sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Julkkisehdokkaat


Aina kun eduskuntavaalit lähestyvät, on tapana taivastella julkkisehdokkaiden määrää. Katsokaapa tätä listausta. Minä en taivastelisi, sillä Suomessa on oikeus kenen tahansa ruveta ehdokkaaksi, mikäli näin itse haluaa ja muut reunaehdot täyttyvät. Sehän on se on demokratiaa.


Eri homma on pohtia, mitkä ovat julkkisehdokkaiden edellytykset tehtävään. Itse asiassa ne ovat erinomaiset. Poliitikon työ on nimittäin tänä päivänä juuri julkisuuden tavoittelua tai julkisuuden välttelyä. Kuka sen taitavammin taitaisi, kun julkkis itse. Asiakysymykset voi laittaa avustajien selvitettäväksi.

Ja niin sitä valitaan moneen muuhunkin työhön henkilö, joka ei ole pätevin. Mikä lopulta pätevöittää kansanedustajan työhön? Eikö kansanedustajan tehtävä ole edustaa kansaa sekä hyvässä että pahassa?


Vanhan hokeman mukaan kansa saa sellaiset edustajat kuin se ansaitsee. Tosin näinkään asia ei ole. Isompien puolueiden valtaa pönkitetään ajastaan jääneellä vaalijärjestelmällä, joka suosii tietenkin isoja puolueita. Tosin tämä vaalijärjestelmä juuri takaa julkkisehdokkaiden pääsyä eduskuntaan.


Ammattipoliitikot ovat he itsekin tänä päivänä julkkisehdokkaita. Aivan samalla tavalla hekin kertovat naistenlehdissä parisuhteensa karikoista tai erälehdissä metsästysharrastuksestaan. Vain harva ammattipoliitikko on sulkenut täysin yksityiselämänsä julkisuudelta. Osa jopa riekkuu Seiskan juhlissa pintajulkkisten kanssa.


Joka vaaleissa vähintäänkin muutama julkkisehdokkaaksi leimattu pääsee läpi. Usein he katoavat takarivin taaveiksi, eivätkä kommentoi politiikkaa lainkaan julkisuudesta. Kuka ei pitäisi Juha Miedosta, mutta muistatteko hänen poliittisia linjauksiaan. Onko niitä häneltä kysyttykään?


Ammattipoliitikot haluavat puolueihinsa julkkisehdokkaita, mutta tuskin he haluavat heistä vakavasti otettavia kilpailijoita itselleen. Niinpä esim. näyttelijä Risto Autio kertoi turhautuneensa hommaan, kun ei saa itselleen haastavia tehtäviä. Toisaalta ministerinsalkku taas oltiin valmiita antamaan Tanja Karpelalle, ilmeisesti imagosyistä. Usein valtapuolueet asettavat nuorehkon edustavannäköisen naisen vähemmän merkityksillisille ministerinpaikoille. Tärkeät paikat pidetään tietenkin puolueen sisäpiirillä, joka useimmiten koostuu miehistä.


Julkkisehdokkaiden tehtävä on myös palvella puolueen tarkoituksia juuri oikealla hetkellä. Esimerkkitapaus tällaisesta ehdokkaasta on vihreiden Jani Toivola. Hän on julkihomo ja kun tällä hetkellä käydään politiikassa loppumatonta homosotaa, hän saa helposti palstatilaa, koska on valmiiksi kansan tuntema hahmo. Politiikan peruskäsitteetkin häneltä tosin on hukassa näkemieni tv-haastattelujen valossa.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Jäisen maan päiväkirja



Nyt uusi kirjani on ihan virallisestikin markkinoilla. Värkkäsin jo pienen sivunkin valmiiksi, josta löydätte tietoa kirjasta. Sivuille pääsette tästä. Sieltä löytyy tietoa, miksi halusin kirjoittaa juuri tämän runokokoelman, ja mistä kirjaa voin hankkia.


Sekä pari vanhaa haastattelua.


Googlekirjoihin pitäisi tulla runojani näytteeksikin, mutta vielä en löytänyt kirjaani sieltä.

Ne, jotka ovat facebookissa, löytävät kirjan sivut myös sieltä hakemalla kirjan nimeä. Sen verran aikaa seuraava minäkin olen, että facebook-sivut värkkään.


Olen kirjoittanut jo uusiakin runoja ja tyyli tulee muuttumaan aika radikaalisti tästä kirjasta.


Tosin hauduttelen myös erästä romaaniaihetta, jonka kirjoittamisen aloitin 16-vuotiaana. Olisi aika saada romaani valmiiksi, kun aika on kulunut aloitusajankohdasta miltei puolet lisää.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Erään runoilijan päiväkirjat


Olen jäänyt pahemman kerran koukkuun runoilija Pentti Saarikosken päiväkirjoihin. Viimeisimpänä ahmaisin Toipilaan päiväkirjat. Tahtoo sanoa, että päiväkirjat ovat ajalta Pentin vaivuttua deliriumiin eli kansanomaisemmin juoppohulluuteen. Pahaksi onneksi moinen sattui visiitillä Lontooseen, mistä Pentti lennätettiin vanhan kunnon Hesperiaan lepäämään ja toipumaan.


Sopii kysyä miksi näistä Pentin päiväkirjamerkinnöistä pidän. Kaveri kun kirjoittaa käytännössä ilman kappalejakoa. Kirjan lukuja on vielä epätodennäköisempää löytää. Siinä mestarit eroavatkin muista. He saavat täysin arkipäiväisetkin asiat kuulostamaan suurelta filosofiselta pohdiskelulta ja teksti tuntuu luettavalta, vaikka se halveksii kaikkia taiteen sääntöjä.


Saarikoski ei ole edes mikään erityisen miellyttävä persoona. Hän on täydellisen itsekeskeinen ja näkee koko maailman itsensä kautta. Haukkuu ex-vaimot ja vaatii lämpöä muilta, vaikka kertoo, ettei itse kykene sellaista antamaan. Haukkuu häntä haukkuvat lehdet, vaikka etsii itsestään kirjoitettuja juttuja.


Saarikoski oli kuitenkin aikaansa edellä. Tänä päivänä rohkeat paljastuskirjat itsestään ovat peruskauraa ja sellaisia jopa odotetaan. Vähintäänkin paljastuskirjoissa täytyisi paljastaa ystävistään jotain epäedullista tai henkilöhakemiston täytyy olla mittava. 60- ja 70-luvun vaihteessa epäilen, että moni julkkis ei moiseen itseruoskintaan kuin Pentti, olisi ryhtynyt. Pentti kertookin, että hänen päiväkirjansa haukuttiin lyttyyn. Aika ei tuolloin ollut kypsä hedonistiselle itsensätarkastelulle, kun taas tähän aikaan kaikki itsessään kieriskely kiinnostaa, kunhan tutkiskelijan julkisuusarvo on riittävä.


Jollain tavalla olen kokenut Saarikosken kanssa hengenheimolaisuutta, vaikka en juo lähellekään yhtä paljon hän. En edes menestynyt erityisemmin koulussa, enkä ole lahjakkuudellani mitä luultavammin ketään häikäissyt. Minulle kielten oppiminen on työn takana ja senkin menestyksen minkä olen saavuttanut, olen saavuttanut sitkeällä pommittamisella ja muutaman avainhenkilön käännyttämisellä taakseni.


Saarikosken päiväkirjoissa minua kiehtoo Pentin itseanalyysi. Tietty ikuisen ulkopuolisuuden tunne vaikka olisikin kiinteä osa seuruetta tai ryhmittymää. Omalla tavallani minunkin on vaikea osoittaa hellyyttä ja vaikeampi on vielä ottaa sellaista vastaan, ja tunnen syntyneeni vanhana kuten Pentti. Pyörin liikaa itsessäni, vaikka olenkin ympäröivästä yhteiskunnasta kiinnostunut. Minullakin on pakottava tarve lähteä ujona ihmisenä mukaan kaikkeen sellaiseen, jonka tiedän olevan itselleni vaikeaa ellei mahdotonta. Minulla tosin ei ole tarvetta erityiseen julkisuuteen kuten Pentillä, vaikka olen kiinnostunut julkisuudesta ilmiönä.


Mitä luultavammin olisin kuitenkin ikionnellinen, jos saisin julkaista omat päiväkirjani, joilla ei välttämättä olisi tekemistä todellisuuden vaan kuvittelemani todellisuuden kanssa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Aivan ensiksi tahtoisin löytää sopivan ehdokkaan


Uutta eduskuntaa kohti mennään. Miettimällä mietin, että miten saisin innostettua itseni vaalihuumaan. Vuosi vuodelta olen ollut innottomampi politiikan suhteen, vaikka sitä varsin aktiivisesti seuraankin jo työn puolesta.


Menneessä elämässäni olen äänestänyt muistaakseni seuraavia puolueita: Vasemmistoliitto, Vihreät, SDP ja SKP. Joka kerta tosin enemmän ehdokasta kun puoluetta. Tulipa siis nyt selväksi toimittajan puoluekannatkin, kun niitä joskus niin kovasti kaivattiin.


En kuitenkaan löytänyt kyseisistä puolueista pidemmän päälle kotiani, olen kuitenkin turhan juntti ja osin myös vanhakantainen ajatuksiltani. Konservatiiviset puolueet taas vieraannuttavat ehdottomuudellaan.


Olen siis kaikinpuolin ristiriitainen paketti, jonka on mahdotonta löytää itselleen sopivaa puoluetta. Olen perusluonteeltani sosiaalinen erakko ja kaikkea vastustava vastarannankiiski, joten minulle lienee ainoa vaihtoehto perustaa oma puolue, mikäli haluaisin politiikassa perinteisellä tavalla puolueiden kautta vaikuttaa.

Nyt minun pitäisi kai innostua persuista ja jossain vaiheessa innostuinkin, mutta lähemmäksi vaalit tulevat, sitä enemmän käy selväksi, että puolue elää ja kuolee Soinin mukana. Lisäksi en pysty allekirjoittamaan kaikkia heidän vaalilinjauksiaan.


Saatan kyllä äänestää Soinia, ihan vain ärsyttääkseni persuihin alentuvasti suhtautuvia valtapoliitikkoja, tuo alentuvuus tulee takaamaan persuille jonkinlaisen vaalivoiton. Sillä persuja halveksuessa halveksutaan myös tiettyä kansanosaa, mikä valtapoliitikoille on merkinnyt sitä kansanosaa, jota ei ole suomalaisiin menestystarinoihin haluttu mukaan.

Tällä hetkellä en edusta minkäänlaista puoluekantaa. Minä uskoisin kyllä kansanliikejohtajiin, mutta minua vakuuttavaa en ole vielä löytänyt.


Kuluneesta eduskuntakaudesta en oikeasti tahdo muistaa mitään muuta kuin kohuja. Toimittajan kai pitää kohut tunteakin (niitä kaivaakin). Mutta jotain huolestuttavaa on, etteivät poliitikot tahdo enää saada ajamiaan asioita esille.


Kyllä media niistäkin kiinnostuisi, mutta poliitikoilla (kansanedustajilla) ei tunnu olevan kykyä saada itseään positiivisessa mielessä julkisuuteen. Johtuisiko sitten siitä, ettei heillä ole sanottavaa. Valtapuolueiden poliittinen liturgia on aivan yhtä heppoista kuin Soinin sutkautukset, vaikka valtapuolueet itseään mainostavatkin "asiapoliitikkoina".


Yksi asia on varma. Poliitikot ovat menettäneet kansan silmissä sen vähänkin kunnioituksen, mikä heillä on joskus ollut. Useampi kansanedustaja lopetti uransa sanoen suoraan, että vuodet sylkykuppina riittivät.


torstai 17. maaliskuuta 2011

Kuinka paljon vittuilua ihminen kestää?













Edellä oli lyhyt näyte Roast-julkkisten pilkkaussarjasta, joka pyörii nyt Suomessakin. Ohjelman idea on sen verran käsittämätön, että sitä on vaikea käsittää todeksi.


Roastiin saapuu yleensä uransa parhaat päivät nähneitä julkkiksia julkisesti vittuiltaviksi. Tässä näytteessä pääsankarina toimii ystävämme David Hasselhoff, jonka surullisen kuuluisat viime ajat me viihdemaailmaa seuraavat tiedämme.


Kuinka paljon vittuilua ihminen kestää? Riittäisikö teillä kantti mennä haukuttavaksi? Minulla ei, sen verran sitä on elämässä saanut vittuilua osakseen oman persoonan vajavaisuuksien tähden.


Tai mistäs sen tietää, jos joskus vielä on maailman hyvyyteen uskonsa (täysin) menettänyt runoilija-toimittaja, jonka ainoa keino saada tyydytystä surkeaan elämäänsä on mennä roastattavaksi.


Amerikkalainen julkisuuskulttuuri (ainakin, miksei Suomenkin) perustuu eräänlaiseen julkkisten pilkkaamiseen, joten heillä on kanttia parhaiten mennä haukuttavaksi. Saahan siitäkin julkisuutta. Jostain luin, että Roastiin pääsyä pidetään miltei kunniana.


Roastissa on sentään nähty vaivaa vittuilussa, toisin kuin joidenkin nettikeskustelupalstojen yksipuolisessa vihassa ja kaunassa julkkiksia kohtaan. 


Mieleen tuli, että Tuksu taitaisi olla ainoa Suomessa, jolla riittäisi pokkaa mennä Suomen Roastiin. Jokuhan vähän vastaavaa roastshowta yritti tehdä Mikael Jungnerille, mutta edes Jungnerin huumorintaju ei roastaamista kestänyt.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Hysteerinen kansakunta, osa Japani


Joskus oli aika, että ainoat hysteerikot olivat teinitytöt kirkumassa rock-konserteissa. 1800-luvulla hysteriaa pidettiin peräti naisellisena paremmissa piireissä, mutta tämän päivän tiedonvälityksen maailmassa hysteriasta on tullut todellinen ongelma, joka tekee hoidettavista ongelmistakin mahdottomia ongelmia.


Viimeisin esimerkki joukkohysterian voimasta on ollut Japanin maanjäristys ja siitä seuranneet tragediat. Japanilaisten kärsimyksiä lainkaan vähättelemättä osa suomalaisista vaipuu hysteriaan joka kerta kun maailmalla tapahtuu jotain. Itse asiassa japanilaiset tuntuvat olevan vähemmän hysteerisia omassa maassaan kun täällä Suomessa Japanin tapahtumista.

Meitä suomalaisia pidetään kylmähermoisen jäyhänä kansana, joka ei pienestä elämöi. Totuus ei voisi olla kauempana. Olisi vaikea kuvitella, että nykyinen kansakuntamme kykenisi esimerkiksi kestämään viiden vuoden sota-ajan kuten menneisyydessämme on tapahtunut.


Nyt suurimmat hysteerikot ovat päälle kolmikymppisiä. Lehtien mukaan juuri päälle kolmikymppiset ostivat apteekit tyhjiksi joditableteista kuullessaan Japanin ydinvoimalatussahduksista.


Hullua kyllä, oma näppituntumani on, että hysteerisempiä ovat päälle kolmikymppiset koulutetut naiset, joilla mitä ilmeisemmin on yksi tai kaksi lasta. En väitä tietenkään, että kaikki. Mutta lehtien arviot vastaavat omia käytännön arviointejani hysteerikoista. Juuri mainitsemillani pitäisi olla parhain kyky arvioida median metodeja ja otsikoita, mutta he taitavat homman heikoiten. Mediassa on tapana lisätä uutisiin vähintäänkin ripaus dramatiikkaa lisää.


Näiden naisten hysterian syy on heidän hillitön halu suojella lapsiaan kaikelta pahalta, joka ei tietenkään tässä globalisaation ja pahoinvoinnin maailmassa ole mahdollista. Sama yltiösuojelemisen mentaliteetti on tosin levinnyt kaiken ikäisiin naisiin. Heillä on hillitön halu myös syyttää viranomaisia ja kaikkea mahdollista tästä pahasta, mikä maa päällään kantaa, jos heidän lapsensa eivät pääse naarmuitta aikuiseksi.


Sikainfluenssan jyllätessä tässä puolitoista vuotta sitten juuri he soittivat entiselle työpaikalleni ja vaativat minua kertomaan lapsilleen, miksi juuri he eivät saa heti rokotusta. Heille oli täysin turha selittää, että heidän tai heidän lapsiensa vuoro ei ole vielä. Hysteerikkojen on mahdotonta ymmärtää, että juuri kriisitilanteissa kaikki ei suju kuin vettä valaen, niinhän ei tapahdu enää normaaliaikoinakaan. Kriisitilanteen tunnusmerkki on juuri poikkeustilanne, mutta sellaista ei suvaita.


Tämä hysteerikkonaisten kehityskulku on sääli, sillä perinteisesti juuri perheenäidit ovat pitäneet Suomea pystyssä, miesten ryypiskellessä tai muuten vain itsesäälinsä vajotessa. Nämä vanhan kansan superäidit eivät hysteriaan vajonneet, vaan hammasta purren vetivät perhettä eteenpäin vaikka missä maanpäällisessä helvetissä.


Koska emme elä enää lintukodossa ja maailman katastrofit etenevät globaalisti median kautta sekunnissa Suomeenkin, ulkoministeriöstä on tullut myös yksi tärkeimmistä ministeriöistäimme. Vaikka en kuulu Alex Stubbin fanijoukkoihin, saamme kiittää häntä sujuvasta ja ymmärrettävästä kielenkäytöstä, jonka hän on juntannut ilmiselvästi virkamieskuntaansakin. Muistuu mieleen se takavuosien tsunami, jolloin ulkoministeriöistä oli vaikea edes tavoittaa ketään median eteen kertomaan kansalle, mistä kadonneita omaisiaan voi kysellä.

Olen myös pohdiskellut tätä tragedioiden arvottamista. Ei kestä montaa tuntia maailmalla tapahtuneesta jättionnettomuudesta, kun teksti- ja nettiviestit kiertävät ja kehotetaan sytyttämään kynttilöitä uhrien muistolle. Toisaalta kotimaassa kukaan ei viitsisi auttaa maassa makaavaa.


No, kukaan ei ole sanonut, että ihmisiä on helppo ymmärtää.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kuuluvatko rukoustilat kouluihin?


Hesari uutisoi rukoustilojen tarjoamisesta muslimioppilaille. Pommisuojarukoustiloista tuskin voi kateellinen olla, mutta kysymys herää, onko koulujen tehtävä tarjota rukoustiloja kenellekään koulupäivän aikana.


Eräs haastateltu rehtori jutussa kertoi rukouksen olevan yksityinen asia. Ihmettelenkin, miksi rukoustiloja täytyy sitten kouluissa tarjota. Veikkaan, että kristittyjen rukouspiirille vastaavaa lupaa ei olisi yhtä helposti irronnut kuin muslimeille. Näin tämä vain nyt menee, ilman mitään ennakkoluuloja. Suomessa viranomaiset luulevat monikulttuurisuuden ja integraation olevan sitä, että kaikki sallitaan vain joillekin.


Tällaiset tietyille ryhmille erilliset palvelut vain auttavat sitä tosiasiaa, että oppilaat ovat omissa ryhmissään uskonnon ja etnisen alkuperänsä perusteella. Yksi päivä tässä seurasin kadulla erästä ilmeisesti luokkaretkelle menevää koululaisryhmää. Eteenpäin marssivat ensiksi suomalaiset pojat, sitten suomalaiset tytöt, sitten tulivat maahanmuuttajapojat ja viimeisenä maahanmuuttajatytöt. Järjestys olisi voinut tietysti olla mikä tahansa, mutta tämä taitaa olla todellisuutta.


Suomen koululaitos on ollut siitä hyvä laitos, ettei uskontoa ole varsinaisesti tuputettu viime vuosikymmeninä edes kirkon jäsenille.


Minusta minkään uskonnon opettaminen ei tarvitsisi kuulua peruskoulun oppimääriin. Korkeintaan lapsille voisi järjestää ylä-asteiässä opetusta eri uskonnoista. Saisivat sitten valita haluamansa. Elämänkatsomustaito koulun taholta riittäisi jokaiselle oppilaalle.


Minusta uskonto on (oikeasti) yksityinen asia ja sen opetuksen täytyisi tapahtua kodeissa ja oman uskontokunnan keskuudessa. Tällaiset rukoushuoneet kouluissa saavat vain kotimaisetkin uskovaiset innostumaan ja koventamaan linjaansa ehdottomammaksi kuten on ollut jo nähtävissä.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Raideri-lista teille jo nyt valmiiksi


Ison maailman rokkarit esittävät keikkapaikkaa lähestyessään ns. raideri-listan. Eli keikkajärjestäjän on huolehdittava tietyt tykötarpeet backstagelle. No, minua ei ole vielä pyydetty runokeikoille, eikä runoilijoilla muutenkaan ole varaa esittää moisia vaatimuksia kuin rokkareiden. Kirjastot tuskin varaavat viskipulloja vierailleen.


Mutta mitä sitten vaatisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Olen aika vaatimaton. Tässä minun listaani.


Saku-olutta.
No, tupakkiakin täytyisi olla. Merkkiä en mainosta.
Laktoositonta maitoa.
Liptonin Russian Earl Grey-teetä.
Murukahvia.
Raejuustoa.
Oliiveja.
Tonnikalaa.
Lidlin kivennäisvettä.
Karjalanpiirakkaa.
Abban sinappisilliä.
Hapankorppua.
Pikapuuroa.
Hesari ja iltapäivälehdet.
Bukowskin runokirjoja.
Televisio.
Sohva.
Ja tietenkin kunnon suihku jännittävän keikan jälkeen.

Kuten näkyy, olen jo luisunut liian kauaksi rokkarimaailmasta. Rokkari hajottaisi television, minä taas katselisin sitä.  Rokkari kaataisi sohvalle bändäreitä, minä taas nukkuisin siinä. Elämä itsessään on kamppailua boheemiuden ja arkipäivän välillä. Useimmiten arkipäivä voittaa.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Tämä on vain ilmoitusluonteinen asia


Mikä siinä on, että herrojen täytyy lyödä päätään Pohjolan mäntyyn kerta toisensa jälkeen. Otetaan esimerkiksi tämä E10-bensiinijupakka. Muutamaa kuukautta ennen H-hetkeä ilmoitetaan, että nyt bensalaatu sitten vaihtuu.


Tämä on hieno homma, luontoa säästyy, eikä autollekaan ole mitään haittaa. Pistetään kivat nettisivut pystyyn ja vähän markkinointiakin. Me pojat bensa- ja autoteollisuudessa nyt näin päätimme. Kyllä se kansa siitä älähtää, mutta kohta unohtavat. Ainahan ne nurisevat, mutta alistuvat siitä.


Tapaus digisekoilu oli vertaansa vailla. Silloinkin ilmoitettiin, että nyt telkut digitalisoituvat halusitte tai ette. Sitten voivoteltiin, miksi kansa ei ymmärrä omaa etuaan. Sama homma tämän bensasekoilun suhteen. Tosin nyt kansa äänestää tankkauspisteen luona ja tankkaa Ekympin sijasta ysikasia.

Useimmiten ylhäältä sanellut päätökset ärsyttävät kansaa ja kerta toisensa jälkeen poru on yhtä suuri. Suurin osa ihmisiä koskevista asioista tapahtuu ilmoittamalla.


Poliitikot kertovat, että tämä päätös on pakko tehdä. Nyt täytyy lakkauttaa palvelupisteitä, että pysymme budjetissa, ettekö te hyvät ihmiset nyt ymmärrä, että palvelu paranee, vaikka joudutte hakemaan palvelunne kauempaa. Tai nyt meidän täytyy tukea Kreikkaa, ettei koko EU kaadu, vaikka kansaa kiinnostaa, pysyykö se omakaan maa pystyssä.


Firmat taas ilmoittavat, että tämä tuote korvaa tämän entisen jne. jne. Teidän on vaihdettava tähän tuotteeseen, koska emme enää huolla näitä. Tai että meille ei ole kannattavaa kuljettaa postianne postiluukkuun, könkätkää se kauempaa tai ulkoistamme koko homman, jolloin haette sen vielä kauempaa.

Ihmisen osaksi jää alistua näihin pakon sanelemiin päätöksiin. Ihmisellä itsellään ei ole koskaan varaa antaa ukaaseja elämästään päättäville herroille ja rouville. Missä vaiheessa menetimme kontrollin, vaikka kuluttajina meillä kai on oikeus valita haluamamme. Näin ei vain ole.


Onneksi päätöksentekijät unohtavat, että ilmoitusluonteiset asiat ovat niitä kiinnostavimpia. Niiden takaa löytyy useimmiten uutinen. Sitten päätöksentekijät pääsevät syyttelemään mediaa tarkoitushakuisesta uutisoinnista, vaikka jupakka olisi ollut alun perin estettävissä, jos ihmisiä olisi vain kuunneltu.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kirjankansi julki!


Päätin minäkin kulkea Susan Ruususen viitoittamaa tietä ja julkaista ensiksi uuden kirjani kannen. Onneksi sisältöäkin löytyy.


Pahoittelut, että taustapöytä on törkyinen. Kameranikin vetelee viimeisiään ja kuva on hieman epätarkka, mutta kyllä tästä osviittaa saa.



Muutaman viikon päästä kirja lienee jo nettikirjakaupoissa.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Munamieskö rahastaja?


Viime aikoina on poruttu, että Putous-ohjelman Munamies on raaka rahastaja.


Hän kun on uskaltanut hinnoitella itsensä tämän hetken suosionsa mukaan. On se kumma, että luovaa työtä pitäisi aina tehdä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.


Ne harvat luovan työn tekijät, jotka jonkinlaisille tuloilla taiteellaan pääsevät, ansaitsevat joka pennin. Luova työ on vieläpä äärimmäisen raakaa itsensä peliin laittamista, jossa ei lomia anneta. Ja jos on riittävän tunnettu, on niskassa vielä julkisuuden paineet ja kritiikki.


Pyytäisikö kukaan insinööriä myymään innovaatiotaan halvalla. No, varmasti kyllä pyytää, mutta uskoisin, että yritysherrat kyllä silloin ymmärtävät, että palkkio kuuluu sille kuka sen ansaitsee. Munamiehen alias Riku Niemisen sen sijaan tulisi olla kiitollinen siitä, mitä hänelle annetaan.


Eiköhän Munamies itsekin tiedä, että tämän hetken suosio on hetken huuma. Parin vuoden päästä miehellä ei välttämättä ole lainkaan töitä. Miksi siis mies ei saa takoa rahaa silloin, kun se on mahdollista.


Eipä muuta.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Idiootti


Kävin katsomassa Kansallisteatterissa Idiootin. Itse näytelmään en tällä kertaa imeytynyt mukaan. Olisi pitänyt lukea Dostojevskin alkuperäisteos etukäteen. Myönnän kuitenkin suoraan, että harvaa Dostojevskin kirjaa olen jaksanut lukea loppuun asti. Minä kun olen lyhyen ja suppean ilmaisun ystäviä, vaikka en Dostojevskin neroutta kiistä.


Idiootti kertoo muiden yksinkertaisena pitämästä Myskin-nimisestä ruhtinaasta. 1800-luvun henkeä kuvastaa, että epileptikko rinnastetaan yksinkertaiseen ihmiseen. Myskin on myös hyväntahtoinen, mikä tänäkin päivänä yleensä yhdistetään tyhmyyteen. On tämä julma maailma.

Mutta ironiaahan Idiootti paljolti on. Myskinhän ymmärsi elämästä enemmän kuin itseään parempana pitävät. Hän ymmärsi hetkeä ja osasi valaistua hetkestä, joka ei kyllä itseltäni onnistu. Muut tarvitsevat maailman ymmärtämiseen suurta tuskaa ja ahdistusta, mutta Myskin ymmärsi kaiken siksi, että muut luulivat, ettei hän ymmärrä maailmasta mitään. No, kuulostaa monimutkaiselta.


Idiootti on minulle myös tarina rakkauden toivottomuudesta sekä hyvän ja pahan kamppailusta rakkaudessa. Idiootissa tuotta rakkautta edustaa "turmeltunut" Nastasja Baraskova, johon sekä hyvää edustava Myskin että pahaa kuvastava Rogozin ovat rakastuneet.


Eipä ole yllätys, ettei Baraskova osaa valita hyvän ja pahan välillä rakkaudessa ja häilyy näiden kahden vaihtoehdon välillä. Baraskova kun ei usko hyvyyteen rakkaudessa ja valitsi siksi lopulta Rogozin, koska ei loukata hyvää, hyvyys kun ei ole  Baraskovan mielestä mahdollista. Kuten vanhoissa rakkaustarinoissa käy yleensä, niin Rogozin tietenkin tappaa Baraskovan lopussa. Rakkautta ei saa siis kukaan.


Jotta kuvio olisi riittävän monimutkainen, niin Myskiniin on rakastunut nuori Aglaja Jepantsina-neito, joka ei tietenkään saa Myskinin lempeä osakseen.


Kyllä rakkaus on taiteessa masentavaa. Eikä pelkästään rakkaus, Idiootissa kaikki tuntuvat käyvän kilpajuoksua kuolemaa vastaan. Mutta sitä elämä perimmiltään on. Hyvän ja pahan keruuta kiihtyvällä tahdilla, ennen kuin aika loppuu kesken.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Suomi tarvitsee Mattia ja Merviä



Matti Nykänen ja Mervi Tapola saivat sitten vihdoin eron aikaiseksi. Nyt Matti paistattelee hänen kohdallaan ennen näkemättömän positiivisen julkisuuden varjossa Susannansa kanssa. Mervi taas on kadonnut. Mattia tosin uhkaa yhä linnatuomio, mikä hänelle käräjäoikeudesta langetettiin, joten katsotaan, kuinka kauan onnea nyt sitten kestää.




Matin ja Mervin alkoholinhuuruista riitelyä saimme seurata vuosia. Muillakin kuin minulla kävi mielessä, että tästä suhteesta ei lähdetä kuin jalat edellä. Mutta toisin kävi. Mattikin raitistui.


Mutta ei Suomen kansa ilman juoppopariskuntia pärjää. Nyt Matin ja Mervin viitan ovat perineet Arto Länsman ja Tuksu. Otsikotkin muistuttavat kovasti Matin ja Mervin aikoja. Pariskunta tappelee rajusti häissäkin ja sitten seuraavana aamuna pyydellään anteeksi, kunnes taas seuraavan kerran otetaan viinaa ja otetaan yhteen.


Minusta julkkisalkoholistipariskunnat ovat suomalainen ilmiö. Juoppojulkkiksia toki löytyy muistakin maista. Maassa jossa alkoholistipariskuntia riittää, ei luulisi olevan edes opetuksellisista syistä tarvetta heille nähdäkseen mitä parisuhdehelvetti voi pahimmillaan olla. Näiden pariskuntien rooli taitaakin olla sijaiskärsinnässä. Löytyy aina joku, jolla menee vielä huonommin kuin itsellään. Ja että löytyy aina joku, joille voi nauraa ja halveksua.


Tuksu menee naimisiin-ohjelma oli enemmän kuin hieman hämmentävä kokemus. Ohjelma vaikutti oikein suloiselta tarinalta naimisiin menosta, mutta viime minuuteille oli leikattu sitten Arton uhittelua ja itkua. Lopun voi jokainen mielessään itse kuvitella. Itse jo ihmettelin, ettei tämä ohjelma nyt oikein vastaa kuvaa tästä pariskunnasta, joka minulle on annettu, kunnes ne loppuminuutit pyörähtivät käyntiin.


Vähän todellisuuspakoisten reppanoiden oloisia molemmat olivat, siksi he moiseen satusaagaan rahan lisäksi olivat suostuneetkin. Oikeasti he ovat koomikkoja, vaikka itse luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia ja Tuksun tapauksessa vielä todella todellisuuspakoisen glamour-henkisiä. Onneksi Tuksu sentään itse tajusi sanoa, ettei Suomessa mitään glamouria ole. Ivallisia ja vahingoniloisia ihmisiä Suomesta kyllä löytyy, nämä ne Tuksun suosionkin selittävät.




--------
Kirsi laittoi minulle blogihaasteen, tässä vastauksia.




Milloin aloitit blogisi? Lokakuussa 2006.




Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Melkeinpä kaikkea. Useimmiten päivän polttavia kysymyksiä, politiikkaa tai kulttuuria eri muodoissaan.




Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Ei varmaan mikään.

Mikä sai sinut aloittaman blogin kirjoittamisen?
Silkka sattuma. Pulasin aikanaan nettisivuja ja kuulin, että blogit ovat nyt uusi juttu. Alussa en hommasta innostunut, sitten sitäkin enemmän.




Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Enpä kai mitään. En tavoittele tällä blogilla tuhansia lukijoita. Kirjoitan tätä niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Välillä homma menee tikusta asian tekemiseksi, mutta välillä taas saa kirjoitettua omasta mielestäänkin hyviä tekstejä. Onneksi muutama lukijakin on tullut mukaan vuosien varrella.


keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Esa ja maailmanhylkäämät


Oletteko katselleet Jaakko ja maailmanvalloittajat-sarjaa?

Jaakko Selin kiertelee siinä sarjassa tavaten ympäri maailmaa toinen toistaan kiusallisemman hyvin menestyneitä suomalaisia. Sarja on mukavaa lauantaiviihdettä, mutta tätä sarjaa katsoessa iskee perisuomalainen alemmuuskompleksi. Nämä tyypit kun ovat uskaltaneet lähteä maailmalle ja vieläpä menestyneet alallaan hyvin, vaikka eivät maailmantähtiä olekaan.


Jossain vaiheessa minunkin pieneen päähäni on iskostettu ajatus, että maailmalle sitä olisi pitänyt lähteä. Vain arkajalat jäävät Suomeen. No, tunnustan olevani arkajalka, minulla ei ole ollut suurta hinkua maailmalle.


No, pienessä tai suuremmassa sievässä olen kyllä ajoittain todennut lähdön ulkomaille olevan ainoa minulle ainoa vaihtoehto. Silloin Suomi on minulle aivan liian pieni paikka, mutta kun höyryt ovat haihtuneet, olen vain enää itse pieni. Eli on matkalaukut jääneet pakkaamatta.


Mitäs jos Jaakko muuten pulaisit spin off-sarjan nykyiselle sarjallesi? Siinä tapaisit suomalaisia hylkiöitä maailmalle. Sarja kaivaisi esiin suomalaiset epäonnistujat ulkomailla. Kyllähän niitä sieltä löytyy: lakia pakenevia, ulkomailla alkoholisoituneita ja ihan vain muuten jämähtäneitä, joilla ei ole menestystarinaa esitettävänään. Eikös se yksi mielenterveysongelmainen suomalaisnainen palloillut siellä Berliinin lentoasemallakin aikansa?

Jos Jaakko et halua tätä sarjaa tehdä, niin minä ilmoittaudun juontajaksi. Sarjan nimi on jo valmiina. Se on Esa ja maailmanhylkäämät. Minä lupaan kaivaa jokaisen suomalaisen reppanan maailmalta esiin.

PS. Oletteko muuten nähneet siinä Kadonneen jäljillä-sarjassa yhtään tarinaa, jossa kadonnutta etsittäisiin Suomesta. Tämäkin vain todistaa teoriani. Ulkomaille on seksikkäämpää jopa kadota ja on aina koskettavampaa kun lapsensa hylännyt isä on ulkomaalainen.


Mutta mitäs hienoa sitä olisi etsiä alkoholisoitunutta isää Suomen perukoilta, kun saattaa löytää charmantisti harmaantuneen ravintolanomistajan Rodokselta. Jos mitään muuta ei seuraa, niin saadaan joka tapauksessa telkkuun kivoja kuvia.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Postmoderni tekotaide


Perussuomalaisten vaaliohjelma julkaistiin viime viikonvaihteessa ja kauhistelu alkoi välittömästi. Enemmän olisin yllättynyt, jos ohjelmaa ei olisi paheksuttu. Sehän ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta, mitä persut eivät olisi aiemmin esittäneet. Paitsi yhden yllätyksen, persut haluaisivat valtion tukirahat pois postmodernilta tekotaiteelta.


Tämä tuli kyllä pyytämättä ja yllätyksenä. Mikään puolue ei ole aiemmin halunnut yhtä näyttävästi puuttua taiteen rahoitukseen rajaamalla joitakin taiteen osa-alueita pois. Ai niin, populaaritaidetta ei tietenkään ole haluttu tukea, koska sen on haluttu pärjäävän omillaan. Persut sen sijaan tukisivat populaarikulttuuria. No, epäilenpä, ettei persut silti saa populaarikulttuurin vaikuttajia puolelleen.


Päinvastoin hyväksytylle taiteelle, postmodernillekin, on lupailtu yleensä lisärahaa, raha tosin on jäänyt sitten kyllä saamatta. Mutta kyllä niitä valtioita on ollut, joissa taide on ollut pintapuolisin valtiovallan hyppysissä. Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa kansan taidemakua hallinneet puolueet halusivat muokata.


Se huono puoli taiteen kahlitsemisessa valtiovallan kannalta on, että kun taide joutuu menemään maan alle, se päinvastoin kukoistaa. Joten ei muuta kuin kirjoja polttelemaan, niin johan rupeaa tulemaan uutta ja vallankumouksellista taidetta.


En tiedä tarkkaan, mikä persujen taidelinjaus on, mutta veikkaisin, että he näkisivät mieluiten uutta Gallen-Kallelaa. Mutta entäs sitten, kun taiteilijat tuppaavat muuttamaan tyyliään. Olisiko persujen mielestä Picasson Sininen kausi vielä tuettavaa taidetta, kun taas Kubistinen kausi joutaisi romukoppaan. Entäs jos Gallen-Kallela olisi intoutunut maalaamaan häkkyröitä Joukahaisen sijaan?


Jos arvotamme taidett niin totuus on, että suurin osa taiteesta on täysin turhaa, mikäli käytämme mittapuuna eloonjäämistaistelua. Harvaa kirjaa on oikeasti kaivattu, vielä vähemmän maalauksia. Ja jos kaikki taiteilijat olisivat lannistuneet taiteensa hyvyyden ja sen olemassaolo oikeutuksen epäilyistä, maailmassa olisi aika vähän taiteilijoita, sillä taiteilijan työtä tullaan aina vähättelemään enemmän kuin vaikka kanavainsinöörin. Taiteilijan työ ei ole välttämätöntä kuin taiteilijalle itselleen.


Minkälainen taide sitten hyödyttää yhteiskuntaa? Sitähän persujen vaaliohjelma ilmeisesti ajoi takaa. Neuvostorealismi hyödytti valtapuolueensa propagandatarkoituksia. Vaikka neuvostorealismi ei ole enää suosiossa, minä pidän silti jyhkeistä patsaista ja pateettisista työläistauluista. Pakotetussakin taiteessa on arvonsa. Mutta eipä sitä kannata väittää, että neuvostorealismikaan enää hyödyttäisi ketään. Taide on aikansa lapsi, ellei siinä ole jotain säilymisen arvoista.


Postmodernissa tekotaiteessa ärsyttää sen elitistinen luonne. Modernit suhertajat ja kynän käyttäjät kun saavat tehdä työnsä ilman nälän näkemistä toisin kuin "vanhoina hyvinä aikoina". Silloin taitelija joutui elättämään väkisin itsensä niillä oikeilla tauluilla. Nyt sitä elätetään itsensä anelemalla apurahoja. Niitäkin saavat tietenkin vain alan koulutuksen saaneet taiteilijat.


Uudet vangoghit saavat yhä tulla toimeen muiden armeliaisuuden avulla. Tekivät he sitten tekotaidetta tai eivät.

Postmoderni tekotaide


Perussuomalaisten vaaliohjelma julkaistiin viime viikonvaihteessa ja kauhistelu alkoi välittömästi. Enemmän olisin yllättynyt, jos ohjelmaa ei olisi paheksuttu. Sehän ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta, mitä persut eivät olisi aiemmin esittäneet. Paitsi yhden yllätyksen, persut haluaisivat valtion tukirahat pois postmodernilta tekotaiteelta.


Tämä tuli kyllä pyytämättä ja yllätyksenä. Mikään puolue ei ole aiemmin halunnut yhtä näyttävästi puuttua taiteen rahoitukseen rajaamalla joitakin taiteen osa-alueita pois. Ai niin, populaaritaidetta ei tietenkään ole haluttu tukea, koska sen on haluttu pärjäävän omillaan. Persut sen sijaan tukisivat populaarikulttuuria. No, epäilenpä, ettei persut silti saa populaarikulttuurin vaikuttajia puolelleen.


Päinvastoin hyväksytylle taiteelle, postmodernillekin, on lupailtu yleensä lisärahaa, raha tosin on jäänyt sitten kyllä saamatta. Mutta kyllä niitä valtioita on ollut, joissa taide on ollut pintapuolisin valtiovallan hyppysissä. Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa kansan taidemakua hallinneet puolueet halusivat muokata.


Se huono puoli taiteen kahlitsemisessa valtiovallan kannalta on, että kun taide joutuu menemään maan alle, se päinvastoin kukoistaa. Joten ei muuta kuin kirjoja polttelemaan, niin johan rupeaa tulemaan uutta ja vallankumouksellista taidetta.


En tiedä tarkkaan, mikä persujen taidelinjaus on, mutta veikkaisin, että he näkisivät mieluiten uutta Gallen-Kallelaa. Mutta entäs sitten, kun taiteilijat tuppaavat muuttamaan tyyliään. Olisiko persujen mielestä Picasson Sininen kausi vielä tuettavaa taidetta, kun taas Kubistinen kausi joutaisi romukoppaan. Entäs jos Gallen-Kallela olisi intoutunut maalaamaan häkkyröitä Joukahaisen sijaan?


Jos arvotamme taidett niin totuus on, että suurin osa taiteesta on täysin turhaa, mikäli käytämme mittapuuna eloonjäämistaistelua. Harvaa kirjaa on oikeasti kaivattu, vielä vähemmän maalauksia. Ja jos kaikki taiteilijat olisivat lannistuneet taiteensa hyvyyden ja sen olemassaolo oikeutuksen epäilyistä, maailmassa olisi aika vähän taiteilijoita, sillä taiteilijan työtä tullaan aina vähättelemään enemmän kuin vaikka kanavainsinöörin. Taiteilijan työ ei ole välttämätöntä kuin taiteilijalle itselleen.


Minkälainen taide sitten hyödyttää yhteiskuntaa? Sitähän persujen vaaliohjelma ilmeisesti ajoi takaa. Neuvostorealismi hyödytti valtapuolueensa propagandatarkoituksia. Vaikka neuvostorealismi ei ole enää suosiossa, minä pidän silti jyhkeistä patsaista ja pateettisista työläistauluista. Pakotetussakin taiteessa on arvonsa. Mutta eipä sitä kannata väittää, että neuvostorealismikaan enää hyödyttäisi ketään. Taide on aikansa lapsi, ellei siinä ole jotain säilymisen arvoista.


Postmodernissa tekotaiteessa ärsyttää sen elitistinen luonne. Modernit suhertajat ja kynän käyttäjät kun saavat tehdä työnsä ilman nälän näkemistä toisin kuin "vanhoina hyvinä aikoina". Silloin taitelija joutui elättämään väkisin itsensä niillä oikeilla tauluilla. Nyt sitä elätetään itsensä anelemalla apurahoja. Niitäkin saavat tietenkin vain alan koulutuksen saaneet taiteilijat.


Uudet vangoghit saavat yhä tulla toimeen muiden armeliaisuuden avulla. Tekivät he sitten tekotaidetta tai eivät.

Gadgetissa oli virhe