lauantai 31. heinäkuuta 2010

Mandelan teesit johtamiseen ja elämään


Olen jo aiemmin kertonut Nelson Mandelan olevan niitä harvoja eläviä ihmisiä, joita kunnioitan syvästi. Päätin käyttää työkavereiltani saamani kirjakaupan lahjakortin oikein ja ostin Richard Stengelin kirjoittaman Mandelan tie -kirjan.


Tuosta opuksesta löytyy Mandelan viisitoista teesiä elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta. Noita kolmea mainittua emme ymmärrä koskaan liikaa. Kuten tiedämme, Mandelalla itsellään oli kolmekymmentä vuotta aikaa hioa vankilassa elämänfilosofiaansa. Ja harva ihminen henkii samanlaista rauhaa ja viisautta kuin Mandela henkii.


Johtajille suosittelisin lämpimästi Mandelan kirjaa, miten saada täysin jakautunut ja eripurainen joukkio toimimaan rauhanomaisesti yhteisen tavoitteen eteen. Mutta kirja kannattaa lukea, vaikka johtaja ei olisikaan. Elämässä ei koskaan tule liian viisaaksi. Osa näistä teeseistä ei tosin kirjaa lukematta avaudu.


Mutta ne teesit:


Rohkeus ei ole sitä, ettei tunne pelkoa.


Toimi harkitusti.


Johda etulinjasta.


Johda takaapäin.


Esitä sitä, joka haluat olla.


Keskity ydinperiaatteeseen - kaikki muu on taktiikkaa.


Näe ihmisissä hyvyys.


Tunne vihollisesi.


Pidä kilpailijat lähellä.


Tiedä, milloin sanoa ei.


Katso kauas.


Tärkeintä on rakkaus.


Luopuminenkin on johtamista.


Sekä että.


Löydä oma puutarhasi.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Sanontoja ja niiden oikeita selityksiä


Oletteko ikinä ajatelleet, kuinka paljon järjenvastaisia sanontoja ja vertauskuvia maailmasta löytyy? Niiden tarkoitus olisi kai lohduttaa tai palauttaa maan pinnalle.Todellisuudessa niissä ei ole totuuden siementäkään.


"Aika parantaa haavat", miten niin muka parantaa. Suomessa jos missä murheita murehditaan loppuun asti katkeruudella.


"Ei haukku haavaa tee", ja kyllä taatusti tekee. Toivottavasti sanonnan keksijä itse olisi kokenut koulukiusaushelvetin.


"Ei oppi ojaan kaada", ei varmasti, mutta kortisto saattaa silti olla edessä.


"Ei vanha koira uusia temppuja opi", ei, koska ei haluakaan.


"Rohkea rokan syö", ja elää loppuikänsä velkavankeudessa.


"Ei omena kauas puusta putoa", aina on hyvä syyttää surkeaa lapsuuttaan ja vanhempiaan.


"Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa", ikään kuin ihmiset muutenkaan odottaisivat parhaimman vaihtoehdon toteutuvan.


"Nauru pidentää ikää", ja mielialalääkkeet auttavat siinä.


"Vierivä kivi ei sammaloidu", ja rollaattori auttaa.


"Työ tekijänsä opettaa", juu, katkeraksi ja urautuneeksi.


"Ei nimi miestä pahenna", ei, mutta vaimo ei anna sitä enää takaisin avioerossa, jos sattuu olemaan harvinainen sukunimi.


"Vanha suola janottaa", kun ei epätoivossaan ole muitakaan löytänyt ja humalapäissään yrittää saada exiin yhteyttä.


"Vesi vanhin voitehista", mutta viinaa ottaessa se vasta hauskaa on.


"Kukas se kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse", eli yritä kerjätä huomiota muilta, vaikket sitä saa.


"Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa", ja ei-toivottuun raskauteen.


"Oma maa mansikka, muu maa mustikka", kyllä se naapurin emäntä sittenkin on aika hyvännäköinen.


"Ei kysyvä tieltä eksy", eksyy, sillä kukaan ei ole kiinnostunut neuvomaan.


"Kiertää kuin kissa kuumaa puuroa", ja lähestymiskieltoa.


"Äänellään se variskin laulaa", ja hakeutuu vielä Idols-karsintoihin.


"Ei kukaan ole seppä syntyessään", eikä ainakaan odota, että tuosta kehittyisit.


"Rehellisyys maan perii", ja tyhmyys kusetettaessa.


"Työlki ellää, mut kaupal rikastuu", ellet satu olemaan pienyrittäjä.


"Puurot ja vellit sekaisin", kukaan ei ehdi niitä erottaakaan.


"Ei kukkokaan käskien laula", ellei sille makseta siitä.


"Happamia sanoi kettu pihlajanmarjasta", ja suomalainen paskaduunista.


"Vie sie, mie vikisen",  koska mies ei aloitettakaan enää uskalla tehdä.


"Ei työ tekemällä lopu", ja kyllä loppuu.


Niinpä tämäkin...

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Tv-lupamaksu Kiinaan?


Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siinä tilanteessa, että olen harkinnut luopumista televisiolupamaksusta. Kaikki tietävät, että kesällä televisio-ohjelmien taso laskee entisestään, mutta nyt edes uusinnat eivät ole saaneet minua television ääreen. Televisiosta on tullut minulle eräänlainen radio, jota pidän päällä eräänlaisena rauhoittavana taustahälynä. Tutkijat tietysti voisivat olla eri mieltä television rauhoittavuudesta.


Olen huomannut myös sellaisen ilmiön itsessäni, että en katso enää lainkaan uusia tv-sarjoja. Joitakin olen yrittänyt katsoa siinä onnistumatta. Etukäteen kehutut ja puffatut draamasarjat ovat paljastuneet kaikkea muuta kuin puffauksen arvoisiksi, ne ovat yksinkertaisesti läpeensä harkittuja tekeleitä, joista ei löydä mitään yllättävää.


Tosi-tv-sarjoja taas katsoo vain sen takia, että ne ovat jo huonoudessaan niin surkeita, että joitain niistä ilkeää katsoa, kun itse on menettänyt suuremman kiinnostuksen elämäänsä. Niistä ei edes tiedä, ovatko ne viisi vuotta vanhoja vai aivan tuoreita. Sillä ei ole mitään merkitystä.


Yksi noista tosi-tv-sarjoista on Rokkarille morsian, jossa Bret Michaels -niminen menneen maailman Poison -yhtyeen laulaja yrittää etsiä morsianta, nyt jo kolmatta kautta. Vaikka mies väittää etsivänsä tosirakkautta, jatkoon pääsevät yleensä karsintojen jälkeen isotissisimmät ja -huulisimmat. Jos edellisellä kahdella kaudella morsiamet eivät olleet pyhäkoulusta, tällä kaudella morsiamet ovat kuin hullun tiedemiehen pajalta. Moisia silikonihivityksiä en ole nähnyt koskaan. Edes televisiossa. Ne myös tuntuvat elävän viinalla. Ei ihme, että Michaels lopulta sai aivoverenvuodon ja melkein kuoli tässä hiljattain. Michaels itsekin tosin oli väsähtänyt jo kolmannella kaudella niin kuin itse ideakin. Toivottavasti ymmärtävät lopettaa sarjan.


Star Wars-elokuviakin yritin katsoa. Siis niitä uusia, ei niitä vanhoja 70- ja 80-luvulla tehtyjä. Ajattelin tämän kuuluvan viihdemaailmaa seuraavan velvollisuuksiin. Surkeista surkeimpia olivat, en muista edes niiden elokuvien nimiä enää. Näyttelijätyö oli kuin ylä-asteen videoryhmästä ja juonta ei nimeksikään, pelkkää valomiekkojen kanssa heilumista, joka on viihdettä kai teini-ikäisen pojan mielestä. Edes Anakin Skywalkerin muuttumisesta pahaksi Darth Waderiksi ei onnistuttu irrottamaan kunnon draamaa siinä uuden trilogian viimeisessä elokuvassa. Ko. henkilöä näytelleen näyttelijän ilmeet olivat lähinnä huvittavia. Tuskin kukaan muuttuu pahaksi pelkästään naamaansa irvistelemällä, kyllä se vaatii vähän suurempaa sielullista kamppailua.


Positiivista on jälleen kerran haettava asiaohjelmista ja Ylen ohjelmistosta pois lukien uusintana pyörineet Teho-osaston ensimmäisen kauden jaksot Maikkarilla.


Ykkösen aamu-tv on tänä vuonna pyörinyt heinäkuussakin (vai pyörikö jo edellisinäkin vuosina). Onneksi, sillä herään seitsemältä lomallakin. Aamu-tv:een juontajat ovat jotenkin niin kotikutoisia ja mukavia, että niitä jaksaa kuunnella mielikseen, jos ei aina niitä vieraita. Ehdoton suosikkini on se Annika, en nyt valitettavasti muista sukunimeä.


Mutta vielä siihen Teho-osastoon, ai että, kun sitä on mukava katsoa. Juoni pyörii ja henkilöhahmot ovat muutakin kuin läpimietittyjä nykysarjojen kuvastuksia. Niistä oikein näkee, mitä kohderyhmää varten tämäkin hahmo on luotu. Mutta Teho-osastossa ovat ne vanhat tutut lääkärit ja hoitajat, joiden hoidettavaksi matkustaisin vartavasten kramppaamaan, jos sellainen sairaala vain edes olemassa olisi. Teho-osaston roolihahmot jaksoivat kantaa vuosia, vaikka näyttelijät vaihtuivatkin.



Kuva Rokkarille morsiamesta. Kuva: www.vh1.com

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Itseironia ja huumori jäivät 70-luvulle


Kesä on aikakauslehtien luvattua aikaa. Kesällä sitä kaivetaan kaikki vanhemmat ja uudemmat numerot esiin, mitkä vain ulkovessoista ja muista säilytyspaikoista löytyvät. Itse löysin en vielä niin vanhan Seura-lehden, en tosin ulkovessasta. Ja sivuja selatessa löytyi juttu meidän kaikkien tuntemasta viihdetaiteilija Frederikistä.


Mutta Frederikillä oli asiaa. Jutussa hän muisteli kaiholla 70-luvun kultaisia vuosia ja kuinka kaikki on muuttunut latteammaksi. No, minuunhan uppoaa kaikki aikaamme kohdistuva arvostelu, vaikka omat muistikuvani ovat luonnollisesti hataria 70-luvulta, kun vasta synnyin 1977. Mutta niin sitä esim. myös Lou Reed kertoo, ettei muista 70-luvusta mitään.


Eritoten Frederik sätti aikaamme sievistelystä. Ihmisillä ei ole enää huumorintajua, vaan kaikki otetaan liian vakavasti. Frederik on luonnollisesti sievistelijöille helppo kohde. Kuusissakymmenissä oleva machoimagoonsa juuttunut mies. Frederik ei itse ota itseään vakavasti, miksi siis muut ottavat. Sitä sopii kysyä. 70-luvulla kukaan ei vetänyt hernettä nenään Frederikin machohöpinöistä, mutta jo 80-luvulla feministit ilmestyivät syljeskelemään Frederikiä keikoille. No, Frederikin puheiden mukaan onneksi pepun puristelijoitakin löytyy yhä.


Suomessa maristaan huumorin heikosta tasosta, mutta onko tuo ihme, kun ihmiset loukkaantuvat kaikesta mahdollisesta. Kaikkein herkimmin tuntuvat loukkaantuvan kaikkien muiden puolesta koulutetut nuoret naiset ja miehet, joiden kanssa saa olla varovainen, jos liikkuu huumorissaan tietyille osa-alueille. Vanhemmille ihmisille kai kehittyy jo taitoja suhteuttaa asioita.


Luonnollisesti kaikki tasa-arvoon ja erinäisiin kansanryhmiin kohdistuva huumori liikkuu aina vaarallisella alueella. Esim. 90-luvun alun Pulttiboisin saamelais- ja romanisketsit aiheuttaisivat tänä päivänä tuotakin aikaa suuremman mediakohun, vaikka olivat loppujen lopuksi viattomia suhteessa vitseihin, mitä kansan suussa liikkuu. Hulluinta on, ettei edes romani itse saanut tehdä romanikuvasta pilaa siinä sinänsä huonossa tv-sketsisarjassa. Jutun ideanahan oli nimenomaan tehdä pilaa valtaväestön kuvasta romaneista.



Ainoat, kenestä saa ilman julkista teilausta huumoria tehdä ovat poliitikot ja tavalliset suomalaiset miehet vailla minkäänlaista erityistä etnistä tai muuta erikoisempaa taustaa. Heillä ei ole oikeutta suuttua mistään heihin kohdistuvasta leikinlaskusta.


------------------------


Jos itseironian tajua puuttuu tämän päivän ihmisiltä, tuota ominaisuutta ei puuttunut legendaariselta toimittajalta Veikko Ennalalta. 70-luvun ihmisiä hänkin Frederikin tavoin. Löysin divarista hänen kirjoituksistaan kootun trilogian viimeisen osan Piinapenkki ja maailmanmeno.


Ennala piti Hymy-lehdessä Piinapenkki -palstaa, johon lukijat saivat tuolloin 70-luvulla lähettää kirjeitä. Palstan ideana oli yksinkertaisesti antaa lukijoille mahdollisuus haukkua Ennala pataluhaksi jutuistaan ja pummata rahaa Hymy-lehdeltä. Tuota haukkumismahdollisuutta myös käytettiin hyväksi. Kuinkahan moni nykytoimittaja suostuisi moiseen lehtensä palstoilla? Tosin lehtien yleisönosastot ovat kärsineet inflaation, kun raivoaminen ja haukkuminen ovat siirtyneet nettiin. Sinänsä maailma ei ole muuttunut yhtään vähemmän konservatiivisemmaksi kuin 70-luvulla, kohteet ovat vain vaihtuneet ja huumori kadonnut.


Mutta kun tässä itse aloittelen toimittajan uraa, niin toiveena olisi, että itse voisi laittaa likoon itseni yhtä paljon kuin Ennala. Tosin en tiedä, onko sellainen enää edes mahdollista. Jossain Journalisti-lehden numerossa itse asiassa moitittiin toimittajia, jotka laittoivat myös itsensä peliin jutuissaan.


Niin on objektiiviseksi mennyt maailma, että kirjoittaa kai täytyisi vain sillä hyväksytyllä subjektiivisen siloitellulla tavalla.






 

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Silloin kun taika tuli mustavalkoisista kuvista


Vanhoja suomalaisia elokuvia katsellessa tulee usein kiusallinen olo. Ne ovat valtaosin huonoja. Niitä ei taatusti aikanaan tarkoitettukaan taide-elokuviksi, mutta jonkin verran elokuva-alaa opiskelleena löydän niistä puutteita runsaasti. Kiire ja olemattomat näkökulmat näkyvät niissä samalla tavalla kuin monessa työssä tänä päivänäkin.


Mutta jotain hyvää vanhoissa suomalaisissa elokuvissa on. Näyttelijät. He ovat aivan eri luokkaa kuin näyttelijät parina viime vuosikymmenenä, jolloin taianomainen näyttely on ollut vain muutaman näyttelijän ja näyttelijättären harteilla.


Vanhasta kaartista legendoja sen sijaan löytyy. Pateettisimmillakin he saivat itsestään irti itsensä näköisen kuvan, joka säilyy. On todettava, että tämän päivän näyttelijöiden taianomaisuutta syö heidän halunsa olla julkisuudessa muissakin kuin ammatillisissa merkeissä. Jokainenhan meistä tietää, että mitä vähemmän tiedämme jostain ihmisestä, sitä salaperäisemmäksi ja kiehtovammaksi hän meille muuttuu.


Vähänkin suomalaista elokuvahistoriaa tunteville mieleen tulevat näyttelijöistä ja näyttelijättäristä Tauno Palo, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo, Leif Wager, Eeva-Kaarina Volanen sekä tietenkin diivojen diiva Ella Eronen, jonka dramaattisuus elokuvassa on liikaa jo minullekin. Kukapa ei tuntisi myöskään Siiri Angerkoskea iänikuisista piian rooleista tai Aku Korhosta ja Leo Jokelaa komediarooleistaan.


Valitettavasti monet näyttelijät joutuivat tai halusivat näytellä elokuvissa liian isosti ja teatterimaisesti. Välillä jo koomisen dramaattisesti. Kaikki ohjaajat eivät tajunneet pelkän kuvan voimaa, vaikka lähikuvia tähtiensä kasvoista suosivatkin. Patetia sai liikaa alaa.


Hiljattain luin Tauno Palon elämäkerran ja miehen työtahti oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan ennen sotia ja sotien jälkeen suorastaan järkyttävä. Palo näytteli keskimäärin neljässä viidessä elokuvassa vuosittain. Tuon ajan elokuvat kuvattiin nopeasti, mutta kun listaan liittää Taunon uran Kansallisteatterissa ei voi kun kumartaa nöyrästi miehelle, että mies selvisi tuollaisesta määrästä työtä, jota ei voi jättää tehtaan narikkaan. 


Luulisi, että tuollainen työtahti olisi tehnyt mulkun miehestä kuin miehestä, mutta ei. Tauno Palo tunnettiin ystävällisenä, nöyränä ja auttavaisena miehenä, jota harva jäi muistelemaan pahalla. Palossa oli jotain käsittämätöntä vetovoimaa, joka välittyy yhä tänä päivänä muuten usein heikoista elokuvista. Samoin vietiin Palon kunnia radikaalille 60-luvulle tullessa. Palo kun edusti uuden aallon tekijöille vanhaa maailmaa, jota vastaan piti taistella. Rooleja ei enää tippunut ja Palokin lopulta väsyi jääden eläkkeelle Kansallisteatteristakin 70-luvulla.


Eivät kaikki vanhat suomalaiset elokuvat ole surkeita. Jos jotkut pitäisi todella huonoina erään Pulttibois -sarjan kriitikkovitsin sanoin mainita, näiden todella huonojen täytyisi olla sotilasfarssit. Ne ovat typeryyden huippuja, joita jopa itse tekijät ovat kartelleet niiden valmistumisen jälkeen. Mutta kansa ilmeisesti piti niistä ja se oikeuttaa niiden olemassaolon. Samoin pohjanoteerauksia olivat suurten elokuvayhtiöiden kuolinkouristuksissa tehdyt "musikaalit" 60-luvun alussa.



Hyvinä elokuvina mainitsisin pääosan Matti Kassilan tuotannosta. Valentin Vaala ei myöskään parhaimmillaan tehnyt lainkaan huonoja elokuvia. Edvin Laine oli messevä elokuvaohjaaja hyvän aiheen sattuessa kohdalle. Teuvo Tulion elokuvat olivat myös omanlaisiaan ja minun mielestäni ansaitsevat paikkansa historiassa.


Yksittäisinä elokuvina nostaisin joitakin erinomaisina. Edvin Laineen Tuntematon sotilas, Matti Kassilan komisario Palmut sekä edelleen toimiva komedia Hilman päivät. Vaalalta mainitsisin hänen Niskavuori-filmatisoinnit. Muitakin hyviä on.





maanantai 19. heinäkuuta 2010

Helteen tulkitsemattomat puolet


Viime viikot olemme saaneet nauttia tai kärsiä ennätyksellisistä helteistä. Näkökulma riippuu kokijasta. Nykyisinhän jokaisen vuoden pakkaset, sateet ja helteet ovat aina ennätyksellisiä.


Kansa on jakautunut kahtia, politiikka ei siihen pystynyt, mutta helteet pystyivät. Toinen osa kansasta rakastaa helteitä ja toinen vihaa.


Minä kuulun jälkimmäisiin, en näe päälle kolmekymmenen asteen hiostavassa helteessä mitään nautittavaa. En voi lukea, kirjoittaa, en ajatella. Vain hellettä.



Helpotusta tuo ainoastaan pulahdus järveen, mutta sekään ei onnistu kaupungissa, sillä en halua tunkea itseäni ja pömppömahaani edustuskelpoisien ihmisten uimarannoille. Yritin pakoa maalle Savoon, mutta siellä oli vielä kuumempi kuin etelässä. Siellä sentään pystyi tepastelemaan kuin saksalaisturisti konsanaan. Mahdollisimman vähissä vaatteissa.



Helteestä ei saisi edes valittaa, sillä Suomessahan on kuulemma valtaosan vuodesta kylmää. Tai siis ensimmäisen kerran vuosikymmeneen oli tänä vuonna.


Vaikka kärsimyksen kyynelet silmissä löytyy silti ihmisiä kommentoimaan lehtiin helteiden ihanuutta rantojen bikinityttösten lomaan. Kaikkein raivostuttavimpia ovat helteen ihanuus -mantraa hokevat tv-juontajat ja metereologit. Nyt kun helle on jatkunut jo kauan löytyy heidän sanoistaakin jo onneksi epäilystä.


Säässä/helteessä on sentään se hyvä puoli, että sää lienee viimeinen asia, joka yhdistää Suomen kansaa. Kaikki kun sen joutuvat omalla tavallaan kokemaan. 


maanantai 12. heinäkuuta 2010

Paluu Korkeasaareen


Viime vuosina olen ottanut takaisin asioita, jotka ovat jääneet tekemättä. Tänään kävin Korkeasaaressa käyttäen hyväksi enon "velvollisuuksiani". Täytyyhän taaperoikäisen E:n Korkeasaareen päästä samoin kuin kahden sisareni.



Taapero E:tä kiinnosti tosin  kävyt ja kivet enimmäkseen, mutta itsestäni oli kiva päivittää Korkeasaari-tietous yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen.


Eipä siellä mitään suurempia mullistuksia ollut tapahtanut. Pidin uusista teemataloista, kuten Amazonia-talosta. Mutta mitäpä sitä vanhaa muuttamaan aina väkisin. 



Tämä vanha karhulinna muistuttaa, mitä eläintarhat ovat miltei vuosisata sitten olleet.



Kaikki eläimet lymyilivät hellettä paossa. Tätä ahmaa en olisi huomannut, ellei ahma-aitauksessa olisi ollut ahma-vartti ja innokas biologi opastamassa.



Tässä poseeraa keisaritamariini Amazonia-talossa.



Nämä kääpiömangustit ovat ultrasöpöjä.



Naakka vaanii kahvilan asiakkaita.



Jäätelö pelastaa kuumuudelta.



Mitä olisi Korkeasaari ilman riikinkukkoja. Tämä on hiukan rähjäistä mallia. Soidinaika taitaa olla ohi.



Aikamme suurimpia kaupunkiuhkia kanien lisäksi: valkoposkihanhet.



Visentit ottavat rennosti.



Vaippapaviaanit meinattiin laittaa kylmäksi jokunen vuosi sitten. Nyt ne lymyävät vain varjossa sisällä.



Helsinkiä Korkeasaaren näkökulmasta.



Metsäpeuralla pitää kiirettä.



Täällä ollaan imetyspuuhissa.



Tässä se nyt sanottiin vielä meille.



Hyvästit Helsingille taas nyt sitten.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Milloin karisma valui kartalta?


Jokainen ihminen haluaisi olla muitten ihmisten pitämä persoona, vaikka muuta väittäisikin. Jos jotain ihminen on vailla, niin hyväksyntää ja ihailua. Kaikkien ei tarvitse olla supertähtiä, mutta tunnustusta omasta persoonastaan kaipaa jokainen. Että on hyvä sellaisena kuin on.


Mutta kuten tiedämme, osa meistä ihmisistä ei ole lainkaan tyytyväinen itseensä. Moni haluaisi olla jotain muuta kuin on. Tuota ongelmaa ei yhtään helpota aikamme julkkiskultti että sisäänrakennetut vaatimukset siitä, millaiselta pitäisi näyttää, miten käyttäytyä ja millaista elämää elää.


Kaikesta huolimatta kirjastosta käsiini sattui kirja, joka lupasi kertoa, miten luoda itsestään säteilevämpi persoona eli suomeksi, miten tehdä itsestään karismaattisempi persoona. En ole yhtään valaistuneempi, mutta varsinaisesti tällaisissa itsekasvatuskirjoissa ei ole mitään pahaa. On suotavaakin, että jokainen ihminen haluaa kehittää persoonansa.


Usein sanotaan, että karismaa, joko on tai ei ole ihmisellä. Näin onkin. Jotkut tuntuvat syntyneen karismaa sisällään ja jo lapsuudenkuvista näkee, että tästä kaverista tulee vielä jotain. Toiset taas vain saavat karisman vallan, rahan tai muun tietä tasoittavan asian avulla. Jo se, että on julkkis riittää joillekin karisman tuojaksi. On myös todennäköisempää, että julkisuuteen päätyy karismaattinen henkilö kuin seinätapettihenkilö. Ja siksi kai julkisuutta halutaan, että eroittautuisi karismattomien massasta.


Karismaattisina pidetään tänä päivänä henkilöitä, jotka ovat läpeensä itsekkäitä. Mitä kovempi hinku talloa ja vähätellä muita, niin sitä enemmän sinussa on kuulemma karismaa. Ja hänet todennäköisesti valitaan Vuoden vaikuttajaksi. Tänä päivänä kaikkien pitäisi olla erikoisia persoonia ja valloittaa muut ihmiset sekä vähätellä niitä ihmisiä, jotka haluavat elää tavallista elämää ja ajatella tavallisia asioita tavallisessa maailmassa.


Minua ovat säväyttäneet pysyvästi karismallaan henkilöt, joiden elämä perustuu/perustui yhteiskunnan sekä toisten ihmisten auttamiselle. Eli nuo paremman maailman luojat. Sellaiset ihmiset, jotka antavat toivoa ja joiden puheet säväyttävät jopa vuosikymmenien päästä. Esimerkiksi Nelson Mandelan anteeksiannon ja yhdessä rakentamisen sanoma tekee hänestä jo minulle karismaattisen.


Poikkeusaikojen poliitikoissa on useimmiten ollutkin runsaasti karismaa. Samaa ei voi sanoa tämän päivän poliitikoista. Tällä hetkellä Suomea johtavista poliitikoista en saa mieleeni yhtään edes karismaa lähentelevää poliitikkoa. En tosin löydä sellaista muiltakaan aloilta tämän päivän Suomesta. Jopa värikkäät yritysjohtajat korvataan tylsillä vastineillaan.


Aikamme ei suosi karismaattisia henkilöitä. Mahdollisimman kuiva varman päälle pelaaja on parasta. Olisi vaikea kuvitella esimerkiksi Winston Churchillia shamppanjaa naukkailemaan ja sikaria tupruttelemaan puhkisliipattuja poliitikonnulikkoja vastaan. Tai Paasikiveä murahtelemaan herkkähipiäisille ministereille.


Karisman olisi luullut muuntuvan ajan mukana, mutta jonnekin matkan varrelle se on varsinkin 2000-luvulla jäänyt. Enää toistetaan ulkoa opittuja mukasävähdyttäviä lauseita ulkoa opitulla käytöksellä ja ulkonäöllä. Varman päälle.


Useimmiten karisma-sanan kuulen tänä päivänä, kun on kyse kaatajapastoreista ja huijareista ylipäätään. Tämähän on karisma-sanan törkeää väärinkäyttöä, sillä karismaa tulisi käyttää aina vain hyvään. Vaikka nämäkin henkilöt kai luulevat tekevänsä hyvää niin kuin kaikki muutkin, kunhan saavat omansa pois. 


PS. Joskus tulee mieleen, että Suomi on häkellyttävän kateellisten ihmisten maa. Hiljattain poismennyt Tommy Tabermann ei tunnu saavan tiettyjen kirjallisten piirien arvostusta edes kuolemansa jälkeen. Aika toki näyttää, mikä on merkittävää taidetta pidemmän päälle ja mikä ei, mutta taiteella on arvonsa tässä ja nytkin ihmisille. Tommy on koskettanut ihmisiä ja se on tärkeintä. En tiedä, onko Parnassossa ja muissa kirjallisuuslehdissä julkaistut runot automaattisesti sen arvokkaampia kuin Tommyn runot.


PS.PS. Yhä edelleen en jaksa käsittää, miksi homoudesta, lesboudesta tai heteroista tehdään niin suuri numero. Mitä merkitystä ihmisten seksuaalisuudella loppujen lopuksi on kenellekään muulle kuin ko. ihmiselle itselleen. Jokainen ryhmä seksuaalisuudestaan tuntuu silti meteliä pitävän. Eikö mikään muu määritä ihmistä kuin se, kenen kanssa hän makaa.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Tepastelua Porvoossa


Porvoo on Suomen kauneimpia kaupunkeja Naantalin kanssa. Ikävä vain, että Porvoo on komeillut otsikoissa negatiivisten asioiden tiimoilta. On surkeaa taloutta ja kirkonpolttajaa.


Tosin jos Porvoon vanhan kaupungin korkeaa hintatasoa ajattelee, niin rahat eivät taida sitten valua kaupungin kassaan kuitenkaan. Mutta kuntien kassathan ovat tunnetusti pohjattomat.



Viimeksi Porvoosta kuulimme tämän mäkkäriampumisen, joka kuvastaa suomalaisten henkirikosten sattumanvaraisuutta ja järjettömyyttä. Ihmiselämä on hiuksen hieno. Hetken saatat olla elossa elämäsi voimissa, mutta sitten hetken päästä jo kuollut.


Kaikesta huolimatta teimme päiväretken Porvooseen alkuviikosta, mäkkäri tulee onneksi kierrettyä muutenkin kaukaa. Eikä minua edes kiinnostaisi lähteä minnekään "murhaturistiksi".



Ja kuuma muuten oli.


Tässä kuvia.



Tämä on näitä klassisia Porvoo-näkymiä.



Vähän näyttää Porvoonjoki olevan matalalla.



Tässä asusteli Aleksanteri I Porvoon valtiopäivien aikana silloin kauan, kauan sitten.



Porvoostakin löytää vähemmän esteettisiä näkymiä kun oikein etsii.



Tuo mäki se jo ottaa kunnon päälle vanhaa ihmistä... maanantai-tiistaiyön mäkkäriampumisten jälkeen tv-kuvausryhmät olivat ehtineet jo tiistaiaamupäivällä kirkon ympärille janoamaan tavishaastatteluja ampumisista.



Näihin Porvoon vanhan kaupungin pikkukatuihin en kyllästy koskaan.



Vanhat rautatierakennukset kuuluvat aina suosikkeihini.



Toripäivä.



Saviset Etelä-Suomen joet ovat minusta kauniita. Kuten Porvoonjoki.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Jääkin palaa liekillä


Viime aikoina olen lueskellut Hannu Mäkelän koostamia ja Tammen julkaisemia L. Onervan valittuja runoja nimeltään Liekkisydän.  Minulla oli kovat odotukset kirjalta käytyäni L. Onervan näyttelyssä Ateneumissa. Täysin kirja ei ehkä huutooni vastannut ja puoli välissä meinasin jättää kirjan kesken.


Runomitta ja samat aiheet kävivät jo ahdistaviksi, mutta kun pääsin noista riitasoinnuista eroon, runot toimivat. Sinänsä olen aina kunnioittanut niitä runoilijoita, jotka osaavat ylipäätään kirjoittaa riimitelleen runomitassa. Se vaatii kirjoittajalta paljon, tosin monesti riimirunojen aiheet ja jopa sanat toistavat toisiaan. Niin Onervallakin.



Mutta parhaimmillaan hän oli hyvä runoilija ja eikä muuten koskaan siirtynyt kirjoittamaan mitatonta modernia runoutta. Julkaisijaa runoille ei löytynytkään sitten viimeisen kokoelman 1952. Aika ja kieli olivat muuttuneet Onervan kulta-ajoista jo liian kauaksi.


Loppujen lopuksi meillä kaikilla enemmän tai vähemmän mainetta saaneilla runoilijoilla on samat aiheet, joista ammennamme. Joskus onnistumme, useimmiten epäonnistumme. Onerva itse kuvaa näin tunnetta runossaan "Miksi?", "Ma tunnen auringon ja ankeen sään. Siis miksi murheen laulajaksi jään?"



Ehkä Onervan elämä yksinkertaisesti täyttivät suru, ahdistus ja ulkopuolisuus sekä menetetyt mahdollisuudet, sellaisen vaikutelman runoista saa. Onerva ei tuntunut saavan elämästään onnea irti, jokin esti häntä, vaikka kaikki olisikin ollut hetkittäin hyvin. Tuollaiseen tunteeseen on helppo takertua lähes sata vuotta runon kirjoittamisen jälkeenkin.



Taiteilijan kärsimys on vaikeaa ulkopuoliselle käsittää, se on niin henkilökohtaista, eikä järkevään ajatteluun sidonnaista. Edes maine ei tuota ulkopuolisuuden ja surun tunnetta lievitä, Onervakin kun sai jo elinaikanaan mainetta, joskin jäi ajan hengen mukaisesti miesrunoilijoiden varjoon.



Runoilijat pitävät kohtalonuskosta, niin Onervakin runossaan "Credo", "Ei mikään haivu hukkaan, mi tehtiin, kärsittiin, mi vaipui elon virtaan tai särkyi säveliin: sen täytyi olla niin." Itse näkisin tässä jo shakespearemaista ilmaisua. Montaa suoraa rakkausrunoa Onervan valituista runoista on vaikea löytää. Yksi sentään nimeltään "Sinulle", jonka loppu ei lupaa rakkaudelle hyvää "Olen luonasi sun, olen omasi sun: jääneito kraatterin sammutetun."



Jo varsin nuorena alle kuusikymmentävuotiaana Onerva kirjoitti itsestään jo niin, kun hänen elämänsä olisi ohitse. Minusta Onerva oli runoissaan myös vahvimmillaan noina elämänsä aikoina, joihin toki liittyi paljon kärsimystä. Kaikesta huolimatta Onerva ei missään vaiheessa luopunut sydämensä palosta, liekkisydämestä. Harvemmin runoilijat liekki- tai jääsydämistään luopuvatkaan. He rakastavat ja vihaavat itseään suunnattomasti samaan aikaan.



Ja meille jälkipolville runon voima piilee onneksi siinä, että eri ihmiset käsittävät runot eri tavalla. Näin on käynyt omien runojenikin kohdalla.


Koska Onervasta on mahdotonta löytää julkaisuvapaata kuvaa, niin käytän itseäni. Tässä itse olen vappuna pohtimassa syntyjä syviä. Kuva on hieman epätarkka, mutta pidän siitä, jos omasta kuvasta saa niin sanoa.



Sitten vielä häpeämätöntä mainostusta vailla mitään ikuisuusteemaa. Tässä uudet nettisivuni.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Lapsi on aina oikeassa


Tapahtui eräinä päivinä lähikaupoissa.



Pieni poika pyöräilee keskellä kauppaa, kaikesta näkee, ettei tuota poikaa kiinnostaa pätkääkään kaupan muut asiakkaat. Lopulta myyjätär hermostuu ja huomauttaa pojan äidille, ettei kaupassa saa pyöräillä. Äiti vain piipittää " No kyl mä yritin sille sanoo."



Toinen tapaus. Lastaan ostoksiani muovikassiin kaupan tiskillä, yhtäkkiä viereisessä loosissa pomppiva pikkutyttö (odottaa varmasti karkkia) nappaa minun puoleltani maitotölkin, ennen kuin ehdin mitään sanoa, niin äiti tokaisee sivummalta "ethän prinsessa ota sieltä maitotölkkiä." Juuri näinhän ne lapset oppivat käyttäytymään, kun heille puhutaan kuin lemmikkipuudelille. Mitään ei kielletä, ja niinpä he ovat yhtä kurittomia kuin lemmikkipuudelitkin tätä nykyä.


Nämä yksittäiset tapaukset tulivat mieleeni kun lukee lehdistä (lähes päivittäin) mitä erilaisimpia asioita koskien lapsia, nuoria ja eritoten heidän kasvatustaan. Mitä koulutetummaksi suomalaiset tulevat, sitä vähemmän tolkkua lasten kasvatuksessa on. Tuntuu, että jo lapsen kieltäminen on ylivoimaista. Sitähän ei saisi tehdä kullanmurulle edes päiväkodissa tai koulussa. Tosin sielläkin ovat käytössä kaikkea yliymmärtävät kasvatusmetodit.



Hulluinta on, että otsikoihin nostetaan yksittäistapaukset teippauksista ja pakkosyötöistä, kun kasvatusalan ihmiset sentään joutuvat näiden riiviöiden kanssa päivittäin tekemisiin. He kun yrittävät opettaa lapsille niitä perusasioita, joita ei kotona tunnuta enää opetettevan.


Suomesta järkevä kasvatus on häviämään päiväkodeista ja kouluista muutenkin. En ymmärrä, miksi kasvatuksesta on täytynyt tehdä korkeampaa tiedettä. Opettaminen on aivan eri asia (joka kyllä sekin voisi olla käytännönläheisempää). Mutta kasvatuksessa kyse on jostain ihan muusta kuin jokaisen lapsen jokaikisen mielihalun hyväksymisestä ja ymmärtämisestä.



Ihmetellään myös esimerkiksi, miksi kouluruokailusta säästetään. Eipä tuo ole ihme, jos yhteiskunta joutuu toteuttamaan vanhempien kaikkia mielihaluja ruokailussa, jos erityisruokavaliolle ei lääketieteellistä perustetta. Pieni lapsi kun tuskin itse osaa erityisruokaa itselleen vaatia.


Tämän sunnuntain Hesarin jutussa kerrottiin, että erilaisia kasvatustapoja on liian monta. Kaikki pitävät tietenkin omaansa parhaana ja sättivät toisia tapoja Vauvalehden keskustelupalstalla tai käyvät kritisoimassa neuvolantätiä vanhakantaisista kasvatusajatuksista. Tai sitten tukeutuvat näihin täysin.



Mutta miten olisi ihan tavallinen kasvatus. Ei lapsen pakkoharrastamista, kasvatusoppaita yms. Jos vaikka ihan kysyttäisiin neuvoa joltain sellaiselta ihmiseltä, jonka on nähnyt kasvattavan lapsiaan hyvin. Tämän kun ei tarvitse olla viranomainen, jolta voi viran vuoksi vaatia mahdottomia. Nykyisinhän trendi on muutenkin sellainen, että yhteiskunnalta vaaditaan kaikki, mutta itseltään ei mitään.


Kun seuraa tätä yhä hullummaksi muuttuvaa suomalaista kasvatustyötä mielessä käy väkisinkin, haluaako itse tällaiseen hullunmyllyyn lasta tehdä. En tosin väittäisi itse olevani yhtään sen parempi vanhempi kuin kukaan muukaan.



Mutta silmät minulla sentään on päässä nähdä, että joku on pahasti vialla. Missään muussa maassa käydessäni en ole nähnyt yhtä kurittomia lapsia kuin Suomessa.



PS. Totuuden nimissä on todettava, että onneksi poikkeuksiakin löytyy. Mikään ei ole minusta enemmän iloa tuottava näky kuin tasapainoinen, iloinen ja reipas lapsi, joka on lapsi, eikä kaikkeen tyytymätön aikuinen.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Neuvoja menneisyyden johtajalta


Viikko-pari sitten satuin katsomaan televisiosta puolivahingossa dokumentin Usan presidentistä Franklin Delano Rooseveltista, käytettäköön hänestä tästä lähtien tuttavallisempaa puhuttelumuotoa FDR. Hän johdatti Usan laman kourista 1930- ja 40-luvuilla. Siinä sivussa hän johdatti Usan toisen maailmansodan läpi, vaikka menehtyikin juuri sodan loppumisen kynnyksellä. Tämän kaikki teki lähes liikuntakyvytön poliota sairastava mies.


Mutta miksi hänestä kirjoitan johtuu  torstain ydinvoimalapäätöksestä. FDR oli nimittäin aikanaan järkyttävän radikaali mies. Hän perusti työttömiä pelastaakseen Luonnonsuojelujoukot. Nämä miehet korjasivat luonnolle aiheutettuja tuhoja, joita tuohon aikaan ja vieläkin Usassa riittää.  Projekti työllisti satoja tuhansia miehiä.



Työllisyysperustetta on käytetty perusteltaessa ydinvoimaloiden rakentamista Suomessa. Väitehän on naurettava. Tämän päivän maailmassa oman kansan työllisyyttä ei aseteta etusijalle. Eiköhän ne paljon parjatut markkinavoimat ratkaise, että Suomeen tuodaan laivalastettain Puolasta halpaa työvoimaa rakentamaan ranskalaisten heikosti suunnittelemaa ydinvoimaa.


Suomessa työttömyys on iskenyt ja tulee iskemään pahiten miehiin. Joitakin tietyömaita on valtion rahoilla perustettukin, mutta mitään yhtenäistä linjaa ei miesten työttömyysongelmiin ole keksitty. En tosin usko, että kaikki nykypäivän miehet edes raskaissa töissä luonnon helmassa tai tietyömailla edes pärjäisivät. 30- ja 40-luvuilla taipumuksia tai heikkouksia ei edes kysytty, koskapa ei ollut minkäänlaista sosiaaliturvaa.


Kuten olen aikaisemmin vaahdonnut, tämän päivän päätöksentekoa haittaa heikko konsensus. Eli kaikki tietävät, että jotain täytyisi tehdä, mutta isoja päätöksiä saadaan vietyä läpi ainoastaan, jos Etelärannassa näin halutaan. Esimerkkinä ydinvoimalapäätös.


Mutta entäs jos olisikin tehty mullistava päätös Suomessa. Olisi perustettu Luonnonsuojelujoukot Rooseveltin malliin. Istuttamaan kaadettuja metsiä, ennallistamaan soita ja jokia ja järviä. Tai olisi ryhdytty mittaviin sosiaalisiin uudistuksiin FDR:n New Dealin hengessä. Niin että kansakunta tuntisi jälleen rakentavansa yhtä maata, eikä vain joidenkin maata.


Eikö se tämäkin toisi työllisyyttä? Mutta tällainen ajattelu tuomitaan haihatteluna. Mutta onko FDR jälkimaailman silmissä haihattelija?



Eipä taida olla.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Uskolliset uskollisen luona Kulttuuritalolla


Marianne Faithfull Helsingin Kulttuuritalolla 30.6.2010.


Marianne Faithfull eli 70-luvulla pääosin narkkarin elämää, mutta on onnistunut rakentamaan itsestään kulttihahmon. Tuota kulttihahmon rakennustyötä ei ole heikentänyt heilastelu Mick Jaggerin ja hengailu muun 60-luvun rockaatelismaailman kanssa silloin kun rock oli suurta. Aatelisjuuria löytyy Faithfulilta oikeastikin ja niinpä tuo enkelinkasvoinen tyttö laitettiin 60-luvulla laulamaan herkkiä balladeita. Faithfull muuttui ja niin muuttui hänen musiikkinsakin.



Faithfullista tuli elämän kuluttama matalaääninen tulkitsija, mutta pätevä tulkitsija tulikin. Vain muutama muu laulaja, useimmiten Faithfullin tavoin tulkitsija on aidosti ollut kiinnostunut yleisöstään niillä keikoilla, joissa itse olen käynyt. Hän jopa kysyi yleisöltä mielipiteitä soundin laadusta ja patisti valomiehiä uudelleen töihin heti keikan aluksi. Valoa kun oli liikaa.


Faithfull esiintyi Kulttuuritalolla vain kitaristin ja tämän lisälaitteiden kera. Bändiä Faithfull tuskin olisi tarvinnutkaan ympärilleen. Mieleen silti hiipi, että Faithfull olisi voinut toimia paremmin jollain pienemmällä areenalla kuin Kulttuuritalo. Talo ei ollut edes täynnä, enkä ihmettele, itse näin tasan kerran mainoksen keikasta, joten siihen suhteutettuna paikalla oli yllättävän hyvin ihmisiä. Suurin osa lienee Faithfullille uskollisia. Mitään elämän raatelemia ihmisiä keikalla en nähnyt, pikemminkin keski-ikäistä ja keskiluokkaisen näköistä, joten hyvin Faithfull on sujahtanut valtavirran artistiksi. Mutta mistäpä sitä tietää, mitä ihmisten ulkokuoren alla on todella tapahtunut.


Minua on moitittu, miksen käy alle 50-vuotiaiden artistien keikoilla. Syy on selvä. Tulkitsijat paranevat vanhetessaan, vaikka eivät radikaalisti musiikillista linjaansa muuttaisi. Eikä Faithfulillakaan sitten 70-luvun lopun mitään varsinaista musiikillista räjähdystä ole tapahtunut.


Keikan musiikillinen anti oli sitä, mitä yleisö halusikin. Vanhat hitit tulivat: Broken English, Ballad of Lucy Jordan, As tears go by. Koska Faithfulilla riittää tarinoita ja hän mitä ilmeisemmin haluaa kertoa niitä, keikalla kuultiin tulkitsijalta niin vitsejä kuin analyysia musiikista. Faithfull itsekin ihmetteli, että miksi Mick Jaggerin ja Keith Richardsin  ensimmäisten joukossa yhdessä tekemistään biisistä As tears go by saattoi tulla niin aikaa kestävä biisi. Mutta sehän on sitä musiikin taikaa, vaikka kuinka hittejä hiottaisiin, niin koskaan ei tiedä, mikä biisi todella kestää aikaa.



Mutta aikaa on kestänyt kyseinen biisi, samoin on kestänyt aikaa myös Faithfull. Hänestä näkee yhä, miten kaunis hän on aikoinaan ollut, vaikka elämä tulkitsijaa on kuluttanutkin. Samoin kuin elämä kuluttaa meitäkin. Kunhan vain osaisimme jalostaa elämän voimaksemme, kuten Faithfull.



PS. Kuvia ei nyt valitettavasti ole, kun keikalla ei saanut kuvata, vaikka jotkut keikalla mauttomasti salaman kanssa kuvia räpsivätkin encore-biisin aikana.

Gadgetissa oli virhe