torstai 29. huhtikuuta 2010

Kohtaamattomuus ja kohtuuttomat


Ihmiset eivät kohtaa vaan törmäilevät omien ongelmiensa ja tarinoidensa perässä. Näin tahtoi sanoa minulle Saara Cantellin elokuva Kohtaamisia.


Olen suuri episodielokuvien ja pitkien kameraottojen ystävä, joten siinäkin suhteessa elokuva teki minuun vaikutuksen. Todelliset näyttelijänkyvyt nimittäin paljastuvat vasta, kun ei pysty pakenemaan lyhyiden kuvien väliin.


Useiden pikkutarinoiden kutominen yhdeksi jänteväksi elokuvaksi osoittaa aina asialla olevan hyvän käsikirjoittajan. Tässä tapauksessa ohjaaja Cantell itse. Elokuva ei tarinaltaan vallankumouksellinen ole, ihmiset pyristelevät ongelmissaan eteenpäin, mutta kuten tosielämässä, harvoin niistä perusongelmistan koskaan eroon pääsee.


Kohtaamisia on vahvasti naisten elokuva. Sanon tämän sen perusteella, että elokuvan miesroolit jäivät ohueksi. Ne olivat pettäjämies, raivoava rasistivanhus sekä kriminaali.


Naisten roolit raflasivat paremmin. Anneli Sauli parantumattomasti sairaana seniorimarttyyri Marttana toimi hyvin. Hän tietysti salasi sairautensa, sillä aikansa lapsena ei tee itsestään numeroa.



Mutta polvesta eivät tyttäretkään parane. Martan lapsenlapsi, arkkisyrjäytyjä yksinhuoltaja Emmi, jota roolitti Jenni Banerjee näytteli silti hyvin, vaikka vaikeinta onkin näytellä tavallista ihmistä, eikä vahvasti ongelmaista ihmistä. Siinä missä Martan sukupolven naiset kestivät kaiken, niin Emmin sukupolvi on malttamaton ja kaukana uhrautujanaisen prototyypistä. Elokuvan keski-ikäiset naiset taas turvautuivat tunteettomuuteen kaiken paskan edessä.


Oikein vanhan ajan ylihyvä naishahmo oli löydetty, joskin yllättävältä taholta. Tuota hahmoa näytteli somalityttö Fardusa, vanhainkodin hoitaja. Ja somalitytöt lienevätkin nyky-Suomessa ainoita, jotka eivät valita kohtaloaan ja pitävät tympeiden ihmisten kanssa työskentelystä.


Elokuvan ohjaaja sanoo ihmisten kasvun lähtevän kohtaamisista toisen ihmisen kanssa. Ja tuolle ajatukselle elokuva on uskollinen, hyvä niin. Itse en kyllä usko kaikkien kohtaamisten kasvattavan ihmistä. Pikemminkin päinvastoin.Varsinkin silloin kuin kohtaamiset itsessään ovat tehneet ihmisestä katkeran.



Ja kohtuuttoman muita ihmisiä kohtaan.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Miehenkuvia


Joskus kauan sitten Jörn Donner ohjasi elokuvan Naisenkuvia. Nyt ohjataan miehenkuvia, tällä kertaa tarkoituksena ei ole paljastaa ruumista vaan sielua.  Suomalaisessa dokumenttielokuvassa miehenä olemisesta on tehty hiljattain runsaasti eri töitä.


On miestenvuoroa ja miehenkuvaa. Lehdissäkin herätellään keskustelua miehenä olemisen vaikeudesta. Yleensä kaikkea yhdistää se johtolanka, että suomalaisella miehellä menee tavalla tai toisella helvetin huonosti. Jokainen suomalainen mies on synkkyydessä marinoitu reppana.


Miesbuumin alussa ajattelin, että tämähän on hyvä homma, vihdoinkin myös miehet puhuvat kipeistä asioista ja saavat avautua kaltoinkohtelustaan elämässä. Nyt olo on taas sellainen, että eikö suomalaisesta miehestä todellakaan löydy mitään hyvää kerrottavaa.


On surullista, että vasta 2010-luvulla suomalaiselle miehelle on annettu oikeudet puhua tuskastaan julkisesti, niin että sitä ei pidetä vonkumisena tai epämaskuliinisena neiteilynä.


Totuus on kuitenkin se, että vaikka miehet julkisuudessa tai julkkismiehet puhuvat ongelmistaan, niin tosielämässä moista harvoin tapahtuu. Osin tämä johtuu miehistä itsestään, mutta myös siitä, mitä naiset miehistä ajattelevat. Eivät naiset ole muuttaneet kuvaansa oikeasta miehisyydestä, vaikka muuta väittävätkin. Miehen pitäisi yhä olla miehekäs suojelija eikä pillittäjä, kun mennään yksilötasolle.


Miesten ongelmat myös tuskin poistuvat, jos koko ajan jankataan, kuinka helvetin ongelmaisia miehet ovat.  Suomalainen mies on pärjännyt hyvin. Sanomalehti kädessä murjottavasta pelotteesta on kasvanut lapsistaan huolehtiva mies. Pääosin.


Mutta jos miestä on käsketty muuttumaan ja miehet ovatkin muuttuneet, niin kyllä sen täytyisi saada myös jotain poiskin.  Mies on samaan aikaan sekä mies että nainen, mutta naisten on annettu rauhassa jäädä vain naisiksi.


Ei naisia kukaan ole komentelemassa perinteisiin miesten töihin eli kodin nikkarointiin tai renkaita vaihtamaan, siinä missä miehiä usutetaan perinteisesti katsottuihin naisten töihin eli kodin ja lasten hoitoon. Tämä on ollut ja tulee olemaan naisten yksinoikeus.


Kysyn silti.



Olisiko vihdoinkin aika keksiä suomalaisesta miehestä jotain muutakin kuin ikävää kerrottavaa tai kirjoitettavaa?

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Kun totuus kielletään kertomasta, osa Reindeerspotting




www.reindeerspotting.com


Ajoittain "suojelijoitaimme" tarkastamoissa ja muilla tahoilla on vaikea ymmärtää.



Reindeerspotting -dokumentille lätkäistiin K-18 -ikäraja huumeita ihannoivan kuvauksen vuoksi. Tunnustan, en ole nähnyt elokuvaa (katson sen vielä kyllä), mutta minun on vaikea kuvitella, että narkomaanien arjesta voisi saada kovin ihannoivaa kuvaa. Jos joku haluaa narkkariksi ryhtyä dokumentin perusteella, hän tekisi sen mitä todennäköisemmin muutenkin.



Ja juuri se herkin ikäryhmä, jotka tuon ihannoivan käsityksen voisivat saada, eivät saa nyt nähdä dokumenttia. Eli alle 18-vuotiaat. Nuoret ovat tänä päivänä huomattavasti fiksumpia kuin omina aikoinani ja uskon, että heillä riittää arvostelukykyä elämänsä suhteen enemmän kuin meillä vanhemmilla.


Yksi vakioaiheistani (mikään kun ei asian suhteen muutu) on ollut se, kuinka unelma-Suomesta halutaan siivota kaikki siihen kuulumaton pois. Ei tietenkään haluta nähdä, että Joulupukin maan liepeillä Rovaniemellä piikitetään Subutexiä, koska voidaan niin helvetin huonosti.


Jos jokin luo ihannoivaa kuvaa huumekulttuurista niin tuo ihannoiminen tulee ihan kyllä Hollywoodista. Mikä muukaan selittäisi pääkaupunkiseudun nuorten menestyjien intoa vetää kokkelia nokkaansa? Suomalainen totuus huumeidenkäyttäjän elämästä taitaa vain olla lähempänä velkojien toimesta sormensa menettäviä Subutexin piikittäjiä.


Reindeerspottingin tapauksessa totuuden kieltäminen on tuonut elokuvalle huikean suosion. Kuka ei haluaisi nähdä elokuvaa, joka on saanut elokuvatarkastamon moitteet? Dokumentin tuotantoyhtiö on ottanut tietysti kohusta kaiken markkinointi-ilon irti.



Kannattaisiko Suomessakin uskoa, että kansa saattaa olla jo valmis tähän yhteen näkemykseen totuudesta? Vai kuinka kauan meille näytetään vain kunnon kansalaisten hyväksytty totuus?



Suomi on maa, jossa kaikkien haluttaisiin elävän vain yhdellä tavalla tietyssä putkessa loppuun asti. Osa ihmisistä vain valitsee syystä tai toisesta erilaisen tavan elää. Halusimme sitä tai emme. Välillä tuntuu, että pultsareiden ja narkkareiden elämää kadehditaan tavallisen kansan toimesta. Heillä ei pitäisi olla oikeutta hoitoon tai mihinkään muihinkaan etuisuuksiin, mitä muilla ihmisillä on.



Mutta onko väkivaltaisessa ja useimmiten lyhyeksi jäävässä elämässä loppujen lopuksi edes kadehdittavaa? Vai onko kyseessä vain helvetillisen vapauden kaipuu, niiltä joilla sellainen on, vai kadehditaanko vain niitä, jotka eivät ole valinneet itselleen valmiiksi määriteltyä elämää?


-------------------


Valvonnasta kyse tässäkin seuraavassa. Lakiehdotuksen mukaan kansalaisten olisi vahdattava facebook-sivujaan ja blogejaan laittomilta kommenteilta. Mielenkiintoista nähdä, vähentävätkö ihmiset facebook-ystävien määrä radikaalisti, kun riskejä ei haluta ottaa. Itse olen ollut blogini suhteen joko onnekas tai sivuilleni on eksynyt vain fiksuja ihmisiä. En muista poistaneeni mitään muuta kuin roskapostikommentteja.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Kylmäverisesti kansan


Televisiossa pyörähti käyntiin uusintana Suomen paras poliisisarja Kylmäverisesti sinun. Nyt jo kymmenen vuoden takainen sarja kertoi luovasti soveltaen tuolloin Suomea kohauttaneista rikostapauksista. Sarjan parasta antia on Ville Virtasen rooli rikospoliisi Veli Heikkisenä. Ainoastaan Harjunpää -elokuvia voi verrata Kylmäverisesti sinun -sarjaan rikosgenressä.


Materiaalia uusiksi tuotantokausiksi riittäisi mainiosti. Viimeisin koko Suomen yhteinen rikossaaga on ollut Ulvilan surma eli Jukka S. Lahden murha. En tiedä, rakennetaanko tuon rikoksen oikeuskäsittelyä jo tietoisesti draamaksi, mutta siltä koko murha vaikuttaa asian todellisista vaikuttimista sen enempää tietämättä.


En edelleenkään ymmärrä joidenkin tiettyjen rikosten (olkoot ne kuinka hirvittäviä tahansa) nostoa ihmisten kahvipöytäkeskustelujen aiheiksi. Ovatko rikospoliisitkin (syyttäjistä ja asianajajista puhumattakaan) jo niin julkisuudenkipeitä, kun he eivät ilmiselvästi kainostele kertoa näkökantojaan julkisuuteen? Samaan aikaan sitten moukaroidaan jo hirvittävän piinan kokeneita perheen lapsia kertomaan (tunnustamaan), mitä on tapahtunut oikeasti?


Murhatun vaimoa Anneli Auerta pidetään syyllisenä ja jotain niin kylmää ja tunteetonta naisesta henkii, että on vaikea uskoa, etteikö hänellä olisi asian kanssa vähintään jotain tekemistä. Tosin koko tapaus on niin sekava vyyhti, ettei totuus taida koskaan selvitä.



Ulvilan tapaus vertautuu tämän hetken Suomen järjettömyyteen. Ilmiselvästi rikki olleen perheen äiti piti netissä perheonni-sivustoa ja Lahti konsultoi yrityksiä henkilökuntasaneerauksissaan. Juuri sellaista olematonta ei-aitoutta tässä ajassa on. Kukaan ei halua oikeasti auttaa ketään tuttavapiirinsä ulkopuolella ja muka-auttajat itse ovat avun tarpeessa.


Vaikka tapahtuman saama julkisuus yksityiskohtineen osin ällöttää minua, niin samalla tehdään keskiluokkaisen Suomen teko-onnen ruumiinavausta, joka on kyllä tarpeen.


-----------------------------


Tässä muuten mielenkiintoinen tutkimus, jonka tilastokeskus on tehnyt. Tutkimuksen mukaan kenialaiset tekevät koviten Suomessa töitä. Oman havaintoni mukaan ne ulkomaalaiset, jotka Suomessa ovat työllistyneet, tekevätkin kovasti töitä. Samaa ei voi aina sanoa kantasuomalaisista. Suomessa hellitään myyttiä suomalaisista kovana työkansana, vaikka en ole lainkaan varma, että tuo myytti kaikissa tapauksissa pitää paikkaansa. Tosin täytyy ottaa huomioon, että valtaosa ulkomaalaisista on Suomessa edelleen parhaassa työiässä ja sitä silmällä pitäen tilastot näyttivät myös heidän kannaltaan huonoilta.


--------------------------------


Onko kukaan muu lisäkseni pohtinut, että miksi ihmeessä meidän täytyy vuodesta toiseen "auttaa" jo ennestään varakkainta osaa Suomesta. Ahvenanmaata. Lukekaa ja ihmetelkää. Irtopisteiden keruu ulkomaalaiskritiikillä vie nyt poliitikkojen voimavarat, eikä kukaan halua puuttua tähän ikivanhaan erikoiskohteluun ja suoranaiseen vääryyteen. Olkootkin se sitten perustuslaissa vaikka kuinka.


------------------------------------------


Sitten vielä yksi tehtävä tylsistyneille. Oletteko laskeneet kuinka monta kertaa sana ihana toistuu laulajatar Jenni Vartiaisesta kertovissa jutuissa ja haastatteluissa? Minä olen lopettanut jo laskemisen. Nyt kun minustakin on tehty muutamia lehtijuttuja vaadin, että minustakin käytetään sana ihana... heh, ei taida vain onnistua. Tässä muuten Vantaan Lauriin minusta tehty juttu, jossa kerron kuinka vantaalainen olen.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Hiiltä ja tuhkaa


Hallituksen esitys tulevaisuuden energiaratkaisuista tuli vihdoin. Kuten olettaa saattaa, kaksi ydinvoimalaa on tulossa energiayhtiöiden jättilobbauksen jälkeen. Pakolliset vaihtoehtoenergiaratkaisutkin tehtiin, vähättelevästi "risupaketin" nimellä. Äänekkäin enemmistö on ydinvoimaa vastaan, mutta se ei vain riittänyt.


Tuskin kukaan järkevä ihminen voi tosissaan väittää ydinvoimaa nykyisellään siksi kestäväksi energiaratkaisuksi, millä sitä on mainostettu. Se ei edes ole kovin edullista, mikäli seuraa viimeisimmän rakenteilla olevan ydinvoimalan rakennussekoiluja. Itse pelkään koko laitoksen valmistumista, kun virheitä on tehty runsaasti ennen edes sen vaarallisimman, ydinreaktorin, valmistumista.


Mutta eivätpä vaihtoehtoisetkaan vaihtoehdot ole uskottavia. Suomen oloissa tuulivoimaa ei saa koskaan kannattavaksi ja metsät kalutaan niin tehokkaasti puhtaaksi puusta muutenkin, että mitä sitä jää sitten jäljelle energianlähteeksi. Lopun turpeen nosto se vasta järjetöntä onkin.


Vihreille ydinvoimaratkaisu on kovin paikka, sillä puolue on tehnyt energiaratkaisuista kynnyskysymyksen, mutta ei ole kuitenkaan valmis tekemään asiasta tarvittavia johtopäätöksiä. Kokoomus taas elää ydinhurmassa tai pitäisikö sanoa kiimassa, eikä edes näe muita vaihtoehtoja. Kepu myötäilee tapansa mukaan kokoomusta, ilmeisesti toiveissa säilyä jatkossakin hallituspuolueena.


Varmaa on vain se, että kuluttaja maksaa kaiken laskuissaan tai veroissaan. Ainoa kestävä ratkaisu olisi vähentää energiankulutusta, mutta harva siihen sitten  olisi valmis.


--------------------


Viime aikoina tulivuoren (jonka nimeä on mahdotonta sanoa) tuhkapilvet ovat riivanneet Eurooppaa. Tuo islantilaisten kosto. Samalla on ilmennyt kuinka turhaa lentomatkustaminen itse asiassa on.


Jos ihmisillä olisi vain aikaa, kuten ennen vanhaan, matkustaminen saisi jälleen jännittävämpiä piirteitä. Mistä nyt saan hevoskyydin Pariisiin? Purjelaiva Uuteen-Englantiin lähtee kahden kuukauden päästä?


Eikö kuulostaisi jännittävältä?


------------------------


Jotkut eivät sitten ole tyytyväisiä vaikka saisivat prinsessan ja puoli valtakuntaa. Katsokaa ja ihmetelkää Madden sulhasen toimia.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Ulkonäön vangit


Ihminen, kuten muutkin eläinkunnan edustajat, luo lajitoveristaan johtopäätökset tämän ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella.



Kuinka moni tunnistaa itsessään tämän piirteen? Ajoittain sorrun vääriin johtopäätöksiin, minä tunnustan. Mutta olen valmis korjaamaan väärän johtopäätöksen.


----------------------


Viime viikolla todistin ennakkoluuloja livenä eräässä Saksasta kotoisin olevan kauppaketjun liikkeessä Tikkurilassa.



Jo kauppaan mennessäni samaan aikaan liikkeeseen tuli pari ehkä ulkonaisesti parhaat hetkensä nähnyttä kaveria.  Ehkä jotain nauttineena Ajattelin, että nuo kaverukset eivät tästä liikkeestä ulos pääse ilman tarkastusta. Varsinkin kun toisella oli iso lätkäkassi mukana.



Eivät päässeetkään, mutta kuulin myös, kuinka kaverukset yhteistuumin laskeskelivat riittävätkö heidän rahansa olueen ja sipuliin.


Seikkailessani hyllyjen välissä, kassalta alkoikin pian kuulua kovaäänistä keskustelua. Toinen kavereista oli ratsattu myyjän toimesta kassalla, mutta ukolta ei ollut löytynyt mitään varastettua tavaraa. Mies päätti vaatia korvausta väärästä tarkastuksesta ja nolaamisesta ihmisten edessä. Jokainen tietää, että tuollainen on täysin turhaa, sillä jokaisessa kaupassa lukee, että henkilökunnalla on oikeus tarkastaa laukut yms.



Tähän korvausvaatimukseen ei tietenkään suostuttu, vaan mies häädettiin liikkeestä lopulta uhkailemalla poliisilla. Ei auttanut miestä, vaikka tämä sanoi, että miksi hän täältä varastaisi, kun käy ostoksilla täällä joka päivä. Ja koska miehellä todennäköisesti on aiempi asiakassuhde poliisiin (ennakkoluulo), hän poistui, sillä poliisi tuskin olisi miestä uskonut. Putkareissu olisi hyvinkin voinut olla luvassa.


Minulle tapahtumasta jäi paha olo. Tiesin myös, että suurin osa asiakkaista piti tätä tapahtumaa täysin oikeutettuna.Tiedän myös, että kaupasta varastetaan ja juoksukaljoja juoksutetaan. Sinisilmäinen ei saa olla. Paha olo jäi myös siksi, että on itsekin ollut ulkonäkönsä takia vähättelyjen ja epäilysten kohteena. Mutta tuona hetkenä tunsin vain helpotusta, että olen ulkonäöltäni rivikansalainen, enkä nöyryytyksen kohde.


Mutta silti, ratkaisu tehtiin vain miehen ulkonäön takia.


Haluaisin tietää, ketkä meistä ovat ulkonäkönsä perusteella valioyksilöitä ja keille aukeavat kaikki ovet?



Ja ketkä tarkastetaan, koska ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä?





sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Runoja vuosilta 1994-1999


Uusi intohimoni, leikekirjan kerääminen, johti minut vanhojen runojeni ääreen. Onneksi en ole niitä suutuspäissäni tuhonnut, vaikka kaikkein varhaisimmat tekeleet ovatkin ikiajoiksi kadonneet. Nämä runot ovat vuosilta 1994-1999. Ja ovat vain osa arkistojani.



Viime vuosituhannen runoissani näkyy tuon ajankohtaisuutta, mutta aiheet alkavat muuten olla yllättävän lähellä nykyisiä. Jonkin verran kyllä muokkasin runoja tällä viikolla.


Kuningas

Kuninkaalla on yksi kiusaus.

Seksikkäät monicalewinskyt.

Seurataan tätä skandaalia.

Eihän sitä tiedä.

Huomenna on uusi päivä.



Kastaja

Hän sanoi tarkalleen:

- Liittymismaksu sata markkaa.

Ihmettelin, olenhan uskova ihminen.

Tyhjä kuori valmiina rituaali-itsemurhaan.

Tässä ovat sata markkaa kastajalleni.

Perkele on hän itse.

En minä syntinen.



Espanjalainen härkätaistelija

Kuin espanjalainen härkätaistelija

etsin jo loppunutta sotaa.

Sodin ja kaduin.

Pelkäsin ja rakastin.



Olen ylpeä, mutta maahanlyöty.

Minulla on kaikki elämää varten.

Minulla on kasvot, mutta ei naamiota.



Reality bites

Armeija on tuhoava voima.

Hallitukset keksivät syitä kuolemaan.

Erehdykset vievät ihmisiltä elämän.



Kaunista ja surullista

Aika kaunista ja surullista

yrittää tavoittaa saavuttamatonta.

Aika kaunista ja surullista

nähdä kaikki edessään.



Malla

Sähköinen tunne.

Kuljen metroasemalle päin.

Yö käy yksiin talven kanssa.



Kenet minä näenkään!

Malla tallustaa sähköraiteita taivaaseen.



Eksoottinen seinäruusu

Vanha mies kuoli bussiin.

Hän oli herrasmies, jota kukaan ei huomannut.

Meille on tapahtunut jotain, jota emme ymmärrä.



1995

Järkevään aikaan

olen kaikesta järjettömästä

luopunut:

harmaista järvistä ja tuokioromansseista.



Päätin lyödä tänään

maailmalla muurahaiskuningatarta

vain nähdäkseni

sen sulhojaan suutelevan.



Hymyilen dramaattisen auringon kanssa kilpaa.

Vuonna 1995.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Twitter... ja muut teknologiamaalle tuntemattomiksi jääneet


Viime vuosina olen saanut takaisin sitä samaa tiedonjanoa, mikä minua vaivasi jo lapsena. Kaikki uusi kiinnostaa kovasti ja lapsuuteen erotuksena myös tekniset vempaimet.


Yksi suuri intohimoni on netti. En koe olevani tietokonenörtti, mutta netti on yksinkertaisesti vapauttanut luovuuteni, kun tiedän, ettei minun tarvitse elää luovuuden "portinvartijoiden" armoilla. Lisäksi netin viimeinen kehityskulku, loppuun asti jankattu sosiaalinen media on tehnyt hommasta entistä kiehtovampaa. 


Viimeisimpänä olen tutustunut Twitteriin, Facebookia (Suomessa) tuntemattomampaan sosiaalisen median välineeseen. Tunnukset hommasin Twitteriin jo vuosi sitten, mutta vasta aivan viime aikoina olen tutustunut siihen. Aluksi ajattelin, että mitä hyötyä tästä nyt sitten on. Facebookiinhan voi päivittää kunkin hetken mietteensä yhtä mainiosti.


Sitten päätin lainata kirjastosta Maija Haaviston Näin käytät Twitteriä -kirjan ja Twitter avautuu minulle pikkuhiljaa. Olen yhä sitä mieltä, että Twitter on Facebookia vaivalloisempi värkki. Twitter vaatii harrastuneisuutta ja perehtyneisyyttä toisin kuin Facebook. Twitterin riesana ei ole (onneksi vielä) hitaus ja turhat lisäohjelmat kuten Facebookissa.



Mutta Twitterin idea piileekin siinä, että siinä ei ole mitään epädemokratisoivia kaveripyyntöhommia. Periaatteessa kaikki näkevät lisäämäsi aatokset ja linkkivinkit.



Suomessa Twitter ei ehkä siksi ole lyönytkään itseään läpi juuri tämän vuoksi. Täällä halutaan suojella ja rajata kaikkea loputtomiin. Itselläni ei tuota ominaisuutta ole, mikä tietysti olisi järkevääkin ajoittain.


Mitä enemmän netti kehittyy, sitä enemmän minua raivostuttaa, kun jotkut ovat tehneet pyhää siitä, että he moittivat kaikkea uutta turhaksi ja hyödyttömäksi. Luullaan, että Twitterissä tai Facebookissa olisi roikuttava koko ajan, jos moiseen on kerran mennyt mukaan. En minä kirjojakaan lue koko ajan, vaikka pidän niistä. Jokainen voi rajata ajankäyttönsä sellaiseksi kuin haluaa välineestä riippumatta. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää.


Firmat ovat lähteneet laiskasti sosiaaliseen mediaan, vaikkakin pakolliset Facebook-sivut jo useimmilta löytyvät. Suomessa kun aitoa suoraa palautetta ja keskustelua ei välttämättä edes haluta tavallisen ihmisen kanssa. Ja sinne firman Facebook-sivuille sitten tungetaan syötteellä melkein kaikki mahdollinen jopa verkkolehdissä. Asiakkaan kanssa kun ei osata luonnollisesti kritiikin pelossa vaihtaa ajatuksia.



Haaviston kirjassa oli loistava esimerkki Twitterin käytöstä terveydenhuollossa Usassa. Suomessa jo sähköpostin käyttö on useimmille terveyspalvelujen edustajille vaikeaa puhumattakaan, että potilasta lähestyttäisiin esim. Twitterillä. Suomessa on keksitty sana tietoturva suojaksi kaikkea kehitystä vastaan eritoten julkisissa palveluissa. Pankeille tietoturva ei ollut ongelma ja he kehittivät niinkin käyttökelpoisen välineen kuin nettipankki.



Suomen teknologiamaine on tätä nykyä suuri vitsi. Todellisuudessa Suomi on tietojärjestelmien ja nettipalvelujen kehitysmaa. Kaikkea uutta vierastetaan kuin naapuriin muuttanutta ulkomaalaista.



Ja tuosta statuksesta ollaan vielä ylpeitä.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Politiikkaa ja piruntorjuntaa


Mikäli uutisointia on vähänkään uskominen, eduskunnan täytyy olla yksi Suomen ongelmaisimmista työyhteisöistä. Pomoa eli eduskunnan puhemiestä Sauli Niinistöä uhmaavat niin kansanedustajat kuin virkamiehet. Ainoastaan asiakkaat eli kansa tukee Niinistöä, mutta sehän se riittääkin.


Vaalirahakohu taitaa vihdoinkin olla saavuttamassa jonkinlaisen lakipisteen. Se on osin saanut naurettavia piirteitä eritoten Marja Tiuran ajojahdin aikana/jälkeen. En olisi esimerkiksi halunnut tietää Merisalon kikkelivitseistä Tiuralle. Koominen on itse Tiurakin. En oikein jaksa nähdä hänen "ajojahdissaan" vertauskuvaa Tali-Ihantalan torjuntavoitolle, kuten Tiura itse näkee. Ja minä sentään pidän mahtipontisuudesta.


Kimmo Kiljunen kärähti puolestaan lentobonuksilla kikkailusta, joka mielestäni on pieni rikos verrattuna kepulaisten lämpimiin suhteisiin maakuntien miehiin. Mutta minähän olen tietysti omalla tavallani auttamaton romantikko. Kepun "uudistaja" Korhonen päihittää jopa itse Matti Vanhasen venkoilussa ja tietämättömyydessä siitä, mitä omassa putiikissa tapahtuu.


Enää en keksi mitään muuta keinoa rauhoittaa tilanne kuin järjestää uudet eduskuntavaalit. Sitä pidetään valtapuolueiden taholta luonnollisesti turhana, koska uudet vaalit ovat jo vuoden päästä. Uudet vaalit tuntuvat nykyisin järkyttävältä ratkaisulta, mutta jos edes vähän katsomme historiaan, niin eduskuntavaaleja on järjestetty uudelleen pienemmistäkin syistä kuin käsillä oleva vaalirahakohu.



Ja yhä edelleen ihmettelen, miksei Suomessa osata koskaan myöntää virheitä puhumattakaan siitä, että pyydettäisiin anteeksi. Mussutetaan vain loputtomiin median ajojahdista ja muista syyllisistä. Ei omasta itsestään. En äänestäisi poliitikkoa, joka ei osaa myöntää olleensa väärässä. En sitten jumalauta äänestäisi.


--------------------------


Toinen ikuisuusaihe eduskunnan sekoilujen lisäksi ovat evankelisluterilaiseen kirkkoon liittyvät melkein yhtä mielikuvitukselliset kohut. Arkkipiispan vaaleista saatiin ensimmäisen kerran miesmuistiin vastakkainasettelua aikaiseksi kirkon sisällä ja varsinkin mediassa. Vanhoilliset vastaan uudistusmieliset. Raamattua on heitelty taistelun tuoksinassa kuin konsanaan kaljatuoppia lähikuppilassa.


Tosin mistään muusta ei väitelty kuin homoista ja lesboista. On huolestuttavaa, jos kirkossa ei muuta väiteltävää ole kuin että saavatko homot ja lesbot kirkon siunauksen avioliittoihinsa. Kirkon viroissahan heitä kuitenkin mitä ilmeisemmin jo on.



Valtaosa hyvin todennäköisesti visusti edelleen kaapissa.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Uuden toimittajan eloonjääminen, mahdotonta?


Viime päivät olen lukenut Anni Lintulan ja Meri Valkaman Nuoren toimittajan eloonjäämisopasta. No, tiedän kyllä, etten yli kolmikymppisenä ole enää varsinaisesti nuori. Mutta toimittajana kyllä, vaikka nykypäivänä tiedottajan ja toimittajan työlle on vaikea vetää enää yksiselitteistä rajaa.



Yksi suuri ero on kyllä. Toimittaja ei ole pr-henkilö kuten tiedottaja vaan ainakin periaatteessa hänen pitäisi kirjoittaa sataprosenttinen totuus asioista, ja paljastaa vääryydet ja muut kähminnät.


Kirjan kirjoittaneille naisille täytyy nostaa hattua (huomaan, että viime aikoina haluaisin nostaa kaikille hattua). Niinkin raskaasti kilpailulla alalla kuin toimittajan työ on, luulisi, että kaikki suojelisivat tietojaan viimeiseen asti. Ei Meri ja Anni. He kertovat rehellisen tuntuisesti asioista. Vielä parempi, että ovat ottaneet myös pomoportaan kommentteineen kirjaan mukaan. Hehän asioista päättävät.


Kirjan perusteella minusta pitäisi tulla  täydellinen toimittaja. Yleissivistykseni on hyvä, minulla on liiankin suuri oikeudenmukaisuuden taju sekä aivan liian pitkälle mennyt tiedonjano. Kirjoittamiseen tunnen syvää sisäistä pakkoa. Nyt kun ajattelen, toimittajan työ lienee niitä harvoja ammatteja, joihin olen oikeasti halunnut.  Muistelen, että ala-asteen roolileikkipäivänäkin olin toimittaja. Tai sitten puolustusvoimien komentaja Jaakko Valtanen. Tarkkaan kun en voi muistaa.


Mutta, mutta... tiedän, että kun kesän jälkeen aloitan freelancer-toimittajana/kirjoittajana, ei mikään tule tarjottimella. En ole mitään saanut elämässäni ilman kovaa työntekoa, enkä odota nytkään muuta. Kun ihminen viettää kymmenen vuotta turvallisessa palkkatyössä, hänen on luotava itsensä henkisesti uudelleen. Kaikki on kiinni omasta sinnikkyydestäni, ideointikyvystä, myyntitaidoista. Myös tapa lähestyä käsiteltävää aihetta täytyy muuttaa radikaalisti tiedottajan työhön verrattuna.



Olen onneksi äärimmäisen motivoitunut, en kai muuten moiseen edes ryhtyisi. Vahvinta osaamistani ovat etukäteen ajateltuna sosiaali- ja terveysala sekä kunta-ala. Näissä ensiksi tavoittelen toimeksiantajia. Luulisi, että toimittajamaailmassa näiden asioiden osaajia ei olisi liikaa. Eikä Vantaa-osaajia, heh. Toisaalta seuraan aktiivisesti viihde- ja taidemaailmaakin ja mielellään kirjoittaisin niistäkin. Samoin ns. kiinnostaisi ns. feature-juttujen kirjoittaminen.



Illat olen opiskellut verotiedettä ja vaikka mitä ei-kirjoittamiseen liittyvää. Olen siinä mielessä kontrollifriikki. Syksyllä kun kukaan ei hoida näitä asioita puolestani. Olen käynyt mahdollisia kontakteja läpi ja muutama on jo ilmaissut kiinnostuksensa palvelujeni ostoon. Tämä jos mikä antaa uskoa tulevaisuuteen. Hyvä niin, sillä viime ajat ovat olleet hiukan haastavia. Hoidan nykyisessä työssäni periaatteessa kahden tiedottajan työt tällä hetkellä ja iltaisin pitäisi luoda uutta tulevaisuutta itselleni. Mutta kyllä tässä jaksellaan.


Tiedän, että olen oikealla tiellä pitkästä aikaa. Vuoretkaan eivät minua enää pysäytä...



Neiti A oli ollut kuvausreissulla Vantaanjoen varrella. Kävelyreitti on tukossa.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Älä tule länteen Andrej, älä vielä ja älä vaadi ainakaan palkkaa



Kuva: Tanja Ahola/Ryhmäteatteri


Aina ei kannata mennä teatteriin katsomaan näytelmää, jos näytelmän aihe kipunoi omassa sielussa. Tällainen olo tuli Ryhmäteatterin Euroopan taivaan alla näytelmän jälkeen. Tämä siitä huolimatta, ettei nimeni ole Andrej, enkä ole kiertämässä Eurooppaa olemattoman palkan ja arvostuksen perässä.


Euroopan taivaan alla on jatkoa, ainakin työteemaan liittyvän aiheensa puolesta Ryhmiksen toiselle näytelmälle Päällystakille. Jos Päällystakki oli välillä sirpaleinen, niin Eurooppa -näytelmä sitä vasta olikin. Näin tuntui aluksi. Ajattelin jo, että onko tämä kaikkien mahdollisten kansallisuuksiin liittyvien kliseiden vyörytystä loppuun asti. Mutta onneksi ei. Eurooppa hiipi vaikutelmineen sieluun vasta seuraavana päivänä näytelmän katsonnasta.


En ole näytelmäkomedioiden ystävä, mutta yleisö ilmiselvästi piti Euroopan huumorista. Minusta huumori oli pureksinnan jälkeenkin kliseistä. Minua kun ei jaksa nauratta ruotsalais- tai itä-eurooppalaisvitsit, jotka ilmiselvästi uppoavat aina suomalaisiin. Eikä minua naurata ihmisten köyhyydelle ja paskaisuudelle nauraminen, olivat kohteena ketkä tahansa.


Jos tämä näytelmä muistetaan kymmenen vuoden päästä jostakin, niin rohkeasta videokuvan käytöstä teatterissa. Homma vielä toimi hienosti ja näyttelijät osasivat näytellä pienesti kameran lähikuville. Muuten on vaarallista kirjoittaa kulloinkin pinnalla olevista aiheista kestävää taidetta, sillä sen ymmärtäminen edellyttää aikalaisuutta.


Mutta Eurooppa kertoo myös ikuisista aiheista. Köyhien ihmisten toivosta parempaan elämään ja väärästä mielikuvasta, että joidenkin vauraus olisi kaikkien saavutettavissa. Kiitosta näytelmän kirjoittajille Esa Leskiselle ja Sami Keski-Vähälälle on annettava siitä, että loppujen lopuksi Andrejta onnettomampia olivat länsieurooppalaiset. Vauraus kun vaatii hintansa. Tämä näytelmä tahtoi sanoa, että myös mielenterveyden.


Entä näyttelijät? Valtteri Simonen Andrejna onnistui lataamaan roolinsa gogolmaista ulkopuolisuutta ja ressukkamaisuutta. Aivan kuten Suosalo Päällystakissa. Laura Birn Andrejn Brysselissä tapaamana suomalaisena ihastuksena Annana oli herttainen, vaikka rooli jäikin ehkä kapeaksi. Birnin kasvot ovat vain niin ilmeikkäät, että niillä näyttelisi puhelinluettelon koskettavasti. Taisto Oksasesta on puolestaan kuoriutunut moniroolihirmu, jollei vedä kukaan vertoja teatterin lavalla. Ei edes ehkä nimekkäämpi Taneli Mäkelä.


En tiedä, riittääkö työväestön kaltoinkohtelusta enää kolmannen näytelmän aineksiksi. Ehkä riittää, sillä työväestön kaltoinkohteluun löytyy aina uusia mielikuvituksellisia keinoja.


Seuraava Ryhmäteatterin näytelmä voisi kertoa siitä, kuinka nämä alistetut, ilmaiseksi töitä tekevät vierastyöläiset vievät työpaikat kovapalkkaisilla aloillakin Länsi-Euroopassa. Näinhän on tapahtunut Suomessa jo rakennustyömailla. Ja samalla hyvin palkattu ala katoaa muuttuen vääjäämättä matalapalkka-alaksi.



Töitä saa Euroopassa tehdä, mutta mielellään pienellä palkalla ja mieluiten ilmaiseksi.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Niin maan perusteellisen reinikaista


Ystäväni J.I. on jalo ihminen. Paljon jalompi kuin minä.


Tällä kertaa hän lainasi minulle Reinikaisen kaikki jaksot dvd:nä. Jos ohjaaja Hardwickin työt ovat olleet epätasaisia Reinikaisen ja Tankki Täyteen -sarjan jälkeen, niin Reinikaisessa Hardwick oli elämänsä vedossa. Vaikea Reinikaista ja Tankki Täyteen -sarjaa on erikseen edes käsitellä, mutta yritetään nyt kuitenkin.


Reinikaisessa minua miellyttää ensimmäisenä aika, jota se kuvaa. Olenhan vannoutunut Kekkosen jälkeisen ajan fani. Vaikka kyseessä on huumorisarja, on hienoa, että tässä poliisisarjassa ei painita, eikä haeta kroppia suttuisista asunnoista. En tosin tiedä, miten Reinikaisen kaltainen huumoripoliisi pärjäisi kaiken maailman piripäiden seassa tänä päivänä. Kovilla olisi, vaikka poliisin työ lienee niitä, joissa huumorista ei koskaan voi olla haittaa.


Mutta 80-luvun alun maailmassa huumoripoliisi saattoi hyvinkin pärjätä. Maalaisena Reinikainen ei osannut kaupungin hulluutta edes varoakaan. Klassikkokohta sarjassa on heti ensimmäisessä jaksossa, kun Reinikainen päätti Tampereelle muutettuaan kutsua kotirappunsa luokseen kahville huutelemalla rappukäytävässä. Ihme kyllä tupa oli pian täynnä.



Hesarihan kokeili vastaavaa hiljattain ja vain yksi naapuri saapui kahville.


Reinikainen on kestänyt yllättävän hyvin aikaa sen takia, että se on järjettömän hyvin kirjoitettu. Olisiko Hardwick osannut tuoda brittiläistä tilannekomiikkaa, jota ei Suomessa ole oikein taidettu. Toinen käsikirjoittaja Jussi Tuominen on puolestaan varmistanut paketin kirjoittamalla suomalaisille läheisistä asioista (asioista, joille vain suomalaiset voivat nauraa). On uskomatonta, kuinka puolen tunnin jakso onnistutaan kehittelemään jopa kadonneista tekohampaista.


Totuus kuitenkin on, ettei Reinikainen olisi mitään ilman konstaapelia näytellyttä Tenho Saurenia. Nyt jo edesmennyttä. Mies taisi jäädä pahemman kerran roolinsa vangiksi, niin kuin kaikki jonkin roolin ovat tehneet ikimuistoiseksi.


Melkein Saurenin veroisen roolisuorituksen teki ylikomisario Rautakallio, jota näytteli viihdekonkari Esko Roine. Miesparalla kun ei ollut töitä ja hän keksi mitä mielikuvituksellisempia tapoja itseään viihdyttääkseen työhuoneessaan. Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään. Veikkaanpa, että poliisilaitos ei enää lainaisi univormuja, mikäli poliisista annettaisiin tänä päivänä tällainen kuva. Muita hyviä henkilöhahmoja sarjassa ovat naistenmies Kataja ja sosiaalitarkkailija Aili, jota Reinikainen onnistumatta ylitti liehitellä.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Aavikon kärsivät kukat


Somalialaissyntyisen, sittemmin itävaltalaistuneen huippumallin Waris Dirien tarina on niin uskomaton, että ellei sen tietäisi olevan vähintään pääosin totta, luulisi tarinaa saduksi helvetistä elämään.



Hänen elämäntarinansa Aavikon kukka pyörii elokuvateatterissa, mutta minä päätin tietenkin aloittaa samannimisestä wsoyn julkaisemasta pokkarista.


Dirie kasvoi somalialaisessa suurperheessä aavikon paimentolaisena, mutta kun hänen isänsä päätti hänet 13-vuotiaana naittaa yli kuusikymppiselle miehelle, päätti Dirie karata. Uskomatonta kyllä, hän päätyi lopulta kansainväliseksi huippumalliksi Lontooseen, New Yorkiin ja Milanoon.



Tie tosin oli kaikkea muuta kuin helppo.


Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa sellainen olo, että en halua ymmärtää kaikkia eri kulttuureja ja niiden kaikkia mahdollisia järjettömiä tapoja niin kuin länsimainen älykkömielipidejohtajisto tekee.


Dirie nimittäin ympärileikattiin jo viisivuotiaana. Somaliassa tytöiltä viedään käytännössä kaikki sukupuolisuus eli he eivät koskaan voi nauttia seksistä, se on itse asiassa heille hyvin tuskallista. Tämä kaikki jo kauan ennen kuin heistä edes varttuu naisia. Naiset eivät kykene edes pissaamaan normaalisti ja osa heistä kuolee puoskareiden käsissä tuskallisesti tulehduksiin ja verenvuotoon.



En tosin kykene ymmärtämään, mitä iloa seksistä voi miehellekään olla ympärileikattujen naisten kanssa, mutta siitähän ympärileikkaamisessa tietysti ei ole kysekään vaan vallankäytöstä ja alistamisesta.


Kirja herätti minussa sellaisiakin reaktioita, että tyttöjä ympärileikkaavista maista pitäisi ottaa suojaan tänne länsimaihin pakolaisiksi, eikä niitä nuoria miehiä, joita yleensä tulee. Mutta kun kirjan lukee, ymmärtää, miksi tyttöjä ei länsimaihin ole ensimmäisenä tulossa.


Jotenkin on vaikea käsittää, miksi suuri enemmistö afrikkalaisnaisista itse hyväksyy ympärileikkauksen hiljaisesti omalle tyttärelleen.  Hehän ovat täysin kauppatavaraa siinä missä kotieläimetkin.


Aina vain on myös vaikeampi ymmärtää suomalaista feminismiä, joka ei tähän ympärileikkausongelmaan halua aggressiivisesti puuttua, vaikka ei kai ole edes takuita, etteikö ympärileikkauksia tapahtuisi Suomessakin joidenkin puoskareiden luona. Länsimaat ylipäätään voisivat ottaa jyrkemmän kielteisen kannan ympärileikkaavia maita kohtaan, mutta useissa näistä maista on öljyä, mikä yleensä auttaa länsimaita nohtamaan ihmisoikeusrikkomukset.


Somalian kaltaisissa maissa naisten ainoa mahdollisuus luoda oma uransa ja elämänsä on hylätä perheensä, mikäli Dirien kirjaa on uskominen. Ja Dirien tapauksessa hylättävä myös kotimaansa. Harvalta vain Dirien kaltainen liike taitaa onnistua. Harva myöskään on niin kaunis, että hänet bongataan orjatyöstä länsimaissa kotiapulaisesta huippumalliksi. Eikä huippumalliksi luonnollisesti kenenkään tarvitse edes tulla. Tavallinen elämäkin riittäisi.


Kuinka moni meistä pystyisi aloittamaan elämänsä täysin lukutaidottomana ja vielä maassa, jonka kieltä ei ymmärrä? Ja kun kukaan omaa kieltä puhuva ei halua sinua edes auttaa pärjäämään vaan haluaisi sinut takaisin siihen elämään, jota et halua.



Veikkaan, että kovin harva.



Dirien kaltaisille naisille (useimmiten) on nostettava todella hattua. Varsinkin kun hän todennäköisesti saa pelätä henkensä puolesta taistellessaan YK:n Hyväntahdonlähettiläänä ympärileikkausta vastaan tänäkin päivänä.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Kaipaatko?


Tampereen ammattikorkeakoululla on käynnissä mielenkiintoinen projekti. He ovat nimittäin aikeissa palauttaa Viipurin takaisin. Sellaisena kun se oli ennen talvisotaa. Virtuaalisesti.


Viipurista on tullut sodan eläneille myyttinen kaipuun kohde, joka on muuttunut sitä kaipuuta herättävämmäksi, mitä kauemmin aikaa suomalaisesta Viipurista on kulunut. Arkipäiväkin on ollut onnen kimmallusta vanhassa-Viipurissa . Niiin kuin elämä on tietysti omalla tavalla viattomampaa ollutkin tuona maailman aikana. Ja nyky-Viipuri ei juna-asemalta käsin katsottuna minussa todellakaan kyllä tunteen väristyksiä herättänyt.


Mutta tamperelaisten projekti on hieno. Nyt palautetaan kaipuuta ensimmäisen kerran vähintään virtuaalitodellisuudeksi. Tämähän voi olla alku meidän kaikkien nostagiamatkoille kaipuumme menneisyyteen.


Kaipuussa on kiehtovinta tai hulluinta, ettei kaipuun kohteen tai ajan tarvitse olla mitenkään onnellista aikaa. Useimmiten kaivataan menneitä kumppaneita, asuinpaikkoja tai pelkästään aikaa.


Nuoruutta kai. Itse en ole nuoruuteeni onnistunut ulottamaan minkäänlaista kaipuuta, vaikka moneen asiaan kyllä. Nuoruuteni on yhä vielä vain ahdistavaa ja ikävää aikaa, eikä tuon asian korjaantumiseen näytä riittävän kasvavat ikävuodetkaan.


Lapsuudestani kaipaan monia asioita, varsinkin varhaislapsuudesta. Kaipaan vähintäänkin sitä turvallista Suomea 80-luvun alussa. Tuota maailmaa ei luonnollisesti enää ole. Kaipaan joitakin tiettyjä tuotteita: limonajeda, karkkeja, pyöreälamppusia ladoja ja Wartburgeja. Sitä tunnetta, kun aika kului hitaasti ja kun ei tuntenut pakottavaa tarvetta mininkään. Ja staattista maailmaa ympärillä, jossa mikään ei tuntunut muuttuvan nopeasti.


Olen usein pohtinut, kaipaisinko kotikaupunkiani Vantaata kuin viipurilaiset Viipuria, jos Vantaata ei olisi. En varmasti kaikkea, lähellekkään. Mutta kaipaisin tiettyjä paikkoja, joissa olen kokenut onnea. Enemmän kaipaisin Suomea, jos minä syystä tai toisesta tulisin karkoitetuksi ja en koskaan voisi palata. Sellaista ihmiset kaipaavat, mitä eivät koskaan voi saada takaisin.


Kaipaan myös joitakin ihmisiä, vaikka en heitä haluaisikaan enää elämääni. Läsnä olevia ei varsinaisesti kaipaa, vaan heitä ikävöi, sittenkin kun he ovat menneet pois jokapäiväisestä elämästä tavalla tai toisella.


Ihminen (myös minä) kaipaa myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole halunneet heitä (minua) elämäänsä. Ihminen kun on kaikkien kliseiden mukaan rakkauden kerjäläinen.


Kaipaan sellaisiakin ihmisiä, jotka olen itse jättänyt taakseni.



Onneksi kaikki ihmiset voivat olla mukana. Jollain tavalla ja joskus.


lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kärsimys


Pääsiäinen on juhlapyhistä omituisin. Sen juuret ovat Kristuksen kärsimyksessä, vaikka se on ajan tavan mukaan latistettu pääsiäistipusten mössöksi.


Suomi on niitä maita, joissa kärsimys on kanonisoitu ainoaksi oikeaksi muodoksi elää. Jokaiselta täytyy löytyä taustaltaan jokin kärsimystarina, mikäli meinaa olla uskottava eläjä puhumattakaan julkkiksesta, joille onni on suorastaan kielletty asia. 



Ajatelkaa vaikka suomalaista kirjallisuutta. Ylivoimaisesti eniten on kirjoitettu viime aikoina Peter Franzenin kirjasta lapsuushelvetistään. Omaperäisyys on kaukana, mutta myyntiluvut varmat, varsinkin kun sattuu olemaan julkkis etukäteen.


Pääsiäinen on myös marttyyrien aikaa. Kansanedustaja Marja Tiura päätti tehdä itsestään marttyyrin juuri ennen pääsiäistä, mutta saikin niskaansa aivan toisenlaisen kohtalon. Pääsiäinen tarvitsee aina Juudas Iskariotin. Mutta marttyyrejaan kansa rakastaa. Ja marttyyriksi riittääkin Suomessa kovasti tunkua. Itsekin hellin omaa marttyyriyttäni asiaan kuuluvalla kärsimyspieteetilläni.


Elämässä on niin paljon pahaa, että todellinen kärsimys on jäänyt hämäräksi. Oikeana kärsimyksenä pidetään köyhyyttä ja sairauksia, mutta paljon tappavampi on vielä ihmisen sisällä elävä kärsimys. Se kun tuhoaa ihmisen sisältä, mikäli jotain tuhottavaa on. Pahuutta on joka puolella ja kerran pahuuden sisään laskettuaan on vaikea laskea pahuuden kärsimyksestä irti.


Oma kärsimykseni lähtee sisuskunnastani. Minun on vaikea tuntea onnea ja tyytyväisyyttä. Lisäksi kaikenlainen jokapäiväinen epäoikeudenmukaisuus ja välinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan ahdistavat minua syvästi.



Ei ihme, että vatsaani polttelee päivittäin.


Silti olen onnekas. Elän ainutta elämääni ja minulla on päämäärä, joka ei vielä minulle täysin selvinnyt.





torstai 1. huhtikuuta 2010

Mikä on kun valta ei kiinnosta?


Ennen kuin kuluva eduskuntakausi on edes lopuillaan, virta pois eduskunnasta on kova. Yleensä luullaan, että kun valtaa saa, siitä ei vapaaehtoisesti luovuta. Miehet eivät sitä tee, vaikka maine olisi nollassa ja rikosoikeuskin uhkaisi. Kovasti mainostetut perhearvot eivät miehiä saa myöskään luopumaan vallasta. Ei edes seikkailut tanssityttösten kanssa.


Toisin on eduskunnan naisilla (vai pitäisikö sanoa neidoilla?), sillä en ole nähnyt eduskunnan matriarkkojen katoavan minnekään. Useampi median suosikkinaiskansanedustajista on ilmoittanut laittavansa pillit pussiin. Tanja Karpela (menikö oikein?) lähtee, samoin toinen Satu Taiveaho (vai oliko Säde?) että myös että myös Janina Andersson. Ja mikäs on lähtiessä, kun eläke rullaa, jos sitä vain ilkeää hakea alle neljäkymppisenä.



Muutama julkisuustyrkky mieskin (julkisuuden avulla eduskuntaan päässyt) on tosin ilmoittanut halunsa lähteä. Ja useampi naisministeri on luopunut tehtävästään ja tulevista huippuviroista perheensä takia.


Johtuisikohan tämä kaikenpuolinen luopumisen tarve siitä, että seuraavasta vaalikaudesta tulee poliitikoille entistä vaikeampi. Taloudellinen tilanne tuskin hetkessä hyppää uusiin sfääreihin ja vapauttaa kertomaan juorolehdille vaatekaappinsa sisältöä tai muita yksityiselämän ongelmiaan. Pitäisi olla vihdoin jotain oikeaa sanottavaa, edes äänestäjilleen.


Itse haluaisin yhä edelleen palata siihen aikaan, jolloin poliitikko säväyttää uudella teollaan kansan hyväksi, eikä uudella kotinsa sisustuksella tai ottolapsellaan kautta lapsen saannin vaikeudella. Mutta tämä lienee liikaa vaadittu.


Kunnon poliittinen journalismi on journalismin muodoista vaikein (hyvä poliitikko kun ei koskaan paljasta toimittajalle kaikkia pelikorttejaan). Ehkä siksi mieluiten kirjotetaankin (kerrotaan) kaikesta muusta turhasta kuin itse asiasta. Eli mitä poliitikolla on oikeasti sanottavana.


---------------


Joka vuosi myös taivastellaan, miksi yritysten hallituspaikoilla on niin vähän naisia. Kysymys on luonnollisesti oikeutettu, mutta suurin osa hallituksissa toimivista naisista itse sanoo, ettei edes halua naiskiintiöitä. Kuka niitä siis haluaa, jos eivät edes alan ammattilaiset itse? Kiintiöt ovat usein varmin tapa varmistaa, ettei mitään muutosta tapahdu. Valitettavasti. Oli kyseessä minkälainen tahansa kiintiöihminen.


-------------


Itellalla (entisellä postilla) on mielenkiintoinen näkemys postin perustehtävästä. He kun haluaisivat lähettää kansalaisille mielellään postin nyt sähköpostina. Kuinka kätevää, ei enää postin jakoa rahvaalle ja voidaan keskittyä tuottavampiin yritysasiakkaisiin. Sinänsä tosin palvelemme jo muutenkin itse itseämme kun on kyse ikävästä rutiinista. Mietitäänpä vaikka verkkopankkia.


---------------------------------


Mutta jotain hyvääkin. Minusta nykyinen opetusministeri Henna Virkkunen on pätevin ministeri koko hallituksessa. Peruskoulujen opetussuunnitelmien uudistaminen aikaa vastaavaksi (samoin kuin yliopistojen) luo toivoa tähän maahan. Virkkunen onkin hankkinut uransa omalla polullaan, mikä selittää hänen hyvän työnsä ja järkevyytensä.


Samaa luovuutta kun saataisiin muuhunkin toimintaan Suomeen.

Gadgetissa oli virhe