keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Jos kymmenentuhatta liittyy...


Jos jokin ilmiö pitäisi tästä ja edellisvuodesta valita, niin tuon ilmiön täytyisi olla ystävämme facebook. Kun käyttäjät lasketaan Suomessakin miljoonissa (luulisin), niin pakkohan tuollaisen asian on tulla jo arkipäiväiseksi. Osa elämästä on siirtynyt facebookiin, vaikka osa ihmisistä jurnuttaa facebookin vahingollisuudesta aitoihin ihmissuhteisiin.


Facebookissa on toki tolkuttomasti kaikkea turhaa, enkä suosittele siellä ketään kokopäiväisesti elämään. Mutta toisaalta facebookin kautta ihmiset pitävät yhteyttä enemmän ja useammin kuin vaikkapa soittelemalla puhumattakaan ihan tapaamisesta livenä.


Tuskin kukaan kuvittelee, että facebook säilyy ikuisesti ainakaan näin massiivisella käyttäjäkunnalla. Tai sitten säilyy, kuka tietää.


Mutta tämän pitkäksi venyneen johdannon jälkeen itse ajattelemaani asiaan. Kylä- ja yllytyshullut ovat hekin siirtyneet facebookiin. Jo legendaksi muodostunut Kaivuri-Mutanen pääsi kuin pääsikin pihakaivurillaan Hangosta Kuusamoon. Tuohon hommaan hän ryhtyi facebookin tekemänsä haasteen vuoksi, en nyt muista kuinka monta tuhatta facebookin käyttäjää piti hänen perustamaansa ryhmään liittyä.



Ja jäljittelijöitä ilmaantui tietenkin, eri asia on, saavatko kaikki enää kymmentätuhatta facebookin käyttäjää innostumaan jostain hullusta haasteesta. Julkisuutta he eivät ainakaan saa. Ideahan luonnollisesti latistuu pian.



Kuka jaksaa enää innostua alastijuoksusta Helsingin rautatieasemalla tai istumisesta kusiaispesässä. Pääasia on, ettei kukaan tapata itseään mitä hulluimmissa haasteissa.



Ei nyt tarvitaan luovaa suomalaista kylähulluutta, jota facebook on ihailtavalla tavalla kaivanut esiin.


Minkälaisia haasteita itse heittäisitte kehiin? Miten olisi vaikka seuraavat ideani? Kesyjä ovat, mutta ehkäpä teiltä irtoaa raflaavampia.



Jos kymmenentuhatta liittyy, julistan Vantaan itsenäiseksi

Jos kymmenentuhatta liittyy, osallistun Miss Suomi -karsintoihin

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan anoa keskustapuolueen jäsenyyttä

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan pussata eduskunnan vahtimestaria turvatarkastuksessa

Jos kymmenentuhatta liittyy, muutan sukunimeni von Pesoseksi

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan mennä armeijaan uudestaan alokkaaksi

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan olla vilkuilematta kesäkaduilla

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan hankkia elämäni ensimmäisen liituraitapuvun

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan puhua vuoden kirjakieltä

Jos kymmenentuhatta liittyy, lupaan juoda vain kevytolutta


----------------------


Tässä myös blogivinkki western-elokuvien ystäville.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Juhannuksena kuuluu kuolla


Luulisi, että juhannuksen, jos minkä, kuuluisi olla ilon juhla. Sitähän se ei ole, mikäli katsoo uutisointia. Tärkeintä tuntuvat olevan kuolintilastot, onnettomuudet, tuska, suru ja kaikki muu kurjuus. Räikeän mustasta juhannusuutisoinnista on tullut perinne, jota kukaan ei halua katkaista, kun ei keksitä muuta.


Eikä edes muisteta muita tapoja kirjoittaa juhannuksesta.



Joskus kun muillakin asioilla, kun kurjuudella oli mediassa vielä merkitystä, löysi juttuja hullunkurisista juhannustaiosta ja muusta mieltä ylentävästä. Nyt juttujen ainoa ydin on, että tänä juhannuksena kuoli ihmisiä kuin minään vuonna aikaisemmin.


Ihmetellään, että mistä onnettomuudet johtuvat. Sitten taivastellaan, että miksi ihmiset juovat enemmän, mutta minkäänlaisia ratkaisuja ongelmiin ei esitetä. Joskaan niin isoon ongelmaan kuin alkoholin käyttö Suomessa on, ei ole olemassakaan patenttiratkaisuja.



Todellisuudessa Suomessa keskitytään lähinnä tupakoitsijoiden jahtaamiseen, sillä ongelma on helpommin yksilöitävissä, vaikka ei sitä ole vaikea huomata juomisongelmiakaan kauppojen kaljahyllyvuorten vierellä juhannuksen aikoihin.


Onko kukaan edes tutkinut, tapahtuuko juhannuksena sen enempää onnettomuuksia kuin muina aikoina kun alkoholia tissutellaan pidempiä aikoja.


PS.Hankkikaan nyt hyvät ihmiset ne maalikamerat jalkapallon MM-kisoihin, niin loppuu vinkuna maaleista. Sama keskustelu käydään yleensä kaikkien jalkapallon arvokisojen aikana, kun erotuomariraukat pidetään väkisin vanhassa ajassa, vaikka laitteita oikeudenmukaisiin tuomioihin olisi tarjolla.



Mitä ne korvanapit niillä tuomareilla tekee, jos ne ei sieltä neuvoja edes saa. Vaan jutustelevatko mukavia kavereiden kanssa niillä?



Luulisi, että upporikasta ja kisoilla rahastavaa FIFAA kiinnostaisi tällainenkin asia joskus.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Etsitään parhainta/pahinta kesäbiisiä


Tiedämme, että vääryydet eivät maailmasta lopu kesälläkään. Niiden uutisointi kylläkin radikaalisti vähenee. Ovathan poliitikot ja muutkin vallanpitäjät lomilla. Kunnianhimoiset kesätoimittajaraukat joutuvatkin kirjoittamaan vallan muista aiheista. Kesällä kirjoitetaan kivoista asioista, niin ja, varsin tutuista aiheista. Lyhyesti voisi asian muotoilla suurin piirtein näin: seksi ja siihen liittyvät tutkimukset, bikinibeibit, hyttyset, makkara, mökit ja vielä kerran seksi ja kesäkissat ja -kollit.



Mutta nyt julistan kilpailun ihan muusta. Etsin kaikkien aikojen parasta kesäbiisiä. Aivan kuten muussa uutisoinnissa, kesäbiiseissäkään laatu ei korvaa määrää ja syvällinen tulkinta noloa kokonaiskuvaa. Tärkeintä on, ettei tarvitse ajatella. Vaikka nämä ovat kotimaisia, niin ulkomaisiakin saa ehdottaa.


Tässä vinkkejä näin alkuun ja samalla toivottelen hyvää juhannusta.

















tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kymmenen vuoden elämä


Eilen päättyi lähes kymmenen vuoden jakso elämässäni, sillä minulla oli viimeinen työpäivä työssäni tiedottajana. Tuntemuksia en osaa yksilöidä. Välillä ei tunnu miltään, sitten haikealta ja sitten taas helpottuneelta. Moni viimeisinä työpäivinä kysyi, että "miltä nyt tuntuu ja oletko laskenut päiviä?". No, päiviä en laskenut ja tuntemuksista kerroin jo. Joskus aiemmin vertasin pitkän työsuhteen päättymistä pitkän ihmissuhteen päättymiseen. Kaikki samat tuntemukset lienen käynyt läpi.


Loppujen lopuksi itselleni ei jäänyt mitään hampaankoloon alun tunnekuohujen jälkeen. Toivottavasti ei kenelläkään minuakaan kohtaan, vaikka myönnän olevani välillä ärsyttävä besserwisser ja pessimisti. Monet tulevaisuuden toimeksiantajistani olen tavannut entisen työnantajani kautta ja entinen työnantajani lienee myös yksi tulevaisuuden toimeksiantajistani.



Minulle järjestettiin kuin järjestettiin pienimuotoinen läksiäistilaisuus, vaikka suhtauduin ajatukseen aluksi nihkeästi. Tilaisuus oli ihan lämminhenkinen. Ei liikaa puheita, sillä muuten läksiäistilaisuudet muuttuvat helposti muistotilaisuuksiksi. Itsekin yritin piipittää läksiäispuhetta. Ja jotain suustani sainkin ulos. Mielummin kuitenkin kirjoitan.


Tässä muistojen kuvakavalkadi.


 


Lahjaksi sain muun muassa päivitetyn version kuvakkeestani.



Kyllähän runoilijalla täytyy olla villabaskeri ja huivikin.



Tämän kuvan nappasin viraston käytävältä. Tämä kukka kukkii kuulemma vain kerran vuodessa, sillä eivätkö ne virastot olekin kuivia paikkoja.



Vantaa täytti elämäni kymmenen vuoden ajan ja varmaan jatkossakin.



Työhuoneeni ovi. Huomatkaa, että olen yötä päivää käytettävissä oleva apina.



Tässä työhuoneeni jo riisutussa asussaan.



Kuluikohan tämäkin nojatuoli lukemattomista kahvitunneistani? Ihmisten mielestähän ne virkamiehet eivät muuta teekään.




Vähemmän miellyttävä pyöränsäilytyspaikka.



Peltolantori Tikkurilassa on aika kuollut, mutta on siellä sentään kesäisin elämää.



Täällä kävin naurattamassa R-kioskin tyttöjä.



Kaikki vähänkin vanhemmat parkkihallit ovat järkyttävän ankeita.



Tällaiset maisemat lankesivat työhuoneestani.



Auringonkukankin sain.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Tilastoja ja kuva vuosien takaa


Google tarjoaa meille monenlaista.  Yksi Googlen mielenkiintoisista värkeistä on tilastointityökalu Analytics. Olen käyttänyt sitä maaliskuusta 2009. Tässä hieman tilastoja blogini osalta.



Blogiini on tehty noin 19 000 käyntiä ja yksittäisiä käyntejä noin 13 000. Eri postauksissa on käyty noin 36 000 kertaa. Keskimäärin blogissani on viihdytty minuutti ja noin puolet on päättänyt lähteä samantien. Eli kiinnostavuusarvoa voisi jotenkin kohottaa.


Ylivoimaisesti eniten on blogissani käyty Suomesta, sen jälkeen Ruotsista ja Isosta-Britanniasta. Mutta onpa blogissani käynyt jopa Ruandasta. Suomessa neljän kärki on Helsinki, Vantaa, Oulu ja Lahti. En ole siis jäänyt täysin pääkaupunkiseudun armoille.



Lähes puolet on tullut hakukoneen eli Googlen kautta. Eniten on haettu hakusanoilla Esa Pesonen ja Esa Pesonen blogi. Eli ei ole eksytty täysin summittaisena. Tuosta Esa Pesosesta ei tietysti tiedä, onko haettu alunperin muita Esa Pesosia. Anette Latva-Piikkilä -fanit ovat myös löytäneet sivuilleni. Ilmeisesti olen kirjoittanut jossain vaiheessa hänestä. Muilta sivuilta sivuilleni on tultueniten Vuodatus.netin kautta sekä omien kotisivujeni. Facebook on myös kovassa nousussa.



Suosituimmaksi postauksekseni on osoittaunut Pieni mies isossa maailmassa, Kirjailijakierroksella Helsingissä, Kent Hartwall-areenalla ja PMMP Tavastialla. Keikka-arvioini ovat muutenkin olleet luettuja eli pitäisikö tässä sitten muuttua rock-blogiksi. Eli lähetelkää lippuja keikkajärjestäjät.

______________________


Tässä kuva minusta noin kymmenen vuoden takaa. Enpä uskoisi itsekseni. Näytän tuossa jotenkin ylimieliseltä, vaikka todennäköisemmin olen tuossakin kuvassa vain kuolemanväsynyt.



-----------------------------------


Jos teitä kiinnostaa muuten BB-julkkisten arki, niin tässä olisi linkki viime vuoden kilpailijan Iidan blogiin. Jollain kummalla tavalla tämä blogi on viihdyttävä.


----------------------------------


Suuri helpotus, että Victorian ja Danielin häät ovat ohi. Julkisuusvyörytys meni aivan liian pitkälle. Tosin joidenkin ihmisten elämässä häät tuntuvat olleen suurempi tapaus kuin omien sukulaisten häät.


-------------------------------------


Sitten vielä hieman kirjallista asiaa. Lupauduin kirjoittamaan Helsingin Pitäjän Historia -kirjasarjaan lapsuudestani ja nuoruudestani Korsossa. Vielä en oikein tiedä, mistä aloittaisi, mutta mahdollisuus on kuulemma kirjoittaa kaunokirjallisella otteella. Se saattaisi luonnistua minua parhaiten.

------------------------------------------



Syksyltä odotan lokakuuta. Osallistun nimittäin Suomen ja Venäjän väliseen kulttuurifoorumiin Hämeenlinnassa. Saa nähdä, miten käy, mutta parhaassa lykyssä minun voi olla mahdollista julkaista runojani myös Venäjällä. Se olisikin hienoa, markkinathan siellä ovat huomattavasti suuremmat kuin Suomessa.

______________


Annoin myös tässä hiljattain blogihaastattelun. Uskokaa tai älkää - pesäpallosta.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Tylsyys ja tavoiteltu tylsyys


Kepulaisten suurena tavoitteena on ollut olla Suomen tylsin puolue. Siinä he ovat epäonnistuneet surkeasti. Mikään puolue ei ole tarjonnut samanlaista dramatiikkaa ja viihdettä kuin kepu. Ilman Ilkka Kanervaa hallituskumppani kokoomuskin olisi tyystin sivussa iltapäivälehtien saalistuslistalta.


Matti Vanhanen päätti sitten itse nostaa kytkintä, vaikka avitusta olisi ollut kovasti tarjolla. Vanhanen kuten ylistämältään kentältä potkut saanut Jarmo Korhonenkin valittiin aikanaan kasvattamaan kepun keskitien politiikan valovoimaa eli tylsyyttä.


Molemmat heput osoittautuivat sitten kaikkea muuta kuin tylsiksi. Minkään muun puoluetoimiston ympärillä ei ole ollut samanlaista vilinää kuin kepun. Joutuipa eräs kepuvirkailija loikkimaan aidankin yli toimittajia karkuun.


Edelleenkään kepu ei halua olla muuta kuin tylsä. Nyt tavoitellaan uutta tylsyyttä, mutta onnistutaanko tavoitteessa? Johtoon valittiin Suomen hyväkroppaisimmaksi pääministeriksi tituuleerattu Mari Kiviniemi ja puoluesihteeriksi Se Joku Laaninen. Nähtäväksi jää, ovatko hekään niin tylsiä kuin kepulaisen pitäisi olla.


Löytyykö Kiviniemeltä salarakas vai pukeeko hän ennen vaaleja verkkosukat ja kirjoittaako Laaninen vielä puolieroottisen kepulaisomisteiseen Reginaan? Politiikka suorastaan kiehuu näinä aikoina pidäteltyä erotiikkaa.



Odotan innolla tulevaa.



Mattikaan ei pettänyt viime metreilläkään. Syy eroon paljastetaan kuulemma vuosien päästä. Olisiko luvassa salavauva?

----------------------------

Tylsäksi voisi hyvällä syyllä väittää myös käynnissä olevia Jalkapallon MM-kisoja. Ennakkosuosikkijoukkueet jäähdyttelevät ja maalinteko on ollut kiven takana. Afrikkalaisjoukkueet isäntämaa Etelä-Afrikka mukaan lukien ovat olleet pettymys. Etelä-Amerikan pienemmät joukkueet taas positiivinen yllätys.  


Tällä hetkellä tuntuu, ettei kisoista jää mitään muuta mieleen kuin ärsyttävän kuuloinen vuvuzela-torvi ja kesäkuumalla pipoon sonnustautuneet vaihtopelaajat.  Tosin kisat alkavat perinteisesti vasta pudotuspeleistä.



-----------------------------



Julkisuus kirjoittaa sosiaalityöstä usein asiakkaiden näkökulmasta. Sosiaalitieto-lehti on jo useampana vuonna järjestänyt kirjoituskilpailuja sosiaalityön ammattilaisille. Tänä vuonna kirjoitettiin köyhyydestä. Hesari kirjoitti asiasta ja homma sai siten hienolla tavalla lisäjulkisuutta. Ja haluan lisämainostaa minäkin. Kirjoituskilpailun sivuille.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Kaikkivoipaiset lapset kynän varressa


Lukusuosituksena luin Claes Anderssonin Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus -kirjan. Andersson on lähes ärsyttävän monilahjakas ihminen (psykiatri, runoilija, jazz-muusikko), eikä hänelle vaikeuksia teettänyt kirjoittamisoppaankaan kirjoittaminen. Vaikka puhuisin tämän kirjan kohdalla enemmän oppaasta kirjoittamisen ymmärtämiseen.


Anderssonin kirja eroaa edukseen useimmista kirjoittamisoppaista puhumattakaan puolivillaisista kirjoittamiskursseista, joissa kirjoittajia yritetään muokata toistensa (tai opettajansa) kaltaisiksi. Andersson kehoittaa tutkimaan kirjoittajan sisimpäänsä, eikä niinkään jakele teknisiä neuvoja, miten kirjoitetaan hyvä kirja. Tekniikan ja taidon merkitystä yhtään väheksymättä.


Claes on pääasiassa kirjoittanut runoja ja se näkyi kirjasta. Minua ei tietenkään haitannut keskittyminen lyriikkaan. Sinänsä neuvot käyvät proosaankin, tekniikka tietysti poikkeaa paljonkin.


Andersson pohti kirjassaan ylipäätään kysymystä, miten ja miksi kirjailija syntyy. Monilla kirjailijoilla on taustallaan murhetta ja tuskaa että yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä tai jätetyksi tulemista.



Hän sanoo hyviä kirjoittajia olevan paljon, mutta jos tuo vimma puuttuu, ei kukaan ryhdy niinkin ohdakkeiselle tielle kuin kirjailijankin tie on. Harvassa hommassa tulee torjutuksi yhtä usein. Toisaalta taas pelkkä vimmakaan ei riitä, jos ei omaa ääntä ei vain synny.


Oman kirjallisen äänen löytäminen on  kirjoittajille se kaikkein vaikein asia. On muistettava, että äänellä ja tyylillä on eri merkitys. Tyylin voi matkia koska tahansa, mutta ääntä ei koskaan.


Mutta aivan kuten muussakin taiteessa, kirjallisuudessa on vaikea keksiä mitään radikaalin räjähdyttävää. Aina on riesana itsesensuuri, epäilys omista taidoista ja päämääristä sekä kaikki muut itsetuntoa ja keskittymistä romuttavat tekijät. Lohduksi Andersson toteaa, että arki kannattaa valjastaa kirjoittamisen käyttöön. Tuota neuvoa olisin kaivannut viisitoista vuotta sitten. Samoin kuin Anderssonin kirjaa.



Andersson kannustaa kirjoittajia löytämään oman sisäisen kaikkivoipaisen lapsensa, jolle kaikki on mahdollista. Ja jokainen kirjoittaja tietää, että kun kynä lentää, silloin ei todellakaan ajattele, että lukeeko kukaan koskaan tätä tai löydänkö koskaan kustantajaa. Silloin kirjoittamisesta vain nauttii, kirjoitti sitä sitten ahdistuneena tai iloisena.


Yleensä kaikki kirjoittamisoppaat pyrkivät riisumaan luovan kirjoittamisen kaikesta mystiikasta, siihen lankaan Andersson ei onneksi mennyt. Sillä luovassa kirjoittamisessa on parhaimmillaan kyse taiasta.


Aivan kuten lapsi, kirjoittaja kaipaa huomiota ja aivan kuten lapsi, kirjoittaja nauttii kannustuksesta ja karsastaa kohtuutonta kritiikkiä.


.................................................



Suuri julkkisblogitestini on ollut viitseliäisyyden puitteissa jonkin aikaa tauolla, mutta tässä muutaman kirjailijan nettisivuvinkki. Koska en ole viitsinyt nähdä vaivaa, niin vinkit ovat vain nimekkäiden kirjailijoiden kotisivuja.



Tommy Tabermann
. Tabermannin sivut ovat tyylikkäät niin kuin mies itsekin. Tommyn runot ja ajatelmat hallitsevat sivuja, mikä on hieno asia. Kuvat Tommysta näyttävät olevan myös viime ajoilta, koskapa mies on kovasti laihtunut kuvissa. Itse en pidä mustasävytteisistä sivuista, mutta toisaalta mustasävytteisillä sivuilla on aina huomioarvonsa. Hienoa on, että Tommyn sivuille lukijat voivat lisätä omia runojaan. Jos joku ihminen ansaitsee sairaudestaan tervehtyä, se on Tommy Tabermann. Rakkauden lähettiläitä on aina aivan liian vähän.



Heli Laaksosen
sivujen sisääntulo on mainio. Etusivulta voi valita tien sivuille mielentilansa mukaan. Laaksonen on viehättävä ja persoonallinen nainen ja niin ovat myös hänen sivunsa. Montaa mieltä voi tietysti olla Turun (Varsinais-Suomen) murteesta, mutta sehän on Helin tavaramerkki. Itse en tosin näin tulevana yrittäjänä kertoisi sivuillani vastaavani hitaasti ja epävarmasti sähköposteihin, mutta Helillä lienee tähän varaa. Sen verran hänellä on kansansuosiota. Mutta plussaa silti kohteensa näköisistä sivuista.



Myös Katariina Sourin alias Kata Kärkkäisen sivut ovat tummasävytteiset. Harmi vain, että sivut ovat jääneet selkeästi keskeneräisiksi. Osioita puuttuu, esim. blogi. Niinkin kuvatusta ihmisestä, kun Katariina on, löytyy vain muutama kuva, eikä visuaalisuuskaan päätä huimaa kuvataitelijan sivulla.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Haaverit tapahtuvat vain siellä kaukana


Joskus aikoinaan liityin kansainväliselle BloggersUnite -sivustolle. Sen ideana on kaunista kyllä, yhdistää maailman bloggareita muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi elää. No, itse en usko, että bloggareiden mielipiteillä suurta vaikutusta on ainakaan demokraattisissa maissa, joissa kirjoittaa saa niin kuin haluaa ja mistä haluaa. Kunhan ei liiaksi kyseenalaista milloinkin pyhinä pidettynä totuuksia.


Diktatuureissa blogit taas ovat ainoa paikka, mistä oikeaa tietoa kyseisenkin maan tapahtumista saa ja myönnän joskus kadehtivani näitä diktatuurien bloggareita. Hehän ovat kansalaisoikeustaistelijoita henkensä kaupalla.


Aina silloin tällöin BloggersUnite lähettää sähköpostia, että nyt teidän kannattaisi kirjoittaa tästä ja tästä aiheesta. Viimeksi postia tuli Meksikonlahden öljyturmasta eli olisi ryhdyttävä taisteluun suuryhtiöiden ahneutta vastaan.



Kyseiseen öljyturmaan minulla ei taatusti olekaan mitään lisättävää. Tuntuu vain, että Meksikonlahden turma ei ole lähellekään saavuttanut samanlaisia otsikoita kuin esimerkiksi Alaskan öljytankkeriturma nyt jo yli 20 vuotta sitten. Olisivatko megaluokan öljyturmat menettäneet osittain jo uutisarvonsa ja kuuluvat bisneksen välttämättömään pahaan.


BP onkin hoitanut PR:n huomattavasti parempi kuin Exxon aikanaan, joka taisteli lähes 20 vuotta oikeudessa korvausten kumoamisen puolesta öljyn takia elinkeinonsa menettäneille alaskalaisille. Ja sai tahtonsa osittain läpi, maksoi mielummin tolkuttomia summia asianajajiin, kun olisi maksanut rehellisesti korvaukset suoraan onnettomuudesta kärsineille.


On oletettavaa, että BP toimii jatkossa kuten Exxon. Se tulee taatusti taistelemaan korvausten maksamista vastaan, vaikka kuten Exxonilla valvonnassa on paljastunut jo nyt puutteita. Härskeintä oli, että BP oli maksamassa sitä vastoin kyllä osinkoja omistajilleen. Öljyn vuotoa ei ole vielä edes tukittu, joten emme edes tiedä, miten täydellisesti Meksikonlahden luonto tulee tuhoutumaan. Barack Obama on jämäkästi ojentanut BP:ia, mutta kaikesta näkee, kuinka avuton poliittinen valta on suuryritysten edessä. Varsinkin Usan kaltaisessa maassa.


Suomessa suuryritysten toiminta on näpertelyä verrattuna suureen maailman, mutta jotain esimerkkejä on kyllä siitä, miten suuryritykset vievät kansan valitsemaa valtaa. Meren alle viritettävä kaasuputki meni varsin mallikkaasti maan kuin maan päätöksenteossa, sillä sitä olivat lobbaamassa raskaan sarjan poliitikot. Tietysti kansainvälisellä merialueella olevaa putkea ei voi edes yksittäinen maa kieltää, mutta toivottavaa olisi ollut, että sotien jäljiltä merenpohjassa lepäävät miinat olisi edes saatu raivattua kunnolla. En sinänsä edes putkea edes vastusta, sillä maakaasu on aina parempi vaihtoehto kuin öljy.


En tiedä, mitkä ovat maakaasun ympäristöriskit, mutta tuskin vuotava putki hyvääkään tekee. Itämeri voi niin huonosti, että sen kuntoa on vaikea enää huonommaksikaan saada, sehän on käytännössä osin jo kuollut levämeri.



Länsimaiden medioissa syy Itämeren huonoon kuntoon on pääosin ulkoistettu entisille itä-blokin maille, vaikka esim. maatalous kuormittaa iloisesti Itämerta Suomenkin toimesta edelleen. En tietenkään vähättele muiden maiden saastuttajiakaan.


Tankkeriliikennekin senkun lisääntyy Itämeressä ja lienee ajan kysymys, kun jokin haaveri tapahtuu. Ihminen on niin optimistinen olento, että kaikki haaverit tulevat sille yllätyksenä, vaikka kaikki on vedetty maksimiin suurimman mahdollisen tuoton vuoksi.



Mutta haaverithan tapahtuvat vain siellä kaukana.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Arvokkuuteen päättynyt herätyskokous


Pääsin siivellä ilmaiseksi Kaisafestin konserttiin lauantaina 12.6. Kuten aina nykyisin, liikkeelle lähtö on minulle vaikeaa, kun on kyse muusta kuin työstä. Tällä kertaa uloslähtö kannatti, vaikka ensiksi tuntui, että miksiköhän.


Kaisafestin tähtinä olivat Nina Hagen ja Grace Jones. Varsinaisesti en fanita kumpaakaan. Enkä Nina Hagenia keikan jälkeenkään, mutta Grace Jonesista on vaikea olla pitämättä. Yhteistä naisille on matala komea ääni ja oma huikea tyyli, mutta siihen yhtäläisyydet minun mielessäni jäävätkin.



Veikkaan, että moni oli tullut katsomaan Kaisafestiin takavuosien punklaulajatar Nina Hagenia, mutta punk-kansa ja mukana tulleet yritysvieraatkin, joituivat pahan kerran pettymään. Hagen on kääntynyt hiljattain uskoon ja se näkyi hänen ohjelmistostaan. Alun rujot tulkinnat gospel-standardeista vielä menivät, mutta kun loppua ei hengellisiin lauluihin tullut, alkoi olo olla kuin herätyskokouksessa, jonne on eksynyt vahingossa, vaikka odotti saavansa ehtaa rockia.



Uskoon tulemisessa ei mitään pahaa ole ja varmasti täyttää uskovat sisäisellä rauhalla, mutta uskoon tulleilla on paha tapa luulla, että koko muu maailmakin haluaa tulla uskoon. Sinänsä hengellisistä lauluistakin Hagen sai oman näköiset tulkintansa, mutta jos välispiikitkin kertoivat lähinnä Jeesuksen rakkaudesta ja jumalan voittokulusta raja tuli vastaan.


Huono esiintyjä Hagen ei ollut, mutta osa yleisöstä päätti kävellä keikalta ulos. Sateinen teltta, jossa uloskäynti muuttui märänlaiseksi ei käännytetä uusia uskovia. Suomalaiset eivät ole hurmahenkisiä ja he innostuivat loppua kohden vain Hagenin vanhoista hiteistä, varsinkin Hagenin tulkinnasta Sinatran My Way -kappaleesta. Itse pitäydyn yhä Sinatran versiossa.


Hagenin jälkeen ei oikein enää tiennyt, mitä odottaa Grace Jonesilta. Saarnamiehen tyttärenä Jones taisi kuitenkin kansan kiihotuksen toisin kuin uskonsisar Hagen. Yleisö heräsi Jonesin esityksen aikana, kun ohjelma oli selvästi etukäteen suunniteltu show, jonka keskipisteenä Jones hääri. Hagenin kohdalla taustabändikin näytti selvästi olevan epätietoinen, minkä kappaleen he soittaisivat seuraavaksi.


Minulle Jones on ollut tutumpi näyttelijänä. Muistan hänet varsinkin Kuoleman katse -bondleffan kovaluisena bondtyttönä. Yli kuusikymppinen Jones on kovassa kunnossa, harva hänen ikäisensä nainen lähtisi esittelemään pyllyään hulahula-vannetta vinhasti heiluttaen yleisölle ja saisi vielä ihailevia vihellyksiä osakseen.



Jonesilta ei  itseluottamusta puuttunut ja hän sai pidettyä yleisön näpeissään loppuun asti. Seuralaiseni kanssa jo pohdimme kotiin lähtöä Hagenin jälkeen, mutta Jones naulitsi meidät paikalleen. Jos Hagenin kohdalla tuli jo jossain vaiheessa myötähäpeän tunteita, Grace Jones palautti etunimensä mukaisesti arvokkuuden konserttiin. La vie rose -kappale tuntui minusta jo taiteelta.



Ja anteeksi kappaleen väärinkirjoitus.



Kiinnostuneille lisää kuvia keikalta löytyy kuvasivuiltani.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Vickan ja minä


Minulla ja Ruotsin prinsessa Victorialla ei luulisi olevan mitään yhteistä. Ei olekaan. Olemme silti lähes samanikäisiä. Vickan on minua päivän tai pari vanhempi tai sitten nuorempi. Vickan menee naimisiin Danielinsa kanssa, mutta minä senkun lainehdin elämäni vesissä. Vapaaehtoisesti.


Äitini haaveili, liekö lukenut liikaa rakkausromaaneja, että menisin joskus naimisiin Vickanin kanssa. Luonnollisesti tämä olisi ollut mahdotonta. Kaarle Kustaa -raukka olisi järkyttynyt entistä enemmän, jos vävypoika olisi tullut Suomesta ja vieläpä jostain Vantaan lähiöstä. Komistus-Danielkaan kun ei häntä aluksi miellyttänyt ja miksi pitäisikään, sillä uutta kuningasperhettähän Vickan leipoo.



Rehellisesti sanottuna Madde on enemmän makuuni. Anteeksi äiti ja Vickan.


Äitini kaino toive hyvistä naimakaupoista on kuitenkin jäänyt takaraivooni. Olen seurannut Vickanin elämää juorulehdistä aina kun olen ehtinyt ja jaksanut. Juorulehtien aktiivilukija kun olen. Jos omassa elämässäni on ollut laskuja niin nousujakin. Myös Vickanilla. Nyt Vickanilla menee hyvin ja niin menee minullakin, jos sen vain ymmärtäisin.


Seuratessani Vickania olen huomannut, etten ole enää kovin nuori. Vickan on vanhentunut. Sen kasvoilta on hävinnyt lapsen pyöreys ja se tuntuu kovin vakavalta. Se tietää, että sen täytyy nyt olla aikuinen ja tuottaa jälkeläisiä kuningaskunnalle. Sen nuoruuden täytyy olla ohi.


Minäkin tiedän, että minun pitäisi vakavoitua, kuten Vickanin. Liittyä elämänketjuun. Taistelen sitä vastaan, vaikka se on helvetin turhaa. En ole sen kummoisempi ihminen kuin kukaan muukaan, vaikka luulen olevani. 



Kuvittelen olevani joku ikuinen Peter Pan, vaikka tunsin olevani närkästynyt aikuinen jo kahdeksanvuotiaana lapsena. Minulla ei ole ikäkriisiä, mutta yksinkertaisesti en hyväksy vanhentuvani.


Toisin kuin Vickan, kai, minä ajattelen, mitä olisin voinut olla tai mitä minusta olisi voinut tulla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja tai lähtökohtani olisivat olleet erilaiset kuin ne olivat.  Ja toisin kuin Vickan, minun kohtaloani ei ollut ennaltamäärätty.



Vai oliko? Oliko minulla samanlaiset mahdollisuudet menestyä kuin Vickanilla?



Ei ollut.  Vaativattomimmista lähtökohdistakin käsin lähteneenä voi tuntea itsekunnioitusta, mutta itsekunnioitusta en ole elämässäni kokenut. Minulle kunnioituksen saaminen ei ole itsestäänselvyys kuten Vickanilla. Ja minulle itsekunnioituksen tunteminen on ollut vaikeaa, koska koulu- ja lapsuusvuosien sekä elämän nöyryytykset riivaavat minua yhä.



Sen olen huomannut vuosien varrella, että olen itse eksynyt polultani kerjätessäni hyväksyntää. Olen käyttäytynyt huonosti ja anteeksiantamattomastikin, koska olen ajatellut, että minulla on siihen oikeus. Siksi, koska minua ei ole hyväksytty tai rakastettu riittävästi.



Enää en hyväksyntää tai väkinäistä rakkautta kaipaa, mutta kaipaan niitä mahdollisuuksia, joita minulla olisi voinut olla, mutta joita en käyttänyt tai joita minulle ei annettu.



Kaipaan sitä, ettei elämäni olisi tarvinnut olla jatkuvaa taistelua ja todistelua, että minäkin voin olla hyvä, vaikka en käyttäydy niin kuin muut, tai että haluan eri asioita kuin muut,tai että olen hyvä, vaikken ole käynyt yliopistoja, tai että olen hyvä, vaikken osaa puhua niin kuin muut. Tai että olen hyvä, vaikka en usko samanlaiseen elämään kuin muut.



Ja sitä kaipaan, etten saanut kasvaa sellaisessa maailmassa, jossa olisin itse halunnut kasvaa. Tai sellaista maailmaa, jossa minulla olisi ollut mahdollisuus kasvaa muutenkin kuin kivuilla.



Ja ennen kaikkea kaipaan sitä maailmaa, että olisin voinut oppia rakastamaan itseäni.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Vauhtimimmi L. Onerva


Eilen kävin tutustumassa ystävien kanssa L. Onervasta ja hänen kulta-ajastaan kertovaan näyttelyyn Ateneumissa.


Kokemus taisi olla vavahduttava, sillä näyttelyn jälkeen vatsaani poltteli niin, että luulín, että tähänkö sitä jäädään. Mutta riitti sitä Onervallakin elämässään sairauskertomusta.


Niille, jotka eivät Onervaa tunne, niin tässä tulee pieni tietopakkaus kärkeen. L. Onerva oli syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kuoli 90-vuotiaana 1970. Hänet tunnetaan parhaiten kai Eino Leinon rakastettuna, mutta Onerva oli itsekin kirjailija, kriitikko, feminismin edelläkävijä ja paljon muuta.


Pidin siitä, että näyttely keskittyi Suomen kulttuurielämän kulta-aikoihin ennen itsenäistymistä 1910-lukuun. Naisen osa ei ollut tuolloin helppo missään muodossa, eikä se ollut sitä kulttuurimaailmassakaan. Onerva viis välitti, mitä muut ihmiset ajattelivat ja teki niin kuin itse halusi. Minusta Onervan näyttely oli brändätty ilmiselvästi vain naisia varten. Turhaan sillä kyllä miehetkin liittymäkohtia Onervasta löytävät.


Onneksi näyttelyssä ei väitetty, että naisen osa kulttuurimaailmassa on nykyisin yhtä vaikea kuin sata vuotta sitten, sillä sitähän se ei ole. Monet käyttäytymissäännötkin koskien naisia ovat muuttuneet sadan vuoden takaisista, joskaan eivät kaikki. Mutta avoliittossa asuvia tuskin sentään syytetään enää salavuoteudesta. Toisaalta seksin ja alkoholin käytön suhteen miehiä moralisoidaan vähemmän holtittomuudesta kuin naisia.


Onerva oli poikkeuspersoona, ei perinteisellä tavalla kaunis, mutta ilmeisen magneettinen persoona. Häneen tuppasivat Leinon lisäksi rakastumaan muutkin miehet ja myös naiset. Tuo poikkeuspersoona luonnollisesti ärsytti ja niinpä Onervakin kiikutettiin myöhemmissä vaiheessaan mielisairaalaankin. Tuota keikkaa edelsi tosin rankahko alkoholin käyttö ja muut terveysongelmat.


L. Onerva käsitteli teksteissään paljon vapauden ja sitoutumisen ristiriitaa sekä yhteiskunnan ennakkovaatimuksia vapaalle sielulle. Luulisi, että sata vuotta Onervan ajoista ihmiset saisivat tehdä mitä lystäävät, mutta eihän se niin mene. Aivan samalla tavalla ihmisten oletetaan tekevän niin kuin muutkin tekevät. Poikkeavia persoonia kauhistellaan ja taiteilijuus on yhtä kiehtovaa. Vai onko?


1910-luvulla apurahoja (jos ei ihan nytkään) ei virrannut ja taiteilijat elivät kuka milläkin. Onerva eli kritiikeillä ja muilla sanomalehtitöillä. Totuus kuitenkin on, että kulttuurielämä on muuttunut huomattavan paljon tylsemmäksi ja ennalta arvattavammaksi. Taiteilijat ovat koulutetumpia ja tuntevat arvonsa, mutta sielu puuttuu ja palo. Ulkokultaisesti osataan brändätä itsensä, mutta siihen se sitten usein jääkin.



Harmaus ylenpalttisessa värikkyydessä vaivaa aikaamme.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Jumala suojele jalkapalloa




Kuva: WikimediaCommons



Vaikka yleensä uhoan jättäväni kaikki urheilutapahtumat tv:stä väliin, niin kuin pääsääntöisesti teenkin, päätin hankkia itselleni viikonlopulla jalkapallon MM-kisatietoutta. Ostin oikein jalkapalloextran Iltasanomien mukana. Meinasi muuten mennä käsistä jo ennen kuin ehdin lukemaan, joten kiinnostusta kisoihin riittää.


Kaikesta kaivetaan ikävä ja negatiivisuus ensimmäisenä esiin. Näin teen itsekin. Jalkapallon MM-kisat järjestetään Etelä-Afrikassa. Kehitysmaata on syytetty rahan tuhlaamisesta kisoihin. Taatusti oikea mielipide, kun köyhiä maassa riittää.



Toisaalta kisat järjestetään ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella, joten näyttämisen halu eurooppalaisille on kova. Afrikan ja Euroopan välejä kun hiertävät yhä vanhat siirtomaa-ajat. Uskoisin, että afrikkalaiset joukkueet haluavat kotimantereellaan lyödä eurooppalaiset myös pelikentillä.


Ja afrikkalaiset, jos ketkä, tarvitsisivat itsetunnon kohotusta onnistuneiden kisojen ja menestyksen avittamana. Vaikka kokonaisuutena Afrikka taitaa olla piristymään päin kiinalaisten tultua mantereelle hieromaan kauppaa.


Afrikkalaisille menestystä soisi kisoissa, vaikka edellisten mm-kisojen saavutukset eivät loppuottelupaikkaa ennusta. Perinteisesti afrikkalaisilta on puuttunut turnauskestävyyttä, yksilösuorituksista taas ei ole ollut pulaa. Kotikenttäetu eteläafrikkalaisilla on mahtava. Sama yleisön tuki ajoi aikanaan eteläkorealaiset lähes mitaleille omissa kisoissaan. Toivotaan, että muutkin afrikkalaiset joukkueet saisivat lisävauhtia oman mantereen kisoista.


Afrikkalaisten joukkueiden lisäksi sydämeni sykkii Slovenian joukkueelle. Sen verran paljon ihastuin maahan käytyäni maan pääkaupungissa Ljubljanassa. Joukkueen menestysmahdollisuudet ovat ikävä kyllä olemattomat. Minä kun en tunne pelaajia juurikaan, niin minun kannatukseni joukkuetta kohtaan rajautuu siihen, pidänkö kyseisestä maasta ja sen maajoukkueesta.


Jos Slovenia ei pärjää, niin kuka voisi olla pitämättä Brasiliasta tai Englannista. Saksalaisissa ihailen heidän työmoraaliaan kentällä. Saksalaiset eivät näyttele kentällä tai romahda tappioasemassa. Peli pelataan loppuun asti. Suurena Maradona-fanina toivon myös Argentiinalle menestystä.



Hyvin voin kuvitella näiden kaikkien suurten jalkapallomaiden joukkueiden paineet. En haluaisi olla huippufutaaja, kun miljoonat odottavat maaleja ja menestystä. Samalla pitäisi tulla toimeen muiden isojen egojen kanssa samassa joukkueessa. Parhaassa lykyssä, kuten Maradonan tapauksessa, myös valmentajan ego ylittää käsitettävän rajat.


Varmaa on, että näissäkin kisoissa tapahtuu yllätyksiä. Nousee maalikuninkaita lähes tuntemattomuudesta ja joku ennakkoon suuri tähti ei saa mitään aikaiseksi. Ennakkosuosikit romahtavat ja yllättäjämaita nousee jatkopeleihin.



Ensi lauantaina koko maailma pääsee ainakin hetkeksi kurjuudestaan ja muista huolistaan eroon tv-vastaanottimilleen viidakoissa, aavikoilla, preerioilla ja napapiirillä.


Jalkapallo kun yhdistää maailman edes hetkeksi.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Yksinäinen kansakunta


Yleensä väitetään, ettei puolueita enää erota toisistaan ja että kaikkien puolueohjelmat muistuttavat toisiaan. Näin onkin, jos ohjelmia lukee pintapuolisesti. Totuus kuitenkin on, että puolueet saarnaavat vain omaa totuuttaan, jossa vain puolueen yleisesti hyväksytty mielipide on se oikea.



Siksi en ole poliittisista puolueista kotiani löytänyt. Yrityksiä on ollut.


Itse olen valinnut sellaisen tien, että olen sitoutumaton kaikista mahdollista sitoumuksista koskien yhteiskunnallista toimintaa jonkin yhteisön kautta, sillä mikä pahinta, sama yhden totuuden maailma vaivaa kansalaisjärjestöjä, ammattiyhdistysliikettä sekä kaikkea muutakin yhteiskunnallista vaikuttamistoimintaa, jonka muodostaa enemmän kuin yksi ihminen.



Ei ihme, että Suomi on sellaisessa jamassa kuin missä se on. Täällä kaikki yhteisöt ajavat vain omaa totuuttaan. Sillä tavalla ei rakenneta moniarvoista yhteiskuntaa, vaikka lähes kaikki sellaista ilmoittavatkin ajavansa.


Mitään todellista kehitystä ja muutosta ei tapahdu, sillä yhden totuuden liikkeiden takia päätökset jäävät puolivillaisiksi kaikkia miellyttäviksi sopimuksiksi. Mitään yhteishenkeä ei ole ilmennyt, edes nyt  taloudellisen kriisin aikana.


Syntyisikö kansakunnan yhteishenki edes mahdollisen sodan aikana, epäilen. Sillä eivät kansalaisetkaan tunne elävänsä yhdessä yhteisessä yhteiskunnassa, jota kaikki rakentaisivat yhteinen etu mielessään. Tuon edun nimi olisi Suomi.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Maa ihmisten jälkeen


Televisiovastaanotinta on vaikea avata, ettei sieltä virtaisi onnettomuus- tai muuta maailmanloppuohjelmaa. Mutta yksi maailmanloppuohjelma oli ylitse muiden. Tuon ohjelman nimi oli Maa ihmisten jälkeen. Se tuli muistaakseni JIMtv:sta. Siinä kuivan asiallisesti näytettiin, mitä kaupungeille ja ihmisten rakennelmille tapahtuu, kun ihmisistä aika jättää.


Luonto on aika armoton toveri. Vahvimmatkin rakennukset sortuisivat muutamassa sadassa vuodessa. Maa muuttuisi sellaiseksi, millainen se oli ihmistä ennen. Sen verran tiheästi asuttu maa on asuinkelpoisilta osilta, että vaikea sitä enää on edes kuvitella.


Ajatus on hieman pelottava. Tuntuu hieman synkeältä, jos meistä ihmisistä ei jää mitään jälkeen. Mutta ehkä tämä onkin kristillisen maailmankuvan syöttämisen tulosta meille. Luulemme, että meistä jää jotain jälkeen, vaikka olemme vain yksi osanen kaikkea. Ja katoamme aivan samalla tavalla kuin leppäkerttu. Myönnän, minun on vaikea hyväksyä silti ajatusta, ettei minusta jää mitään jäljelle, vaikka en mausoleumia itselleni kaipaa.


Meidän ihmisten alistamat eläimet taas nousisivat luomakunnan herraksi, edellyttäen että maa säilyy jälkeemme ylipäätään elinkelpoisena. Moni luulee, että rotat, torakat tai muut pikkuystävämme vallottaisivat maailman. Mutta eiväthän ne niin leveästi eläisi ihmisen jälkeen, niin kuin eivät muutkaan ihmisten enemmän tai vähemmän halutut seuralaiset.



Minun evoluutioteorian osaamisellani en osaa ennustaa, mikä laji maata ihmisen jälkeen hallitsisi. Ihmisapinoista ei ainakaan olisi pitkä matka johtoon. Toisaalta jos ihmiset hävittäisi jokin salaperäinen sairaus, tuhoaisi todennäköisesti ihmisapinatkin.



Itse suosisin valaita maailman johtoon. Niissä on jotain viisasta ja rauhallista, mitä hyvältä johtajalta edellytetään. Jos ne tekisivät vaikka taas comebackin merestä maan pinnalle.


PS. Ennen Suomessa opetettiin varakkaiden perheiden lapsille varakkaiden vanhempien toimesta, ettei vaurautta saisi näyttää yltiöpäisesti. Mikäli lehtiin on uskomista, näin ei enää ole. Pröystäily tai oikeastaan jo ökyily on arkipäivää. Jotkin isovanhemmat ostavat lastenlapsilleen ylioppilaslahjaksi jopa uusia autoja, jotta heidän olisi turvallisempi ajaa. Vauhdillahan ja muilla kuljettajan ominaisuuksilla ei ole tietenkään merkitystä. Ja niin sitä kasvaa tietoisuus, että jos jotain hankkii, niin sen eteen täytyy ansaita rahaa. Vanhojen tansseihinkin upotetaan tuhansia euroja ihan niin kuin Amerikassa highschoolissa.  Yms.yms.



Amerikka on saapunut Suomeen. Tällä kertaa pysyäkseen.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Runo huumeiden vaarallisuudesta


Luulisi, että seminaareista ei saisi luovaa innoitusta, mutta näin minulle kävi huumeiden vaaroista kertovassa seminaarissa. Kirjoitin tämän tajunnanvirtatekniikalla yksittäisistä lauseista ja sanoista. Olin siis itse ihan selvinpäin, vaikka tämän perusteella sellaista kuvaa ei saakaan.


Runo huumeiden vaarallisuudesta

Nyt on kuulunut

huolestuttavaa viestiä poliisilta.

Vaaraton luonnontuote

viekoittelee nuoria.



Kaunis kesäpäivä,

LSD,

ihminen haluaa...

hyvää oloa.



Riippuvuus alkaa lapsena,

pettymykset tietä vahvistaa.



Omat selviytymiskeinot eivät riitä:

tyttärelle juoppo mies.



Geneettisillä tekijöillä ei ole vaikutusta.

Porttiteorialla ei ole vaikutusta.



Huumeet siistimpiä: alkoholi.

Kasettisoitin kertoo:

ei ole riippuvutta.



Kaikki on kaikkien tehtävä.

Ei kerrottu.



Riippuvuus ilmenee eri tavoin.

Keskustele.

Levottomat ihmiset.



Ihmisen ruumiinavaus.

Kuulut tiettyyn maailmaan.



Runo huumausaineiden käytön vakavuudesta.



Spacecake, tummuneet piiput,

holkkiavain, harvenneet hampaat.



LSD on kadonnut.

Uusin huume on hajuton ja mauton.



Kyllästynyt eläkeläinen viittoo,

menkää jo!



Poliisi näyttää kuvaa tytöstä ennen ja nyt.

Kuollut.



Ymmärrän,

miksi en kuuntele oopperaa.

Gadgetissa oli virhe