maanantai 31. toukokuuta 2010

Aloittelevan freelancerin mietteitä


Lopetan nykyisessä työssäni julkishallinnon tiedottajana ennen juhannusta. En tiedä, olinko typerä vai hyväntahtoinen, kun päätin odottaa lähtöpäivää siihen asti, kunnes uusi tiedottaja aloittaa työpaikassani. Nyt olen aika väsynyt, mutta aion kuitenkin lomailla kesän, että voin aloittaa uuden työni edes jollain tavoin virkistyneenä, vaikka kassa hupenee.


Yhä edelleen ihmettelen, miten vierasta osalle julkishallinnon työntekijöitä yrittäjähenkisyys voi olla. Kun ilmoitin, että alan freelancer-toimittajaksi, voivottelu alkoi heti. Meinaatko tosiaan tuolla itsesi elättää? yms. yms. Luulin, että tuo itsetuntoni lyttäys jossain vaiheessa olisi hellittänyt, mutta ei. Osa jatkaa sitkeästi päivittelyään ja rivien välistä on helposti aistittavissa ivallisuutta minua ja mahdollisuuksiani kohtaan.



Niinpä itselleni on helpotus, kun tuo juhannus koittaa. Ainakin olen oman itseni herra ja sparraaja, eikä tarvitse käydä enää kahden rintaman sotaa. Tapahtui sitten, mitä tapahtui. Toki myös kannustavia kollegoita on löytynyt, osa vaikuttanut olevan jopa aidosti pahoillaan lähdöstäni. Mutta minkäs teet, jos edes itse ehdottamasi toiveet uudenlaisista hommista kaikuvat kuuroille korville. Ja tätä jatkui sentään useamman vuoden. Jossain vaiheessa asioille on vain laitettava piste, varsinkin kun kyynistymistä on ollut minussa jo selkeästi havaittavissa.



Niin, no ratkaisuni on taatusti riskaabeli, mutta niin on freelancer-toimittajan työ lähtökohtaisesti. Se asia on vain hyväksyttävä. Itse olen hyväksynyt mahdolliset vaikeudet toimeentulossa, mutta valitsen silti mielummin vapauden toteuttaa itseäni  edes jollain tavalla, mikä lienee vakituisissa työsuhteissa tänä päivänä jo haastava tavoite.



En tuomitse sellaisia ihmisiä, jotka haluavat tehdä samaa työtä kolmekymmentävuotta, koska työpaikka on varma, mutta mikä oikeus heillä on sen enempää ivailla minulle. Olen uskonut olevani jollain tavalla pidetty ihminen muutenkin kuin lähimpien työkaverieni mielestä, mutta sen olen nyt huomannut, ketkä ovat pitäneet minusta itsenäni ja ketkä vain hyötymismielessä. Mitään läksiäisiä en edes halua ja sellaisia tuskin olisi luvassakaan. Toiset lähtevät näyttävästi ja toiset vain painavat oven kiinni perässään. Minä lienen jälkimmäisiä.

--------------------------------

Viimeisten kuukausien aikana olen ollut yhteydessä tuttuihin ja tuntemattomiin. Useimmiten minulle on sentään vastattu kun olen freen töitä kysellyt. Ja valtaosa on vaikuttanut jopa kiinnostuneelta. Se luo uskoa tulevaisuuteen. Hiljattain kävin Journalistiliiton Mitä on olla Free -koulutuksessa. Suosittelen lämpimästi kaikille alalle aikoville. Laki ja verotus on monessa suhteen monimutkainen ja mutkia muutenkin matkassa ilmankin.



Nähtävästi ala kiinnostaakin, sillä Pressiklubin takahuone (luulin muuten Pressiklubia etukäteen lähes palatsiksi, mutta eihän se sellainen ollut) oli ääriään myöten täynnä. En tiedä, kuvittelevatko miehet lähtökohtaisesti tietävänsä kaiken, mutta paikalla oli vain muutama mies lisäkseni. Jos miehiä on alalla todella näin vähän suhteessa naisiin, miehisyydestä saattaa tulla jopa myyntivaltti. Mutta ei tilaisuudessa sinänsä turhan ruusuista kuvaa luotu tulevaisuudesta, mutta todettiin sentään, että paljon on itsestään kiinni.



Ja minä olen pitkästä aikaa löytämässä pantterin sieluni tai edes kotikissan.



PS. Jossain vaiheessa toimitan tänne vielä tiedottajien urasta haaveilevien eloonjäämisoppaan.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Tragedian läpileikkaus: Euroviisut




Kuva: www.eurovision.tv/EBU



Pliisut viisut, piti kirjoittamani tämän vuotisista Euroviisuista. Mutta eivät ne täysin toivottomat olleet, vaikka samat ongelmat riivaavat vuodesta toiseen.



Positiivisin kärkeen. Saksan biisi ei ollut lähellekään kisojen parhain ja laulajatar Lena väritön, mutta kuitenkin aito. Koulutytöstä euroviisuvoittajaksi puolessa vuodessa pistää esiintymiskykyiset nykynuoretkin koetukselle. Saksalaiset ovat Suomen tavoin kahlanneet niin kauan menestymättömyyden viisusuossa, joten heille voiton soikin. Todennäköisesti kun maksavatkin leikistä eniten.


Mutta muuten sama vanha peli jatkuikin ihan niin kuin ennenkin. Varsinkin itäeurooppalaiset jakoivat naapurimailleen enimmät pisteensä, vaikka viisu olisi ollut suoraan helvetistä. Seuraavana olisikin järkevää kohta kieltää lähinaapureiden äänestäminen. Pois aluepolitiikka viisuista.



Osallistujamaita on loppukilpailussakin aivan liikaa. Sitkeimmälläkin on kisojen seuraamisessa loppuun asti tekemistä, kun herkimmät romahtavat jo välierissä  tai esikatseluissa. Tänä vuonna yritin lietsoa itseäni viisuhurmokseen lukemalla kirjaa Euroviisujen historiasta, mutta silti viisut tulivat yllätyksenä. Tai no...


Mitään todellista yllätystä biisien esittäjissä tai itse biiseissä harvemmin ilmenee. Tämä tietysti on viisujen ideakin osittain, ylivedetty ja ylikaupallinen. Viime vuosina minua on häirinnyt englannin ylivalta laulukielenä. On tullut jo ikävä sitä sääntöä, että laulu pitäisi esittää jollain oman maan kansalliskielistä. Seurasin, että Euroviisujen biisien tekokin on globalisoitunut. Moni euroviisubiisi on saanut alkunsa ruotsalaistuottajien ja biisientekijöiden kynistä ja koneista.


Enimmäkseen esiintyjiksi raahataan pikkunättejä tai täysin laitettuja nuoria naisia. Kuvaavin taisi olla Armenian amatsonilaulajatar, jonka biisin kuvaus alkoi laulajattaren rinnoista, jotka eivät todellakaan piilossa muutenkaan olleet. Sitten on ne vakio kansanmusiikkivaikutteiset biisit, järkyttävän pateettiset balladit ja keskitienhardrockbändit. Yritä siinä sitten valita suosikkiasi. Kuunkuiskaajat eivät todellakaan olisi jääneet häpeään tässä joukossa.


Mutta jos jotain nyt on valittava, niin Israel, Kreikka, Ranska, Espanja ja Belgia. Kisojen paras biisi ja esittäjä oli silti viime vuoden viisuvoittaja Aleksandr Rybak. Pisteidenlaskua edeltänyt tanssimusiikkiesitys vaikutti myös minuun enemmän kuin useimmat varsinaisista kisailijoista. Melkein itsekin innostuin tanssimaan, vaikka jaloissa painoikin riehakas perjantai-ilta.


Jäin kaipaamaa myös sitä häirikköä, joka kuulemma häiritsi Espanjan esitystä. Itse en häntä kyllä huomannut ja mautonta oli turvamiesten kovat otteet tanssiesityksen aikana, jossa he viskoivat faneja pitkin poikin itse kisa-areenalla. Vaikutuksen minuun teki myös Romanian esittäjien kaksipäinen flyygeli. Siinä oli jo sellaista turhapuromaista kitschiä.


Miksi sitten katson viisuja vuodesta toiseen, jos ne kerran niin kauheita ovat. Sen kun tietäisin, pidän itseni piinaamisesta. Ja Jaana Pelkosen takia. Ihmettelen, miten hän vuodesta toiseen tsemppaa itsensä viisuhurmaan. Jotain siitä kai tarttuu meille katsojillekin.

torstai 27. toukokuuta 2010

Ruhtinaat joutuvat helvettiin


John Simonin Koneen Ruhtinas on kirja, josta ei oikein tiedä, mitä ajatella. Se ei ole lähimainkaan paras lukemani elämäkerta, mutta sen aiheessa Kone Oy:n perintöprinssin ja maailmanvalloittajan Pekka Herlinin elämässä on imua. Vaikka kirja on britin kirjoittama, on se hyvin suomalainen kirja. Surullinen tarina, jolle ei oo vertoja.



Harva on tullut ajatelleeksi Koneen hisseillä huristellessaan, että tämänkin suomalaisen menestystarinan takana on ollut syvästi onneton ihminen. Suomessa tosin menestyksen varjopuolena suodaan mielellään olevan kaikki muut mahdollset ongelmat. Vasta silloin menestys on ansaittua.


Kirja on ollut vuoden myydyimpiä ja lainatuimpia kirjoja. Uskaltaisin arvata, ettei Herlinin bisnesvalloitusten takia, ei edes hänen purjehdusmenestyksensä. Ei, syynä on sotkuinen perhe-elämä. Herlinien perhedraamassa on kaikki suomalaisen perhehelvetin ainekset. Yhden sisaruksen suosiminen perinnönjaossa, sisarusten riitaantuminen ja kaiken keskellä isän alkoholiongelma. Ja juuri tämän takia itsekin kirjan luin, mitäpä tuota kieltämään.


Kirjassa hämmensi Herlinin lasten innokkuus haukkua isäänsä. Miestä kun syytettiin epävakaaksi julmuriksi, joka ei selvää päivää nähnyt. Alkoholin käyttö päivittäin työelämässä oli menneinä vuosina muutenkin arkipäivää, joten ei ihme, jos yksi sun toinenkin poliitikko tai teollisuusmies jäi pullon vangiksi.



Emme tietenkään voi sivustaseuraajina tietää millainen mies Herlin on todellisuudessa ollut. Hänen lapsensa tietävät totuuden, mutta silti olisi toivonut, että vähän enemmän olisi kauniita muistoja löytynyt miehestä,  joka sentään onnistui luomaan keskisuuresta kotimaisesta hissitehtaasta globaalin hissijätin. Luulisi, että edes siitä miehelle olisi jotain krediittiä annettu.



Esimerkiksi Nokiahan on seurannut Koneen menestystä, vaikka sitä nyt pidetäänkin ensimmäisenä suomalaisena yrityksenä, joka breikkasi maailmalla.


Herlinistä annettiin supermiehen kuva, mutta supermiehisyys ei riittänyt kotiin asti. Rohkenen kyllä epäillä, että harva Herlinin sukupolvesta oleva mies mikään pehmoisä on ollut muuallakaan. Ja taatusti Herlinin ikäluokan miehet käyttivät runsaasti alkoholia kotioloissakin. Vaativat paljon, kannustivat vähän. Tekivät töitä perheensä eteen, mutteivat koskaan osanneet sanoa sitä perheelleen.



Mutta kun kyseessä on imperiumin luoja, kaikesta tulee suurempaa. Myös elämästä.


Kehujakin on kirjalle annettava. Nykypäivän vaalirahasotkut ovat lasten leikkiä verrattuna 60- ja 70-lukujen Hyvä Veli -järjestelmään. Itse asiassa Herlin aloitti noilla sanoilla kirjeensä Kekkoselle ja samoja sanojahan käyttivät Kepua voidelleet liikemiehet aivan hiljattain. Perinnetietoisia miehiä. Idänkaupasta vedettiin voittoja varsin härskisti, jos sattui olemaan idänkauppaa hoitavien poliitikkojen suosiossa ja muutakin rahoitusta irtosi tarvittaessa.


Herlin tosin pääsi ns. piireihin vasta varttuneella iällä, kun kunto jo huononi. Suomessa kun ei mielellään oteta ristiriitaisia persoonia ja toisintekijöitä sisäpiiriin. Edes Herlinin aikaan, vaikka tämä sentään oli vanhan teollisuussuvun vesa. 


Mutta loppujen lopuksi kyseessä on yhden miehen tragedia. Kun valta tai menestys ei riitä tuomaan onnea. Ja kun menestyksestä tulee painolasti, jota edes omat lapset eivät halua ottaa vastaan. Sehän se on usein unelma, että onnistuisi siirtämään perintöään lapsilleen. Lopulta Pekka Herlinin poika Antti Herlin tuon perinnön ottikin vastaan. Ja lupasi tv-haastattelussa, että ei koskaan painosta omaa poikaansa jatkamaan perinnettä vastentahtoisesti, kuten Pekka Herlinin isä teki Pekka Herlinille.



PS. En tiedä, mitä on ajateltava yhteiskunnasta, joka nöyryyttää hädänalaisiaan jopa Hätäkeskuksessa. Julkisuuteen tulevat tarinat törkeistä hätäkeskuspäivystäjistä lienevät jäävuoren huippu. Itse olen kuullut ja tiedän tarinoita ivallisista ja törkeistä ambulanssimiehistä, hoitajista, lääkäreistä ja ylipäätään ammattiauttajista muita palveluammatteja edes mainitsematta. Kyllä ainakin ammattiauttajan täytyy muistaa aina olevansa auttamassa ihmisiä, vaikka ihmisetkin ovatkin tätä nykyä vaativia, kiittämättömiä ja hankalia. Kaikki eivät sentään ole pahoja.


Vallalla tuntuu ylipäätään olevan jokin sairas nöyryytysten ja ilkeilyn kierrättämisen kulttuuri, jossa voittajana selviää se, joka sivaltaa kovimmin. Ihan vain varmuudeksi.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Palkitsemattomat


Presidentti Tarja Halonen on Suomen raskaimmin palkituin ihminen. Viime aikojen tulosten perusteella ihmettelen miksi. Mutta hänellä on oma kannattajajoukkonsa ja lisäksi palkitsevat tahot kaipaavat julkisuutta. Pahaksi onneksi noin sata tahoa ajattelee samaa ja harva tiedote läpäiseen enää uutiskynnyksen.


Sen verran kauan olen työskennellyt yhteisöviestinnän parissa, että kaikelaiset palkitsemiset ovat tiedottamisen peruskauraa. Niihin kun ei liity minkäänlaista ikävää ja jostain kumman syystä uutiskynnyskin tuppaa ylittymään niukkoina uutisaikoina.


Palkinnothan eivät koskaan mene niille, jotka ne ansaitsisivat. Silti ihmiset janoavat palkitsemista ja tunnustuksen saamista.  Lienen katkera, sillä ainoa palkintoni on yhä Vierumäen ala-asteen Suomi-tietokilpailusta (muistaakseni) 80-luvulta. Ja kuten arvata saattaa, en saanut sitä edes juhlallisesti koulun edessä. Joku oli hävittänyt vastauspaperini ja kun se sitten löytyi, minulle sujautettiin palkinto kaikessa hiljaisuudessa.


Palkintoja on mitä eriskummallisempia, kuten Halosenkin palkintokaappi paljastaa. Ideoidaanpa vähän. Tässä tulee nyt palkintoideoita vapaasti varastetavaksi.


Se piirinmestari, joka ei istu kulmakuppilassa ryyppäämässä

Se myyjä, joka ei huudahda sinulle "ja sulle"

Se ihminen, joka auttaa maassa makaavaa miestäkin

Se äiti/isä, joka ei ruoki perhettään einesruoalla

Se äiti/isä, joka ei pakottanut lastaan harrastuksiin

Se työnantaja, joka ei pakota työntekijää seminaareihin

Se työnantaja, joka ei puhu verkostoitumisesta

Se työnantaja, joka irtisanoi itsensä

Se opiskelija, joka ei vaadi valmistumista yli kymmenessä vuodessa

Se opiskelija, joka ei imuroi tutkimuksia netistä

Se toimistotyöntekijä, joka ei surffaile työaikana netissä

Se autokauppias, joka ei saa oloasi tuntumaan idiootilta

Se meteorologi, joka ei rakasta hellettä

Se toimittaja, jolle ihmiset ovat erilaisia

Se toimittaja, joka ei julkaise valmiita tiedotteita

Se toimittaja, joka ei kirjoita murhaajista

Se poliitikko, joka myönsi virheensä

Se poliitikko, joka uskaltaa tehdä ratkaisuja

Se isä, joka käyttää isyysvapaansa

Se perhe, joka hoitaa kaikki lapsensa kotona

Se kepulainen, joka ei solvaa etelänmetiaa

Se kokoomuslainen, joka pitää köyhistä

Se demari, joka kannattaa Erkki Tuomiojaa

Se perussuomalainen, jolla on tummahipiäinen ystävä

Se vihreä, joka vastustaa liikaa ymmärrystä

Se vassari, joka sanoo olevansa vielä vasemmistolainen

Se naapuri, joka sietää naapuriaan

Se ihminen, joka ei halua julkisuutta

Se ihminen, joka ei halua käyttää nettiä

Se ihminen, joka ei halua käyttää sosiaalista mediaa

Se verkko-operaattori, joka ei halua huijata asiakasta

Se vakuutusyhtiö, joka maksaa korvauksia

Se ihminen, joka ei halveksi heikompaansa

Se ihminen, joka ei halua korostaa itseään

Se ihminen, joka ei halua erota

Se ihminen, joka ei syytä ketään

Se ihminen, joka uskaltaa sanoa

Se ihminen, joka haluaa kuunnella



Se ihminen....

maanantai 24. toukokuuta 2010

Rakkaimmat esineet


Silloin tällöin lehdissä ja tv:ssä etsitään ihmisille rakkaimpia esineitä. Antiikkia, antiikkia -ohjelmaan raahataan mummon perintökaluja ja kirppareilta etsitään sitä löytöjen löytöä.



En ole minä sen kummempi ihminen minäkään. Minullakin on tärkeitä esineitä, joskin rakkainta ei taida olla. Hamstraan kyllä tavaraa ja jos johonkin esineeseen on sattunut syntymään tunneside, en heitä sitä pois, vaikka se menisikin rikki. Esineilläkin on oikeus eläkepäiviin. Heittäköön perikunta sitten roskiin aikanaan jupisten, että mitä se höppänä on tällaistakin hamstrannut. Tyhjät viilipurkit lupaan kuitenkin olla säilyttämättä.



Tässä joitakin tärkeitä esineitä. Muitakin on.



Tässä on kolikkovarastoni. Näinkin yksinkertaiseen vanhaan muoviseen karkkirasiaan voi kiintyä.



Televisioni. Jos kaikki muu pettää, niin televisio ei petä. Vaikka en koskaan ole edes saanut säädettyä televisiotani oikein. Uskollisesti se on silti palvellut.



Leikekirjani. Kyllästyin pitkin poikin lojuviin paperiarkistoihini ja päätin koota niitä vihdoin samaan paikkaan. Leikekirjaan pääsyllä ei ole oikein kriteerejä. Ikimuistoisen bussimatkan lippu voi päästä leikekirjaan yhtä hyvin kuin koulutodistus tai lehtijuttu.



Olkalaukku. Tämä olkis on jo täysin palvellut ja eläkkeellä. Siitä hajosi jo pohja. Vanha Marimekon olkalaukku kaivettiin esiin ja se aloitti hiljattain uuden palveluksensa. Tämän ostin muistaakseni Seppälästä vajaalla kymmenellä eurolla.



Pyjamat. Minulla on pyjamia useampia kappaleita, sillä kotioloissani hiippailen aina pyjamassa. Ilahduin kun kuulin Veikko Vennamonkin vuosia sitten pukeutuneen kotona aina pyjamaan. Samoin kuulin, että kiinalaisetkin rakastavat pyjamassa hiippailua. Ulkonakin. Olen kateellinen.


 


Runovihko. Pakkohan siitä on pitää, jos sinne kirjoittaa. Itse en ole paperilapuille kirjoittaja. Vaadin vihon.



Kalenterini. Se tosin täytyy ideoista yhtä paljon kuin tapaamisista. Sutattu yleensä täysin. En ole koskaan päässyt sisälle sähköisten kalentereiden maailmaan. Niitä kun ei pysty edes itse hallita.



Levy, jota kulloinkin kuuntelen.



Kirja, jota kulloinkin luen.



Sohva. Itse asiassa nukunkin useimmiten sohvalla. En nimittäin saa nukuttua asiallisissa ja mukavissa sängyissä.



En pidä silmälaseista, mutta pakko silmälaseja on sietää, kun ei muuten näe. Nämä lasit helähtivät rikki vappuna. Alkoholilla ei muuten ollut osuutta asiaan.



Autoni. Sen verran sitä on minussakin miestä. Jostain syystä kissat ovat viehtyneet Volkswagen Polooni. Tässä ne ovat etsiytyneet varjoon. Konepelliltäkin löytyi tassun jäljet.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Taas arvosteltiin ammattimiestä


Suomen Kuvalehti listasi jälleen ammattien arvostuksen Suomessa. Vastaajana kansa. Tutut ammatit näyttävät kärjessä keikkuvan. Ykkösenä kirurgi ja kymmenen kärki oli muutenkin erilaisten lääkäreiden ja hoitajien miehittämä. Myös suojelualan ammatit keikkuvat kärjessä, kuten palomiehet ja poliisit.


On luonnollista, että ihmiset arvostavat ammatteja, joissa ainakin pitäisi auttaa muita ihmisiä. Itse tosin olen hieman pettynyt näihin auttaja-ammatteihin viime aikoina. Minä en kyllä omassa listassani lääkäreitä enää ensimmäiseksi nostaisi, sen verran huonoja kokemuksia heidän "innokkuudestaan" olen omalta osaltani saanut. Hieman myös ihmetyttää hoitajien valittaminen siitä, ettei heidän työtään arvosteta, kun tämänkin tutkimuksen tulokset kertovat muuta.


Viimeisenä listalla komeilee tuttuun tapaan ovelta ovelle -myyjä. Onko tuota ammattikuntaa edes olemassakaan enää. Minun ovellani heitä ole koskaan näkynyt. Häntäpäästä löytyvät myös puhelinmyyjä, turkistarhaajat, automyyjät ja muut ihmisten riesaksi kokemat tai mediassa ikävässä julkisuudessa olevat ammatit.


Oma ammattini tiedottaja on myös häntäpään heikkejä. Johtuen todennäköisemmin siitä, etteivät ihmiset edes tiedä, mitä tiedottaja tekee. Mutta huonommin menee vielä esimerkiksi lehtitoimittajan arvostuksella.


Edellisen kerran Suomen Kuvalehti mittasi ammattien arvostusta kolme vuotta sitten. Nopeimmin suosiotaan ovat kasvattaneet kolmessa vuodessa proviisori ja yliluutnantti. Eli ilmeisesti joku uskoo vielä lääkkeiden jonkun parantavan ja että upseerit pelastaisivat Suomen.



Median vaikutus ihmisten mielipiteisiin on selkeä. Ahtaajien arvostus laski kolmen vuoden takaisesta oikein urakalla. Samoin kuin kansanedustajien. Nuorten mielestä kunnioitettavinta työtä oli ammattiurheilijan työ tai kiinteistönvälittäjä. Vähiten he arvostivat kirkonmiehiä.


En tiedä, mutta sen listalta näkee, että tavallista duunaria ei ensimmäisten joukossa ole, mikäli arvostusta mitataan kansan mielipiteellä.


Parhaiten suosioon pääsee, jos valitsee ammatin, jossa suojellaan, hoidetaan tai tuomitaan muita ihmisiä.

torstai 20. toukokuuta 2010

Ketkä ovat suomalaista paariaa?


Köyhät ja kerjäläiset. Harvoin ovat niin harvat aiheuttaneet niin suurta kohua kuin Romanian kerjäläiset Suomessa. He kun ovat ihan asettuneet kerjäämään kaikkiin vähänkin suurempiin kaupunkeihin.


Suomalainen köyhä on ollut verrattain ylpeä. Harvoin on häntä nähty kaduilla kerjäämässä, narkkeja ja puliukkoja toki kyllä on nähty anomassa seuraavaan annokseensa.


Päättäjille kerjäläiset ovat todellisuudessa taivaan lahja. Nyt saadaan keskittyä vääntämään kättä siitä, pitäisikö kerjääminen kieltää vai ei ja kiusalliset kuvat leipäjonoista ovat hävinneet mediasta. Kerjäläisiä kohtaan kun ei tarvitse tuntea edes myötätuntoa. Hehän keräävät rikollisille rahaa. Kotimaisia köyhiä kun taas pitäisi auttaa, mutta minkäs sille voi, jos toiset eivät ole riittävän vahvoja, eivät ole hankkineet koulutusta tai sairastuvat. Ottaisivat itseään niskasta kiinni.


Tosi-asiassa Romanian kerjäläisille löytyy aina paapojia, toisin kuin tavalliselle suomalaiselle köyhälle, jotka joutuvat leipää saadakseenkin kuuntelemaan pakollisen saarnan seurakunnan ruokajonossa. Lukekaapa vaikka asiantuntijalta leipäjonosta. Auttajia suomalaisellekin köyhälle löytyy, mutta harvemmin lain suomalla avulla, jos asiat ovat riittävän sotkussa. Ruoka-avua antavat järjestötkin ovat lähes kaikki kristillisiä, mutta ovatko köyhät?


Miehet, jotka eivät käytä väkivaltaa naisia kohtaan. Otat sä pataan -mies hätäkeskuksessa varmisti, ettei kukaan järkevä suomalainen mies kieltäydy kumppaninsa löylytyksestä. Naisen väkivallan edessä mies on käytännössä aseeton, toisin kuin nainen miehen väkivallan edessä tänä päivänä. Hänelle kyllä löytyy apua, vaikka toisin mielellään väitetään. Mies ei voi edes estää naista lyömästä pitämällä kiinni, sillä hän tietää sen etukäteen merkitsevän putkareissua ja erotilanteessa lasten menetystä.


Vuokralaiset. Tästä ei edes puhuta. Suomessa vuokralainen on aina otollinen syrjäytymisvaarassa oleva ja itse asiassa vuokratalovaltaiset alueet luokitellaan tilastoinnissa automaattisesti huono-osaisten alueeksi. Et ole mitään, jos sinulla ei ole vakituista työtä ja omaa asuntoa. Mielummin tuo talo olisi vielä rakennettava itse. Vuokria saa korottaa miten tahtoo, mutta ei siitä samanlaista mekkalaa nouse kuin asuntolainojen korkokehityksestä.


Tupakoitsijat. Tupakoinnin vastainen valistus on sinänsä kannatettavaa. Todellinen elämäntuhoaja ja perheiden hajottaja alkoholi on taas saanut jäädä rauhaan. Alkoholin pakkauskoot senkun suurenevat ja hinnat halpenevat, mutta tupakalta ei nähdä metsää puulta. Tupakoitsijat ovat turvallinen kohde purkaa kansallista vihaa. Yleensähän Suomessa kielletään mielellään, mutta tuki jää puuttumaan. Vieroitustuotteita ei edes korvaa Kela, mutta tulisiko kenelläkään mieleen jättää korvaamatta esimerkiksi ylenmääräisestä liikkumisesta johtuvien vammojen lääkkeitä. Jos tupakasta eroon pääsy olisi yksinkertaista, harva tupakkaa polttaisi.


Ylipainoiset. Jos et tupakoi tai dokaa, olet todennäköisemmin edes ylipainoinen. Se on myöskin oma vikasi, vaikka annoskoot kasvavat niin kaupoissa kuin ravintoloissa. Syöt valmisruokaa ja pikaruokaa, koska olet laiska. Lihavat kun ovat lähtökohtaisesti laiskoja. Kokemillasi pettymyksillä tai lohdun hakemisella ei ole merkitystä, sillä sinulla ei ole vain itsekuria.


Lisää paaria-kansaa?

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Suokaa rauha patsaille!


Neuvostoliitto lahjoitti ennen hajoamistaan Helsingille Maailman rauha -patsaan vuonna 1990. Patsaan nimi on  ironinen, sillä rauhassa patsas ei ole saanut olla. Mikael Jungner kumppaneineen tervasi patsaan miltei tuoreltaan ja aivan hiljattain joku yritti räjäyttää patsasta kaasupulloilla.



Joku voisi luulla, että minä, jos joku haluaisi kaikki patsaat maan tasalle. Mutta näin ei ole. Joillekin ihmisille patsaat kuvastavat sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta minusta juuri siksi patsaat täytyisi säilyttää. Että muistettaisiin, mitä on joskus ollut. Kirjat häviävät arkikäytöstä pian, mutta jos patsas säilytetään, muistavat ihmiset historiaa aivan eri tavalla. Jos vain tietävät, ketä tai mitä, tai miksi patsas jotain esittää.


Politiikkaan tai historian vääryyksiin liittyvät patsaat ovat tunteiden herättäjiä. Entisen Neuvostoliiton maista on Leninin patsaat kaadettu. Ja jos Leninin patsaita vielä löytyy, niin Stalinin tuskin. Tallinnassa seissyt soturin patsaan siirto käynnisti jopa näennäisenä syynä mellakat Tallinnassa.


Suomessa kovinta kyytiä on saanut juuri Maailman rauha -patsas. Muut ovat saaneet olla verrattain rauhassa. Aleksis Kiven patsas ja Havis Amanda ovat suorastaan kansan rakastamia. Kolmen Sepän patsaan tietävät ainakin kaikki.


Mutta löytyy niitä historiallisesti kiistanalaisia patsaita Suomestakin. Mannerheimin patsas Mannerheimintiellä Helsingissä tuskin oli valmistuessaan 60-luvun alussa sellainen koko kansan patsas, mitä se on nyt.  Osalle kansasta Mannerheim oli vielä tuolloin sorron vertauskuva.


Suurinta kritiikkiä ovat saaneet modernit patsaat, joista kohdetta ei suoranaisesti tai ollenkaan tunnista. Mutta Suomessa nyt ei mahtipontista patsasta oikein ole osattu tehdäkään. Meillä turha suurellisuus ja poseeraminen on saanut oman sanansakin - patsastelu.



Patsaiden teossa, joskin aiheiltaan yksipuolisesti, ovatkin kunnostautuneet lähinnä totalitääriset valtiot. Poliitikkopatsaat ja voitonpatsaat ovat aina riskikohteita tulevaisuutta ajatelleen, taiteilijat pysyvät suosiossa heitä kauemmin.



Kuva: WikimediaCommons

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Suomalaisen rocklyriikan historia minun sanoin


Lukemiseni tahti on ollut hiipuman päin, mutta jotain sentään. Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolta bongasin Kris Kristofferssonin levyjen lisäksi suomalaisen rocklyriikan historian.


Kyseessä ei ollut salamaoivallus vaan kaksi kirjaa. Outi Popin toimittama Mopolla Tähtiin ja Timo Forssin sekä Satu Kiiskisen toimittaman Alumiinikuun. Ensiksi mainittu kattaa rocklyriikan 60-luvulta 90-luvun alkuun ja jälkimmäinen 90-luvun.


Ensimmäisenä iski suuri harmitus. Voi että kun 00-lukukin saisi oman kirjansa. Monia uusia sanoittajia on kehiin iskeytynyt. Varsinkin naisrocklyyrikoita. Ikisuosikkini Paula Vesalan pitäisi ainakin kirjaan päästä. Mutta mikä sitten on historiaa, joidenkin mielestä ei vuoden takainen.


Miesten maailma suomalainen rocklyriikka on ollut. Ensimmäiset kirjaan päässeet naiset vasta 80-luvulta. Mutta mikä on ihailtavaa, että kirjat toimittaneet henkilöt olivat uskaltaneet ottaa kirjaan muitakin kuin ne vanhat tutut. Itse ihastuin 70-luvun lopun suomalaiseen punk-kauden rocklyriikkaan. Yhtä rohkeaa ei ole sitä ennen tai sen jälkeen kirjoitettu. Erityisesti ihastuin Mikko Saarelan teksteihin. Ja kummallista kyllä, myös Raptorin Jufo III:en tekstit upposivat.


Mutta vaikea niistä ikisuosikeistakaan on olla pitämättä. Tuomari Nurmio uppoaa aina samoin kuin Juice. Häntä tosin vaivaa ajoittain liikanäppäryys, minkä takia on mahdotonta kuunnella kuin yksi Juicen levy kerrallaan. Vähän sama vaivaa Göstä Sundqvistia. Hectorin suuruutta rocklyyrikkona en ole sisäistänyt, eikä tämä kirja minusta vieläkään Hector-fania varsinaisesti tehnyt.


Mutta kovaa työtä suomalaisessa rocklyriikassa on tehty. Alun kömpelien yritelmien jälkeen suomalaisuus löysi hyvin tiensä rockmusiikkiin. Aika harva meistä kirjoittaisi perässä Junnu Vainion tehtailemia käännösrockappaleitakaan. Rööperiin -biisi toimii yhä vuonna 2010. Rööperi kun on muutenkin in, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä Junnu Vainion ajan Rööperin kanssa. Tosin Kotkastahan se Junnukin alunperin oli.



Uutta intoa kirjoista sain rocklyriikan kirjoittamiseenkin. Hovisäveltäjäni J.I. saa taas jossain vaiheessa postia.





keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Kapina hapertuu


Kapina hapertuu.

Tulevat uudet,

jotka sanovat

sinun myyneen itsesi.

Toimintasi olleen turhaa.

Vaatimuksiesi naurettavia.



Me kaikki koemme

ylpeytemme,

joka viedään meiltä.

Myydään

uudestaan uudelleen.



Kiitos.

Sinä kapinallinen.

Helpotit elämäämme aikasi verran.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Ärsytyksen aiheita 10.5.2010


Olen kävelevä ärsytyksen aiheiden kerääjä ja taatusti myös ärsytyksen synnyttäjä. Tässä tällä hetkellä ärsyttäviä asioita.



Nämä ovat muuten pieniä murheita elämässä, mikä sekin on ärsyttävää. Eli ei tarvitse sanoa, etteikö sinulla todellakaan ole isompia murheita elämässäsi. Minulla on ja ei ole.

--------------------------------------------------


Jyrki Kataisen "isänmaallisuus". Jyrki ja muut kokoomuslaiset heittävät hanakasti talkooromantiikkaa kehiin samoin kuin sotien ajan yhteishenkeä. Heräisittekö tähän päivään?



Kepulaiset, jotka kuvittelevat olevansa isänmaan asialla, vaikka puoluetoimisto on ratsattu kuin mafian solu.



Kun eduskunnassa ei saa kansanedustaja kulkea paitahihasillaan, eikä tykittää nuuskaa. Ei edes baskeria saisi pitää siellä.



Kun Suomessa erään puolueen uuden nousun airueeksi on listattu uusi hiustyyli.


Samat jutut lehdissä. Nettiaika on ainakin yhdessä paha. Lehdet kopioiva toisiltaan juttuja, sama koskee jopa televisiotakin. Kun isompi vie pienemmältä ei "muisteta" edes kertoa, kuka asiasta kertoi ensimmäisenä. Tilaan heti sen lehden, joka kehuu olevansa tutkivan journalismin asialla.


Keskiössä -sana. Se, joka on tuon keskiössä sanan takana, voisi lähettää jonnekin kauaksi. Raju -sana median hardcore-käytössä pännii myös.


Facebook-jahtaus. Onko  todellakin niin, että facebook on maailman pahin asia tällä hetkellä. Sama koskee googlea. Kuka edes pakottaa käyttämään googlea, on niitä muitakin hakukoneita. Sama koskee facebookia. On niitä muitakin yhteydenpitovälineitä.



Nettikirjoittelijoiden halveksujat. Itse olette vessanseinätöhertelijöitä.



Hesarin jutussa mainittu suomalaisnainen, joka kyllä tulee Ghanasta leikkauttamaan lapsensa suomalaisessa sairaalassa, mutta ei maksa tänne veroja.


Ne isovanhemmat, jotka kehuvat haastatteluissa lastenlapsensa olevan silmäteränsä ja tärkeintä elämässä. Olisiko Suomessa vähemmän onnettomia ihmisiä, jos myös omiin lapsiin olisi kiinnytty.



Kaupat, jotka kertovat valikoimansa olevan lakon takia puutteelliset, vaikka hyllyt pursuavat tavaraa.


Kotikatu -sarja ei ole edelleenkään palannut tilaan ennen mullistuksia.



Suomen huippumallit- tv-sarjasta pudotettiin heti mielenkiintoiset tytöt.


Kreikkalaiset, jotka osoittavat mieltään, kun heiltä viedään toisten rahoilla saadut edut.


Ike Kanervan tekstailu nuorille naisille, jonka uutisoinnille saisi tulla jo loppu.



Vesa Keskisen naisseikkailut kolmannessa maailmassa.



Matti Vanhasen kärkkäys lähestyä naisia sähköpostilla.


Kun kevään kohutuimpia kirjailijoita ovat näyttelijät.



Sirkka Mertala, jota ei ole näkynyt Matin käsipuolessa.



Janne Katajan talon homeongelmat.


Koirat sairaiksi jalostaneet ihmiset.


Ja lisää seuraa....joskus.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Suomi ryömii


Tätä ei hevillä uskoisi Eppujen biisiksi, sen verran leppoisia heistä on vanhemmiten tullut. Mutta asennetta on riittänyt. Minulla ei ole nyt sanottavaa, joten annetaan muiden hoitaa paatos ja vaahtoaminen.


Epätodennäköistä on enää näinkin kantaaottavia sanoituksia kuulla tänä päivänä. Sellaisiahan toki tehdään, mutta levyttämään pääsystä lienee turha haaveilla. Surullista on, että tuollainen on onnistunut jälkitaistolaisissa tunnelmissa, mutta ei vuonna 2010.





torstai 6. toukokuuta 2010

Kreikan tie on meidänkin tiemme?




Kuva: Wikimedia Commons


Kreikan talous on päreinä kuten kuvan Poseidonin temppeli. Jumalat eivät Kreikkaa enää auta, vaan ihan rehellinen kapitalisti, mikäli katsovat saavansa rahansa takaisin.



Minun täytyy tunnustaa, että tunnen niin huonosti talouspolitiikkaa, etten tiennyt Kreikan olevan sellaisessa jamassa kun se on, ennen kuin se meille kerrottiin. Mutta harvalla Etelä-Euroopan maalla on koskaan mennyt hyvin, ennen kuin EU ryhtyi pumppaamaan rahaa pohjattomiin kaivoihin.


Ironista kyllä, Kreikka toimi Euroopan ensimmäisenä yhdistäjänä ja nyt myös EU:n hajoittajana, jos kriisi leviää muualle Eurooppaan. En jaksa uskoa koskaan eurooppalaisten keskinäiseen solidaarisuuteen. Euroopan maiden talous taitaa olla maassa kuin maassa huterilla savijaloilla, joten tuskin nyt Kreikkaa voi sentään kaikesta syyttää, kuten nyt on tehty.



Mutta Kreikalla on ollut Euroopan kohtaloissa sormensa jo vuosisatoja. Historiallisesti tarkastelleen Kreikka siis yhdisti Eurooppaa ensimmäisen kerran, jos Napoleonin kukistamista ei lasketa mukaan. Kreikkalaiset nimittäin kyllästyivät 1820-luvulla Osmanien valtakunnan ikeeseen ja ryhtyivät itsenäisyystaisteluun. Vanhan antiikkiromantiikan innoittamana monet vapaaehtoiset ympäri Eurooppaa ryntäsivätkin vapauttamaan Kreikkaa. Vihollinenkin oli riittävän aasialainen kaikille Euroopan maille.



Jopa runoilijatkin kuulivat sodan kutsun ja sen tietää, miten siinä käy. Englantilainen runoilija Lordi Byron sairastui Kreikassa ja kuolikin siellä. Kreikan vapaustaistelu synnytti myös kansallisvaltioiden idun Eurooppaan ja sen tiedämme, kuinka moneen sotaan tuo ajattelu on Euroopassa johtanut.


Vaikka demokratian katsotaan lähteneen antiikinkreikasta, nyky-Kreikassa ei demokratiaa ole tunnettu kuin muutaman vuosikymmenen. Ei ihme, että julkisissa palveluissa on käsittämättömiä etuja virkamiehillä ja muilla valtaapitävillä. Tuskin virkamiehet demokratian tullessa ensimmäisenä omia etujaan poistavat. Mutta jos Kreikan julkiset palvelut nielevät rahaa, niin sama vaivaa koko Eurooppaa.


On hurskastelua Suomen päättäjiltäkin kauhistella Kreikan velkaantumista, kun valtio että kunnat velkaantuvat järkyttävää vauhtia. Ja aivan kuten Kreikassa myös Suomessa politiikka ja poliitikot estävät kaikki uudistukset. Suomessa ollaan Kreikasta poiketen siinä tilanteessa, että virkamiehet puolestaan tarjoilisivat rohkeitakin ratkaisuja tilanteen muuttamiseksi. Mutta jos radikaaleja ratkaisuja ei uskalleta poliittisessa päätöksenteossa tehdä,  velkaantuminen jatkunee Suomessakin Kreikan kaltaiseen julkisen talouden romahdukseen asti, mikäli lainahanat tyrehtyvät.


Mutta ajatelkaa, jos julkisia palveluita kohdeltaisiin yhtä tylysti kuin yksittäistä ihmistä. Kun velkaannut riittävästi, eikä sinulla ole maksukykyä, ei sinulle anneta mitään armoa. Kaikki liikenevä viedään ja jos jaloilleen pääsetkin, niin leijonanosa lähtee.



Entäs jos Kreikkakin tyhjennettäisiin vain kylmästi?

tiistai 4. toukokuuta 2010

Viihteetön ja tiedoton elämä


Yksi useimmin toistetuista mantroista on, että ihminen viihdyttää tänä päivänä itseään hengiltä eli että tukahtuu hänelle tuputettuun tietoon ja viihteeseen. Ikäänkuin ihmisillä itsellään ei olisi tähän mahdollisuutta vaikuttaa.


Neiti A teki radikaalin ratkaisun ja lopetti Valtakunnan ykköslehden tilauksen. Ja mikä minusta on vielä kauhistuttavampaa, irtisanoi tv-luvan. Radion hän sentään säilytti.


Ja tuntuu pärjäävän hyvin, vaikka olen huomannut Valtakunnan ykköslehden häviävän lehtitelineestäni vauhdilla, kun Neiti A on paikalla.


Itse yrittelin jonkinlaista uutismedialakkoa yksi kesäloma, mutta olen niin uutisriippuvainen, etten jaksanut edes yhtä viikkoa. Paasto taisi kestää muutaman päivän, jos sitäkään. Minulla televisio täytyy olla aina hereillä ollessani auki, sillä televisionhäly on elintärkeää kirjoittamisen ja turvallisuudentunteen takia. Vai onko?


Neiti A:n uutta elämäntapaa seuratessani olen huomannut radion kadonneen aivan turhaan ihmisten elämistä auto- ja kampaajakuuntelu pois lukien. Vappunakin radiosta tuli  vaikka kuinka hyvää ohjelmaa, vaikka on tietysti surullista ilmoittaa viettäneensä vapun radion ääressä, eikä kaupungin humussa. Ei vain riitä paukkuja moiseen.


Yleensä ihminen tankkaa itseensä uutisia jo aamusta. Vaikeahan siltä on välttyä. Mutta minkälainen olisi se Impivaara, jossa ei olisi lainkaan uutisia tai televisioviihdettä.



Jos jossain lymyäisi tiedoton yhteisö? Ja jossa meitä ei lainkaan viihdytettäisi.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

You are the dancing queen...


Yleteema päätti eilen ilahduttaa yksinkertaista elämääni Abba-illalla. Kiitos siitä. Olinkin vaipumassa alakuloon ja tarvittiin Abbaa herättämään minut elävien kirjoihin. Tosin alakuloon olen vaipunut uudelleen.



Voin kehua itseäni Abban aikalaiseksi, vaikka Abban hajotessa olin viisivuotias. Varmasti olen Abbaa kuullut sen kunnian päivinä, mutta Abban olen löytänyt vasta aikuisiällä.


Syy on yksinkertainen. Abban kaltaisia ikimuistoisia melodioita ei ole pystynyt tuottamaan samanlaista määrää kukaan muu kuin The Beatles.



Kaikeksi onneksi Abba ei ole suostunut esiintymään yhdessä hajoamisensa jälkeen aivan kuten Beatles. Se jättää tarinalle tilaa kasvaa, kun ei tarvitse seurata heikohkoja rahastuskiertueita, niin kuin 60- ja 70-luvun tähdille valitettavan usein käy.



On halpamaista haukkua oman aikansa musiikkia, mutta muutakaan ei voi. Uusia melodiavelhoja ei ole löytynyt Björnin ja Bennyn viitoittamalle tielle. Muita ruotsalaisia popin tekijöitä maailmalle  kyllä, mutta heitä ei voi samana päivänä verrata Abban biisintekijöihin.


Nykypop on joko liian älyllistä, tuotettua tai sitten yksinkertaisesti tasapaksua roskaa. Rock on vielä pahemmassa alennustilasta mustasta musiikista puhumattakaan.



Eipä tosin Abbaakaan taidettu ylistää 70-luvulla.






--------------


Juuri kun menetin uskoni, ettei Suomesta löydy enää yhtään oikeaa visiönääriä tai uudellisajattelijaa, niin onneksi meillä on Mikael Jungner. On nannaa kuulla raskaan sarjan johtajan suusta, että joku johtaja uskoo vielä onnellisten työntekijöiden olevan tuottavampia. Ja luovempia. Ja että vapautta tunteva työntekijä myös tuottaa enemmän.



Suomessa uudistuksia tehdään yleensä pakon edessä. Ei siksi, että haluttaisiin uudistua. Ja vielä vähemmän, että uudistuksia tehtäisiin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.


----------------------


Tässä muuten haastatteluni paikallislehdessä. Minut laitettiin pohtimaan runouden teoriaa. Se on ehkä haastavaa yhden runokokoelman kokemuksella.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Mistä syntyy hyvinvointi?


En yleensä ole lisännyt suoraan saamiani tiedotteita blogiini, mutta tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Ihmisten hyvinvointi syntyy tai laskee tutuista asioista, vaikka muuta yritetään välillä väittääkin. Tai sitten ihmiset ajattelevat toisin kuin tekevät. Vaikka tämä tutkimus on pääkaupunkiseudulta, uskoisin, että samat asiat ovat ihmisten mielissä muuallakin Suomessa.


Tutkimus on tehty Soccassa - Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskuksessa - vuosina 2008-2009 tehdyllä laajalla hyvinvointitutkimuksella. Tutkimus pureutuu asukkaiden oman kokemuksen selvittämiseen tilastotietojen sijasta.



Hyvinvointia ihmissuhteista ja luonnosta


Kyselytutkimuksen tulosten perusteella arjen hyvinvointia lisäävät tavaran ja hankintojen sijaan ihmissuhteet, kaupunkiluonto, kiireettömyys ja viihtyisä asuminen. Hyvinvointia lisäävät myös oikeat, riittävät ja läheltä löytyvät palvelut. Vuoden kohokohdat liittyivät perheisiin ja läheisiin, esimerkiksi lapsen syntymä tai seurustelukumppanin löytyminen. Arjen harmeja ja arkipäivän hyvinvointia vähentäviä tekijöitä puolestaan ovat asumisen ja elämisen kalleus, epäsiistiys ja ilkivalta.



Valtaosa tyytyväisiä, mutta stressi vaivaa

Fyysinen terveydentila koettiin usein hyväksi tai melko hyväksi. Vastaajista 75 % on elämäänsä tyytyväinen ja suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti, mutta samalla stressiä kokee 24 %, huolestuneisuutta 15 %, masentuneisuutta 9 % ja yksinäisyyttä 8 % vastaajista.  Nuorten kokemien negatiivisten mielialojen yleisyys korostuu muuhun väestöön nähden.



Nuoria huolettaa opiskelu- ja työpaikan saaminen


Haastatteluilla kerätty aineisto paljastaa nuorten ongelmien yleisyyden. Suurin osa haastatelluista nuorista koki esimerkiksi kilpailun opiskelu- ja työpaikoista kovaksi ja mielenterveyspalvelut riittämättömiksi. Hyvät ihmissuhteet ja mielekäs tekeminen koetaan arjen voimavaroiksi. Yksilöllistä, kattavaa ja nopeaa tukea elämän haasteisiin ja vaikeisiin elämäntilanteisiin kaipaa kuitenkin moni.



Matalan kynnyksen kokoontumispaikkoja ja mielekästä tekemistä

Ihmissuhteissa ja osallisuudessa on voimaa, joka kannattaa arjessa. Kunnat voisivat tukea nuoria ja myös muitakin asukkaita tarjoamalla matalan kynnyksen edullisia tai ilmaisia harrastus- ja kokoontumispaikkoja. Voimaannuttavia kokemuksia tarjoaisi myös työpajatoiminta ja muu mielekäs tekeminen, jonka suunnitteluun nuoret voivat itse osallistua.

 

Gadgetissa oli virhe