lauantai 31. joulukuuta 2011

Mitä jäi mieleen vuoden 2011 uutisista?


Vuosi 2011 lähenee loppuaan. Hyvä näin.


Mitä jäi mieleen vuoden puheenaiheista ja uutisista?


Tässä Nelosten uutisten muistinvirkistyspätkä.


Kuten aina, niin tietysti vuoden pääanti on onnettomuuksia, kuolemaa ja sotia.


Kotimaan uutisista jäi päällimmäisenä mieleen eduskuntavaalit ja vaalien jälkeinen hallitusneuvottelusekoilu. Sekä se, että tänä vuonna ihmisiä ei tuntunut kiinnostavan kuin viha eri muodoissaan.


Ulkomailta jäi mieleen diktaattorien kaatumisten vuosi. Gaddafin ja Mubarakin vallasta syökseminen sekä vuoden loppupuolella Kim Jong-Ilin kuolema.


 

perjantai 30. joulukuuta 2011

Sähkökatko



Me kaupunkilaiset olemme onnekkaita pikku pirulaisia. Meidän sähkömme tai vetemme ei koskaan katkea pyytämättä ja yllätyksenä. Jos elämä muuten on kurjaa, niin ainakin sähkö ja vesi kulkevat, jos lasku on maksettu.


Tulin juuri Heinävedeltä jouluvapailta ja koin ensimmäistä kertaa elämässäni vuorokauden sähkökatkon. Eikä sekään riittänyt, seuraavan päivänä sähköt menivät uudestaan puoleksi päiväksi.



Joku nyt ajattelee, että voi v...u mikä kitisijä, me nykyihmiset olemme liian hemmoteltuja. Totta helvetissä olemme, jos vertaamme elämäämme mökkipahasen elämään sata vuotta sitten. Mutta me myös maksamme mukavuuksistamme, joten miksi meidän pitäisi kynttilänvalossa kituuttaa ja pitää sitä ihanan romanttisena pikkuhetkenä vain.


Yleensä ottaen olen heikkohermoinen ihminen ja kimpaannun nopeasti vastoinkäymisestä, mutta sähkökatkon yllättäessä vaivuin jonkinlaisen stoalaiseen tyyneyteen. Tiesin, että tälle asialle en voi mitään. Itse asiassa en olisi voinut edes soittaakaan kiukkuisia puheluita sähkölaitokselle, sillä kännykkäverkkokin kaatui päiväksi. Nukuin mukisematta kylmällä lattialla, sillä meillä ei ole Heinävedellä takkaa. Olemme täysin sähkön varassa.


Kylmän yön jälkeen lämmitimme saunan. Ihana lämpö.


Ja kun sähköt lopulta palasivat, sitä oli onnellinen niin vähästä. Sähkö on ihana asia. Lämpö, mukavuus. Minua ei sinänsä haitannut, vaikkei vesivessa toiminut tietenkään katkon aikana, suoriuduin tarpeistani vanhassa kunnon puuceessäkin.


Tosiasia on, että jos me suomalaiset menisimme valittamaan myrskyistämme jokavuotisista hirmumyrskyistä kärsiville kansoille, saisimme vain naurua osaksemme. Tietyissä maissa infrastruktuuri hajoaa vuosittain pirstaleiksi ja tähän kurjuuteen heidän on vain alistuttava.


Sopiikin kysyä, miten heikoilla kantimilla meidän sähköverkkomme ja muu infrastruktuuri on, kun se hajoaa tavanomaista pahemmista tuulistakin. Sähkö maksaa penteleesti, mutta edes sen kivutonta kulkemista ei pystytä takaamaan. Tämä ei ole moite yötäpäivää sähköverkkoja myrskyn jälkeen korjaaville asentajille, vaan niille, jotka näin surkean ja vahinkoherkän infrastruktuurin ovat meille suunnitelleet.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Pohjois-Korean pohjaton suru



Tässä pohjoiskorealaisten surussa johtajansa Kim Jong-ilin kuoltua on jotain äärimmäisen pelottavaa ja vaikuttavaa. En osaa valita, kumpi tunne on vahvempi. Ehkä meidän on vaikea ymmärtää johtajan poismenon aiheuttamaa epätoivoa ja ahdistusta. Meidäthän on opetettu halveksimaan johtajiamme, ei palvomaan.


Jonkinlaisesta aivopesusta ja joukkohysteriasta tässä on kyse. Se on taatusti pääosin pakon ja pelon sanelemaa, mutta ehkä joku suree aidostikin. Peläten kai entistä vaikeampia aikoja.


Pohjois-Korean kaltaisissa maissa ei myöskään korosteta yksilön vapauksia ja oikeuksia, vaan valtion, joten kai siellä surraankin kollektiivisesti. Länsimaissa yksilö taas haluaa kaiken valtiolta ja yhteiskunnalta, mutta ei haluaisi antaa mitään yhteiskunnalle. Tosin yhteiskuntakaan ei halua auttaa oikeasti hädänalaisia, vaan tosiasiassa syyttää heitä omasta kurjuudestaan.


Mutta miten Pohjois-Korea selittää nälänhädän ja kaikenlaisen puutteen kansalleen. Sitä en tiedä. Todennäköisesti länsimaita syyttämällä. Mitään varmaa tietoa kun Pohjois-Koreasta emme edes saa.


Pohjois-Korea on ainoa maa, jossa vallanvaihtoon liittyy vielä jotain syvästi myyttistä. Kuin konsanaan tsaarien Venäjällä. Se on ainoa maa, josta emme voi tietää, mitä ihmiset siellä todellisuudessa ajattelevat.


Ja se on kiehtovaa näinä kaikkien asioiden paljastamisen ja kertomisen aikoina, vaikka totuus länsimaissakin pysyy visusti piilossa. Olemmehan kuulleet omienkin poliitikkojemme suustakin, että näin on pakko tehdä ja että emme voi kertoa asioista, koska päätösprosessi on kesken.


Demokratian diktatuuria sekin.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Hautajaisrunot


Isän hautajaiset olivat viikonlopulla. Ajattelin laittaa tänne hautajaisia varten kirjoittamani runot niitä ihmisiä varten, jotka ovat käyneet saman läpi. Kaikkihan saman tulevat käymään läpi, joilla isä on.


Olen kirjoittanut paljon runoja isän kuolemasta. Olen ajatellut ehkä myös julkaista niitä, kunhan aikaa kuluu. Kuolema ja suru ovat aiheita, joista ihmiset saavat lohtua. Ja juuri lohtua haluaisin ihmisille tuoda.



Isän hautajaiset olivat kaunis ja hiljainen tapahtuma, niinkuin hautajaiset useimmiten ovat. Isän lähimmät olivat kaikki paikalla. Raskainta hautajaisissa oli kantaa oma isä maan lepoon. Olen jotenkin niin sekaisin ja hämilläni, etten muista koko tilanteesta mitään.


Kävinkin jättämässä isälle vielä yöllä yksin omat jäähyväiseni. Tilanne kuulostaa dramaattisemmalta kuin mitä se oikeasti oli.


Hautajaisten jälkeen myös sieluun tuli enemmän rauhaa, kun tietää isän nyt lepäävän rauhassa lähellä paikkaa, jossa hän kasvoikin.


Vaikka en toivottavasti ole vähään aikaan vielä kuolemassa, ajattelin hankkia hautapaikan samalta hautausmaalta Heinävedeltä, jonne isä haudattiin. Ahdistaa ajatus tulla haudatuksi johonkin pääkaupunkiseudun jättimäiseen hautausmaahan. Haluaisin viimeisen lepopaikkani olevan lähellä luontoa, ei moottoritietä.


-------------------------------------------------------


Olet nyt siellä jossain,

missä sinulla on rauha.

Lepää rauhassa, isä.

Me turvaamme polkusi,

me kannamme huolesi.

Muista vain levätä, isä.



----------------------------------------------------



Aurinkosi laski,

mutta me näemme vielä, isä.

Me kannattelemme aurinkoa

puolestasi, sillä emme unohda sinua, isä.

Näet meidät siellä

hyvien asioiden maailmassa,

ja hymyilet meille, sanoen:

minulla on täällä kaikki hyvin.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Törkytehdas


Lueskelin Mötley Crüe-bändin elämäkerran Törkytehdas. Monia rockin maailmasta kertovia kirjoja on tullut kahlattua, mutta tämä kirja oli rockein kaikista. Kirja on ehdottomasti parempi kuin bändin musiikki. Tai joillekin sekin uppoaa, mutta ei minulle.



Kirjasta löytyivät melkein kaikki mahdolliset rock-kliseet. Huumeita ja yliannostuksia, seksiä ja väkivaltaa. Välillä melkein kävi sääliksi neljääkymppiä lähestyviä poikia, jotka junnasivat nuoruuden konnuuksissaan ja mäiskivät toisiaan turpaan kuin teinipojat, kun eivät saa haluamaansa tai kun joku toinen saa sen.


Ihmetellä sopii myös näitä bändäreitä, jotka näitä rokkareita metsästävät. Jos kirja on edes puoliksikaan totta, niin jotkut naiset osaavat alentaa itsensä täysin, käyvät läpi roudariarmeijan päästäkseen bändin poikiin käsiksi. Eräskin bändin tyypeistä kertoi tunkeneensa puhelimen bändärin vaginaan. Millainen ihminen antaa itselleen tehdä tuollaista? Ei kovinkaan terve.


Sitäkin ihmettelin, että miten nämä kaverit eivät koskaan jääneet kiinni lentokentillä huumeistaan. Äijät kun kertovat kantaneensa puolta maailman huumevarannoista. Tavallinen ihminen kun menee lentokentälle, sitä kohdellaan aina kun otollista rikollista. No, ehkäpä 80-luvulla ei oltu kovin tarkkoja ja tuskinpa pojat turistilennoilla matkustivat. Nyt tosin taitaa sekin olla heillä edessä, kun bändin suuruuden hetkistä on aikaa.


Kirjaa lukiessa tuli useamman kerran mieleen, että millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mahdollista ja kaikesta selviää. Ei joituisi edesvastuuseen yhtään mistään ja joku hoitaisi kaiken puolestasi. Käsissä olisivat kaikki elämän nautinnot, joka hetki ja aina.


Siihenkin todennäköisesti tylsistyisi ja homma muuttuisi vankilaksi, kuten bändin pojat kirjoittivat. Varsinkin kun olivat lähtöisin ankeista lähtökohdista. Menestys ei tee koskaan hyvää ihmiselle, joka tuntee itsensä alunperin arvottomaksi ja surkeaksi. Tosin harvoin menestys sellaisille ihmisille lankeaa.


Onneksi sentään rock-maailmassa.




Kuva:Wikimedia Commons

perjantai 16. joulukuuta 2011

Halosen oli jo aika mennä


Piakkoin se hetki sitten koittaa eli Tarja Halonen poistuu Mäntyniemestä. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että oli jo aikakin. Näin ei olisi kuitenkaan tarvinnut mennä. Halonen voi syyttää pääosin itseään jättimäisen kansansuosionsa hiipumisesta 12 vuoden aikana.


Kun Halonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi, olin innoissani. Minulle oli samantekevää oliko hän mies vain nainen, vaikka naispresidentin autuutta tuolloin hehkutettiin kuukausitolkulla. Minusta hän oli yksinkertaisesti upea tyyppi. Kansanomainen, suora ja konstailematon. Häntä tuntui todella kiinnostavan vähäväkisemmänkin asia, toisin kuin kilpakumppaniaan Esko Ahoa.


Vaikka Halosellakin oli poliitikon taustaa pitkältä ajalta, hän oli satakertaa helposti lähestyttävämpi kuin edellinen demaripresidentti Martti Ahtisaari, jolla ei ollut lainkaan poliitikon taustaa.


Mitä sitten tapahtui? Ensimmäinen kausi Haloselta meni hyvin. Hän jaksoi olla kiinnostunut tavallisen kansan ongelmista, eikä riidellyt mediankaan kanssa. Halonen oli sympaattinen muumimamma, josta vain sydämettömimmät saattoivat olla pitämättä.


Toisella kaudella tapahtui sitten jotain. Halonen eristäytyi Mäntyniemeen ja kiinnostui enää vain vähemmistöjen oikeuksista. Heistäkin vain muutaman vähemmistön. Ei enää uutisia maakuntavierailuista tai vierailuista lähiöiden ostareille. Halonen esiintyi julkisuudessa useimmiten kiukkuisena ja keskittyi riitelemään hallituksen kanssa oikeudesta istua ulkopoliittisissa kokouksissa. Köyhä kansa unohtui.


Suhtautuminen kansaan muuttui opettavaiseksi. Olkaapas nyt sitten suvaitsevaisia, älkää tehkö näin tai tehkää näin. Minä sanon, millaisia teidän pitäisi olla, että olette hyvä kansa. Presidentin pitääkin olla arvojohtaja, mutta yhden puolueen leimaaminen rasistiseksi puolueeksi on yksinkertaisesti mautonta. Samalla Halonen leimasi useampi satatuhatta suomalaista rasisteiksi tuntematta heitä lainkaan.


Kaksitoista vuotta on yksinkertaisesti liian pitkä aika presidentiksi. Kuka tahansa ihminen leipääntyy työhönsä tuossa ajassa, miksi ei presidenttikin. Minusta yksi kuusivuotiskausikin riittäisi vallan mainiosti presidentille. Eihän yksi hallituskaan istui kuin neljä vuotta. Varsinkin kun presidentille ei ole jätetty mitään muita tehtäviä kuin matkustella ja ottaa vastaan lähetystöjä sekä pitää se yksi puhen uutenavuotena.


Kun Sauli Niinistöstä nyt tulee mitä todennäköisemmin uusi presidentti, niin hänen kannattaisi tehdä heti ensi töikseen nuorikkonsa kanssa vauva. Saisi kansa edes pikkuprinssinsä tai -prinsessansa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Vaihteeksi viihdettä: Tuuri









Flash toistinta ei löytynyt.


 


Tuurin kyläkaupasta kertova ohjelma on yksi suosikeistani, vaikka itse en todellakaan shoppailija ole. Se on vähän niin, että haetaan mitä tarvitaan ja äkkiä tiskille maksamaan.



Ehkä siksi pidän ohjelmasta, että se tosi-tv-ohjelmana pohjaa aidosti tavallisiin ihmisiin. Joskin tietenkin useimmiten erikoisiin sellaisiin, kuten klipissä seikkailevaan Tarjoushaukkaan.


Kaupan omistaja itse, Vesa Keskinen, on tietysti kaikkea muuta kuin tavallinen. Itse käväisin Tuurissa haastattelemassa Vesaa viime kesänä. Vesa on ihailtavan avomielinen asioistaan, kuten moni on useammastakin julkaisusta lukenut.


Tosin Vesa katosi kaupan uumeniin välillä pariksi tunniksi, kun häntä haastattelin. Ei ihme sinänsä, sillä juttelijaa ja nimmarinpyytäjää Vesalla riitti. Vesahan on kauppansa suurin nähtävyys, vaikka kaikenlaista tapahtumaa Tuurissa järjestetäänkin. Varsinkin lapsille Vesan nimmari tuntui muuten kelpaavaan.


Olin muuten itsekin hilkulla päästä/joutua Tuuri-ohjelmaan, kun tuotantoryhmä kysyi, voisivatko kuvata minua kuvaamassa Vesaa. Mutta ilmeisesti sitten minua mielenkiintoisempaa ilmaantui ja "jäin" pois ohjelmasta.


 

tiistai 13. joulukuuta 2011

Pettymysten vuosi 2011


Elämä on surun ja pettymysten pelikenttä, jossa onni piipahtaa ja sekin sattuman oikusta. Tältä tuntuu tällä hetkellä.


Työpaikallani loppuivat juuri yt-neuvottelut. Itse selvisin niistä ehjin nahoin. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Tuntui surkealta katsella potkut saaneiden ihmisten epäuskoa ja pettymystä. Jotkut ovat tehneet talossa pitkänkin uran ja tehneet tunnollisesti työnsä.


En ota kantaa siihen, olivatko nämä yt-neuvottelut tarpeen vai eivät. Ei se olen minun asiani. Mutta siltä kyllä tuntuu, ettei tänä päivänä kenenkään kannata rakentaa elämäänsä vain työn varaan ja varsinkaan yhden työnantajan. Yt-neuvottelut ja irtisanomisten aika ei tule tästä maasta koskaan loppumaan. Se on jo aika normaali osa yritysten bisneksen kiertokulkua.


Vaikka olen surullinen irtisanottujen puolesta, niin totta puhuen, noin vuoden aikana olen aika harvaan tutustunut oman toimituksen ulkopuolella, eikä minuunkaan kukaan ole erityisemmin tuttavuutta tehnyt. Ihmiset kun elävät pienissä piireissään oman porukkansa kanssa.


Kohta loppuvaa vuotta en jää hirveästi kaipaamaan. Ensiksi tuli keväällä ero suhteesta, jonka luulin kestävän tai en ainakaan loppuvan sillä tavoin kuin se loppui. Ja sitten kuoli isä muutama viikko sitten.


Usko onneen, oikeudenmukaisuuteen ja lojaalisuuteen on ollut koetuksella ja osittain kadonnutkin. Kaikkein vaikeinta on ollut kuitenkin luopua isästä lopullisesti.


Nämä yksityiselämän tapahtumat veivät ilon siitä tosiasiasta, että ensimmäistä kertaa elämässäni saan tehdä haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja että olen tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Sekä hankalia ja ikäviä että mukavia.


Mutta niinhän se elämässä menee, että kaikki ikävä tapahtuu lyhyen ajan sisään. Minulle nämä tapahtuivat puolen vuoden sisään, mutta ovatpa jotkut menettäneet jopa viikon sisään rakkaitaan, eronneet ja menettäneet vielä työpaikkansa. Minulla tuo jälkimmäinen jäi sentään toteutumatta.


Tosiasia on, että elämässä ei ole mitään kestävää. Kaikki loppuu tai vähintään katoaa käsistä. Jos tämä vuosi on jotain opettanut, että mihinkään pysyvään ei kannata luottaa ja nauttia niistä sattuman heittämistä onnen sirpaleista. Ja että minkään pysyvän varaan ei kannata rakentaa.


Elämä on jatkuvaa muutosta hyvässä että pahassa, niin kuluneelta kun tuo kuulostaakin.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Mikä ihmeen kotoilu?


Maailma on hullu paikka, kuten kirjoituksissani alituiseen toistelen.


Nyt niinkin arkiselle asialle kuin kotipuuhat on keksitty nimi. Kotoilu. Joku nerokas on nyt saanut tuotteistettua sen kaikkein arkisimman asian. Onnittelut ja onnea kotoiluun liittyvien tuotteiden bisneksellesi.


Televisiossa taitaa pyöriä useampikin kotipuuhasteluun perustuva ohjelma harmittomine julkkisvieraineen. Voi sitä onnea kun virkkuupuikot käyvät ja jutustellaan harmittoman julkkiksen kanssa tämän harmittomista asioista.


Tämä kotoilu oli jossain vaiheessa keksittävä luultavasti siksi, että koulutetut ja emansipoituneet naiset saataisiin innostumaan kotitöistä. Aikaisemminhan kotitöihin on liittynyt tietty naisten alistamisen vipinä, joka on estänyt emansipoituneita naisia innostumaan ruoanlaitosta ja virkkaamisesta. Ei enää. Voitte nyt vapaasti miehetkin vapauttaa itsenne sieltä imurinvarresta ja jos kaverit vittuilevat, voitte itsekin sanoa vain kotoilevanne.


Sinänsä hyvä, että kotona oleskelusta on tullut nyt in. Ennen sitä joutui tuntemaan syyllisyyttä, jos ei halunnut käydä missään. Ja koska en itsekään käy työn ulkopuolella juuri missään, neljän seinän sisällä pakoilun kunnianpalautus lämmittää. Kotoiluinnostustani tosin vähentää se, että asun tällä hetkellä toisten ihmisten armeliaisuuden varassa.


PS. Oletteko pistäneet merkille, että tänä päivänä pomot juoksevat sairaslomille, kun työ käy tukalaksi julkisuuden ristipaineissa. Sairaslomille painuivat esim. Valviran pomo ja Vantaan ex-kaupunginjohtaja. Samaan aikaan duunareita sätitään ja kannustetaan olemaan sairaslomailematta joissain firmoissa jopa kannustinpalkkioiden avulla.


Lisäksi ihmettelen, mistä pomot löytävät lääkärin, joka kirjoittaa sairaslomaa median hampaisiin joutumisesta. Itse pyysin edellisessä työpaikassani kerran sairaslomaa uupumuksen ja loppuunpalamisen takia. Minulle puolestaan sanottiin työterveyslääkärin toimesta, etteivät nämä ole sairauksia.


Sen jälkeen päätin, etten tule enää koskaan itse pyytämään sairaslomaa, vaan menen sitten ambulanssilla kerralla sairaalaan.


No, pomojen tuska on kai suurempi.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Bohemian Rhapsody



Tämänkertainen päivän musiikkiajatukseni onkin varsinainen megaklassikko. Tämä biisi teki Queenista superbändin. Tuosta asemasta sitä ei täysin koskaan onnistuttu suistamaankaan, vaikka 80-lukuun mahtui vaisuja vuosia. Freddie Mercuryn kuolema 1991 sinetöi bändin klassikkobändin asema. Kuolema onkin niitä harvoja keinoja rockissa, millä ikimuistoisen musiikin saa ikuiseksi.


Vähänkin vanhemmat rock-fanit muistanevat myös Mercuryn muistokonsertin, jonka esiintyjäkaarti oli suoraan rockin Kuka kukin on -kirjasta.


Intialaisperäinen Farrokh Bulsara alias Freddie Mercury taitaa olla maailman ainoa todellinen aasialaissyntyinen rockin supertähti. Luin viime kuussa erään monista Queen-elämäkerroista. Siinä kerrottiin, ettei Freddie taustastaan kovin ylpeä ollut, pikemminkin peitteli sitä. Vanhat kaverit jäivät. Mutta ehkä Freddie päätti tehdä niin, mitä monet muutkin integroitumishaluiset maahanmuuttajat. Muuttua uuden isänmaansa ihmisten kaltaiseksi.


Freddie ei myöskään koskaan kertonut vanhemmilleen makaavansa myös miesten kanssa ikäänkuin he eivät tosin tuota asiaa olisi lukeneet lehdistä. Pitkäaikaisen miesystävänsä hän kertoi vanhemmilleen olevan talonsa puutarhuri. Petikavereita Freddiellä riittikin. Sekä miehiä että naisia. Freddie eli täysillä rock-elämää, mutta ei oikeastaan koskaan paljastanut todellista itseään kenellekään. Se yleensä tekee tähdistä ja muista ihmisistä mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia.


Vaikka Queenin muut jäsenet ovat jatkaneet bändin tarinaa Freddien kuoleman jälkeenkin, niin kyllä se vain niin on, että ei ole Queenia ilman Freddietä. Yrityksissä on ollut jopa rahastuksen makua. Järkyttävin rahastus oli aikoinaan julkaistu tanssipoptähtien versioimat Queen-biisit. Vieläkin puistattaa ne.


Mercury olisi tänäkin päivänä poikkeuksellisen rohkea ja hyvä esiintyjä, jonka ääni vieläpä erottuu heti ensimmäisestä sanasta rockin massasta.


Tämän päivän rockia kuunnellessa tulee ikävä Freddietä ja Queenin kukoistuksen aikoja.

torstai 8. joulukuuta 2011

Todellisuuden ohut kalvo


Tällä viikolla olen valmistellut artikkelia toimittajaidolistani Veikko Ennalasta. Herran historiaan perehtyneenä tosin tiesin Ennalasta jo paljon ja aikakauslehden toimittajana olen siitä kiitollisessa asemassa, että juttuihin ehtii oikeasti perehtyä. Mutta viime aikaisten tapahtumien jälkeen teki hyvää penkoa arkistojen kätköjä unohtaen murheen hetkeksi.


Yksi Ennalan käyttämä termi jäi mieleen tutkimustyöni temmellyksessä. Ennala käytti todellisuuden ohut kalvo-termiä kuvaamaan kaikkea sitä aitoa ja julmaakin elämää, mikä makaa kunniallisen ja teeskentelevän yhteiskunnan alla. Ja Ennalan mielestä jutun juuri piili siinä, että tuon kalvon sai puhkottua.


Ennala sai aikoinaan runsaasti paskaa niskaansa sensaatiohakuisuudesta, kun hän rohkeni kirjoittaa kuolemasta, uskonnosta, seksuaalisuudesta niiden oikeilla nimillä. Laittaen vieläpä itsensä likoon henkilökohtaisesti. Toki hänen hänen käyttämänsä kieli ja jutun aiheet eivät tietenkään olleet ns. asialehdestä.


Moni toimittaja laittaisi tänäkin päivänä itsensä likoon mielellään, mutta sellaiset mediat, jossa toimittaja saisi ruoskia itseään ja muita henkilökohtaisella tasolla taitavat olla vähissä. Sensaatiolehdistöä karsastetaan aivan samalla tavoin kuin 60-luvulla. Ongelma on vain siinä, että ihmisiä on kovin vaikea järkyttää enää millään. Paheksuntaa saa helpostikin aikaan, mutta todellista järkytystö ei pääosalle lukijoista. Ja se on se asia, millä ihmiset saadaan miettimään, mitä todellisuuden kalvon alla piilee.


Elämäämme aikaa pidetään vapaamielisenä, mutta mitään todellista vapaamielisyyttä ei tässäkään ajassa ole. Ihmiset ovat samalla tavoin omien ajatusmalliensa vankeja ja sen, miten asiat pitäisi hyväksyttävästi ilmaista. Se perinteinen vanhoillisuuskin on nostamassa uudelleen päätään.


Todellisuuden ohut kalvo on yhä paksumpi ja koska se on järkeistetty läpäisemättömästi tuota kalvoa on mahdotonta puhkoa. Kaikki jää pintaraapaisuksi.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Valhe ei pala tulessakaan


Valheessa ja itsepetoksessa on aina parempi elää kuin totuudessa, vaikka muuta väitetäänkin. Totuus kun on usein kylmä ja kipeä. Viime aikojen uutisia lukiessa on tullut mieleen monta kertaa, että itsepetoksella maailma pyörii.


Yhtä varmasti kuin joulu tulee, niin yhtä varmasti joulukuun kynnyksellä ilmestyvät myös kohuvideot sikatiloilta. Sikatilalliset väittävät, ettei heidän tiloillaan sioilla ongelmia ole, vaikka kasvannaiset roikkuvat sikojen mahasta. Aktivistit puolestaan hakevat yhtä varmasti sairaiden sikojen aitauksen kuviaan varten.


Olisi hölmöä ja itsepetosta väittää, että sika voisi voida hyvin teollisessa sikalassa. Ei se sika voi siellä yhtään sen paremmin kuin ihminen vankilassa. Teollinen eläintenkasvatus itsessään on julmaa. Sille ei voi mitään. Jos sian elämänkaari loppuu puolivuotiaana teurastukseen, ei sen voi sanoa eläneen hyvän elämän.


Itsepetosta on sekin, että liha muuten kauppojen hyllyille ilmaantuisi kuin teollisen kasvatuksen kautta. Eivät ihmiset kuitenkaan maksaisi maltaita luomulihasta. Eikä kaikilla toki ole edes siihen varaakaan. Itsepetosta olisi myös kuvitella, että kaikista ihmisistä tulisi kasvissyöjiä. Ei tule onnistumaan.


Karppausbuumit myöskin tuskin vähentävät lihankulutusta ja itse asiassa "lihan iloihin" on lähteneet mukaan myös kiinalaiset. Ja jos Kiinan väkiluvulle kasvatetaan karjaa, on jo maapalloparka kovilla. Eipä taida laidunmaat riittää.


Muita itsepetokseksi osoittautuneita asioita:

Euro yhdistää Euroopan

Pahoinpitelystä joudut käräjille (et jääkiekko-ottelussa tapellessasi)

Suvaitsevaisuus ei selitä, miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset korostuvat raiskaustilastoissa

Suomalaiset iloitsevat omiensa voitosta (ei ainakaan Robert Heleniuksen)

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Juu, netti se meidät sitten pelasti... vai?


En ole tietojärjestelmien asiantuntija, mutta tuntuu, että mitä "kehittyneemmäksi" nämä nettipalvelut käyvät, sitä enemmän sivuille murtaudutaan. Nyt tuntuu, ettei viikkoakaan mene, ettei jollekin sivustolle ole murtauduttu ja kähvelletty salasanoja ja kaikkea muuta mahdollista.


Nykyisin ei enää riitä, että pidät lompakostasi huolta, kun kaiken maailman yrittäjää on viemässä rahojesi lisäksi identiteettiäsi ja luoja ties mitä netissä. Homman tekee entistä kiukuttavammaksi se, että joka helvetin sivustolle on nykyisin kirjauduttava, jos jotain muuta kuin lukea haluat niillä tehdä.


Vähintä mitä yritykset voisivat tehdä, kun pakottavat asiakkaansa palvelemaan itse itseään netissä, olisi se, että tekisivät sivuistaan edes turvallisia, ettei niistä ryöstettäisi salasanoja ja ties mitä. .


Syyksi tietoturvan onnettomaan tilaan Suomessa epäilen samaa, miksi kaikki muukin repsottaa ja ei toimi tämän päivän Suomessa. Nimittäin mukavuudenhalu ja henkilökunnan määrän minimointi asiassa kuin asiassa, hommat jätetään repsottamaan ja odotetaan, ettei pahinta tapahdu. Se yleensä vain tapahtuu. Nämä nettihyökkäyksien tekijät taitavat olla myös hommissaan huomattavasti lahjakkaampia ja taitavampia kuin vastustaja tietoturvassa.


Jos se vain mahdollista olisi, en enää koskaan kirjautuisi mihinkään palveluun, mutta se on sula mahdottomuus. Minun ikäisen ihmisen on turha anella enää mitään palvelua. Vastaus on kuitenkin aina: Katso netistä, tee se hakemus netissä jne. Facebookista häippäsin jo joksikin aikaa, levyjä tai elokuvia en muutenkaan osta paljoa netistä, enkä kirjoja. Enkä mitään muutakaan.


Jos ennen vanhaan joutui pankkikirjan kanssa jonottamaan rahojaan pankissa, ei kukaan ainakaan yrittänyt urkkia verkkopankkitunnuksiasi, kouluunkin sai huoletta hakea tavallisella paperihakemuksella ilman, että sosiaaliturvatunnuksesi on kohta koko kansalle näytillä jne. jne.


Olen aika pettynyt nettipalveluihin alun innostuksen jälkeen. Kaikki vuotaa kuin seula, eikä mikään tunnu toimivan. Kaikenhan voi onneksi katsoa netistä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Pearl Jam/Last Kiss



Kaunis biisi yhtyeeltä, joka ei ole koskaan ruinannut väkisin palstatilaa itselleen ja on parantanut tahtia vuosi vuodelta sitten 90-luvun alun supertähtivuosien. Pearl Jam on yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mihin kaikkeen voikaan käyttää kiirettä tekosyynä?


Tässä eräänä päivänä tällä viikolla eräs matami kiilasi minut ravintolan ruokajonossa. Hän "valitteli", että hänellä on kiire ja joutui kiilaamaan minut siksi. Nostin silmäkulmani ja olin jo avaamassa suutani vastarintaan. Mutta annoin periksi, koska viime aikoina on ollut suurempiakin huolenaiheita. Eikä kyseessä ollut jono baaritiskille. Silloin jopa minun vereni olisi kuohahtanut.


Tämäkin täti käytti kiirettä tekosyynä itsekkyydelle, mikä on tämän päivän ihmisille tyypillistä. Minä, minä, minä ensin. Minä olen tärkeämpi kuin tuo, sillä on aikaa odottaa. Ikäänkuin koko maailma olisi yhtä ihmistä varten. Paskanmarjat.


Todellisuudessa tässä elämässä ei ole kiire mihinkään. Kiire on lähes sataprosenttisesti toisten toiveiden täyttämistä. Joku muu haluaa, että teet jonkin asian tietyssä ajassa, tai sitten et ole itse tehnyt asioita ajoissa ja joudut tekemään sen sitten viime tingassa, ja valittelemaan kiirettä muille. Kukaan ei tosin ole kiinnostunut kenenkään muun kiireestä kuin omastaa. Tai sitten kiireinen ihminen on ahnehtinut liikaa asioita itselleen, eikä pysty toteuttamaan niitä.


Kiireestä on tullut myös tekosyy tehdä työt ja asiat huonosti. Kun on kiire se oikeutta tekemään duunit miten sattuu. Jos työnantaja irtisanoo sen takia, että olet tehnyt asiat oikein, kun et ole suostunut lähtemään kiireleikkiin, on se oikeusmurha.


Tämä terveisinä kiireiselle matamille.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

En osallistu Linnan juhliin


Vuodesta toiseen suurena mielenkiinnon aiheena on, kuka osallistuu Linnan juhliin ja kenelle kutsua Linnaan ei tullut. Ja kuinka epäkunnioittavaa on jäädä pois juhlista. Ikäänkuin ohareiden teko juhlista olisi normaalielämässäkään poikkeuksellista.


Minä kerron jo nyt, etten osallistu Linnan juhliin, enkä tule koskaan osallistumaankaan, mikäli kutsu jonkin ihmeen kautta tulisi. Ei, syynä ei ole se, että Jani Toivola tanssii poikaystävänsä kanssa, ja kuka tahansa saa tulla sinne minun puolestani missä tahansa koltussa. Teuvo Hakkaraisen sanoin totean, että mitäs minä siellä herrojen kanssa tekisin.


On hämmästyttävää, miten turhanpäiväiseksi alunperin arvokas juhla on muuttunut. Se johtuu tietysti siitä, että ne "arvokkaat" ihmisetkin ovat muuttuneet turhanpäiväisemmiksi.


Ei sinne yksikään julkkisnainen mene sen takia, että haluaisi kunnioittaa itsenäisyyttä. Heille - ainakin valtaosalle - on tärkeintä saada mahdollisimman monta kuvaa itsestään seurapiiripalstalle Linnan kaunottarena tai vähintäänkin kohuvieraana jostain muusta syystä.


Sitä en tiedä, mitä miehet sieltä hakevat. Varmaankin patsastelutilaa myös seurapiiripalstalla merkittävänä miehenä tai vähintäänkin sitä kuuluisaa Linnan boolia.


Joku viestintäneuvos, en muista nimeä, kritisoi Linnan juhlia turhanpäiväisyydestä. Tanssilattia tyhjenee kuulemma salamana, kun tv-kamerat häviävät. Sitä se julkisuus teettää ja ennenkaikkea televisiointi. Jos koko Linnan juhlien televisiointi on lähes pelkkää vieraiden kättelyä ja iltapukujen arviointia, niin vieraat käyttäytyvät sen mukaan.


Ikävä on Adolf Ehrnroothia. Häntä sentään haastateltiin vielä sen takia, mitä itsenäisyys oikeasti merkitsee ja mitä sen eteen on uhrattu.


Hömpässä ja viihteessä ei ole pahaa, sillä ihminen ei elä vain järjestä. Mutta kun Linnan juhlat tätä nykyä ovat tosiasiassa hömppäjuhlat, voitaisiin unohtaa höpinät itsenäisyyden kunnioittamisesta.


Maamme itsenäisyyttä kunnioitetaan ihan jossain muualla.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Jäähyväiset isälle


Isäni kuoli lauantaina aamuyöllä. Hän oli sairastellut jo pitkään ja ollut sairaalassa useamman kerran parin vuoden aikana. Tämä viimeinen kerta jäi sitten viimeiseksi, eikä isä tulee enää takaisin. Vaikka isä oli kytketty välillä hengityskoneeseen, jaksoin silti uskoa viimeiseen asti, että isä paranee. Näin ei käynyt.


Kun näin isän viimeisen kerran kuukausi sitten ennen sairaalaan joutumista, hän oli jo poissaoleva, ikään kuin toisessa maailmassa. Tiesikö hän jo sairautensa vakavuuden, sitä emme saaneet koskaan tietää.


Isä oli itse pyytänyt lopettamaan hoidon, sillä ei olisi enää koskaan kyennyt hengittämään omin avuin keuhkojen vaurioiduttua lopullisesti. Kärsimystä isällä riitti viimeisinä aikoinaan, sillä jalkakin amputoitiin tulehduksen takia.


Perjantai-aamuna äiti soitti ja kertoi, että isä ei elä enää kauaa, lääkäri oli ennustanut, että korkeintaan viikonlopun yli. Lähdin sitten ajamaan sisarusteni kanssa vauhdilla kohti Joensuuta, jossa isä oli sairaalassa. Ehdimme vasta illansuussa Joensuuhun, eikä isä pystynyt enää puhumaan. Jollain tavalla kuitenkin aistimme, että hän jollain tavalla ymmärsi meidän olevan läsnä.


Aamuyöstä meidät sitten soitettiin uudestaan sairaalaan. Sanoivat, että kyse on nyt enää tunneista. Isän hengittäminen oli jo todella vaikeaa. Siinä tilanteessa ei voinut enää muuta kuin pitää isää kädestä. Isän käsi oli jo kylmä ja otsa kamppailusta hikinen. Ihminen valittaa pienistä asioista, mutta kun näkee kuoleman lähestyvän itselleen rakkaalle ihmiselle, ei sitä unohda koskaan.


Jätimme isälle jäähyväiset ja hän menehtyi pian sen jälkeen. 67-vuotiaana. Seuraavana päivänä kävimme katsomassa isää sairaalan kappelissa. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja järkytyin aluksi. Mutta kun silitin isän hiuksia, huomasin pian, että hän näytti todella rauhalliselta. Hänen silmänsä olivat raollaan. Ei enää tuskaa, ei kärsimystä.


Jollain tavalla olo oli myös helpottunut. Kun näin isän kuolleena, tiesin varmasti, ettei hän tule takaisin, enkä elättelisi turhia toiveita, että kyllä se isä vielä kuitenkin paranee jonkin ihmeen kautta. Enää ei tarvitsisi myöskään odottaa viikkoja, paraneeko isä vai ei. Ratkaisu oli tapahtunut, vaikka tätä ratkaisua emme koskaan halunneet. Totta kai olisin halunnut, että isä yhä eläisi.


Kaipaan isää kovasti jo nyt. Keskusteluitamme ja paljon muutakin. Isä oli persoonallinen ihminen, ei aina helppo, mutta hän välitti lähimmäisistään, vaikka ei vanhan kansan ihmisenä osannut sitä näyttää. Hän piti huolen perheestään paiskimalla raskasta fyysistä työtä vuosikymmenet, joka osaltaan romutti hänen terveytensä.


Viime aikoina hän oli erityisen ylpeä minusta, kun taistelin itseni toimittajaksi. Monessa suhteessa muistutan paljon isääni sekä hyvässä että pahassa. Olen pitänyt isän lailla aina parempaa huolta muista kuin itsestäni.


Eniten olen huolissani äidistä, sillä isä piti kaikista asioista huolta. Äiti on menettänyt miehensä, jonka kanssa ehti olla yhdessä neljäkymmentä vuotta, että myös tukensa ja turvansa. Hänen on opeteltava moni asia surun keskellä. Me lapset tietenkin tuemme niin paljon kuin pystymme.


Mutta isää emme voi tuoda takaisin. Isä rakasti ristisanatehtäviä, leikkasin yhden isän täyttämän talteen ja liitin sen leikekirjaani. Siellä se säilyy.

torstai 24. marraskuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Chisua ihailemassa Vantaalla



Eilen kävin siskojen kanssa naisihanteeni Chisun keikalla Martinus-salissa Vantaan Martinlaaksossa. Onhan minulla Chisun nimmarikin toivotuksella "Supervoimia Esalle", tuon nimmarin ja viestin kuvaajani Miguel minulle ystävällisesti hommasi levy-yhtiön kerberosarmeijan läpi jossain tilaisuudessa.



Tuntui jännältä, kun Chisu kannusti vantaalaisia bailaamaan, kun ensimmäistä kertaa elämässäni en asu Vantaalla, vaikka sielultani olen tietysti vantaalainen, mitä ikinä se sitten tarkoittaa.


Chisu veti keikan tyylillä minishortseineen ja korkeilla korkokengillään, kauniina kuten aina. Ihmettelin, että miten Chisu pysyy pystyssä niillä. Vaikka Chisun lookia on kiva ihailla, veti Chisu kovan keikankin ja on hyvä, erittäin persoonallinen laulaja.


Konserttisali ei ole poprock-tähdelle helpoin paikka saada yleisöä innostumaan, mutta Chisun hitit saivat viimeistään yleisön heräämään. Itse olisin kaivannut ehkä akustisempaa menoa konserttisaliin, mutta meni sähkökitaroillakin, kun Chisun ääni ei kuitenkaan hukkunut bändin soittoon.


Tulipa siellä Martinuksessa tietenkin tämä uusin Chisu-hitti Sabotage. Chisu on löytänyt oikean reseptin menestykseen Suomen markkinoilla. Surumieliset laulut rakkaudesta eivät voi olla uppoamatta suomalaisiin. Toivoahan niistä saa, jos Chisun kaltaisella ihmiselläkin on ollut epäonnea rakkaudessa.


Yhä enemmän minusta tuntuu, että persoonallisinta ja parhjainta pop/rock-musiikkia tekevät tänä päivänä Suomessa naisartistit. Persoonallista ja myyvää miesartistia/bändiä ei ole löytynyt enää aikoihin. Sellaista, joka tekisi oikeasti omaa juttuansa, kuten esimerkiksi Chisu ja PMMP.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Hylkäisitkö lähimmäisesi uskon takia?


Kuorosodan viehättävä juontaja Kristina Komulainen on antanut useammalle lehdelle haastatteluja siitä, kuinka tuli uskonveljiensä ja -sisariensa hylkäämäksi lähdettyään Jehovan todistajista. Hänhän on sinänsä onnekas, koska häntä eivät hylänneet kaikkein lähimmät. Uskonlahkoissa jopa oma perhe saattaa hylätä, jos jätät uskonlahdon ja hyvässä lykyssä eronnutta vielä vainotaan.


Haluaisin ymmärtää näitä uskonlahkoja, mutta jotain niiden ehdottomuudessa on vaikeaa ymmärtää. Voin olla epäilevä, mutta en usko maailmanloppuun lähitulevaisuudessa ja minusta on vaarallista ajatella, että joku niin uskoo ja pelottelee sillä varjolla samoin uskovia.


Useimmiten näitä uskonlahkoja kiinnostaa uskottomien moraali tai oikeastaan moraalittomuus. Ihmiskunnan moraalin on sanottu romahtaneen jo viimeiset tuhat vuotta, mutta silti tämä maailma pyörii. Välillä yskähdellen, mutta pyörii silti. Ihminen on aina yhtä moraalinen ja moraaliton, kun hänelle itselleen on hyväksi. Näin se vain on.


Vaikka toisin luulisi, maailma on muuttunut yhä ehdottomammaksi paikaksi elää. Jopa "oikeasta" ruokavaliosta taistellaan henkihieverissä. Ihmiset uskovat yhä sokeammin uskonsa tai ideologiansa oikeutukseen ainoana oikeana oppina. En tiedä, miten tähän on tultu. Toisenlaisiin ajatusmaailmoihin kun olisi kovin helppo tutustua, mutta yhä terhakammin tartutaan omaan oppiin, kuin konsanaan inkvisition aikana.


Pelottavinta minusta on lasten kasvattaminen johonkin uskoon tai ideologiaan ainoana oikeana oppina. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla oikeus itse valita ajatusmaailmansa, sitten kun sen kykenevät itsenäisesti päättämään. Lasta ja nuorta on vieläpä helppo painostaa lähimmäisten taholta, sillä heillehän oma perhe on kaikki. Tai ainakin oli, en tiedä, mikä lapsille ja nuorille nykyisin on tärkeää.


Mutta palataan otsikkoon. Olisitko valmis hylkäämään lähimmäisesi uskon tai ideologian takia? Minä en. Minun tuttavapiirissäni on hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä, mutta en ole koskaan luokitellut heitä sen mukaan, vaan sen mukaan, millaisia he ovat ihmisinä. Valitettavasti yllättävän moni kaveeraa vain ainoastaan itsensä kanssa samalla tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Muut ovat vääräuskoisia.


Jostain syystä viime aikoina erilaisuus on yhdistetty ainoastaan rasismiin, kun kyse on ennemmin eri ajattelutapojen ymmärtämisestä.  Kysymys tietysti kuuluu, onko ymmärrettävä sellaista ihmistä, uskoa tai ideologiaa, joka ei kunnioita tai ymmärrä sinua.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Kansa raivostuu tai julkkis pahoittaa mielensä


Sen verran täytyy olla itseironiaa, että huomaa, mitkä sanat ja sanonnat ovat milloinkin in mediassa. Uudet sanonnat keksivät yleensä iltapäivälehdet ja sieltä ne sitten pikkuhiljaa valtaavat alaa muistakin lehdistä.


Tällä hetkellä suosituinta on raivostuminen tai mielensä pahoittaminen. Useimmiten raivostujana on kansa. Mielensä pahoittaa yleensä yksittäinen julkkis, harvemmin kansa. Googlailin vähän hakusanoilla "Kansa raivostui" ja tulosta toden totta löytyi.


Syyrian erottaminen: Kansa raivostui

Kansa raivostui Berlusconista

Kansa raivostui Usassa

Kansa raivostui taas

Eduskunnalle lisää rahaa - kansa raivostui

Kansa raivostui hallitukselle

Mubarak pysyy virassaan, kansa raivostui

Kansa raivostui Susanille

Kansa raivostui koiranrääkkääjätuomiosta

Kenraali ja kansa raivostuivat elokuvan homo-Mannerheimista

Pohjois-Korea uudisti rahansa - kansa raivostui

Kansa raivostui Aitolehdelle ja Eerikäiselle

Kansa raivostui kansanedustaja Lipposen rasismipuheista

Näpit irti vieraista naisista, Jari Kurri! Näistä kuvista kansa raivostui


Tässä näin alkuun...


Toinen suosittu aikamme mediasanonta on tietenkin mielensä pahoittaminen. Katsotaan, kuinka moni on pahoittanut mielensä Googlen perusteella.


Janica pahoitti mielensä Norjan BB-talon klipistä

Väyrynen pahoitti mielensä Kauniston puheista

Pirkka-Pekka Petelius pahoitti Matti Kassilan mielen

Väyrynen pahoitti mielensä Kauniston arvostelusta

Enehjelm pahoitti mielensä Mikkosten puolesta

Piispa Irja Askola pahoitti mielensä

Tanja pahoitti mielensä haukuista

Ballack pahoitti mielensä

Marketa pahoitti mielensä kohukuvista

Kaunisto pahoitti monen mielen

Äitini pahoitti mielensä

Muusikot pahoittaneet mielensä

lauantai 19. marraskuuta 2011

Tutkintoshoppailemaan Karibialle tai Venäjälle


Näin tuomakyröläisittäin sanottuna kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun näitä valelääkäreitä popsahtelee esiin suunnasta ja toisesta. Voiko enää halpamaisempaa huijaamisen kohdetta löytyä, kun ihmiset, jotka tarvitsevat apua. Miksi nämä huijarit eivät painu bisnesmaailmaan muiden kaltaistensa joukkoon? Söisivät siellä toisensa ja jättäisivät viattomat rauhaan.


Se tässä on todistettu, että varsinkin vanhuspuolelle ei tarvitse todellakaan olla huippulääkäri, kun pääset hoitamaan jo potilaita. Terveydenhuollon lupia valvova Valvira kehtaa vielä väittää, että ilmeisesti heillä on valvonta pettänyt. No, todellakin on pettänyt, koska valvontaa tuskin todellisuudessa on kovinkaan paljon.


Kaikenlainen tarkastus- ja lupienvalvonta on tänä päivänä muutenkin todella huonossa kunnossa. Suomessa saa rakentaa tai hoitaa ihan miten lystää. Kukaan ei puutu, ainakaan viranomainen. Nämäkin valelääkäritkin ilmeisesti huomasivat hoitajat, kun ihmettelivät heidän toimenpiteitään.Ei toinen lääkäri puhumattakaan viranomaisista.


Pohdin tässä, että kuinka paljon helpompaa omakin elämäni olisi ollut, jos olisin lähtenyt tutkintoshoppailemaan Karibialle tai Venäjälle. Tohtorin tai edes maisterin paperit kourassa moni ovi olisi auennut, eikä kukaan olisi vaivautunut tarkastamaan, onko opinahjoani edes olemassa. Suomessa palvotaan tutkintoja niin sokeasti, ettei kukaan edes kuvittele, että joku voisi niitä väärentää.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Neljäs kuva neljännesta kansiosta


Kirsi H. haastoi minut blogihaasteeseen. Eli piti lisätä omista kuvakansioistaan neljännen kansion neljäs kuva. Ja kertoa kuvasta.


Ei tässä paljon kerrottavaa ole. Tämä on Karvion kanavalta toissa kesältä. Minähän vietän paljon vapaa-aikaa Karvion kanavan lähistöllä olevassa mökissämme. Muistaakseni tämän kuvan takana oli kuumuus. Oli pirun kuumaa ja halusin lähteä liikkeelle kuumuutta karkuun. Ja näin tämäkin kuva sai alkunsa.


sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kuinka toimittaja antaa kaikkensa?


Bror-Erik Wallenius näyttää tässä legendaarisessa "Stuttgartin kujanjuoksussa", kuinka toimittaja joutuu antamaan kaikkensa haastattelun saadakseen.


tiistai 8. marraskuuta 2011

Presidentiksi valitaan...


Ajatukset ovat viime aikoina harhailleet. Silloin on hyvä kirjoittaa politiikasta. Ja mikäs paremmin sopisi kuin presidentinvaalit. Pressaksi haluava porukka alkaa olla koossa.


Se, mikä minua on tässä vaiheessa ihmetyttänyt, on ykkösehdokas Sauli Niinistön vaisuus. No, Niinistön vaisuus on varmastikin täysin tietoista. Hän ei halua riskeerata kannatuslukujaan tässä vaiheessa, eikä lähde radikaaleihin irtiottoihin ja iskuihin. Pikemminkin toivoo, ettei hän itse niitä saa. Vaaleihin on tietysti aikaa ja samoin skandaaleihin, eiköhän siitä Niinistöstäkin jotain löydy, mikä päätyy otsikoihin ja saa taistelun todella liikkeelle. Hieman olisin odotellut Niinistöltä myös vaalivauvaa nuoren morsiamensa kanssa, mutta sitä ei sitten tullut.


Näistä vaaleista tulee, halusimme tai emme, yli vanhempien miesten taistelu. Yhtään todellisia mahdollisuuksia omaavaa naisehdokasta ei ole löytynyt. Tuskin myöskään löytyy. Eva Biaudet on jo persoonana sellainen, ettei hän mihinkään takavuosien Elisabet Rehn-yllätykseen kykene. Sari Essayah ei myöskään kuulu liberaalimman kansanosan suosikkeihin. Eikä saa välttämättä edes konservatiivisiempienkaan ääniä. Hän on yksinkertaisesti liian väritön.


Liberaalien ykkösehdokas taitaa olla näissä vaaleissa Pekka Haavisto. Kohuhan nousi siitä, kun vaaliasiantuntija Uimonen uskalsi sanoa Haaviston mahdollisuudet olevan olemattomat tämän homouden takia. Uimonenhan sanoi vain sen, mikä on totta. Suomi ei ole vielä valmis homopresidenttiin. Ei sen tosin pitänyt olla aikanaan naispresidenttiinkään, mutta Haavistolla on silti väärä puolue. Vihreät hajottavat kansan tuntoja enemmän kuin värittömämmät demarit.


Demareiden presidenttihaaveet kaatuvat tällä kertaa väärään ehdokkaaseen. Olisin hyvin yllättynyt, jos Paavo Lipponen nousisi presidentiksi. Todennäköisesti hänet äänestetään toiselle kierrokselle sen takia, että osa kansasta ei halua missään tapauksessa nähdä Timo Soinia toisella kierroksella. Protestiäänet Soini kuitenkin kerää tällä kertaa taatusti ja laittaa Lipposen tiukille. Soinilla tuskin itsellään edes on todellista hinkua presidentiksi, sillä toisen kun monet muut ehdokkaat, hänen poliittinen uransa on parhaimmassa vaiheessa muutenkin.


Jos demareiden presidenttihaaveet kaatuvat väärään ehdokkaaseen, samoin tulee käymään myös kepulaisille. Vaikka Paavo Väyrynen on ehdottomasti viihdyttävin ehdokas. ei hän tule toiselle kierrokselle kipuamaan. Varsinkaan kun edes oma puolue ei häntä todellisuudessa täysin tue.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kuka on ansainnut voiton - ja kenestä?


Koko elämäni ajan minua on vaivannut yksi perustavanlaatuinen ongelma. Minulla ei ole tappavaa voitonhimoa. En halua olla paras missään, eikä minua kiinnosta kilpailla kenenkään kanssa. Olen aina halunnut elää vain omaa elämääni. Jotkut ovat halunneet kilpailla minun kanssani, mutta minun ei heidän.


Ja jos joku on saanut voitonriemua voittaessaan minut jossain, se hänelle suotakoon. Minulle moinen on aiheuttanut korkeintaan hetken kiukun ja suuttumuksen. Katkera olen kenellekään vain epätoivoisimmilla hetkilläni.


Varsinkin miehen elämä on lähtökohtaisesti rakennettu kilpailulle. Eli se tarkoittaa kilpailua parhaimmista tienesteistä, asemasta sekä tietenkin naisista. Koskaan en ole tähän miesten kilpailuviettiin lähtenyt mukaan. Silti olen saanut oman osani, ehkäkin kyllä pienemmän, näistäkin asioista. Käänteet elämässäni ovat tapahtuneet useimmiten sattuman ja onnen tai epäonnen kautta.


Ihmiset valittavat, että inhoavat kilpailua, mutta silti valtaosa ihmisistä rakastaa kilpailua. Ihmisen kivuliain ja antoisin vietti on kilpailuvietti.Valitettavan iso osa rakentaa kaikesta huolimatta itseään sen mukaan, onko tiettyyn ikään mennessä hankkinut tietynlaisen asunnon tai tietynlaisen ammatin. Ja kerännyt ympärilleen riittävän laadukkaita ihmisiä tähän kilpailuviettiin.


Minä olen taas pitänyt heikoista ja haavoittuneista ihmisistä. Olisin tyytyväinen elämääni erämaamökissäkin, jos joskus löytäisin edes jonkinlaisen sisäisen rauhan. En usko, että sellaista koskaan löydän. Enkä tiedä haluanko, sisäinen rauhattomuus johtaa koko ajan uusin löytöihin, vaikka se on äärimmäisen kuluttavaa. En tuskin koskaan saa sitä tavanomaista onnea, mitä toisaalta haluan enemmän kuin mitään muuta.


Eräs henkilö sanoo aina minulle, että kaikki hyvät teot mitä teet, tuovat sinulle hyvää karmaa eli saat joskus kaikki hyvät tekosi korkojen kera takaisin. Haluaisin kyllä uskoa tähän. Olen auttanut lukemattomia ihmisiä lukemattomin tavoin elämässäni. Mutta en silti usko, että minua odottaa hyvien tekojen Shangri-La yhtään missään.


Hyvien hetkien onnen paratiisi kuitenkin odottaa. Hetken voi olla onnellinen. Sillä en halua voittaa ketään, mutta haluan näyttää olevani elämäni arvoinen.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Täytyykö elämän ja työn olla kivaa?


Alkuviikosta katselin erästä ajankohtaisohjelmaa, jossa työttömät nuoret raahattiin Mäkkäriin työnhakuun. Sinne on kuulemma vaikea löytää ketään töihin. Yksi nuori mies päivitteli Mäkkärin olevan epäeettinen firma ja että hän ei halua mennä sinne töihin. Hän laskeskeli myös, että tienaa työttömyyskorvauksella ja toimeentulotuella enemmän.


En tiedä, olenko menettänyt sitten kaiken idealismini ja moraalini, mutta en oikein ymmärrä, että jos maailmamme on mennyt sellaiseksi, että työnkin täytyisi olla kivojen elämysten paikka. Eikö töissä käydä siksi, että sieltä saadaan rahaa. Toki mielenkiintoinen ja mukava työ on extraa. Ennen vanhaan tietysti kenelläkään ei ollut juuri varaa valita työpaikkojaan, koska mitään turvaverkkoja ei ollut.


Toisaalta ei ole meidänkään yhteiskuntamme täydellinen, jos joissain paikoissa maksetaan huonompaa palkkaa kuin mitä työttömyyskorvauksilla saa. Eipä hirveästi kannusta työntekoon. Mutta kysymys kuuluu, että onko yhteiskunnan velvollisuus kustantaa sellaisen ihmisen elämää, jolle ei eettisistä syistä työ kelpaa. Osa ihmisistä kun haluaisi epätoivoisesti töihin, mutta ei syystä tai toisesta kelpaa työnantajille.


Nykypäivänä maailma on mennyt sellaiseksi, että kaiken tulisi olla kivaa, eikä epämukavia asioita oikein haluttaisi. Elämästä ei kuitenkaan selviä vain mukavilla asioilla. Tällä hetkellä Suomessa ei työnantajat ja työntekijät oikein kohtaa. Yksi syy on se, että työntekijä on valtaosalle työnantajista pelkkä hyödyke. Jos työnantaja ei sitoudu työntekijään, ei sitä kyllä työntekijäkään tee, kun sen työpaikallaan aistii. Ulkomailta tuotu halpatyövoima ei taas oikeuksiensa ja mukavuuden perään kysele ja tekee vieläpä työn halvalla.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Mä oon niin bitch...


Nykyisin kun lukee nuorten naisten kirjoituksia ja kuvauksia itsestään, moni kehuu olevansa bitch eli narttu. Oikeammin kai vittumainen, itsekäs ja ilkeä ihminen. Narttu-koirahan on mitä huolehtivaisin emo, eikä niiden mainetta pitäisi tahrata moisella ikävällä tarkoituksella.


Mutta joo. En tiedä, missä vaiheessa on käynyt niin, että vittumaisen ihmisen imago koetaan hyvänä imagona ja varsinkin nuoret naiset tuntuvat bitchiyttään korostuvan. Miehenhän odotetaankin olevan luonnostaan vittumainen ja itsekäs, eihän sitä muuten tosi miehenä edes pidetäkään.


Jatkossa voimme unohtaa puheet kiltin tytön syndroomasta ja siitä, miten miehet polkevat naiset jalkoihinsa, jos meillä kerran on kasvamassa bitchien sukupolvi, joka mättää poikaystävää turpaan eikä päinvastoin.


Joku on mennyt pahasti kasvatuksessa tai jossain muussa vikaan, jos hyökkäävyys ja ilkeys koetaan hyveiksi jo ihan arkielämässä. Jos jonkun mielestä on hieno asia, että käyttäytyy muita kohtaan vittumaisesti ilman syytä, niin on turha itkeä, jos itseäänkin kohdellaan samalla tavoin.


Ennen ilkeäksi ja vittumaiseksi sentään päädyttiin vittumaisen elämän kautta, eikä siksi, että se koetaan hienoksi elämänasenteeksi.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kirjallisuusblogini


Mainostan tällä kertaa häpeilemättä. Nyt olen kirjoittanut ensimmäisen postauksen kirjallisuusblogisivuilleni.


Käykäähän tutustumassa muutenkin Lukeminen.fi-sivuihin, jos olette kiinnostuneita lukemisesta.


En tätäkään blogia hylkää.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Tässä sitä hoitajakalenteria


Kesällä kirjoitin, niin kuin monet muutkin, Marian päivystyksen hoitajien ja kai muutaman lääkärinkin puuhaamasta pinup-kalenterista.


Kerrankin minulla on ollut tuuria (ainakin google-hakutuloksissa). Nimittäin joka viikko useita kymmeniä on eksynyt blogiini googlaamalla hoitajakalenteri johdannaisineen. Kirjoitus lienee luetuin blogikirjoitukseni ikinä, vaikka olen kirjoittanut lähes kaikesta maan ja taivaan väliltä ja vielä altakin.


Aikamoinen ilmiö mediassa on ollut tämä hoitsukalenteri, eikä loppua ole näkyvissä. Moni on yrittänyt jo kalastella vastaavaa huomiota tekemällä pinup-kalentereita. Jopa yliopisto-opiskelijat, joiden ei tiedostavina ihmisinä luulisi moiseen ryhtyvän koskaan. Mutta ei, kyllä se vain niin on, että kansa haluaa hoitajakalenterin.


Niinpä päätän nyt tarjota kansalle kerrankin, mitä se haluaa. Varsinkin kun kalenteri on hyvällä hyväntekeväisyyden asialla, eikä raha valu kenenkään bisnesrahastajan käsiin.



Hoitajakalenteriin eli Polin Enkelien sivuille pääset tästä. Siellä voi liittyä Facebook-faniryhmään tai vaikka ostaa kalenterin.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Laihduttamisen pakko (-12 kg)


Miesten ja naisten ongelmat lähenevät toisiaan. Minua on vaivannut ylipainoni vähintään yhtä paljon kuin naisia vaivaa ylipaino. Kevättalvella olin tosi turpeassa kunnossa. Silloin kun minulla oli kovasti huolia yksityiselämässäni, eikä töistäkään ollut tietoa. Rasvaista ruokaa ja olutta meni huolella. Olutta tosin menee vieläkin, mutta ei ihan samalla tahdilla.


En tiedä, mikä minut on laihduttanut, mutta noista ajoista on laihtunut kaksitoista kiloa. Yhdistettynä stressi sekä nyt paljon otsikoissa roikkuva karppaaminen. Minä tosin en ole karpannut mitenkään orjallisesti. Ennemminkin laihduin tonnikalalla. Minussa on todennäköisesti enemmän myrkkyjä kuin yhdessäkään delfiinissä.


Jossain vaiheessa tästä laihduttamisesta on tullut minulle jonkinlainen pakkomielle. Minun pitäisi vieläkin laihtua vajaa kymmenen kiloa ennen kuin olen tyytyväinen. Tuskin laihdutan itseäni olemattomiin. Nyt olen pitänyt itseäni keittokuurilla.


En pysty hyväksymään itseäni lihavana, vaikka minua ei haittaa, jos joku toinen on ylipainoinen. Tiedostavallekaan ihmisille ei taida riittää, että tietää olevansa muuten komea. Kai ne jatkuvat laihduttamispakkojutut ovat iskeneet jo meihin miehiinkin. Minä en jaksa olla ylpeä kaljamahasta, vaikka sitä olen kantanutkin. Vaikka kai pitäisi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Poliitikot - median uhreja?


Nykyisin on muotia olla median uhri. Varsinkin jos on poliitikko tai joku muu päättävässä asemassa oleva henkilö. Lähes kaikki syystä tai toisesta tehtävästään itse lähteneet tai pakoitettuna lähteneet ovat olleet median uhreja. Ja helposti he saavat muutkin masinoitua ajattelemaan samalla tavalla.


Viimeisin uhri on Matti Vanhanen, josta kirjan kirjoitti niinkin puolueeton henkilö kuin oma alainen, jonka juoruttiin yhdessä vaiheessa olevan vähän muutakin. Ja kuten arvata saattaa, kaikkeen syyllinen Vanhasen mielestä on media. Se nyt ei ollut edes mikään uutinen, että tämäkin kirja jatkaa Vanhasen marttyyri-linjaa. Kysymys tietenkin kuuluu, onko media elänyt Vanhasen elämän Vanhasen sijasta. Tuskinpa vaan, eiköhän se Vanhanen itsekin ole aihetta antanut juttuihin.


Poliitikoille ja johtaville virkamiehille on kovin vaikeaa hyväksyä, että media ei kirjoita niistä asioista ja sillä tavalla, kun he itse haluaisivat. Vielä vaikeampaa heidän on hyväksyä, että myös heidän yksityiselämästään kirjoitetaan. Se sopii kyllä silloin, kun vaalien alla esitellään perheen koirat ja kesämökit, mutta kun satunnainen naisystävä löytyy perhearvoja jyräävältä poliitikolta, tästä ei tietenkään saisi kirjoittaa.


Näin se vain menee vapaassa tiedonvälityksessä, että se on kahden kauppa. Toimittajan ja jutun kohteen sekä mielellään myös lukevan yleisön. Aivan samalla poliitikot  "kilpailuttavat" medioita päättäen kenelle he antavat syvähaastattelun ja kenelle eivät ja keille toimittajille paiskotaan luuria korvaan sanoen: En kommentoi. 


Ja kun päättäjät heittäytyvät uhreiksi ja marttyyreiksi, heidän "mediakritiikkiään" rientää tukemaan saman tien puolisentusinaa mediatutkijaa. Paitsi tietenkin perussuomalaisia poliitikkoja hekään eivät tue. Uusin muoti ikäviin otsikoille joutuneille on ryhtyä "mediakriitikoiksi".


Jokainen ikävä juttu on luonnollisesti aiheeton ja selkeä ajojahti. Naispoliitikot väittävät tulleensa yleensä jahdatuiksi siksi, että ovat naisia, vaikka suurin osa toimittajistakin on jo naisia. Miespoliitikot taas vetoavat "heittäneensä" kommentin, halunneensa herättää keskustelua tai useimmiten vain, että toimittaja on väärässä. Tuskin kukaan väittää, etteikö medialle tapahtuisi ylilyöntejä, mutta niitä tapahtuu myös päättäjille.


Paksunahkaisia poliitikkoja ei ole kovin montaa tässä maassa puhumattakaan huumorintajuisista. Tosin huumori ja paksu nahka ei ole läheskään kaikille toimittajillekaan luontainen ominaisuus. Kaikkein huonoiten mediaa tuntuvat hieman yllättäen ymmärtävän ne poliitikot, jotka eivät ole koskaan mitään muuta töitä tehneetkään. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.


Täällä Suomessa poliitikot ovat saaneet olla ennen vanhaan varsin rauhassa. Vanhemmille poliitikoille on ollut kova paikka, kun myös toimittajakunta on vaihtunut. He eivät sauno enää yhdessä päättäjien kanssa, vaan pitävät oman päänsä. Ja sekös kismittää.

torstai 20. lokakuuta 2011

Gaddafi on kuollut (runoutta)


Vallankumouksen isä Gaddafi on kuollut.

Se kaappasi vallan,

kuten valta kaapattiin siltä

Se kirjoitti Vihreän kirjan,

jonka se pakotti muut lukemaan.

Sitä vihattiin ja se vihasi myös.

Sitä jahdattiin, niin kuin se jahtasi myös.

Se pakeni, niin kuin muut pakenivat sitä.

Se kuoli kuivassa ja kuumassa maassa,

syrjäisessä kaupungissa,

samassa,

jossa se oli syntynyt.

Sitä raahattiin pitkin katuja,

kuten tapana on vihan leimahdettua

pahan jäätyä teoistaan kiinni.

Sen jalat ammuttiin seulaksi,

tai pää,

tai siihen iski lentokone vieraan vallan.

Lopulta se kuoli.

Tämä on Vapauden kevään loppu.

Ammuskellaan ilmaan,

kohta rauhoittuu.

Kaikki alkaa alusta.

Aavikolta puhaltaa tuuli.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Valistus ei vaan toimi Suomessa


Suomessa valistustoiminta on aina ollut jäykkää ja jotenkin tekopirteätä, kuten tämä historiallinen Alkon känniseksivalistusvideo osoittaa. Tälle onneksi aika on antanut anteeksi ja tätä voi katsoa huumorimielellä.


Lopullisen sanan kaikesta valistustoiminnasta Suomessa sanonevat ministeriöiden kuivakat ja ilottomat virkamiehet, jotka eivät ole nauraneet vuosiin. Ja mieluiten hehän kieltäisivät kaiken, kuten ministeri Maria Guzenina-Richardson tekisi mielellään.


Valistustoiminnan suurin vastoinkäyminen on se, ettei siitä koskaan ole kiinnostuneet ne, joiden pitäisi olla kiinnostuneita.


tiistai 18. lokakuuta 2011

Korvaako kone toimittajan?


Kävin viime viikolla elämässäni ensimmäistä kertaa Journalismin Päivä -tilaisuudessa. Ammattiyhdistysten tilaisuudet ovat yleensä täynnä hengennostatusta ja uhkakuvia. Niin tämäkin. En ole mikään huippuverkostoituja, joten istua nökötin ja kuuntelin luentoja. Alalla en ole vielä niin kauaa ollut, että olisi näkynyt tuttujakaan.


Vuodesta toiseen tekniikka ja sosiaalinen media koetaan journalismin uhaksi. Niin nytkin. Yksi luennoitsija kertoi jopa tietokonerobotista, joka vääntää Amerikassa jo urheilu-uutisia. Vieläpä virheettömämmin kuin ihminen. Kone ei tee kirjoitus- ja asiavirheitä. Lukijat eivät kuulemma edes erota koneen ja toimittajan vääntämää tekstiä toisistaan. No jaa. Jos sitä nyt näin halutaan.


On mielenkiintoista ajatella, jos koneet tekisivät kaikki jutut. Työnantajat saisivat väsymättömän puurtajan, joka ei kitise matkakorvauksista tai ylitöistä ja jankkaa omia mielipiteitään. Mutta voisi sitä haastateltavalla olla kiusallinen olo kun oven taakse ilmestyisi joku robotti, joka silmän värähtämättä kyselisi siihen ohjelmoidut kysymykset. Ei sitä liiasta empaattisuudesta pääsisi syyttämään.


Sinänsä ihmistoimittaja toimii jo osin kuin robotti. Varsinkin nettiin käydään lueskelemassa kilpailijoiden nettisivut ja väännetään "oma juttu" samasta aiheesta. Netti on vähän sellainen Molokin kita, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Aina pitäisi olla jotain uutta ja nopeasti. Todellisuudessa maailmassa ei vain ole niitä "oikeita uutisia" riittävästi. Niinpä sitten väännetään juttua uutistenlukijan lähetyksen aikana raapustamasta piirustuksesta.


Toimittajan työ on parhaimmillaan oikeasti luovaa työtä, jolla on merkitystä, mutta jos ihmiset eivät oikeasti lue juttuja, joiden tekoon on nähty vaivaa, niin silloin kyllä konekin välttää toimittajasta. Lyhyet nettiuutiset ovat tehneet ihmisistä oikeasti kärsimättömiä lukijoita, jotka eivät jaksa sydänverellä tehtyjä henkilöhaastatteluja lukea.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Lasse Pöysti se jaksaa yli kahdeksankymppisenäkin



Kuva: Helsingin kaupunginteatteri


Vanhoja legendoja on hyvä käydä katsomassa ja kuuntelemassa, ennen kuin he siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Siitä syystä kävin katsomassa Lilla Teaternissa Lasse Pöystin monologinäytelmän Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.


Ja eipä Lasse pettymystä tuottanutkaan, joskaan en tähän näytelmään varsinaisesti imeytynyt mukaankaan ihan täysillä. Vähän samanlaista lämmintä turinointia se oli kuin Pöystin Pikkukakkosessa kertomat iltasadutkin. Kun asialla on ammatti-ihminen, niin teksti saadaan eläväksi aina. Jos tämän näytelmän olisi esittänyt joku muu kuin Pöysti, olisi tarina jäänyt heikommaksi. Pöysti on sellainen vanhempi valtiomies, että häntä on pakko kuunnella.


Näytelmästä olisin saanut taatusti enemmän irti, jos olisin vanhempi, vaikka yksinäinen olen elämässäni ollutkin, on vaikea ajatella, miltä se tuntuu silloin, kun omalla koirallakin on enemmän elinvuosia jäljellä kuin itsellään. Itse en ole vielä hissille ruvennut jutustelemaan kuten tässä näytelmässä tehtiin, enkä ruukkukasveille, mutta mistäs sen tietää, sitten kun jää pois työelämästä mille sitä juttelee ja tarinoi elämäntarinaansa, kun muut eivät ole siitä kiinnostuneet.


Vanhoja ihmisiä lainkaan vähättelemättä, on ihme, että yli 80-vuotias Pöysti muistaa puolentoistatunnin monologin sanat käytännössä lainkaan takeltelematta. Siinä olisi moni nuorikin kovilla. Mutta se on sitä kokemuksen tuomaa varmuutta luulisin. Ikä tosin toi Pöystille sen rajoituksen, että hän joutui näyttelemään varsin pienieleisesti, mutta se lienee tarkoituskin.


Vanhojen ihmisten yksinäisyyttä jankutetaan koko ajan ja ajattelin, kun tämäkin näytelmä kertoo vanhan ihmisen yksinäisyydestä, että löytyyköhän tähän aiheeseen mitään uutta. Pöysti onnistui kuitenkin tekemään yksinäisyydestäkin hauskaa. Vanhuudesta on liikaa toitotettu surullisena kohtalona, mutta vanhojen ihmisten omituiset tavat voidaan esittää sympaattisenakin.


Luin pikaisesti näytelmän arvosteluja ja niissä puhuttiin näytelmän vanhuksesta surullisena ja syrjäytyneenä. Minusta miehellä oli äärimmäisen rikas sisäinen elämä, ja sellaista on harvalla. Ihmiset kun ovat enemmän tyhjiä.


Paikoitellen näytelmään tuli kyllä pieniä uinailukohtia, kunnes Pöysti onnistui aloittamaan tarinoinnin jostain mehevämmästä tarinasta. Yksi sellainen oli miehen elinikäinen kaukorakkaus Grace Kellyyn. Ihailtavaa sitkeyttä etäihastussuhteessa säilyttää ihailunsa ja rakkautensa 50 vuotta. Filmitähti-ihastukset ovat toisaalta taas yksipuolisuudessaan äärimmäisen kestäviä, eikä niissä tule pettymyksiä.


Ja hissin valinta yhdeksi näytelmän keskushenkilöistä oli hyvä keksintö. Hississähän on pakko kohdata hetken ajan vieraatkin ihmiset. Tai sitten sinnitellä puhumatta mitään odottaen kiivasti hissireissun päättyvän. Hissi on ihmiselämän armoton kohtaamispaikka.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Musiikin aliarvostettuja: Mikko Alatalo


Monen muusikon kohtaloksi koituu jäädä ilman arvostusta. Tai sitten sitä tulee vasta varttuneemmassa iässä. Jotkut saavat arvostusta muutamasta levystä, kun osaavat luoda itselleen riittävän taiteilijamyytin tai joku tekee sen heidän puolesta. Toiset kiertävät vuosikymmeniä Suomea halveksumatta minkäänlaista keikkapaikkaa ja heitä ei pidetä julkisuudessa muusikkoina minkäänarvoisena.


Näin kävi esimerkiksi Mikko Alatalolle. Vasta viime aikoina hän on saanut arvostusta pitkästä musiikkiurastaan. Siitä osoituksena hiljattain julkaistu Mikon tribuuttilevy, jossa oli nimekkäitä nuoria tämän päivän artisteja. Hienoa, että Mikko on saanut musiikillisen kunnianpalautuksen.


Mikko teki sen virheen, mitä ei saisi tehdä. Hän rupesi tekemään huumoribiisejä ja lallatuksia, sekä silkkoja mainosbiisejä, joskin vieläkin muistettavia. Lopulta häntä ei pidetty enää vakavasti otettavana muusikkona 80-luvun loppuun mennessä. 90-luvulla varsinkaan ei pidetty, mutta Juicen kanssa tehty Senaattori ja Boheemi-yhteistyö alkoi kääntää laivan suuntaa 2000-luvun puolella.


Itse tapasin Mikon tässä muutama viikko sitten muuten ja täytyy sanoa, että mies on armoitettu tarinankertoja. Ja sellaisista ihmisistä en voi olla pitämättä.


Tässä ehkä Mikon tunnetuin biisi Mariskan versioimana.



Ja sitten rallia.


torstai 13. lokakuuta 2011

Epäonnistu, epäonnistu - ja ehkä onnistu


Onpas kerrankin kehitetty hyvä päivä. Tänään vietetään Kansallista epäonnistumisen päivää. Liian kauan Suomessa on pelätty yli kaiken epäonnistumista. Ja vielä vähemmän täällä on kannustettu riskinottoon, joka johtaa monesti epäonnistumiseen, mutta välillä jonkin aivan uuden löytämiseen.


Suomessa homma on mennyt niin, että täällä otat aina henkilökohtaisen riskin, kun yrität jotain uutta. Ja paino sanalla henkilökohtainen. Kannustajat ovat vähissä, mutta epäilijät käden ulottuvilla. Ja jos ideasi menee mönkään, et kiitosta kuule, että olit rohkea kuin yritit. Hyvässä lykyssä olet veloissa, joita ei taatusti anneta anteeksi, saati edes lievitetä. Virheitä kun et saa tehdä, et missään.


Suoranainen ihme oli Nokian nousu matkapuhelinjätiksi, mutta silloinkin tuo ihme taisi olla muutaman epäonnistumista pelkäämättömän ansiota. Ja sitkeän työn, mikä on suomalaisuuden parhaimpia ominaisuuksia. Tosin nyt sitkeä työ on korvaantunut pikasuorittamisella ja salamannopeilla käännöksillä, jos kaikki ei heti onnistu. Ja näin käy harvoin.


Itse olen epäonnistunut kerran melkein kaikessa ja useammin kuin kerran valtaosassa asioista niin henkilökohtaisessa elämässä kuin kaikessa muussakin elämässäni. Ylös on noustu vaikka savijaloin joka kerta ja miljoona kertaa olen lyönyt ajatuksissani hanskat jo tiskiin, mutta ne ovat jääneet lyömättä.Joku ajaa minua vimmaisesti eteenpäin. Haluaisin tietää itsekin mikä.


Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että täällä samaan aikaan pelätään yli kaiken epäonnistumista, että ihaillaan sitä, ellei sen riemussa melkein ryvetä. Arvasinhan minä, että näin käy. Odotusarvo on, että kyllä tämä nyt tulee kuitenkin epäonnistumaan, siihen sorrun jatkuvasti itsekin. Useimmiten asiat onnistuvat puolittain. Siitäkin olisi osattava riemuita, eikä se helppoa ole läheskään aina. Jättipottia tulee harvoin yhtään missään.


Valtaosa suomalaisista on myös supervarmistelijoita, kaikki halutaan tehdä sääntöjen ja sen mukaan, mitä muut haluavat, koska näin epäonnistumisen todennäköisyys on pienin. Varmassa työpaikassa roikutaan pää punaisena ja pumppu pettäen ja kaikessa muussakin turvalliseksi koetusta pidetään kiinni, kun en voida näyttää muille, että jos nyt epäonnistunkin haaveissani. Täällä koetaan, että aina jonkun tietyn asian suorittamisen täytyisi johtaa palkintoon ja onnistumiseen.


Ja totta helvetissä suurin osa haaveista jää haaveiksi. Mutta sitkeällä epäonnistumisilla vähintään yksi onnistuu. Ja sitten kun haave muuttuu liian turvalliseksi, niin uuden haaveen kimppuun.


Eli ei muuta kuin päätä hakaten seinään eteenpäin. Riskillä perkele.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kivi on tarina suomalaisen miehen yksinäisestä hulluudesta




Kuva:Teatteri Jurkka/Yehia Eweis


Kun kyseessä on tarina taiteilijasta, hulluudesta, alkoholismista ja sukupuolitaudeista, näytelmän saa aniharvoin epäonnistumaan. Suomi on täynnä kurjia kirjailijakohtaloita ja Aleksis Kivi lienee niistä kaikkein tunnetuin. Kivi on kirjallisuuden ehdoton Kurjuuden Kuningas.



Aleksis Kiven päivänä pääsin katsomaan Teatterin Jurkan Kivi-näytelmän tuoreeltaan. Se kertoo Aleksis Kiven viimeisestä päivästä "hoitajansa" eli veljensä piiloon kammareihin sulkemana välillä sikolätissäkin paskassa rypien. Näytelmä on Yhden ihmisen maailma, jossa todellisuus, mennyt ja kaikki muu on hämärää yhteistä sekasoppaa, mutta joka tuo lopulta lohtua. Niin Kivelle itselleen näytelmässä kuin katsojallekin.


Mutta älkää pelästykö, kyseessä oli vaikuttava ja ahdistava elämys samaan aikaan. Vaikuttava siksi, että Hannu Mäkelän teksti toimi erinomaisesti Johannes Korpijaakon näyttelemänä nimiroolissa Aleksis Kivenä.


Näyttelijä laittoi kyllä itsensä niin täysin peliin, ettei enempää olisi voinut laittaa. Välillä huutaen niin, että katsojakin säpsähtelee ja välillä seiniin törmäilevän näyttelijän luiden kestävyyttä alkoi jo hieman pelkäämään. Mutta sitten taas mies sai valettua hiljaistenkin hetkien sanoihin uskomattoman voiman.


Ahdistava näytelmä oli siksi, että tarina surullisesta ja yksinäisestä suomalaisesta hulluudesta ei ole koskaan hauskaa. Joitakin katsojia se nauratti, mutta heillä ei ilmeisesti ole kokemusta hulluudesta tai he eivät ole sitä halunneet nähdä ympärillään. Toisaalta nauru on hyvä lääke pelottavien asioiden tullessa silmille, joten ymmärrän katsojien reaktion.


Kivi on monologinäytelmä ja monologinäytelmään mennessä tulee aina hieman epävarma olo. Riittääkö yhden näyttelijän voima kannattelemaan puolitoistatuntista varsinkaan, kun Korpijaakko ei ainakaan minulle ollut entuudestaan hirvittävän tuttu. Tässä tapauksessa voima ja intensiteetti riitti, osaa tästä kunniasta menee Teatteri Jurkan pikkuruiselle näyttämölle, jossa ei yksinkertaisesti pääse näytelmää karkuun, kun näyttelijä on vajaan metrin päässä. Tässä näytelmässä piipahti ulko-oven kautta Vironkadullakin. 


Juuri sillä hetkellä kun Kivi ponnahti kuolinvuodestaan 1872 nykyaikaan Vironkadulle, mieleeni tulikin, että näitä "Kiviä" meillä riittää kadulla huutamassa ja juomassa hulluuttansa ja tuskaansa. Vaikka Kivi oli ainutlaatuinen kirjailija, on hän suomalaisen syrjäytyneen miehen prototyyppi: yksinäinen, kaikkien hylkäämä ja halveksuma, keski-ikää lähestyvä tai keski-ikäinen mies. Ja joka kuoleekin yksin tai vähintään muiden vaivoina. Mies, jolta on viety kunnia ja joka itse on vienyt sen rippeetkin.


Pitkään Aleksis Kiveä suojeltiin hänen kanonisoinnin jälkeen reippaalta ja realistiselta hulluuden kuvaukselta. Hänestä tehtiin kiiltokuvahahmo. Suomen kirjallisuuden perustaja, jonka ikävä kohtelu elämän loppuvaiheissa oli ihmisten mielistä hävitettävä tai romantisoitava. Kivi-näytelmässä sellaisesta ei ollut pelkoa, kun kansalliskirjailija jopa simultoi masturbointia, mutta Kiveen suhtauduttiin silti näytelmässä kunnioittavasti. 



Kerronpa miksi, hän oli eräänlainen lapsi aikuisen vetimissä. Toivottoman pettynyt ihminen, josta nerous hetkittäin pupsahtelee esiin tuskan ja ahdistuksen alta, jonka hän on itse muiden avustuksella luonut. Ja jonka viimeinen toivo olisi päästä takaisin kotiin ja nukkua rakkaan koiran vieressä tai edes saada vetää viimeiset kännit, kun aikuiselämä on pettänyt, eikä elämä tuonut kaivattua rakkautta. Vain kritiikin, hulluuden ja yksinäisyyden.


Siinä vaiheessa on vaikeaa sanoa viimeiksi sanoikseen: Minä elän.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Olisitko valmis kuolemaan demokratian puolesta?


Tv2:lta tuli dokumentti, jossa etsittiin Espanjan sisällissodassa kuolleen norjalaisen vapaaehtoisen hautaa. Mies oli lähtenyt taistelemaan Francon fasistisia joukkoja vastaan. Ja löytyihän se hauta lopulta. Joukkohaudasta.


30-luvun loppupuolella käyty Espanjan sisällissota on häipymässä jo historian hämärään, mutta siellä demokratia otti ensimmäistä kertaa yhteen fasismin kanssa. Ja hävisi tuolloin. Tarvittiin Toinen maailmansota ennen kuin fasismi kukistui. Ironista kyllä, Francon diktatuuri jatkui 70-luvun puoliväliin saakka. Ironista vielä kyllä, ainoa valtio, joka julkisesti tuki Espanjan tasavaltaisia, oli Neuvostoliitto, joka oli diktatuuri itsessäänkin.


Mutta ympäri Eurooppaa lähti Espanjan demokraattisia tasavaltalaisia tukemaan vapaaehtoisia taisteilijoita. Tänä päivänä tuntuu hurjalta ajatella, että jotkut ovat olleet oikeasti valmiita uhraamaan henkensä aatteensa puolesta. Demokratian puolesta. Tietysti 30-luvulla ihmisen elämä ei ollut niin mukavaa kuin nykyisin ja kynnys lähteä epämukaviin oloihin taisteluiden keskelle oli kai pienempi.


Ideologinen kamppailu muuttuikin sitten Toisen maailmansodan jälkeen terrorismiksi ja kehitysmaiden käyttöön taistelualustoina Neuvostoliiton ja Usan ideologisessa kamppailussa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Blogini täytti viisi vuotta!


Blogini täytti kaikessa hiljaisuudessa lokakuun alussa viisi vuotta. Tosin kukapa muu siitä meteliä pitäisi kuin minä. Blogini on vahvassa leikki-iässä. Todellisuudessa blogini alkaa olla blogimaailman ikänestoreita, en usko, että Suomessa on useampaa sataa blogia, joka olisi jatkunut vailla pidempiä päivitystaukoja viittä vuotta. Jos on, niin ilmoitelkaa.


Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle jonkinlainen elämäntapa. Pelkkien lukijamäärien takiahan en tätä tee. Hyvinäkin päivinä blogiani seuraa vajaa sata eri henkilöä. Useimmatkin heistä satunnaisia vierailijoita. Todennäköisesti jatkan blogini kirjoittamista, niin kauan kuin jaksan näppäimistöä naputella. Minulla on ollut joitakin uskollisia lukijoita, ja heidän takia tätä hommaa teen, ja tietysti myös itseni takia.


Juhlan kunniaksi tässä nyt laittelen kirjoituksiani menneiltä vuosilta päiviltä mahdollisimman läheltä nyt elämäämme 7.10. päivää.


11.10. 2006 minua on mietityttänyt Anna Politkovskajan murha ja Venäjän ja Euroopan suhteet. Niin, Anna P. on jäänyt historian hämärään, kuten tuolloin epäilin, kaikki mielenosoitukset Annan puolesta olivat vain nykyajalle tyypillistä hetken teatteria, joilla halutaan reagoida, vaikka kenellekään ei riitä kiinnostusta todellisuudessa taistella asian puolesta. On vain kiva sanoa, että olin miekkarissa ja olen tiedostava ihminen.


Venäjän ja Euroopan tasapainossakaan ei mikään ole muuttunut. Ironista kyllä, Vladimir Putin on taas kohta Venäjän presidenttikin ja vapaat lehdet Venäjällä ovat entistä vähemmässä. Venäjä on silti ollut intohimojani ja on sitä tulevaisuudessakin, kuten sanoin, Venäjää ei voi järjellä vaan tunteella käsittää.


6.10.2007. minua oli kiinnostanut tuolloin framilla ollut Tehyn lakko ja työn arvostus ja keiden työtä pitäisi arvostaa. Niin, tuon Tehyn lakkoilun jälkeen hoitajien palkat ovat vaipuneet unholaan. Tämän hallituksen tullessa ei itseasiassa millään tavalla nostettu esiin duunareiden asioita tai työtä sen enempää, vaikka työllä tämä kansa kai tulevaisuudessakin elää. Kreikka-touhut veivät kaiken innon tällä kertaa. Missä palkkakuopassa hoitajat edes ovat tällä hetkellä, kukaan ei ole tutkinut. Tuolloin palkansaajat tappelivat keskenään, kenelle palkankorotukset kuuluisivat, mutta nyt laaditaan Tupo-sopimusta, jonka syntymiseen kukaan ei edes todellisuudessa usko.


7.10.2008. minä oli paasannut tiedosta. Mikä on arvokasta tietoa ja miten kansalaisille se esitetään ja onko kansalaisen tieto arvokasta. Olin kovasti ollut verkkomaailman ja kansalaisten puolella. Ja niin olen edelleenkin. Noista ajoista on muuttunut se, että nettimaailma koetaan vihan välineeksi. Ja totta se onkin. Ennen netissä käytiin railakkaita keskusteluita, jonkin järjen kanssa, mutta nyt kaikki on paljon mennyt haukkumiseksi. Joko henkilön tai tiedotusvälineen. Elämme jonkinlaista murrosaikaa. Viha on pinnalla, kaikkia ja kaikkea kohtaan. Ehkä netti jonain päivänä netti jälleen palaa siksi raikkaaksi kansalaisten mielipiteiden ilmaisijaksi, mitä se oli ja nettiin suhtaudutaan päättäjien taholta muunakin kuin törkykanavana.


7.10.2009. olin käynyt katsomassa Wrestler-elokuvan. Tähän on vaikea mitään uutta keksiä, muuta kuin että Rourkey on edelleen suosikkini ja että rakastan tätä elokuvaa edelleen kun näin sen televisiossa jokin aika sitten.


7.10.2010. minua oli kiinnostanut pakkoruotsi. Mitä tähän nyt sanoisi. Mikään ei muutu, enkä tällä hetkellä jaksa asiasta riemastua. Aika ajoinhan tämä juttu nousee otsikoihin, mutta siihen se jää. Niin kauan kuin RKP on hallituksessa, mitään todellista poliittista keskustelua ei käydä asiasta.


torstai 6. lokakuuta 2011

Seitsemän kertomatonta asiaa


Vampyyrikirjailijatar Anne kirjoitti blogissaan seitsemän asiaa, joita ei ole aiemmin kertonut.


Tartun nyt suvereenisti toisen ideaan kuten nykyään tapana on. Olen kertonut itsestäni paljon, täällä blogissani ainakin, mutta toisaalta en kaikkea itsestäni läheskään kerro. Enkä kerro nytkään, sen verran täytyy salaperäisyyttä säilyttää. Mutta kokeillaan. Nämä ovat kokoelma pakkomielteitä ja arkipäivää.


Minun on aina saatava reunapaikka. Tunnen oloni kiusalliseksi ja ahdistuneeksi, jos joudun lentokoneessa, teattereissa yms. keskimmäisille paikoille.


Toinen nimeni on Johannes. Se on sukuperinne se.


Olen pakonomainen lompakon ja lukkojen tarkastaja. Yhdellä katsomiskerralla en varmasti selviä, jos minun täytyy tsekata, onko lompakko tallessa tai ovi lukossa. Toivottavasti tämä ominaisuus ei pahene.


Minun on oltava aina yleistä mielipidettä ja hypetystä vastaan. Välillä tämäkin käy raskaaksi, mutta en pysty säntäilemään lauman mukana.


En osaa päättää, pidänkö blondeista vai bruneteista. Minuun vetoavat molemmat.


Lapsena luin Villivarsa-lehteä. Ei helppo asia pojan tunnustaa.


En kestä lähipuhujia. Jotkut ihmiset tunkevat päänsä kymmenen sentin päähän puhuessaan. Yritän taivuttaa päätäni kauemmaksi, mikä tekee tilanteen entistä koomisemmaksi.


-------------------


PS. Sen verran mainostusta, että rupean ensi tai sitä seuraavalla viikolla kirjoittamaan blogia kirjallisuudesta Lukeminen.fi-sivustolla.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Tv-legendat eli koko kansan tv-kasvot


Tv-legenda Teija Sopanen menehtyi. Vuosikymmenten takaiset kansan rakastamat tv-legendat alkavat olla ylipäätään jo huonossa kunnossa ja osa on jo menehtynytkin.


Itse olen sen verran nuori, että muistan Teijan lähinnä Teijan keittiössä ohjelmasta, jota hän teki persoonallisella tavallaan. Tuskinpa ohjelma olisi muuten päässyt tv:n sketsisarjoihin ja niihin pääsy on kunnia, sillä ei kenestä tahansa sketsejä tehdä. Kun tämän päivän keittiöohjelmia katsoo, niin ne ovat loukkaus ruokaa kohtaan. Ruoanteolla on aina kiire ja lopuksi joku on haukuttava. Teija taas rupatteli keittiössään ruokaa laittavan julkkiksen kanssa sen suurempaa kiirettä pitämättä. Ja kodikasta oli.


Niin ja jäi Teija mieleen siitä pitkästä eläketaistelustaan Ylen kanssa, joka ei tainnut koskaan saada oikeudessa päätöstään.


Ennen vanhaan, sanotaan nyt viisitoista vuottakin sitten, tv-hahmot olivat jotenkin elämää suurempia, mutta samalla myös jokakotiin sopivia. Liian sliipattuja, treenattuja ja persoonattomia tv-kasvoja riittää. Jukka Virtasellakaan ei taitaisi tänä päivänä olla toivoa päästä telkkariin. Hänelle tyypillinen mietiskelevä ja sanoja venyttelevä puhetyyli kitkettäisiin varmasti jollain puhekouluttajalla pois.


Osa vanhoista tv-kasvoista tekisi mielellään työtä, mutta hommia ei tahdo pidemmän päälle löytyä, vaikka välillä heitä telkkariin otetaan pikavoiton toivossa. Näin on käynyt Riitta Väisäselle ja Kari Salmelaiselle, jotka omissa ohjelmissaan olivat täysin suvereeneja.


Ja joo, nykyisin on tietty kanavia vaikka kuinka ja samoin juontajia ja koko kansan kasvoja ei oikein synny. Jotain kertoo kuitenkin se, että samat kasvot juontavat monia ohjelmia. Mikä sitten tekee juontajasta suositun, on kysymys erikseen. Telkkariin ei haluta tähtiä, minkä moni juontajaksi halunnut tv-tähti on joutunut kokemaan. Telkkarissa täytyy olla luonnollinen, jollain tavalla erikoinen ja helposti lähestyttävä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Opettajat ja muka-vaivaton oppilas


Paavo Lipposen ja Aamulehden välisen taistelun Lipposen kouluajan tapahtumista herätti muutaman muunkin julkkiksen  muistelemaan kouluaikojaan. Mitä sitten siellä Kuopiossa Paavon kouluaikoina tapahtuikin, myös itse heräsin muistelemaan kouluaikojen opettajia. Olen kyllä muistellut taatusti aiemminkin, mutta antaa mennä taas.


Pääsääntöisesti minulla ei ole jäänyt yhdestäkään opettajasta pahaa muisteltavaa. Pienikokoisena en peloitellut heitä karttahuoneeseen piiloon ja eikä kukaan heistä satuttanut minuakaan. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä katkeruudella muistelisin, joitakin kyllä silloin herkän ja ulkoisesti kiltin pojan egoon vaikuttaneita sanoja lukuun ottamatta. Lannistuin lapsena varsin pian, jos jokin meni mönkään, joten välillä minua täytyikin komentaa murheen alhosta ylös. Nyt niitä komentajia onkin taas valitettavan vähän tarjolla.


Minä olin toisaalta kyllä suhteellisen vaivaton oppilas. Joskus itsepäinen, mutta aika kiltti. En muista, että minua olisi kertaakaan ajettu luokasta ulos rauhoittumaan. Nythän ketään ei kai saa edes saattoa luokasta poistaakaan. Kerran sain kyllä jälki-istuntoa, en koskaan ymmärtänyt mistä. Minä satuin istumaan vain huutavien oppilaiden keskellä ja siksi kai minutkin varmuuden vakuudeksi laitettiin jälki-istuntoon.


Ala-asteella minulla oli todella kannustavia opettajia. Ehkä silloin 80-luvun puolivälissä oli astunut uusi opettajasukupolvi remmiin uusine opetusmetodeineen. Olin ekaluokkalaisena niin kilpailuhenkinen, että olin suorastaan pettynyt, kun silloin ei annettu vielä numeroita. Myöhemmin olisin ollut tyytyväinen, ettei niitä olisi koskaan annettu. Se minulle on jäänyt mieleen, että ala-asteella opettajat lukivat paljon luokalle, ehkä siitä luku-innostukseni sai alkunsa. Tosin kotonakin luettiin paljon.


Erään ala-asteen sijaisopettajan näin muutama vuosi sitten. Hän ei muistanut minua. Olen pettymyksestä pettynyt, olin hävinnyt oppilaiden massaan.


Yleensä tulin opettajien kanssa paremmin toimeen kuin muiden oppilaiden, mutta yläasteella opettajat jäivät sitten etäisemmäksi, kun joka aineella oli tietysti eri opettajat. Yläasteenopettajan homma ei ollut kyllä helppoa.


Niiden tunneilla, jotka eivät kyenneet järjestystä ylläpitämään, oli mahdoton oppia yhtään mitään. Joillakin tunneilla katsoimme vain videoita ja toisilla seurattiin, miten eräät oppilat keksivät mitä mielikuvituksellisempia tapoja opettajien kiusaamiseen. Olin tietysti silloin tyytyväinen, että itse sain olla rauhassa. Toisaalta taas oma luokanvalvoja oli historianopettaja ja jo lapsena historiasta kiinnostuneena kävimme mielenkiintoisia keskusteluita.


Lukiossa opettajat olivat vieläkin etäisempiä ja paljoltihan he numerotkin antoivat vain kokeiden mukaan. Opettajat myös vaihtuivat tiuhaan eri aineissa. Muistan vain oikeastaan, kun sydänverelläni kirjoittama runoanalyysi sai vain vitosen opettajalta ja joka kirjoitti melko suoraan punakynällä tekstin olevan tekotaiteellinen. No, sen jälkeen olen tekotaiteellisuutta pyrkinyt välttämään.


Mieleen on jäänyt myös se, kun liikunnanopettaja kehotti minua olemaan ollenkaan tulematta tunneille, jos liikunta ei maistunut. Uskonnonopettaja taas kehui minun kirjoittavan kuin enkeli uskonnonkokeessa, mikä tietysti heikkoa egoani hiveli. Kiitollisin olin kuitenkin matematiikanopettajalle, joka päästi minut lyhyen matikan viimeisestä kurssista säälistä läpi. Lisäksi lukiossa jouduin jonkinlaisen jälkimurrosiän kouriin ja kiinnostukseni koulunkäyntiin oli varsinkin viimeisenä vuonna vähäinen. Ihme kyllä selvitin lukion.


Minkälaisia muistoja teille on jäänyt kouluajoilta opettajista?

lauantai 1. lokakuuta 2011

Miksi Kotikatu menettää katsojia ja muita tv-tarinoita


Kun on kyse tv-ohjelmista, usein palstamillimetrejä irtoaa ohjelmalle eniten, kun sillä menee huonosti. Ykkösen Kotikatu-tv-sarjasta on oltu huolissaan jo useita vuosia. Joka syksy kerrotaan katsojamäärien romahtamisesta, mutta silti ohjelmaa esitetään vuodesta toiseen.


Pitkäikäisten juonellisten sarjojen aika taitaa olla ohi, jos kohta Suomessa sellaisia montaa ole ollutkaan. Sarjahan on pyörinyt yli viisitoista vuotta. Siinä sen ongelma onkin. Brittiläisissä pitkäikäisissä sarjoissa henkilöt vaihtuvat, mutta Kotikadussa perusjengi on ollut yllättävän kauan sama, vaikka uusia henkilöitä välillä tuleekin ja myös lähtee. Ja siinä missä Emmerdale tuntuu kaikissa hulluissa juonenkäänteissään jotenkin uskottavammalta kuin Kotikatu. Kotikadun hahmoja ei jotenkin vain pääse yhtään lähelle.


Muutaman vuoden takainen sarjan nuorennusleikkaus vain pahensi tilannetta. Kotikadun kaltaisessa sarjassa on kovin epäuskottavaa, että neljäkymppinen, monen lapsen äiti, yhtäkkiä huomaa olevansa lesbo. Kotikadun katsojat eivät olisi varmaan tarvinneet mitään radikaaleja muutoksia ylipäätään. Ja kun sitten yhtäkkiä liinat laitetaan kiinni ja palata jollain tavalla vanhaan, hommaan on vaikea päästä enää kiinni.


Big Brother on puolestaan tällä kaudellaan löytänyt taloon tyypit, joista näkee loistavasti mikä Suomessa on tällä hetkellä vialla. Juuri itsekkäämpiä tyyppejä ei olisi voinut löytää. Nämä tyypit jopa varastavat sokealta kanssakisaajaltaan tupakat ja sanovat tämän saaneen kaiken valmiina. Paitsi näön.


Iranilaissyntyinen kaveri örveltää kovemmassa humalassa kuin suomalaiset, uhkailee muita ja riehuu. Toinen kilpailija taas pohtii, mistä pääkaupunkiseudun kaupungista irtoavat parhaimmat sosiaaliedut.  Kaiken huipuksi osa vain kuhertelee teiniparina keskenään ja yksi aikamies elää epätoivoista rakkautta ja piirtelee vain sydämenkuvia maahan. Ja kuin ei kuherrella, riidellään ja puukotetaan toisia selkään.


Kiinteistökuningatar Kaisaa puolestaan tuotiin ohjelmistoon kovan kohun kanssa, mutta itse ohjelma on aika puuduttava. Kiinteistönvälittäjän elämä ei taida itsessään vain olla riittävän kiinnostavaa tosi-tv:ksi, vaikka Kaisa itse parhaansa yrittääkin. Kaisan asiakkaiden pitäisi vain olla myös jotenkin valtavirrasta poikkeavia, mutta kun ne eivät poikkea yhtään massasta.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Herkkää ja kaunista



Herkkää ja kaunista Baddingia. Aina uhotaan, että jokin uusi laulaja on uusi Badding.


Tuskinpa sentään.


Ei Baddingeja ole kuin yksi.


Minulla tulee Baddingista mieleen aina lapsuuden kesät. C-kaseteilla soi ahkerasti Badding Dean Martinin lisäksi.


Ilmankos minust on tullut musiikin suhteen vanhojen aikojen haikailija.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Taistelua loppuun asti


Töissä olen tehnyt monta juttua henkilöistä, jotka ovat taistelleet vuosikymmeniäkin vakuutusyhtiöitä tai viranomaisia vastaan. Useammin kuin kerran olen miettinyt, mistä he kaivavat taistelutahtonsa. Useimmat kuin luovuttavat viimeistään vuoden jälkeen, jos mitään muutosta ei tapahdu.


Tähän tietysti viranomaiset ja vakuutusyhtiöt tähtäävätkin. Väsytystaktiikkaan. Kun saat jokaisen valituksen bumerangina takaisin, oikeus väistyy.


Jotkut tarinat ovat niin hämmästyttäviä, että niitä on vaikea uskoa todeksi, kunnes saa dokumentit eteensä. Monimutkaisimmat vääryystarinat eivät edes saa julkisuuttakaan, koska niihin perehtyminen vaatisi viikkojen työn ja harvassa paikassa yhteen juttuun voidaan tänä päivänä uhrata niin paljon aikaa.


Harva näistä vääryyksien oikojista enää uskoo siihen, että viranomaiset heidän kokemansa vääryyden oikaisisi, ongelmahan piilee useimmiten juuri viranomaisissa. Joko siinä, että he ovat tehneet väärän päätöksen tai siinä, etteivät viranomaiset osaa vain inhimillisesti selvittää päätöksiään kansalaisille.


Moni kokee, että media on ainoa keino saada vääryys korjattua. Valitettavasti sekään ei välttämättä auta, sillä ko. viranomaiset ovat yleensä mediavihamielisiä ja väittävät, että asiaa on vääristelty ja väkisin väännetty kohu. Siten päätöksen korjaaminen on vähän niin ja näin.


Poliitikkojen tahtoon auttaa uskotaan siihenkin vähän.  Poislukien Timo Soini, jonka nimen olen kuullut useammankin kerran kansalaisen suusta sinä ainoana, joka voi auttaa median lisäksi. Ja poliitikkojen mahdollisuudet auttaa taitavat olla aika heikot, koska mekkalahan siitäkin nousisi, jos poliitikko alkaisi suhmuroimaan jotain viranomaisten tekemää päätöstä.


Vaikka sitä varten poliitikot pitäisi olla. Puolustamassa pienen ihmisen oikeuksia virkakoneiston edessä. Näinhän se ei mene, kun poliitikkojen osalta kyse on useammin puolueen tai omasta edusta.


Ihminen on loppujen lopuksi aika yksin, vaikka se tuntuu masentavalta kirjoittaa. Paljon on kiinni siitä, miten itse jaksaa vaatia oikeutta. Sitä harvoin tuodaan muuten nenän eteen. Tietenkin meidän pitäisi elää sellaisessa yhteiskunnassa, missä ei vääryyksiä tehtäisi. Se taitaa vain olla mahdoton toive.


Yhteiskunnassamme on kyllä myös se ongelma, että Suomessa voi valittaa turhaan ja tehdä suoranaista kiusaakin. Lainsäädäntö mahdollistaa sen ja samoin lainsäädäntö estää pitkälti päätösten muuttamisen, kun pelivaraa ei välttämättä aina ole lain edessä. Edellisessä työpaikassa tuli tutuksi jokunen ammattivalittajakin. Tällaiset tyypit vievät tietenkin aikaa ja sitten kärsivät ne, jolla olisi oikea asia oikaistavaksi.


Itsekin olen kokenut vääryyksiä elämässäni, mutta en mitään sellaista vääryyttä, että jaksaisin vuosikymmentolkulla taistella ja joka täyttäisi ajatukseni ja aikani. En sano, etteikö olisi oikein taistella, mutta jossain vaiheessa kyllä luulisi tulevan sellainen hetki vastaan, että luovuttaa. Jos ei muuta, niin jo oman hyvinvointinsa kannalta. Mutta jos ei olisi loppuun asti taistelijoita, niin silloin kaikki jatkuisi mitä todennäköisemmin vain ennallaan, eikä mikään koskaan muuttuisi.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Silloin kun runoilijalla oli vielä merkitystä




Kuvaaja: Robert Seger/Kansallisteatteri


Starttasin teatterin syyskauteni katsastamalla Kansallisteatterin Musta Purje Valkea Purje -näytelmän. Mukanani siskoni uskollisena teatteriseuralaisenani. Kuten nimestä saattaa jo vetää johtopäätöksiä, kyseessä on varsin runollinen näytelmä. Se kertoo venäläisrunoilijatar Anna Ahmatovasta ja hänen muutamista, mutta sitäkin uskollisemmista ystävättäristään.


Kyseessä onkin aikamoinen naisten näytelmä, kun kaikkia rooleja naisittavat naiset. Ja mikäs siinä. Hyvinhän ne naiset tässäkin näytelmässä näyttelivät. En tuntenut oloani lainkaan kiusalliseksi niiden noin viiden mieskatsojan joukossa, joita meitä oli naiskatsojien keskellä näytelmää katsomassa. Heh.


Helene Cixousin kirjoittama näytelmä kertoo Annan Ahmatovan pyrkimyksistä saada kirjansa, tai itse asiassa mitä tahansa tekstejään julki hänet pannaan laittaneessa 1950-luvun neuvostoyhteiskunnassa. Mutta näytelmässä liikutaan myös menneisyydessä, suruissa, iloissa ja muistoissa, kuten arvata saattaa. Runoilijoille kun menneisyys on usein nykyisyyttä.


Näytelmässä riittää puhetta ja siitä suurimman elämyksen saadakseen täytyy kyllä ymmärtää jotain jo valmiiksi Venäjän lähihistoriasta ja mielummin itse Anna Ahmatovasta ja venäläisestä runoudesta. Itse nämä reunaehdot täyttävänä näytelmästä saattoi nautiskella. Varsinkin kun runoilijana saattoi samastua Annan tuntoihin, vaikka vastaavassa tilanteessa en tietenkään ole koskaan elänytkään kuin hän. Eihän se ole mahdollistakaan. Mutta Annan teosten ihailijana pystyin kyllä eläytymään tuohon aikakauteen.


Terhi Panula oli ikääntyvänä Annana kyllä uskottava, hänen voisi oikeasti kuvitella olevan oikea dramaattinen runoilijatar, ja eikä Annan ystävättäriä Nadezda Mandelstamia ja Lidia Tsukovskajaa näytelleet Sari Puumalainen ja Katariina Kaitue huonoja olleet hekään. Luonnollisesti kyseessä on kuitenkin Panulan näytelmä.



Itse olisin ehkä jättänyt tilaa hieman pienimuotoisemmalla näyttelytyölle. Välistä pitkin seiniä huojuvat näyttelijät Annan pitäessä omaa monologiaan tuntuivat teennäisiltä. Mutta puhenäytelmä ei ole koskaan teatterinmuodoista se helpoin. Silloin yleisön täytyy jo valmiiksi kunnioittaa tekstiä, eikä vain odottaa muutamaa heittoa vapauttaviin naurunhetkiin.


Mitkä näytelmän teemat sitten jäivät minulle päällimmäiseksi mieleen, tai millaisena minä ne koin?


Ensinnäkin ilo siitä, että runous on joskus ollut jonkun toimesta niin merkittävä ja pelottava uhka yhteiskunnalle, että runojen julkaisu on päätetty estää. Oikeasti Venäjä on todella kunnioittanyt runoilijoitaan, en tiedä, tekeekö se enää niin. Jonkun taiteilijan töiden kieltäminen on yleensä merkki siitä, että hänen työnsä on ollut todella merkittävää.


Useimmat taiteilijat joko vain vaiennetaan kuoliaaksi tai eivät saa ääntään lainkaan kuuluville. Annan tapauksessa hänen ystävänsä jopa opiskelivat ulkoa Annan runoja, kun niitä ei Stalinin kätyreiden perässä uskallettu painaa. Niin, nykyisin runokirjoja ei tahdota huolia enää edes ilmaiseksi. Neuvostoliiton aikana runot kiersivät tuhruisina, loppuun luettuina kopiona ympäri maata. Voi sitä menetettyä runouden merkitystä tänä päivänä.


Purjeet oli näytelmä myös ystävyydestä ja siitä, ettei ystävyys ole läheskään aina tasapuolista, jos toinen osapuoli on hallitseva, itsessään rypevä despootti, sitähän Anna oli ystävilleen. Hän tiesi arvonsa ja kertoi sen ystävilleen, ja jos esivalta alisti häntä, niin hän alisti ystäviään. Lypsi läheisensä loppuun marttyyriudessaan, vaikka näidenkin elämässä riittää  tragediaa. Joku vain ottaa aina suurimman kärsijän roolin.


Niin, tuttua jopa arkisessa elämässä ja tässä näytelmässäkin. Useimmat tunnistanevat marttyyrin piirteen myös itsessään. Omien kärsimysten ainutlaatuisuuden juhlallisoinnin.


Ja tietenkin sitten se menneisyys. Tässä näytelmässä Annan epätoivoinen pyristely kirjansa julkaisemiseksi voi kuvastaa pyristelyyn pois menneisyydesta tai takaisin menneisyyteen. Loistoon tai epätoivoon, mitä silloin ennen oli, kun kaikki oli hyvin. Molempiin voi epätoivoisesti takertua.


Niin teki myös Anna.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Julkinen rakkaus


Ihmisiä kiinnostaa se, kuka seukkaa kenenkin kanssa. Vaikka tietty sanovatkin, että minuahan ei juorut kiinnosta. Vielä enemmän ihmisiä kiinnostaa se, kenen kanssa julkkis seukkaa. Yleensähän julkkikset kieltäytyvät kommentoimasta seurusteluhuhuja, kunnes sitten koittaa yhteishaastattelun aika. Ja se koittaa aina. Sen jälkeen voikin ruveta suunnittelemaan erohaastattelun antamista.


Suurin osa pariskunnista on varsin tylsiä ja rakastuvat ja eroavat harmaan arkisesti, mutta aina silloin julkisuuteen pongahtaa pariskuntia, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Nimet vaihtelevat, mutta aina sellaisia on olemassa. Kaikki muistamme varmasti Matti Nykäsen ja Mervi Tapolan rakkaustarinan. Sitä seurasimme vuosia, yleensä kun korkki aukeni, niin sitten sattui ja tapahtui. Vähän samaa virkaa toimittavat nyt Johanna Tukiainen ja Arto Länsman. Viime päivinä on muisteltu myös Arto Mellerin ja Nadja Pyykön alkoholinhuuruista rakkaustarinaa.


Uusin päivittäisuutisointipariskunta on mitä ilmeisemmin Jussi ja Saana Parviainen. Heidän suhteessaan on kaikki elementit, mikä pitää median ja yleisön kiinnostusta yllä. He ovat ensiksikin epätodennäköinen pariskunta.  On seksiä ja erikoista elämää. Ikäeroa riittää ja he tuntuvat tulevan täysin eri maailmoista. He ovat tehneet myös julkisuudesta jo oman taiteenlajinsa. Molemmat pitävät blogia ja he kuittailevat toisilleen julkisesti blogien kautta. Ihmiset voivat seurata heitä siis lähes reaaliaikaisesti.


Päivittäisuutisointipariskuntien tehtävänä on toimia ihmisten kauhistelun kohteena. Ihmiset saavat taivastella, että voi tuota ikäeroa ja miksi ihmeessä ne koko ajan sekoilevat keskenään ja välillä muidenkin kanssa. Jos mies on huomattavasti vanhempi kuin nainen, on tietysti aina saatava sanoa, että jätä se ukko, kun taas jos nainen on vanhempi, suhtautuminen on huomattavasti kannustavampi. Joskin kyllä yleensä jollain tavalla hieman vähättelevä ellei jopa alentuva.


Julkisista rakkaustarinoista on loppujen lopuksi vaikeaa tietää, mikä on totta ja mikä ei. Koska riitely ja rakastaminen muuttuu nopeasti jatkuvasti toistuvaksi kehäksi. Ehkä ihmiset ovat jollain tavalla myös kateellisia rajusti rakastavia pareja kohtaan. Todella paljon rakkautta ja erilaisia tunteita sisältävää suhdetta on vaikea löytää, vaikka rakkaus kävisikin myös tuhoisaksi ja repiväksi.


Ihmiset pelkäävät todellisuudessa rajua rakastumista ja siksi etsivätkin mahdollisimman "sopivan" kumppanin itselleen. Se ei välttämättä takaa taas suurta rakkautta.


Minullekin on jokaisessa seurustelusuhteessani tai edes sellaisen tapaisessa jossain vaiheessa todettu, etten ole sinua nyt sitten koskaan oikeasti rakastanutkaan. Kiitos, kiitos, senhän se ihminen haluaa aina kuulla. Itse haluaisin joskus kokea elämää suuremman rakkauden, vaikka se välillä repivää olisikin. Niin varmasti moni muukin, sillä muutenhan päivittäisuutisointipariskuntia kohtaan ei olisi suurella yleisöllä kiinnostusta.

Gadgetissa oli virhe