maanantai 28. helmikuuta 2011

28.2.1986


28.2.1986 on päivä, jonka muistan. Olin tuolloin 9-vuotias. Tuona päivänä 25 vuotta sitten murhattiin Ruotsin pääministeri Olof Palme. Mieleeni on jäänyt murhapaikan verilammikko, jonka ympäristö täyttyi punaisista kukista. Tuo näky jatkui television uutisissa pitkän aikaa.


Palmen murhatutkinnoista tuli pian farssi. Ruotsin poliisi panikoitui ja loppu onkin historiaa. Kuka Palmen ikinä murhasikaan kulkee yhä vapaana tai on jo itsekin kuollut. Ja syy murhaankin pysyy arvoituksena. Harva tosissaan uskoo jo tuolloin vahvasti alkoholisoituneen pikkurikollisen Christer Pettersonin surmanneen Palmen. Petterson vietiin tuomiolle, mutta syytteet kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.


Pohjoismaiseksi poliitikoksi Palme oli poikkeuksellisen kiistanalainen ja ennen kaikkea rohkea. Palme asettautui niin Neuvostoliittoa kuin Usaakin vastaan. Suomessa ei moiseen uskaltauduttu, eikä uhoon tainnut olla varaakaan.


Wikipediasta löysin listan poliittisista salamurhista. Lista on varsin vaikuttava, vaikkei ole edes täydellinenkään. Esimerkiksi Intiassa on tainnut useampi pääministeri päästä hengestään kuin päässyt eläkkeelle.


Hämmentävintä on, että unelmademokratioissa kuten Ruotsissa ja Hollannissa poliitikkojen surmat eivät ole tuntematon käsite. Suomessa ainoastaan sisäministeri Heikki Ritavuori pääsi hengestään 20-luvun alussa. Tuota voi pitää pieneenä ihmeenä. Suomessa poliitikkoja kyllä uhkaillaan tänä päivänäkin paljon, mutta onneksi mitään ei ole sattunut.


Ovatko poliitikkojen salamurhat Suomessa mahdollisia? En tiedä. Toivottavasti ei, mutta pelkään, että kyllä. Suomessa tosin käytännön väkivalta on purettu omiin läheisiin tai täysin tuntemattomiin kanssakansalaisiin.


Mutta se on varmaa, että tämäkin aika tarvitsisi aidosti rohkeita poliitikoita, jotka yhdistäisivät ja rohkaisisivat kansalaisia, eivätkä erottaisi heitä toisistaan.

lauantai 26. helmikuuta 2011

70-luvun Helsinkiä tarjolla


Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilalla oli jälleen mielenkiintoinen valokuvanäyttely. Kyseessä oli Simo ja Eeva Ristan ottamia kuvia 70-luvun Helsingistä. Näyttely loppuu aivan kohta, mutta sunnuntaina (27.2.) ehtii vielä käydä.


Minuun nämä vanhojen aikojen valokuvanäyttelyt uppoavat aina. On aina yhtä kummallisen tuntuista, miten paljon maailma muuttuu neljässäkymmenessä vuodessa, vaikka tämä lapselliselta ajatukselta kuulostaakin. Tuon ajan Helsinki taisi elää niitä viimeisiä vanhojen aikojen henkäyksiä.

Vaikuttavinta antia näyttelyssä olivat kuvat Vuoden 1918 -muistojuhlasta, jossa oli vielä sisällissodan kokeneitakin harmaahapsia mukana. Tällaiset asiat katoavat, mutta onneksi joku niitä aina jaksaa tallentaa. Heille iso kiitos.

Tämä kuvan perusteella pyöräilijöillä on ollut tuskaista menoa ennenkin Helsingin keskustan ruuhka-aikojen liikennehelvetissä. Nuo bussista kaukaisuuteen tuijottavat kasvot ovat ajaton näky.

Asfalttia ja Auringonkukkia-verkkonäyttelystä löytyy runsaasti kuvia katsottavaksi, mikäli näyttelyyn ei ehdi tai pääse.



Kuva: Helsingin kaupunginmuseo/Eeva Rista

perjantai 25. helmikuuta 2011

Suuri puolueiden nettisivuvertailu


Eduskuntavaalit lähestyvät. Nyt testataan suurimpien puolueiden nettisivut. Löytyvätkö puolueohjelmat ja ehdokkaat, vai mitä sivuilta löytyy? Poliittista liturgiaa vai uutta ja yllättävää?


SDP. Puoluesihteeri Jungner on tunnettu netti-intoilija ja se näkyy sivuilta. Sivut henkivät ajan nettisivuhenkeä ja katse vie heti vaalilaskuriin ja vaalisivustolinkkiin. Vaalikone ei vielä ole auki helmikuun lopussa, mikä tietysti herättää kysymyksen, miksi se on sitten täytynyt laittaa nettisivuille. Sivuilta löytyy yhteydet facebookiin, videoita ja uutisia, niin kuin pitääkin, jos niistä tykkää. Minun mielestäni ne hallitsevat liikaa sivuja. Itse olisin enemmän kaivanut punaista väriä demareiden sivuille. Nyt sivut ovat vaalean hailakkaat, niin kuin ikävä kyllä valtaosa sivustoista.


Keskusta. Keskustan sivuilla katse vie heti keskellä sivua olevaan banneriin, jonka sisällön merkittävyys ei mielestäni ansaitsisi saamaansa huomiota. Bannerin alta löytyy hajanaisia Asiaa-sivustoja, mutta joiden sisältöön tutustumiseen ei nettimaailmassa ihmisten viitseliäisyys riitä. Jos tietää, että kepulaiset kampanjoivat asiapolitiikalla, niin sivujen sisältö ehkä aukenee. Monessa suhteessa kepulaisten sivut muistuttavat demareita. Sivupohjan värivalinnat eivät oikein minulle avaudu. Vihreä ja violetti, miten ne kertovat keskustalaisista arvoista? Mari Kiviniemeä tuodaan sivuilla esiin, mikä on Marin suosion tietäen järkevä ratkaisu. Varsinainen vaalisivusto voisi olla näyttävämmin esillä.


Kokoomus. Kokoomuksen nettisivustoille kirjautuessa päästään heti vaalisivustolle, mikä palvelee ehdokkaita etsiviä. Mutta ehdokkaita ei vain heti löydy, ne löytyvät vasta hetken harhailtua puolueen piirisivustoilta. Itse kokoomuksen nettisivustoilla ärsyttää niiden mainostoimistomaisuus Toivo-kampanjoineen yms. Kiva idea puolestaan on, että facebookin kautta voi päästä "toivon seinälle" nettisivuille. Tietoa kokoomuksen ajamista asioistakin lopulta löytyy yläpalkista.


RKP. RKP:n sivuille mentäessä mennään heti ruotsinkieliselle sivustolle, mikä on puolueen taustan huomioon ottaen ok. RKP:n sivut ovat jo huomattavasti vaatimattomammat kuin isompien kilpailijoiden. Nämäkin sivut ovat haalean väriset ja sivuilta ei iske silmään oikein mikään muu kuin uutisosio keskellä, jossa kerrotaan yksittäisistä kansanedustajaehdokkaista. Toisaalta RKP:n sivut ovat selkeät, eikä niitä ole sullottu täyteen banneria ja muuta pakollista facebook-sälää. Suomenkielisiltä sivuilta ei löytynyt juurikaan tietoa ehdokkaista.


Kristillisdemokraatit. Kristillisdemokraatit eivät ainakaan peittele linjauksiaan. Heti etusivulta vaalisivustolle vie koti, uskonto ja isänmaa-banneri ja pääsemme ihailemaan Päivi Räsästä. Sivut ovat selkeät ja näitäkään sivuja ei ole tungettu liian täyteen. Etusivun uutisosio vie liikaa huomiota kaikelta muulta.


Vihreät. Vihreiden sivuilla on sentään ymmärretty käyttää puolueen omia värejä. Puolue kertoo heti näyttävässä isossa bannerissa perustavoitteensa, mistä kiitosta. Vaalisivustollekin löytää helposti. Sivujen kielivaihtoehdot iskevät puolueiden sivustoista helpoimmin silmiin. Yläpalkki on tehty riittävän isoilla kirjaimilla, jotta sieltä löytyvät perustiedotkin löytyvät helposti. Mutta ei vihreät näiden sivustojen perusteella enää ole se tietoteknologiapuolue.


Vasemmistoliitto. Vasemmistoliiton sivuista tulee jotenkin kotoisa olo. Vaalean taustalle on maltettu laittaa kesäistä puistomaisemaa. Miten se sitten kertoo puolueen arvoista, on eri asia. Eduskuntavaalisivusto näkyy juuri ja juuri rullaamatta sivuja alaspäin. Yläpalkkien ystävänä nautin niiden näkyvästä käytöstä. Näilläkin sivuilla näkyy vähän liikaa ajankohtaisissa uutisissa kulunutta poliittista liturgiaa. Näillä sivuilla puolueen puheenjohtaja on melko näkymätön.


Perussuomalaiset. Persujen sivut ohjautuvat ensiksi sivuun, jossa kerrotaan, että persut ovat eri mieltä kuin vanhat puolueet. Tuota sivua ei tosin ehtinyt klikata tietääkseen miksi. Persujen sivuista näkyy, etteivät niitä ole tehneet kalliit nettisivutoimistot, mikä on hyvä asia. Ne näyttävätkin perussivuilta, ehkäpä hieman vanhoilta, mutta sitä en välttämättä itse pidä huonona asiana. Tietyt laatikkomaiset rakenteet vain tökkivät sivuilla. Perustiedot löytyvät sivun vasemmasta laidasta. Vastaavaa ratkaisua on enää vaikea löytää uusilta sivuilta. Tiedot löytyvät kuitenkin helposti, mikä on nettisivujen tarkoitus. Yläkuva eduskuntatalon portaista on hieman kökkö. Soinin voisi luulla hallitsevan enemmänkin sivuja kuin mitä hän loppujen lopuksi hallitsee.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Pohjantähti 2011 - kyllä löysin jälleen yhden version Pohjantähdestä



Kuva:Kansallisteatteri/Aura Nukari


Väinö Linna-fanaatikkona minun oli käytävä katsastamassa Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla 2011-näytelmä heti ensi-illan jälkeen. En odottanutkaan kovin perinteistä näkemystä asiasta, eikä sellaista saatukaan. Itse asiassa moiselle ei olisi tarvettakaan Timo Koivusalon varsin perinteistä näkemystä osoittaneen elokuvan jälkeen.


Näytelmä oli ex-ryhmäteatteripomon Mika Myllyahon ensimmäinen ohjaustyö Kansallisteatterin pomona. Hänen lisäkseen näytelmän on ohjannut Saana Lavaste. Hyvä idea, sillä Väinö Linnan tekstit ovat olleet miesten omaisuutta tähän asti. Käsittääkseni Lavaste ei ollut edes kirjaa lukenut ennen tätä projektia ja naisille Linnan tekstit ovat kai muutenkin jääneet vieraammiksi.

Useita Ryhmäteatterin näytelmiä nähneenä ei tarvinnut myöskään kauaa näytelmää katsella, että näytelmästä huomasi Myllyahon kädenjäljen. Sen verran tuttuja ominaisuuksia löytyi, kuten videokuvan käyttöä ja tietenkin tähän päivään nykyaikaistettua yhteiskunnallista paatosta.


Hyvä niin, mutta tällä kertaa nykyaikaistettua näkemystä tuli turhan monelta kantilta. Vähempikin olisi riittänyt. Se olisi vahvistanut näytelmän erinomaisia osia. Varsinkin väliajan jälkeen näytelmään ei oikein enää päässyt käsiksi kuin vasta aivan lopussa.


Näytelmän toteutus oli hämmentävän moninainen, kuten kahden ohjaajan näytelmästä voi hyvin kuvitellakin. Epäilenpä tosin, ettei näytelmässä ole tavoiteltukaan mitään loogista aikajanaa, mihin olemme yleensä Linnan tekstien kohdalla tottuneet. Toisaalta ei Linnan tekstejä varsinaisesti riepoteltukaan, ne olivat oikeastaan minun sieluni läpi tässä näytelmässä nähtynä sivuosassa.


Omalla tavallaan Pohjantähti avasi minun silmäni uudelleen kansallisaarteelle nimeltään Täällä Pohjantähden alla. Kun joku toinen sen nyt kirjoitti, kirja todellakin sisältää paljon vihaa, katkeruutta ja silkkaa väkivaltaa. Sitä kirjan aikajanan aikana elämä todella myös oli, mutta vihantäyteinen kansa elää tänä päivänäkin. Ei hyvin, mutta elää kuitenkin.


Oivaltavalla tavalla tämä silmitön suomalaisten raivo toisiaan kohtaan oli siirretty yksityisautoilijamiesten ja bussimatkustajanaisten väliseksi sanaharkaksi bussikaistan käyttöoikeuksista.


Ja jos Koskelan Jussi aikanaan pilasi terveytensä ja kärsi loputonta tuskaa oman maan omistamisen vuoksi, tämän päivän Jussit raatavat itsensä hengiltä vain sen vuoksi, että saisivat asua omakotitalossa, kuten näytelmä tahtoi kertoa. Tämän päivän Jussille ei vain riitä enää lähes pakkomielteenomainen työnarkomania, pitäisi alistumisen lisäksi myös puolustaa itseään.


Tosin suomalainen on nykyhetkessä herrojen edessä yhtä nöyrä kuin 1800-luvun torpparikin. Sisällissota oli vain tilapäinen mielenhäiriö herravihan edessä ja tuo kansannousu sitten kukistettiinkin perisuomalaisella pieteetillä. Mutta uutta vihaa tässä taas kerätään. Näytelmän kertoi, että tuosta vihasta ja syyllisten etsinnästä olisi jo vihdoin päästävä eroon.


Hyvät roolityöt Pohjantähdessä tekivät ohjaajien alter egot Kristo Salminen ja Elina Knihtilä. Vaikea sanoa, tuleeko tästä näytelmästä klassikkoa, mutta katsojia se tulee keräämään. Ja koska tulkinta tarjoaa niin paljon vaihtoehtoja, useimmat katsojat löytänevät itselleen kyllä tarttumapintaa.


Mutta jos kaipaa perinteistä Linna-tulkintaa, niin vajaa kolmetuntinen voi tuntua pitkältä. Tosin teatteri tarjoaa tänä päivänä vähemmän konservatiivisia ratkaisuja kuin elokuva, jonka ainoa valopilkku alkaa olla tällä hetkellä dokumenttielokuvat. Itsellenikin heräsi halu tulevaisuudessa kirjoittaa teatteria. Ennemmin tai myöhemmin konservatismi palaa kyllä teatteriinkin, toivottavasti ei vain aivan vielä.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Huonosti käyttäytyvät miehet alkaa taas


TV Viisi esittää 90-luvun suosikkikomediasarjan Huonosti käyttäytyvät miehet (Men Behaving Badly) maaliskuun alusta alkaen.


Sarjan huonosti käyttäytyvät kämppikset Gary ja Tony välttelevät kaikkea mihin liittyy vastuuta. He käyvät mainioita keskusteluita, he juovat mielellään olutta, ja he etsivät täydellistä naista.


Sarjan pääosissa nähdään Martin Clunes, Neil Morrissey, Leslie Ash ja Carline Quentin. Sarjan ohjauksesta vastaa Martin Dennis. Sarja on palkittu mm. BAFTA- ja RTS-palkinnoin.


Sarjaa esitetään TV Viidellä maanantaista torstaihin klo 19.30 alkaen 1.3.


Toim.huom. Tämäpä mukava yllätys. 90-luvun sarjoja on usein ikävä. Ukkojen suosikki Kylie Minogue muuten piipahti juuri Suomessa. Tässä sarjassa tiivistyy miesten elämän epätoivo ja ihanuus.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Joulupukiksi Kiinaan?


Kaikki muistamme, kun 90-luvun alussa haettiin työkkärin kautta topless-tarjoilijoita. Mutta ihmeet eivät ole loppuneet.


Ystäväni J.I. bongasi, että nyt työkkärissä haetaan joulupukkeja Koillis-Kiinaan joulupukkiteemapuistoon. Kysymyksessä olisi oikein virkakin.

Pitäisiköhän laittaa paperit paperit vetämään, kun edes raittiuttakaan ei edellytetty. Eipä tässä mitään menetettävääkään ole.


Kyllä ne kiinalaiset sen ymmärtää, ettei joulupukki voi kiinaa osata. Mutta miten ihmeessä jouluteemapuisto voi olla ympäri vuoden avoinna?

lauantai 19. helmikuuta 2011

Suomi on taas missiä vailla


Näin se vain kului yksi missivuosi. Viivi Pumpanen saa luovuttaa kohta Miss Suomi-kruununsa seuraajalleen. Parhaillaan missejä taidetaan kierrättää bikineissään ympäri Suomea. Toivottavasti tyttöparat eivät palellu. Sinänsä hassua, kun ehdokkaat esiteltiin, ensimmäiseksi verkkolehtiin ilmestyivät bikinikuvat. No, niitähän kansa (miehet) halajaa.


Missi-instituutio itsessään voi hyvin. Suurin aktivismi-into missien ympäriltä on hiipunut. Harvoin lukee enää kommentteja karjamarkkinoista tai mistään muustakaan. Missikohut ovat viihteellistyneet täysin ja viihteestähän missitouhussa on kyse.


Eikä hirvittävään meuhkaamiseen ole syytäkään. Suomalaistytöt ovat aikas luonnollisen oloisia ja luomuja verrattuna vaikka eteläamerikkalaisiin kanssasisariinsa. Koska suomalaistytöt eivät leikkele itseään, eivätkä vuoraa itseään silikonilla, niin harvemmin menestystä ison maailman missikisoissa tulee.


Pikakatsomalta en uusista ehdokkaista löytänyt kyllä ikimuistoisen oloista missiä. 80-luvun missi Anna-Liisa Tiluskin näyttää paljon sähäkämmältä kun tällä kertaa vuorossa olevat tyttöset. Mutta ainahan se siltä tuntuu etukäteen.

Kun tsekkasin hieman missihistoriaa Miss Suomi-sivustolta, niin nopeasti löytyi nimiä, jotka ovat jääneet mieleen, mutta sittemmin kadonneet julkisuudesta yhtä nopeasti kun julkisuuteen tulivat. Missin työ on epäkiitollista, ellei löydä itselleen jotain uutta uraa. Osahan tietty haluaakin palata tavalliseen elämään.


Kuka muuten teidän mielestä on ikimuistoisin Miss Suomi tai perintöprinsessa? Tässä jokunen ehdokas: Armi Aavikko, Tarja Smura, Armi Kuusela, Lola Odusoga, Tanja Vienonen.


Tai muistuuko joku täysin unholaan joutunut missi?


Tässä vielä missiehdokkaat.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Onko kuolema pakollista?


Kuolema on eri muodoissaan uutisten vakioaiheita.


Kuolema Afganistanissa. Kysymys kuuluu, onko tämä tehtävä Afganistanissa enää uhriensa väärti. Jokainen tietää, että täysimittainen sota ja terrorismi yltyy täyteen mittaansa sillä sekunnilla, kun ulkomaiset joukot häviävät maasta. Samalla sekunnilla tytöt häviävät kouluista ja kaikki muutkin inhimillisen kehityksen askelmat katoavat.


Mikään mitä länsimaiset ovat maahan päättäneet tuoda ei kestä, sillä Afganistan ei ole millään mittareilla edistynyt vuosikymmenten sotien jälkeen. Liekö siellä koskaan rauhaa ollutkaan? Kauanko siellä Afganistanissa on ajateltu olla? 20 vuotta? Kenties ikuisesti, sillä se on ainoa keino.

Länsiliittoutuma on miehittänyt Afganistania kauemmin kuin Neuvostoliitto aikanaan. Länsiliittoutuneet eivät ole edes yhdistäneet kansaa yhteen rintamaan kuten Neuvostoliitto yhdisti afganistanilaiset taistelemaan itseään vastaan. Amerikkalaisten innon Afganistanin miehitykseen ymmärsi WTC-iskujen jälkeen, mutta mitä kummaa suomalaiset tekevät. Kiitoksena avusta paikalliset lähettävät suomalaisia arkuissa kotomaahan takaisin.


Seuraa suruvalitteluja omaisille ja kalskahtavia juttuja, ja kohta kaikki taas unohtuu. Kunnes... pastori kertoo, että kuolemaa ei voi ennustaa. Afganistanin tapauksessa sen kyllä ihan oikeasti pastori-hyvä voi.


-----------------
Hyvät mahdollisuudet sitä on Suomessakin päästä hengestään järjettömän väkivallan seurauksena. Ihan vaikka mäkkärin jonossa. Hintakin kolmesta ihmishengestä on jo tiedossa. Se on viisitoista vuotta linnaa. Itse asiassa kovimman tuomion saa, jos on henkisesti sairas. Silloin joutuu mielisairaalaan loppuiäkseen. Mutta kun tappaa humalassa tai lääkkeissä, viisitoista vuottakin jo riittää.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Maailman suurin juorokerho - diplomatia


Wikileaks rantautui nyt Suomeenkin. Vaikka Iltasanomat kannusti lukijoitaankin (hyvä idea saada lukijat tekemään toimittajan työt) kaivamaan Suomea koskevia leaks-paljastuksia, tiedot iski pöytään Hesari. Ja ehkä hyvä näin, kun valtakunnan ykköslehti on asialla, niin kukaan ei pääse vähättelemään uutisoinnin asiallisuutta ja merkitystä. Vai pääsikö heti?


Jokainen paljastuksien kouriin joutunut tietenkin kieltäytyy kommentoimasta asiaa tai vähättelee ja useimmiten haukkuu Wikileaksin ja toimittajat pystynn. Esimerkiksi lauantai-aamun Ykkösaamu-ohjelmassa Paavo Lipponen tutun yrmeään tapaansa käski iskemään faktat pöytään leaks-paljastuksista. Sinänsä oikeutettu vaatimus, mutta kai nämä lähetystöjenkin keskustelut ja suomalaispoliitikoiden juoruaminen jollain tavalla todellisuuteen pohjaavat.


Mitään järisyttävää salaisuutta ei suomalaisille ole vielä tarjoiltu. Kukaan tuskin hämmästyy kuullessaan, että kokoomuslaiset ovat yksi toisensa perään käyneet amerikkalaisille kertomassa, kuinka suomalaiset hinkuvat Natoon. He itse sinne tietenkin hinkuvat, eivätkä muut suomalaiset.


Omalla tavallaan Tarja Halosenkin anelu Valkoiseen taloon on ymmärrettävää. Presidentin ainoa todellinen vaikutusmahdollisuus kun piilee ulkopolitiikassa. Konservatiivi-Bush ei vain vapaamielisemmästä Halosesta innostunut, eikä edes Obamakaan, jolla tosin on ollut kädet täynnä työtä jo Bushin tuhoamassa Usan taloudessa.


Mutta leaksit paljastavat todellisuudessa vain sen, että valtioiden välinen vuorovaikutus perustuu juoruamiseen. Kuka on puhunut kenenkin kanssa ja mistä? Mitäköhän sekin suunnittelee ja siitä yhdestä en kyllä tykkää yhtään. Leaksit paljastavat myös sen, että maailman mahtavimman maan top secret-tarrat eivät skulaa.


Diplomatiassa kun on kyse loppujen lopuksi vain yhdestä suuresta juorukerhosta ja maailman mediat toimivat kansainvälisinä viihdelehtinä paljastuksia julkaistessaan. Pahimmassa tapauksessa diplomatian epäonnistuminen tosin merkitsee ihmishenkien menetystä sodissa ja leaksit ovat paljastaneet sen, että suurin osa diplomaattien ajasta kuluu kaiken maailman epäolennaisuuksiin.


PS. Arabimaista lähtee yksinvaltias toisensa perään. Hyvä näin, vaikka sen verran skeptinen olen, että en usko demokratian hetkessä juurtuvan maihin, joissa ei ole koskaan demokratiaa ollutkaan. Länsimaiden puheet varsinkin Egyptin suhteen ovat olleet kaksinaismoralismia. Esim. Usan Obama vaatii Egyptiin demokratiaa, mutta häntä ei tunnu häiritsevän Usan Egyptiäkin läheisemmän liittolaisen Saudi-Arabian selkeä demokratiavaje.

torstai 10. helmikuuta 2011

Vitutuskirjat nyt yksissä kansissa



Tiedotteen ei tarvitse olla tylsä. En ole Gummeruksen palkkalistoilla, mutta heidän tiedotteitansa lukee mielikseen. Olisipa tällaisia saanut itsekin tehdä.


Nyt vituttaa enemmän kuin koskaan




Pasan ja Atpon kulttimaineeseen noussut Eniten vituttaa kaikki -trilogia on juntattu vihdoin näyttävästi yhteen pakettiin. Suuri suomalainen vitutuskirja (Kani) sisältää vanhojen, osuvimpien vitutusten lisäksi myös läjän uusia vittumaisuuksia. Twitter, lottoajat, tv-lupa, mokkula, ryhmäliikunta, läskit Idolsissa – nyt vituttaa todellakin kaikki.



Suuri suomalainen vitutuskirja sisältää yli kaksituhatta vitutuksen aihetta. Vittumaisuudet on kategorisoitu eri aihealueisiin, jotta tämä kaikkialla läsnä vellova tunnetila olisi helpompi jäsentää. Tämä suomalaiseen mielenlaatuun sopiva perusteos ansaitsee paikkansa jokaisen suomijuntin lastulevykirjahyllyssä. ”Kansallisvitutuksemme on ylpeys. Leveillä ei saa. Kansallisylpeytemme taas on vitutus. Suomalaista kuuluu vituttaa ja elämän olla ankeaa”, Pasa ja Atpo toteavat.

Yksi ylivoimaisesti vittumaisimmista aiheista ovat ihmiset. Miehet, naiset, lapset ja vanhemmat, teinit, eläkeläiset ja maahanmuuttajat – suurin osa porukasta vituttaa niin, että kypärä tärisee.

Kellonajan kyselijät:
”Miks vitussa ihmisten pitää osoittaa rannettaan, kun ne kysyy, mitä kello on? Joo, urpo, mä tiedän kyllä, missä mun kello on. Missäs on sun? Entä osoitanko mä pallejani, jos kysyn missä on WC?!?”

Eikä vähemmän vituta ihmisten ulkonäköön (rumuus) tai luonteeseen (valittajat ja luuserit) liittyvät seikatkaan.

Jenkkakahvat:
”Vittu mikä nimi läskille! Jos tyyppi jenkkaisi tai kahvaisi, ei sillä varmasti olisi ihraa pitkin vyötäröä!”

Talous ja työ vituttaa aivan varmasti kaikkia, ja opiskelu se vasta paskaa onkin. Toisaalta ylipäänsä elo ja arki kaikkine superfoodeineen, kesäkukkineen ja pakettimatkoineen on melko armotonta vitutusta ihan aamusta iltaan.

Loppiainen:
”ONKO TÄÄ NYT SE VITUN PULKKAMÄKIPÄIVÄ!!!”   

Kulttuuri ja viihde sisältävät paljon asioita, jotka ovat oikein huolella päin vittua. Media, musiikki, taide ja kirjallisuus ovat todella vehkeestä. Homoja ovat HIFKin pelaajat, Hjallis niiden sponsorina sekä Ismo Alanko.

Peter Nymanin uutisankkuruus:
”Onpa helppoa katsoa uutisia vakavalla naamalla, kun tollanen svanttepetteri-pelle länkyttää ja änkyttää telkkarissa. Toisaalta, kymppiuutisten journalismin tason tuntien naurua saa pidätellä joka tapauksessa.”

Gummerus:
”Syntyessään 1840 lafkan perustaja, Kaarlo Jaakko Gummerus, oli vielä autuaan tietämätön siitä, millaista paskaa pulju sittemmin tulisi julkaisemaan.”

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Maissa maiden tavalla


Hyvin tehtyä tutkivaa ja paljastavaa journalismia seuraa aina mielikseen. Maanantaina FST5-kanavalta tuli dokkari Wärtsilän hämäräkaupoista Keniassa. Wärtsilä oli voidellut paikallista hämärähemmoa peräti kolmella miljoonalla eurolla. Ja kas kummaa, Wärtsilä sai Keniasta diilin.


Lahjusrahoja tietenkin kierrätettiin ja pestiin veroparatiisi Jerseyssä. Tapauksen täytyy olla poikkeuksellisen törkeä, sillä jopa Jerseyn viranomaiset kiinnostuivat kaupasta. Lahjuksen saanut heppu tietenkin on kadonnut ja viettää makeaa elämää jossain.


Ja eipä tämä Wärtsilän keissi ole ainoa laatuaan. Patria on tainnut suhmuroida asekauppojaan useammassakin maassa ja moni muukin suomalaisyritys on vähintään saanut osakseen epäilyksiä lahjonnasta.


Kotimaan vaalirahoituskohut taitavat olla pikkurahoja verrattuna villiin menoon maailmalla. Valitettavasti maailma vain taitaa olla sellainen, ettei maailmalta urakoita saa, ellei kaiva kuvettaan.


Mutta on tekopyhää antaa sellainen kuva, että suomalaisyritykset olisivat maailmalla sen puhtoisempia kuin muutkaan. Tässäkin ohjelmassa Wärtsilän yhteiskuntajohtaja mussutti yritysten iänikuista mantraa strategioistaan ja periaatteistaan, jotka eivät tietenkään todellisuudessa päde. Wärtsilä oli jopa hommannut viestintäjohtajan istumaan haastatteluun vahtimaan pomon sanoja. Viestintäjohtaja näytti kovin tuskastuneelta, eikä ihme.


Mikä tässä Wärtsilä-tapauksessa oli erityisen vastenmielistä, oli ko. firman tapa jättää likaisen työn tehneet "lahjojat" yksin, kun oikeuslaitos kolkutti ovelle. Tuskin he nyt omin päin kulkevat miljoonasalkun kanssa, ilman, että firman johto tietäisi asiasta. Mutta pelin henkihän tämä taitaa olla, että ihmiset painostetaan johonkin, mutta kun ongelmat saapuvat, jätetään sitten yksin. Loppujen lopuksi kukaan ei saanut edes jupakasta tuomiota, sillä rikos vanhentui.


Kuten ohjelmassa kerrottiin, lahjusrikos on sellainen rikos, josta ei edes jää kiinni kuin äärimmäisen huonolla tuurilla. Lahjusrikoksessa ei nimittäin ole häviäjiä, lahjuksen antaja voittaa, ja samoin lahjuksen saaja. Lahjusrikokset ovat vieläpä niin vaikeita tutkittavia, että yhdenkin tapauksen tutkintapaperit täyttävät hyllymetrejä.


Ja maailma on täynnä epädemokraattisia valtioita, joissa pääasialliset tulot koostuvat lahjuksista. Rahahan kelpaa Suomenkin kaltaisissa maissa, jos ei suoraan lahjuksena, niin naamioituna sellaisena.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Oikeasti sorsitut vähemmistöt, osa saamelaiset


6.2. vietettiin saamelaisten kansallispäivää. Ensimmäistä kertaa päivä herätti suurempaa huomiota tai vain itse heräsin kansallispäivään. Eilen televisiosta puski joka tapauksessa ykköseltä erinomainen dokkari aiheesta. Vielä 60- ja 70-luvuilla saamelaislapset pakotettiin "suomalaiseen muottiin". Eli omaa kieltä ei saanut koulussa käyttää ja muutenkin kehotettiin unohtamaan porotouhut.


No, noina aikoina taidettiin kitkeä kaikenlainen erilaisuus tehokkaasti, mutta vääryyttä saamelaiset ovat kiistatta kärsineet. Vaikka heillä tätä nykyä vähemmistöoikeudet onkin, taitaa yleinen mielipide olla, etteiväthän he suomalaisista eroa. Eivät varmasti, sillä kulttuuri on kitketty näihin päiviin asti. Vieläkin taistellaan maaoikeuksista. Valtio ei tietysti haluaisi metsäalueista luopua.


20- ja 30-lukujen rotuoppiaikoina saamelaisia pidettiin peräti rodullisesti alempana kansana. Suomalaiset kai hakivat hyvitystä, kun sakemannit ja muut rotuoppi-intoilijat pitivät suomalaisia alempana kansana.


Saamelaiset ovat mainio esimerkki siitä, miten eri vähemmistöillä on ollut eri oikeudet. Suomenruotsalaiset ovat onnistuneet mainiosti pitämään puolensa, koska ovat kuuluneet yhteiskunnan hierarkiassa sinne yläpäähän. Saamelaisten kohtaloksi koitua tuppaaminen Lapin perukoille ja toisen luokan kansalaisuus. Muistettava tietenkin on, ettei edes valtakieli suomen asema ollut vahva ennen itsenäisyyttä.


Saamelaiset itse ja tietenkin Suomi heräsi saamen kielen ja kulttuurin suojeluun viime hetkellä. Kun kieli rupesi jo katoamaan, ilmestyi kouluihin saamen opettajia ja tänä päivänä taitaa tilanne olla se, että saamen kieltä saattavat opiskella jo sellaisetkin, joilla ei edes saamelaisia juuria ole.


Suomi ei ole kuitenkaan ratifioinut ILO:n alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta, joten täysin vakavasti saamelaisasiaa ei Suomessa oteta. Syynä ilmeisesti juuri tämä aiemmin mainitsemani maariita valtion kanssa.


Jopa minulla itsellänikin saattaa muuten olla saamelaisia juuria, joskaan varmuutta minulla ei asiasta ole.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Sata parasta suomalaista naista


Hesarin sunnuntaitoimitus etsii sataa Suomen parasta naista. Kuinkas ollakaan listalta löytyy laatumedioiden ikilemmikit Irja Askola ja Sofi Oksanen. Muutkaan Hesarin ehdotelmat eivät yllätyksiä tarjoa.


Minusta vielä aktiivisten vaikuttajien arviointi on ylipäätään vaikeaa. Niinpä nappaan omalle naislistalleni elävien myös kuolleita tai muuten lepoon vetääntyneitä. Numeroida en osaa paremmuusjärjestykseen. Sen verran tämä miesten maailma vielä on, ettei listan kokoaminen minuutissa sujunut.


Äidit
Vaimot, tyttöystävät, avovaimot, siskot ja kaverinaiset
Tarja Halonen
Hella Wuolijoki
Hertta Kuusinen
Riitta Uosukainen
Henna Virkkunen
Kirsti Paakkanen
Laila Kinnunen
Sylvi Kekkonen
Minna Canth
Edith Södergran
Tove Jansson
Tuula-Liina Varis
Lenita Airisto
Paula Vesala
Paula Koivuniemi
Siiri Angerkoski
Regina Linnanheimo
Kati Outinen
Rakel Liekki
Anna Kontula
Aira Samulin



Tässä näin alkuun...

Gadgetissa oli virhe