuotteistettua sen kaikkein arkisimman asian. Onnittelut ja onnea kotoiluun liittyvien tuotteiden bisneksellesi.


Televisiossa taitaa pyöriä useampikin kotipuuhasteluun perustuva ohjelma harmittomine julkkisvieraineen. Voi sitä onnea kun virkkuupuikot käyvät ja jutustellaan harmittoman julkkiksen kanssa tämän harmittomista asioista.


Tämä kotoilu oli jossain vaiheessa keksittävä luultavasti siksi, että koulutetut ja emansipoituneet naiset saataisiin innostumaan kotitöistä. Aikaisemminhan kotitöihin on liittynyt tietty naisten alistamisen vipinä, joka on estänyt emansipoituneita naisia innostumaan ruoanlaitosta ja virkkaamisesta. Ei enää. Voitte nyt vapaasti miehetkin vapauttaa itsenne sieltä imurinvarresta ja jos kaverit vittuilevat, voitte itsekin sanoa vain kotoilevanne.


Sinänsä hyvä, että kotona oleskelusta on tullut nyt in. Ennen sitä joutui tuntemaan syyllisyyttä, jos ei halunnut käydä missään. Ja koska en itsekään käy työn ulkopuolella juuri missään, neljän seinän sisällä pakoilun kunnianpalautus lämmittää. Kotoiluinnostustani tosin vähentää se, että asun tällä hetkellä toisten ihmisten armeliaisuuden varassa.


PS. Oletteko pistäneet merkille, että tänä päivänä pomot juoksevat sairaslomille, kun työ käy tukalaksi julkisuuden ristipaineissa. Sairaslomille painuivat esim. Valviran pomo ja Vantaan ex-kaupunginjohtaja. Samaan aikaan duunareita sätitään ja kannustetaan olemaan sairaslomailematta joissain firmoissa jopa kannustinpalkkioiden avulla.


Lisäksi ihmettelen, mistä pomot löytävät lääkärin, joka kirjoittaa sairaslomaa median hampaisiin joutumisesta. Itse pyysin edellisessä työpaikassani kerran sairaslomaa uupumuksen ja loppuunpalamisen takia. Minulle puolestaan sanottiin työterveyslääkärin toimesta, etteivät nämä ole sairauksia.


Sen jälkeen päätin, etten tule enää koskaan itse pyytämään sairaslomaa, vaan menen sitten ambulanssilla kerralla sairaalaan.


No, pomojen tuska on kai suurempi.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Bohemian Rhapsody



Tämänkertainen päivän musiikkiajatukseni onkin varsinainen megaklassikko. Tämä biisi teki Queenista superbändin. Tuosta asemasta sitä ei täysin koskaan onnistuttu suistamaankaan, vaikka 80-lukuun mahtui vaisuja vuosia. Freddie Mercuryn kuolema 1991 sinetöi bändin klassikkobändin asema. Kuolema onkin niitä harvoja keinoja rockissa, millä ikimuistoisen musiikin saa ikuiseksi.


Vähänkin vanhemmat rock-fanit muistanevat myös Mercuryn muistokonsertin, jonka esiintyjäkaarti oli suoraan rockin Kuka kukin on -kirjasta.


Intialaisperäinen Farrokh Bulsara alias Freddie Mercury taitaa olla maailman ainoa todellinen aasialaissyntyinen rockin supertähti. Luin viime kuussa erään monista Queen-elämäkerroista. Siinä kerrottiin, ettei Freddie taustastaan kovin ylpeä ollut, pikemminkin peitteli sitä. Vanhat kaverit jäivät. Mutta ehkä Freddie päätti tehdä niin, mitä monet muutkin integroitumishaluiset maahanmuuttajat. Muuttua uuden isänmaansa ihmisten kaltaiseksi.


Freddie ei myöskään koskaan kertonut vanhemmilleen makaavansa myös miesten kanssa ikäänkuin he eivät tosin tuota asiaa olisi lukeneet lehdistä. Pitkäaikaisen miesystävänsä hän kertoi vanhemmilleen olevan talonsa puutarhuri. Petikavereita Freddiellä riittikin. Sekä miehiä että naisia. Freddie eli täysillä rock-elämää, mutta ei oikeastaan koskaan paljastanut todellista itseään kenellekään. Se yleensä tekee tähdistä ja muista ihmisistä mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia.


Vaikka Queenin muut jäsenet ovat jatkaneet bändin tarinaa Freddien kuoleman jälkeenkin, niin kyllä se vain niin on, että ei ole Queenia ilman Freddietä. Yrityksissä on ollut jopa rahastuksen makua. Järkyttävin rahastus oli aikoinaan julkaistu tanssipoptähtien versioimat Queen-biisit. Vieläkin puistattaa ne.


Mercury olisi tänäkin päivänä poikkeuksellisen rohkea ja hyvä esiintyjä, jonka ääni vieläpä erottuu heti ensimmäisestä sanasta rockin massasta.


Tämän päivän rockia kuunnellessa tulee ikävä Freddietä ja Queenin kukoistuksen aikoja.

torstai 8. joulukuuta 2011

Todellisuuden ohut kalvo


Tällä viikolla olen valmistellut artikkelia toimittajaidolistani Veikko Ennalasta. Herran historiaan perehtyneenä tosin tiesin Ennalasta jo paljon ja aikakauslehden toimittajana olen siitä kiitollisessa asemassa, että juttuihin ehtii oikeasti perehtyä. Mutta viime aikaisten tapahtumien jälkeen teki hyvää penkoa arkistojen kätköjä unohtaen murheen hetkeksi.


Yksi Ennalan käyttämä termi jäi mieleen tutkimustyöni temmellyksessä. Ennala käytti todellisuuden ohut kalvo-termiä kuvaamaan kaikkea sitä aitoa ja julmaakin elämää, mikä makaa kunniallisen ja teeskentelevän yhteiskunnan alla. Ja Ennalan mielestä jutun juuri piili siinä, että tuon kalvon sai puhkottua.


Ennala sai aikoinaan runsaasti paskaa niskaansa sensaatiohakuisuudesta, kun hän rohkeni kirjoittaa kuolemasta, uskonnosta, seksuaalisuudesta niiden oikeilla nimillä. Laittaen vieläpä itsensä likoon henkilökohtaisesti. Toki hänen hänen käyttämänsä kieli ja jutun aiheet eivät tietenkään olleet ns. asialehdestä.


Moni toimittaja laittaisi tänäkin päivänä itsensä likoon mielellään, mutta sellaiset mediat, jossa toimittaja saisi ruoskia itseään ja muita henkilökohtaisella tasolla taitavat olla vähissä. Sensaatiolehdistöä karsastetaan aivan samalla tavoin kuin 60-luvulla. Ongelma on vain siinä, että ihmisiä on kovin vaikea järkyttää enää millään. Paheksuntaa saa helpostikin aikaan, mutta todellista järkytystö ei pääosalle lukijoista. Ja se on se asia, millä ihmiset saadaan miettimään, mitä todellisuuden kalvon alla piilee.


Elämäämme aikaa pidetään vapaamielisenä, mutta mitään todellista vapaamielisyyttä ei tässäkään ajassa ole. Ihmiset ovat samalla tavoin omien ajatusmalliensa vankeja ja sen, miten asiat pitäisi hyväksyttävästi ilmaista. Se perinteinen vanhoillisuuskin on nostamassa uudelleen päätään.


Todellisuuden ohut kalvo on yhä paksumpi ja koska se on järkeistetty läpäisemättömästi tuota kalvoa on mahdotonta puhkoa. Kaikki jää pintaraapaisuksi.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Valhe ei pala tulessakaan


Valheessa ja itsepetoksessa on aina parempi elää kuin totuudessa, vaikka muuta väitetäänkin. Totuus kun on usein kylmä ja kipeä. Viime aikojen uutisia lukiessa on tullut mieleen monta kertaa, että itsepetoksella maailma pyörii.


Yhtä varmasti kuin joulu tulee, niin yhtä varmasti joulukuun kynnyksellä ilmestyvät myös kohuvideot sikatiloilta. Sikatilalliset väittävät, ettei heidän tiloillaan sioilla ongelmia ole, vaikka kasvannaiset roikkuvat sikojen mahasta. Aktivistit puolestaan hakevat yhtä varmasti sairaiden sikojen aitauksen kuviaan varten.


Olisi hölmöä ja itsepetosta väittää, että sika voisi voida hyvin teollisessa sikalassa. Ei se sika voi siellä yhtään sen paremmin kuin ihminen vankilassa. Teollinen eläintenkasvatus itsessään on julmaa. Sille ei voi mitään. Jos sian elämänkaari loppuu puolivuotiaana teurastukseen, ei sen voi sanoa eläneen hyvän elämän.


Itsepetosta on sekin, että liha muuten kauppojen hyllyille ilmaantuisi kuin teollisen kasvatuksen kautta. Eivät ihmiset kuitenkaan maksaisi maltaita luomulihasta. Eikä kaikilla toki ole edes siihen varaakaan. Itsepetosta olisi myös kuvitella, että kaikista ihmisistä tulisi kasvissyöjiä. Ei tule onnistumaan.


Karppausbuumit myöskin tuskin vähentävät lihankulutusta ja itse asiassa "lihan iloihin" on lähteneet mukaan myös kiinalaiset. Ja jos Kiinan väkiluvulle kasvatetaan karjaa, on jo maapalloparka kovilla. Eipä taida laidunmaat riittää.


Muita itsepetokseksi osoittautuneita asioita:

Euro yhdistää Euroopan

Pahoinpitelystä joudut käräjille (et jääkiekko-ottelussa tapellessasi)

Suvaitsevaisuus ei selitä, miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset korostuvat raiskaustilastoissa

Suomalaiset iloitsevat omiensa voitosta (ei ainakaan Robert Heleniuksen)

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Juu, netti se meidät sitten pelasti... vai?


En ole tietojärjestelmien asiantuntija, mutta tuntuu, että mitä "kehittyneemmäksi" nämä nettipalvelut käyvät, sitä enemmän sivuille murtaudutaan. Nyt tuntuu, ettei viikkoakaan mene, ettei jollekin sivustolle ole murtauduttu ja kähvelletty salasanoja ja kaikkea muuta mahdollista.


Nykyisin ei enää riitä, että pidät lompakostasi huolta, kun kaiken maailman yrittäjää on viemässä rahojesi lisäksi identiteettiäsi ja luoja ties mitä netissä. Homman tekee entistä kiukuttavammaksi se, että joka helvetin sivustolle on nykyisin kirjauduttava, jos jotain muuta kuin lukea haluat niillä tehdä.


Vähintä mitä yritykset voisivat tehdä, kun pakottavat asiakkaansa palvelemaan itse itseään netissä, olisi se, että tekisivät sivuistaan edes turvallisia, ettei niistä ryöstettäisi salasanoja ja ties mitä. .


Syyksi tietoturvan onnettomaan tilaan Suomessa epäilen samaa, miksi kaikki muukin repsottaa ja ei toimi tämän päivän Suomessa. Nimittäin mukavuudenhalu ja henkilökunnan määrän minimointi asiassa kuin asiassa, hommat jätetään repsottamaan ja odotetaan, ettei pahinta tapahdu. Se yleensä vain tapahtuu. Nämä nettihyökkäyksien tekijät taitavat olla myös hommissaan huomattavasti lahjakkaampia ja taitavampia kuin vastustaja tietoturvassa.


Jos se vain mahdollista olisi, en enää koskaan kirjautuisi mihinkään palveluun, mutta se on sula mahdottomuus. Minun ikäisen ihmisen on turha anella enää mitään palvelua. Vastaus on kuitenkin aina: Katso netistä, tee se hakemus netissä jne. Facebookista häippäsin jo joksikin aikaa, levyjä tai elokuvia en muutenkaan osta paljoa netistä, enkä kirjoja. Enkä mitään muutakaan.


Jos ennen vanhaan joutui pankkikirjan kanssa jonottamaan rahojaan pankissa, ei kukaan ainakaan yrittänyt urkkia verkkopankkitunnuksiasi, kouluunkin sai huoletta hakea tavallisella paperihakemuksella ilman, että sosiaaliturvatunnuksesi on kohta koko kansalle näytillä jne. jne.


Olen aika pettynyt nettipalveluihin alun innostuksen jälkeen. Kaikki vuotaa kuin seula, eikä mikään tunnu toimivan. Kaikenhan voi onneksi katsoa netistä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Pearl Jam/Last Kiss



Kaunis biisi yhtyeeltä, joka ei ole koskaan ruinannut väkisin palstatilaa itselleen ja on parantanut tahtia vuosi vuodelta sitten 90-luvun alun supertähtivuosien. Pearl Jam on yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mihin kaikkeen voikaan käyttää kiirettä tekosyynä?


Tässä eräänä päivänä tällä viikolla eräs matami kiilasi minut ravintolan ruokajonossa. Hän "valitteli", että hänellä on kiire ja joutui kiilaamaan minut siksi. Nostin silmäkulmani ja olin jo avaamassa suutani vastarintaan. Mutta annoin periksi, koska viime aikoina on ollut suurempiakin huolenaiheita. Eikä kyseessä ollut jono baaritiskille. Silloin jopa minun vereni olisi kuohahtanut.


Tämäkin täti käytti kiirettä tekosyynä itsekkyydelle, mikä on tämän päivän ihmisille tyypillistä. Minä, minä, minä ensin. Minä olen tärkeämpi kuin tuo, sillä on aikaa odottaa. Ikäänkuin koko maailma olisi yhtä ihmistä varten. Paskanmarjat.


Todellisuudessa tässä elämässä ei ole kiire mihinkään. Kiire on lähes sataprosenttisesti toisten toiveiden täyttämistä. Joku muu haluaa, että teet jonkin asian tietyssä ajassa, tai sitten et ole itse tehnyt asioita ajoissa ja joudut tekemään sen sitten viime tingassa, ja valittelemaan kiirettä muille. Kukaan ei tosin ole kiinnostunut kenenkään muun kiireestä kuin omastaa. Tai sitten kiireinen ihminen on ahnehtinut liikaa asioita itselleen, eikä pysty toteuttamaan niitä.


Kiireestä on tullut myös tekosyy tehdä työt ja asiat huonosti. Kun on kiire se oikeutta tekemään duunit miten sattuu. Jos työnantaja irtisanoo sen takia, että olet tehnyt asiat oikein, kun et ole suostunut lähtemään kiireleikkiin, on se oikeusmurha.


Tämä terveisinä kiireiselle matamille.

Gadgetissa oli virhe