sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Päiväkirja odottaa ulostuloaan


Uusi runokokoelmani on työkiireidenkin keskellä edistynyt yllättävän hyvin. Paraikaa kirja lepää sulatteluvaiheessa, ja palaan sen työstämiseen loppuvuodesta.


Kenties ensi vuoden alkupuolella saattelen sen painoon. Kustantajille en aio sitä lähetellä, koska se on aivan turhaa, eli omaa rahapussia on kaivettava. Nimikin kirjalla jo on: Jäisen maan päiväkirja.


Runokuvioista sen verran, että olen käännättämässä venäjäksi runojani, ehkä niitä nähdään vielä pietarilaisissa tai petroskoilaisissa kirjallisuuslehdissä.


Tässä muutama runo kirjasta:


Olettamus olemuksesta


Toinen bulldogeistani on kuollut ja
rakkaus huudattaa, odottaa vuoroaan.


Selviytyäkseen selviytyjät
nielevät pahan,
mutta eivät sylkäise oksennusta pois.


Minua seuraa olemus, ja
olettamus riittämättömyydestäni.


Se riittää estämään väkivaltaisen purkauksen,
muttei estä puhdistautumistani.


Ne, jotka jaksavat palata


Tuhkaa saarelta Atlantin keskeltä,
iloiseksi tulin.


Mitä me teemme sotimassa paikoissa,
joiden nimiä emme osaa lausua.


Kansalaiset,
totuus on lapsenkin lausuttavissa.


Antaako mikään toivoa
enemmän kuin joutsenet,
jotka jaksavat palata.


Pari pientä leipää


Elämä on sijoiltaan.
Pari pientä leipää vielä, ja
olen kuollut.


Mitäs minä tässä
odottelen,
että minut haetaan pois.


Työni ei jäänyt sijoilleen,
kunnioittakaa tekemääni leipää.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Vaikuttamista facebookissa?!


Viime viikolla yritin jälleen kerran facebook-lakkoa. Viikko sitä kestikin, mutta palasin jälleen facebookiin. En siksi, että olisin kokenut näin olevan pakko. Facebookissa on vain pirun hauskaa ajoittain ja varsinkin hiljaisilla hetkillä facebook piristää monen elämää. Syystä tai toisesta kotona paljon oleskeville se saattaa olla jopa henkireikä ulkomaailmaan.


Välillä siellä tulee melskattua liikaa tyyliin "oliko minun nyt tämäkin pakko kertoa". Toisaalta en näe mitään järkeä siinä, että olisin facebookissa, mutta kyttäisin vain toisten päivityksiä. Joillakin tosin on niin hyviä päivityksiä, että niitä lukee joka päivä kuin aamun Hesaria.


Mutta on facebook ihan hyödyllinenkin, kunhan muistaa, että tuntee kaverinsa edes jollain tasolla. Tai edes tarvitse tuntea, mutta itse haluan tietää ihmisen olevan huumorintajuinen. Mikään ei ole ikävämpää kuin kaikesta pillastuvat tosikot facebookissa.


Mutta en silti oikein ymmärrä, mitä hyötyä täysin tuntemattomista "kavereista" on, ellei sitten käytä facebookia itsensä markkinointiin. Mutta silloin sinne ei voi kirjoittaa mitä tahansa (tai sitten juuri näin), vaan kaikki pitäisi harkita viimeisen päälle, ja sehän tekisi hommasta tylsää.


Yleensä itketään, että facebook kauppaa käyttäjien profiilitietoja mainostajille. Itse en ole avannyt yhtäkään facebook-mainosta, joten minun tietojen kauppaamisesta ole kyllä ollut hyötyä. Itse en myöskään käytä yhtäkään facebook-sovellusta. Ne ovat yksinkertaisesti niin tylsiä ja huonoja, ettei minulla ole sellaiseen kiinnostusta.


Itse en sinänsä välitä, loukkaantuuko nyt joku facebook-päivityksistäni (joskaan en sellaiseen tietoisesti pyri), tai lukeeko joku tulevaisuuden työnantaja, mitä minusta netistä löytyy. Jos joku luo kuvan ihmisestä yksittäisten netistä löytyvien hippusten perusteella, ehkä sellaiseen paikkaan ei edes kannata mennä töihin.


Mutta mikä netissä minua ylipäätään mietityttää on se, että keskustelupalstoista on tullut melskaamisen puuhamaa. Kukaan järkevä ihminen (minä en sitä ole) ei enää mene netin keskustelupalstoille omalla nimellään kirjoittamaan, sillä jo viiden minuutin päässä joku on vastannut viestiisi mitä törkeimmällä tavalla.


Netti on ollut pelastus myös palveluhaluttomille. Kaikki yritykset ja julkiset yhteisöt ohjaavat ihmiset nettiin, että sieltä se tieto nyt löytyy. Eri asia sitten miten helposti tieto on löydettävissä. Ja edelleen kannattaisi muistaa, etteivät kaikki käytä nettiä. Itselläni oli sen verran pelisilmää, että en minulle töihin soittaneelle ikäihmisille koskaan ruvennut neuvomaan, että katsohan se nyt netistä. Vaikkakin yllättävän moni ikäihminen käyttää jo nettiä.


Nettiä pidetään tätä nykyä suurena vaikuttamisen välineenä. Viimeistään surullisen kuuluisa facebookin "yleislakko" paljasti totuuden. Itsekin olen liittynyt miltei satoihin ryhmiin facebookissa, mutta ei minulla ole minkäänlaista aikomusta niiden ryhmien kautta todella mihinkään vaikuttaa. Kyllä se paperinen allekirjoitus tai järjestäytynyt vaikuttaminen edelleen sitoo ihmisten mieliä enemmän.

PS. (osio tekee nyt paluun)

Postilaiset (vai mikä itella se nyt oli) lakkoilivat. Tätä olen odottanut. Jos miettii, kuinka huonot palkat postilaisilla on, niin ihmettelen, miten hyvin posti Suomessa toimii. Itselläni ei yhtään kirjettä jäänyt saamatta. Harmi vain, että Itella-konsernikin haluaa palvella enemmän rahakkaita yritysasiakkaita kuin huonojalkaisia ja korvessa asuvia. Mutta se on pelin henki.

Itse olen tullut nyt siihen pisteeseen, että lopetan Big Brotherin seuraamisen hetkellä millä hyvänsä. Hysteerinen asukkaiden rahtaus taloon ja heittäminen ulos mitä ihmeellisemmistä syistä muistuttaa jo kohta työpaikkaa helvetistä.

torstai 28. lokakuuta 2010

Irwin on taas in


Kuinkas ollakaan, niin Irwin Goodman näyttää olevan taas in. Jos Irwin nyt todella edes minnekään hävisi. Vähän pelottavalta tuntuu, tehdäänkö Irwinistä salonkikelpoista, kun markkinoille pistetään kattavaa Irwin-cd-boksia ja vakavampimielisetkin ihmiset kehuvat jo Irwiniä.


Irwin-rakkauden kantava voima on minulle ollut, että eliitti ei ole voinut Irwiniä sietää.


Irwin aloitti melko puhtaana protestilaulajana. Valtiovaltaa ja muita instituutioita kohauttavat rallit olivat taatusti 60-ja 70-luvuilla kohauttavampia kuin tänä päivänä. Silti Irwinissä on enemmän särmää kuin tämän päivän "protestilaulajissa".


Nykyisin kun johtopäätökset vedetään ilmiöistä liian nopeasti, väitetään uuden protestilaulun aallon olevan tulossa. Yksi Palefacen protestilaulu-albumi ei nyt vielä uutta protestilaulun aaltoa luo. Niin kuin kaikki musiikkibisneksessä tänä päivänä, tuntui tuokin albumi harkitulta vedolta.


Harkittuja vetoja olivat aivan varmasti myös Vexi Salmen Irwinille kynäilemät sanoitukset. Ne olivat vain myös konstailemattomia, eikä niitä kuunnellessa tarvitse miettiä, ketä tässä biisissä älyllisesti nyt nujerretaan. Vaikka töitä saisivat Salmi ja Irwinkin tehdä, jos meinasivat saada kunnon rallin aikaiseksi sukupuolineutraalista avioliitosta.


Irwinin uran loppua kohden biisit saivat synkempiäkin sävyjä ja ehti Irwin ennen kuolemaansa nähdä uuden nousun huipulle. Välissä olikin viinantäyteinen masennuskausi.


Tietty osa Suomen kansasta rakastaa renttujaan. Ja Irwiniä pidetään yhä renttujen renttuna ja tuo rooli hänet myös tappoi. Se tässä uudessa Irwin-aallossa on hyvää, että myös muut puolet Irwinistä pääsevät esiin.









Erinomaisen Irwin-levyn teki Matti Johannes Koivu.








tiistai 26. lokakuuta 2010

Kun lähdön aika koittaa


Isoisäni kuoli tänään. Kuolema ei ollut yllätys, niin kuin harvoin yli 80-vuotiaan ihmisen kuolema on. Keuhkoahtauma teki tehtävänsä ja keuhkot lakkasivat toimimasta, jota vuosikymmenien työ lasinpuhaltajana ja tupakointi ei ainakaan estänyt.


En välttämättä ollut erittäin läheinen isoisäni kanssa, mutta läheisen lähtö koskettaa aina. Isoisäni oli lämmin ja huumorintajuinen ihminen, vaikka joitui aloittamaan elämänsä alkutaipaleen huutolaispoikana ihmisten nurkissa. Hänellä oli myös hyvä avioliitto ja hyvä elämä. Uskon, että hän lähti elämästään onnellisena.


Kuoleman edessä ikuisuusasioita tulee ajateltua syvemmin myös itse. Pohdin, kykenenkö oikeastaan olemaan läheinen kenenkään ihmisen kanssa. Kaipaan huomiota, mutta päästänkö ketään todella lähelleni.


Onko elämä minulle yhtä suurta roolia? Ja kuinka onnellinen loppujen lopuksi olen ollut? Olenko koskaan nauttinut elämästäni oikeasti?


Ennen kuin kuulin isoisäni kuolemasta, olin juuri haastatellut sotaveteraania. Tuli tyhjä olo.


Mikä merkitys omalla itselläni tässä maailmassa loppujen lopuksi on? Okei, kirjoitan kyllä paljon kaikenlaista, ja joku ehkä saa jotain kirjoituksistani, mutta siinä se sitten on.


En ole ollut pelastamassa kansakuntaa, eikä minun ole tarvinnut taistella elämässäni eteenpäin orpopoikana. Minua ei välttämättä edes jää kaipaamaan yhtä moni kuin näitä kansakuntamme rakentajia. Mitään suurempaa tehtävää minulla ei ole.


Kuinka paljon olen edes nauttinut elämästäni? Kun elämä on ja saa elää, elämästä pitäisi nauttia, koska elämä voi päättyä hetkessä tai hiljaa hiipuen. Olen kyllä elänyt enemmän tai vähemmän täysillä, mutta en ole elänyt hetkeä varten, vaan jotain suurempaa ajatusta tai tarkoitusta varten, jonka olemassa oloon uskon koko ajan vähemmän.


Tässä ajassa ihmisen arvoa mitataan paljon sillä, kuinka paljon huomioarvoa hän saa. Tosi asiassa ihmisen arvo on piilee siinä, mitä ihminen on itsestään toisille ihmisille antanut ja millä tavalla ja kuinka paljon. Muistaen samalla nauttia elämästä itse.


Mutta kuolema on tasa-arvoinen, jos elämä sitä ennen ei ole ollut. Jokainen meistä lähtee yhtenä muiden joukossa, joko heti unohdukseen vaipuen tai hetken aikaa ihmisten mielissä säilyen.


Itse en pelkää kuolemaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä luonnollisemmin osaan suhtautua ajatukseen muiden kuolemasta ja ajatukseen omasta kuolemasta. Kuolema on aina lopullinen, kun taas elämä tuntuu ajoittain olevan päivien virtaa vailla sen suurempaa merkitystä, riemua tai surua.

Uskoisin, etten pelkää kuolemaa välttämättä edes silloin, jos tiedän joskus kuolemani olevan varmasti edessä.


Enemmän pelkään, etten tunne olevani valmis kuin tuo hetki koittaa. Etten ole antanut itsestäni riittävästi hyvää muille ihmisille, ja että minua ei jäädä muistelemaan hyvällä.


Haluaisin, että ihmiset kuolemani jälkeen kokisivat kuolemani olleen minulle hyvä hetki.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kiukkuterapiaa


Vaikka komedioita pidetään hölmöinä, niissä on joskus hyvä juoni ja sanoma. Tässä yhtenä päivänä katselin Anger Managementin, joka on suomennettuna kai Kiukkuterapiaa.


Siinä Adam Sandlerin näyttelemää tahdotonta hissukkaa muokataan ilmaisemaan myös raivonsa ja pahastumisensa Jack Nicholsonin vähemmän hellässä huomassa.


Ja tyttöystävänä sopassa söpöilee kukas muu kuin Marisa Tomei. Hän miehen kiukkuterapiaan hommasikin, kun ei kestänyt katsoa hissukkamiehensä jatkuvaa nöyryytystä. Kukas muu sen miehen parantaakaan kuin nainen.


Elokuvaa katsoessa huomasin olevani itsekin kiukkuterapian tarpeessa. Vaikka pystyn kirjoittamaan vaikka kuinka ärhäkkää tekstiä ja kiukuttelemaan ihmisille, jotka tunnen hyvin, minun olisi opeteltava olemaan ilkeämpi, puolustettava itseäni ja mielipiteitäni raivokkaammin.


Harvoin pystyn pitämään puoleni päällekäyviä ja hallitsevia ihmisiä vastaan. Työssäni siihen pystyn, koska minulla on suojana ammattini suoma rooli. Mutta jos saan yksityiselämässäni huonoa palvelua tai muuta vastaavaa osakseni, tyydyn kohtalooni. Kärsin sisäänpäinkääntyneestä raivosta kuten Sandlerin näyttelemä hemmo.


Vaikka en ole äänekkäiden ja riehuvien tyyppien ystävä, on heidän elämänsä helpompaa kuin ihmisten, jotka kääntävät raivonsa sisälleen. Syystä tai toisesta raivo kääntyy vähemmän hyökkäävillä ihmisillä sisäänpäin. Ehkä he olettavatkin ansaitsevansa huonon kohtelunsa, koska eivät uskalla puolustaa itseään.


Tämä raivo on suomalaisten ongelma, varsinkin miesten. Ehkäpä siksi, että miesten oletetaan suojelevan etujaan aggressiivisemmin. Jos raivoa ja kiukkua pidättelee liian kauan, ei sen puhjetessa yleensä seuraa hyvää. Suomalaisten maailma on vain rakennettu niin monen erilaisen auktoriteetin nöyristelylle, että suurin osa luovii elämästään läpi hiljaa vaieten ja purkaa raivonsa niihin, jotka kenties hierarkiassa löytyvät vielä itseäänkin alempana.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Luovuus ehtyy, mutta ei markkinoinnissa


Markkinoinnissa ei lähtökohtaisesti ole pahaa. Vaikea mitään tuotetta on saada kaupaksi, jos siitä ei kukaan tiedä. Mutta kun markkinointi alkaa itsessään olla ohjelma tai lehtijuttu, alkavat rajat tulla vastaan.


Ensi viikolla alkaa pyöriä Vesa Keskisen Tuurin kyläkaupan arjesta kertova tosi-tv-sarja. Vesa Keskinen ja Tuurin kyläkauppa ovat koko kansan tuntemia asioita, joten tuo saattaa olla yksi syy, miksi tällainen sarja on eetteeriin pinkaistu.


Mutta samalla ohjelma toimii ilmaisena markkinointina Keskisen yritykselle. En jaksa uskoa, että Keskinen olisi suostunut kovinkaan kriittisen kuvaukseen yrityksensä arjesta. Ja jos itse olisin liikemies, haluaisin taatusti pitää ohjat käsissä, mitä yrityksessäni kuvataan ja ennen kaikkea lasketaan ulos eetteeriin. Sinänsä Keskinen on sen verran raskaasti uutisoitu julkkis, ettei hänen yrityksensä enää muuta mainosta tarvitsisikaan.


Viaton ei ole printtimediakaan. Sen verran olen naistenlehtiä selaillut, että sieltä on vaikea löytää enää lehtijuttua julkkiksesta, jonka yhteydessä ei mainittaisi julkkiksen puvustajaa ja vaatteiden valmistajia ja myyjiä. Meikeistä ja muista tököteistä puhumattakaan. Naistenlehdissä jutuista on muutenkin vaikea löytää minkäänlaista kriittisyyttä mitään kohtaan.

Kauan ei mene siihenkään hetkeen, että itse lehtijuttukin myydään mainostajalle niin, että tämä saa määrätä jutun näkökulman ja reunaehdot. Ellei näin ole jo jossain päin maailmaa tapahtunutkin.


Mutta tosi-tv-ohjelmat ovat silti vieneet tuotemarkkinoinnin uuteen huippuunsa. Big Brother lienee tästä räikein esimerkki. Talon varastohuoneeseen ilmestyy aina silloin tällöin tehtävään liittyvän firman t-paitaa asukkaiden päälle ja kamera sattuu kuin varkain pysähtymään tuotteen ja sen logon kohdalle. Ja jos alkoholimainontaa tarkkaillaan muuten tarkasti, niin joku voisi laskea, kuinka monta kertaa asukkaiden suusta on kajahtanut "lisää Kukkoa". Siis olutta.


Mutta tosi-tv-mainonnan lisäksi uusiakin keinoja markkinoida on silmiini tupsahtanut. Uusin kikka näyttää olevan kauppakuitin taakse ilmestyneet mainokset. Tämä jos mikä alkaa olla myynnin huipentumaa. Juuri tapahtuneen ostotapahtuman jälkeen sinulla on heti vinkkiä rientää vaikka uudestaan kauppaan tai läheiselle kuntosalille kuitistasi saamasi vinkin perusteella.


Mutta harrastetaan sitä suoranaista pakkomyyntiäkin. Olen useammankin kerran kuullut tapauksista, jolloin postiluukusta tipahtaa uusi tilattu lehti, vaikka "asiakas" on nimenomaan kieltäytynyt tilaamasta lehteä.


Mihinkään kilpailuun en myöskään itse mielelläni osallistu, sillä aina jossain saattaa olla joku tilausjekku odottamassa pienellä painettuna.

Pienen ihmisen on alituisesti oltava varuillaan, ettei tule myydyksi.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Muistoja paratiisista


Oasis ei ole enää viime aikoina valloittanut otsikoita tai edes myyntitilastoja. Viime tietojen mukaan bändi on telakallakin. Mutta 90-luvun lopulla Oasis oli suurin kaikista bändeistä. Minulle vieläkin, koska olen jämähtänyt musiikillisesti 90-luvulle. Tässä pari harvemmin kuultua Oasis-klassikkoa. Minulla on ikävä noita aikoja, jolloin suurin huolenaihe oli edes hetken verran unelmoiminen.















tiistai 19. lokakuuta 2010

Homousko kaataisi kirkon?


Mikäli viime aikojen raskaan sarjan uutisointia on uskominen, Suomen suurimmat ongelmat ovat vanhoillinen kirkko ja homot kirkossa tai papin aamenen edessä.


Sinänsä on huvittavaa, että kirkko on tehnyt itselleen homoudesta kynnyskysymyksen, kun ihmiset eivät usko kirkkoon tai edes Jumalaan muutenkaan. Kirkko ei vieläpä ole edes homokysymyksen edessä yhtenäinen, vaan piispat kiertelevät ja kaartelevat, minkä ehtivät.


Mutta sehän on jos mikä kuvastaa muutenkin suomalaista johtamista ja elämää. Tosipaikan tullen kukaan ei uskalla olla kunnolla mitään mieltä.


Osa papeista vihkisi mieluusti homoja, mutta osa kavahtaa ajatustakin. Jos rehellinen olen, ihmettelen, että joku homo enää suostuu kirkon töissä olemaan, mutta näinkin ilmeisesti on. Heitä saattaa olla peräti pappeina itsekin, mutta eivät siis voi vihkiä kaltaisiaan. Mutta koska kirkossa homouteen suhtaudutaan kuin Usan armeijassa tyyliin kunhan et kerro, olet turvassa, kaikki sujuu toistaiseksi.


Nyt kirkolle povataan katoamista maan päältä, kun laumat lähtevät, kun homoja ei hyväksytä. Katoamista kirkolle on povattu koko sen historia, mutta kehissä kirkko sinnittelee silti. Osa nyt karanneista saattaa hyvinkin palata takaisin kirkon huomaan, kunhan pöly laskeutuu.


Luterilainen kirkko hurskastelee muutenkin, vaikka tämän hetken otsikoiden perusteella homous tuntuukin olevan kirkon ainoa synti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että "oikea kristinusko" on jäänyt vanhoillisten harteille. Liberaalimpien usko kun on vähemmän ehdotonta, niinpä radikaalisiipi julistanee kohta Suomessakin olevansa se "oikea kirkko".


En myöskään usko, että kirkon taloutta kaadetaan muutaman kymmenen tuhannen lampaan eroamisella. Eiköhän sillä kirkolla ole omaisuutta kiinni muuallakin kuin vain kirkollisveroissa. Eri homma tietysti on, miten tuota omaisuutta saadaan realisoitua.

Tämän kertaisimman homokohun suurimmaksi kärsijäksi taitaa jäädä Päivi Räsänen. Eikä ihme. Lääkärinkoulutuksen saaneen ihmisen suusta on vaikea uskoa todeksi niitä kommentteja, mitä hänen suustaan väriteltynäkin satelee.


Niin ja kärsijöiksi jäävät tietenkin homot, sillä en usko, että he hyväksyntää kirkolta saavat tämänkertaisen kohun jälkeenkään.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Viimeinen kylähullu


Aina välillä kirjastosta tekee yllätyslöytöjä. Aivan sattumalta käteeni sattui Malmin kirjastossa Hullun kirjoissa -kirja, joka sisältää sekä asiantuntijoiden esseitä kylähulluudesta sekä ihan aitojen ja oikeiden kylähullujen tarinoita. Malmin kirjastossa on muuten paras löytämäni runokirja-osasto.


Yleensähän kylähulluuteen suhtaudutaan jotenkin nostalgisesti. Nuo vaarattomat, höppänät, jotka keksivät ikiliikkujaa tai muuten vain elävät erakkona. Näitähän on vanhat sketsiohjelmat ja perinnetieto täynnä.


Totuus ennen sosiaalihuoltoa oli tietysti muuta. Kylähullut joutuivat nöyryyttämään mitä monituisimmilla keinoilla itseään saadakseen leipää ja särvintä kunnon ihmisiltä. Suomeksi sanottuna he toimivat yleisenä pelleinä, vaikka kaikki eivät suinkaan olleet yksinkertaisia tai edes välttämättä mielenterveysongelmaisia.

Nykyisin valitaan jopa Vuoden Kylähulluja, joilla ei ole mitään tekemistä oikean kylähulluuden kanssa. Nämä kylähullut ovat kyllä yleensä yhteisössään aktiivisia, joskin poikkeuksellisen rohkeita, mutta yleisiä naurunaiheita he eivät ole.


Tämän päivän maailmassa ei taida enää leppoisia kaikkien tuntemia kylähulluja olla. Ainakaan kaupungeissa, joissa "kaupunkihullut" lähinnä herättävät pelkoa ihmisissä. Aremmat ja hiljaisemmat hullut ovat puolestaan tainnutettuja lääkityksellä siivoon huomaamattomaan kuntoon. Sinänsähän edellytykset kylähulluuteen olisi tänäkin päivänä, kun kaikki hoidetaan "avohoidolla", mutta erilaisen ihmisen osa taitaa olla aiempaakin kovempi.


Mutta se mikä on varmaa, että tämä aika ei ole yhtään suopeammin erilaisuuteen suhtautuva kuin kylähullujen kulta-aikakaan. Erilaisuudelle joko nauretaan tai sitä pelätään. Tai sitten yksinkertaisesti vältellään.








torstai 14. lokakuuta 2010

Chilen kaivosspektaakkeli ja sekoilu sen ympärillä


Ajattelin, että minulla ei voi olla mahdollisesti mitään kirjoitettavaa tästä Chilen kaivosspektaakkelista, mutta toisin kävi. Ensiksi totean, että on erittäin hieno asia, että ukot saatiin sieltä ylös, mutta sitten se toisen puolen vuodatus.


Kun nykyisin itsekin olen omalta osaltani yksi hyttynen median lonkerona, ei pitäisi hurskastella median käytöstä siellä kaivoksessa, mutta muuta en voi. Homma on lähtenyt täysin lapasesta ja jopa Suomen suurimmat mediat on imetty hommaan täysin mukaan. Tällä hetkellä ei voi oikein televisiota avata ilman Chilen tapahtumien raivokasta uutisointia ja kaikista isoimmista lehdistä löytyy erikoissivua ja vaikka mitä.


Huvittavinta oli kuulla, kun joku väitti televisiossa tapahtuman tuovan toivoa koko maailman ihmisille. Miksi minulle toisi toivoa kaivosmiesten pelastuminen, muuta kuin inhimillisen kärsimyksen loppumisena.  Kaivosmiehille ja heidän omaisilleen tapahtuma toi toivoa, hehän ne saivat elämänsä ja rakkaansa takaisin. Televisiossa puhuttiin myös, että kerrankin jossain onnettomuudessa pelastui ihmisiä. No, näin taitaa kyllä käydä joka päivä ympäri maailmaa.


Ja kiinnostaako ketään tälläkin hetkellä loukussa olevat kaivosmiehet vaikkapa Kiinassa. Ei, sillä Kiina tuskin moisesta kutsuu maailman mediaa paikalle. Chile lienee sen verran länsimaalaishenkinen maa, että ihmisten myötätunto herää aivan eri tavalla kun kaukaisempien kulttuurien kärsimyksiin.


Ihailen kyllä sitä henkilöä tai työryhmää, joka tämän kaivosspektaakkelin on masinoinut. Jokuhan sen on meinaan tehnyt. Mistä tahansa saadaan maailmanlaajuinen hysteria ja mediatapahtuma, kunhan paikalle saadaan CNN ja BBC sekä muut televisio- ja mediajätit. Muu kulkee sen jälkeen sitten omalla painollaan. Jos olisin salaliittoteorioiden ystävä, olisi melkein helppo uskoa, että koko spektaakkeli olisi ennalta lavastettu.


Kaivosmiehistä on saatu niin tarkkaa tietoa, ettei se voi olla pelkkää sattumaa. Jopa heidän keskinäisistä suhteistaan tunnutaan tietävän kaikki. Chilen valtio vai kuka sen kaivoksen nyt omistaakin on päässyt kuin koira veräjästä. Huonosti hoidetut turvajärjestelyt ja kaivosmiesten epäinhimilliset työolosuhteet jäivät pelastuskampanjan alta mukavasti varjoon.


Se on varmaa, että tapahtuman osalta hysteria ei tule loppumaan. Ihmiset ovat loppujen lopuksi aika helposti ohjailtavissa, kun takana on massiivinen mediakoneisto. Luvassa on elokuvaa, kirjaa, kaikkea mahdollista. Toivotaan, että itse kaivosmiehille jää käteen jotain muutakin kuin pölykeuhko kaivoksesta.


Hetken he saavat olla ainakin maailmanlaajuisia julkkiksia, ennen kuin vaipuvat unholaan alkoholiongelmineen, katkerina ja sairaina. Vastaavalla tavalla on monia hyväksikäytetty, kuten näitä kaivosmiehiäkin tullaan todennäköisesti hyväksikäyttämään.


Joten toivokaamme, että he saavat elämäänsä sisältöä uudesta mahdollisuudestaan elää.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Vakuuttavat vakuuttelijat


Yritin lueskella tässä hiljattain kirjaa intuitiosta ja sisäisestä viisaudesta. Keskenhän se jäi kovasta yrityksestäni huolimatta. Elämäntaito- tai keinovalikoima -oppaat eivät tehoa minuun. Pitäisi kai.


Minun perusongelmani tai sitten vapahdukseni on ollut, etten halua elämäntaito-oppailta neuvoja, miten minun pitäisi elää tai kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi. Tiedän itse mitä teen, hyvässä sekä pahassa. Sisäistä viisauttani en edes halua kehittää huippuunsa, sillä mikään ei ole ahdistavampi ajatus kuin valmis ihminen ja viisaus.


En kaipaa ketään kurssittajaa asioista, jotka voin itsekin päätellä. En kaipaa puhuvia egoja kannustamaan tavallisia sieluja, että sinustakin voi tulla tällainen ja tällainen. Olen se mikä olen ja jos se ei riitä ihmisille, niin sitten en voi asialle mitään. En halua ketään kaivamaan käyttämättömiä voimavarojani, sillä tiedän voimavarojeni olevan jo nyt aivan riittävässä käytössä.


Ja jos minulla olisi hienompi nimi, saattaisin itsekin kirjoittaa elämäntaito-oppaita, silloin ne menisivät kaupaksi, mutta ketä kiinnostaa kenenkään tavallisen nimen omaavan hengennostatusopas. Hengennostattajaksi tosin ei ole edes pääsyä, ellet ole jonkinlaista myyntiarvoa nimellesi kehittänyt. Ihmiset maksavat loppujen lopuksi nimestä, eivät asiasta.


Miljoonaan kertaan on kirjoitettu, että ihmiset kaipaavat näinä päivinä kovasti henkistä ohjausta, vaikka tietävät asioista enemmän kuin koskaan, joten en jaarittele asiasta sen enempää.


Intuitio sen sijaan on kyllä kiehtova aihealue. Kukapa ei olisi tuntenut pakottavaa tunnetta tehdä jotain ja vieläpä tuntenut ratkaisun olevan oikea. Itse rohkenisin kyllä olla sitä mieltä, että pelkkä intuitio ohjaa monesti myös väärään ja mikä pahinta, ihminen ei monesti kuuntele intuitiotaan vaan tekee juuri sillä tavalla, jonka ajatteli jo alunperin koituvan turmioksi.


Mutta jossain vaiheessa näistä elämänohjaajien oppaista on tullut bisnes, joka on vieläpä kannattava. Valtaosa ihmisistä on herkkäuskoisia vakuuttaville vakuuttelijoille. Osa ihmisistä kaipaa aina jonkun toisen ihmisen kertomaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei kai muuten olisi horoskooppeja tai ennustajiakaan. Vähään samaan kategoriaan voi luokitella myös elämänohjaajat.

Joskus olen itsekin ollut elämänohjaajien tilaisuuksissa, mutta minut pelastaa hurmioitumiselta aina epäilevä luonteeni. En oikein usko kehenkään pelkkien sanojen ja eleiden kautta, enkä hänen vakuuttaviin vakuuttelijoihinsa.


Onneksi amerikkalainen 1800-luvun runoilijatar Emily Dickinson tiivistää asian minua paremmin. Runon on suomentanut Merja Virolainen.


Jos pitää pyhänä
tuskaansa – tai taivasta –
se täytyy maksaa ruumiillaan.
Ei vuorenhuippu ole

sen, jonka kumpare
lannistaa: huipulle
päästäkseen on maksettava
kaikesta kaikellaan.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Täydellinen ihminen eli Homo Sapiens Finlandicus


Kuten tiedämme, meidän ihmisten velvollisuus on pitää itsemme kunnossa. Ei vain itseämme, vaan työnantajaa varten, muuten ei töitä heru. Lisäksi on muistettava, että yhteiskunnalle saa aiheuttaa mahdollisimman vähän kuluja, joten siksikin on pidettävä itsestään huolta.


On maksettava veroja, mutta vastinetta niille ei saa pyytää. Se on teidän velvollisuutenne tiukassa taloudellisessa tilanteessa, vaikka kansanedustajien palkkiot nousisivatkin.


Tässä listaus täydellisen suomalaisen ihmisen ominaisuuksista moitteettoman terveyden ja omillaan pärjäämisen lisäksi.


Ei ylipainoa missään tapauksessa.


Syö vain terveellisiä ruokia.


Vihaa tupakkaa ja toimii taloyhtiön aktiivina tupakoinnin kieltämisessä kiinteistössä.


Ei osta kaljasalkkua perjantaisin ja vielä vähemmän hoippuu kännissä.


Vetää puolimaratonin vähintään kuusi kertaa vuodessa.


Ruoskii itseään vielä yhdelle lenkille.


Kirjoittaa Facebookiin vain päivityksiä juoksulenkkien pituudesta.


Kirjoittaa Facebookin vain päivityksiä lapsistaan ja laittaa vauvansa kuvan omaksi kuvakseen Facebookiin.


Sanoo olevansa aina kiireinen ja ylityöllistetty.

Puhuu töissä kulloinkin käytössä olevilla muotisanoilla ja -fraaseilla.


Suuttuu vain, jos uudet kalusteet eivät saavu ajoissa.


Käy Prismassa ja Citymarketissa.


Pukeutuu kulloinkin muodissa oleviin puolikalliisiin vaatteisiin.


Käy ahkerasti asuntonäytöissä sunnuntaisin.


Moittii päivähoitoa, ettei se huomio hänen lastaan yksilönä.


Tajuaa vanhemmuuden ihanuuden isovanhempana lastenlapsille.


Hoidattaa lapsiaan isovanhemmilla ja pohtii Steiner-koulua.


Vastustaa kehitysvammaisten asuntolaa naapuriinsa. Alkkisten asuntolaa varten kerätään nimilistaa.


Ei edelleenkään käytä julkisia palveluita.


Vaatii vakituista työpaikkaa heti valmistuttuaan.


On katkera, jos samanlaiseen sataan paikkaan lähetettyyn työhakemukseen ei vastata.


Kirjoittaa työhakemukseensa harrastavansa puolimaratoneja.


On hommannut sairaus- ja eläkevakuutuksen.


Varautuu muutenkin eläkepäiviin.

Uskoo vain ulkokultaisiin perinteisiin.


Pyöräilee töihin, jos se suinkin vain on mahdollista.


On huolestunut maailman tilasta, mutta ei halua sitä kotiovelleen.


On suvaitsevainen, mutta omilla ehdoillaan.


Tapaa vain akateemisia maahanmuuttajia.


Eksyy lähiöihin vain vahingossa.


On myötätuntoinen, mutta ei halua ikäviä ihmisiä lähelleen.


Lahjoittaa rahaa nälkäänäkeville Afrikkaan, mutta ei sääli oman maan köyhiä ja sairaita.


Kauhistuu edelleen kun näkee epätäydellisiä Finlandicuksia.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Syksyn tv-aatelia ja -aatelmia


Syksy on tosi-tv:n ja muunkin tv:een kulta-aikaa. Ihmiset käpertyvät jälleen kotisohvilleen ja tutut että tuntemattomat sarjat hiipivät kesän uusintavyöryn jälkeen kehiin.


Moni on minulle kertonut lopettaneensa BB:n seuraamisen ja näin kertovat myös katsojaluvut. Minä en BB:stä ole luopunut, minä kun pysyn tottumuksissani hyvässä että pahassa. Ei tämä BB-kausi ole sen huonompi kuin edellisetkään. Se ei vain mitenkään poikkea edellisistä.


Hieman tylsä kausi on ollut, peitto ei ole heilunut entiseen malliin ja odotetut juhlatkin menevät tyttöjen keskinäiseen pussailuun tai riitelyyn. BB:ssä on paha miesvajaus, niinpä tytötkin takertuvat yhteen ainoaan – BB-Petriin. Naiset ovat kauden suola. Ehdoton suosikkini on hyväntahtoisten hölmöjen viattomin edustaja Marika. Pohjalaisemännän oloinen Satukin tuo herran nuhdetta BB-taloon. Nyt on vain sortunut hänelle sopimattomaan peliin ja ivailuun.


Aluksi suhtauduin varauksella siihen, että edelliskauden asukit BB-Nino ja BB-Niko tuotiin taloon, mutta en uskalla ajatella, miten kuollut talo olisi, elleivät he olisi siellä. Talo huutaa tällä hetkellä uusia mielenkiintoisia asukkeja tai muuten jopa sarjalle uskolliset, kuten minä, lopettavat sarjan seuraamisen loppua kohden.


Väsymys vaivaa myös Tanssii tähtien kanssa -sarjaa. Mielenkiintoiset julkkikset lienevät Suomen kaltaisessa pienessä maassa loppumaan päin. Minkäänlaista kemiaa ei tunnu tanssipareilla olevan ja jopa tuomarit alkavat väsymään formaattiin. Edes Jone Nikula ei pelasta tilannetta.

Tämä afganistanilaistyttö jopa suorastaan kavahtaa, jos pari koskee häneen ja voivottelee, että kuinka on hienoa, kun isä hyväksyy hänen tanssinssa. Eipä siltä vaikuta. Juha Veijonen näyttää siltä, että katuu erehdyttyään menemään projektiin mukaan ja Anna Perho kiukutteli tappiotaan ennen kuin se oli edes tullut.


Jethro Rostedtin huumori on ainoa, mikä pitää minua sarjassa kiinni. Sarja huutaisi myös Marco Bjurströmiä takaisin. Leppilampi on yksinkertaisesti sarjaan liian väritön, vaikka kaikkensa ilmeisemmin yrittääkin ja on varmaankin naisten mielestä söpö.


Näyttelijöistä ei todellakaan tule aina hyviä tv-juontajia. Sitä vastoin Ville Haapasalo on vallan aivan erinomainen tv-housti. Venäjän halki 30 päivässä oli Haapasalolta äärisympaattinen suoritus. Häntä soisi näkyvän enemmänkin Suomen televisiossa.


Mutta ammattiesiintyjä ei tarvitse aina olla. Hjallis Harkimo on ainoa syy, miksi Diiliä katson. Suomalaisissa pomoissa ei ole silmää ihmissuhdejohtamiseen, mutta Hjallis näkee "työntekijöidensä" läpi täysin. Turha mussuttaminen loppuu ja toista syntipukiksi tekevä lentää itse ulos, kun Hjallis pääsee vauhtiin.


Ja please. Älkää enää tehkö retrosarjoja. En näe mitään syytä, miksi Ritari Ässä piti herättää henkiin. Jos viihdettä kaipaatte, voitte seurata David Hasselhoffin kamppailua elävien kirjoissa. Hyvältä se ei nimittäin näytä.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Unohdetut sotilaat


Tässä olisi nyt yksi juttu, jota yritin aikanaan myydä useampaakin lehteen. Aika ei ehkä ollut vaan kypsä tälle toisenlaiselle näkemykselle sota-aikojen kurimuksesta tai sitten en osannut kirjoittaa riittävän houkuttelevasti.

Nyt elämme kanonisoitua sankarimyytti-aikaa. Mutta asioilla on aina toinenkin puolensa.


Unohdetut sotilaat
Talvisota on tämän päivän käsityksen mukaan sankarillinen puolustustaistelu ja jatkosodassa maksettiin vanhoja velkoja takaisin. Lapin sotaan jouduttiin puolestaan omasta tahdosta riippumatta. Nämä totuudet pitävät pääosin paikkaansa, mutta sotiin kätkeytyy aina paljon tuskaa ja kärsimystä – ja itsemurhia.


Itsensä surmanneiden pataljoona
Sotien 1939–1945 aikana kaikkiaan 817 sotilasta päätyi surmaamaan itsensä. Se tarkoittaa armeijan termein noin pataljoonaa sotilaita. Itsensä surmanneiden joukossa oli myös lottia ja työvelvollisia.


Osatekijänä itsemurhissa oli alkoholi. – Rintamalle trokattiin alkoholia. Sitä oli suhteellisen helposti saatavilla. Myös sotaväsymys ajoi itsemurhiin, vaikka itsemurhan perimmäisiä syitä on vaikea koskaan tarkentaa, sanoo sodan ajan itsemurhia Kohtalo omissa käsissä -pro gradussaan tutkinut FM Heidi Mustajoki Kansallisarkistosta.


Itsemurhien määrä verrattuna rauhanajan sotilaiden itsemurhiin oli kuitenkin huima, joten sodalla oli kiistaton vaikutuksensa. Mustajoen tutkimus oli osa Kansallisarkiston Internoidut -tutkimushanketta.


Lopullista määrää ei saada koskaan selville
Tutkimuksensa pohjana Mustajoki käytti Kansallisarkiston 1939–1945 sodissa kuolleiden tietokantaa verraten niitä muun muassa päämajan lääkintäosaston asiakirjoihin sotien ajalta. Paljastui uusia itsemurhan tehneitä.


Lopullista itsemurhan tehneiden määrää ei tiedetä koskaan, koska sodassa saattoi surmata itsensä vihollisen luoteihinkin tahallisesti. Sotilaiden itsemurhia ei välttämättä myös kirjattu itsemurhiksi omaisten takia. Sotilaiden sotien jälkeisiä itsemurhiakaan ei ole tilastoitu.


Itsemurhaan päädyttiin sotilasarvosta riippumatta
– Useimmiten itsensä surmattiin ampumalla kiivaimpien taisteluiden tauottua tai niitä ennen. Mutta myös kotilomilla että pitkän asemasodan aikana tehtiin itsemurhia, Mustajoki sanoo. Suurin riski murtua oli rintamatulokkailla. Kokemusta sodasta ennen talvisotaa oli harvalla ja talvisodan alkuvaiheissa tehtiin paljon itsemurhia. Jatkosodassa itsemurhia tehtiin eniten ennen kesäkuun suurhyökkäyksen 1944 alkua toukokuussa.

Mustajoki arvelee, että sotilaat olisivat saaneet murskaavasta hyökkäyksestä vihiä, vaikka suurhyökkäyksestä on puhuttu aina yllätyksenä. Lapin sodassa itsemurhien määrä väheni merkittävästi.


Viimeiseen ratkaisuun päädyttiin rintamilla yhteiskuntaluokasta riippumatta. Itsemurhan tehneet kuvastivat tuon ajan miesten yhteiskuntaa ammattiensa ja ikänsä osalta. Suhteellisesti eniten itsensä surmasivat upseerit, joukossa jopa korkeitakin upseereja.


Psyykkisesti sairaita rintamalla
Sota-ajan psykiatria oli vielä lapsenkengissään. Itsemurhaa pidettiin sielusyntyisenä ja perinnöllisenä sairautena. Psyykkistä hoitoa sai, mutta psyykkinen sairaus ei estänyt rintamalle joutumista. – Sodan aikana psyykkistä hoitoa sai yli 18 000:ta miestä. Sotilaiden psyykkinen karsinta oli varsinkin talvisodassa heikkoa ja talvisodan alun itsemurhaluvut olivatkin rintamilla sota-ajan korkeimmat, sanoo Mustajoki. Rintamalle saatettiin viedä jopa skitsofreenikkoja.


Sotapsykiatria ei tunnustanut sotatraumoja eli tämän päivän termien mukaan posttraumaattista stressireaktiota. Taudiksi se luokiteltiin vasta parisenkymmentä vuotta sitten, jolloin henkisiä vammoja saaneiden veteraanien olisi ollut mahdollista saada vammoistaan korvauksia. Korvauksia ei ole juurikaan myönnetty.


Sankarisotilaan myytti
Itsensä surmaaminen ei luonnollisesti sopinut sankarillisen sotilaan myyttiin. Sotaan ei menty kuolemaan oman käden kautta vaan vihollisen luoteihin. Mustajoki puhuu ns. väärästä kuolemasta sotaa käyvässä maassa. Itsemurhasta ja itsemurhan tehneistä vaiettiin 1940-luvulla siviilioloissakin, vaikkakaan itsemurhan tehneitä ei enää täysin tuomittu.


Näin teki myös puolustusvoimat sodassa itsensä surmanneiden osalta. – Puolustusvoimat ei kertonut omaisille todellista kuolinsyytä vielä talvisodassa, mutta jatkosodan aikana jo kyllä, jolloin itsemurha kuolinsyynä myös kirjattiin paremmin, sanoo Mustajoki.

Rintamajoukot eivät kuitenkaan tuominneet itsensä surmanneita tovereitaan, eivät edes lähimmät asetoverit. He ymmärsivät, etteivät kaikki jaksaneet, ja he yrittävät jopa auttaa itsemurhan tehneiden aseveljiensä omaisia. Itsemurhaan päätyneiden sotilaiden tuomitsemisen hoitivat viranomaiset, jotka eivät katsoneet itsemurhien johtuvan sodasta.


Valtiovalta unohti omaiset
Omaisten oli vaikeaa selviytyä taloudellisesti. – Omaiset eivät saaneet valtiolta korvauksia taisteluissa menehtyneiden lailla, vaikka itsensä surmannut saattoi olla perheen ainoa elättäjä. Vaikka itsemurhan tehnyt saatettiin haudata sankarihautaan, hautajaiset maksoivat omaiset itse, sanoo Mustajoki.


Oikeuden korvauksiin ja eläkkeeseen omaiset saivat vasta sodan käyneiden kansanedustajien lakialoitteen mentyä läpi eduskunnassa 1940-luvun lopulla. Käytännössä tukea valtiolta sai kuitenkin harva. Täysin varattomat omaiset olivat vapaaehtoisen huoltotyön ja kunnan avun varassa.


Sotilaiden itsemurhat vaikuttivat pitkään omaisten ja läheisten elämässä, elleivät vielä tänä päivänäkin. – On laskettu, että jokainen itsemurha koskettaa vähintään kahdeksaa läheistä. Laskutavan mukaan sotilaiden itsemurhat koskettivat suoraan noin kahdeksaatuhatta suomalaista, Mustajoki kertoo.

Esa Pesonen

torstai 7. lokakuuta 2010

Pakkoruotsi-riitelyä, osa jotain ja jotain


Yhtä varmasti kuin tulee syksy, yhtä varmasti käydään jokavuotiset pakkoruotsi-riitelyt. Ja miksipä ei käytäisi, kun moinen järjettömyys jatkuu vuodesta toiseen. Itsekin olen asiasta kirjoittanut neljän vuoden aikana useammin kuin kerran.


Ihailla täytyy pakkoruotsilobbareita. Moni poliitikko saattaa hetken pikaistuksissaan kommentoida, että pakkoruotsin aika on nyt ohi, mutta jo seuraavalla hetkellä ylistetään pakkoruotsin välttämättömyyttä.


Syynä pakkoruotsin kestoon vuodesta toiseen on tietenkin yhden asian puolue RKP ja heidän joustavampaakin joustavampi meno jokaiseen maamme hallitukseen ties kuinka pitkältä ajalta. Oli hallitusohjelma mikä tahansa, se käy RKP:lle, kunhan pakkoruotsiin ei kajota.


Mikä tuo välttämättömyys pakkoruotsille sitten on, haluaisin todella tietää. Olen asiasta vääntänyt kättä useasti pakkoruotsin kannattajien kanssa, mutta vieläkään en ole saanut tyydyttävää vastausta.

Esimerkiksi Vantaa on "kaksikielinen" kunta, mutta kymmenen vuoden urani aikana kunnallishallinnossa Vantaalla minulle soitti yksi tai kaksi täysin ummikkoruotsalaista. Hekin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.


Jotkin täysin virheetöntä suomea puhuvat ruotsinkieliset sen sijaan saattoivat vaatia ruotsinkielistä palvelua. Suuri määrä asiakirjoja on käännettävä ruotsiksi, vaikka Vantaan kaltaisessa maahanmuuttajakaupungeissa muun kielisestä tiedotusmateriaalista on huutava pula.


On muistettava, että kaikki suomenruotsalaiset eivät todellakaan kannata pakkoruotsia, mutta suomenruotsalaisista tai oikeastaan pakkoruotsista on tullut paremman suomenkielisen väen suosikkeja.


Kukapa valtaapitävä ei haluaisi olla sellaisten ihmisten puolella, jotka käyttäytyvät hyvin ja jotka muutenkin ovat kaikinpuolin kunnon ihmisiä. He eivät vaadi sosiaalietuuksia, eivätkä muutenkaan ole köyhiä ja kurjia. Heidän ainoa vaatimuksensa yhteiskunnalle on pakkoruotsi.


Järjettömintä pakkoruotsissa on se, ettei siitä todellisuudessa ole hyötyä, kun valtaosa suomenkielisistä ei sitä koskaan opi. Valtaosa peruskoulun pakkoruotsilaisista saa ruotsin numerokseen vitosen tai kuutosen.


Mitä hyötyä on sellaisesta kielitaidosta, jota ei todellisuudessa ole olemassa? Virkamiesten virkaruotsikin on niin säälittävän kuuloista tankkausta, etten haluaisi tulla sillä kielitaidolla palvelluksi. Onko kyse jonkinlaisesta ylemmyydentunnosta oppimattomiin suomenkielisiin pakkoruotsin kannattajilla?


Veikkaisin, että yhtenä syynä oppimattomuuteen on, että alitajuisesti tai vähemmän alitajuisesti ihmiset hylkivät ruotsinkieltä sen historiallisen taakan vuoksi Suomessa. Tästä tosin ei saisi mainita julkisesti.


Totuus kuitenkin on, että suomenkieliset saivat taistella lujasti, ennen kuin valtaväestön kieli sai edes tasa-arvoiset oikeudet ruotsinkielisiin nähden. Yliopistoissa näin tapahtui vasta 20- ja 30-luvuilla.Tämänkin jälkeen ruotsinkielentaitoisilla on ollut koulutuksellinen etulyöntiasema suomenkielisiin nähden.


Pakkoruotsiin vedotaan myös perustuslain kautta, mutta käsittääkseni siellä ei ole varsinaista mainintaa pakkoruotsista, mutta ruotsinkielisten oikeudesta kieleensä kyllä muuten kyllä. Tämä vaatimus on täysin oikeutettu.


Perustuslaissa tosin kerrotaan, että jokaisen suomalaisen toimeentulo tulisi olla turvattu, mutta näin ei tapahdu, eikä se huoleta lainkaan yhtä paljon päättäjiä kuin pakkoruotsin härkäpäinen säilyttäminen.


Viime aikoina on ehdotettu pakkoruotsin korvaamista venäjänkielellä varsinkin Itä-Suomessa. Sinänsä hyödyllinen ajatus, mutta pakolla ei kieliä opeteta. Pakkovenäjähän oli käytössä ennen itsenäistymistä, mutta eipä siitäkään mitään hyötyä silloin ollut. Tosin silloin kouluja kävivätkin vain paremman väen lapset. Liekö Kokoomuksen Venäjä-kauna peruja noilta ajoilta?

PS. Venäjästä kun on kyse, niin terveisiä Hämeenlinnasta. Kävin siellä suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa. Olen aina luullut, että Venäjällä kirjallisuus on ehdoton ykkösjuttu, mutta nyt on tämäkin harhakäsitys oikaistu. Myös Venäjällä on vaikea saada julkaistuksi kirjoja, jotka eivät ole heti kaupallisesti hyödynnettävissä. Kansakaan ei lue niin kuin ennen ja jos lukee, niin vain dekkareita ja muuta viihdekirjallisuutta. Että tällaistakin autuutta länsimaistuminen tarjoaa. Lainkaan dekkarien ystäviä aliarvioimatta.


Itsekin loin kontakteja petroskoilaisiin ja pietarilaisiin kustantajiin, mutta mitä niistä todellisuudessa seuraa, jää nähtäväksi. Runoilija ei välttämättä Venäjälläkään ole enää iso juttu, vähemmän vielä, jos sattuu tuntematon suomalainen sellainen.


Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Mitä tekisit lottovoitolla?


Viime viikkoina on vaahdottu lottovoitoista ja -voittajista oikein urakalla. Jostain kumman syystä suomalaisista mikään muu ei ole niin kiehtovaa, kun että kuka sen lottovoiton nyt sai. Kukaan täysijärkinen ei mene koko kansalle voittoaan kuuluttamaan, sehän on sama kun kertoisit koko maalle, että olen matkoilla, tulkaa ryöstämään kotiini.


Tästäkin huolimatta poikaporukka onnistui omien sanojensa mukaan tekemään mediaterrori-iskun Iltalehteen. He onnistuivat naruttamaan lehteä niin, että kalajokelainen nuori mies olisi lottovoiton voittanut.


No, kilpailu uutisista on tietysti kovaa ja kömmähdyksiä sattuu ja kilpailija Iltasanomat oli tietenkin ensimmäisenä ilakoimassa toisen tappiolla, kun ei itse mennyt samaan lankaan.


Jos jotain Suomessa pohdiskellaan, niin sitä, että mitä tekisit lottovoitolla.


Moni lopettaisi työt ja muuttaisi ulkomaille. Toinen sijoittaisi rahat ja epäuskoisimmat piilottaisivat rahat kotiinsa.


Mitäs minä tekisin lottovoitolla? Tässä vuosien unelmointieni hedelmiä.


Tekisin oman pitkän elokuvan.
Kustantaisin kirjoja.
Hommaisin romanttisen historiallisen lukaalin jostain historiallisesta kaupungista.
Avittaisin lähimmäisiäni pulassa.
Muitakin, jos he osoittaisivat riittävää kunnioitusta.
Ryhtyisin taidekeräilijäksi (en modernin).
Keksisin itselleni seksikkään uuden persoonan.
Hommaisin rasvaimun ja personal trainerin.
Valkaisisin hampaat, ellen peräti hommaisi amerikkalaista hymyä.
Perustaisin oman lehden.
Rakastajattariakin olisi rikkaan miehen tietenkin harkittava.
Hommaisin erittäin häijyn ja ahneen sijoitusneuvojan.
Se taitaisikin olla se tärkein.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Hymyä huulessa


Työrintamalla on ollut hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä tänä syksynä, mutta nyt näyttää siltä, että kevääseen asti töitä olisi riittämiin.


Sen tässä syksyllä on huomannut, että freelancerin on todella vaikeaa saada juttujaan myydyksi, ellei tunne entuudestaan ostajaa. Jopa kieltävän vastauksen saaminen on joskus työn takana. Niinpä jos joku freelancerin urasta haaveileva lukee tätä kirjoitustani, niin kannattaa varautua hankalaan alkuun, vaikka sinulla olisi kuinka hyviä ideoita omasta mielestäsi.


Itselläni lykästi tässä viime viikolla lopulta. Huomenna aloitan harjoittelun Hymy-lehdessä. Tosin työ tuon harjoittelun eteen teetti töitä virkamiesten kanssa. Moni saattaa yllättyä, että mitäs ihmettä ex-tiedottaja menee harjoitteluun skandaali/sensaatiolehteen.


Vastaus kuuluu juuri siksi, olen sellaisessa vaiheessa elämässäni, että rajuja muutoksia on tehtävä, mikäli jotain elämässään haluaa. En tule yhtään nuoremmaksi, mutta toisaalta olen vielä sen ikäinen, että voin luoda itseni vielä helpommin uudelleen.

Ja mitä itse Hymyyn tulee, Hymyssä asioista kirjoitetaan ketään kumartelematta, mitä ei voi sanoa välttämättä aina muusta mediasta.


Olen aina ihmetellyt ihmisten tapaa jakaa mediaa ns. hyvään ja huonoon mediaan. Puhutaan ns. asiajournalismista, vaikka nämä ns. asiajournalismia tekevät lehdet usein imevät poliitikkojen ja muiden valtaapitävien mielipiteet nielemättä tai vähintäänkin heidän kiertoilmauksensa kirjoittaen.


Kyse lieneekin ihmisten mielissä ns. tyyliseikoista. Suomessa kun ei saisi mielellään kirjoittaa asioista räväkästi ja niiden oikeilla nimillä. Täällä kaikkeen kuuluu tietynlainen varovaisuus ja pelko mielipiteiden ilmaisusta.


Yhden jutun kirjoitin jo Hymyyn freelancerina ja se ilmestynee lokakuun alun lehdessä. Harjoittelupaikkaa hain muistakin lehdistä, mutta vain Hymyssä oltiin riittävän ennakkoluulottomia ottamaan minut vastaan.


Ehkä joihinkin tekee vielä vaikutuksen, jos on vain pokkaa tarjota itseään rohkeasti. Kynsiä on vielä teroitettava, mutta luottavaisin mielin odotan jatkoa. Varsinkin itseluottamukseni kasvamista odottelen. En kiellä, etteikö Hymyssä kiehtoisi minua myös se, että toimittajaidolini Veikko Ennala teki siellä aikoinaan parhaimman osan urastaan.


Paljon tässä syksyn aikana on myös oppinut uutta. Kun aiemmin kirjoitin työkseni mahdollisimman vähän kysymyksiä herättävästi tiedottajana, nyt minun pitää kirjoittaa miltei päinvastoin mahdollisimman selkeästi ja rohkeasti. Ei se välttämättä ihan yksinkertainen muutos ole.


Toki Hymyssä on myös viihdejuttuja ja niiden kirjoittamisesta minulla ei etukäteen tietysti hirveästi ole kokemusta. Mutta odotan kevyempienkin juttujen tekoa, sillä raskaammista aiheista olen kyllä saanut kirjoittaa elämässäni väsymykseen asti.


Moni karsastaa juuri tätä viihdepuolta, mutta jos ihmiset viihdejuttuja haluavat lukea, en minä niiden kirjoittamisessa tai julkaisemisessa mitään pahaa näe.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Parhaat leffatunnarit


Yleensä hyvissä elokuvissa on myös paras musiikki. Tässä joitakin suosikkejani. Elokuvamakuni ei ole järin erikoislaatuinen, mutta kaikki nämä alla olevat musiikit lienevät jonkin tason klassikkoja.









Kummisedän tunnusmelodia on itseoikeutettu tähän listaan. Tämä Nino Rotan sävellys saa aina karvat pystyyn.









Sitten vähän Schubertia Barry Lyndonista.









Sitten Knocking on Heavens door elokuvasta Pat Garrett and Billy the Kid.









Dr. Strangelove ja Vera Lynnin We`ll meet again.









Voiko mahtipohtisempaa melodiaa löytyä kuin Tuulen Viemän?









Ja musikaaliklassikkoja. Singing in the rain.









John Williams. Ja Schindlerin listan tunnusmelodia.


Loistavaa elokuvamusiikkia toki löytyy lisää. Listalta jäi pois esim. Piano-elokuvan loistava musiikki.

Gadgetissa oli virhe