maanantai 31. lokakuuta 2011

Mä oon niin bitch...


Nykyisin kun lukee nuorten naisten kirjoituksia ja kuvauksia itsestään, moni kehuu olevansa bitch eli narttu. Oikeammin kai vittumainen, itsekäs ja ilkeä ihminen. Narttu-koirahan on mitä huolehtivaisin emo, eikä niiden mainetta pitäisi tahrata moisella ikävällä tarkoituksella.


Mutta joo. En tiedä, missä vaiheessa on käynyt niin, että vittumaisen ihmisen imago koetaan hyvänä imagona ja varsinkin nuoret naiset tuntuvat bitchiyttään korostuvan. Miehenhän odotetaankin olevan luonnostaan vittumainen ja itsekäs, eihän sitä muuten tosi miehenä edes pidetäkään.


Jatkossa voimme unohtaa puheet kiltin tytön syndroomasta ja siitä, miten miehet polkevat naiset jalkoihinsa, jos meillä kerran on kasvamassa bitchien sukupolvi, joka mättää poikaystävää turpaan eikä päinvastoin.


Joku on mennyt pahasti kasvatuksessa tai jossain muussa vikaan, jos hyökkäävyys ja ilkeys koetaan hyveiksi jo ihan arkielämässä. Jos jonkun mielestä on hieno asia, että käyttäytyy muita kohtaan vittumaisesti ilman syytä, niin on turha itkeä, jos itseäänkin kohdellaan samalla tavoin.


Ennen ilkeäksi ja vittumaiseksi sentään päädyttiin vittumaisen elämän kautta, eikä siksi, että se koetaan hienoksi elämänasenteeksi.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kirjallisuusblogini


Mainostan tällä kertaa häpeilemättä. Nyt olen kirjoittanut ensimmäisen postauksen kirjallisuusblogisivuilleni.


Käykäähän tutustumassa muutenkin Lukeminen.fi-sivuihin, jos olette kiinnostuneita lukemisesta.


En tätäkään blogia hylkää.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Tässä sitä hoitajakalenteria


Kesällä kirjoitin, niin kuin monet muutkin, Marian päivystyksen hoitajien ja kai muutaman lääkärinkin puuhaamasta pinup-kalenterista.


Kerrankin minulla on ollut tuuria (ainakin google-hakutuloksissa). Nimittäin joka viikko useita kymmeniä on eksynyt blogiini googlaamalla hoitajakalenteri johdannaisineen. Kirjoitus lienee luetuin blogikirjoitukseni ikinä, vaikka olen kirjoittanut lähes kaikesta maan ja taivaan väliltä ja vielä altakin.


Aikamoinen ilmiö mediassa on ollut tämä hoitsukalenteri, eikä loppua ole näkyvissä. Moni on yrittänyt jo kalastella vastaavaa huomiota tekemällä pinup-kalentereita. Jopa yliopisto-opiskelijat, joiden ei tiedostavina ihmisinä luulisi moiseen ryhtyvän koskaan. Mutta ei, kyllä se vain niin on, että kansa haluaa hoitajakalenterin.


Niinpä päätän nyt tarjota kansalle kerrankin, mitä se haluaa. Varsinkin kun kalenteri on hyvällä hyväntekeväisyyden asialla, eikä raha valu kenenkään bisnesrahastajan käsiin.



Hoitajakalenteriin eli Polin Enkelien sivuille pääset tästä. Siellä voi liittyä Facebook-faniryhmään tai vaikka ostaa kalenterin.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Laihduttamisen pakko (-12 kg)


Miesten ja naisten ongelmat lähenevät toisiaan. Minua on vaivannut ylipainoni vähintään yhtä paljon kuin naisia vaivaa ylipaino. Kevättalvella olin tosi turpeassa kunnossa. Silloin kun minulla oli kovasti huolia yksityiselämässäni, eikä töistäkään ollut tietoa. Rasvaista ruokaa ja olutta meni huolella. Olutta tosin menee vieläkin, mutta ei ihan samalla tahdilla.


En tiedä, mikä minut on laihduttanut, mutta noista ajoista on laihtunut kaksitoista kiloa. Yhdistettynä stressi sekä nyt paljon otsikoissa roikkuva karppaaminen. Minä tosin en ole karpannut mitenkään orjallisesti. Ennemminkin laihduin tonnikalalla. Minussa on todennäköisesti enemmän myrkkyjä kuin yhdessäkään delfiinissä.


Jossain vaiheessa tästä laihduttamisesta on tullut minulle jonkinlainen pakkomielle. Minun pitäisi vieläkin laihtua vajaa kymmenen kiloa ennen kuin olen tyytyväinen. Tuskin laihdutan itseäni olemattomiin. Nyt olen pitänyt itseäni keittokuurilla.


En pysty hyväksymään itseäni lihavana, vaikka minua ei haittaa, jos joku toinen on ylipainoinen. Tiedostavallekaan ihmisille ei taida riittää, että tietää olevansa muuten komea. Kai ne jatkuvat laihduttamispakkojutut ovat iskeneet jo meihin miehiinkin. Minä en jaksa olla ylpeä kaljamahasta, vaikka sitä olen kantanutkin. Vaikka kai pitäisi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Poliitikot - median uhreja?


Nykyisin on muotia olla median uhri. Varsinkin jos on poliitikko tai joku muu päättävässä asemassa oleva henkilö. Lähes kaikki syystä tai toisesta tehtävästään itse lähteneet tai pakoitettuna lähteneet ovat olleet median uhreja. Ja helposti he saavat muutkin masinoitua ajattelemaan samalla tavalla.


Viimeisin uhri on Matti Vanhanen, josta kirjan kirjoitti niinkin puolueeton henkilö kuin oma alainen, jonka juoruttiin yhdessä vaiheessa olevan vähän muutakin. Ja kuten arvata saattaa, kaikkeen syyllinen Vanhasen mielestä on media. Se nyt ei ollut edes mikään uutinen, että tämäkin kirja jatkaa Vanhasen marttyyri-linjaa. Kysymys tietenkin kuuluu, onko media elänyt Vanhasen elämän Vanhasen sijasta. Tuskinpa vaan, eiköhän se Vanhanen itsekin ole aihetta antanut juttuihin.


Poliitikoille ja johtaville virkamiehille on kovin vaikeaa hyväksyä, että media ei kirjoita niistä asioista ja sillä tavalla, kun he itse haluaisivat. Vielä vaikeampaa heidän on hyväksyä, että myös heidän yksityiselämästään kirjoitetaan. Se sopii kyllä silloin, kun vaalien alla esitellään perheen koirat ja kesämökit, mutta kun satunnainen naisystävä löytyy perhearvoja jyräävältä poliitikolta, tästä ei tietenkään saisi kirjoittaa.


Näin se vain menee vapaassa tiedonvälityksessä, että se on kahden kauppa. Toimittajan ja jutun kohteen sekä mielellään myös lukevan yleisön. Aivan samalla poliitikot  "kilpailuttavat" medioita päättäen kenelle he antavat syvähaastattelun ja kenelle eivät ja keille toimittajille paiskotaan luuria korvaan sanoen: En kommentoi. 


Ja kun päättäjät heittäytyvät uhreiksi ja marttyyreiksi, heidän "mediakritiikkiään" rientää tukemaan saman tien puolisentusinaa mediatutkijaa. Paitsi tietenkin perussuomalaisia poliitikkoja hekään eivät tue. Uusin muoti ikäviin otsikoille joutuneille on ryhtyä "mediakriitikoiksi".


Jokainen ikävä juttu on luonnollisesti aiheeton ja selkeä ajojahti. Naispoliitikot väittävät tulleensa yleensä jahdatuiksi siksi, että ovat naisia, vaikka suurin osa toimittajistakin on jo naisia. Miespoliitikot taas vetoavat "heittäneensä" kommentin, halunneensa herättää keskustelua tai useimmiten vain, että toimittaja on väärässä. Tuskin kukaan väittää, etteikö medialle tapahtuisi ylilyöntejä, mutta niitä tapahtuu myös päättäjille.


Paksunahkaisia poliitikkoja ei ole kovin montaa tässä maassa puhumattakaan huumorintajuisista. Tosin huumori ja paksu nahka ei ole läheskään kaikille toimittajillekaan luontainen ominaisuus. Kaikkein huonoiten mediaa tuntuvat hieman yllättäen ymmärtävän ne poliitikot, jotka eivät ole koskaan mitään muuta töitä tehneetkään. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.


Täällä Suomessa poliitikot ovat saaneet olla ennen vanhaan varsin rauhassa. Vanhemmille poliitikoille on ollut kova paikka, kun myös toimittajakunta on vaihtunut. He eivät sauno enää yhdessä päättäjien kanssa, vaan pitävät oman päänsä. Ja sekös kismittää.

torstai 20. lokakuuta 2011

Gaddafi on kuollut (runoutta)


Vallankumouksen isä Gaddafi on kuollut.

Se kaappasi vallan,

kuten valta kaapattiin siltä

Se kirjoitti Vihreän kirjan,

jonka se pakotti muut lukemaan.

Sitä vihattiin ja se vihasi myös.

Sitä jahdattiin, niin kuin se jahtasi myös.

Se pakeni, niin kuin muut pakenivat sitä.

Se kuoli kuivassa ja kuumassa maassa,

syrjäisessä kaupungissa,

samassa,

jossa se oli syntynyt.

Sitä raahattiin pitkin katuja,

kuten tapana on vihan leimahdettua

pahan jäätyä teoistaan kiinni.

Sen jalat ammuttiin seulaksi,

tai pää,

tai siihen iski lentokone vieraan vallan.

Lopulta se kuoli.

Tämä on Vapauden kevään loppu.

Ammuskellaan ilmaan,

kohta rauhoittuu.

Kaikki alkaa alusta.

Aavikolta puhaltaa tuuli.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Valistus ei vaan toimi Suomessa


Suomessa valistustoiminta on aina ollut jäykkää ja jotenkin tekopirteätä, kuten tämä historiallinen Alkon känniseksivalistusvideo osoittaa. Tälle onneksi aika on antanut anteeksi ja tätä voi katsoa huumorimielellä.


Lopullisen sanan kaikesta valistustoiminnasta Suomessa sanonevat ministeriöiden kuivakat ja ilottomat virkamiehet, jotka eivät ole nauraneet vuosiin. Ja mieluiten hehän kieltäisivät kaiken, kuten ministeri Maria Guzenina-Richardson tekisi mielellään.


Valistustoiminnan suurin vastoinkäyminen on se, ettei siitä koskaan ole kiinnostuneet ne, joiden pitäisi olla kiinnostuneita.


tiistai 18. lokakuuta 2011

Korvaako kone toimittajan?


Kävin viime viikolla elämässäni ensimmäistä kertaa Journalismin Päivä -tilaisuudessa. Ammattiyhdistysten tilaisuudet ovat yleensä täynnä hengennostatusta ja uhkakuvia. Niin tämäkin. En ole mikään huippuverkostoituja, joten istua nökötin ja kuuntelin luentoja. Alalla en ole vielä niin kauaa ollut, että olisi näkynyt tuttujakaan.


Vuodesta toiseen tekniikka ja sosiaalinen media koetaan journalismin uhaksi. Niin nytkin. Yksi luennoitsija kertoi jopa tietokonerobotista, joka vääntää Amerikassa jo urheilu-uutisia. Vieläpä virheettömämmin kuin ihminen. Kone ei tee kirjoitus- ja asiavirheitä. Lukijat eivät kuulemma edes erota koneen ja toimittajan vääntämää tekstiä toisistaan. No jaa. Jos sitä nyt näin halutaan.


On mielenkiintoista ajatella, jos koneet tekisivät kaikki jutut. Työnantajat saisivat väsymättömän puurtajan, joka ei kitise matkakorvauksista tai ylitöistä ja jankkaa omia mielipiteitään. Mutta voisi sitä haastateltavalla olla kiusallinen olo kun oven taakse ilmestyisi joku robotti, joka silmän värähtämättä kyselisi siihen ohjelmoidut kysymykset. Ei sitä liiasta empaattisuudesta pääsisi syyttämään.


Sinänsä ihmistoimittaja toimii jo osin kuin robotti. Varsinkin nettiin käydään lueskelemassa kilpailijoiden nettisivut ja väännetään "oma juttu" samasta aiheesta. Netti on vähän sellainen Molokin kita, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Aina pitäisi olla jotain uutta ja nopeasti. Todellisuudessa maailmassa ei vain ole niitä "oikeita uutisia" riittävästi. Niinpä sitten väännetään juttua uutistenlukijan lähetyksen aikana raapustamasta piirustuksesta.


Toimittajan työ on parhaimmillaan oikeasti luovaa työtä, jolla on merkitystä, mutta jos ihmiset eivät oikeasti lue juttuja, joiden tekoon on nähty vaivaa, niin silloin kyllä konekin välttää toimittajasta. Lyhyet nettiuutiset ovat tehneet ihmisistä oikeasti kärsimättömiä lukijoita, jotka eivät jaksa sydänverellä tehtyjä henkilöhaastatteluja lukea.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Lasse Pöysti se jaksaa yli kahdeksankymppisenäkin



Kuva: Helsingin kaupunginteatteri


Vanhoja legendoja on hyvä käydä katsomassa ja kuuntelemassa, ennen kuin he siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Siitä syystä kävin katsomassa Lilla Teaternissa Lasse Pöystin monologinäytelmän Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.


Ja eipä Lasse pettymystä tuottanutkaan, joskaan en tähän näytelmään varsinaisesti imeytynyt mukaankaan ihan täysillä. Vähän samanlaista lämmintä turinointia se oli kuin Pöystin Pikkukakkosessa kertomat iltasadutkin. Kun asialla on ammatti-ihminen, niin teksti saadaan eläväksi aina. Jos tämän näytelmän olisi esittänyt joku muu kuin Pöysti, olisi tarina jäänyt heikommaksi. Pöysti on sellainen vanhempi valtiomies, että häntä on pakko kuunnella.


Näytelmästä olisin saanut taatusti enemmän irti, jos olisin vanhempi, vaikka yksinäinen olen elämässäni ollutkin, on vaikea ajatella, miltä se tuntuu silloin, kun omalla koirallakin on enemmän elinvuosia jäljellä kuin itsellään. Itse en ole vielä hissille ruvennut jutustelemaan kuten tässä näytelmässä tehtiin, enkä ruukkukasveille, mutta mistäs sen tietää, sitten kun jää pois työelämästä mille sitä juttelee ja tarinoi elämäntarinaansa, kun muut eivät ole siitä kiinnostuneet.


Vanhoja ihmisiä lainkaan vähättelemättä, on ihme, että yli 80-vuotias Pöysti muistaa puolentoistatunnin monologin sanat käytännössä lainkaan takeltelematta. Siinä olisi moni nuorikin kovilla. Mutta se on sitä kokemuksen tuomaa varmuutta luulisin. Ikä tosin toi Pöystille sen rajoituksen, että hän joutui näyttelemään varsin pienieleisesti, mutta se lienee tarkoituskin.


Vanhojen ihmisten yksinäisyyttä jankutetaan koko ajan ja ajattelin, kun tämäkin näytelmä kertoo vanhan ihmisen yksinäisyydestä, että löytyyköhän tähän aiheeseen mitään uutta. Pöysti onnistui kuitenkin tekemään yksinäisyydestäkin hauskaa. Vanhuudesta on liikaa toitotettu surullisena kohtalona, mutta vanhojen ihmisten omituiset tavat voidaan esittää sympaattisenakin.


Luin pikaisesti näytelmän arvosteluja ja niissä puhuttiin näytelmän vanhuksesta surullisena ja syrjäytyneenä. Minusta miehellä oli äärimmäisen rikas sisäinen elämä, ja sellaista on harvalla. Ihmiset kun ovat enemmän tyhjiä.


Paikoitellen näytelmään tuli kyllä pieniä uinailukohtia, kunnes Pöysti onnistui aloittamaan tarinoinnin jostain mehevämmästä tarinasta. Yksi sellainen oli miehen elinikäinen kaukorakkaus Grace Kellyyn. Ihailtavaa sitkeyttä etäihastussuhteessa säilyttää ihailunsa ja rakkautensa 50 vuotta. Filmitähti-ihastukset ovat toisaalta taas yksipuolisuudessaan äärimmäisen kestäviä, eikä niissä tule pettymyksiä.


Ja hissin valinta yhdeksi näytelmän keskushenkilöistä oli hyvä keksintö. Hississähän on pakko kohdata hetken ajan vieraatkin ihmiset. Tai sitten sinnitellä puhumatta mitään odottaen kiivasti hissireissun päättyvän. Hissi on ihmiselämän armoton kohtaamispaikka.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Musiikin aliarvostettuja: Mikko Alatalo


Monen muusikon kohtaloksi koituu jäädä ilman arvostusta. Tai sitten sitä tulee vasta varttuneemmassa iässä. Jotkut saavat arvostusta muutamasta levystä, kun osaavat luoda itselleen riittävän taiteilijamyytin tai joku tekee sen heidän puolesta. Toiset kiertävät vuosikymmeniä Suomea halveksumatta minkäänlaista keikkapaikkaa ja heitä ei pidetä julkisuudessa muusikkoina minkäänarvoisena.


Näin kävi esimerkiksi Mikko Alatalolle. Vasta viime aikoina hän on saanut arvostusta pitkästä musiikkiurastaan. Siitä osoituksena hiljattain julkaistu Mikon tribuuttilevy, jossa oli nimekkäitä nuoria tämän päivän artisteja. Hienoa, että Mikko on saanut musiikillisen kunnianpalautuksen.


Mikko teki sen virheen, mitä ei saisi tehdä. Hän rupesi tekemään huumoribiisejä ja lallatuksia, sekä silkkoja mainosbiisejä, joskin vieläkin muistettavia. Lopulta häntä ei pidetty enää vakavasti otettavana muusikkona 80-luvun loppuun mennessä. 90-luvulla varsinkaan ei pidetty, mutta Juicen kanssa tehty Senaattori ja Boheemi-yhteistyö alkoi kääntää laivan suuntaa 2000-luvun puolella.


Itse tapasin Mikon tässä muutama viikko sitten muuten ja täytyy sanoa, että mies on armoitettu tarinankertoja. Ja sellaisista ihmisistä en voi olla pitämättä.


Tässä ehkä Mikon tunnetuin biisi Mariskan versioimana.



Ja sitten rallia.


torstai 13. lokakuuta 2011

Epäonnistu, epäonnistu - ja ehkä onnistu


Onpas kerrankin kehitetty hyvä päivä. Tänään vietetään Kansallista epäonnistumisen päivää. Liian kauan Suomessa on pelätty yli kaiken epäonnistumista. Ja vielä vähemmän täällä on kannustettu riskinottoon, joka johtaa monesti epäonnistumiseen, mutta välillä jonkin aivan uuden löytämiseen.


Suomessa homma on mennyt niin, että täällä otat aina henkilökohtaisen riskin, kun yrität jotain uutta. Ja paino sanalla henkilökohtainen. Kannustajat ovat vähissä, mutta epäilijät käden ulottuvilla. Ja jos ideasi menee mönkään, et kiitosta kuule, että olit rohkea kuin yritit. Hyvässä lykyssä olet veloissa, joita ei taatusti anneta anteeksi, saati edes lievitetä. Virheitä kun et saa tehdä, et missään.


Suoranainen ihme oli Nokian nousu matkapuhelinjätiksi, mutta silloinkin tuo ihme taisi olla muutaman epäonnistumista pelkäämättömän ansiota. Ja sitkeän työn, mikä on suomalaisuuden parhaimpia ominaisuuksia. Tosin nyt sitkeä työ on korvaantunut pikasuorittamisella ja salamannopeilla käännöksillä, jos kaikki ei heti onnistu. Ja näin käy harvoin.


Itse olen epäonnistunut kerran melkein kaikessa ja useammin kuin kerran valtaosassa asioista niin henkilökohtaisessa elämässä kuin kaikessa muussakin elämässäni. Ylös on noustu vaikka savijaloin joka kerta ja miljoona kertaa olen lyönyt ajatuksissani hanskat jo tiskiin, mutta ne ovat jääneet lyömättä.Joku ajaa minua vimmaisesti eteenpäin. Haluaisin tietää itsekin mikä.


Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että täällä samaan aikaan pelätään yli kaiken epäonnistumista, että ihaillaan sitä, ellei sen riemussa melkein ryvetä. Arvasinhan minä, että näin käy. Odotusarvo on, että kyllä tämä nyt tulee kuitenkin epäonnistumaan, siihen sorrun jatkuvasti itsekin. Useimmiten asiat onnistuvat puolittain. Siitäkin olisi osattava riemuita, eikä se helppoa ole läheskään aina. Jättipottia tulee harvoin yhtään missään.


Valtaosa suomalaisista on myös supervarmistelijoita, kaikki halutaan tehdä sääntöjen ja sen mukaan, mitä muut haluavat, koska näin epäonnistumisen todennäköisyys on pienin. Varmassa työpaikassa roikutaan pää punaisena ja pumppu pettäen ja kaikessa muussakin turvalliseksi koetusta pidetään kiinni, kun en voida näyttää muille, että jos nyt epäonnistunkin haaveissani. Täällä koetaan, että aina jonkun tietyn asian suorittamisen täytyisi johtaa palkintoon ja onnistumiseen.


Ja totta helvetissä suurin osa haaveista jää haaveiksi. Mutta sitkeällä epäonnistumisilla vähintään yksi onnistuu. Ja sitten kun haave muuttuu liian turvalliseksi, niin uuden haaveen kimppuun.


Eli ei muuta kuin päätä hakaten seinään eteenpäin. Riskillä perkele.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kivi on tarina suomalaisen miehen yksinäisestä hulluudesta




Kuva:Teatteri Jurkka/Yehia Eweis


Kun kyseessä on tarina taiteilijasta, hulluudesta, alkoholismista ja sukupuolitaudeista, näytelmän saa aniharvoin epäonnistumaan. Suomi on täynnä kurjia kirjailijakohtaloita ja Aleksis Kivi lienee niistä kaikkein tunnetuin. Kivi on kirjallisuuden ehdoton Kurjuuden Kuningas.



Aleksis Kiven päivänä pääsin katsomaan Teatterin Jurkan Kivi-näytelmän tuoreeltaan. Se kertoo Aleksis Kiven viimeisestä päivästä "hoitajansa" eli veljensä piiloon kammareihin sulkemana välillä sikolätissäkin paskassa rypien. Näytelmä on Yhden ihmisen maailma, jossa todellisuus, mennyt ja kaikki muu on hämärää yhteistä sekasoppaa, mutta joka tuo lopulta lohtua. Niin Kivelle itselleen näytelmässä kuin katsojallekin.


Mutta älkää pelästykö, kyseessä oli vaikuttava ja ahdistava elämys samaan aikaan. Vaikuttava siksi, että Hannu Mäkelän teksti toimi erinomaisesti Johannes Korpijaakon näyttelemänä nimiroolissa Aleksis Kivenä.


Näyttelijä laittoi kyllä itsensä niin täysin peliin, ettei enempää olisi voinut laittaa. Välillä huutaen niin, että katsojakin säpsähtelee ja välillä seiniin törmäilevän näyttelijän luiden kestävyyttä alkoi jo hieman pelkäämään. Mutta sitten taas mies sai valettua hiljaistenkin hetkien sanoihin uskomattoman voiman.


Ahdistava näytelmä oli siksi, että tarina surullisesta ja yksinäisestä suomalaisesta hulluudesta ei ole koskaan hauskaa. Joitakin katsojia se nauratti, mutta heillä ei ilmeisesti ole kokemusta hulluudesta tai he eivät ole sitä halunneet nähdä ympärillään. Toisaalta nauru on hyvä lääke pelottavien asioiden tullessa silmille, joten ymmärrän katsojien reaktion.


Kivi on monologinäytelmä ja monologinäytelmään mennessä tulee aina hieman epävarma olo. Riittääkö yhden näyttelijän voima kannattelemaan puolitoistatuntista varsinkaan, kun Korpijaakko ei ainakaan minulle ollut entuudestaan hirvittävän tuttu. Tässä tapauksessa voima ja intensiteetti riitti, osaa tästä kunniasta menee Teatteri Jurkan pikkuruiselle näyttämölle, jossa ei yksinkertaisesti pääse näytelmää karkuun, kun näyttelijä on vajaan metrin päässä. Tässä näytelmässä piipahti ulko-oven kautta Vironkadullakin. 


Juuri sillä hetkellä kun Kivi ponnahti kuolinvuodestaan 1872 nykyaikaan Vironkadulle, mieleeni tulikin, että näitä "Kiviä" meillä riittää kadulla huutamassa ja juomassa hulluuttansa ja tuskaansa. Vaikka Kivi oli ainutlaatuinen kirjailija, on hän suomalaisen syrjäytyneen miehen prototyyppi: yksinäinen, kaikkien hylkäämä ja halveksuma, keski-ikää lähestyvä tai keski-ikäinen mies. Ja joka kuoleekin yksin tai vähintään muiden vaivoina. Mies, jolta on viety kunnia ja joka itse on vienyt sen rippeetkin.


Pitkään Aleksis Kiveä suojeltiin hänen kanonisoinnin jälkeen reippaalta ja realistiselta hulluuden kuvaukselta. Hänestä tehtiin kiiltokuvahahmo. Suomen kirjallisuuden perustaja, jonka ikävä kohtelu elämän loppuvaiheissa oli ihmisten mielistä hävitettävä tai romantisoitava. Kivi-näytelmässä sellaisesta ei ollut pelkoa, kun kansalliskirjailija jopa simultoi masturbointia, mutta Kiveen suhtauduttiin silti näytelmässä kunnioittavasti. 



Kerronpa miksi, hän oli eräänlainen lapsi aikuisen vetimissä. Toivottoman pettynyt ihminen, josta nerous hetkittäin pupsahtelee esiin tuskan ja ahdistuksen alta, jonka hän on itse muiden avustuksella luonut. Ja jonka viimeinen toivo olisi päästä takaisin kotiin ja nukkua rakkaan koiran vieressä tai edes saada vetää viimeiset kännit, kun aikuiselämä on pettänyt, eikä elämä tuonut kaivattua rakkautta. Vain kritiikin, hulluuden ja yksinäisyyden.


Siinä vaiheessa on vaikeaa sanoa viimeiksi sanoikseen: Minä elän.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Olisitko valmis kuolemaan demokratian puolesta?


Tv2:lta tuli dokumentti, jossa etsittiin Espanjan sisällissodassa kuolleen norjalaisen vapaaehtoisen hautaa. Mies oli lähtenyt taistelemaan Francon fasistisia joukkoja vastaan. Ja löytyihän se hauta lopulta. Joukkohaudasta.


30-luvun loppupuolella käyty Espanjan sisällissota on häipymässä jo historian hämärään, mutta siellä demokratia otti ensimmäistä kertaa yhteen fasismin kanssa. Ja hävisi tuolloin. Tarvittiin Toinen maailmansota ennen kuin fasismi kukistui. Ironista kyllä, Francon diktatuuri jatkui 70-luvun puoliväliin saakka. Ironista vielä kyllä, ainoa valtio, joka julkisesti tuki Espanjan tasavaltaisia, oli Neuvostoliitto, joka oli diktatuuri itsessäänkin.


Mutta ympäri Eurooppaa lähti Espanjan demokraattisia tasavaltalaisia tukemaan vapaaehtoisia taisteilijoita. Tänä päivänä tuntuu hurjalta ajatella, että jotkut ovat olleet oikeasti valmiita uhraamaan henkensä aatteensa puolesta. Demokratian puolesta. Tietysti 30-luvulla ihmisen elämä ei ollut niin mukavaa kuin nykyisin ja kynnys lähteä epämukaviin oloihin taisteluiden keskelle oli kai pienempi.


Ideologinen kamppailu muuttuikin sitten Toisen maailmansodan jälkeen terrorismiksi ja kehitysmaiden käyttöön taistelualustoina Neuvostoliiton ja Usan ideologisessa kamppailussa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Blogini täytti viisi vuotta!


Blogini täytti kaikessa hiljaisuudessa lokakuun alussa viisi vuotta. Tosin kukapa muu siitä meteliä pitäisi kuin minä. Blogini on vahvassa leikki-iässä. Todellisuudessa blogini alkaa olla blogimaailman ikänestoreita, en usko, että Suomessa on useampaa sataa blogia, joka olisi jatkunut vailla pidempiä päivitystaukoja viittä vuotta. Jos on, niin ilmoitelkaa.


Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle jonkinlainen elämäntapa. Pelkkien lukijamäärien takiahan en tätä tee. Hyvinäkin päivinä blogiani seuraa vajaa sata eri henkilöä. Useimmatkin heistä satunnaisia vierailijoita. Todennäköisesti jatkan blogini kirjoittamista, niin kauan kuin jaksan näppäimistöä naputella. Minulla on ollut joitakin uskollisia lukijoita, ja heidän takia tätä hommaa teen, ja tietysti myös itseni takia.


Juhlan kunniaksi tässä nyt laittelen kirjoituksiani menneiltä vuosilta päiviltä mahdollisimman läheltä nyt elämäämme 7.10. päivää.


11.10. 2006 minua on mietityttänyt Anna Politkovskajan murha ja Venäjän ja Euroopan suhteet. Niin, Anna P. on jäänyt historian hämärään, kuten tuolloin epäilin, kaikki mielenosoitukset Annan puolesta olivat vain nykyajalle tyypillistä hetken teatteria, joilla halutaan reagoida, vaikka kenellekään ei riitä kiinnostusta todellisuudessa taistella asian puolesta. On vain kiva sanoa, että olin miekkarissa ja olen tiedostava ihminen.


Venäjän ja Euroopan tasapainossakaan ei mikään ole muuttunut. Ironista kyllä, Vladimir Putin on taas kohta Venäjän presidenttikin ja vapaat lehdet Venäjällä ovat entistä vähemmässä. Venäjä on silti ollut intohimojani ja on sitä tulevaisuudessakin, kuten sanoin, Venäjää ei voi järjellä vaan tunteella käsittää.


6.10.2007. minua oli kiinnostanut tuolloin framilla ollut Tehyn lakko ja työn arvostus ja keiden työtä pitäisi arvostaa. Niin, tuon Tehyn lakkoilun jälkeen hoitajien palkat ovat vaipuneet unholaan. Tämän hallituksen tullessa ei itseasiassa millään tavalla nostettu esiin duunareiden asioita tai työtä sen enempää, vaikka työllä tämä kansa kai tulevaisuudessakin elää. Kreikka-touhut veivät kaiken innon tällä kertaa. Missä palkkakuopassa hoitajat edes ovat tällä hetkellä, kukaan ei ole tutkinut. Tuolloin palkansaajat tappelivat keskenään, kenelle palkankorotukset kuuluisivat, mutta nyt laaditaan Tupo-sopimusta, jonka syntymiseen kukaan ei edes todellisuudessa usko.


7.10.2008. minä oli paasannut tiedosta. Mikä on arvokasta tietoa ja miten kansalaisille se esitetään ja onko kansalaisen tieto arvokasta. Olin kovasti ollut verkkomaailman ja kansalaisten puolella. Ja niin olen edelleenkin. Noista ajoista on muuttunut se, että nettimaailma koetaan vihan välineeksi. Ja totta se onkin. Ennen netissä käytiin railakkaita keskusteluita, jonkin järjen kanssa, mutta nyt kaikki on paljon mennyt haukkumiseksi. Joko henkilön tai tiedotusvälineen. Elämme jonkinlaista murrosaikaa. Viha on pinnalla, kaikkia ja kaikkea kohtaan. Ehkä netti jonain päivänä netti jälleen palaa siksi raikkaaksi kansalaisten mielipiteiden ilmaisijaksi, mitä se oli ja nettiin suhtaudutaan päättäjien taholta muunakin kuin törkykanavana.


7.10.2009. olin käynyt katsomassa Wrestler-elokuvan. Tähän on vaikea mitään uutta keksiä, muuta kuin että Rourkey on edelleen suosikkini ja että rakastan tätä elokuvaa edelleen kun näin sen televisiossa jokin aika sitten.


7.10.2010. minua oli kiinnostanut pakkoruotsi. Mitä tähän nyt sanoisi. Mikään ei muutu, enkä tällä hetkellä jaksa asiasta riemastua. Aika ajoinhan tämä juttu nousee otsikoihin, mutta siihen se jää. Niin kauan kuin RKP on hallituksessa, mitään todellista poliittista keskustelua ei käydä asiasta.


torstai 6. lokakuuta 2011

Seitsemän kertomatonta asiaa


Vampyyrikirjailijatar Anne kirjoitti blogissaan seitsemän asiaa, joita ei ole aiemmin kertonut.


Tartun nyt suvereenisti toisen ideaan kuten nykyään tapana on. Olen kertonut itsestäni paljon, täällä blogissani ainakin, mutta toisaalta en kaikkea itsestäni läheskään kerro. Enkä kerro nytkään, sen verran täytyy salaperäisyyttä säilyttää. Mutta kokeillaan. Nämä ovat kokoelma pakkomielteitä ja arkipäivää.


Minun on aina saatava reunapaikka. Tunnen oloni kiusalliseksi ja ahdistuneeksi, jos joudun lentokoneessa, teattereissa yms. keskimmäisille paikoille.


Toinen nimeni on Johannes. Se on sukuperinne se.


Olen pakonomainen lompakon ja lukkojen tarkastaja. Yhdellä katsomiskerralla en varmasti selviä, jos minun täytyy tsekata, onko lompakko tallessa tai ovi lukossa. Toivottavasti tämä ominaisuus ei pahene.


Minun on oltava aina yleistä mielipidettä ja hypetystä vastaan. Välillä tämäkin käy raskaaksi, mutta en pysty säntäilemään lauman mukana.


En osaa päättää, pidänkö blondeista vai bruneteista. Minuun vetoavat molemmat.


Lapsena luin Villivarsa-lehteä. Ei helppo asia pojan tunnustaa.


En kestä lähipuhujia. Jotkut ihmiset tunkevat päänsä kymmenen sentin päähän puhuessaan. Yritän taivuttaa päätäni kauemmaksi, mikä tekee tilanteen entistä koomisemmaksi.


-------------------


PS. Sen verran mainostusta, että rupean ensi tai sitä seuraavalla viikolla kirjoittamaan blogia kirjallisuudesta Lukeminen.fi-sivustolla.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Tv-legendat eli koko kansan tv-kasvot


Tv-legenda Teija Sopanen menehtyi. Vuosikymmenten takaiset kansan rakastamat tv-legendat alkavat olla ylipäätään jo huonossa kunnossa ja osa on jo menehtynytkin.


Itse olen sen verran nuori, että muistan Teijan lähinnä Teijan keittiössä ohjelmasta, jota hän teki persoonallisella tavallaan. Tuskinpa ohjelma olisi muuten päässyt tv:n sketsisarjoihin ja niihin pääsy on kunnia, sillä ei kenestä tahansa sketsejä tehdä. Kun tämän päivän keittiöohjelmia katsoo, niin ne ovat loukkaus ruokaa kohtaan. Ruoanteolla on aina kiire ja lopuksi joku on haukuttava. Teija taas rupatteli keittiössään ruokaa laittavan julkkiksen kanssa sen suurempaa kiirettä pitämättä. Ja kodikasta oli.


Niin ja jäi Teija mieleen siitä pitkästä eläketaistelustaan Ylen kanssa, joka ei tainnut koskaan saada oikeudessa päätöstään.


Ennen vanhaan, sanotaan nyt viisitoista vuottakin sitten, tv-hahmot olivat jotenkin elämää suurempia, mutta samalla myös jokakotiin sopivia. Liian sliipattuja, treenattuja ja persoonattomia tv-kasvoja riittää. Jukka Virtasellakaan ei taitaisi tänä päivänä olla toivoa päästä telkkariin. Hänelle tyypillinen mietiskelevä ja sanoja venyttelevä puhetyyli kitkettäisiin varmasti jollain puhekouluttajalla pois.


Osa vanhoista tv-kasvoista tekisi mielellään työtä, mutta hommia ei tahdo pidemmän päälle löytyä, vaikka välillä heitä telkkariin otetaan pikavoiton toivossa. Näin on käynyt Riitta Väisäselle ja Kari Salmelaiselle, jotka omissa ohjelmissaan olivat täysin suvereeneja.


Ja joo, nykyisin on tietty kanavia vaikka kuinka ja samoin juontajia ja koko kansan kasvoja ei oikein synny. Jotain kertoo kuitenkin se, että samat kasvot juontavat monia ohjelmia. Mikä sitten tekee juontajasta suositun, on kysymys erikseen. Telkkariin ei haluta tähtiä, minkä moni juontajaksi halunnut tv-tähti on joutunut kokemaan. Telkkarissa täytyy olla luonnollinen, jollain tavalla erikoinen ja helposti lähestyttävä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Opettajat ja muka-vaivaton oppilas


Paavo Lipposen ja Aamulehden välisen taistelun Lipposen kouluajan tapahtumista herätti muutaman muunkin julkkiksen  muistelemaan kouluaikojaan. Mitä sitten siellä Kuopiossa Paavon kouluaikoina tapahtuikin, myös itse heräsin muistelemaan kouluaikojen opettajia. Olen kyllä muistellut taatusti aiemminkin, mutta antaa mennä taas.


Pääsääntöisesti minulla ei ole jäänyt yhdestäkään opettajasta pahaa muisteltavaa. Pienikokoisena en peloitellut heitä karttahuoneeseen piiloon ja eikä kukaan heistä satuttanut minuakaan. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä katkeruudella muistelisin, joitakin kyllä silloin herkän ja ulkoisesti kiltin pojan egoon vaikuttaneita sanoja lukuun ottamatta. Lannistuin lapsena varsin pian, jos jokin meni mönkään, joten välillä minua täytyikin komentaa murheen alhosta ylös. Nyt niitä komentajia onkin taas valitettavan vähän tarjolla.


Minä olin toisaalta kyllä suhteellisen vaivaton oppilas. Joskus itsepäinen, mutta aika kiltti. En muista, että minua olisi kertaakaan ajettu luokasta ulos rauhoittumaan. Nythän ketään ei kai saa edes saattoa luokasta poistaakaan. Kerran sain kyllä jälki-istuntoa, en koskaan ymmärtänyt mistä. Minä satuin istumaan vain huutavien oppilaiden keskellä ja siksi kai minutkin varmuuden vakuudeksi laitettiin jälki-istuntoon.


Ala-asteella minulla oli todella kannustavia opettajia. Ehkä silloin 80-luvun puolivälissä oli astunut uusi opettajasukupolvi remmiin uusine opetusmetodeineen. Olin ekaluokkalaisena niin kilpailuhenkinen, että olin suorastaan pettynyt, kun silloin ei annettu vielä numeroita. Myöhemmin olisin ollut tyytyväinen, ettei niitä olisi koskaan annettu. Se minulle on jäänyt mieleen, että ala-asteella opettajat lukivat paljon luokalle, ehkä siitä luku-innostukseni sai alkunsa. Tosin kotonakin luettiin paljon.


Erään ala-asteen sijaisopettajan näin muutama vuosi sitten. Hän ei muistanut minua. Olen pettymyksestä pettynyt, olin hävinnyt oppilaiden massaan.


Yleensä tulin opettajien kanssa paremmin toimeen kuin muiden oppilaiden, mutta yläasteella opettajat jäivät sitten etäisemmäksi, kun joka aineella oli tietysti eri opettajat. Yläasteenopettajan homma ei ollut kyllä helppoa.


Niiden tunneilla, jotka eivät kyenneet järjestystä ylläpitämään, oli mahdoton oppia yhtään mitään. Joillakin tunneilla katsoimme vain videoita ja toisilla seurattiin, miten eräät oppilat keksivät mitä mielikuvituksellisempia tapoja opettajien kiusaamiseen. Olin tietysti silloin tyytyväinen, että itse sain olla rauhassa. Toisaalta taas oma luokanvalvoja oli historianopettaja ja jo lapsena historiasta kiinnostuneena kävimme mielenkiintoisia keskusteluita.


Lukiossa opettajat olivat vieläkin etäisempiä ja paljoltihan he numerotkin antoivat vain kokeiden mukaan. Opettajat myös vaihtuivat tiuhaan eri aineissa. Muistan vain oikeastaan, kun sydänverelläni kirjoittama runoanalyysi sai vain vitosen opettajalta ja joka kirjoitti melko suoraan punakynällä tekstin olevan tekotaiteellinen. No, sen jälkeen olen tekotaiteellisuutta pyrkinyt välttämään.


Mieleen on jäänyt myös se, kun liikunnanopettaja kehotti minua olemaan ollenkaan tulematta tunneille, jos liikunta ei maistunut. Uskonnonopettaja taas kehui minun kirjoittavan kuin enkeli uskonnonkokeessa, mikä tietysti heikkoa egoani hiveli. Kiitollisin olin kuitenkin matematiikanopettajalle, joka päästi minut lyhyen matikan viimeisestä kurssista säälistä läpi. Lisäksi lukiossa jouduin jonkinlaisen jälkimurrosiän kouriin ja kiinnostukseni koulunkäyntiin oli varsinkin viimeisenä vuonna vähäinen. Ihme kyllä selvitin lukion.


Minkälaisia muistoja teille on jäänyt kouluajoilta opettajista?

lauantai 1. lokakuuta 2011

Miksi Kotikatu menettää katsojia ja muita tv-tarinoita


Kun on kyse tv-ohjelmista, usein palstamillimetrejä irtoaa ohjelmalle eniten, kun sillä menee huonosti. Ykkösen Kotikatu-tv-sarjasta on oltu huolissaan jo useita vuosia. Joka syksy kerrotaan katsojamäärien romahtamisesta, mutta silti ohjelmaa esitetään vuodesta toiseen.


Pitkäikäisten juonellisten sarjojen aika taitaa olla ohi, jos kohta Suomessa sellaisia montaa ole ollutkaan. Sarjahan on pyörinyt yli viisitoista vuotta. Siinä sen ongelma onkin. Brittiläisissä pitkäikäisissä sarjoissa henkilöt vaihtuvat, mutta Kotikadussa perusjengi on ollut yllättävän kauan sama, vaikka uusia henkilöitä välillä tuleekin ja myös lähtee. Ja siinä missä Emmerdale tuntuu kaikissa hulluissa juonenkäänteissään jotenkin uskottavammalta kuin Kotikatu. Kotikadun hahmoja ei jotenkin vain pääse yhtään lähelle.


Muutaman vuoden takainen sarjan nuorennusleikkaus vain pahensi tilannetta. Kotikadun kaltaisessa sarjassa on kovin epäuskottavaa, että neljäkymppinen, monen lapsen äiti, yhtäkkiä huomaa olevansa lesbo. Kotikadun katsojat eivät olisi varmaan tarvinneet mitään radikaaleja muutoksia ylipäätään. Ja kun sitten yhtäkkiä liinat laitetaan kiinni ja palata jollain tavalla vanhaan, hommaan on vaikea päästä enää kiinni.


Big Brother on puolestaan tällä kaudellaan löytänyt taloon tyypit, joista näkee loistavasti mikä Suomessa on tällä hetkellä vialla. Juuri itsekkäämpiä tyyppejä ei olisi voinut löytää. Nämä tyypit jopa varastavat sokealta kanssakisaajaltaan tupakat ja sanovat tämän saaneen kaiken valmiina. Paitsi näön.


Iranilaissyntyinen kaveri örveltää kovemmassa humalassa kuin suomalaiset, uhkailee muita ja riehuu. Toinen kilpailija taas pohtii, mistä pääkaupunkiseudun kaupungista irtoavat parhaimmat sosiaaliedut.  Kaiken huipuksi osa vain kuhertelee teiniparina keskenään ja yksi aikamies elää epätoivoista rakkautta ja piirtelee vain sydämenkuvia maahan. Ja kuin ei kuherrella, riidellään ja puukotetaan toisia selkään.


Kiinteistökuningatar Kaisaa puolestaan tuotiin ohjelmistoon kovan kohun kanssa, mutta itse ohjelma on aika puuduttava. Kiinteistönvälittäjän elämä ei taida itsessään vain olla riittävän kiinnostavaa tosi-tv:ksi, vaikka Kaisa itse parhaansa yrittääkin. Kaisan asiakkaiden pitäisi vain olla myös jotenkin valtavirrasta poikkeavia, mutta kun ne eivät poikkea yhtään massasta.

Gadgetissa oli virhe