tiistai 31. elokuuta 2010

Brändi-terroristit


Paraikaa puuhastelen juttua tippi-kulttuurista Suomessa. On käynyt ilmi, että sitähän ei juurikaan enää ole. Mutta enempää en asiasta paljasta, että joku lukisi vielä jutunkin.


Tänään yritin kysyä asiasta kommentteja eräältä tunnetulta helsinkiläiseltä hotellilta. He kieltäytyivät, mihin heillä toki on oikeus. Mutta tapa, millä asia ilmaistiin oli kuin yrityksen brändi-katalogiin kuuluvasta kirjasesta.


Koska en ole hölmöläinen, osaan lukea kohteliaaksi puetun kielen välistä. Suomeksihan homma tarkoitti sitä, että ko. aihe ei sopinut heidän brändiinsä. Sopiva aihe oli tietysti ollut uutuuksien esittely toimitusjohtaja latelemassa brändiin sopivia sanoja sopivassa suhteessa.


Koska itse olen vain kansan syvistä riveistä lähtenyt, en jaksa ymmärtää, mitä pahaa siinä on, että henkilökunta saisi tippi-rahaa ja saisi kertoa, millä tapaa tippiä saadaan, ko. yrityksen tarjoaman, ilmeisesti sitten riittämättömän palkan lisäksi.


Mutta tämä aikamme yritysmaailman pyhä lehmä, brändi-usko, tukkii monet suut. Olen kuullut jopa, että juttuja on pyydetty luettavaksi sanoen, että haluamme tarkistaa, että juttuun ei tule brändiimme kuulumattomia asioita. Ikään kuin vapaan journalismin tehtävä olisi kenenkään brändiä vahvistaa, vaikka toki vapaa journalismikin yritysmaailman ilmoituksista on riippuvainen. Mutta yksioikoisessa brändi-höpinässä kannattaisi turvautua asiakaslehtiin ja muuhun markkinointiin.


Siinä ei luonnollisesti ole mitään pahaa, että yritys haluaa antaa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. Niin meistä valtaosa ihmisenäkin haluaa antaa. Mutta kannattaisiko brändi-vahtaamisen sijasta keskittyä hyvään palveluun, eniten asiakkaita saa lisää toisten asiakkaiden avulla, eikä vahtaamalla jotain brändiä lehtien sivuilla.


Entä sitten, kun jotain brändin vastaista pääsee livahtamaan lehteen johtuen vaikka yrityksen omista väärinkäytöksistä? Kun toimittaja soittaa ja kysyy, miksi näin toimitte, niin kukaan ei välttämättä vastaa. Esimerkiksi vakuutusyhtiöitä on lähes mahdotonta saada vastaamaan omista väärinkäytöksistään, varsinkin jos kyseessä on televisio.


Sääliksi käy niitä työntekijöitä, jotka joutuvat työskentelemään brändi-terroristien yrityksissä. Sellaisissa paikoissa ei voi olla luovuutta juuri nimeksikään. Sellaisissa paikoissa varmaan vahditaan työntekijöitäkin alvariinsa, että sopiiko tämän käytös ja ulkonäkö nyt mahdollisesti yrityksen brändiin.


Onneksi me olemme sentään vain heidän mahdollisia asiakkaitaan.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Puolueet toistensa ovilla ja lehtien kansissa


Jos suomalainen politiikka oli vielä kymmenen vuotta sitten tylsää kuin puolueiden tupaillat, niin nyt sitä saa harva se päivä haukkoa henkeään. Jos siis jaksaa järkyttyä enää mistään. Mutta käydäänpä tässä läpi puolueita ja muita yhteiskunnallisesti kiihottavia aiheita. Eipä minulla mitään uutta kohahduttavaa näkökulmaa ole, mutta eipä ole muillakaan.


Kaikkeen kun turtuu ja tottuu.


Kepu on viihteennälkäiselle politiikan seuraajalle ehtymätön aarreaitta. Jarmo Korhonen päätti lähettää entiselle työnantajalleen useamman sadan tuhannen euron laskun ylitöistä. Mitä tuo rehkintä pitää sisällään muutakin kuin lahjoittajaherrojen kanssa istumista, emme tiedä, sillä uuden johdon mainostama avoimempi kepu ei ole juuri Korhosta avoimempi. Kokouspaperitkin kerätään pois, ettei tietoa vain vuotaisi medialle. Kannattaisiko asioita alkaa hoitaa niin, että ne kestäisivät päivänvaloa?


Kokoomuslaiset taas jatkavat uhoamista Venäjälle. Kunhan eivät seuraavaksi haaveile taas Suur-Suomesta. Kokoomus pysynee ykköspuoleena pitkään, sillä mikään muu iso puolue ei ole saanut rivejään yhtä hyvään ruotuun. Kokoomus näyttää ainakin ulospäin yhtenäisen linjan puolueelta.


Demarit taas ovat jakautuneet jo hyvän aikaa sitten. Mikael Jungner tuskin herättää tavallisessa duunaridemarissa tunteita positiiviseen suuntaan. Demarit kumma kyllä huolehtivat enemmän seuraavista presidentinvaaleista kuin eduskuntavaaleista. Onko tappio jo etukäteen myönnetty?


Perussuomalaiset jyräävät niin kauan raskaassa keskisarjassa, kun isommat puolueet eivät saa tolkkua, mitä ideologista linjaa he oikein haluavat ajaa. Mikä sitten on Perussuomalaisten oikea linja jää usein puoluetta koskevan yksipuolisen uutisoinnin varjoon. Ja onko linjaa edes riittävästi maahanmuuttajakysymysten ulkopuolella? Ainakaan viesti ei ole saavuttanut minua muiden asioiden osalta.


Joskus pohdittiin demareiden ja vasemmistoliittolaisten yhteispuoluetta. Virallisessa linjoissaan Vasemmistoliittoa ja Vihreitä on vaikea erottaa. Vasemmistoliitolla on demareiden kanssa sentään se yhteinen linja, että molemmista puolueista lähtevät perinteiset duunariäänestäjät. Kaupunkilaisälymystöä ei taidan oikein vain riittää Vihreiden lisäksi muille puolueille äänestäjäkunnaksi.


Mutta mitäpä väliä sillä enää on, kenelle äänensä antaa, sillä kaikki puolueet ovat työväenpuolueita, yrittäjienpuolueita, ympäristöpuolueita yms. yms.


Ennen vanhaan puolueet halusivat pitää oman äänestäjäkuntansa. Nyt ne eivät siihen enää itsekään usko, vaan haluavat äänestäjät naapurin hiekkalaatikolta.


---------


Sitten puolueiden ulkopuolelta. Björn Wahlroosin sanomat senkun "paranevat". Sosiaalipummeja ja kehitysapua vihaava mies nimittäin itse kertoi nostavansa maatilansa EU-tukiaisia niin kauan kuin niitä vain myönnetään. Vähän niinkuin statementtina. Samaa riemua hän ei siis vain haluaisi muille.


Wahlroosin EU-tukiaisilla ruokkisi ja vaatettaisi useamman kymmentä köyhää vuodeksi.

perjantai 27. elokuuta 2010

Teppo M ja kiltin miehen manifesti


Muistatteko vielä parin vuoden takaisen kohun Teppo M:stä? Miehen oli tarkoitus kaataa sata naista, koska löi vetoa asiasta kaverinsa kanssa.


No, sataa naista ei kaatunut, mutta sen sijaan Teppo M piti projektistaan suosittua päiväkirjaa netissä ja blogiteksteistä julkaistiin jopa kirja. Tuo kirja lienee yhä ainoa enemmän huomiota saanut blogiin perustuva kirja.


Kirjastosta löysin kirjan jo unohdettujen joukosta ja samoin on henkilöllisyytensä salannut Teppo M pysynyt piilossa. Miehen olisikin sula itsemurha kirjoittaa moisesta aiheesta kirja.


Kirja ei ole kuitenkaan lainkaan huonompi ja murskattiin pari vuotta sitten virheellisen markkinoinnin ja valmiiksi ennakkoluuloisten kriitikoiden takia. No, kirjan takakansi lupaa seksiä oikein urakalla sanoin "Röyhkeän loistokas päiväkirja naisten kaatamisesta" ja jos ei muuta kirjasta todellisuudessa ole lukenut, niin väärään käsitykseen myös jää. Arvosteluissa kirja tuomittiin sovinismista ja sitä kirjasta toki löytyy, jos kirjaa haluaa niin lukea.

Seksiä kirjassa ei ole kyllä nimeksikään, joten sellaista etsivien on tyytyminen seksilehtiin ja nettipornoon. Sitä vastoin kirjasta löytyy erinomaista filosofista pohdintaa miehen ja naisen välisestä suhteesta. Ja kuinka tuo suhde edelleen elää ennakkoasetelmien varassa, että mies on tällainen ja nainen tuollainen. Teppo vertasi miestä jopa koiraan. Molempien haluttaisiin olevan pörröisen ihania kilttejä otuksia, jotka eivät aiheuta ristiriitoja ja tottelevat omistajaansa.


Eniten Teppo M kritisoikin kirjassa miehiä, joita hän pitää myös viettiensä armoilla elävinä olentoina, joilla aivokapasiteetti ei riitä tajuamaan naisten tunne-elämää, eikä varsinkaan sitä, miten naista täytyy lukea.


Naisten alistajasta ei voi Teppo M:n kohdalla kyllä puhua, sillä naisille Teppo M ei projektinsa aikana edes luvannut ikuista rakkautta, eivätkä kirjan naiset sitä edes toivoneetkaan. He halusivat samaa asiaa kuin Teppokin, tarkoituksetonta ja nautinnollista seksiä vailla sitoumuksia. Eli ketään ei käytetty hyväksi.


Teppo M:n kirjaa voi pitää eräänlaisena kiltin miehen manifestina, sillä Teppo ei ennen vedonlyöntiään ollut naistenkaataja vaan keskiluokkainen perhepuurtaja. Teppo oli elämässään tehnyt juuri niinkuin hänen oli haluttu tekevän perheen ja lasten sekä kuolleen avioliiton muodossa. Lopulta kulissit kaatuivat tyhjyyttään. Sen jälkeen Teppo ei halunnut kiinnittyä mihinkään tai kehenkään ja valitsi hedonistisen tien.


Kirjaa lukiessa jäi ihmetyttämään, että miten sellainen mies, joka ei aiemmin ole saanut naisia yrittämälläkään, voi yhtäkkiä muuttua Don Juaniksi. Onko sitten kyse vain määrätietoisuudesta, jonka naiset aistivat alfaurosmaisuudeksi. Jotain tällaista kai ja vonkaajiahan ei tietysti kukaan siedä, sillä epätoivo ei koskaan vie sänkykamareihin. Teppo itse luonnehti tärkeimmän donjuan -ominaisuuden olevan kuuntelutaito, ja jos tämä pitää paikkaansa, lienee suomalaisen miehen katsottava peiliin.


Voi tietysti pohtia, voiko kiltin miehen roolista ponnahtaa muuten ulos kuin naisia kaatamalla. Ja onko miehiä vain kahdenlaisia: kilttejä miehiä, jotka naiset haluavat lastensa isäksi ja alfaurosmiehiä, jotka naiset haluavat lastensa siittäjiksi. Sukupuoliroolit eivät ole enää yksioikoisia, mutta pitkälti sitä mennään menneiden vuosisatojen pelikorteilla.


Ironista kyllä, mutta seksi ventovieraiden kesken tuntuu olevan aika arkipäiväinen asia tänä päivänä ennen kuin siitä joku taas Tepon jälkeen kirjoittaa. Silloin asiasta todennäköisemmin kohutaan.


Jollain tavalla Teppo M:n kirja Sata naista toi mieleen Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon, jossa myös seikkailee keskiluokkainen henkilö, Sinervolla päähenkilö oli myöskin keski-ikäinen, mutta nainen, joka kaataa miehiä.


Siinä missä päiväperhosta en löytänyt syvempää pohdintaa merkityksettömästä seksistä tai turhauttavasta elämästä, löytyi pohdintaa taas Teppo M:n kirjasta. Ja vielä kummallisempaa, Sinervon kirja tunnustettiin taiteeksi, kun taas Teppo M:n kohtalo on jäädä epäkirjailijaksi. Tosin meitä epäkirjailijoita riittää muutenkin.

torstai 26. elokuuta 2010

BB-ylösnousemus


Eilen aukaisi jälleen ovensa Suomen suurin ihmiseläintarha eli BB. Tai no, meille varattomille ainakin, joilla ei ole varaa tai edes halua hommata 24/7:aa tai muita maksullisia palveluita ennen virallista starttia. Mutta Kaarlo Sarkian runojen lukemisen lomassa avasin silti tv:n Subille. Mukavan suuri kontrasti.


Koskaan ei pitäisi ihmisiä ensivaikutuksen perusteella tuomita, mutta edes kaksi juontajablondia eivät riitä korvaamaan Vappu Pimiää. Vappu on vain Vappu, eikä yhtä hyvää löydy juontamaan. En edes enää muista niiden kahden muun nimiä.


BB-asukkikanta jatkaa valitettavasti edellisten vuosien tiellä. Kovin nuorilta ja lapsellisilta vaikuttivat. En haluaisi pitää ko. neitoja ja poikia aikamme nuorten prototyyppeinä, mutta mieleen se väistämättä tulee. Arvot heillä ovat ensikosketuksen perusteella todella omituisia, elleivät suorastaan huolestuttavia.


Jokainen heistä väittää olevansa aito, mutta vain muutamasta minulle tuli aitous mieleen. Suurin osa vetää roolia, niinkuin tietysti jokainen tekee hädin tuskin parikymppisenä. Auttaakin he haluaisivat: eläimiä ja kehitysmaan kansalaisia. No, onneksi elämä opettaa, että myös Suomessa riittäisi autettavia. Elleivät he ole autettavina itsekin.


Typeristä typerin oli vihaiselta pikkutytöltä näyttävä ja vaikuttava Maria. Tämä tyttönen kertoo käyttävänsä ihmisiä hyväkseen ja piti jopa muita asukkeja noubadeina. Hän haaveilee Hollywood-urasta. Just joo, ja millä edellytyksillä. Naamavärkki puhumattakaan lahjoista eivät riitä edes Hollywoodin esikaupunkiin. Minäkin haaveilen runokirjan kirjoittamisesta Las Vegasissa, mutta tuskin sinne koskaan pääsen. Mutta tämä Maria on näyttänyt imeneen maailmankuvansa tästä ajasta, hän ei vain ymmärrä, ettei kaikki glamour ole totta ja että pintakin sattuu jossain vaiheessa.


Yksi varttuneempikin porukasta sentään löytyi. Pohjalainen Satu vaikuttaa sen takavuosien BB-Mantan inkarnaatiolta, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Mukaan on löydetty myös uskoaan vastaan elävät musliminuorukaiset, olisi kiva nähdä, löytyisikö kisaan joskus ryyppäävä ja miesseikkaileva muslimityttö. Vahvasti epäilen. Viime vuosien tapaan myös venäläiskaunotar löytyy kisasta unohtamatta seksuaalisten vähemmistöjen edustajia.


En tiedä, olisin toivonut tälle kaudelle jälleen rohkeampaa valintaa asukaskaartiin. Tavallisetkin, edes lähestulkoon järjelliset arvot ja tavoitteet omaavat ihmisetkin voisivat olla mielenkiintoisia, jos heille vain annettaisiin mahdollisuus ja jos niitä juotettaisiin riittävästi. Päinvastoin tavishumalainen laittaisi hyvässä lykyssä koko BB-talon pirstaleiksi.


Tekevätkö vain huonot ominaisuudet ihmisistä mielenkiintoisia? Ovatko iltapäivälehtien lööpit kisan ainoa tavoite? Minusta tärkein tavoite olisi hyvä viihde.


Jokainen BB-asukki kertoi muuten olevansa impulsiivinen ja seikkailunhaluinen, mutta väitti inhoavansa teeskenteleviä miellyttäjiä. Niinkö? Ensimmäisen meille köyhille näytetyn BB-illan kuvaavin kysymys olikin kanssakilpailijan kysymys taloon tulleelle toiselle kisaajalle: "Ooksä selvinpäin?"


Itse BB-kaudelta toivoisin huomattavasti mielenkiintoisempia viikkotehtäviä asukeille kuin viime kaudella viikosta toiseen kestänyt uuvuttava Slummi ja paratiisi-sekoilu.


Mutta viinaa saa juoda ja peittoa heiluttaa, se on BB:n tehtävä meille viihteen kuluttajille. Sen ovat ymmärtäneet myös kilpailijat kun kuulivat vasta olevansa ehdolla BB-taloon. Eräs sanoi: "Ja nyt sitä kaljaa, että päästään ansaitsemaan paikkamme talossa."


Tuosta kommentista tuli jo lähes turvallinen olo.

maanantai 23. elokuuta 2010

Kolmenkympin kriisi


Annoin Karjalaiselle joskus kesällä haastattelun kolmenkympin kriisistä. Ei, en ole epätoivoisen julkisuushakuinen, kun paljastan jo kaikki kriisini julkisesti. Ikään kuin en olisi sitä täällä blogissani tehnyt jo kohta neljä vuotta.

Sinänsähän koko elämä on yhtä kriisiä ja välillä sujahtelee välissä suvantovaiheita. Suotta kriisejä pelätään, sillä todellisuudessa harva ihmisten kriisinä pitämä asia on oikeasti kriisi. Oikea kriisi on läheisen kuolema tai sota, tai ettei ole rahaa ostaa ruokaa seuraavaksi päiväksi.


Onnellisuuden ja tavoitteiden pohdinta tasaisin väliajoin on vain tervettä. Yleensä kaikki tiettyyn ikävaiheeseen liittyvät kriisivaiheet ovat jotenkin väärällä nimellä liikkeellä, kuten kolmenkympin kriisi tai viidenkympin villitys. Ennemmin puhuisin itsensä uudelleen luomisesta. Olisi aika pelottavaa, jos ihminen säilyisi aina samanlaisena. Samat halut, samat toiveet, samat pyrkimykset.


Osahan tuohon itsensä turruttaa, mutta en usko, että he ovat koskaan onnellisia. Ihmisiä opetetaan liiaksi kestämään ja pysymään jossain tietyssä yleisesti hyväksytyssä elämäntilanteessa loputtomiin.


Mutta tässä se haastattelu. Itse asiassa se löytyy Etelä-Suomen Sanomista. Ketjutusta.


Syntymäpäivänäni kolme vuotta sitten kirjoitin näin tulevaisuudestani kolmekymppisenä. Hassua kyllä, osa tuolloin kirjoittamistani asioista on toteutunut. Mutta tasaista elämää en taida sittenkään haluta. Rahaa kylläkin.

lauantai 21. elokuuta 2010

Kadonnutta kaupunkia etsimässä


Eilen kävin juttukeikan yhteydessä Signe Branderin valokuvanäyttelyssä Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa. Free-elämän hyviä puolia on, että voi yhdistää työhön myös huvia.


Täytyy sanoa, että näyttely oli varsin vaikuttava. Kuvat olivat omalla tavallaan kuin maalauksia. En tiedä, miten Brander oli onnistunut saamaan kuviin niin paljon elämää ja yksityiskohtia, joita olisi voinut etsiä kuvista tuntikausia. Luulisi, että 1900-luvun alun valokuvauskalustolla mitään ei voitu tehdä spontaanisti.


Tämän päivän digikuvia on helppo ottaa, mutta jotain on hävinnyt. Valokuvauksesta on tullut liian paljon tekniikan hoitamaa. Esimerkiksi itse en edes osaisi kehittää negoja, jos joku sellaista käskisi tehdä. Vieläköhän löytyy joitakin periksiantamattomia, jotka kuvaavat filmille?


Brander keskittyi kuvaamaan Helsinkiä ja sen arkea kaduilla, osin ihmisten kotonakin. Olisi hienoa, jos joku ryhtyisi vastaamaan hommaan nytkin. Tosin en tiedä, mitkä poliisijoukot saisi peräänsä, jos päättäisi pysähtyä kadulle ja kuvata ohikulkevia ihmisiä oikein antaumuksella.

Kannattaa käydä näyttelyssä, jos tie sattuu kulkemaan Helsingin keskustassa. Näyttely on avoinna 29.8. asti. Mikä parhainta Helsingin kaupunginmuseon näyttelyt ovat ilmaisia, seuraavaksi suuntaan Ratikkamuseoon.



Kuva: Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo

perjantai 20. elokuuta 2010

Puumanaiset


Tämän vuoden ilmiöitä ovat puumanaiset. Nuo nuoria miehiä ravintoloissa saalistavat eronneet tai hylätyt siiderihait.


Teeman ympärille on kirjoitettu miltei satoja lehtijuttuja, ja nyt Maikkari jopa alkoi pyörittämään Puumanaiset -sarjaa. En ole sarjaa katsonut, mutta traileri sai minussa aikaan naurunpyrskähdyksen. Olemattomia allejaan taivasteleva Courteney Cox oli lähinnä absurdi näky. Nainen kun on punnittavissa lähinnä neuvolan punnituslaitteella.


Mistään uudesta ilmiöstä puumissa ei toisaalta ole kyse, tämän päivän keski-ikäiset naiset eivät vain suostu mummoutumaan tai eron jälkeen lopettamaan suhde-elämäänsä. En jaksa ymmärtää, mikä siinä on niin paheksuttavaa, että siitä sitten jauhetaan väsymykseen asti.


Meidän pitäisi elää seksuaalisesti vapaita aikoja, mutta silti joidenkin mielestä on kohahduttavaa, että vanhemmat naiset voivat haluta harrastaa seksiä myös nuorten miesten kanssa.


Meille kun on opetettu, että seksi vain samanikäisten kanssa on oikeaa seksiä. Ja mikä pahempaa, voipa käydä vielä niin, että nuo eri-ikäiset paheelliset voivat rakastua toisiinsa. Eihän sellainen voi olla mahdollista.


Puumilla on tietysti nyt yleinen mielipide puolellaan, mutta menepäs keski-ikäisenä miehenä rehvastelemaan parikymppisellä tyttöystävälläsi. Näitä miehiä kutsutaan lähinnä sioiksi ja on täysin poissuljettu vaihtoehto, että nuori nainen voisi jopa rakastua vanhempaan mieheen. Tuo nainen kun kuulemma aina etsii kadonnutta isäänsä.


Koko puuma-termi on hölmö, eikö kääntäjillä ole mielikuvitusta. Ei Suomessa mitään puumia ole. Suomessa termi pitäisi olla kissapetojemme kuninkaan ilveksen mukaan ilvesnaiset.


Itse olen pitänyt itseäni vanhemmista naisista pelkkinä ystävinäkin, muutamakin vuosi yli oman ikänikin riittää. Syykin on selvä. Vanhemmat naiset eivät ole yhtä mustavalkoisia ja ehdottomia kuin nuoremmat naiset. Heistä puuttuu monien nuorten naisten selvästi havaittava jatkuva kireys ja ilottomuus. Heistä löytyy elämäniloa, eivätkä he ole heti tuomitsemassa. Heidän kanssaan voi heittää hurttia huumoria, josta nuoremmat naiset herkemmin loukkaantuvat.


He ymmärtävät, että mies voi olla jotakin muutakin kuin täydellinen. Ja että myös miestä täytyy huomioida, eikä vain vaatia kynttiläillallisia sättimisen jälkeen.


He tietävät, että elämässä on kyse elämänmittaisesta pettymystenkin sävyttämästä seikkailusta, eikä vain oikeista sanoista ja teoista oikeaan aikaan tai oikeanlaisesta koti-idyllistä Käpylässä tai Sipoossa.


Tosin olen muutenkin ystävystynyt useimmiten helpommin naisten kanssa, sillä he ovat yksinkertaisesti mielenkiintoisempaa keskusteluseuraa kuin yksioikoisemmat miehet.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Maailman parhaat


Newsweek -lehti valitsi Suomen maailman parhaimmaksi maaksi elää. Ja jos totta puhutaan, ei Suomessa valittamista ole, jos vertaamme asiaa viimeisenä eli sadantena lehden listalla olevaan Burkina Fasoon.


Mutta eikö maailmassa muuten ole enemmän kuin sata valtiota? Joitakin ei ole siis edes kelpuutettu listalle.


Itse olisin ehkä liputtanut toisena olevan Sveitsin ja kolmantena olevan Ruotsin puolesta. Tämä siksi, että veikkaan näissä maissa asuvan yksinkertaisesti onnellisempia ihmisiä kuin Suomessa.


Suomi on kuitenkin hyvä paikka elää. Kerron miksi. Suomessa ei ole räikeitä kansallisuuksien välisiä ristiriitoja, vaikka näin osittain annetaan otsikoiden perusteella ymmärtää. Suomessa on kaikilla mahdollisuus kouluttaa itsensä ilmaiseksi tai ainakin vähin kustannuksin. Suomessa taataan sosiaaliturva, mikäli vain täyttää reunaehdot, ja Suomessa ei tarvitse arkipäivässä pelätä henkensä puolesta. Näillä pääsee pitkälle.


Mutta mikä Suomessa on vaarallista on alueellinen epätasa-arvoisuus. Jopa saman kaupungin sisältä löytyy kaksi eri maailmaa. Toisessa kaupunginosassa kitkutellaan minimituloilla ja toisessa vietetään taloudellisesti taattua elämää.


Newsweekin juttu todistaa sen, että maailman silmissä Suomi on yhä hyvä paikka elää, vaikka kaikista meistä ei samalta tunnukaan. Sitähän Newsweek tuskin tietää, että 70- ja 80-luvuilla Suomi oikeasti olikin tasa-arvoinen ja turvallinen paikka elää. Nyt se on sitä enää pääosin.


Muutama esimerkki.


Suomessa hellitään koulutuksen tasa-arvoisuutta, mutta näinhän ei ole. Peruskoulutuksen taso vaihtelee kouluttain hurjasti. Parhaimmat ja innostavimmat opettajat eivät hakeudu ongelmakouluihin ja tämä näkyy koulutuksen tasossa. Ja juuri näissä kouluissa tarvittaisiin innostavia opettajia, sillä näillä alueilla vanhemmat eivät innosta opiskeluun.


Selkeimmin Suomi jäi kärjestä Newsweekin mukaan terveydenhuollossa. Ja terveydenhuollossa epätasa-arvo ehkä korostuukin vieläkin enemmän. Yleensä kaupunkien julkista terveydenhuoltoa on pidetty parempana kuin maaseudun, mutta itse rohkenisin olla eri mieltä. Maaseudulla hoitoon pääsee nopeammin ja hoitohenkilökunta ehtii perehtyä potilaan vaivoihin paremmin. Tämä siis perusterveydenhuollon tasolla.


Lisäksi perusterveydenhuollossa alueellinen vaihtelu isojen kaupunkien sisälläkin on suurta. Tässäkin on yhdistävänä tekijänä, onko alue ongelmallinen kansalaisten silmissä. Sellaiselle alueelle kun ei haluta töihin.


Paljon kehuttu yksityinen terveydenhuolto ratkaisee maksukykyisten tai vähintään vakuutuksen omaavien ihmisten ongelmia. Tavallisen kansan terveyttä he eivät luonnollisesti paranna.

maanantai 16. elokuuta 2010

Runo Kossusta



Kossu,
suomalaisten kipulääkkeistä suosituin.
Ei maistu hedelmäiselle,
mutta vapahduksen suo tunteettomille ja tunteellisille.


Meille tarpeettomille ja tärkeille.


Riistoa isiltä pojille,
sukupolvesta toiseen
kuin humaltunut tuskan repimä huutaa.

Silmät aukeavat aamuisin,
mutta kossulla ne suljetaan varhain.
Kerjäläisen lahjat riittävät pulloon suomalaiseen.

Ja kun juoppo kuolee,
sitä elvytetään muovipussiin
tehdyn reiän läpi.

Ehkä se siitä kohta taas hengittää.

perjantai 13. elokuuta 2010

Olenko minä nihilisti?


Wikipedia, tuo laiskan tiedonhakijan aarrearkku, määrittelee nihilismin seuraavasti. 


Nihilismi, (latinaksi nihil, ei mitään) on vallitsevat arvot ja käsitykset kieltävä ajatussuunta.


Nihilismin kuvaus jatkuu vielä.


Tietoteoreettinen nihilismi kieltää totuuden tietämisen mahdollisuudenkin, arvoteoreettinen nihilismi eli arvonihilismi kieltää moraalisten arvojen, arvostusten tai normien pätevyyden tai mahdollisuuden. Poliittinen nihilismi torjuu vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen täydellisesti.


Filosofiassa on paljon kaikkea järjettömyyttä, mutta nihilismi käy järkeen. Voiko ajatteleva ihminen oikeastaan muuta olla kuin nihilisti?


Aito toisinajattelija harvoin voi uskoa vallitseviin arvoihin ja käsityksiin. Hän joko kaipaa menneisyyteen tai halajaa tulevaa. Arvot, käsitykset ja arvostukset sinänsä ovat tehty rikottaviksi, se, mikä tänään on normi ja ehdoton oikea ajattelutapa, on kahdenkymmenen vuoden päästä jo ihan muuta. Sitä ei vain hetkessä ymmärretä, sillä ihminen on laumaeläin.


Esimerkiksi oikeastaan ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa elämme siinä tilanteessa, että vanhempien arvot voivat olla liberaalimpia kuin lastensa. Tai vanhemmat jakavat täysin samat käsitykset ja arvostukset. Metallican keikalla moshaavat niin isä kuin poika. Sukupolvien kuilua ei välttämättä lainkaan ole.


Harvoin päästään siihen tilanteeseen, että koko yhteiskunta jakaisi saman ajattelutavan. Useimmiten siihen on silloinkin väkivalloin pakotettu, eikä väkivallallakaan ole kaikkia murrettu. Luojan kiitos, vaikka samaan yhtenäiseen ajattelutapaan pyritään yhteiskunnan toimesta tänäkin päivänä, keinot ovat vain lempeämmät.


Ne, jotka ajatella haluavat, saavat onneksi tietoa tänä päivänä useasta eri lähteestä. Silti tuntuu, että erilaisia arvostuksia ymmärretään yhtä huonosti kuin vielä silloin, jolloin yhtenäinen ajattelu oli suoranainen pakko.


-----------------


Laulajan leipä on pieninä paloina maailmalla, taisi sanoa Tapio Rautavaara. Vaikka aikaa palaa jokapäiväisen leivän hankintaan, niin yritän myös kirjoittaa uutta runokirjaa. Teemoja on ja runojakin, nimiehdotelmiakin. Koska todennäköisesti joudun rahoittamaan kirjan itse, voi homma kaatua rahoitukseen. Kaivattaisiin mesenaattia.


Mutta käytetään nyt tässä hyväksi pieni mainostus, että vanhaa kirjaani Huone Veronassa voi lainata joistakin pääkaupunkiseudun ulkopuolisistakin kirjastoista, jos ei halua kirjan ostoon investoida.


-------------------------


Tämän kirjastolöydön tein pääkaupunkiseudun Helmet-kirjavarastosta. Pentti Saarikosken ja Jorma Ojaharjun huumorikirja suoraan 60-luvulta. Kirjan nimi on Wiinan kauhistuksen ylistys.


keskiviikko 11. elokuuta 2010

Kuolemanheiton MM-kisat ja muuta liiallisuuksiin mennyttä


Useamman päivän minua on vaivannut tämä Löylynheiton MM-kisojen traaginen päätös Heinolassa.


Saunaa kun pitää niin tuikisuomalaisena, mukavana ja hyviä viboja tuovana asiana. Tuntuu, että jotain kansallista, syvintä ja pyhintä suomalaisuutta on nyt satutettu. Ei saunan pidä ketään tappaa tai polttaa lähes hengiltä. Saunan pitäisi tuoda terveyttä, eikä tehdä siitä huimapäiden temmellyskenttää.


Minun on vaikea vieläkään ymmärtää, että miten niin leppoisa kisa voi kääntyä kilpailijan kuolemaksi. Tosin nythän olemme saaneet tietää, että leppoisuus on näistä kisoista ollut kaukana. Toinen finalisteista sentään on vielä hengissä ja makaa ilmeisesti teholla ilman nahkaansa. Tapauksen järkyttävyyttä lisäsi poikkeuksellisen "rohkeat" lehtikuvat Suomen oloissa maassa tajuttomina makaavista kisaajista.


Hyvää hulluutta on monenlaista, mutta tämä kuolemanheitto meni aavistuksen liian pitkälle. En tiedä, halutaanko jopa saunomisen muuttuvan enemmän extremeksi vuosi vuodelta. Edellisen vuoden kuumuus ei enää riitä. Halusiko sitten yleisö kuumempia löylyjä ja pidempiä istuntoja saunassa vai halusivatko sitä kilpailijat itse. Kaikenhan pitää kehittyä kovemmaksi vuosi vuodelta urheilussa tai elämässä ylipäätään. Parempia tuloksia, enemmän taistelua, voittoa, voittoa ja voittoa toisista ihmisistä.


Kisaajat itse ovat urheilijoita siinä missä muutkin urheilijat, eivät he osaa määritellä, mikä on liikaa ja mikä liian vähän. He taistelevat voitosta. Kuolemaa kisaajat tuskin kaipasivat, sillä hengissä säilynyt suomalaissaunoja kertoi tv-haastattelussa ennen finaalia pelkäävänsä kisasaunaa.


Pidemmän aikaa olen pohtinut pienessä päässäni tämän päivän ihmisten viehtymystä kuoleman uhmaamiseen. Kun päivittäinen elämä ei tarjoa onneksi meille länsimaalaisille jatkuvaa akuuttia kuolemanvaaraa, tuota vaaraa jotkut etsivät sitten oma-aloitteisesti.


Nämä "huimapäät" innostavat sitten myös muita, erityisesti miehiä ja vielä erityisemmin nuoria miehiä. Esimerkiksi Duudsonit ovat mielestäni kelpo aivot narikkaan -viihdettä, mutta näitäkin sankareita katsovat jotkut, jotka eivät tajua homman olevan tietoisesti rakennettua viihdettä. Nämä menevät ja tekevät perästä. Pelkäänpä.


Ihmisellä on myös ainainen valloittamisen halu. Saavuttaa jotain sellaista, mitä muut eivät ole tehneet. Mikäpä muu selittäisi vuorikiipeilijöiden kovan maineen tänä päivänä. Heille sponsori irtoaa jo helpommin kuin keihäänheittäjälle. Kuka ei haluaisi tuotteensa näkyvän rohkean ja neuvokkaan ihmisen kylkiäisenä, jolla riittää rohkeutta uhmata elämäänsä tässä toisaalta tavattoman turvallisuushakuisessa maailmassa.


Valitettavasti mikään turvallisuuden rajamailla liikkuva ei ole täysin turvallista. Onko koskaan pohdittu, mikä on yhteiskunnan velvollisuus paikkailla kaiken maailman hurjapäitä. Ilmainen terveydenhuolto kiellettäisiin varmaankin mieluusti jo tupakoitsijoilta ja lihavilta, mutta entä kiellettäisiinkö niiltä, jotka ottavat turhia riskejä jatkuvasti temppuineen liikenteessä, vuorilla ja kotipihoilla.


Itsensä ylittäminen ja huimapäisyys kun ovat kovasti in.



Tämä sauna lämpiää maltillisesti.

maanantai 9. elokuuta 2010

Vuodot paljastavat demokratian


Wikileaks pompahti kaikkien tietoisuuteen taannoin, kun ko. sivujen kautta maailmalle levisi Usan armeijan salaisia papereita. Varsinaiset tiedot eivät mielestäni olleet kovin kohahduttavia, jos ajatellaan, että papereita vuodettiin sentään kymmeniä tuhansia. Ikään kuin kukaan ei osaisi muutenkin sodassa tapettavan siviilejä ja että tuollaisia tapahtumia salaillaan. Tietenkin niitä salaillaan.


Valtiovallalla on ajoista riippumatta ollut sellainen tahtotila, ettei kansalle voi kertoa totuutta. Ei maan taloudellisesta vararikosta, eikä ikävistä päätöksistäkään kuin vasta sitten, kun kansa ei voi niihin reagoida. Kansa koetaan arvostelukyvyttömäksi ja helposti väärin johdateltavaksi. Heillä kun ei ole kykyä ymmärtää omaa etuaan tai ymmärtävät sen liiaksi.

Armeijoilla halu salata toimintaansa on luonnollisesti erityisen pinnalla sota-aikoina. Eipä Suomessakaan vieläkään kehua retostella suomalaisten ylläpitämistä keskitysleireistä venäläisille Itä-Karjalassa sota-aikana.


Valitettavasti on niin, että kaikki julkinen vallankäyttö perustuu salailulle tai vähintäänkin päätösten todellisuuden muuntelulle parempaan päin. Johtavat virkamiehet ja poliitikot kärähtävät useimmiten vasta, kun joku vuotaa epäkohdat medialle. Silloinkin vain törkeimmistä tapauksista.


Tämän päivän kiihtyvällä työtahdilla toimitusmaailmassa vuodot tulevat entistä tärkeämmiksi median kannalta. Harvalla mediatalolla kai varsinaisesti on aikaa tutkivalle journalismille. Vuotajien vaikuttimet ovat oma pointtinsa. Onko syynä kosto, kateus vai ihan oikea halu paljastaa epäkohtia.


Jos kansan suoraan tai epäsuorasti valitsemat päättäjät eivät pidä tekemisiensä repostelusta mediassa niin vielä vähemmän ikävästä julkisuudesta pitävät yritykset. Koska tarkkailu isoissa yrityksissä on tiukkaa, niin esim. BP:n leväperäinen toiminta sai jatkua siihen asti kunnes öljylähde pääsi pulputtamaan suoraan Meksikonlahteen.



Rajuilma iski Tikkurilaan.

lauantai 7. elokuuta 2010

Kaljakellunta pysyy pinnalla


Kaljakellunta on jo perinteeksi muodostunut kesätapahtuma Vantaan- ja/tai Keravanjoilla Helsingissä ja Vantaalla. Sen idea on nerokkaan yksinkertainen, kellutaan kumiveneillä ja juodaan kaljaa. Ristiriitaisin kesätapahtumista kaljakellunta taitaa olla myös.


Sinänsä kaljaa myydään kesätapahtumassa kuin kesätapahtumassa, joten kellunta poikkeaa lähinnä siinä, että mukaan otetaan omat eväät. Jokainen aikuinen ihminen tekee niin kuin haluaa omalla vastuullaan, jos vain siivoaa jälkensä. Mutta kaksinaismoralismi kukkii aina kuin on kyse jostain päihteisiin liittyvästä.


Tapahtuman lähtöalueella näytti olevan hyvä tunnelma, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista muista tapahtumista, joihin suomalaisia kerääntyy yhdessä nauttimaan alkoholia.


Tänä vuonna kävin itse katsomassa kaljakelluntaa. Osallistua en rohkene ottaen huomioon alkoholin sietokykyni. Mukaan täytyisi ottaa pelastusliivit ja ne eivät näyttäneet tarkkailijan näkökulmasta olleen mukana kovinkaan monella. Vähäinenkin jäljellä oleva katu-uskottavuus ja maine menisi.


Ajateltiin kaljakellunnasta mitä tahansa, se taitaa olla harvoja underground-kesätapahtumia, vaikka kovin julkinen ja jopa kansainvälisesti tunnettu onkin. Tapahtumalla ei ole viranomaisten siunausta ja sehän jos mikä laittaa kiinnostuksen liikkeelle. Tänä vuonna lähtöalueella näytti olevan osallistujia miltei ruuhkaksi asti. Myös muita uteliaita riitti.




perjantai 6. elokuuta 2010

Uuden elämäni ensimmäinen viikko


Tämä viikko on ollut uuden elämäni ensimmäinen viikko eli ensimmäinen viikkoni freelancerina. Jos hyvää hakee, niin kuin pitääkin, olen saanut myydyksi yhden jutun. Sillä tuskin kauan sinnittelee leivän syrjässä, mutta alku se on sekin.


Edellisessä työpaikassani hiljalleen romuttunut terveyteni on palaamassa ennalleen. Saan pikkuhiljaa unta niin kuin ihmiset ja jopa mahakivut ovat hellittäneet pääosin. Turhautuminenkin on hellittänyt syliotettaan.


Ratkaisuni oli itseni kannalta oikea, vaikka tiedän, että syksystä taloudellisesti on tulossa kaikkea muuta kuin helppo. Mutta hei, eikö downshiftaaminen (elämän hidastaminen) ole nyt muotia?


Minulla tosin ei olisi hinkua hidastaa, haluaisin kovastikin tehdä töitä. Ja olen tälläkin viikolla töitä puskenut. Siitä ei vain makseta palkkaa ennen kuin jutut on myyty. Mieleen tuli, että miten helpolla vakituisessa palkkatyössä voi palkkansa ansaita, jos näin haluaa. Siellähän palkka on pääosin sama, teit sitten kellon ympäri töitä tai et laisinkaan. Sähköpostia on mennyt eteenpäin paljon ja kaikkia mahdollisia muuta työhön liittyvää asiata olen hoidellut. Moni päivätöissä oleva on näin loman jälkeen taatusti elänyt leppoisammin.


Varmuuden vakuudeksi kävin työkkärissäkin, sillä aina on olemassa riski, että kaikki suunnitelmat menevät mönkään. Kymmeneen vuoteen en ollut siellä käynytkään. Vastaanotto oli vuosikymmenen takaista asiakasystävällisempi. Vastaanottovirkailija oli jopa iloinen ihminen. Tosin varsinainen virkailija sitten olikin jo taas virallisempi.


Työkkärin suhteen toiveeni asetan työelämävalmennukseen. Jos sattuisin pääsemään johonkin lehteen työkkärin tuella, olisi sekin minulle iso askel eteenpäin. Nöyrillä mielillä mennään eteenpäin, eikä henkselien paukutteluun edes ole varaa. Eli mediaherrat ja -rouvat, jos haluatte ilmaisen kokeneen viestintäalan ihmisen, sellainen olisi nyt tarjolla.


Välillä tulee myös vihan pyrskähdyksiä. Suututtaa kun työssään työnantajankin toimesta työssään päteväksi todettu ihminen ei pääse edes työhaastatteluihin, koska ei ole akateemisesti koulutettu. Kyseinen epäkohta ei ole edes omavalintani. Hain useastikin yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, mutta minnekään en päässyt sisälle. Vieläpä hyvin erilaisille aloille, en vain yksinkertaisesti kykene osoittamaan taitavuuttani yksittäisessä pääsykokeessa tai haastattelutilanteessa ja toisia mahdollisuuksia ei anneta. En tosin koskaan elämässäni nuorena edes minkäänlaista kannustusta opiskeluihin. En koulusta, en kotoa. Mutta tästä puutteestani minua rangaistaan loputtomiin.


Ihmisiä koulutetaan yksinkertaisesti liikaa (varsinkin viestintään), joka ei oikeasti mitään ydinfysiikkaa edes ole, vaan siinä vaaditaan suorittavalla tasolla hyvää kirjoittamiskykyä, hyvää yleissivistystä sekä hyvää tilannetajua ja uutisnenää.


Tiedottajan työhön ei oikeasti edes enää pääse ilman korkeakoulututkintoja, joten tiedottajan urasta haaveilevat nuoret, pyrkikää sisään korkeakouluihin, vaikka hampaat irvessä. Muuta tietä ei ole, eikä tule.


Mutta samalla tavalla toimittajatkin taitavat olla kohta yhden reitin kasvatteja, kaukana ovat ne ajat, jolloin katsottiin hakijalle eduksi elämänkokemus jostain muualtakin kuin yliopiston penkiltä. Minun näkemykseni mukaan hyvä toimittaja tarvitsee ymmärrystä myös elämästä ja erilaisista ihmiskohtaloista ja ennen kaikkea ymmärrystä noille ihmiskohtaloille. Tähän ei yksinomaan yliopisto valmenna.


Toivottavasti kaikkien toimittajien ei tarvitse tulevaisuudessa olla nuoria, korkeakoulutettuja ja edustavannäköisiä naisia, kuten kaikkien esikoiskirjailijoiden täytyy olla. Pahimmassa skenariossa toimittajana ei ole edes miehiä muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun aina vain vähemmän miehiä pääsee/hakeutuu korkeakouluihin. Ja samalla vain aina vähemmän miesnäkökulmaa näkyy jutuissa, vaikka mikään juttu ei saisi tietenkään vain sukupuolinäkökulmaan edes perustua.


Sinänsä en väheksy lainkaan akateemisen koulutuksen merkitystä ja sen tuomaa apua toimitustyöhön, mutta olisi hyvä, jos myös toisenlaista näkökulmaa ja elämänkokemusta ymmärrettäisiin arvostaa. Joskus itseoppineet, kuten minä, olivat arvostettuja ihmisiä, enää en tiedä.


Entistä suorituskeskeisemmäksi mennyt yhteiskuntamme vain vaatii todistuksia suorituksista ja pätevyyksistä. Jotkuthan koko elämänsä perustavat opiskelulle vaihtaen uuteen tutkintoon heti kun vanha on tullut suoritettua. Yhteiskunta myös palkitsee tästä, ellei suorastaan jopa kannusta julkisella sektorilla. Silti jyrmyytetään julkisuudessa opiskelijoita, mikseivät nämä valmistu riittävän ajoissa. Ristiriitaista.


Radiosta kuulin, että jopa maratonia harrastetaan yleisesti nyt vain siksi, että ihmiset voivat näyttää näin omaanvansa yli-inhimillistä kestävyyttä. Ja raapustavat harrastuksensa sitten ylpeinä työhakemuksiinsa työnantajille.


Periksi en edelleenkään anna.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Entinen nuori ja vampyyrien aiheuttama tarve pohdintaan


Olenkohan minä entinen nuori? Olen tipahtanut nuorten ilmiöistä. Tässä yhtenä päivänä funtsailin, että mikähän tässä on, kun televisiosta tulee vaikka minkälaista vampyyri-sarjaa. Vielä viitisen vuotta sitten mikään uusi ilmiö, ei nuortenkaan, olisi mennyt minulta ohi. Mutta nyt menevät ohi niin bändit kuin vampyyrit. Olen jämähtänyt vanhoihin ilmiöihin ja niissäkin on kirittävää.


Mikähän näissä vampyyreissa jaksaa kiehtoa ihmisiä ja eritoten nuoria. Välillä vampyyrit katoavat elokuvista ja telkusta vuosikymmeniksi, ja sitten taas palaavat yllättäen unilta arkuistaan.


Ehkä tunnemyrskyissä eläviä nuoria kiehtoo tuo vampyyrien elämän ja kuoleman kamppailu, johon liittyy vieläpä hienoista erotiikkaa. Maailma on sopivan mustavalkoinen ja kaksijakoinen. Kuolema ja elämä. Vampyyrit ymmärretään paketoida ajallensa sopiviksi, nämä uudet vampyyrit ovat trendikkäitä kuin mitkä, pitävät itsestään huolta ja pukeutuvat hyvin, eivät ole mitään renttuvampyyreja.


Minun kokemuspohjani vampyyreista ajoittui siihen hieman nuhjuisempaan vampyyriaikakauteen 90-luvun alkupuolella. Francis Ford Coppolan Dracula pohjautui siihen alkuperäiseen vampyyridracula -myyttiin, mutta oli elokuvana toivottoman tylsä. Samaa tylsyyttä tarjosi Veren vangit -elokuva muutaman vuoden edellisen jälkeen. Siinä oli jopa aistittavissa topgunimaista tukahdutettua homoerotiikkaa.


Ei, minusta ei tullut vampyyrifania. Olen yksinkertaisesti helvetin tosikko ihminen. En näe mitään mielenkiintoista siinä, että pureskellaan toisten kaulaan verifritsuja tekivät sitä sitten kuinka seksikkäät ihmiset tahansa.


Mutta aina on muistettava, että aika hakee omat lapsensa. Vampyyrit imevät veret nuorista uudelleen parin kymmenen vuoden päästä.



Kuva: WikimediaCommons


Tässä se aito ja alkuperäinen: vampyyrilepakko.

Ei kovin kaunis, vai mitä?

maanantai 2. elokuuta 2010

F.E.Sillanpään ajatelmia


En ole ollut F.E.Sillanpään suurimpia lukijoita, mutta hänen suurimmat teoksensa olen kyllä lukenut. Aivan sattumalta löysin Sillanpäältä harvinaisemman kirjan nimeltään Ajatelmia ja luonnehdintoja. Kirja on vuodelta 1960 ja Otavan julkaisema.

Kirjan otsikko tahtoo sanoa, että siihen on koostettu Sillanpään ajatelmia hänen kirjoistaan ja haastatteluistaan. Tässä jokunen muidenkin kuin minun ilokseni.


"Ihminen kestää niin kauan kuin aivan tosissaan ajaa takaa jotain harhakuvaa. Se on viimeinen oljenkorsi elämänmereen hukkuvalle - niinkuin kuolevalle sairaalle on aamun koittaminen."


"Kaipaus, kaikkien runojen ikuinen sisällys... Jota nuoremmilla sopii pilkata, mutta joka tällä iällä ja nämä jäljet jätettyä käy täydestä. Sillä mitä onkaan niinsanottu sentimentaalisuus?
- Se on todellisten tunteiden virheellistä tulkintaa."


"Todella suurten asiain tulkinnassa ovat sanat kaikkein avuttomimpia, olkootpa sitten minkäkielisiä tahansa."


"Ei mikään ajan henki milloinkaan voi suosia mitään ikuisuuden ilmiötä, sillä aika ja ikuisuus ovat toistensa vastakohdat."


"Kiusauksista ilkein ja kohtalokkain on se, joka viettelee meitä omaa itseämme pettämään, luulemaan, että se on oikeus, mikä meidän kannaltamme parhaiten oikeudeksi sopisi."


"Muista, että vähäpätöisimmilläkin lähimmäiselläsi on samat perusoikeudet kuin sinulla. Edellyttäen, että hän täyttää siihen liittyvät velvollisuutensa."


"Kirjailija on saanut sen lahjan ja kohtalon, sanoisinko sellaisen vietin, että hän paljastaa ja kirkastaa tuon aikakautensa epämääräisen paineen, ja siten vaikuttaa vapauttavasti siihen kansansa parhaaseen osaan, joka tuollaista vapautusta kaipaa ja kykenee sen vastaanottamaan."


"Ihmiselämä on kohtalon suorittamista."


"Mitä kannattaa minun kiemurrella turhissa tuskissa, joista korkeintaan minun kuolemani voi olla seurauksena. Ja jos yltääkin minut yö, sen kirkkaammin paistaa päivä jossain muualla. Aamu on ikuinen, niin auringon kuin elonkin aamu."


"Mitä minä olisin tahtonut? Minä olisin tahtonut vapauttaa teidät kaikki siitä, mikä teitä painaa, toisia tietämättänne. Minä olisin tahtonut tulla apuun sille, joka hukkumaisillaan oli, ja tulla kirkastamaan sen riemua, joka onnellinen oli."


Yksinkertaisesti vaikuttavaa. (Toim. huom.)

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Nuivan neutraalin kriittinen kirjoitelma


Kaksi hämmästyttävää sanaa on hallinnut lehtiotsikoita. Nämä sanat ovat sukupuolineutraalius ja maahanmuuttokriittisyys. Molempien sanojen todellinen tarkoitus on ajan tavan mukaan naamioitu hienoon kaapuun. Mutta neutraalia ja kriittistä tämä aika on muutenkin, ellei vastarinnankiiskejä olisi onneksi olemassa.


Olen sen verran vanhan kansan ihminen, etten jaksa ymmärtää, miksi kaiken pitäisi olla sukupuolineutraalia. Itse koen rikkautena, että on miehiä ja naisia, ja että heillä vieläpä voi olla jonkinlaisia eroavaisuuksia fysiologiansa lisäksi. Mutta tätä neutraaliutta kai vahvimmin ajavat seksuaalivähemmistöt, että pääsisivät naimisiin samaa sukupuolta edustavan kumppaninsa kanssa. Ikäänkuin tuollakaan instituutiolla olisi enää suurta merkitystä edes seksuaalienemmistölle. Sitoutuminen lähtee minusta aivan muusta kuin papereista tai leipäpapin aamenesta.



Olen ihmetellyt, että onko todella niin, että naimisiinmeno on ainoa seksuaalivähemmistöjen huolenaihe. Itse ainakin kuvittelisin, että myös muunlaista syrjintää he kohtaisivat. Miksi samalla tarmolla ei keskustella vaikkapa maaseudun seksuaalivähemmistöjen asemasta. Miksi vain tämä naimisiinmeno kiinnostaa? Tosin kun kirkko kuitenkin on osa valtiota, niin heidän pitäisi vihkiä kaikki näin haluavat. Jos kirkko erotettaisiin vihdoinkin valtiosta, niin sitten saavat vihkiä ketä lystäävät. Avioliitot ovat silti yhtä lyhytikäisiä.


Jostain lehtijutusta luin erään seksuaalivähemmistön jäsenen haastattelun Pride -kulkueen aikana. Hän valitteli, ettei Suomessa ymmärretä erilaisuutta. Mutta ymmärsiköhän hän myös itse, että jotkut haluavat myös elää miehen ja naisen välisessä suhteessa vailla sukupuolineutraaliutta. Eikö hän itse hyväksy itsestään poikkeavaa erilaisuutta?  Seksuaalivähemmistöt ovat vieneet lehtien palstatilan itselleen myös muilta vähemmistöiltä. Koska muistatte viimeksi lukeneenne juttua päähänpotkitusta vammaisesta tai muusta vähemmistöstä? Itselleni ei moista enää mieleen tule.


Ja Suomessa ei lähtökohtaisesti muutenkaan ymmärretä erilaisia ihmisiä. Ei minuakaan ole ymmärretty, ei mielipiteitäni, ei edes ulkoista habitustani, ei valtaosaa muistakaan heteroista. Täällä pitäisi olla samasta muotista, olit sitten seksuaalivähemmistöstä tai et. Seksuaalivähemmistöjen mediaylivallan alta ei vain muut sorretut saa enää ääntään kuuluville.


Entä sitten tämä maahanmuuttokriittisyys? Tämä kysymys se vasta lapasista on lähtenytkin. Toiset vouhkaavat kaiken sallimista ja ymmärtämistä maahanmuuttajille ja maahanmuutolle ja toiset taas vastaavat takaisin samalla mitalla, että maahanmuuttajissa ja maahanmuutossa ei ole mitään hyvää.


Totuus löytyisi tässäkin asiassa puolivälistä. Jo kauan sitten itse maahanmuuttajat ovat unohdettu keskustelusta. Tosin itse tuntemani maahanmuuttajat osaavat elää suomalaisessa yhteiskunnassa aivan kuten kuka tahansa muukin, ei heille tarvitse Nuivia manifesteja luetuttaa. He osaavat elää Suomessa ihan muutenkin kunnolla, mikä ei osalle kotosuomalaisista onnistu.  Tuon Nuivan manifestinkin luin, en löytänyt siitä mitään niin kohahduttavaa kuin mitä julkisuudessa on esitetty. Se oli itse asiassa aika moneen kertaan luettu jo entuudestaan, sitä samaa jaaritusta.


PS. Sosiaalinen media vetelee mielestäni jo kaikkea muuta kuin sosiaalisessa vaiheessa. Itse olen huomannut, että kun facebookiin kirjoittaa mitä tahansa, osa ihmisistä on aina eri mieltä ja valmis kumoamaan näkemyksesi, vaikka kirjoittaisit kahvin keiton vaikeudesta tai muusta yhtä tärkeästä. Lisäksi kun olet mennyt hyväksymään hyvää hyvyyttäsi (tyhmyyttäsi) joitain puolituttuja kavereiksesi, vittuilevat heti julkisesti. Miksi helvetissä he haluavat sitten olla kavereitani, jos kerran minua niin inhoavat. No, vittuilun riemun takia tietenkin.


En jaksa vahtia näiden "kavereiden" edesottamuksia ja niinpä en enää hyväksy kuin oikeasti minut hyväksyvät ihmiset kaverikseni. Luovun koko facebookin aktiivikäytöstä. En kaipaa enää tällaista "sosiaalisuutta". Kirjoitan vain, kun oikeasti on jotain tiedotettavaa ja käyttää koko facebookia täysin ammatillisessa mielessä.

Gadgetissa oli virhe