lauantai 30. heinäkuuta 2011

Kuvausretkellä Tapulikaupungissa


Kahden kuukauden jälkeen uskaltauduin kuvausretkelle nykyisessä kotikaupunginosassani Helsingissä. Sellainen lähiöhän tämä on. En oikein erota muista lähiöistä, joissa olen asunut, mutta aina jostain nurkkauksesta löytyy kuvauksellistakin. En tiedä, kuinka kauan täällä aion/saan asua tavallaan sukulaisten nurkissa. Mutta sittenhän sen näkee, minne seuraavaksi suuntaan. Ehkäpä pois koko pääkaupunkiseudulta.



Aina mahtuu yksi lisää.



Tästä suunnistetaan ostarille.



Ja täällä se on. Edessä olevasta alikulusta livahdetaan asemalle. Tässä aukiolla kyllä riittää elämää pussikaljoittelijoiden muodossa. Yksi romaniankerjäläinen on myös  tänne ehtinyt päivystämään. Sinänsä kyllä Tapulikaupungissa on oma posti ja kirjastokin, mitä ei läheskään kaikista paikoista voi sanoa.



Lasitusliikkeillä riittää viikonloppuna töitä.



No nyt päästiin aseman alikulkuun.Kyllä sieltä valoa pilkottaa.



Sinne ne menee isoon kaupunkiin.



Pizzakuski odottaa keikkaa.



Joku kuivaa vielä pyykkejään kerrostalojen pihoillakin ulkona.



Täältä pääsis Tikkurilaan.



Tule uhaksi.



Varjoa kuumana kesäpäivänä. Kiitos. Nam.



Sienimetsään


 


.


Sieltä se vielä siintelee.


Lisää otoksia vielä täällä kuvasivullani.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Pelkoa ja inhoa Norjan tapahtumien jälkeisessä Suomessa


Tässä on nyt taas useampi päivä vierähtänyt, etten ole kirjoittanut tänne. On ollut sellainen olo, ettei jaksa vääntää jostain pikkuasiasta tämän Norjan homman jälkeen.


Joukkomurhan jälkeen tapahtui juuri niin kuin ajattelinkin Suomessa tapahtuvan. Uhrit unohtuivat suomalaisilta poliitikoilta pian, kun alkoi poliittisten irtopisteiden ja kumma kyllä suomalaisten syyllisten etsintä. Vaikka tällä hetkellä näyttää varsin selvältä, että tämä Norjan ampuja toimi yksin. Toki hänellä oli verkostoja samalla tavalla ajatteleviin netissä, mutta tekonsa hän teki yksin.


On hieman tragikoomista, miten joka kerta joukkomurhan jälkeen netistä tehdään joku Ilmestyskirjan peto, joka on täynnä vihaa ja kostoa ja tuhoa ajattelevia ihmisiä. Niitäkin toki löytyy, mutta niin löytyy elämästä ylipäätään. Netti on elämänkirjo ja sieltä löytyy myös paljon hyvää ja asiallisia mielipiteitä sekä kirjoittajia.


Erkki Tuomioja jopa vaati, että nimimerkit tulisi netistä kieltää. Minusta netissä tulee saada kirjoittaa nimimerkillä, mutta siinä suhteessa olen samaa mieltä monen muun kanssa, että jos mielipiteet menevät koviksi, niin silloin tulisi olla rohkeutta kirjoittaa omalla nimellään, jos arvostelee avoimesti muita.


Ihme kyttäämistä olisi myös tämä, että kuka on tuominnut Norjan joukkomurhan tai ei. Presidentti Halostakin usutettiin kertomaan, että tuomitseeko hän joukkomurhan vai ei. Totta helvetissä hän sen tuomitsee, niin kuin jokainen järkevä ihminen tekee. Ei sitä tarvitse jokaisen erikseen kertoa.


Joukkomurhien megalomaaninen uutisointi on kaksiteräinen miekka. Jos joku ei tiedä, että netistä löytää pomminteko-ohjeet, niin nyt varmasti tietää. Ja tietää myös, että lannotteista saa rakennettua pommin. Saa nähdä, joutuvatko maanviljelijätkin kohta ostamaan lannoitteensa Suojelupoliisilta, kun hysteria leviää, että jotain täytyy nyt Suomessa kieltää.


Elämässä tarvitaan suvaitsevaisuutta monessakin suhteessa, siksi jotenkin mietityttää, että Suomessa Norjan tragedia valjastettiin sisäpoliittiseen kamppailuun palstatilasta ja äänestäjien suosiosta. Päästiin taas Timo Soinin ja Päivi Räsäsen kimppuun. Olisi nyt odotettu edes yli viikko ja kunnioitettu Norjan joukkomurhan uhrien muistoa. Onneksi Norjassa itsessään kansa osaa surra yhdessä, Suomessa se ei onnistu.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Lepää rauhassa sinäkin, Amy Winehouse



Välillä elämä on kuolemista. Niin lähti viimeiselle matkalle myös aikamme lahjakkain soul-laulaja Amy Winehouse. Amy lähti 27-vuotiaana niin kuin moni muu muusikko, mutta vaikea sanoa, lunastaako hän paikkaansa siinä "kaksseiskakerhossa", johon häntä on yritetty jo luokitella.


Jotain koskettavaa kuitenkin oli siinä lehtijutussa, jossa Amyn kerrottiin sanoneen äidilleen viimeisiksi sanoiksi: "Rakastan sinua."  Niin, rakkaus ei aina riitä, silloin kun vastassa on viina ja huumeet. Raskaasti käytettynä niitä on kovin harva voittanut.


Winehouse kertoi myös jossain haastattelussa haaveilevansa perheenäidin elämästä. Hän tiesi itsekin, kuinka mahdoton tuo ajatus hänelle varmasti oikeasti oli. Elämä on kyllä armotonta, niin moni havittelee kuuluisaa taiteilijanelämää, mutta sellaiseksi päässeet haaveilevat tavallisesta elämästä, johon ei oikeasti ole enää paluuta.


Toivoa sopii, että Amysta muistettaisiin musiikki tulevaisuudessa, toilailut ja sekoilut unohtuvat muutenkin, kun niille ei ole enää Amysta tekijää. Uudet tekijät niille löytyvät joka tapauksessa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Mitä kirjoittaisin Norjasta?


Pitäisi kirjoittaa tästä Norjan joukkomurhasta, mutta mitä näihin oikein enää sanoisi. Länsimaisessa onnelassamme todellakin on ihmisiä, jotka suunnittelevat joukkomurhia vuosia. Aika pelottavaa, kuinkahan monta tyyppiä nyt tästäkin tapauksesta saa lisäpontta suunnitelmilleen.


Norjassa, jos missä pitäisi riittää hyvää kaikille, mutta näinhän se menee, että siellä missä pitäisi voida hyvin, voidaan todellisuudessa helvetin huonosti.


Tämä tapaus veti jo voiton kaikista edellisistä jo pelkällä uhrimäärällään. En jaksa ymmärtää, mitä nämä joukkosurmaajat näillä teoillaan hakevat. Jotain sairasta huomiota kai. Ei tässä maailmassa todellakaan kaikki ihmiset ihania ole, mutta en tajua, mitä näillä tappamisilla haetaan.


Täytyy ihmisen keinot olla vähissä julistaa sanomaansa, jos kokee, että tappaminen jotenkin sitä sanomaa vahvistaisi. Joukkomurhan mediajulkisuuskin kestää todellisuudessa enää vain viikon, sitten siirrytään jo muihin aiheisiin. Pommi-iskut ja joukkomurhat kun alkavat olla länsimaissakin jo jokavuotisia tapahtumia valitettavasti. Sadan ihmisen joukkomurhat ovat tietysti jossain Kongossa tai muussa sodan runtelemissa maissa arkipäivää.


Ihmiset ovat tänä päivänä yksinkertaisesti helvetin sekaisin ja kun nettiin voi latailla ja kirjoitella kaikkea mahdollista, niin jotkut luulevat, että sillä tavalla nyt jotenkin jää historiaan, kun pistää kylmäksi sata ihmistä samalla. Mutta mitä enemmän näitä joukkosurmia tapahtuu, sitä vähemmän niiden tekijöitä muistetaan.


Ja ikävä kyllä myös uhreja.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Muistatteko vielä Cheatersin?



Muistatteko vielä taannoin Subilla pyörineen tosi-tv-sarjan Cheatersin, missä jahdattiin pettäjiä? Näitä "parhaita paloja" katsoessa tuntuu, että oma elämä on kaikesta huolimatta järjestyksessä.

torstai 21. heinäkuuta 2011

No nyt se Prinssi tuli sitten Suomeen


Prince eli taiteilija joka tunnettiin ennen nimellä Prince on nyt sitten ilmeisesti oikeasti tullut Suomeen.


Ymmärrän, että kaikki eivät halua tulla kuvatuiksi, mutta jotain ylimielistä on siinä, että ukko saapuu vain hetkeä ennen keikkaa Suomeen, piilottaa itsensä vilttiin ja painelee Areenalle. Näyttäytyisi nyt edes faneilleen kunnolla. Haastattelujen antamisesta on huolehtinut jo puoli Princen hovillista, mutta mies tuskin itse haastatteluja antaa.


En halua loukata miehen faneja, mutten itse ole ymmärtänyt, mistä mies on saanut neron maineen. Eivät hänen laulunsa heikkoja ole, mutta mielestäni mustan musiikin tekijöitä löytyy parempiakin. Tosin ehkä vain historiasta.



Prince kyllä osaa diivailun orja-tatuointeineen (miljonääri kun piti itseään levy-yhtiön orjana) ja muuten. Viimeiset suuret biisit taitavat olla vain siellä parinkymmenen vuoden takaisissa ajoissa. Kuten tämä Sinead O´Connorin laulama Princen laulu.


En voinut laittaa alkuperäistä kun yhtään säällistä Youtube-videota en mieheltä löytänyt. Syynä ilmeisesti ihmisten kommenteista päätellen, että Prince ei halua musiikkiaan Youtubeen.


keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kun rinnat valloittivat maailman


Aliisa kirjoitti blogissaan rintojen koon merkityksestä naisille. Hän päätyi siihen tulokseen, että jokaisen täytyisi olla tyytyväinen siihen, mitä luoja on antanut. Näin varmasti on.


Saman koko- ja itsetunto-ongelman kanssa kamppailevat miehetkin alapäänvärkkinsä kanssa. Vastakkainen sukupuoli tietysti kertoo toisen sukupuolen läsnäollessa, ettei tissien tai kalun koolla ole merkitystä, vaikka muuta todellisuudessa ajattelisi.


Jos rinnat olisivat ihminen, niiden täytyisi olla maailman kuuluisin ihminen. Sen verran ehtymättömästi rinnat hallitsevat maailmaa kuvien ja kirjoituksien muodossa. Ja näissä rintojen koolla taatusti on merkitystä. Yleensä luullaan, että miehet ne mekkalaa rinnoista pitävät, mutta jostain luin tänään, että vastasynnyttäneet äidit latailevat rintojensa kuvia nettiin ja vertailevat niitä siellä, että onko ne nyt riittävän seksikkäät synnytyksen jälkeen. Haloo, ei kai kenenkään tarvitse olla synnytyksen jälkeen pin up -kunnossa.


Olen miettinyt, että missä vaiheessa rinnat valtasivat maailman. Rintojen kuviahan löytyi jo kivikauden luolista. Mediateollisuus tietenkin räjäytti potin ja silikoniteollisuus. Sitä ennenhän povipommin täytyi oikeasti olla povipommi. Nythän silkkareilla saa povipommin kenestä tahansa. Jotkut silkkareista pitävät ja suotakoon heille se oikeus, jos jotkut haluavat sellaiset itselleen laittaa. Eipä kenenkään silikonit minulta ole pois, vaikka itse kallistun ihan luomujen puoleen.


Rintojen alkuperäinen fysiologinen tehtävä naisen anatomiassa ei varmaankaan ole olla kenenkään viihdykkeenä vaan vauvojen syöttövälineinä, mutta niin kuin kaikki muukin menneistä ajoista, on rintojenkin merkitys jokapäiväiseen ihmiselämään karannut käsistä.


Kesäisin varsinkin viikonlopun iltapäivälehtiä on vaikea selata läpi, ettei siellä olisi ainakin yksi juttu suuresta suomalaisesta seksitutkimuksesta tai lukijoiden kokemuksista kesäseksistä. Joillakin ilmeisesti kesä on jotenkin erityisen vilkasta aikaa seksuaalisesti. Niillä joilla ei, muuten vain kiusallista aikaa, kun seksistä puhutaan jatkuvasti.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Karjalan kunnailla


Nyt on vierähtänyt taas hetki, etten ole kirjoittanut tänne. Olin nimittäin reissussa loppuviikon Venäjän Karjalassa duunireissulla ja iltaisin ohjelman jälkeen viihdereissullakin, ja sen verran väsyneeksi pitkät matkat bussissa saivat, että on ollut väsynyt olo.


Eikä viimeisen illan liiat votkapaukut auttaneet asiaa. Venäjänmatkailu on todellakin kestävyyslaji muille kuin absolutisteille, suomalaisille miehille ja hyväkuntoisille. Joka tapauksessa hommat tulivat kuitenkin tehtyä.


Itse reissu oli mielenkiintoinen, kiertelimme vanhoja sota-ajan paikkoja. Eihän niistä tietysti kovin paljoa jäljellä ollut, mutta jotain kuitenkin. Kun jatkosodan alustakin on aikaa jo 70 vuotta, tietysti sopii toivoakin, ettei ainakaan räjähtämättömiä ammuksi loju jokapaikassa.



Kollaan taistelun muistomerkki oli muuten vuorattu Suomen poliisin eristysnauhalla. Millähän ilmeellä se oli sinne saatu. Roskainen muistomerkin ympäristö oli valitettavasti muutenkin. Ei ole kovin hyvin pidetty kunnossa. En tiedä, voisiko Suomen valtio jotenkin vaikuttaa asiaan. Onhan nämä kuitenkin, jos mitkä, historiamme tärkeitä muistomerkkejä.



Omaa viehättävyyttään hieman tai hieman enemmän ränsistyneessä Venäjän Karjalassa on. Muutama suomenkielentaitoinenkin jopa vielä löytyi. Hassua jotenkin ajatella, että luovutettu Karjalakin on joskus kuulunut Suomeen, sen verran eri maailmassa siellä nyt eletään.


Venäjän Karjala taitaa muutenkin olla Venäjänkin syrjäseutuja. Tiet olivat vain paikoin kunnossa. Potentiaalia alueessa olisi, metsiä ja nyt vainiolla olevaa peltoakin riittäisi viljelyyn. Toisaalta alueella on säilynyt luonto aika alkuperäisenä toisin kuin Suomessa, jossa miltei joka pläntti on tehokäytössä.


Tavallisessa ryhmämatkassa on puolensa, kaikki on järjestetty etukäteen, mutta kun lähtee tuntemattomien ihmisten kanssa reissuun, niin ei tiedä yhtään mitä odottaa. Minulla vieruskaveri suoraan sanottuna vittuili koko matkan enemmän tai vähemmän votkapäissään. Lopulta hermostuin oikein kunnolla ja minua on todella vaikea saada suuttumaan, mutta toisaalta reissulta löytyi todella mukava vantaalaisporukka, jonka kanssa kaverustuin ja he saivat oloni pääosin reissun ajaksi hyvälle tuulelle. Näinhän tämä menee.


Venäjän Karjalaan ei kyllä nirppanokkien kannata lähteä, sillä hotellit ovat Petroskoita lukuun ottamatta vähän mitä ovat. Aina ei kuumaa vettäkään saa ja mistään näppäristä hotellin avainkorteista on turha haaveilla. Aamupalat eivät ole mitään ruotsinlaivajättiannoksia vaan ilmeisen säästeliäitä. Palvelukin vaihtelee paikoittain, mutta useimmiten ystävällistä. Moni suomalainen voivottelee, että miksi siellä on niin ränsistynyttä ja moni paikka repsottaa, mutta ei se minua haitannut. En minä oletakaan olevan kuin vain yhden Suomen.


Venäjä on tunnettu kauniista naisistaan, varsinkin Petroskoissa poikamiehillä on vaikeuksia pitää silmiään kurissa.  Venäläinen nainen todellakin osaa pukeutua seksikkäästi ja naisellisesti. Sanotaan se nyt tässä vielä kerran, vaikka tiedän, että tätä on jo väsymykseen asti toitotettu.


Aunuksessa sattui hotellilla sellainen juttu, että minulle ilmeisesti yritettiin myydä elämäni aikana ensimmäistä kertaa seksiä. Täysin varma en ole, sillä venäjänkielentaitoni ei ole niin hyvä, että kovin hyvin kaikkea ymmärtäisin. Olin menossa jo syömään kun paikallinen minua hieman vanhempi, mutta viehättävä nainen, nappasi minut käytävältä.


Siinä sitten tanssittiin ja minä tietysti hölmönä suomalaisena luulin, että sehän on tainnut nyt tosissaan ihastua minuun, niin että syöminenkin jäi minulta väliin. No, totuutta ei koskaan tiedetä, sillä nainen katosi yhtä nopeasti kuin tulikin ja minä painuin jo suosiolla nukkumaan. Ehkä hän totesi, että minulla on joko liian vähän ruplia ja päässä liikaa votkaa, tai sitten tuo reppana haluaakin enemmän jutella kuin rakastella.


Minä tietysti uskon vetovoimaani. Heh.


Voisin kyllä hyvin kuvitella käyväni vielä joskus myöhemmin Venäjän Karjalassa uudestaan pienemmällä porukalla ja omalla autolla. Mutta saa nyt nähdä.



Tämä kuva on Sortavalasta. Kaupungissa on säilynyt mukavasti myös 30-luvun puisia suomalaisrakennuksia.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Rocket man


Kun Elton John esiintyy Pori Jazzeilla tänä viikonloppuna, niin laitetaan suosikkibiisini Elton Johnilta. Eltonin uran alkupään tuotannossa kun ei ole mitään hävettävää. Paitsi noissa esiintymisasuissa.



Pori Jazzeista tuli mieleen, että miksi kaikkien festarien täytyy tänä päivänä yrittää olla jotenkin kansainvälisen hienoja tai muuten poikkeavia.


Lueskelin tuossa kritiikkiä Tangomarkkinoista Hesarin yleisönosastosta, jossa kirjoittajat valittivat, että alkuperäinen idea on hukassa. On kuulemma liikaa seminaaria ja argentiinalaista seminaarin pitäjää. No, siitä en osaa sanoa, minusta Tangomarkkinat vaikuttivat aika ehdalta suomalaisjuhlalta ja toisaalta on hyvä, ettei kykitä täällä Suomessa vain omissa jutuissamme.


Lisäksi tuntuu Tangomarkkinoiden suhteen omituiselta, että jokavuosi tangosävellyskilpailun voittaa joku julkkis, jotka vieläpä ilmoittavat, etteivät ole koskaan aikaisemmin säveltäneet tangoa ja sanovat yllättyneensä voitosta. No jaa, näinköhän tämä on yllätys. Eiköhän niissä tuntemattomissakin olisi hyviä sävellyksiä? Eikö kilpailujen olisi tarkoitus olla vähän kykyjenetsintäkilpailukin?


Itse istuin siellä Tangofinaalissa kuuntelemassa ja niin tasaista homma oli, että en oikein usko, että voittaja Mervi Koposta olisi jotenkin suosittu sukupuolen takia. Musiikki on makuasia ja siitä harvemmin kannattaa ruveta riitelemään. Itse tykkäsin eniten Maria Tyysterin laulusta. Hänessä oli mielestäni vielä sellaista tulevaisuuden karismaa. Se Tangomarkkinoista.


Niin varmasti Pori Jazzeiltakin on alkuperäinen idea kateissa. Eikö sen suurin anti ala olla siinä, että siellä näyttäytyvät kaikki poliitikot ja muut jotka luulevat olevansa jotain?


Vantaalta lopetettiin perinteinen Ankkarock, alunperin vantaalainen Juhani Merimaan firma keskittyy ilmeisesti järjestämään Ruisrockia. Että näin. Mutta eipä taida suomalaisille festareille muutenkaan enää saada kuin muutaman todella ison nimen kesässä. Niin ahneita taitavat ulkolaiset bändit ja managerit olla. 90-luvulla Suomeen saatiin kesäfestareille todella paljon silloin kuumia nimiä. Mutta ajat muuttuvat.


 

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kohtele minua huonosti


Minulla meni kuukausia tässä keväällä, etten lukenut juuri mitään kirjoja. Ja kuten arvata sopii, niin tartuin sitten parisuhdehelvetistä kertovaan Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -runokirjaan. Olisi todellakin pitänyt tarttua johonkin muuhun kirjaan, kun itselläänkin on ollut pettymyksiä tässä maailmassa viime aikoina.



Niin ja jos joku ei tiedä, mistä kirja kertoo, niin Tikkasen avioliitosta kirjailija Henrik Tikkasen kanssa, joka ainakin tämän kirjan mukaan oli varsinainen juoppo ja despootti.


Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, ei siinä mitään, mutta kuitenkin mieleen tulee koko ajan, että miksi helvetissä tämä nainen sitten roikkuu miehessä, jos tämä on kuin vaatelias pikkuvauva ja vaatii vieläpä seksiäkin päivittäin, ei arvosta eikä kunnioita ja vieläpä välillä hutkiikin rouvaa. Mutta ehkäpä sellaista suurta rakkautta on todellakin jossain olemassa, joka kestää kaiken. Itse en ole sellaista kyllä nähnyt. Mutta tuskinpa tässä miehessä olisi roikuttu, ellei tämä olisi ollut tunnustettu taiteilija.


Provosoivasti sanottuna, olen kyllä itse olen tullut sen verran kyyniseksi, että alkaa vaikuttamaan siltä, että juuri mahdollisimman ikävä mies takaa pitkän parisuhteen, sellaiseen johon naiset sitoutuvat. Mitä törkeämmin mies käyttäytyy, huijaa ja pettää, sitä enemmän häntä rakastetaan. Harvemmin naiset pidempiaikaisesti kilteistä innostuvat.


Itse haluaisin kyllä lukea joskus miehen kirjoittaman kirjan surkeasta avioliitosta tai suhteesta. Yhtään sellaista ei tule edes mieleen, kun mies kai on syyllinen lähtökohtaisesti suhteiden epäonnistumisellaan joko kiltteydellään tai despoottisuudellaan. Tai sitten hän on vain törkymies, joka jättää naisensa nuoremman naisen takia.



Rupesin miettimään, että itse asiassa en ole itse lopettanut yhtään suhdetta, vaikka asia on mielessä käynytkin, eikä syy ole siinä, että haluaisin kenessäkään väkisin roikkua, vaikka luopuminen onkin joka kerta yhtä vaikeaa. Olen yksinkertaisesti liian lojaali valittuani kohtaan ja aloite on tullut sitten toiselta. Tyhmää tietysti, sillä vastaavaa lojaalisuutta en ole saanut sitten itse osakseni.


Ehkä minä olen miespuolisia märtatikkasia, jotka jatkaisivat vaikka kuinka surkeaa suhdetta, koska uskovat, että tämäkin voi olla sitten merkityksellistä ja ikuista, vaikka ei nyt miltään suurelta onnelta tällä hetkellä tuntuisikaan. Mutta minähän olen ajastani jäljessä näissä asioissa.


Ehkä tässä vuosien varrella kuitenkin vielä ehtii muuttumaan juopoksi despootiksi ja kenties tunnustetuksi taiteilijaksi, niin asiat kääntyvät sitten taas päälaelleen.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Esa Seinäjoella


Käväisin viime viikonlopulla duunikeikalla Seinäjoen Tangomarkkinoilla. Tässä pientä kuvakavalkadia, aina sitä ehti omalla rakkaalla ja teipatulla pokkarikamerallakin muutaman kuvan ottaa. Tangomarkkinat oli mielenkiintoinen ja kasvattavakin kokemus. Seinäjoella osataan todellakin juhlia. Kaupungin keskusta on mukavan kompaktin kokoinen. Itselläni on pohjalaisia juuri jonkin verran, joskin Lappajärveltä, mutta kai tämä jollain tavalla kotiseutumatkailustakin kävi.



Tikkurilan asemalla junaa aamukahdeksalta odottelemassa.



Jossain päin Suomea junassa.



Ankeassa tupakkavaunussa.



No nyt ollaan Seinäjoella. Juna menee käsittämättömän nopeasti Seinäjoelle vain kahdessa ja puolessa tunnissa. Ei sinne kannata oikein autolla ajaakaan.Takaisin tullessa ei junassa ollut tosin edes ravintolavaunua ja uskomatonta kyllä, eväskärryn korttilaite oli rikki, joten ei ollut ihan hirveän mukavaa reissata takaisin nälissään.



Hotellihuoneen ikkunoista on kiva kuvata kaupunkinäkymiä. Tämä on hotelli Lakeudesta. Ja kun aamukahdelta pääsi humusta nukkumaan, niin unihan ei tietysti heti tule, niin sai sentään seurata vielä toisten juhlintaa.



Vielä on hiljaista.



Torilla tavataan.



No täs ois nyt sit se Lakeuden risti.



Ja täs se Seinäjoki.



Iltakuva. Sori epätarkkuus. Kaikkeen se teipattu pokkarikamera ei enää pimeällä pysty.



Taaaaartu mikkiiiiiiiiiin!!!!!



Sade ja ukkonen pääsi sitten yllättämään lauantaina. Onneksi, sitä ennen olikin tuskaisen kuumaa.



Kiepahdin sitten vielä Tuurissa.



Ja eiku kotiin.


PS. Mulla on käytössä nyt kommenttien hyväksyntä, joten älkää ihmetelkö, jos kommentit ei heti näy. Muutenkin on vähän pitänyt kiirettä, mutta yritän kirjoittaa blogia niin usein kuin pystyn. Torstaina lähden sitten taas reissuun.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Syksyn sävel retroilua



Olen jäänyt koukkuun Maikkarilla perjantaisin pyörivään Syksyn Sävel -retroilusarjaan. Aikaisemmin muistin Syksyn sävelen sellaisena vähän väsähtäneenä laulukisana, mikä se viimeisinä aikoinaan olikin. 70-luvulla sen sijaan menoa ja ytyä riitti. Mukana oli tosi hyviä sävelmiä ja sanoituksia. Tämän Raittisen biisin kaltaisia biisejä ei kyllä enää tänä päivänä tehtäisi ;)

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mestarin viimeinen lähtö




Kuva: iltasanomat.fi/Hannes Heikura


Tänään tuli tieto hiihtolegenda Mika Myllylän kuolemasta. Vaikka Myllylän elämä oli ollut tuskaista suossa rämpimistä kymmenen vuoden takaisten Lahden MM-kisojen jälkeen, tuli kuolema silti yllätyksenä. Näin se on aina nuorehkon ihmisen kohdalla, vaikka tällä olisikin pahoja päihdeongelmia ja elämä muutenkin päin helvettiä. Mika Myllylä -tarinoita on Suomi periaatteessa täynnä.


Kuten aina, Myllylänkin äkillistä kuolemaa verhoaa salaperäisyys, mutta rivien välistä kykenee ehkä lukemaan, että kyseessä on/saattoi olla itsemurha. Varmuutta ei tietysti saada vielä vähään aikaan ja eikä tämäkään tieto tuo Myllylää takaisin. Jollain tavalla tuntuu, että mies ikään kuin kuoli jo kärähtämisensä jälkeen Lahden kisoissa. Ei hän ainakaan saanut elämäänsä järjestykseen, vaikka ulkonaisesti se olisi ollut mahdollista. Oli vaimo ja työpaikkakin. Mutta kenenkään ihmisen tuskaa on vaikea lähteä arvioimaan, sen tietää ihminen itse.Loppuaikoinan Myllylän tuskan näki jo miehestä otetuista kuvistakin.


Myllylän julkisuuskuva oli vahvasti kahtiajakoinen. Ennen Lahtea hän oli se koko kansan rakastama suostakin selviävä sisupussi ja varsinkin viimeisinä vuosinaan sitten tuttu käräjiltä tapeltuaan tai muuten sekoiltuaan. Vaikka aina väitetään urheilijoiden joutuvan syöksykierteeseen uransa jälkeen, harvalla urheilijalla se syöksykierre oli yhtä paha kuin Myllylällä.Se ei sitten pysähtynyt, vaikka en usko, että Myllylää täysin yksin jätettiin koskaan. Ainakin vaimo tuntui jaksavan yrittää kauan.


Aina kun tunnettu ihminen kuolee, riittää hänellä kavereita. Mutta en muista nyt julkisuudessa paistattelevien nykyisten ja entisten hiihtoliittolaisten taistelleen lehtien palstoilla Myllylän puolesta. Toivottavasti he ovat sitä tehneet muuten. Ei varmasti mene kauan kuin mediaakin syytetään Myllylän kohtalosta. Tavallista syöksykierteeseen kuollutta ihmistä muistelee taas kovin harva.


Toivottavasti joka tapauksessa jo kymmenen vuotta kestäneelle oikeusfarssille liittyen Lahden tai sitä edeltäneisiin doping-skandaaleihin tulisi nyt loppu. Ja ihmisiltä löytyisi rohkeutta tunnustaa tekojaan. Myllylähän omista teoistaan viime kädessä maksoi sitten hengellään.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Albert ja Charlene: Onneako?


En todellakaan ole rakkauden onnen asiantuntija, mutta Monacon Albertin ja Charlenen häitä katsoessa tuli kiusallinen olo. Pari kun ei varsinaisesti hehkunut onnea häissään. Jotkut ovat väittäneet parin hehkuneen onnea, mutta en tainnut katsoa sitten samoja häitä.


Yleensä en katso näitä kuninkaallisten häitä ja en mene mielellään edes tavallisten ihmisten häihin, tosin ei montaa kertaa ole pyydettykään. Minulla tulee häissä joka tapauksessa onneton ja reppana olo ja tunnen niissä itseni lähinnä ylimääräiseksi ihmiseksi, jolla ei tunnu olevan oikein kenenkään kanssa yhteistä.


Mutta Charlenea katsoessa tämä vaikutti lähinnä uhrilampaalta. Entisaikojen neuvostojohtajienkin tavatessa oli suudelmissa enemmän intohimoa kuin ruhtinasparin suudelmassa. Tuli sellainen olo, että häät järjestettiin, koska näin oli pakko. Ilmeisesti ruhtinatar yrittikin ottaa jalat alleen jo muutaman kerran ennen häitä. Tässä tapauksessa morsianta ei ryöstetty häistä vaan häihin.


Vähän vaikea ennustaa tälle pariskunnalle pitkää tulevaisuutta, kun tärkeintä taitaa olla uuden ruhtinaan synnyttäminen, vaikka Albertilla tuntuu jo lehtolapsia riittävän, mutta heillähän ei tietenkään ole asiaa kruunuun. Albert on kuitenkin jo yli viisikymppinen piintynyt naistenmies, niin tuskin hän yhtäkkiä koti-isäksi muuttuu. Tosin jos keillä on kiemuraiset rakkauskuviot niin Monacon ruhtinasperheellä muutenkin. Ja onnettomat rakkauskuviot.


Rakkausavioliittojahan nyt kuninkaallisissa perheissä ei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä ylipäätään vielä solmittu. Joten ehkä tässä Albertin ja Charlenen tapauksessa palataan vanhojen aikojen ruotuun.


Mutta jos kuninkaallisten häät villitsevät, niin ihmiset ovat muutenkin seonneet häihin. Jo aivan tavalliset ihmiset upottavat omaisuuksia ja ennen kaikkea jumalattomasti aikaa häiden valmisteluun. Sen verran kyyninen ajattelija olen, että harva avioliitto edes kestää, joten kannattaako niihin upottaa edes omaisuuksia ja suuria toiveita.


Riittäisikö vähän pienempi huuto? Vaihdetaanko näissä tavistenkin häissä sitten vain yhtä kylmäkiskoisia suudelmia kuin Monacon häissä? Että kunhan saadaan hienot häät vain aikaan ja aloitettua sitä unelmaa talonrakentamisesta ja kahdesta lapsesta. 

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Sulle, mulle ja vielä kerran mulle


Vantaan kaupunginjohtaja Jukka Peltomäki kärähti erään arkkitehtifirman suosinnasta ja firman edullisessa vuokrakämpässä asumisesta ennen kuin edes ehti virkaansa astua. Ko. herralla tosin ei historiassakaan ole ollut täysin puhtaat paperit, ja ilmeisesti ei toinen mahdollisuuskaan miestä sitten muuttanut.


Kukaan ei nyt tietysti ole syyllinen ennen kuin toisin todistetaan, mutta saa nähdä.Todennäköisesti mies saattaa silti luikerrella tukalasta tilanteestaan ulos. Onhan sitä Suomessa kansanedustajaksikin palattu ihan valtakunnanoikeudesta asti.


Kerrottakoon heti alkuun, että itse olin kymmenen vuotta duunissa tiedottajana Vantaan kaupungilla, mutta koska lähdöstäni sieltä on jo yli vuosi koen voivani kirjoittaa objektiivisesti kuntahallinnon päätöksentekokulttuurista. Itse en ko. herran kanssa ollut missään tekemisissä, mutta ihmiset kyllä sanoivat hänen vaikuttaneen  ylimieliseltä ja "opettavaiselta" , nyt se taisi hänelle vain kostautua.


Kuntien päätöksenteko on farssia, kuten Peltomäen valinta kaupunginjohtajaksi jo osoittaa. Miehen kytköksistä leijonanosaan Vantaan maankäytön suunnittelu-urakoista tiedettiin, mutta hänet valittiin silti kaupunginjohtajaksi. Osittain syy oli siinä, ettei parempaakaan vaihtoehtoa ollut tarjolla, kun kukaan varteenotettava haastaja ei paikkaa hakenut, koska uuden hallituksen odotetaan kuitenkin yhdistävän väkisin pks-seudun kaupungit.



Todellisuudessa valtuusto ei edes kuntien asioista päätä. Todellinen valta on kaupunginjohtajilla, apulaiskaupunginjohtajilla, kaupunginhallituksen puheenjohtajalla ja ehkä joissain tapauksessa kaupunginvaltuuston puheenjohtajilla. Useimmiten valtuuston puheenjohtajat ovat vain seremoniamestareita. Muu valtuusto on lähinnä kumileimasin, vaikka äänensä paikallislehtien valtuustokokouksien lyhennelmissä kenties saavatkin. Tällaisessa muutaman hengen valtapolitiikassa on aina vaarana, että vallanpitäjät kuvittelevat tietävänsä mikä on kuntalaisille oikein, oli päättäjien keinot sitten mitkä tahansa.


Mitään todellista avoimuutta kuntien päätöksenteossa ei ole. Tiedottajana itsekin kirjoitin lähinnä vain positiivisista asioista, mikä tietysti jokaisen organisaation tavoitteena on. Usein ajattelin, miten harvoin toimittajat kaivoivat päätösten taustoja. Yllättävän harvoin näin tapahtui.


Kuntien työntekijöiden keskuudessa elää eräänlainen pelon kulttuuri, vaikka itse sain olla suhtkoht rauhassa. Huomauttelua kuitenkin tuli, jos jotkut sanavalinnat eivät olleet riittävän "positiivisia". Moni kuntatyöntekijä ei pidä siitä, miten asioita johdetaan, mutta kukaan ei uskalla puhua. Osa vain sulkee silmänsä ja ajattelee vain omaa osastaan suuresta rattaasta. Lausuntoja medialle antavat vain keskitasoa korkeammat johtajat. Onneksi muutama änkyrä työntekijöistä aina löytyy, jotka "vuotoja" tekevät. Heitä sitten tietenkin pidetään ikävinä ja yhteistyökyvyttöminä ihmisinä.


Suomessa kuntien päätöksenteosta kirjoittaminen on yllättävän kilttiä. Se johtuu osin siitä, että kuntien monimutkaiseen päätöksentekoon ja todellisiin kähmintöihin kulissien takana on erittäin vaikea päästä käsiksi, jos asioihin ei ehdi perehtyä. Harvassa lehdessä on pitkän linjan kuntatoimittajaa, joka näkisi tai haluaisi nähdä kulissien läpi. Vaarana on aina, että kuntatoimittaja itse muuttuu osaksi herrojen kaveririnkiä.


Poliittinen valta on kunnissa luisunut aika kauaksi rivikuntapoliitikoilta. Ihmettelen, että miksi niihin valtuustoihin on ylipäätään tunkua. Kuntalaiset itsehän ovat menettäneet jo aikaa sitten uskonsa, että voisivat jotenkin vaikuttaa kotikuntansa asioihin, eikä ajatus edes kovin kaukana todellisuudesta ole.


Uusin katastrofi kuntamaailmassa tulee tämän hallituksen aikana. Kokoomuslaiset tulevat armottomasti yhdistämään kuntia ympäri Suomen ja väittävät, että nyt palvelut paranevat. "Raskaasta hallinnosta" on heidän mielestään päästävä eroon, vaikka he tietävät varsin hyvin, että hallinto edustaa kuntien budjeteista 1-2 prosenttia.


Todellisuudessa heidän haaveenaan on julkisten palveluiden vähentäminen. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että palvelu ei voi parantua, jos reissaa viidenkymmenen kilometrin päähän entisen kymmenen kilometrin sijasta terveyskeskukseen, jossa sielläkään ei ole yhtään omaa lääkäriä vaan ostopalvelun kandilääkäreitä.

Gadgetissa oli virhe