maanantai 29. marraskuuta 2010

Rahalla saa ja hevosella pääsee


Romanian kerjäläiset ovat kasvaneet hämmästyttävän suureksi ongelmaksi, kun suhteuttaa heidän todellisen määränsä Suomessa. Romanit ovat vain keksineet nerokkaan keinon paisuttaa merkittävyyttään. He ovat leiriytyneet kerjäämään valtakunnan näkyvimmälle paikalle - Helsingin keskustaan. Kyllä siinä ärsyyntyvät kansasta eristäytyneet päättäjätkin matkallaan Ekbergille.

Nyt ongelmaan haetaan ratkaisua milläs muulla keinolla kuin rahalla. Helsingin kaupunki lupaa maksaa matkan takaisin Romaniaan, vaikka muuten budjetissa ei kuulemma joustoa löydy. Siinä saavat kyytiä minne lystäävät myös romanien pauloihin ajautuneet ihmisystävälliset humanistit, jos heitä kukaan - ainakaan mediassa - on enää kotvaan kuunnellutkaan.


Jotta romanihomma olisi vieläkin mutkikkaampi, osa Helsingin kaupungin virkamiehistä retkahti ryyppäämään Romanian reissulla. Onko tuo nyt sitten tuomittavaa, kuka Romanian kerjäläisten kotikontuja täysin selvin päin kestäisikään katsastaa. Normaalit ruokajuomat.


Moni muukin köyhä olisi muuten mielissään, jos heidän ongelmansa ratkaistaisiin rahalla. Eittämättä suuret kaupungit maksaisivat mielellään pitkäaikaistyöttömät pois maaseudulle ellei peräti Romaniaan. Toimeentulotukiasiakkaalle rahaa ei tosin kilahda Romanian kerjäläisten malliin ilman asiaankuuluvaa paperisotaa ja riittävää nöyryyttä.


Mutta kuten Paperiliiton hyllytetty puheenjohtaja Jouko Ahonen sanoo, johtaja on palkkansa ansainnut, oli se sitten virkamieskin. Ammattiyhdistysliikkeeltä on tainnut jo kauan sitten kadota se johtoajatus, etteivät he työnantajan vaan työntekijän kavereita. Mutta samoista ympyröistä ja kouluistahan molempien liikkeiden johto on lähtöisin. Kuka sitä kaverille kuoppaa kaivaisi? Ammattijohtajia kaikki tyynni. Työmies se ei ole sitä palkkaansa ansainnut.


PS. Poliitikot ovat pitäneet Wikileaksin tietovuotoja epäreiluina. Eikä ihme, poliitikkojen mielestä on aina epäreilua, kun vaivalla salassa valmistellut asiat popsahtavat julkisuuteen. Ne kun eivät ole silloin vielä "valmiita päätettäviksi".


Minä kaipaisin kotimaista versiota Wikileaksista koto-Suomen kunta- ja sisäpolitiikkaan. Nyt kaikki vuotamaan. Ei enää salakähmäisiä tapaamisia ja sähköposteja kaikenkirjavien toimittajien kanssa vaan ei kun Wikileaksin nettinörttien puheille.

Eriasia on, kenen etuja palvelee Wikileaksin julkisuuteen syöltämät tuhannet asiakirjat. Vähemmälläkin sonta selviää.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Sovinnaisuus ja sovinnaisuuden epähedelmät


Vaikka kaikki eivät sitä uskoisi, minussa on sovinnainen puoleni. Oikeastaan se tahtoisi ajoittain hallita minua.


Harjoittelussani Hymy-lehdessä sovinnaisuus on tietenkin koetuksella, sillä lehden konsepti on mahdollisimman epäsovinnainen. Kun joudun poistumaan sovinnaisuus-mukavuusalueeltani, tekee se toki myös hyvää.


Toisaalta olen äärimmäisen epäsovinnainen ihminen, joka ei siedä oikeastaan mitään instituutioita tai auktoriteetteja ja inhoan kaikkea lauman mukana menemistä. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että sovinnaisuus on eräänlaista uusien ja erilaisten asioiden sekä ihmisten pelkoa.


Siihen kai yhteiskunnan hutera säilyminen perustuu, kun valtaosa on enemmän tai vähemmän sovinnaisia ihmisiä, tietty status quo pysyy kasassa.


Epäsovinnaisia ihmisiä kyllä ihaillaan, jos nämä ovat vain julkkiksia tai muuten tietyn aseman saavuttaneita. Tavallisella tai asemaa omaamattomalla ihmisellä epäsovinnaisuus on sitten ristiriitaisemmin hyväksyttyä. Epäsovinnaiset tavikset koetaan helpommin hankaliksi ellei jopa hieman pelottaviksi. He ovat niitä, joista tokaistaan, että mikä se kuvittelee olevansa, eihän se ole mitään.


Epäsovinnaisissa ihmisissä on paljon hankalia mulkvisteja, eivät he kaikki todellakaan edes lahjakkaita ihmisiä ole, mutta kyllä heistä luomisvoimaakin löytyy. Valtaosa maailman suurista taideteoksista ja tieteellisistä keksinnöistäkin on syntynyt epäsovinnaisten ihmisten toimesta. Nämä tyypit eivät ole halunneet miellyttää jo tiedettyä ja auktoriteetteja vaan ovat seuranneet omaa tahtoaan.


Lähes kaikki ihmiset ovat muuten lähtökohtaisesti sovinnaisia poistuessaan kotipiiristään. Se auttaa sietämään muuten hullun maailman. Jopa valtaosa ihmisten keskinäisestä seurustelustakin perustuu sovinnaisuudelle. Jos joku heilahtaa jutuissaan turhan henkilökohtaiselle tasolle, valtaosa keskustelukumppaneista säikähtää. Sovinnaisuus sitten kyllä katoaa nopeasti, kun esim. saadaa viinaa päähän.


Ärsyttävimpiä ovat ne sovinnaiset, jotka luulevat olevansa epäsovinnaisia. Vaikkapa jonkin tietyn roolin takia. Esim. taiteilijaa tai epätavallista älykköä näytteleviä sovinnaisia ihmisiä on maailma täynnä, mutta jos he joutuvatkin laittamaan itsensä likoon, niin pelästys on suuri. Onneksi oikeasti epäsovinnaiset ihmiset kyllä tunnistaa ja p...jauhajat jäävät armotta kiinni.















torstai 25. marraskuuta 2010

Tehtävä ylhäältä


No nyt se maabrändi menestysstrategioineen on sitten esitelty. Ja eipä uutta Siperian tuulten alla. Vanhoja kliseitä senkun toistetaan. Jos ne edes pitäisivät paikkaansa, mutta kun eivät. Katsokaa itse.


Brändien tarkoitus on tietenkin nostattaa henkeä, mutta sori vaan, minuun eivät uppoa.


Hajahuomioita kriittiseltä.


Suomessa muka maailman paras peruskoulu. Hohhoijaa. Suomesta muka tulisi oppimisen suurvalta. Siis tästä maasta, jossa koululaiset eivät edes opi Suomen itsenäistymisvuotta tai eivät osaa peruskoulun loputtua yksinkertaisinta oikeinkirjoitusta.

Suomi luomumaaksi. Huh huh. Isännät taistelevat lannoitteidensa ja myrkkyjensä puolesta taatusti loppuun asti. Erämaaparatiisina Suomea on vaikea pitää, sillä täällä metsät kaadetaan juurineenkin. Suomen metsätaloudelle kalpenevat Amazonin kaskipolttajatkin.


Epäuskottavin väite on suomalaisten ongelman ratkaisukyky. Ollila heittää vielä suomalaisen johtamisjärjestelmän olevan matalahierarkinen. Näin ei voi puhua kuin johtaja, joka ei itse ole tavallista työntekijää nähnyt aikoihin.


Ja sitten vielä se iänikuinen talkoohengen nostatus. Suomessa ei talkoohenkeä ole ollut sitten sotienjälkeisen jälleenrakennuksen.


Suomalaiset kun muka myös luottavat toisiinsa. Tässä maassa ei luoteta kehenkään.  Kaiken huipennukseksi suomalaisten väitetään löytävän epätavallisia ratkaisuja. Täällähän ei todellisuudessa sellaisia ratkaisuja edes siedetä.


Ja piste iin päälle. Suomen pitäisi olla maailman ongelmanratkaisijakansa, vaikka täällä ei kyetä ratkaisemaan edes omia ongelmia. Täällä eletään vanhassa kunniassa ja vanhoissa hyvissä ajoissa. Näinhän tämä brändiryhmäkin on ilmiselvästi tuotoksessaan pikalukemalta todennut.


Myyttejä täynnä koko strategia. Niillä ei pitkälle pötkitä. Ehkä kannattaisi jo katsoa todellisuuteen.


Mutta jos haluatte jatkaa kliseiden toistoa, voitte lukea brändiryhmän raportin Tehtävä Suomelle -sivuilta täältä. Sieltä löydätte jokainen ryhmän tekemän tehtävän itsellenne. No, se sentään on suomalaista todellisuutta.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Onnistumisen pakko


Lapsuudessa asioista tuppasi kasvamaan suurempia kuin mitä ne oikeasti olivat. Niin aikuisenakin. Eli olen siis jäänyt lapsen tasolle kai paineensietokyvyssäni tai sitten olen niin vapaa sielu, että minun täytyisi saada tehdä niin kuin itse haluan. Se ei valitettavasti vain useimmiten onnistu.


Koskaan en ole päässyt eroon onnistumisen pakosta. Joka kerta kun jotain pitäisi saada tehdyksi, iskee pienoinen paniikki eli onnistumisen pakko. Jos jotain ei ole taas pakko saada tehdyksi, saan tehtyä vaikka mitä, ja ihme kyllä vaivattomasti. Jopa kauppareissusta onnistun kehittelemään monivalintatehtävä-sarjan, jolle ei loppua näy.


Ainahan onnistumisen pakkoa ei edes vaadita (onneksi), mutta omassa päässään asioita ja ennen kaikkea mahdollisia esteitä onnistumisen tiellä kehittää niin pitkälle, että ajoittain asioista tulee ylitsepääsemättömiä.


Jos joku sanoo, että kokeillaas nyt, miten onnistut, todennäköisesti saan parempaa jälkeä aikaan kuin että joku sanoo, että nyt tuo täytyy tehdä, ja sen täytyy olla valmis silloin ja silloin.


Jo koulussa kokeet olivat tuskaa. Niissä aineissa joissa tiesin olevani hyvä, ongelmia ei juuri ilmennyt. Jos olin taas epävarmemmalla kentällä, täystuho oli varma.


Aikuisiällä olen oppinut käsittelemään epävarmuuttani, mutta ei minusta koskaan kovista tule. Eikä edes ole tarpeen, jos en kelpaa sellaisena kuin ole, niissä tapauksissa lienee tarpeen jatkaa eri suuntiin.


Tietyissä ammateissa ei epävarmuutta saisi tuntea. Esimerkiksi toimittajalle epävarmuus ei pintapuolisesti ajatellen ole eduksi. Eikä esim. poliitikkoa haastatellessa näkyvä epävarmuus lupaa hyvää, sillä toimittajaa pyöritellään helposti, jos hänen tietoisuudessaan huomataan aukkoja. Toimittajatkin ovat ihmisiä ja eivät hekään voi uraa aloitellessaan olla itse itsevarmuuksia.


Ihmisillä on tietynlainen kuva toimittajista ja sitä on hyvä seurata. Totuus paljastuu haastatellessa. Toisaalta toimittajat menevät keikoille pikakomennuksillakin, harva silloin tuntee olonsa sataprosenttisen voitokkaaksi. Tietty epävarmuus auttaa näkemään asioita useammasta näkökulmasta. Kunhan se ei hallitse.


Veikkaan, että ihmisten huono kuva toimittajista johtuu paljon sellaisista itseään rakastavista toimittajista, jotka eivät kuuntele ja esittävät tietävänsä kaiken heti nimensä kertomisen jälkeen. En kyllä tiedä, missä heitä on, mutta ihmisten puheiden perusteella niitä ilmeisesti löytyy. Kaikkiin haastateltaviin eivät tepsi mitkään keinot, silloin on usein parasta vaihtaa haastateltavaa.


Mutta toimittajatkin ovat onnekkaita lääkäreihin verrattuna, lääkärin ammatissa täytyy näyttää aina varmalta, vaikka harvoin sitä kai täysin varmasti tietää, mikä potilasta vaivaa.


Kuinka paljon varmoilta näyttävät ihmiset loppujen lopuksi peittelevätkin vain epävarmuuttaan? Olisko se tämänki asian suhteen, että toinen on toista parempi näyttelijä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Runo menneelle


Isoisäni haudattiin tänään. Kirjoitin hautajaisia varten runon, jota en sitten pystynyt lukemaan. Eli runojani ei edelleenkään ole koskaan esitetty julkisesti. Enkä tiedä, esitetäänkö koskaan. Mutta tämä runo jäi iäisyyden riepoteltavaksi tuuliselle Malmin hautausmaalle.

Jos en pysty ilmaisemaan itseäni aina puheella, niin kirjoittamaan pystyn kyllä. Se minun elämäni suurin ongelma onkin. Kykenen kirjoittamaan asioista, mutta en puhumaan asioista.


Jotenkin tuntuu, että olen vuosikymmenet turhaan tavoitellut jotain tunnustusta tai hyväksyntää vieraiden ihmisten silmissä. Enää en oikeasti sellaista kaipaa. Kaipaan vain läheisiä ja hyviä ihmisiä ympärilleni. Kaikki muu tuntuu aina vain turhemmalta.


Välillä liun mielessäni aina vain kauemmaksi "järjestäytyneestä yhteiskunnasta", ellei minun olisi pakko olla osa sitä rahan takia.


Olen kyllästynyt myös maailmaan, jossa tuntematon ihminen on toiselle ihmiselle vain harmaata, tunteetonta massaa. Ehkä jossain vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että ihminen on arvokas, vaikkei tätä tuntisi. Ja että tätä täytyisi kohdella herkkänä ja hauraana olentona, mikä ihminen oikeasti on.


Elämän lämpö tai alku
ei ole vain helppoa tai vaikeaa.
Kunnioitettavinta on,
että rakastaa,
on lämmin aina ja kaikille.
Että antaa anteeksi
niillekin joille ei voi enää anteeksi antaa.

Kaikki ansaitsevat hyvän ihmisen.


PS. Isoisäni oli löydetty pienenä lapsena harhailemasta Rovaniemen kadulta, jonne hänen "vanhempansa" olivat hänet hylänneet. Sieltä hän ponnisti yhteiskuntaan, joka ei häntä ei edes alunperin halunnut.


Itse en olisi pystynyt samaan. Usko on ajoittain mennyt vähemmästäkin, mutta meille paremman alun omaaville elämä on ollut itsestäänselvyys, jota meidän pitäisi elää hyvyydelle, ei ainoastaan työlle, "pakollisille" asioille tai vain nimettömille päiville.

torstai 18. marraskuuta 2010

Outolintu?


Tällä viikolla olen lueskellut Mikael Jungnerin kirjaa Outolintu, joka kertoo hänen elämäntaipaleestaan, mutta myös miehen elämänfilosofiasta.  Kirja on poikkeuksellisen avomielinen ja vielä avomielisempi, kun kyse on suomalaisesta julkisuudenhenkilöstä.


Yhtä avomielisiä kirjoja olen oikeastaan lukenut vain taiteilijoiden kynästä, mutta taiteilijoilta osaa avomielisyyttä odottaakin, sillä taiteilijan elämä on itsessään paljastelua. Oman elämänsä taiteilija Jungnerkin on, joka on jo päälle nelikymppisenä ollut pääministerin erityisavustajana että ison mediatalon pomona. Ehkä ennakkoluulottomuus ja heittäytyminen sitten tosiaan yhdistettynä hyvään onnen takaavat värikästä elämää.


Jungneria ei tarvitse tuskin kenellekään esitellä, mutta hieman harmi on, että kirjasta nostettiin vain tietyt kohdat esiin. Kiviniemen sormien pureskelut ovat toki hauskaa luettavaa, mutta parhaimmat politiikkaa sivuavat kohtaukset kertovat kuitenkin valtapelistä, jonka keskellä Jungnerkin oli. Hän itse sanoo olevansa ainoa toimitusjohtaja, jota on kielletty puhumasta rakkaudesta. Näin hänelle Ylessä kävi. Ehkä tuo kuvastaa vain, miten Suomessa kaikkea syvälle itseensä liittyvää täytyy salata.


Jungner käsittelee kirjassaan lempiaiheitaan, kuten avoimuutta ja johtamista. Täytyy sanoa, että Jungnerin sanoja on suorastaan kiva lukea. Kenenkään muun johtajan suusta en ole kuullut vastaavanlaista luovuuden, avoimuuden ja keskustelutaidon ylistystä.


Suomalainen johtaja kun on monesti sellainen, joka ei kuuntele, ymmärrä, eikä kaiken huipuksi edes tue työntekijöitään, kun tukea tarvittaisiin. Jos firmalla menee huonosti, niin se on kyllä työntekijän vika. Kenenkään ei tarvitse olla ylitsekäveltävä, mutta luovuus ja tulos syntyy muusta kuin johtajan strategioiden hokemisesta, jos työntekijät itse eivät edes koe strategioita omakseen.


Kirja on taitavasti kirjoitettu, uskon näin sanovan niidenkin, jotka ovat Jungnerin teeseistä eri mieltä. Jungner on poikkeuksellisen kiistanalainen persoona. Toiset hänestä pitävät, toiset yhtä vähän. Niin taatusti kirjastakin. Ja niin näyttää käyneen Jungnerin urallakin. "Kummisedät" kutsuivat Jungneria toisiin työpaikkoihin, kun taas toiset lupasivat tuhota hänet.


Jungnerille avoimuus on kannattanut, vaikka hänkin on maksanut siitä kovan hinnan. Eriasia on, miten tavallisen suomalaisen käy hänen heittäytyessään avoimeksi, vaikka ei julkisuuden kiroja osakseen saakkaan.


Pelottaa ajatella. Siksi niin moni suomalainen näyttelee, eikä esiinny omana itsenään. Ja siksi kai niin moni suomalaisesta on Jungnerin sanoin tullut ns. sitruuna: iloton, yllätyksetön ihminen, jonka luovuus on nujerrettu, jotta tämä selviäisi työ- että arkielämästä.


Pelottavaa on ajatella, että ovatko Jungnerin ajatukset todella niin outoja, kun kirjan nimi lupaa. Minusta avoimuuden, ilon että luovuuden pitäisi olla arkipäivää.


Suomessa ei valitettavasti vain näin ole.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Jumala









Syksyisin käy usein mielessä kysymys: Missä on Jumala?


Niin, Toni Wirtasen sanoin:
missä on kuningas, joka meidät vapauttaa?


 

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Ajatusten loikkarit


Tämän viikon uutispommi oli kansanedustajien torkkupeittojen lisäksi Uusipaavalniemen loikkaus kepusta persuihin. Yllätyshän tämä veto oli, vaikka persuissa tuskin kieltäydytään uusista tulokkaista, varsinkin jos nämä ovat suhtkoht täyspäisiä.


Uusiksen loikkaus on esimerkki siitä, miten kapeaa itsenäinen ajattelu saa Suomessa olla. Jos lähdet johonkin puolueeseen tai liikkeeseen mukaan sinun täytyy olla varma, että tässä ajattelussa pysyt elämäsi loppuun asti. Ja sinun täytyy olla varma, että myös muutat ajatteluasi sen mukaan, miten puolueesi tai liikkeesi ajatteluaan muuttaa.


Suomessa on äärimmäisen vaikeaa toimia missään ryhmässä. Täällä ryhmä kun ryhmä luo nopeasti omat sääntönsä ja johtohenkilönsä, joiden mukaan sinun on toimittava. Joko alistut tai jäät sivuun. Mitään välimuotoja ei ole.


Tottelemattomien rangaistus on kova. Puolueloikkarien ura tyssää useimmiten loikkaukseen. Jopa kansa on niin opetettu ajatusten muuttumattomuuteen, että minkäänlaista muutosta ei suvaita. Tämä tänä päivänäkin, vaikka suurin osa kansalaisista äänestää henkilöä, eikä puoluetta.


Minusta ajatusten muuttuminen edustaa ihmisessä kehitystä. Jos ihminen ei koskaan muuta ajatteluaan tai jopa ideologiaansa, se se vasta pelottavaa onkin. Silloin ihminen mitä todennäköisemmin valehtee muille tai vähintäänkin itselleen.


En kiistä, etteikö poliittisiin loikkauksiin liittyisi myös henkilökohtaisen hyödyn tavoittelua. Pienemmässä ryhmässä on useammin erilaisille näkemyksille liikkumavaraa, vaikkakin todellista valtaa pienempien ryhmien kautta ei saa. Julkisuutta kylläkin.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kiusattujen kansakunta


En tiedä, onko teille iskenyt silmään sama asia kuin minulle. Viime aikoina julkisuuteen on pongahtanut oikea kiusattujen katras.Tällä kertaa vallan kammareista. Ensiksi huhuttiin Suomen pankin kiusaamisongelmista ja heti perään Jarmo Korhonen kertoi olleensa työpaikkakiusattu. 


Kiusatuksi tuleminen on ollut julkisuudessa kerrottuna trendikästä, ellei jopa melkein välttämätöntä. Tarina kiusatusta menestykseen kun antaa muille kiusatuille toivoa, ja antaa haastatellusta itsestään kuvan sitkeästä ihmisestä, joka ei välittänyt muiden mielipiteistä matkallaan menestykseen.

Mutta kukapa kertoisi julkisuudessa olleensa julmempaakin julmempi kiusaaja. Niitäkin täytyy olla, onhan sitä naisministereitäkin huhupuheiden mukaan itketetty valtioneuvoston kokouksissa. 


No, ottamatta kantaa näihin tapauksiin sen enempää, niin suomalainen voi tulla kiusatuksi läpi elämänsä.


Kuulemma jo päiväkodissa löytyvät ensimmäiset kiusaamistapaukset. Eli suomalainen rääkkää toista suomalaista heti kun vaipoista pääsee. Tuttuun tyyliin poikkeavat yksilöt suljetaan prinsessa ja prinssi-leikeistä jo varhaisessa vaiheessa pois.


Varsinainen helvetti pääseekin sitten irti kouluissa, joissa syyt kiusaamisen ovat mitä mielikuvituksellisemmat samoin kuin kiusaamisen keinot ja välineet. Koko peruskoulun ajan voi hyvässä lykyssä viettää kiusattuna hylkiönä. Piinasta pelastavat ainoastaan koko ajan kasvavat oppilasmäärät, useampi reppana kun antaa kiusaajille enemmän vaihtelunvaraa kiusattavien skaalassaan. Ja mikäpäs kiusaajien on ollessa, sillä kouluista kerrotaan, että meidän koulussahan sitä ei kiusata, vaikka opettajia itseäänkin kiusataan.


Kun olet kärsinyt koulusi ajan kiusaamisesta, niin sitten pääset kiusattavaksi armeijan kautta työpaikoille, ja kun useamman vuosikymmenen rääkistä selviydyt korjaten olemattomia virheitäsi töissäsi, todennäköisesti sinua kiusataan vielä vanhainkodissa.


Saammekohan me suomalaiset rauhaa edes taivaassa? Jossain sielläkin ilmestyy toinen suomalainen kiusaamaan, jolloin helvettikin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta itkuineen ja hammasten kiristyksineen.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Kenen joukoissa seisot?


Katselin aamulla Jouko Aaltosen dokumentin 70-luvun taistolais/työväenlaululiikkeestä. Dokumentista jäi ristiriitainen olo. Toisaalta minusta on hienoa, että 70-luvulla nuorilla on riittänyt intoa parantaa maailmaa, mutta toisaalta homma tuntui silmien sulkemiselta todellisuudelta.


Meille jälkipolville on syntynyt käsitys, että silloin kultaisella 70-luvulla kaikki nuoret olivat tekemässä vallankumousta, joka jäi sitten tekemättä. Mutta 70-lukulaiset ovat saaneet sen verran siipeensä myöhemmin, että pojasta on polvi pahentunut. Eivät he lapsilleen ole siirtäneet solidaarisuutta tai rauhan henkeä. Ainakaan onnistuneesti.

Tänä päivänä vain harvalla nuorella tai vanhemmallakaan riittää intoa oman napansa ulkopuolelle, ja siihen yhteiskunta kannustaa ja osin pakottaakin. Rohkenen kyllä epäillä, olivatko kaikki 70-luvullakaan nyt sitten poliittisesti järin aktiivisia. Aika kultaa muistot.


Nyt 70-luvun vallankumousliikkeelle yleisesti naureskellaan ja niin dokumentissa osa haastatelluista aikalaisistakin suhtautui hommaan nuoruuden höyrähtäneenä innokkuutena. Jälkeenpäin ajatelleen liikkeessä ei ollut muuta pahaa kuin Neuvostoliiton ja itäblokin diktatuurien varaukseton ihannoiminen, mutta siitäkään ei voi tuon ajan nuoria syyttää, sillä mitään rehellistä uutisointia Neuvostoliitosta ei tietenkään ollut saatavilla.


Usein 70-luvun taistolaisia ja muita vallankumouksellisia syytetään aatteensa myymisestä, mutta huvittavaahan se olisi, jos vaarit ja mummut kulkisivat vielä punaiset tai siniset paidat yllään väsyneen idealistisilla kasvoilla, ja mataloituneilla äänillään kiekuisivat imperialisteista.


Ei, kyllä maailma on muuttunut sen verran, ettei homma uskottavaa olisi. Idealismi sopii parhaiten nuorille. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on uskoa mihinkään hurmosliikkeeseen. Minä tosin en ole poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin varauksettomasti uskonut koskaan.


Kuvaavaa tämän päivän yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta muuten oli, että Agit-Propin keikalle Provinssirockiin ilmaantui dokumentissa vain muutama villapaitaopiskelija tai cheguevarapaitalainen. Nyt on hassua ja erilaista kuunnella 70-luvun taistelumusaa vallankumouksellisuuden ulkoiset ominaisuudet omaksuen.


Mutta mikä näistä vallankumousliikkeistä jäi käteen oli hyvä yhteiskunnallinen sanoma: oikeudenmukaisuus ja hyvää kaikille. Silloin vain vallankumoukseen ei saatu tavallista duunaria mukaan sen enempää kuin tänä päivänäkään.


Tavallinen työläinen nimittäin voi nyt taloudellisesti pulleammin kuin nippu akateemisia pätkätyöläisiä. Työttömät ja muut syrjäytetyt taas on lannistettu niin tehokkaasti, etteivät he jaksa edes äänestää lippujen heiluttelusta puhumattakaan.








perjantai 5. marraskuuta 2010

Politiikka, kieli ja kansa


Tällä viikolla luin iltojeni ratoksi Jussi Lähteen Politiikka-Suomi-sanakirjaa. Alan konkari Lähde on osannut kirjoittaa hauskan kirjan. Kun kaiken maailman poliittisia termejä lukee, niin ei niille voi kun nauraa. Ellei kyse olisi vakavista asioista.


Poliittisen kielen, vai pitäisikö sanoa päätöksentekokielen, kankeus ja ympäripyöreys on todellinen ongelma. Itse hallitsen tuon sanaston, mutta on paljon ihmisiä, jolle kiertoilmauksien kiertoilmaukset ovat täyttä hebreaa ja estää heitä ymmärtämästä politiikkaa. Ja mikä surkeinta, tappaa kiinnostuksen politiikkaan.


Poliittinen kieli on muodostunut omanlaisekseen tietyistä syistä. Ensimmäiseksi halutaan aivan tarkoituksella, ettei kansa siitä mitään ymmärtäisi. Ovatpahan sitten pienempänä riesana vaikeuttamassa päätöksentekoa. Toiseksi halutaan, ettei poliitikko joutuisi sanomisistaan edesvastuuseen. Kun puhuu mahdollisimman epäselkeästi, on vaikea saada kiinni pitämättömistä lupauksista tai mistään muustakaan.


Lähteen kirjassa Timo Soini oli monessa esimerkissä mukana värikkäänä sanankäyttäjänä. Ja värikäs sanankäyttäjä Soini onkin. Olemme vain ajautuneet poliittisessa kulttuurissa sellaiseen pisteeseen, että asioista selkeästi puhuva ihminen on yhtä kuin populisti.  Tuskin kukaan kiistää, ei edes Soini itse, etteikö hän olisikin populisti.


Mutta hitto soikoon, eikö poliitikon pidäkin olla populisti. Äänestäjien äänillähän hänet tehtäväänsä valitaan. Vai ovatko ei-populistiksi julistautuneet valinneet eduskuntaan tai kunnanvaltuustoihin joku muu kuin kansa. Käsittämättömällä kielellä kuitenkin pärjätään ja jollain kielirajoitteisetkin valtaan luikertelevat, joten ilmeisesti poliittisen liturgian hallitsevia ihmisiä on sittenkin riittävästi.


Poliitikkoa pidetään sitä asiallisempana ja asiantuntevampana, mitä epäselvemmin hän puhuu ja mitä enemmän kiertelee suoraa kysymystä. Jotain on mennyt jossain vaiheessa pahasti pieleen. En usko, että poliitikot yksin ovat syyllisiä käsittämättömään kieleensä. Paljon on kyse myös niistä papereista, joiden pohjalta päätöksiä tehdään. Eli virkamiesten kirjoittamasta tekstistä. Virkamiehethän haluavat, että poliitikot ja kansa eivät kummatkaan kunnolla ymmärtäisi, mitä todella päätetään.


Paavo Lipposta on myös parjattu vaikka mistä, mutta parhaimmillaan Lipponen on ollut värikkään kielenkäytön mestari. Esimerkiksi kauna-sanasta on harva keksinyt yhtä laajaa repertuaaria kuin Paavo Lipponen. Hän oli poliitikon urallaan siitä poikkeuksellinen hahmo, ettei hän edes vallankahvassa muuttanut kieltään poliitikkohebreaksi. Hän saattoi olla kyllä muuten jähmeä ja harvasanainen.


Suomessa, jos missä, alalla kuin alalla luullaan, että käsittämätön kieli tekee asian jotenkin arvokkaammaksi. Esimerkiksi sosiaalityön luulisi olevan lähellä ihmistä, jos minkä. Mutta niin vain siitäkin on tehty niin käsittämätöntä, että asiakas tuskin koskaan ymmärtää, mitä hänen auttamisekseen suunnitellaan. Ylipäätään kaikkien alojen haluttaisiin olevan korkeamman tieteen salakieltä. Niin kuin onkin.

torstai 4. marraskuuta 2010

Minne katosivat viihdeohjelmat?


Jokin aikaa sitten rupattelin erään ex-tv-juontajan kanssa töissä. Ihan mukavia kyllä. Hän kertoi, ettei tv-töitä enää ole luvassa. Telkkariin kun halutaan aivan erilaisia tyyppejä, mitä hän edustaa, eli ei ainakaan trendihomoa.


Homma jäi vaivaamaan minua. Toden totta tv:ssä on tapahtunut mullistuksia, jos otamme vertailukohteeksi sanotaan nyt vaikka 80-luvun. Kari Salmelaisen tai Riitta Väisäsen kaltaisia kotikutoisempia persoonia ei oikein enää näe viihdeohjelmissa. Täytyy olla sellaista väkisintehtyä erikoisuutta. Tai no, Väisänenhän teki paluun Suomi-tv:lle kera vanhan Kymppitonninsa, mutta Suomi-tv:n katsojat taitavat olla vähissä.


Yksi suuri muutos on myös näyttelijöiden esiinmarssi viihdeohjelmiin. Nyt melkein jokainen juontaja tuntuu olevan näyttelijä, jos ei, niin laulajakin kelpaa. Ei näyttelijän koulutuksesta tv-työhön haittaa tietenkään ole, mutta puhtaita juontajia on harvassa. Mikä sitten edes valmistaa pelkäksi juontajaksi on toisen riidan aihe.


Usein valitetaan, että samat naamat ne siellä televisiossa aina on. Näin onkin, sillä osittain jo tuttu juontaja tuo katsojia, sillä samat näyttelijäthän ne elokuvissakin aina ovat. Kyllästymispiste vain tulee vastaan jossain vaiheessa, esim. Mikko Leppilampi tuntuu olevan mukana ohjelmassa kuin ohjelmassa. Vappu Pimiänkään ilmestymisestä ruutuun ei osaa olla yllättynyt, vaikka Vappua jaksankin katsoa huomattavasti paremmin kuin Leppilampea.


Tällä hetkellä ei taida televisiossa edes pyöriä täysin selkeää talk-showta vaan viihdeohjelmat ovat sketsiohjelmien ja talkkareiden välimuotoja. Tv-visailutkin jäivät Megavisan ja Suomen Tietoviisaan kulta-aikoihin 90-luvulle.

Tv-visailuista tuli niistäkin tosi-tv-ohjelmien kaltainen kestoilmiö, mutta niiden valta-aika jäi lyhyemmäksi. Tosi-tv on jyllännyt jo kymmenen vuotta, eikä loppua ole näkyvissä. Mutta toisin kuin ihmisten mieliin syöpyneet tv-visajuontajat tosi-tv-julkkiksista ehdoton valtaosa on jäänyt nopeasti unohduksiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.


Kukaan ei kiistä, etteikö kanavia olisi enemmän ja ennen kaikkea etteikö katsojilla olisi enemmän valinnanvaraa kuin menneinä aikoina.  Mikään viihdeohjelma ei (kai) pysty yhdistämään koko kansaa ruudun ääreen kuten Napakymppi tai Kymppitonni 80-luvulla. Tuttu juttu 90-luvulla taisi olla suurten viihdeohjelmien viimeinen henkäys 90-luvulla.


Ehkä suurten viihdeohjelmien aikakin vielä palaa.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Aloittelevan toimittajan aatoksia


Olen nyt suurinpiirtein kuukauden ollut työharjoittelussa Otavamedialla Hymy-lehdessä. Moni saattaa nyt odottaa herkullisia paljastuksia, mutta valitettavasti minullakin on älliä sen verran, etten hirveästi yksityiskohtaisesti työasioista virko.


Paljon uutta tässä on viimeisen kuukauden aikana tullut. Joitakin juttuja kirjoittelin eri lehtiin jo elokuusta alkaen, mutta vasta viime ajat ovat näyttäneet, mitä toimittajan työ on. Melkein ensimmäisenä työtehtäväni pääsin kirjoittamaan varsin isoa juttua, johon oli sotkeentunut taho jos toinenkin eräässä suomalaisessa pikkukaupungissa. En voi valittaa, ettenkö olisi saanut riittävän haastavia töitä, mikä minun ongelmani oli edellisessä työpaikassani.


Moni saattaa luulla, että kaikki riemumielin auttavat toimittajaa, kun tämä soittaa. Näinhän se ei mene. Edes ne eivät mielellään auta, joilla sentään lain mukaan olisi tiedonantovelvollisuus. Suomeksi siis tarkoitan virkamiehiä. Poliitikot toki auttavat, jos heille on jutusta hyötyä. Ikävämmän heitä koskevan aiheen ollessa kyseessä ääni kellossa tietenkin muuttuu.


Tietoahan virkamiehetkin toki antavat, mutta mieleistään. Jos et itse ymmärrä vaatia, niin toisessa päässä taatusti työkavereille hekotellaan, että kyllä me virkamiehet sentään toimittajaa vielä höynäytetään. Mutta homma menee vain niin, että harvemmin kenellekään mainosjuttuja kirjoitetaan, mikä yhteisöjen ja firmojen mielestä on sitten se "hyvin kirjoitettu juttu".


Yksikin valtion virkamies oletti juttua tehdessäni, että tuntisin sekavampaakin sekavamman valtion aluehallinnon ulkoa, ja oli suorastaan loukkaantunut, kun rohkenin inttää, että sinun se nyt täytyy minulle kertoa, kuka on oikea henkilö vastaamaan, jos se et kerran sinä ole.


Tarpeetonta on kertoa, että virkamiesten mielestä virkamiesten ja bisnesmaailman "kaupoissa" ei tietenkään koskaan ole mitään epäilyttävää, ja kaikki on tehty niin kuin pitääkin. No, miksiköhän se ei vain välttelyn ja puhelinrallin jälkeen tunnu siltä.


Toimittajana olen joutunut opettelemaan tiettyä kovuutta ja jämäkkyyttä, mikä ei välttämättä ole minulle luontaista. Kun edellisessä työssäni tiedottajana riitti, että oli mahdollisimman mukava kaikille, nyt pitää hallita mukavuuden ja kovuuden cocktali saavuttaakseen haluamansa. Tuo oppimisprosessi vaatii veronsa ja joinakin iltoina on sellainen olo, että tietää kyllä töitä tehneensä.


Sen olen huomannut, etten ihan surkea ollut tiedottajanakaan, sillä harvalta tiedottajalta olen toimittajan roolissa saanut vastauksia tai edes eteenpäinohjauksia. Itse vastasin tiedottajana kaikille, mutta näköjään muut eivät koe auttamista velvollisuudekseen.


Politiikan ja yhteiskunnan kupruihin ja kyseenalaisiin keinoihin pääsin kiinni tiedottajana jo edellisessä työssänikin. Viihdetoimittajuus sen sijaan on ollut minulle täysin uutta. Hämmästyttävän hyvin olen päässyt siihenkin hommaan sisälle, vaikka se ei minulle vielä täysin luontevaa olekaan.


Alussa oli omituista soitella julkkiksille, joista itse oli lukenut vain lehdistä. Mutta ihmisiä julkkikset ovat siinä missä muutkin. Julkisuutta pidetään ihmeellisenä ja tavoiteltavana asiana, mutta kun on kurkistanut "unelmatehtaan" sisälle, niin sen huomaa pian toimivan omien lainalaisuuksiensa mukaan, jossa ei välttämättä gloriaa joka kulmassa ole. Mutta kovinkaan syvälliselle tasolle en vielä julkkistoimittajan roolissa ole päässytkään. Se hetki koittaa ehkä myöhemmin.


Lähitulevaisuudessa olen lähdössä jutuntekoreissuille maakuntiin, ja kovan tason nimiäkin pääsen haastattelemaan. Se pitää mielen pirteänä, vaikka töitä riittää harjoittelunkin lisäksi. Pitäisi nyt vain muistaa ne omat voimat, ettei ahnehdi liikaa.

Gadgetissa oli virhe