maanantai 31. tammikuuta 2011

Vaietut liitteet


Mediassa on nyt muotia julkaista historian merkkihenkilöistä ja kunniakkaista ajoista liitteitä. Olemme jo saaneet luettavaksemme Talvisota-liitteen, Kekkonen-liitteen, Naiset sodassa-liitteen. Mannerheimista on julkaistu useampikin liite.

Mutta mitäs jos julkaisisimme historian ikävistä tapahtumista liitteet? Tai vaietuista suomalaisista. Tässä muutama ehdotelma.


Suomen senaatti tappoi miltei kansan nälkään nälkävuosina-liite
Suomi natsi-Saksan liittolaisena-liite
Suomalaisten keskitysleirit valloitetussa Itä-Karjalassa-liite
Valkoiset punaisia nälkään tappamassa-liite
Suomi kommunisteja muiluttamassa 20-30-luvuilla-liite
Suomi myy lapsiaan huutokaupoissa vielä 30-luvulla-liite
Viinanjuonti lisääntyy kieltolain aikana-liite
Lapuan liike kapinoi Mäntsälässä ja selviävät rangaistuksetta-liite
Suomalaiset Neuvostoliittoa lipomassa-liite (saattaa jo löytyä Supon kassakaapista)
Suomalaiset pankkiherrojen hölmöilyjä maksamassa-liite
Suomalaiset huijattiin EU:n-liite

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Pääministeri on liian hot!


Tämän viikon epäkiitollisen kohujulkkiksen tittelin sai kantaakseen K-ryhmän toimitusjohtaja Matti Halmesmäki. Paljoahan tässä ei tarvitse enää kohun kokonaiskuvaa toistaa. Kysehän oli pääministeri Mari Kiviniemen vartalon ihannoinnista, johon muistettiin vetää mukaan vielä Vladimir Putinin viipyilevät katsee Marin kropassa. Olisi kuulemma Karjalakin saatu ilmaiseksi takaisin.


Olisiko Halmesmäki sitten antanut Marin vaihdossa?


Ja kyllä, Mari on edustavannäköinen nainen, siitähän ei pääse mihinkään. Ja myös edustavasta naisesta valta tekee kiinnostavamman, niin kuin miestenkin kohdalla tapahtuu. Kerta toisensa jälkeen ihmettelen kuitenkin toimitusjohtajien ja muiden alfaurosten (ainakin omasta mielestään) rohkeutta sovinistilta viittaviin letkautuksiin. Ukoilta on tainnut unohtua, että nyt ei oltu kavereiden kanssa saunakaljoilla, joihin tuollaiset kommentit kuuluvat tietty ihan luonnollisena asiana.


Jos itse olisin pomo, miettisin tarkoin sanani kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa missä tietäisin toimittajia olevan paikalla. Varsinkin kaikki tasa-arvoon ja naisiin liittyvä vitsinveistely kannattaisi unohtaa. Mutta nämä herrat letkauttelevat ja vieläpä ilmeisesti ihan selvinpäin. Jos huumoria haluaa vääntää, kannattaa tehdä se valkoihoisista heteromiehistä. Siitä ei kukaan pahastu. En ole ko. tilaisuuden uutisointia rivistä riviin lukenut, mutta ilmeisesti heppu oli vitsaillut kaikesta mahdollisista henkilöistä maan ja taivaan väliltä, myös miehistä.


Mutta Kiviniemen kohdalla sävy oli seksistinen, siitä K-pomo ei mihinkään pääse, vaikka puolustajia on ilmestynytkin harvinaisen paljon, mutta kuka nyt ei haluaisi olla päivittäistavaraketjujen kaveri. Hehän tuovat sekä työpaikkoja että myös mediaankin silkkoja mainostuloja.


Huumori on vaikea laji ja tänä päivänä tosikkoja on joka paikka täynnä, joten parempi olisi, ettei mitään julkisia tilaisuuksia lähtisi huumorilla piristämään. Suomi on iloton maa, jossa herjan heitto kuuluu vain luotettuun kaveripiiriin.


Mitä tulee Kiviniemeen, ei hän ole tuntunut kiusaantuneen kroppansa saamasta huomiosta. Thaimaan reissullakin tepasteli bikineissä, vaikka taatusti tiesi tulevansa bikineissä ehkä kuvatuksi. Kiviniemen kropan ihailu alkoi jo siitä puoluekokouksesta kun hänet valittiin puheenjohtajaksi. Kumma kyllä, ei häntä ennen pääministerin pestiään minään seksin ylipapittarena pidetty kuten häntä nyt tunnutaan pitävän.


Mutta oli sitä kuinka huumorintajuinen tahansa, jossain vaiheessa huumorinkin rajat tulee vastaan. Tai sitten suomalaiset miespoliitikot ovat niin epäseksikkäitä, ettei heistä mitään Marin kaltaisia seksisymboleita saa.


Vai onkos sillä Kataisella nyt arvon naiset sitten kivannäköinen peppu?

torstai 27. tammikuuta 2011

Elämäntaiteilijat


Nyt kun olen useamman kuukauden tehnyt hommia eräälle suomalaiselle aikakauslehdelle, on useampikin elämäntaiteilija tullut tutuksi. Eli juuri nämä tyypit, jotka seikkailevat lehdissä ja tv:ssä, vaikka mitään varsinaisesti ei heillä olisi edes työn alla. Näillä julkkiksilla on työn alla elämä. Ja työ on elämä, tai no, elämä on työ.


Minulla ei ole ollut kunnia vielä kovinkaan monta heistä tavata, mutta tietty sisäpiirin juoruja kuulee sitäkin enemmän, vaikka en missään julkkisten sisäpiirissä olekaan. Jassua eli Jasmin Mäntylää kyllä haastattelin, mutta Jassuhan onkin nyttemmin vakavoitunut, eikä häntä voi tähän kategoriaan enää lukea.


Olen pohtinut pienessä päässäni, mikä saa ihmisen haluamaan julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Osin ihmiset nykäistäänkin julkisuuteen, mutta osa hakeutuu sellaisiin kisoihin ja tv-ohjelmiin, minkä kautta heistä tulee julkkiksia. Tosin harva pysyy julkisuudessa, jos on julkisuudessa ilman sitä loisteliasta uraa taiteen tai politiikan saralla. Mutta jokunen sinnittelee elämäntaiteilijana. Tähän ryhmään voi "tipahtaa" arvostettukin julkkis, mikäli ura lässähtää ja työksi muodostuu haastattelujen antaminen menneestä elämästä.


Jassu kertoi haastattelussa, että hänet julkisuus huumasi, kun ihmiset tunsivat ja olivat kiinnostuneita hänestä. Pian hän kuitenkin huomasi, että juttujen sävy muuttui ikävämmäksi. Näin se vaan yleensä menee. Kun ihminen on tuttu, pelkät kivat kuulumiset eivät riitä, uutinen muuttuu ikäväksi uutiseksi. Mutta mikä on ikävää on toinen juttu. Erot, pettämiset yms. ovat itse asiassa normaalia elämää. En sinänsä näe paheksuttavaa niistä kertomisesta. Jonkun tuska saattaa auttaa jotain toista samanlaisesta tuskasta kärsivää.


Elämäntaiteilijan eli B-luokan julkkiksen ammatti viihdemaailmassa ei ole helppo ammatti. Se on julkisuuden kerjäläisyyttä. Se on vieläpä helvetin aliarvostettu ammatti. Harva ihminen itse kykenisi olemaan jatkuvan huomion kohteena, joko tieten tahtoen, tai tahtomattaan, vieläpä niin, ettei ole suitsutuksen kohteena, kuten useimmat ns. vakavasti otettavat julkkikset. Nämä julkkikset suuttuvat pienestä juorustakin itsestään, vaikka muuten taivaalta sataa mammonaa ja kunniaa.


Kaikki tosin eivät suutu, juttelin vakavasti otettavan julkkiksen Reijo Mäen kanssa ja hän sanoi, ettei hän oletakaan kaikkien otsikoiden olevan kivoja, mikäli itse törttöilee. Kaikki törttöilevät ja eilispäivän otsikko on seuraavana päivänä useimmiten unohdettu. Ainakin mikäli on vilkas uutisaika.


No, ns. A-luokan julkkikset tietty valikoivat julkisuuttaan niin kauan kunnes töppäävät. Skandaalin koittaessa ei Finlandia- tai Jussi-palkinnot suojele. Toisaalta nämä julkkikset avautuvat aivan samoista asioista kun B-julkkiksetkin naistenlehdissä ja muissa yleisesti hyväksytyissä julkaisuissa ja sitä ei kukaan pidä paheksuttavana.


Kummallisia ovat julkisuuden tiet, ei niitä opi koskaan ymmärtämään.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Pikkuiset kiusanhenget


Hesari uutisoi uuden kaunan ja kiusanteon muodon. Facebook on kätevä ja kiva yhteydenpitoväline parhaimmillaan, mutta nyt jotkut ovat innostuneet toimimaan työnantajan vasikoina. Eli jos joku uskaltaa kritisoida työnantajaansa, saman talon facebook-kaverit tulostavat moisen uskalikon tekstin työnantajalle.


Ja kun tänä päivänä kritiikki on kapinointia ja "brändin" likaamista, niin osalle kriitikoista on tarjottu potkujakin. Yksi raukka oli vain valitellut eväittensä katoamista työpaikkansa jääkaapista, mutta tämäkin oli liikaa. Olisiko duunipaikan pitänyt huolehtia, että mihin ne eväät katosivat ennemmin? Mistään hyvästä ei poikkipuolisen kannata samassa työpaikassa haaveillakaan, vaikka duunipaikka säilyisi.


Itse en kokisi suureksi tappioksi lähtöä tuollaisesta työpaikasta, mutta valitettava totuus taitaa olla, ettei hyvähenkisiä työpaikkoja puissa kasva. Jotainhan täytyy olla pahasti vialla, jos kaikki täytyy niellä ja mitään ei saa sanoa. Mutta valitettavaa todellisuutta taitaa olla tämän päivän työpaikoissa. Viisas vaikenee, kaikki eivät vain siihen pysty.


Totuuden nimissä on työpaikoilla tietenkin tyyppejä, jotka kitisevät jokaikisestä asiasta. Niissäkin tapauksissa voi syytä etsiä todentamattomasta burnoutista ja esimerkiksi siitä, ettei kitisijä saa riittävän haastavan työtehtäviä tai sitten liian haastavia.


Ihminen on hyväuskoinen olento. Hyväksyessään jonkun kaveriksi hän luulee, että tämä käyttäytyy kuin kaveri. Näinhän se ei tietenkään mene. Joillakin ihmisillä kaveeraaminen onnistuu, vaikka inhoaisikin kaveruudensa kohdetta. Sairasta.

Ihminen voi tulla petetyksi kaikkein läheisempienkin taholta, puhumattakaan niiden taholta, jotka ovat saattaneet haluta kaveriksesi sen takia, että facebook tarjoaa sinua kaveriksi. Facebook on hyväuskoisten leikkikenttä, mutta senkin aika taitaa olla ohi, mitä tulee avoimeen viestintään. Tai raakataan työkavereita pois facebook-kavereista, mikä sekin on sääli. Tosin jos ihmiset käyttäytyvät niin kuin kaverin ei pitäisi käyttäytyä, niin miksi ei antaisi moisten mennä.


Itse olen ollut aina niin sinisilmäinen olento, että en ole koskaan ymmärtänyt selkäänpuukottamisen tai hyötymisen jalosta taidosta. Edes kaikkein vastenmielisimpiä ihmisiä en ole halunnut kampittaa. Minulta puuttuu yksinkertaisesti tämä taito yksityiselämässä ja työelämässä. Minua on taatusti haukuttu selän takana, ellei kampitettukin, mutta onneksi olen harvoin sellaisesta itse kuullut. Yllättävän harvoin on haukuttu päin naamaakaan, mutta siinä tapauksessa kritiikki on ollut ainakin rehellistä.


Mikä sitten johtaa kaunaan ja katkeruuteen, ilmiantoihin ja paskan jauhamiseen selän takana. Yksi syy on kateus, mutta vielä suurempi syy lienee siinä, että Suomessa ei siedetä niitä, jotka tavalla tai toisella rikkovat hiljaisen vaikenemisen ja kestämisen kulttuuria. Ja ennen kaikkea valtasuhteita. Kaikkien mielestä kun luottamusta ei tarvitse ansaita. Luterilainen työkulttuuri perustuu esivallan kunnioittamiselle, ei sen haastamiselle. Näin se vain jatkuu sukupolvesta toiseen.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Kaksi rakkautta


Viihdemaailman seuraajille on parina viime viikkona riittänyt seurattavaa Vesa Keskisen ja Hamamat-morsion suhdekiemuroiden seuraamisessa. Hamamat kun otti ja lähti väitetyn kastikeriidan takia Tampereelle. Viimeisimmän tiedon mukaan Hamamat kuitenkin löytyi kotimaastaan Ghanasta.


Jostain syystä jäin koukkuun Hamamat-draamaan. Maikkarin nettisivusto palvelikin epätietoista kiitettävällä tarkkuudella. Mutta kun katsoo tämän Vesa Keskisen videohaastattelun, on vaikea uskoa, että kyse on pelkästä kastikkeesta. Sen verran huonossa kunnossa mies on, eikä pelkästä rakkaudesta.


Vesa Keskiselle on nostettava hattua hänen ainutlaatuisesta kyläkaupastaan, mutta nyt vaikuttaa siltä, ettei mies oikein enää tiedä, mitä on tekemässä. Vesan ystävän Danhammerin haastattelu antaa kuvan Hamamatista ennemmin hemmoteltuna häkkilintuna kuin edes vähän tasa-arvoisena kumppanina. No, ilmeisesti Hamamat löysi nyt kuitenkin tiensä "vapauteen".


Olen jäävi neuvomaan ketään ihmissuhteissa, mutta kaiken perusteella on selvää, ettei tämä Hamamat taida edes pitää Keskisestä, kun katoaa, ja lyhyesti vain miehen kanssa suostuu rupattelemaan ja ilmoittelemaan menemisistään. Keskisen kannattaisi hoitaa itsensä kuntoon ja unohtaa naiset vähäksi aikaa. Jos hän ei rauhoitu, alkavat hänen suhdekuvionsa muistuttaa pikkuhiljaa Matti Nykäsen suhdekuvioita. Matti tosin on nyttemmin rauhoittunut.


Hamamatin äkillinen uskonnollisuus musliminakin ja kieltäytyminen seksistä ennen avioliittoa tuntuu sekin hieman hämmentävältä. Ainakaan Suomessa musliminaisia ei näe seksikkäissä minihameissa, millaisissa Hamamat Tuurissa sipsutteli.


------------------------


Toinen viihteestä kiinnostuneita suomalaisia hämmentänyt, väitetty lemmenpari, on Katri Helena ja hänen nuori "kalakaverinsa" levymoguli Tommi Liimatainen. Ikäeroa parilla on noin 30 vuotta. Ensimmäinen julkkispari olisikin laatuaan. Vanhempaa miestä ja nuorempaa naista löytyy sitäkin enemmän. Tämänkaltainen pari hämmentää erilaisuudellaan ja siksi kalakaverit ovatkin pysyneet lööpissä jo koko viikon tanakasti.


Pettymys olisi suuri, jos nyt paljastuisikin, ettei heidän välillään olekaan mitään. Yllättänyt en olisi siitäkään, että parin kalakaveruus paljastuisi markkinointikikaksi. Vaikea kuvitella Katri Helenaa puumana. Hannele Lauri kun olisi ensimmäisenä tullut mieleen.

torstai 20. tammikuuta 2011

Kuntaliitosfarssia by Helsinki-Vantaa


Kun yhteisö muuttaa alvariinsa organisaatiotaan, tietää, että nyt ne eivät tiedä mitä tehdä. Rahaa ei ole ja jotain täytyisi keksiä, että edes näyttäisi siltä, että ongelmille tehdään jotain.

Erityisesti näin, jos kyseessä on julkinen organisaatio. Valtio on sotkenut organisaatiotansa niin, etteivät alamaiset enää tiedä, mihin virastoon/keskukseen ottaa yhteyttä. Varmuuden vakuudeksi julkishallinnon virastojen nimet on muutettu valtiolla sellaiselle kielelle, ettei asiaan vihkiytymätön tiedä, mistä on kyse. Ja jos tämä ei riitä, siirrellään virasto Helsingistä maaseutukaupunkeihin.


Odotan, että vastaava nimi-into leviää vielä kuntien virastoihinkin. Ilmeisesti moinen on jollain tavoin estetty, muutoin koulutkin olisivat oppimiskeskuksia.


Uusimmaksi taikalääkkeeksi kuntien kurjuuteen on keksitty kuntien yhdistäminen, vaikka jokainen tietää, etteivät ihmiset minnekään katoa, eivätkä siis kustannuksetkaan. Varsinkaan kun eduskunta syöltää uusia lakeja, jotka velvoittavat kunnat tarjoamaan enemmän palveluja, vaikka entisiinkään ei ole varaa.

Yhdistämisen edut vielä ymmärtää, kun kyseessä on tuhannen asukkaan kunta, joka yhdistetään isompaansa. Mutta kun kyseessä on Vantaa ja Helsinki, todellisuudessa kyse ei ole eduista vaan poliitikkojen laatikkoleikeistä.


Helsingin ja Vantaan yhteisen liiton valmistelusta on tullut oma farssinsa. Kaikki kuntaliitokset ovat farsseja, kysehän ei olisi muuten politiikasta. Vantaan poliitikot heräsivät viime metreillä puolustamaan kaupunkiaan ja mikäli se Vantaasta on kiinni, liitos Helsinkiin ei tule toteutumaan. Lopullisesti sen tiedämme tammikuun lopulla, jolloin Vantaan valtuutetut äänestävät kuntaliitosselvityksen tekemisestä. Selvitys-sana on sinänsä huvittava, sillä suomeksi se tarkoittaa yhtä kuin kuntaliitos.


Liitoksen puolustajat väittävät, että vantaalaiset haluavat helsinkiläisiksi. Tämän väitteen pohjana on yksi ainoa Helsingin Sanomien tekemä gallup, jossa Helsinkiin liittymistä kannatti hienoinen enemmistö. Hesari itse ei ole peitellyt kantaansa vaan on ajanut vahvasti Vantaan liittämistä Helsinkiin.


Vantaan ykköspoliitikko Tapani Mäkinen on miltei ainoa varteenotettava vantaalaispoliitikko, joka ajaa Vantaata Helsinkiin. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten herra voi jatkaa Vantaan ykköspoliitikkona, jos hän ainoana on ajanut omaa kaupunkiaan Helsinkiin. Todennäköisesti hän jo vaikutusvaltaisimman hallituspuolueen kansanedustajana jo tietää, että valtio liitättää Vantaan Helsinkiin joka tapauksessa äänestivät Vantaan valtuutetut miten tahansa.


Voimakkaimmin itsenäistä Vantaata ovat ajaneet demarit. He menettivät valtansa kokoomukselle edellisissä kuntavaaleissa. Demarit varmaankin laskeskelevat, että oman kaupungin puolustaminen saattaisi muistua äänestäjien mieleen seuraavissa kuntavaaleissa, mikäli Vantaa sellaiset itsenäisenä kaupunkina vielä näkee.


Järkevä ihminen ajattelisi, että Helsinkiin pitäisi liittää Vantaan lisäksi myös Espoo, ennen kuin pääkaupunkiseudun yhdistämisessä olisi järkeä. Jostain syystä espoolaiset ovat saaneet jäädä rauhaan. Todennäköisesti heillä on sen verran vahva edustus eduskunnassa, toisin kuin Vantaalla.


Kuntaliitoksista harva on onnistunut julkisuuteen valuneiden tietojen perusteella. Liitoskunnat ovat jääneet lapsipuolen asemaan. Palvelut ovat valuneet isomman kunnan keskustaan, eivätkä turvanneet palveluita pienempään kuntaan, millä liitokset on yleensä myyty.


Saa nähdä, millaista kokeilua Vantaalla suoritetaan. Saadaanko Suomeen syntymään gettoja, joissa asuu vain köyhiä ja ulkomaalaisia?


tiistai 18. tammikuuta 2011

Ällömiehet


Miehenä ei tarvitse olla ruudinkeksijä keksiäkseen, että miehet on ällöjä. Tai miehistä kasvaa vähintäänkin ällöjä iljettävine himoineen, kun heistä tulee liian vanhoja saadakseen anteeksi olemustaan ja tekojaan nuoren ikänsä takia.


Ja totta, ällömiehiä riittää. Moni mies kun ei elä niin kuin hänen haluttaisiin elävän, niin kiltisti, että häntä voisi moittia tylsäksi.


Mutta ällöjä miehet ovat varsinkin silloin, jos he ovat kiinnostuneita itseään nuoremmista naisista, mikäli kansannaisten mielipiteitä ja kohuja on uskominen. Ja näitä ukkojahan riittää.


Valtakunnan johtavia ällömiehiä ovat tietenkin poliitikot. Valta tekee miehestä poikkeuksetta ällön, jos hän harhautuu harhapoluille ja yllättävän moni poliitikkoällö näin tekeekin kaikista riskeistä huolimatta. Köyhät ja rumat miehet ovat muuten vain ällöjä, mutta eivät ällömiesten vihaajien mielestä yhtä vaarallisia. Elleivät käy Pattayalla. 


Tuntuu, että poliitikkoällöt eivät tungettelevine katseineen jätä yhtään naista rauhaan eduskunnan hississä. Näiden tungettelevien katseiden kohteen ei tarvitse olla prinsessa ulkonäöltään. Nämä miehet ällöine katseineen kun eivät tunnu jättävän yhtään naista rauhaan. On miltei kunnia-asia kertoa joutuneensa ällömiesten vihjailujen kohteeksi eduskunnassa.


Poliitikkoällöjen lista on pitkä, enkä kaikkia listaa, mutta hyvä kai on aloittaa Ilkka Kanervasta ja edetä hänestä turvallisesti kalapuikkoviiksimiehiin, joiden nimeä ei muista kun jokaisen kyseessä olevan ällökohun kohdalla.


Koska menestyminen johtaa usein ällöyteen, julkkismiehet ylipäätään kuuluvat herkästi ällöihin. Jos mies ei menesty, ei sekään tietenkään ole hyvä asia ja osoittaa jonkinlaista alfauros-puutetta.

Strateginen ällömiehen raja menee siinä, kun mies täyttää 40 vuotta. Sen jälkeen nuoresta ja viriilistä, ehkä kehityskelpoisestakin miehestä tulee ällömies, jonka ainoana tarkoituksena on iskeä nuoria naisia tai kuolata sellaisten perään. Nämä naiset eivät tietenkään itse pysty vaikuttamaan siihen, tulevatko isketyksi vai eivät. Ällömiehet kun käyttävät naisia automaattisesti hyväksi.


Vesa Keskinen on julkisuuden ällömiesten alan klassikko. Hänellä naiset vaihtuvat tiuhaan, ovat hädin tuskin parikymppisiä ja vieläpä ulkomaalaisia. Tämä jos mikä herättää karvat pystyyn ällömiesten vihaajissa. Julkkisällötyksiä ovat taatusti myös Timo T.A. Mikkonen ja ennen uutta kukoistustaan myös Hjallis Harkimo, jolla ei ole ollut puutetta kauniista naisista.


Ällömieheksi et tietenkään pääse, ellet pidä kauniista naisista tai vain nuoremmista naisista. Jos vaihdat rumaa ja samanikäistä naista toiseen samanlaiseen, et todennäköisesti koskaan saa itsellesi ällömiehen mainetta.


Hulluinta on, että ällömiesten vihaajat luulevat tietävänsä, että ällömiehiä vain ihaillaan heidän naisseikkailujensa takia, siinä missä miesseikkailevia varttuneempia naisia kutsutaan vain ällösti puumiksi. Kröh, missä näitä miehiä kehutaan muualla kuin kapakan nurkkapöydissä sellaisten miesten toimesta, jotka eivät vuosikymmeneen ole naiseen koskeneetkaan.


Entä sitten ällönaiset? Muistatteko nähneenne heistä otsikoita? Ei sieltä Gambian reissulta kulttuurikokemuksiakaan haeta. Jos julkkisnainen ottaa nuoremman miehen (mitä kyllä tapahtuu äärimmäisen harvoin) puhutaan kypsän naisen oikeudesta onneen. Jos nainen pettää, on hänellä myös oikeus uuteen onneen, eikä hän ole saanut mieheltään sitä, mitä hän on ollut vailla. Nämä samat oikeudet eivät tietenkään koske miestä.


Naista ei pidetä ällönä missään tilanteessa. Eduskunnan hississäkin naispoliitikko saa rauhassa tiirailla avustajapoikia, ei siitä ällökohua nouse. Asia on vain nyt näin, että miehet on ällöjä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Viimeinen taiteilijahauta


Kari Tapiota yritettiin ilmeisesti saada viimeiseen lepoon Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalle. Jäljellä on ilmeisesti vain yksi paikka, jota varataan jollekin taiteilijalle. Kari Tapio haudattiin uurnalehtoon Espooseen.

Samapa tuo on, mihin ihminen kuoltuaan haudataan, luulen minä. Ei kukaan siitä sinänsä sen merkittävämmäksi tai huonommaksi tulee missä hän sitten lepääkään.


Mutta viimeinen ihmisten luokittelu hautaaminen silti on. Parhaimmat paikat menevät parhaimmille ihmisille viimeisellä matkalla. Siinä missä alkoholisoitunutta toimeentulotukiasiakasta ei saattele haudaan lepoon kukaan, niin Kari Tapiota oli saattamassa satoja ihmisiä.


Mutta tämä Kari Tapion tapaus saa pohtimaan, että ei tuo taiteilijan elämä helppoa ole, jos ei kenenkään muunkaan ole. Jo eläessään taiteilijoita arvotetaan jatkuvasti. Kriitikoiden ja miksei kansankin mielestä jokin taiteilija on toista parempi. Jos lukee listaa taiteilijakukkulalle haudatuista, olisi Kari Tapio ollut huomattavasti kansan rakastamampi taiteilija, kuin moni sinne haudatuista.


Mutta taiteen arvo on muualla kuin pelkässä suosiossa. Suosioon kun vaikuttaa moni muukin asia kuin pelkkä lahjakkuus. Tunnetun taiteilijasta voi tehdä pelkkä sattumakin.


Kukahan tuo viimeinen onnellinen taiteilija on, joka saa luunsa taiteilijakukkulalle? Näin maallikkona tuon viimeisen paikan luulisi lunastavan Vesku Loirin tai Esko Salmisen, mutta ehkä joku "yllättäjä" voi nousta taistoon Suomen viimeisestä taiteilijahaudasta.

torstai 13. tammikuuta 2011

Pienen ääni ei kuulu, vähiten politiikassa


Tällä viikolla naputtelin juttua suomalaisista pienpuolueista. En nyt välttämättä mitään järisyttävää löytänyt, mutta omasta pikku päästäni idean keksin. Ihan periaatteesta jutun tein, kun yleensä mediassa jylläävät vain isot poliittisine liturgioineen.


Useimmiten media myös tukee poliittista status quota eli valtapuolueita vähättelevällä suhtautumisellaan vaihtoehtoisiin puolueisiin, poikkeuksena persut tai oikeastaan Timo Soini, joka on median suosikki. Ja miksei olisi, häneltä kun vastauksia saa muutakin kuin kaartelemalla.


Valitettavasti vakavasti otettavan poliitikon on aiemmin tunnistanut siitä, että tämä on joko vihamielinen mediaa kohtaan tai kiistää tehneensä mitään väärää heti kärkeen tai että tämä päätös nyt vain parantaa kansan kurjuutta.


No, juttuni koski vain puoluerekisterissä olevia pienpuolueita, puolueita on toki muitakin. Siinä missä valtapuolueilla homma menee enemmän tai vähemmän samaa latua hiihdoksi puolueesta riippumatta, pienpuolueista löytyy vaikka mitä.


Tiesittekö esimerkiksi, että Suomessa on yhä kolme kommunistista puoluetta. Jos vasemmistoliitto ja demarit eivät suostu laittamaan hynttyitä yhteen, niin ei se onnistu edes kolmelta pieneltä kommunistipuolueelta. Neuvostoliiton hajoaminen ei siis yhdistänyt kommunisteja solidaarisuusrintamaan.


Toistakin äärilaitaa, oikeistoa riittää, on vapauspuoluetta ja itsenäisyyspuoluetta. Sitten löytyy vielä eksoottinen uutuus, piraattipuolue. Senioripuoluekin löytyy, vaikka ne seniorit taitavat olla uskollisimpia valtapuolueiden kannattajia.


Yhteistä näille puolueille lienee vain se, että äärimmäisen harvoin ne saavat äänensä kuuluville. Yhteisiin vaalitentteihin isompien puolueiden kanssa ei ole asiaa ja tässä vaiheessa puoluetuetkin valuvat eduskuntapuolueiden taskuun. Ja vieläpä suunnitellaan uutta äänikynnystä eduskuntavaaleihin, jossa puolueen olisi saavutettava kolmen prosentin valtakunnallinen kannatus, ennen kuin eduskunnan ovet aukeaisivat.


Prosenttiluku piti itse asiassa olla alunperin suurempikin, mutta taantuva RKP sai sen pienennettyä, kiitoksena kai joo-miehen roolistaan hallituksessa. Mutta mikään ei joka tapauksessa auta, vaikka yksittäinen ehdokas olisi kerännyt vanhan lain mukaan eduskuntaan oikeuttavan äänimäärän, jos äänikynnys ei täyty.


Oli pienpuolueiden politiikasta mitä mieltä tahansa, on sääli, että Suomessa yritetään juntata suuren maailman malliin muutaman puolueen hegemoniaa, jos nyt nykyinenkään vaalijärjestelmä suosii muita kuin isoja. Kansa on kyllästynyt nykyisten valtapuolueiden poliitikoihin, mutta hepä varmistavat näin näppärästi valintansa.


Ne harvat, jotka poliitikoksi vielä haluavat, eivät helpolla lähde pienpuolueiden kelkkaan, sillä helpomminhan sitä valtaan pääsee isompien riveistä, kunhan jaksaa hoitaa nöyrästi etsikkokautensa.


Pienpuolueiden lippua saanevatkin kantaa persut, jotka ovat varkain pongahtaneet keskisuurten sarjaan. Ihme kyllä, monet pienpuolueet kritisoivat Soinia eli persuja, vaikka heidän oma äänimaailmansa ja kommentointinsa on varsin soinimaista. No, persut tekivät sen, mistä muut pienpuolueet haaveilevat.


Yleensä pienpuolueita moititaan siitä, etteivät ne osaa esittää todellista vaihtoehtoa valtionhoidolle ja rivien välistä valtapuolueet pitävät pieniä haihattelijoina. Totta helvetissä pienpuolueet eivät voi esittää viimeisen päälle vedeltyjä liturgioita ja laskelmia siinä missä valtapuolueet.


Ne kun ovat vuosikymmeniä rakentaneet valtakoneistojaan julkisen vallan sisälle omine virkamiehineen. Niinpä omia poliittisia virkanimityksiään ovat ryhtyneet kahmimaan myös vihreät, jotka ennen olivat jyrkästi nimityksiä vastaan. Todennäköisesti näin tekevät myös persut eduskuntavaalien jälkeen, kun heidät mitä todennäköisemmin hyväksytään keskisarjan puolueeksi.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Arvio uudesta runokokoelmastani


Muun muassa tällaista palautetta kielenhuoltaja laittoi minulle uudesta runokokoelmastani nimeltään Jäisen maan päiväkirja.


Vaikka tämä runokokoelma on osin yhteiskunnallisesti kantaaottava, sen symboliset merkitykset ovat niin henkilökohtaisia, etteivät ne helposti avaudu lukijalle. Teosta oli silti mukava lukea, nimittäin tyylin vuoksi. Ja kumpi on loppujen lopuksi kaunokirjallisuudessa tärkeämpää, sisältö vai tyyli? Kuulin jo lapsena erään viisaan naapurin sedän sanovan, että hyvä puhuja pitää hyvän puheen vaikka ruostuneista portinsaranoista.


Pidin tästä tyylistä, koska se on konstailematonta, diivailematonta ja – ah niin melankolista. Aistin välillä maukasta venäläistä paatostakin. Osuvista sanonnoista ja sanaleikeistä poimin tähän pari: ”On niin kuuma, että voisin kuoria ihoni pois.” ”Hän haluaisi kokea asioita, joita haluaisi kokea.”



Tässä välissä muutamia kieliopin käytännön muutoksia kokoelmaan, joita en pidä tarpeellisena blogiin laittaa. (Toim.huom.) Ja sitten taas asiaan.


Rohkenin puuttua tämäntapaisiin seikkoihin, koska tekijä ei kieliasun suhteen leijaile missään ulkoavaruudessa vaan viljelee yleensä sujuvaa perussuomea. Yritin saada siitä vielä hiukan johdonmukaisempaa. Erikseen ovat ne runoilijat, jotka suorastaan halveksivat kieliopin sääntöjä ja ”vapauttavat” niistä itsensä. (Kätevää sikäli, ettei niihin sitten tarvitse tutustuakaan.) Kielenhuoltajan työ on niissä tapauksissa hankalaa ellei kokonaan tarpeetontakin. Mutta tässä kokoelmassa kieliasun perusasiat olivat jo hyvällä tolalla.


Luulen, että kokoelman voi lähettää turvallisin mielin maailmalle. En usko, että ainakaan kieliasun puutteita päästäisiin repostelemaan.

torstai 6. tammikuuta 2011

Vesku



Kuva:mtv3.fi


No, nyt on sitten katsottu Vesku-elokuva. Ja täytyy sanoa, että mojovan dokumenttielokuvan Mika Kaurismäki on ammattimiehenä näyttelijä-laulaja Vesa-Matti Loirista tehnytkin. Miehistä kertovista oivista dokkareista ei ole ollutkaan viime vuosina pulaa. Saa nähdä, koska on naisten vuoro.


Vesku on sellaista kansan kansallisomaisuutta, että hänestä on vaikea puhua pelkkänä ihmisenä. Mies kun on instituutio. Jos joku muu hänen ikäisensä mies keräisi pelkästään jo ihailua tupakoimalla jatkuvasti, pukeutumalla huonosti ja ollen vielä ylipainoinen, eipä sellaista uskoisi todeksi.


Vesa-Matti Loirin salaisuus piileekin hänen armottomassa itsetutkinnassaan, jolle elokuva ja televisio on ollut aina oikea areena. Kun Vesku puhuu, muut kuuntelevat. Harva nykyjulkkis minuun vaikuttaa, mutta Vesku-elokuva pysäytti seuraamaan jokaista sanaa. Vesku kuuluu niihin harvoihin miehiin, jotka onnistuvat olemaan miehekkäitä itkiessäänkin ja mennyttä elämää tilittäessään. Miehuuden ja herkkyyden mestareita on harvassa.


Pitkän uran tehneellä Veskulla on elettyä elämää takanaan. Uraa ei kannata kerrata, sillä valtaosa tuntee Veskun uran jo muutenkin läpikotaisin.


Haastateltavissa ei ole ollut dokumentissa pulaa. On Holmbergia, Airistoa, useampaa ex-vaimoa. Naisiin Vesku on vedonnutkin, vaikka ei perinteisellä tavalla katsoen ole komea. Olisiko salaisuus Veskun itse paljastamassa heittäytymisessä suhteisiin täysillä.

Ainakaan dokkarissa ei kenelläkään ollut Veskusta pahaa sanottavaa, mutta sellaisia haastateltavia nyt harvemmin etsitäänkään, kun kohde on vielä hengissä. Parhain löytö dokkariin oli kuitenkin Veskun äiti Lily, joka muistuttaa, että kansakunnan idolitkin ovat tulleet lapsuudesta, jolloin ei vielä tähtiä oltu.


Vesku on iäkkäämpänä onnistunut luomaan itsensä uudelleen. Pitkän uran jälkeen Speden tuotannoissa Loiri ei ollut kriitikoiden silmissä arvostettu. Nyt miehen jokaista tekemistä ylistetään. Uudessa tulemisessa musiikki on ollut pääosassa, jää nähtäväksi tekeekö Vesku vielä jonkin unohtumattoman leffasuorituksen. Terveys ei ehkä enää anna periksi.


Varmaa kuitenkin on, että kun Veskusta aika jättää, odotettavissa on jälleen koko kansakunnan taiteilijahautajaiset. Ja syystäkin.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Mitähän se tämäkin vuosi tarjoaa?


Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että en ole ladannut uuteen vuoteen kovia odotuksia. Vuosi 2011 tulkoon sellaisena kuin on, tulkoon menestys tai romahdus.


Yleensä vuoden alussa olen tehnyt rätinkejä, että nyt tämä ja tämä homma täytyy tehdä, nämä vuodet kun vierivät niin perkeleen nopeasti. Jo viime vuonna sitten tein lopulta isoja muutoksia elämässäni.


Otin loparit vanhasta duunista ja löysin kuin löysinkin peräti kaksikin uutta työtä. Kummatkin ovat määräaikaisia ja nykyisen elämäntilanteeseeni se sopii. Minua ei kiinnosta rikastua, minua kiinnostaa vain se, että saan laskut maksettua ja että rahaa kenties jää johonkin hemmotteluunkin.


Työn lisäksi alkuvuonna riittää puuhaa kämpän etsinnässä (jälleen) kun vanha kämppä lähtee alta, ja uuden runokirjani parissa. Tänään sain oikolukuvedokset Bodilta. Tällä kertaa tulee sitten kunnon taitto ja kansikin. Julkaisisinko ensimmäisenä kirjani kannet, kuten Susan Ruusunen? Varmoja voitte olla, että täällä blogissani projektistani kirjoitan vielä lisää.


Kämppää etsin nyt muualtakin kuin Vantaalta. Tikkurilassa olen viihtynyt hyvin, mutta Tiksistä tuskin löytyy kämppää, ainakaan sellaista, mihin minulla olisi varaa. Jopa Helsinki, siis Itä-Helsinki saattaa kutsua, sillä asuntohakemuksia on mennyt ympäri pääkaupunkiseutua. Laitoinpa hakemuksen Järvenpäähänkin.


Perusmielialani tähän vuoteen on ihmeen hyvä, vaikka mitään varmaa ei olekaan. Elämää arvostaa kai silloin enemmän.


Minkälaista vuotta itse odotatte?


PS. En ole lukenut suomalaista nykyrunoutta kovinkaan paljon. Sain siskoltani lahjaksi Jukka Vienon Stockan kulman. Suosittelen kirjaa lämpimästi ja kiitän siskoni työkavereita kirjastossa, jotka ilmiselvästi tuntevat runoutta. Kolmesataasivuinen kirja tuntuu runokirjaksi järkäleeltä, mutta keski-ikäisen miehen haikeus väistämättömän edessä tuottaa hyvää kirjallisuutta.

Gadgetissa oli virhe