35 vuoden syyllisyys

Eräänä päivänä telkkarista tuli ohjelma, jossa haastateltiin amerikkalaista 35 vuotta syyttömänä vankilassa istunutta miestä. Mies oli tuomittu 70-luvulla, jolloin dna-testejä ei ollut käytössä. Mies istui vieläpä niinkin kuvottavasta rikoksesta kuin lapsenraiskaus.

Hän oli sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja sattui sopimaan tuntomerkkeihin. Ja poliisit tarvitsivat pidätyksen, kun ihmiset vaativat syyllistä pöytään. Todisteet miltei tekaistiin ja tutkinta tehtiin niin ja näin, ja ei muuta kuin istumaan .Mutta kun dna-testit tulivat, hänen syyttömyytensä todistettiin nopeasti.

Mies tuomittiin 19-vuotiaana, joten häneltä vietiin paras nuoruus, mahdollisuus perustaa perhe ja ura. Mies pohti vapauduttuaan, mitä hänestä olisi voinutkaan tulla. Hänelle ei koskaan annettu mahdollisuutta tietää minkälainen hänen elämänsä olisi voinut olla, koska oikeusjärjestelmä päätti hänen olevan syyllinen. Todennäköisesti miehen hylkäsivät myös ystävät ja lähimmäisetkin. Harva kun haluaa olla tekemisissä lapsenraiskaajan kanssa.

Miten tuollaisesta kohtalosta voi toipua? Miten voi olla vihaamatta järjestelmää? Mies tuntui kuitenkin rauhalliselta, eikä vannonut kostoa. Ehkä 35 vuoden aikana tajusi, että vapaus ja oikeus elää on tärkeintä.

Haluaisin ajatella, että Suomessa moinen ei olisi mahdollista, mutta istuuko Suomessakin kovista rikoksista tuomittuja syyttömiä? Meille ainakin kerrotaan, ettei se ole mahdollista. Mutta mikään järjestelmä ei ole erehtymätön. Kansahan yleensä tuomitsee jo pelkistä syytöksistäkin, kuinka paljon suomalainenkin oikeusjärjestelmä lähtee mukaan lynkkausmentaliteettiin, kun syyllinen on löydyttävä, että saataisiin rauha.

Tämä ohjelma jäi mieleeni kummittelemaan. Minkälaiselta tuntuisi tulla tuomituksi syyttömänä? Tiedät itse olevasi syytön, mutta et voi todistaa mitään, koska kukaan ei usko sinua. Mitä sitä tekisi? Raivoaisi oikeussalissa? Pyytäisi presidentiltä armahdusta, joka pitäisi sinua mitä inhottavimpana rikollisena. Anelisi armoa, pyytäisi juttuaan uudelleen ja uudelleen käsittelyyn, vaikka paperisi revitään heti kättelyssä.

Ihmisen elämä voi sujua kivuistakin huolimatta onnellisesti, kunnes tulee tuomituksi murhasta tai jostain muusta peruuttamattoman kovasta rikoksesta. Mieleeni tuli tämä Anneli Auer, onko hän kylmäverinen tappaja vai laitetaanko syytöntä vankilaan? Todisteistahan voisi päätellä molempiin suuntiin.

Pohdin myös, että miten ihminen jatkaa elämää, jos hänet on tuomittu oikeasti syyllisenä murhasta, lapsenraiskauksesta tai jostain muusta yhtä kauhistuttavasta. Miten ihminen rakentaa itsensä uudelleen? Kieltääkö hän tekonsa? Häviävätkö kaikki entisessa elämässä olevat ihmiset? Mitä hän tekee, kun vapautuu? Pystyykö itselleen antamaan anteeksi vai elääkö jotain elämää, mitä voi vain kutsua elämäksi?

Ihminen voi tosin pitää itseään sielullisessa vankilassaan, vaikka ei olisi tehnyt mitään rikollista. Ihminen voi rankaista itseään loputtomiin joistakin asioista menneisyydessä, joille ei voi enää mitään ja kieltää itsensä olevan onnellinen. Ihminen voi tuntea olevansa huono, koska hänelle on näin sanottu ja hän voi tuntea, ettei ole ansainnut onnellista elämää ihan miljoonasta eri syystä.

Tällainen tuomio on yhtä tappava kuin oikea vankila.