torstai 30. joulukuuta 2010

Hra 47


Muistattekos vielä Hra 47:n? Tässä pätkässä ukko on hakemassa kirjastosta "luontokirjallisuutta".








keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Mitä jäi mieleen vuodesta 2010?


Vuosi 2010 lähenee loppuaan. On vuoden tilinpäätöksen aika. Mitkä uutiset sykähdyttivät ja mitkä eivät?


Mitä oikeastaan muistan vuoden uutisista? Apua, heti ensiksi tuli mieleen, etten mitään. Uutisia tulee niin tasaiseen tahtiin, että armollinen mieli ei muista kuin eilisen uutiset. Mutta jotain sentään.


Alkuvuodesta jäi mieleen Tony Halmeen poismeno ja tämän Hazardin kuolleenpilkkauskolumni, joka mediakritiikiksi naamioitiin. Mutta nopeastipa on Tonynkin lähtö sittemmin unohtunut. Otsikot laantuivat jo muutamassa viikossa.


Alkuvuonna oli myös tämä sikainfluenssarokotus-sekoilu, joka ei näemmä ole vieläkään saanut päätöstään. Nyt jankataan narkolepsiasta, kun ensiksi peloteltiin ihmiset (eritoten lapset) ottamaan rokotus. Koko massiivinen rokotuskampanja tehtiin median mieliksi, joka tietenkin sittemmin moitti rokotusukaasin antajia lasten narkolepsiasta.


Tänä vuonna ei ole lentoliikenne sujunut. On lakkoiltu lentokentällä, en edes muista kuinka monta kertaa, sitten on ollut tuhkapilveä Islannin pojilta ja lopuksi iski lumi. Ihme kyllä ei Suomeen, vaikka kaikki muu liikenne Suomessa lumesta lamaantuukin. VR:n talviliikenneongelmat alkavat olla jo kansanperinnettä. Mutta oli kesäkin oli helvetillisen kuuma ja talvet muistuttavat Suomessa tätä nykyä ydintalvea.


Mutta Venäjällä sentään menee vieläkin huonommin. Kesällä palavat metsät ja talvella sataa jäävettä. Luonto on tullut hulluksi, kun sitä on riittävän kauan ärsytetty.


Kesä menikin kuumuudessa kärsiessä ja homokohua seuratessa, joka vasta loppuvuonna osoitti laantumisen merkkejä leviten sitä ennen jo kirkolliseksikin kriisiksi Päivi Räsäsen suosiollisella avustuksella. Homot kävivät barrikadeille ja toiset viskoivat heitä savupatruunoilla. Niinpä ei ollut yllätys, että linnanjuhlissa homot tanssivatkin jo avoimesti, mikä on Suomen kaltaisessa demokraattisessa maassa jo yltiöuskaliasta.


Tänä vuonna Matti Vanhanenkin sai tarpeekseen ja jätti pääministerin hommat. Seuraajaksi asetettiin keskustan kohuriitelyiden ja työpaikkakiusaamisten jälkeen Mari Kiviniemi ja onkin vetänyt niin matalaa profiilia, etten ole vieläkään saanut selville, johtaako Suomea Kiviniemi vai valtiovarainministeri Katainen. Ainakin median ja kansanedustajakollegoiden mielestä ja palstamillimetreistä riippuen se on Katainen. Kiviniemi onkin keskittynyt kauniiden sääriensä vilautteluun. Matti Vanhanen sen sijaan syöksyi uusiin naisseikkailuihin heti uudessa työpaikassaan. Kaiken tämän jälkeen ei olekaan ihme, että kansa lähti Persujen kelkkaan.

Mikä teille jäi mieleen tämän vuoden uutisista ja kohuista? Oliko vuoden kohu prinsessa Madden törkykullan tempaukset vai Viivi Pumpasen Petskun ihailtava sinnittely otsikoissa? Vai  hurmasiko prinsessa Viktoria aina yhtä vaivaantuneen näköisen Danielinsa kanssa? Säväyttikö Riikka Pulkkinen, vai kyllästyitkö jo Sofi Oksasen vihaan suomalaisia miehiä kohtaan?

tiistai 28. joulukuuta 2010

Elämä on painajaista?


Eilen tuli telkusta dokkari sotaveteraanien postraumaattisesta stressireaktiosta eli helvetillisestä sielun elämästä sodan jälkeen. Melkein jokainen ilmoitti kärsivänsä melkein jokaöisistä painajaisunista. Itse en ole sodassa ollut, mutta jo useamman vuoden ajan olen nähnyt painajaisia melkein jokayö. Onko minullakin postraumaattinen stressireaktio? Oliko kasvaminen Vantaan lähiöissä minulle sittenkin liikaa?


Olen kyllä menettänyt äkillisesti läheisiäni tai kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa, kuten nettitietosanakirja tietää stressioireyhtymän syistä kertoa. Minun persoonaani jäydettiin lähes päivittäin muiden lasten toimesta koulussa, koska persoonani ja habitukseni olivat joillekin liikaa. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole vaivanneet minua heti tapahtuneen jälkeen sen enempää kuin luonnollista on.


Moni ajattelee, että minun täytyisi olla hermoraunio mielenterveyspotilas. Sitä en ole, itse asiassa olen toimeliaampi kuin elämässäni koskaan, vaikka yöni ovat kuin Danten helvetistä. Olen myös saanut aikaan viime vuosina enemmän kuin koskaan. Herään aamuisi virkeänä ja kykenen suoriutumaan tehtävästä kuin tehtävästä. Vain kaikkein vaikeimpien öiden jälkeen on vaikeaa.


Ihminen on siitä kummallinen olento, että se onnistuu sopeutumaan vaikka minkälaiseen sairauteen tai elämäntilanteeseen. Piinattuun yön sielunelämään jää koukkuunkin, erottaahan se sinut monesta muusta tavallisesta kuolevaisesta.


Painajaisuneni vaihtelevat, mutta perussetti on samanlainen. Olen useimmiten eksyksissä. Jotkin tietyt tapahtumat, ei välttämättä tapahtuessaan traumaattiset, myös hyökkäävät unissa silmilleni. Yöt jolloin en näe lainkaan unia, ovat minulle vapahdus. En edes muista koska olisin nähnyt viimeksi jonkin kauniin unen.


Painajaiset ryöpsähtivät hallitsemattomaksi pari vuotta sitten, jolloin söin vähän aikaan mielialalääkkeitä. Se oli elämäni pahimpia erehdyksiä. Ko. lääkkeistä tuli vain turraksi ja menetti kaiken intohimon elämään, kaikkein voimakkaimmatkin vietit laantuivat. Lihosin ja vasta viime aikoina olen onnistunut pudottamaan painoani. Lopetin niiden syönnin, koska en halunnut elää loppuelämääni ilman tunne-elämää. Painajaiset eivät vain kadonneet.


Mielialalääkkeillä ei tunne mitään ja siksi pelästyinkin kun kuulin erään tutkimuksen mukaan jopa 700 000:n suomalaisen syövän mielialalääkkeitä. Meillä on siis saman verran tunne-elämän zombieita liikenteessä. En väitä, etteivätkö mielialalääkkeet joitain myös auttaisi, mutta itse en niihin enää tule koskemaan.


Moni ajattelee, että onpas kaveri hullu kun itsestään nyt tällaisia kirjoittelee. Niinpä, kaikista ongelmistahan pitäisi vaieta, että antaisi itsestään mahdollisimman edullisemman kuvan ja lähteä lääkärille hakemaan lisää lääkkeitä, vaikka niitä on mahdotonta saada edes keskustelemaan kanssaan kymmenen minuuttia. Niin ja, saattaahan joku tulevaisuuden työnantaja googlailla jo sinua ja heikkouksiasi kuin etsitään sitä täydellistä ihmistä.


Mutta en kirjoitakaan tätä itselleni tai oman kuvani kiillottamiseen, sellaiseen minulla ei ole tarvetta, vaan niille 700 000 suomalaiselle, joille lääkärit syöttävät mielialalääkkeitä ja saattavat joutua saman helvetin uhriksi.


Sitten julistuksiin. Minkä stressin ja jännitystilan täytyy täyttää tätä maata, kuin ihmiset eivät selviä arjestaan enää ilman kemiallista apua? Onko tällaisessa elämässä ja yhteiskunnassa enää järkeä, jos ihmiset ovat niin ahdistuneita, ettei siitä normaalilla levolla, saunalla tai kännillä selviä? Pitäisikö jo peruuttaa hieman taaksepäin ja löytää kadonnut ilo sieltä jostain, jossa suorittaminen oli vasta tulevaisuutta, ja ihmisellä oli oikeus olla myös sielultaan heikko, vaikkakin elämä olikin puitteiltaan ja turvaltaan kovempaa kuin tänä päivänä?

maanantai 27. joulukuuta 2010

Päivitys väkivaltaan: Kellopeliappelsiini


Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini on kirja, joka olisi pitänyt lukea jo kauan sitten, mutta vasta nyt 33,5-vuotiaana tuon teon tein.


Itse kirjaa tunnetumpi taitaa kuitenkin olla kirjasta Stanley Kubrickin ohjaama saman niminen elokuva. Ja täytyy myöntää, että kirjaa lukiessa elokuva välkkyikin silmissä, sen verran vakuuttavaa jälkeä Kubrick teki.


Kirja on äärimmäinen tarina äärimmäisestä väkivallasta, jota harjoittavat sekä kansalaiset että yhteiskunta, tuo muodoton möykky, jota on helppo syyttää. Teini-ikäinen Alex kiertää jengeineen ympäri "uutta Lontoota" hakaten ja raiskaten ja ryöstäen tielleen osuvia. Nämä jannut eivät kunnioita tai arvosta ketään, heille kaikki on rumaa ja hävittämisen arvoista.


Kirja on hämmentävä kokemus, mikä on taatusti ollut kirjoittajan tarkoituskin. Toisaalta päähenkilö tuntuu tyypilliseltä teiniltä, joka halveksii kaikkea, mutta toisaalta poika on myös älykäskin. Älykkyys ei tosielämässä sovi monen väkivallan harjoittajan omakuvaan, muuta kuin henkisen rääkkäämisen osalta. 


Kirja hämmentää myös tarkkanäköisyydellään väkivallasta tulevaisuuden maailmassa, vaikka on kirjoitettu aivan 1960-luvun alussa. Väkivalta on saanut yhä kieroutuneimpia ja mutkikkaampia muotoja. On hirviö-isä Josef Fritzliä ja sarjamurhaajia ja vaikka mitä. Ennen väkivalta oli paljon brutaalimpaa ja äkkinäisempää, sellaisena se on Suomessa pääosin säilynytkin.


Yksi kirjan vaikuttavimpia osioita on Alexin "parantaminen" jossain vankilalaitoksen syövereissä pakkosyöttämällä Alexille väkivaltaa nonstoppina. Mieleeni juolahti, että on ihme, jos moista ei jossain FBI:n tai CIA:n salaisissa laitoksissa ole kokeiltukin. Vankilat lienevät jo itsessään niin väkivaltaisia paikkoja, ettei niistä kukaan väkivallattomana tule takaisin. Parempaakaan keinoa rikkomuksista yhteiskuntaa vastaan ei ole keksitty.


Valtiot toki muokkaavat kansalaisiaan mieleisekseen muuallakin kuin vankiloissa, kärjistettynä muokkaus alkaa jo koulujärjestelmästä, vaikka se toki avaa kansalaisille myös mahdollisuudetkin.


Samalla tavalla koulut myös tutustuttavat väkivaltaan pumpulissa kasvaneetkin ja niissä tehdään Suomessa näyttävimmät joukkusurmatkin. Ei tarvitse kuin kurkata peruskoulujen pihoihin, niin aina siellä joku turpaansa saa ja jotain rääkätään samaan yhteiskunnan ja kunnon kansalaisen muottiin niin kauan, että tämä päättää tappaa kymmenkunta mukanaan.


Kirja saa jokatapauksessa pohtimaan, miksi yhteiskunnat ovat niin väkivaltaisia kuin ovat ja miksi ihmisissä on niin paljon vihaa. Vihaa niissä, jotka hirmutekoja tekevät, mutta myös vihaa ihmisissä, jotka ovat yhteiskunnan hyväksymiä osasia tai peräti he, joiden pitäisi suojella meitä väkivallalta.


Iso kiitos kirjasta menee muuten ehdottomasti loistavalle Moog Konttisen suomennokselle. Kirjaa ei ole helppo kääntää, sillä Alex puhuu aivan omaa kieltään, joka on eräänlainen venäjän ja englannin sekasikiökieli. Helvetin toimiva sellainen.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Kulunein joululaulu


Lyhyestä virsi kaunis.


Iskekää pöytään kulunein joululaulu.


Yksi kuluneimmista on Sydämeeni joulun teen. Se on kyllä onnekseen yksi parhaimmista.


Entäs Petteri Punakuono tai Varpunen jouluaamuna?


Joululaulut ovat jokavuotinen piina, kyynistyneen ja kyllästyneen ihmisen onneksi joululaulukausi on lyhyt.


Leikolan Ismollakin on sanansa sanottavana joululauluista.


maanantai 20. joulukuuta 2010

Mikä joulu?


Mikä siinä on, että joulu tulee joka vuosi nopeammin? Lapsena joulun odotus alkoi marraskuussa ja jouluaattoon mennessä jännitys oli jo sietämätön.


Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta osaa huonommin ostaa lahjoja? En enää muista, mistä asioista ihmiset pitävät.


Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta joulu tuntuu teennäisemmältä? Joulu tuntuu itse asiassa vain yhdeltä päivältä muiden joukossa.


Ja mikä siinä on, että vuosi vuodelta muistan vähemmän joululauluja? Hyvä kun muistan Petteri Punakuonon.


Joten mikä joulu on?


Löytyisiköhän jostain joulun uudelleenkoulutusleirejä?


Voi iloton maailma.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Voi neo-uusavuttomuus sentään!


Vaikka suomalaisten saavuttavat maailman parhaita oppimistuloksia, selviytymistä arkipäivän elämässä he eivät taida.


Pientä listausta:

Lumi ja pakkanen ovat suomalaisille vieraita elementtejä. Sään mukaan ei osata pukeutua, junat eivät liiku ja autotkin jäävät jumiin, hiihtotaidosta puhumattakaan. Jopa Hesarin toimittajat kaivavat autoa esiin boolikulholla ja kertovat ylpeillen moisen tapahtuneen tunnin sisään. Miten olisi lapio?


Suomalaiset eivät osaa laittaa ruokaa, eivätkä taida yksinkertaisinta taloudenpitoa velkaantumatta, vaikka olisivatkin palkkatyössä.


Suomessa äitien tekemäksi ruoaksi mainostetaankin valmisruokaa. Suomalaisäidit vaativatkin koululaiselleen koulussa mitä monimutkaisinta erityisruokaa, vaikkeivat itse osaisi keittää edes perunoita.

Suomessa varmistetaan rahojen riittävyys taulutelevisioon ennen ruokaa ja vuokraa.


Suomalaisvanhemmat uupuvat jo ensimmäisen lapsen jälkeen, siinä missä ennen vanhaan lapsia pykäistiin kymmenkunta mitä köyhimpään pirtinloukkoon uupumatta.


Suomalaislapset ovat maailman parhaimpia oppimistuloksiltaan, mutta kengännauhojen sitominen on haastavaa.


Suomalaislapset ajetaan kouluikäisenä jo muutaman kilometrin päästä takseilla kouluun ja ovatkin lihavuustilastojen kärjessä maailmanlaajuisesti.


Suomalaislapset ovat aktiivisia liikunnanharrastajia, mutta vanhemmat ajavat heidät autoilla harrastuspaikoille.


Suomalaislapset ovat päiväkodissa, vaikka toinen vanhemmista tai peräti molemmat olisivat kotona. Siitä huolimatta isovanhemmat ovat hoitamassa lapsia jokaviikko.


Suomalaiset huolehtivat sorsien ruokkimisesta, mutta naapurin mummo saa nääntyä nälkään.


Tuhansien järvien maassa auttavakin uimataito on harvojen herkkua.


Suomalaisista sairaanhoitajista vain harva taitaa elvytyksen.


Suomea kehutaan metsien maaksi, mutta kovin harva osaa kulkea metsässä eksymättä.


Kenraalit kehuvat Suomen armeijaa iskukykyiseksi, mutta aina harvempi jaksaa kuusi kuukautta olla muiden komenneltavana.


Suomalaisia kehutaan innovatiivisiksi, mutta en muista yhtään suomalaista keksintöä viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Suomalaistaiteilijat juovat vähemmän kuin koskaan ja saavat myös vähemmän yllättävää aikaan kuin koskaan, vaikka opiskelevat alaansa enemmän kuin koskaan.


Suomalaiset taitavat kännykän räpläämisen, mutta eivät kaunokirjoitusta.


Suomalaisia sanotaan tehokkaaksi ja tunnollisiksi, mutta julkinen sektori velkaantuu vuosi vuodelta enemmän. Köyhiä ja sairaita on enemmän kuin vuosikymmeniin, eikä kukaan tunnu saavan tarvitsemaansa hoitoa, vaikka hoitotekniikka on parempaa kuin koskaan.


Suomessa kallista hoitoa saavien asuinkunnan vaihtaminen on tehty liki mahdottomaksi, mutta suurin perusoikeusongelma tuntuu olevan saako homoja vihkiä kirkossa.


Suomalaisjulkkikset eivät halua kertoa seurustelustaan, mutta ovat valmiita avaamaan vaatekaappinsa, kertomaan erostaan ja ennen kaikkea ystäviensä kuolemasta.


Suomessa on mahdollisuus opiskella enemmän kuin valtaosassa muuta maailmaa. Niinpä suomalaisopiskelijat valmistuvat hitaammin kuin missään muualla.


"Suomalaisnuoret" miettivät lähes neljäkymppisenä, mitä haluavat elämältään ja ovatko valmiita sitoutumaan.


Suomessa kauhistellaan virkamiesten parin oluttölkin siemaisua Romaniassa, mutta kotimaassa humalaiset ovat kadulla arkipäivää.


Suomessa tupakkaa ei saa kohta polttaa ulkonakaan, mutta mitä rasvaisimpia ruokia saa myydä, mainostaa ja ostaa rajoituksetta.

Suomalaiset ihailevat sotaveteraaneja, mutta heillä ei ole aavistustakaan, koska talvisota käytiin ja vieläpä miksi.


Suomalaiset matkustavat keskelle Intian valtamerta, mutta eivät tiedä, missä on Mikkeli.

torstai 16. joulukuuta 2010

Etäinen kosketus


Luettua: Deborah Curtis Etäinen kosketus. Kirja kertoo Joy Division-yhtyeen laulajasta Ian Curtiksesta. Deborah oli hänen vaimonsa. Kirjaan pohjautui myös Anton Corbijnin elokuva Control.

Huonompiakin kirjoja on tullut luettua. Tämän kirjan ansiot taitavat olla erään sairauskertomuksen tulkinnassa. Curtis kärsi masennuksesta (kai) koko elämänsä ja hirtti lopulta itsensä 24-vuotiaana.


Tiettyä katkeruutta rouvan tekstistä pystyy helposti kaivamaan, mutta kirjan luettua katkeruudenkin ymmärtää. Monien taiteilijoiden tavoin Curtiskin oli egomaanikko, joskin monien taiteilijoiden tavoin äärimmäisen epävarma ja hoivaamista rakastava. Curtis kärsi myös epilepsiasta, jota ei 70-luvun lääkkeillä vielä pidetty kurissa. Vaimo hoiti käytännön asiat miehen puolesta ja kiitokseksi Curtis hengaili loppuaikoinaan bändärin kanssa.


Ah, miten kadehdinkaan taiteilijoita, jotka onnistuvat löytämään ihmisiä, jotka hoitavat ikävät käytännön asiat heidän puolestaan. Onnistuisipa minultakin.


Joy Division on musadiggareille tuttu bändi, muttei muille. Joten pieni kertaus lienee tarpeen. Joy Division ponnisti Manchesterin ankeista maisemista Britanniasta. En tiedä, kuinka ankeita Manchesterin maisemat sitten ovat, kun en ole koskaan siellä käynyt. Bändin ura oli joka tapauksessa lyhyt, mutta intensiivinen, ja bändin taru loppui Curtisin itsemurhaan 1980.


Joy Division kuuluu niihin bändeihin, joiden äänimaailma on omanlaisensa. Kuten arvata saattaa, mitään joululauluja bändin biisit eivät ole. Biisit ovat jylhiä synkkyydessään, mutta niissä ei ole mitään teennäistä, niin kuin kovin usein angstibändeillä tuppaa käymään.


Deborah Curtisin mukaan Ian Curtis ihaili nuorena kuolleita rokkareita pienestä pitäen ja valitsi itse tiensä. Curtis oli ongelmanuori, joka halusi tulla kuuluisaksi. Mutta niin usein tähän tarinaan liittyy se viimeinen osio, jossa julkisuudesta tulee taakka, ellei suorastaan kauhun aihe. Tosin varsinaista läpimurtoa Joy Division ei ehtinyt koskaan tehdä, vaan on nauttinut vankkaa kulttimainetta.


Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että Ian Curtis tienasi jonkin aikaa leipänsä työvoimatoimiston virkailijana. Eli mennyt virkamiesurani ei estä minuakaan tulemasta kohtalokkaaksi legendaksi. No joo.


Kirjasta tuli mieleen, että onni ei olekaan kuolemattomuudessa, joskaan sellaiseen en usko, sillä jossain vaiheessa maailma räjähtää, eikä kenenkään hengentuotteita jää jäljelle. Valitettavasti. Siksi kannattaa katsoa kortit aina loppuun asti.


Mietin myös, että ihmisen halut ja toiveet harvoin vastaavat todellisuutta. Ihmiset odottavat toisiltaan sellaisia asioita, mitä toinen ei pysty tarjoamaan. Varsinkin avioliitoissa. Mietin myös, että ihmiset ovat pakkomielteidensä vankeja. Jokin joskus päähän pinttynyt ajatus ei katoa rakkaudella tai vihallakaan, kuten Curtisin tapauksessa halu kuolla.


Itse tutustuin Joy Divisioniin teini-iässä. Silloin bändi ei tehnyt minuun vielä vaikutusta. Lopullisesti bändin musiikki valloitti minut vasta viime aikoina. Tässä bändin tunnetuin biisi Love will tear us apart.








keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Paluu 70-luvulle


Olen välillä ilmaissut tyytymättömyyteni 2000-lukuun ja ilmaissut kaipuuni 70-luvulle. Nyt toiveesta on tullut valitettavalla tavalla totta. Suomessa on nimittäin yhtä paljon köyhiä kuin 70-luvulla. Katsokaa vaikka itse


Sinänsä tämä THL:n tekemä suomalaisten hyvinvointitutkimus kuuluu jälleen kerran sarjaan itsestäänselvyydet. Kaikki nämä tutkimuksen tulokset olisin pystynyt itsekin päättelemään. Niin kuin myös valtaosa kansasta.


Eipä tämä kansan kahtiajako ole ollut salaisuus enää kenellekään. Kuten juttu kertoo, niin 70 prosentilla kansasta pyyhkii hyvin, mutta 30 prosenttia on kyllä ikävän näkyvä köyhälistö parempiosaisille, muttei vielä riittävä määrä, että yhteiskuntaelämä kääntyisi levottomaksi. Vähemmistö on vieläpä pysynyt varsin hiljaisena ja nöyränä. Muutoksia parempaan suuntaan on tuskin siis odotettavissa.


Aina vedotaan myös siihen, että kansainvälisesti katsoen tuloerot ovat Suomessa pienet. Pitäisikö vai sitten pyrkiä kansainvälisyyteen tässäkin suhteessa. Suomella on kyllä varaa tukea Irlantia ja Portugalia, mutta ei omia köyhiä. Tämä ei kyllä köyhän kansan tajuntaan millään mene.


Vaikka lapsiköyhyys on jutussa nostettu esiin, veikkaan, että lapsia enemmän köyhyydestä kärsivät aikuiset. Köyhyydessä kasvanut lapsi kun tietää paremmasta vasta mentyään kouluun ja kohdatessaan siellä muiden ivan köyhyydestään. Lapsen vanhempi sen sijaan muistaa joka hetki, ettei voi tarjota lapselleen taloudellisesti parempaa. Tämän kohtalon olisi suonut jääneen 70-luvulle.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Vihreälle saarelle?


Olen pohtinut (jälleen kerran), minne suuntaisin ulkomaanmatkani seuraavaksi. Ajankohtaa en vielä tiedä, sillä en tiedä, koska minulla on rahaa.


Nappasin yhtenä iltana kirjastosta Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Suosikki saksalaiskirjailijani oli piipahtanut Irlannissa 50-luvun puolivälissä. Erinomaisena kirjailijana Böll sai Irlannin kuulostamaan kiehtovalta paikalta. Ei minulla tosin harhaluuloja ole, etteikö Irlannissa olisi kaikenmoista kehitystä (parempaan ja huonompaan) tapahtunut lähes 60 vuodessa.


Böll herkuttelee Irlanti-kliseillä, mitkä hänen reissunsa aikana olivat varmasti tottakin. Lapsia vilkkuu joka nurkassa, pappeja ja nunnia riittää. Viskiä kitataan valomerkin tullessa ja vain tappelut taisivat kirjasta puuttua.


Välillä Irlanti oli Euroopan taloustiikereitä, mutta nyt matka taitaa viedä vanhaan köyhyyteen takaisin. Pomminheittäjät ovat tyystin kadonneet, mitä muutama sitkeä nyt taitaa Pohjois-Irlannissa vielä terrorismia perinnetietoisena jatkaa.


Irlanti on sikiävänä kansana täyttänyt puoli Pohjois-Amerikkaa ja Australiaa, mutta viime aikoina virta on vienyt Irlantiinkin. Saa nähdä lähtevätkö Itä-Euroopan asukkaat takaisin kotimaihinsa talouskriisin riivaamasta Irlannista.


Jostain syystä Irlanti kiehtoo monia suomalaisia. Joitain yhtäläisyyksiä kansojemme kohtaloista löytyy.


Olemme molemmat pieniä kansoja ja hiukan syrjässä ja juoppouteen taipuvaisia. Meilläkin on ollut naapurimaata herrana historian sivu ja kohtelukin vaihdellut sen mukaan. Näihin päiviin asti lapsista ei köyhissä korpikopperoissa ole ollut puutetta ja perunalla sitä suomalainenkin korpikansa ennen vanhaan sinnitteli. Uskonto ei liene vain koskaan Suomessa ollut samassa asemassa kuin Irlannissa.


Mutta on sitä kirjailijaa ja muuta taiteilijaakin Irlannissa laukannut. Esim. kukas muu kuin Pentti Saarikoski. Neumann haki Irlannista myös innoitusta. Miksen siis minäkin?








lauantai 11. joulukuuta 2010

Mitä ihmiset googlasivat 2010?


Tällä viikolla uutisoitiin Suomen eniten googletettuja julkkiksia.


Suosituin oli Petri Nygård ja heti perään vanha tuttu Johanna Tukiainen ja kolmosena kukas muukaan kuin Jenni Vartiainen. Aika yllättävä tuo ykkönen. Tuksun suosio puolestaan ei näytä laantuvan. Jenni Vartiaista taas on hehkutettu niin paljon, ettei ole ihme, että Jenni kärkikolmikkoon pusersi. Montaa miestä ei top 10:ssä ole, joten naiskauneutta netistä etsitään.


Vahvimmassa kasvussa julkisuuden henkilöistä on Sofia Ruusila, ilmeisesti BB:n voittaneen Nikon morsian. Kotimaisista julkkiksista listalle pongahti myös Pumpasen Viivi. Molemmat kaunottaret tietty vasta tänä vuonna julkisuuteen tulivatkin.


Ulkomaisista julkimoista googletettiin eniten Lady Gagaa, eikä ihme, ei ole päivää, ettei ko. neidistä jotain kirjoitettaisi. Seuraavana oli Justin Bieber, kuka hän nyt sitten ikinä onkaan.


Jos tv-ohjelmien suosiota mitataan hakutuloksilla ehdoton ykkönen oli BB, sitten Salkkarit ja kas kummaa Pikku Kakkonen. Suomalaisten kirjoitustaidoissa lienee haasteita, sillä kutonen oli "maajusille morsian".


Suosituin hakusana ylipäätään oli facebook, seuraavaksi youtube ja kummatkin iltapäivälehdet. Nämä ovat niin käytettyjä sivuja, että osoitteet luulisi muistavan ilman hakuakin.


Koko listaus tästä.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Lukutaito häviää Suomesta?


Nämä paljon puhutut Pisa-tutkimukset hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Suomalaiset oppilaat tuntuvat aina olevan maailman parhaimmistossa, vaikka perusasioiden osaamisessakin on puutteita. Yksi totuus sentään löytyi tämänkertaisesta tutkimuksesta.


Suomalaisnuoret eivät nimittäin ole häävejä lukijoita. Suomalaispojista puolet ilmoitti, ettei lue lainkaan tai kovin vähän. Tytöt sentään kunnostautuivat parempina lukijoina. Tämä on tietysti aina ollut vinha totuus, että tytöt viihtyvät paremmin kirjojen ääressä, mutta ilmeisesti heidänkin lukuintonsa on hiipumaan päin.


Asian voisi sivuuttaa, että mitäs sitten. Toiset eivät vain ole lukuihmisiä. Varmasti totta, mutta samaan aikaan Suomesta ovat taantuneet kädentaidotkin ja ruoanlaittokin on jo voimainponnistus. Lukevan ihmisen etuna on se, että hänen maailmankuvansa on automaattisesti avarampi kuin lukemattoman ihmisen. Hän osaa arvioida ja suhteuttaa lukemaansa. Hän ei jää huhujen tai puolitotuuksien vangiksi, kun taitaa muutakin kuin googlaamisen.


Jos lukuinto jatkuu yhtä heikkona, enpä ihmettele kustantamojen talousongelmia. Kun kypsistä ikäluokista aika jättää, kaunokirjallisuutta taitavat lukea vain muutamat asialle vihkiytyneet, mitä todennäköisemmin naiset. En tiedä, pitäisikö lukemisestakin tehdä elämysopetusta kouluissa, kun koululaiset eivät muuten enää mitään opi. Vai onko nuorten mielikuvitus heikentynyt jo niin paljon, etteivät osaa käyttää mielikuvitustaan apuna lukiessaan. Kaikki pitäisi ilmeisesti olla valmiina kuvina, jotka on helppo nielaista kerralla.


Mutta mitä lukevatkaan ne, jotka lukevat. Onko sekin sitten sarjakuvaa ja dekkaria tai rakkausromaania? Ketään tuskin voi pakottaa klassikoiden ääreen, mutta eivät klassikot turhaan ole klassikoita. Jos nuoret ihmiset lukisivat edes ajankohtaista kaunokirjallisuutta, sekin olisi askel parempaan. Muuten ajaudutaan siihen tilanteeseen, että kirjailijat kirjoittavat kirjoja kirjailijoille.


Ja abc:tä monimutkaisempi lukutaito häviää.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Esa historiakirjassa


Olen tehnyt uuden aluevaltauksen. Kirjoitin uusimpaan Helsingin pitäjän historia -vuosikirjaan lapsuudestani ja nuoruudestani 80- ja 90-lukujen Korsossa.


En tiedä, kuinka ikimuistoiseen lopputulokseen pääsin, sillä en omaa taruani pitäisi tyypillisimpänä korsolaisen nuoren tarinana. Suhtautumiseni Korsoon ylipäätään on ristiriitainen.


Olen ihan ylpeä taustastani, mutta en välttämättä ole Korson ylin ystävä. Johtuen yksinkertaisesti siitä, etten tuntenut koskaan oloani mitenkään onnelliseksi tai edes tyytyväiseksi Korsossa varhaisinta lapsuuttani lukuun ottamatta. Ylä-aste oli varsinainen kouluhelvetti.


Mutta ehkä tällaisellakin tarinalla on paikkansa. Yleensähän ihmiset muistelevat asioita liian kultaisesti tai pyrkivät inhorealismiin. Itse pyrin todellisuuteen, eli jotain näiden kahden ääripään välillä. Todellisuus on omani ja jokaisella on omansa.


Helsingin pitäjä on muuten siis yhtä kuin Vantaa. Alunperin Vantaan aluetta kutsuttiin Helsingin pitäjäksi.


Sinänsä hienoa, että sain kirjaan kirjoittaa lähivuosikymmenien historiasta. Lähihistoria katoaa liian pian kun asioista tulee jo liian kaukaisia. Sen jälkeen parasta jälkeä saavat aikaan vain historiantutkijat.


Lisätietoja kirjasta löytyy Vantaa-Seuran nettisivuilta.


PS. Olen pariltakin kustantamolta pyytänyt tarjousta uuteen runokirjaani. Aika samoissa hinnoissa tuntuvat olevan. Tosin siinä on taas eroja, mitä samalla rahalla saa. En tiedä, jonain päivänä toivoisin, että kirjoista maksettaisiin minulle.


Sitä ennen olisi kai ensimmäisenä vaihdettava proosaan ja keksittävä jotain myyvää ja ainutlaatuista ohittaakseen "kerberokset" kustantamoissa.


Ehkä sellaista saattaa olla luvassakin. Haluaisin vain joskus saada keskittyä kirjoittamiseen, enkä kirjoittaa vain muille, vaikka se leivässä pitääkin.


Ai niin. Runojeni venäjännös-projekti edistyy. Olen saanut kymmenisen runoa käännätetyksi. Katsotaan, miten homma edistyy.


PS.PS. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa tosissani blogin vaihtoa. Vuodatus.net tuntuu jääneen muiden jalkoihin. Ennen Googlen kautta tuli päivittäin kymmeniä kävijöitä, mutta nyt hyvä jos yksi tai kaksi. Tai sitten minun olisi aika vain lopettaa bloggaaminen, mikä tietysti sekin neljän vuoden jälkeen voisi olla järkevä ratkaisu.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Hyvää itsenäisyyspäivää (sitten joskus)


Itsenäisyyspäivät tuntuvat muuttuvan vuosi vuodelta väkinäisemmiksi. Itse kunnioitan maamme itsenäisyyttä, vaikkakaan en tämän päivän valtaapitävien käsissä.


Yhä edelleen tuntuu itsenäisyyspäivän julkinen tarjonta siltä, että itsenäisyys on yhtä kuin sota. Totta on, että ilman sotia Suomi olisi täysin erilainen paikka, mitä se nyt on. Kukaan ei vähättele veteraanien antaman uhrin merkitystä, mutta kohta 70 vuoden jälkeen kaipaisi itsenäisyydelle muitakin määreitä kuin sota.


Mutta silloin yleensä käännytään historiaan, kun ei iljetä katsoa "rakentajasukupolven" tekemien uhrausten vesittämistä. Harmi vain, että se tehdään puisevan väkinäisesti ja epäaidosti.


Toinen mikä julkisuudessa merkitsee itsenäisyyttä ovat linnanjuhlat. Mikä on todella huolestuttavaa. Juhlissakin pääasia tuntuu olevan, että kuka mihinkin kolttuun on pukeutunut ja kuka on saanut yllätyskutsun ja kuka ei. Adolf Ehnroothin poistuttua muonavahvuudesta, on koko juhlasalista vaikea löytää uskottavaa kansakunnan yhteishengen ja itsenäisyyden puolestapuhujaa. Minua ei yksikään vakuuta.


Saska Saarikoski kirjoitti itsenäisyyspäivän Hesarissa erinomaisesti mitalien eriarvoistavasta vaikutuksesta. Prenikoita ja arvonimiä kun jaetaan niille, joilla jo tunnustusta ja rahaa on muutenkin. Kansalle kerrotaan, mikä on arvokasta työtä kansakunnan eteen ja mikä ei. Mitali- ja ylennyslistat ovat onneksi sentään hävinneet lehdistä.


Tosin rahvas harvemmin on edes prenikoiden perään. Ne taitaisivat lentää ojan pieleen, kuten Tuntemattoman sotilaan jermut viskoivat heille annetut mitalit.  Kuka haluaisi tunnustusta sellaiselta yhteiskunnalta, jonka arvokas jäsen ei ole koskaan tuntenut olevansa. En minä ainakaan.


Joka itsenäisyyspäivä olen muistanut juhlintaa Irwinin Juhlavalssilla. Niin tänäkin vuonnakin.








sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Peltsi


Olen suuri elämäkertojen ystävä. Kulutan niitä suhteellisen tasaiseen tahtiin. Viimeksi luin Lauri Timosen Lähikuvassa Matti Pellonpää -kirjan.


Elämäkertana kirja on sellaista vahvaa keskitasoa. Paljon kirja pohjautui lehtihaastattelujen siteeraamiseen ja muutaman Peltsin luottoystävän haastatteluihin. Se tuntuu olevan päivän trendi. Itse olisin kaivannut enemmän Peltsin elämän syväluotausta, mutta hyvä näinkin.


Pellonpää eli Peltsi on hahmo, jonka kaikki kolmestakympistä ylöspäin tuntevat. Tutuimmaksi hän tuli Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa. Vähintään sivuosanäyttelijänä, mutta Kaurismäkien elokuvia paremmin tuntevat muistanevat ainakin Peltsin Varjoja paratiisissa ja Boheemielämää -elokuvista.


Peltsiä on pidetty boheemina ja kapakoiden suurkuluttajana, mutta kirjan perusteella näkemys on väärä. Peltsi kuulemma viihtyi vain kapakoissa ja haki sieltä hahmoja rooleihinsa. No, niitä kapakoista taatusti löytyy. Viinaa Peltsillä toki meni, loppua kohden vähemmän.


Synnynnäinen sydänvika teki Peltsistä harvinaisen vapautuneen ja iloisen hahmon suomalaiseksi. Mies tiesi elävänsä jatkoajalla, joten miksi hän ei olisi nauttinut elämästä. Elämästä hän nauttikin, tarinan mukaan Peltsi vietti kerran kuukauden Juicen keikkabussissa kiertäen mukana ympäri Suomea.


Pellonpäästä välittyy hänen elokuvissaan tietty aitous, jossa ei ole mitään väkinäistä. Jos Peltsi ei ulkoiselta habitukseltaan vaikuttanut rivikansalaiselta, sai hän omasta hahmostaan väännettyä ujon ja itsestään epävarman suomalaisen miehen ylistyksiä. Kuten suuret näyttelijät yleensä, Pellonpää ei varsinaisesti näytellyt, vaan oli. Kati Outinen parinaan hän oli lyömätön. He olivat oikeastaan viimeinen kunnon "valkokangaspari".


Vaikea olisi kuvitella Peltsiä enää päärooleihin näinä pinnallisempina aikoina. Tai sitten kyllä. Peltsin hahmo itsessään oli jo kapinaa juppien 80-luvulla. Miksei sitten myös harvinaisen yllätyksettömällä ja laskelmoidulla 2010-luvullakin. Kapakan nurkkapöytien miehet eivät vain ole tänä päivänä suosikkihahmoja kotimaisissa elokuvissa.


Peltsi oli ainutlaatuinen, eikä vastaavanlaisia ole ilmaantunut. Imagoaan mustasukkaisesti varjelevilla nykynäyttelijöillä ei tosin riittäisi Peltsinä olemiseen eväitäkään. Pellonpää kuuluu niihin harvoihin julkkiksiin ja ihmisiin, joista ei kenelläkään ole ollut pahaa sanomista. Hyvä ihminen oli hän.


Rokkareiden kanssa kaveerannut Peltsi kunnostautui myös laulajana.








keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Suomalaista, joo, niin varmaan


Mikään ei ole yhtä varmaa VR:n talviongelmien lisäksi kuin että joko Finnairilla tai lentokentällä  lakkoillaan. Myötätuntoa lakkolaisille riittää sitä vähemmän, mitä hankalammaksi Finnairin lennoilla matkustaminen muuttuu. Tänä päivänä myötätunto on harvinainen rikkaus.


Silti särähti korvaan, kun Finnairin toimitusjohtaja uhkaili epäsuorasti hommaavansa kohta työntekijät ulkomailta. Niin, sinivalkoiset siivethän ne sitten lentäisivätkin.


Minä olen jo kauan sitten tipahtanut kärryiltä, kuka omistaa mitäkin, mutta moniko suomalaisuudella itseään mainostava oikeasti on suomalaista. Vähintään mainostetaan suomalaisille suomalaisilta, vaikka edes työntekijät eivät olisi suomalaisia.


Suomesta ja suomalaisilta on viety vaikka mitä, mutta suomalaisuuden gloria, laatu ja muu mukava halutaan pitää völjyssä.


Yrittäkääpäs muuten etsiä isojen firmojen sivuilta nettisivuilta omistussuhteita. Harvemmilta sivuilta onnistuu helposti. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin löytää puhelinnumero, johon voisi soittaa ilman paina kaksi, paina kolme -rumbaa.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Rahalla saa ja hevosella pääsee


Romanian kerjäläiset ovat kasvaneet hämmästyttävän suureksi ongelmaksi, kun suhteuttaa heidän todellisen määränsä Suomessa. Romanit ovat vain keksineet nerokkaan keinon paisuttaa merkittävyyttään. He ovat leiriytyneet kerjäämään valtakunnan näkyvimmälle paikalle - Helsingin keskustaan. Kyllä siinä ärsyyntyvät kansasta eristäytyneet päättäjätkin matkallaan Ekbergille.

Nyt ongelmaan haetaan ratkaisua milläs muulla keinolla kuin rahalla. Helsingin kaupunki lupaa maksaa matkan takaisin Romaniaan, vaikka muuten budjetissa ei kuulemma joustoa löydy. Siinä saavat kyytiä minne lystäävät myös romanien pauloihin ajautuneet ihmisystävälliset humanistit, jos heitä kukaan - ainakaan mediassa - on enää kotvaan kuunnellutkaan.


Jotta romanihomma olisi vieläkin mutkikkaampi, osa Helsingin kaupungin virkamiehistä retkahti ryyppäämään Romanian reissulla. Onko tuo nyt sitten tuomittavaa, kuka Romanian kerjäläisten kotikontuja täysin selvin päin kestäisikään katsastaa. Normaalit ruokajuomat.


Moni muukin köyhä olisi muuten mielissään, jos heidän ongelmansa ratkaistaisiin rahalla. Eittämättä suuret kaupungit maksaisivat mielellään pitkäaikaistyöttömät pois maaseudulle ellei peräti Romaniaan. Toimeentulotukiasiakkaalle rahaa ei tosin kilahda Romanian kerjäläisten malliin ilman asiaankuuluvaa paperisotaa ja riittävää nöyryyttä.


Mutta kuten Paperiliiton hyllytetty puheenjohtaja Jouko Ahonen sanoo, johtaja on palkkansa ansainnut, oli se sitten virkamieskin. Ammattiyhdistysliikkeeltä on tainnut jo kauan sitten kadota se johtoajatus, etteivät he työnantajan vaan työntekijän kavereita. Mutta samoista ympyröistä ja kouluistahan molempien liikkeiden johto on lähtöisin. Kuka sitä kaverille kuoppaa kaivaisi? Ammattijohtajia kaikki tyynni. Työmies se ei ole sitä palkkaansa ansainnut.


PS. Poliitikot ovat pitäneet Wikileaksin tietovuotoja epäreiluina. Eikä ihme, poliitikkojen mielestä on aina epäreilua, kun vaivalla salassa valmistellut asiat popsahtavat julkisuuteen. Ne kun eivät ole silloin vielä "valmiita päätettäviksi".


Minä kaipaisin kotimaista versiota Wikileaksista koto-Suomen kunta- ja sisäpolitiikkaan. Nyt kaikki vuotamaan. Ei enää salakähmäisiä tapaamisia ja sähköposteja kaikenkirjavien toimittajien kanssa vaan ei kun Wikileaksin nettinörttien puheille.

Eriasia on, kenen etuja palvelee Wikileaksin julkisuuteen syöltämät tuhannet asiakirjat. Vähemmälläkin sonta selviää.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Sovinnaisuus ja sovinnaisuuden epähedelmät


Vaikka kaikki eivät sitä uskoisi, minussa on sovinnainen puoleni. Oikeastaan se tahtoisi ajoittain hallita minua.


Harjoittelussani Hymy-lehdessä sovinnaisuus on tietenkin koetuksella, sillä lehden konsepti on mahdollisimman epäsovinnainen. Kun joudun poistumaan sovinnaisuus-mukavuusalueeltani, tekee se toki myös hyvää.


Toisaalta olen äärimmäisen epäsovinnainen ihminen, joka ei siedä oikeastaan mitään instituutioita tai auktoriteetteja ja inhoan kaikkea lauman mukana menemistä. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että sovinnaisuus on eräänlaista uusien ja erilaisten asioiden sekä ihmisten pelkoa.


Siihen kai yhteiskunnan hutera säilyminen perustuu, kun valtaosa on enemmän tai vähemmän sovinnaisia ihmisiä, tietty status quo pysyy kasassa.


Epäsovinnaisia ihmisiä kyllä ihaillaan, jos nämä ovat vain julkkiksia tai muuten tietyn aseman saavuttaneita. Tavallisella tai asemaa omaamattomalla ihmisellä epäsovinnaisuus on sitten ristiriitaisemmin hyväksyttyä. Epäsovinnaiset tavikset koetaan helpommin hankaliksi ellei jopa hieman pelottaviksi. He ovat niitä, joista tokaistaan, että mikä se kuvittelee olevansa, eihän se ole mitään.


Epäsovinnaisissa ihmisissä on paljon hankalia mulkvisteja, eivät he kaikki todellakaan edes lahjakkaita ihmisiä ole, mutta kyllä heistä luomisvoimaakin löytyy. Valtaosa maailman suurista taideteoksista ja tieteellisistä keksinnöistäkin on syntynyt epäsovinnaisten ihmisten toimesta. Nämä tyypit eivät ole halunneet miellyttää jo tiedettyä ja auktoriteetteja vaan ovat seuranneet omaa tahtoaan.


Lähes kaikki ihmiset ovat muuten lähtökohtaisesti sovinnaisia poistuessaan kotipiiristään. Se auttaa sietämään muuten hullun maailman. Jopa valtaosa ihmisten keskinäisestä seurustelustakin perustuu sovinnaisuudelle. Jos joku heilahtaa jutuissaan turhan henkilökohtaiselle tasolle, valtaosa keskustelukumppaneista säikähtää. Sovinnaisuus sitten kyllä katoaa nopeasti, kun esim. saadaa viinaa päähän.


Ärsyttävimpiä ovat ne sovinnaiset, jotka luulevat olevansa epäsovinnaisia. Vaikkapa jonkin tietyn roolin takia. Esim. taiteilijaa tai epätavallista älykköä näytteleviä sovinnaisia ihmisiä on maailma täynnä, mutta jos he joutuvatkin laittamaan itsensä likoon, niin pelästys on suuri. Onneksi oikeasti epäsovinnaiset ihmiset kyllä tunnistaa ja p...jauhajat jäävät armotta kiinni.















torstai 25. marraskuuta 2010

Tehtävä ylhäältä


No nyt se maabrändi menestysstrategioineen on sitten esitelty. Ja eipä uutta Siperian tuulten alla. Vanhoja kliseitä senkun toistetaan. Jos ne edes pitäisivät paikkaansa, mutta kun eivät. Katsokaa itse.


Brändien tarkoitus on tietenkin nostattaa henkeä, mutta sori vaan, minuun eivät uppoa.


Hajahuomioita kriittiseltä.


Suomessa muka maailman paras peruskoulu. Hohhoijaa. Suomesta muka tulisi oppimisen suurvalta. Siis tästä maasta, jossa koululaiset eivät edes opi Suomen itsenäistymisvuotta tai eivät osaa peruskoulun loputtua yksinkertaisinta oikeinkirjoitusta.

Suomi luomumaaksi. Huh huh. Isännät taistelevat lannoitteidensa ja myrkkyjensä puolesta taatusti loppuun asti. Erämaaparatiisina Suomea on vaikea pitää, sillä täällä metsät kaadetaan juurineenkin. Suomen metsätaloudelle kalpenevat Amazonin kaskipolttajatkin.


Epäuskottavin väite on suomalaisten ongelman ratkaisukyky. Ollila heittää vielä suomalaisen johtamisjärjestelmän olevan matalahierarkinen. Näin ei voi puhua kuin johtaja, joka ei itse ole tavallista työntekijää nähnyt aikoihin.


Ja sitten vielä se iänikuinen talkoohengen nostatus. Suomessa ei talkoohenkeä ole ollut sitten sotienjälkeisen jälleenrakennuksen.


Suomalaiset kun muka myös luottavat toisiinsa. Tässä maassa ei luoteta kehenkään.  Kaiken huipennukseksi suomalaisten väitetään löytävän epätavallisia ratkaisuja. Täällähän ei todellisuudessa sellaisia ratkaisuja edes siedetä.


Ja piste iin päälle. Suomen pitäisi olla maailman ongelmanratkaisijakansa, vaikka täällä ei kyetä ratkaisemaan edes omia ongelmia. Täällä eletään vanhassa kunniassa ja vanhoissa hyvissä ajoissa. Näinhän tämä brändiryhmäkin on ilmiselvästi tuotoksessaan pikalukemalta todennut.


Myyttejä täynnä koko strategia. Niillä ei pitkälle pötkitä. Ehkä kannattaisi jo katsoa todellisuuteen.


Mutta jos haluatte jatkaa kliseiden toistoa, voitte lukea brändiryhmän raportin Tehtävä Suomelle -sivuilta täältä. Sieltä löydätte jokainen ryhmän tekemän tehtävän itsellenne. No, se sentään on suomalaista todellisuutta.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Onnistumisen pakko


Lapsuudessa asioista tuppasi kasvamaan suurempia kuin mitä ne oikeasti olivat. Niin aikuisenakin. Eli olen siis jäänyt lapsen tasolle kai paineensietokyvyssäni tai sitten olen niin vapaa sielu, että minun täytyisi saada tehdä niin kuin itse haluan. Se ei valitettavasti vain useimmiten onnistu.


Koskaan en ole päässyt eroon onnistumisen pakosta. Joka kerta kun jotain pitäisi saada tehdyksi, iskee pienoinen paniikki eli onnistumisen pakko. Jos jotain ei ole taas pakko saada tehdyksi, saan tehtyä vaikka mitä, ja ihme kyllä vaivattomasti. Jopa kauppareissusta onnistun kehittelemään monivalintatehtävä-sarjan, jolle ei loppua näy.


Ainahan onnistumisen pakkoa ei edes vaadita (onneksi), mutta omassa päässään asioita ja ennen kaikkea mahdollisia esteitä onnistumisen tiellä kehittää niin pitkälle, että ajoittain asioista tulee ylitsepääsemättömiä.


Jos joku sanoo, että kokeillaas nyt, miten onnistut, todennäköisesti saan parempaa jälkeä aikaan kuin että joku sanoo, että nyt tuo täytyy tehdä, ja sen täytyy olla valmis silloin ja silloin.


Jo koulussa kokeet olivat tuskaa. Niissä aineissa joissa tiesin olevani hyvä, ongelmia ei juuri ilmennyt. Jos olin taas epävarmemmalla kentällä, täystuho oli varma.


Aikuisiällä olen oppinut käsittelemään epävarmuuttani, mutta ei minusta koskaan kovista tule. Eikä edes ole tarpeen, jos en kelpaa sellaisena kuin ole, niissä tapauksissa lienee tarpeen jatkaa eri suuntiin.


Tietyissä ammateissa ei epävarmuutta saisi tuntea. Esimerkiksi toimittajalle epävarmuus ei pintapuolisesti ajatellen ole eduksi. Eikä esim. poliitikkoa haastatellessa näkyvä epävarmuus lupaa hyvää, sillä toimittajaa pyöritellään helposti, jos hänen tietoisuudessaan huomataan aukkoja. Toimittajatkin ovat ihmisiä ja eivät hekään voi uraa aloitellessaan olla itse itsevarmuuksia.


Ihmisillä on tietynlainen kuva toimittajista ja sitä on hyvä seurata. Totuus paljastuu haastatellessa. Toisaalta toimittajat menevät keikoille pikakomennuksillakin, harva silloin tuntee olonsa sataprosenttisen voitokkaaksi. Tietty epävarmuus auttaa näkemään asioita useammasta näkökulmasta. Kunhan se ei hallitse.


Veikkaan, että ihmisten huono kuva toimittajista johtuu paljon sellaisista itseään rakastavista toimittajista, jotka eivät kuuntele ja esittävät tietävänsä kaiken heti nimensä kertomisen jälkeen. En kyllä tiedä, missä heitä on, mutta ihmisten puheiden perusteella niitä ilmeisesti löytyy. Kaikkiin haastateltaviin eivät tepsi mitkään keinot, silloin on usein parasta vaihtaa haastateltavaa.


Mutta toimittajatkin ovat onnekkaita lääkäreihin verrattuna, lääkärin ammatissa täytyy näyttää aina varmalta, vaikka harvoin sitä kai täysin varmasti tietää, mikä potilasta vaivaa.


Kuinka paljon varmoilta näyttävät ihmiset loppujen lopuksi peittelevätkin vain epävarmuuttaan? Olisko se tämänki asian suhteen, että toinen on toista parempi näyttelijä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Runo menneelle


Isoisäni haudattiin tänään. Kirjoitin hautajaisia varten runon, jota en sitten pystynyt lukemaan. Eli runojani ei edelleenkään ole koskaan esitetty julkisesti. Enkä tiedä, esitetäänkö koskaan. Mutta tämä runo jäi iäisyyden riepoteltavaksi tuuliselle Malmin hautausmaalle.

Jos en pysty ilmaisemaan itseäni aina puheella, niin kirjoittamaan pystyn kyllä. Se minun elämäni suurin ongelma onkin. Kykenen kirjoittamaan asioista, mutta en puhumaan asioista.


Jotenkin tuntuu, että olen vuosikymmenet turhaan tavoitellut jotain tunnustusta tai hyväksyntää vieraiden ihmisten silmissä. Enää en oikeasti sellaista kaipaa. Kaipaan vain läheisiä ja hyviä ihmisiä ympärilleni. Kaikki muu tuntuu aina vain turhemmalta.


Välillä liun mielessäni aina vain kauemmaksi "järjestäytyneestä yhteiskunnasta", ellei minun olisi pakko olla osa sitä rahan takia.


Olen kyllästynyt myös maailmaan, jossa tuntematon ihminen on toiselle ihmiselle vain harmaata, tunteetonta massaa. Ehkä jossain vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että ihminen on arvokas, vaikkei tätä tuntisi. Ja että tätä täytyisi kohdella herkkänä ja hauraana olentona, mikä ihminen oikeasti on.


Elämän lämpö tai alku
ei ole vain helppoa tai vaikeaa.
Kunnioitettavinta on,
että rakastaa,
on lämmin aina ja kaikille.
Että antaa anteeksi
niillekin joille ei voi enää anteeksi antaa.

Kaikki ansaitsevat hyvän ihmisen.


PS. Isoisäni oli löydetty pienenä lapsena harhailemasta Rovaniemen kadulta, jonne hänen "vanhempansa" olivat hänet hylänneet. Sieltä hän ponnisti yhteiskuntaan, joka ei häntä ei edes alunperin halunnut.


Itse en olisi pystynyt samaan. Usko on ajoittain mennyt vähemmästäkin, mutta meille paremman alun omaaville elämä on ollut itsestäänselvyys, jota meidän pitäisi elää hyvyydelle, ei ainoastaan työlle, "pakollisille" asioille tai vain nimettömille päiville.

torstai 18. marraskuuta 2010

Outolintu?


Tällä viikolla olen lueskellut Mikael Jungnerin kirjaa Outolintu, joka kertoo hänen elämäntaipaleestaan, mutta myös miehen elämänfilosofiasta.  Kirja on poikkeuksellisen avomielinen ja vielä avomielisempi, kun kyse on suomalaisesta julkisuudenhenkilöstä.


Yhtä avomielisiä kirjoja olen oikeastaan lukenut vain taiteilijoiden kynästä, mutta taiteilijoilta osaa avomielisyyttä odottaakin, sillä taiteilijan elämä on itsessään paljastelua. Oman elämänsä taiteilija Jungnerkin on, joka on jo päälle nelikymppisenä ollut pääministerin erityisavustajana että ison mediatalon pomona. Ehkä ennakkoluulottomuus ja heittäytyminen sitten tosiaan yhdistettynä hyvään onnen takaavat värikästä elämää.


Jungneria ei tarvitse tuskin kenellekään esitellä, mutta hieman harmi on, että kirjasta nostettiin vain tietyt kohdat esiin. Kiviniemen sormien pureskelut ovat toki hauskaa luettavaa, mutta parhaimmat politiikkaa sivuavat kohtaukset kertovat kuitenkin valtapelistä, jonka keskellä Jungnerkin oli. Hän itse sanoo olevansa ainoa toimitusjohtaja, jota on kielletty puhumasta rakkaudesta. Näin hänelle Ylessä kävi. Ehkä tuo kuvastaa vain, miten Suomessa kaikkea syvälle itseensä liittyvää täytyy salata.


Jungner käsittelee kirjassaan lempiaiheitaan, kuten avoimuutta ja johtamista. Täytyy sanoa, että Jungnerin sanoja on suorastaan kiva lukea. Kenenkään muun johtajan suusta en ole kuullut vastaavanlaista luovuuden, avoimuuden ja keskustelutaidon ylistystä.


Suomalainen johtaja kun on monesti sellainen, joka ei kuuntele, ymmärrä, eikä kaiken huipuksi edes tue työntekijöitään, kun tukea tarvittaisiin. Jos firmalla menee huonosti, niin se on kyllä työntekijän vika. Kenenkään ei tarvitse olla ylitsekäveltävä, mutta luovuus ja tulos syntyy muusta kuin johtajan strategioiden hokemisesta, jos työntekijät itse eivät edes koe strategioita omakseen.


Kirja on taitavasti kirjoitettu, uskon näin sanovan niidenkin, jotka ovat Jungnerin teeseistä eri mieltä. Jungner on poikkeuksellisen kiistanalainen persoona. Toiset hänestä pitävät, toiset yhtä vähän. Niin taatusti kirjastakin. Ja niin näyttää käyneen Jungnerin urallakin. "Kummisedät" kutsuivat Jungneria toisiin työpaikkoihin, kun taas toiset lupasivat tuhota hänet.


Jungnerille avoimuus on kannattanut, vaikka hänkin on maksanut siitä kovan hinnan. Eriasia on, miten tavallisen suomalaisen käy hänen heittäytyessään avoimeksi, vaikka ei julkisuuden kiroja osakseen saakkaan.


Pelottaa ajatella. Siksi niin moni suomalainen näyttelee, eikä esiinny omana itsenään. Ja siksi kai niin moni suomalaisesta on Jungnerin sanoin tullut ns. sitruuna: iloton, yllätyksetön ihminen, jonka luovuus on nujerrettu, jotta tämä selviäisi työ- että arkielämästä.


Pelottavaa on ajatella, että ovatko Jungnerin ajatukset todella niin outoja, kun kirjan nimi lupaa. Minusta avoimuuden, ilon että luovuuden pitäisi olla arkipäivää.


Suomessa ei valitettavasti vain näin ole.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Jumala









Syksyisin käy usein mielessä kysymys: Missä on Jumala?


Niin, Toni Wirtasen sanoin:
missä on kuningas, joka meidät vapauttaa?


 

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Ajatusten loikkarit


Tämän viikon uutispommi oli kansanedustajien torkkupeittojen lisäksi Uusipaavalniemen loikkaus kepusta persuihin. Yllätyshän tämä veto oli, vaikka persuissa tuskin kieltäydytään uusista tulokkaista, varsinkin jos nämä ovat suhtkoht täyspäisiä.


Uusiksen loikkaus on esimerkki siitä, miten kapeaa itsenäinen ajattelu saa Suomessa olla. Jos lähdet johonkin puolueeseen tai liikkeeseen mukaan sinun täytyy olla varma, että tässä ajattelussa pysyt elämäsi loppuun asti. Ja sinun täytyy olla varma, että myös muutat ajatteluasi sen mukaan, miten puolueesi tai liikkeesi ajatteluaan muuttaa.


Suomessa on äärimmäisen vaikeaa toimia missään ryhmässä. Täällä ryhmä kun ryhmä luo nopeasti omat sääntönsä ja johtohenkilönsä, joiden mukaan sinun on toimittava. Joko alistut tai jäät sivuun. Mitään välimuotoja ei ole.


Tottelemattomien rangaistus on kova. Puolueloikkarien ura tyssää useimmiten loikkaukseen. Jopa kansa on niin opetettu ajatusten muuttumattomuuteen, että minkäänlaista muutosta ei suvaita. Tämä tänä päivänäkin, vaikka suurin osa kansalaisista äänestää henkilöä, eikä puoluetta.


Minusta ajatusten muuttuminen edustaa ihmisessä kehitystä. Jos ihminen ei koskaan muuta ajatteluaan tai jopa ideologiaansa, se se vasta pelottavaa onkin. Silloin ihminen mitä todennäköisemmin valehtee muille tai vähintäänkin itselleen.


En kiistä, etteikö poliittisiin loikkauksiin liittyisi myös henkilökohtaisen hyödyn tavoittelua. Pienemmässä ryhmässä on useammin erilaisille näkemyksille liikkumavaraa, vaikkakin todellista valtaa pienempien ryhmien kautta ei saa. Julkisuutta kylläkin.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kiusattujen kansakunta


En tiedä, onko teille iskenyt silmään sama asia kuin minulle. Viime aikoina julkisuuteen on pongahtanut oikea kiusattujen katras.Tällä kertaa vallan kammareista. Ensiksi huhuttiin Suomen pankin kiusaamisongelmista ja heti perään Jarmo Korhonen kertoi olleensa työpaikkakiusattu. 


Kiusatuksi tuleminen on ollut julkisuudessa kerrottuna trendikästä, ellei jopa melkein välttämätöntä. Tarina kiusatusta menestykseen kun antaa muille kiusatuille toivoa, ja antaa haastatellusta itsestään kuvan sitkeästä ihmisestä, joka ei välittänyt muiden mielipiteistä matkallaan menestykseen.

Mutta kukapa kertoisi julkisuudessa olleensa julmempaakin julmempi kiusaaja. Niitäkin täytyy olla, onhan sitä naisministereitäkin huhupuheiden mukaan itketetty valtioneuvoston kokouksissa. 


No, ottamatta kantaa näihin tapauksiin sen enempää, niin suomalainen voi tulla kiusatuksi läpi elämänsä.


Kuulemma jo päiväkodissa löytyvät ensimmäiset kiusaamistapaukset. Eli suomalainen rääkkää toista suomalaista heti kun vaipoista pääsee. Tuttuun tyyliin poikkeavat yksilöt suljetaan prinsessa ja prinssi-leikeistä jo varhaisessa vaiheessa pois.


Varsinainen helvetti pääseekin sitten irti kouluissa, joissa syyt kiusaamisen ovat mitä mielikuvituksellisemmat samoin kuin kiusaamisen keinot ja välineet. Koko peruskoulun ajan voi hyvässä lykyssä viettää kiusattuna hylkiönä. Piinasta pelastavat ainoastaan koko ajan kasvavat oppilasmäärät, useampi reppana kun antaa kiusaajille enemmän vaihtelunvaraa kiusattavien skaalassaan. Ja mikäpäs kiusaajien on ollessa, sillä kouluista kerrotaan, että meidän koulussahan sitä ei kiusata, vaikka opettajia itseäänkin kiusataan.


Kun olet kärsinyt koulusi ajan kiusaamisesta, niin sitten pääset kiusattavaksi armeijan kautta työpaikoille, ja kun useamman vuosikymmenen rääkistä selviydyt korjaten olemattomia virheitäsi töissäsi, todennäköisesti sinua kiusataan vielä vanhainkodissa.


Saammekohan me suomalaiset rauhaa edes taivaassa? Jossain sielläkin ilmestyy toinen suomalainen kiusaamaan, jolloin helvettikin tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta itkuineen ja hammasten kiristyksineen.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Kenen joukoissa seisot?


Katselin aamulla Jouko Aaltosen dokumentin 70-luvun taistolais/työväenlaululiikkeestä. Dokumentista jäi ristiriitainen olo. Toisaalta minusta on hienoa, että 70-luvulla nuorilla on riittänyt intoa parantaa maailmaa, mutta toisaalta homma tuntui silmien sulkemiselta todellisuudelta.


Meille jälkipolville on syntynyt käsitys, että silloin kultaisella 70-luvulla kaikki nuoret olivat tekemässä vallankumousta, joka jäi sitten tekemättä. Mutta 70-lukulaiset ovat saaneet sen verran siipeensä myöhemmin, että pojasta on polvi pahentunut. Eivät he lapsilleen ole siirtäneet solidaarisuutta tai rauhan henkeä. Ainakaan onnistuneesti.

Tänä päivänä vain harvalla nuorella tai vanhemmallakaan riittää intoa oman napansa ulkopuolelle, ja siihen yhteiskunta kannustaa ja osin pakottaakin. Rohkenen kyllä epäillä, olivatko kaikki 70-luvullakaan nyt sitten poliittisesti järin aktiivisia. Aika kultaa muistot.


Nyt 70-luvun vallankumousliikkeelle yleisesti naureskellaan ja niin dokumentissa osa haastatelluista aikalaisistakin suhtautui hommaan nuoruuden höyrähtäneenä innokkuutena. Jälkeenpäin ajatelleen liikkeessä ei ollut muuta pahaa kuin Neuvostoliiton ja itäblokin diktatuurien varaukseton ihannoiminen, mutta siitäkään ei voi tuon ajan nuoria syyttää, sillä mitään rehellistä uutisointia Neuvostoliitosta ei tietenkään ollut saatavilla.


Usein 70-luvun taistolaisia ja muita vallankumouksellisia syytetään aatteensa myymisestä, mutta huvittavaahan se olisi, jos vaarit ja mummut kulkisivat vielä punaiset tai siniset paidat yllään väsyneen idealistisilla kasvoilla, ja mataloituneilla äänillään kiekuisivat imperialisteista.


Ei, kyllä maailma on muuttunut sen verran, ettei homma uskottavaa olisi. Idealismi sopii parhaiten nuorille. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on uskoa mihinkään hurmosliikkeeseen. Minä tosin en ole poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin varauksettomasti uskonut koskaan.


Kuvaavaa tämän päivän yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta muuten oli, että Agit-Propin keikalle Provinssirockiin ilmaantui dokumentissa vain muutama villapaitaopiskelija tai cheguevarapaitalainen. Nyt on hassua ja erilaista kuunnella 70-luvun taistelumusaa vallankumouksellisuuden ulkoiset ominaisuudet omaksuen.


Mutta mikä näistä vallankumousliikkeistä jäi käteen oli hyvä yhteiskunnallinen sanoma: oikeudenmukaisuus ja hyvää kaikille. Silloin vain vallankumoukseen ei saatu tavallista duunaria mukaan sen enempää kuin tänä päivänäkään.


Tavallinen työläinen nimittäin voi nyt taloudellisesti pulleammin kuin nippu akateemisia pätkätyöläisiä. Työttömät ja muut syrjäytetyt taas on lannistettu niin tehokkaasti, etteivät he jaksa edes äänestää lippujen heiluttelusta puhumattakaan.








perjantai 5. marraskuuta 2010

Politiikka, kieli ja kansa


Tällä viikolla luin iltojeni ratoksi Jussi Lähteen Politiikka-Suomi-sanakirjaa. Alan konkari Lähde on osannut kirjoittaa hauskan kirjan. Kun kaiken maailman poliittisia termejä lukee, niin ei niille voi kun nauraa. Ellei kyse olisi vakavista asioista.


Poliittisen kielen, vai pitäisikö sanoa päätöksentekokielen, kankeus ja ympäripyöreys on todellinen ongelma. Itse hallitsen tuon sanaston, mutta on paljon ihmisiä, jolle kiertoilmauksien kiertoilmaukset ovat täyttä hebreaa ja estää heitä ymmärtämästä politiikkaa. Ja mikä surkeinta, tappaa kiinnostuksen politiikkaan.


Poliittinen kieli on muodostunut omanlaisekseen tietyistä syistä. Ensimmäiseksi halutaan aivan tarkoituksella, ettei kansa siitä mitään ymmärtäisi. Ovatpahan sitten pienempänä riesana vaikeuttamassa päätöksentekoa. Toiseksi halutaan, ettei poliitikko joutuisi sanomisistaan edesvastuuseen. Kun puhuu mahdollisimman epäselkeästi, on vaikea saada kiinni pitämättömistä lupauksista tai mistään muustakaan.


Lähteen kirjassa Timo Soini oli monessa esimerkissä mukana värikkäänä sanankäyttäjänä. Ja värikäs sanankäyttäjä Soini onkin. Olemme vain ajautuneet poliittisessa kulttuurissa sellaiseen pisteeseen, että asioista selkeästi puhuva ihminen on yhtä kuin populisti.  Tuskin kukaan kiistää, ei edes Soini itse, etteikö hän olisikin populisti.


Mutta hitto soikoon, eikö poliitikon pidäkin olla populisti. Äänestäjien äänillähän hänet tehtäväänsä valitaan. Vai ovatko ei-populistiksi julistautuneet valinneet eduskuntaan tai kunnanvaltuustoihin joku muu kuin kansa. Käsittämättömällä kielellä kuitenkin pärjätään ja jollain kielirajoitteisetkin valtaan luikertelevat, joten ilmeisesti poliittisen liturgian hallitsevia ihmisiä on sittenkin riittävästi.


Poliitikkoa pidetään sitä asiallisempana ja asiantuntevampana, mitä epäselvemmin hän puhuu ja mitä enemmän kiertelee suoraa kysymystä. Jotain on mennyt jossain vaiheessa pahasti pieleen. En usko, että poliitikot yksin ovat syyllisiä käsittämättömään kieleensä. Paljon on kyse myös niistä papereista, joiden pohjalta päätöksiä tehdään. Eli virkamiesten kirjoittamasta tekstistä. Virkamiehethän haluavat, että poliitikot ja kansa eivät kummatkaan kunnolla ymmärtäisi, mitä todella päätetään.


Paavo Lipposta on myös parjattu vaikka mistä, mutta parhaimmillaan Lipponen on ollut värikkään kielenkäytön mestari. Esimerkiksi kauna-sanasta on harva keksinyt yhtä laajaa repertuaaria kuin Paavo Lipponen. Hän oli poliitikon urallaan siitä poikkeuksellinen hahmo, ettei hän edes vallankahvassa muuttanut kieltään poliitikkohebreaksi. Hän saattoi olla kyllä muuten jähmeä ja harvasanainen.


Suomessa, jos missä, alalla kuin alalla luullaan, että käsittämätön kieli tekee asian jotenkin arvokkaammaksi. Esimerkiksi sosiaalityön luulisi olevan lähellä ihmistä, jos minkä. Mutta niin vain siitäkin on tehty niin käsittämätöntä, että asiakas tuskin koskaan ymmärtää, mitä hänen auttamisekseen suunnitellaan. Ylipäätään kaikkien alojen haluttaisiin olevan korkeamman tieteen salakieltä. Niin kuin onkin.

torstai 4. marraskuuta 2010

Minne katosivat viihdeohjelmat?


Jokin aikaa sitten rupattelin erään ex-tv-juontajan kanssa töissä. Ihan mukavia kyllä. Hän kertoi, ettei tv-töitä enää ole luvassa. Telkkariin kun halutaan aivan erilaisia tyyppejä, mitä hän edustaa, eli ei ainakaan trendihomoa.


Homma jäi vaivaamaan minua. Toden totta tv:ssä on tapahtunut mullistuksia, jos otamme vertailukohteeksi sanotaan nyt vaikka 80-luvun. Kari Salmelaisen tai Riitta Väisäsen kaltaisia kotikutoisempia persoonia ei oikein enää näe viihdeohjelmissa. Täytyy olla sellaista väkisintehtyä erikoisuutta. Tai no, Väisänenhän teki paluun Suomi-tv:lle kera vanhan Kymppitonninsa, mutta Suomi-tv:n katsojat taitavat olla vähissä.


Yksi suuri muutos on myös näyttelijöiden esiinmarssi viihdeohjelmiin. Nyt melkein jokainen juontaja tuntuu olevan näyttelijä, jos ei, niin laulajakin kelpaa. Ei näyttelijän koulutuksesta tv-työhön haittaa tietenkään ole, mutta puhtaita juontajia on harvassa. Mikä sitten edes valmistaa pelkäksi juontajaksi on toisen riidan aihe.


Usein valitetaan, että samat naamat ne siellä televisiossa aina on. Näin onkin, sillä osittain jo tuttu juontaja tuo katsojia, sillä samat näyttelijäthän ne elokuvissakin aina ovat. Kyllästymispiste vain tulee vastaan jossain vaiheessa, esim. Mikko Leppilampi tuntuu olevan mukana ohjelmassa kuin ohjelmassa. Vappu Pimiänkään ilmestymisestä ruutuun ei osaa olla yllättynyt, vaikka Vappua jaksankin katsoa huomattavasti paremmin kuin Leppilampea.


Tällä hetkellä ei taida televisiossa edes pyöriä täysin selkeää talk-showta vaan viihdeohjelmat ovat sketsiohjelmien ja talkkareiden välimuotoja. Tv-visailutkin jäivät Megavisan ja Suomen Tietoviisaan kulta-aikoihin 90-luvulle.

Tv-visailuista tuli niistäkin tosi-tv-ohjelmien kaltainen kestoilmiö, mutta niiden valta-aika jäi lyhyemmäksi. Tosi-tv on jyllännyt jo kymmenen vuotta, eikä loppua ole näkyvissä. Mutta toisin kuin ihmisten mieliin syöpyneet tv-visajuontajat tosi-tv-julkkiksista ehdoton valtaosa on jäänyt nopeasti unohduksiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.


Kukaan ei kiistä, etteikö kanavia olisi enemmän ja ennen kaikkea etteikö katsojilla olisi enemmän valinnanvaraa kuin menneinä aikoina.  Mikään viihdeohjelma ei (kai) pysty yhdistämään koko kansaa ruudun ääreen kuten Napakymppi tai Kymppitonni 80-luvulla. Tuttu juttu 90-luvulla taisi olla suurten viihdeohjelmien viimeinen henkäys 90-luvulla.


Ehkä suurten viihdeohjelmien aikakin vielä palaa.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Aloittelevan toimittajan aatoksia


Olen nyt suurinpiirtein kuukauden ollut työharjoittelussa Otavamedialla Hymy-lehdessä. Moni saattaa nyt odottaa herkullisia paljastuksia, mutta valitettavasti minullakin on älliä sen verran, etten hirveästi yksityiskohtaisesti työasioista virko.


Paljon uutta tässä on viimeisen kuukauden aikana tullut. Joitakin juttuja kirjoittelin eri lehtiin jo elokuusta alkaen, mutta vasta viime ajat ovat näyttäneet, mitä toimittajan työ on. Melkein ensimmäisenä työtehtäväni pääsin kirjoittamaan varsin isoa juttua, johon oli sotkeentunut taho jos toinenkin eräässä suomalaisessa pikkukaupungissa. En voi valittaa, ettenkö olisi saanut riittävän haastavia töitä, mikä minun ongelmani oli edellisessä työpaikassani.


Moni saattaa luulla, että kaikki riemumielin auttavat toimittajaa, kun tämä soittaa. Näinhän se ei mene. Edes ne eivät mielellään auta, joilla sentään lain mukaan olisi tiedonantovelvollisuus. Suomeksi siis tarkoitan virkamiehiä. Poliitikot toki auttavat, jos heille on jutusta hyötyä. Ikävämmän heitä koskevan aiheen ollessa kyseessä ääni kellossa tietenkin muuttuu.


Tietoahan virkamiehetkin toki antavat, mutta mieleistään. Jos et itse ymmärrä vaatia, niin toisessa päässä taatusti työkavereille hekotellaan, että kyllä me virkamiehet sentään toimittajaa vielä höynäytetään. Mutta homma menee vain niin, että harvemmin kenellekään mainosjuttuja kirjoitetaan, mikä yhteisöjen ja firmojen mielestä on sitten se "hyvin kirjoitettu juttu".


Yksikin valtion virkamies oletti juttua tehdessäni, että tuntisin sekavampaakin sekavamman valtion aluehallinnon ulkoa, ja oli suorastaan loukkaantunut, kun rohkenin inttää, että sinun se nyt täytyy minulle kertoa, kuka on oikea henkilö vastaamaan, jos se et kerran sinä ole.


Tarpeetonta on kertoa, että virkamiesten mielestä virkamiesten ja bisnesmaailman "kaupoissa" ei tietenkään koskaan ole mitään epäilyttävää, ja kaikki on tehty niin kuin pitääkin. No, miksiköhän se ei vain välttelyn ja puhelinrallin jälkeen tunnu siltä.


Toimittajana olen joutunut opettelemaan tiettyä kovuutta ja jämäkkyyttä, mikä ei välttämättä ole minulle luontaista. Kun edellisessä työssäni tiedottajana riitti, että oli mahdollisimman mukava kaikille, nyt pitää hallita mukavuuden ja kovuuden cocktali saavuttaakseen haluamansa. Tuo oppimisprosessi vaatii veronsa ja joinakin iltoina on sellainen olo, että tietää kyllä töitä tehneensä.


Sen olen huomannut, etten ihan surkea ollut tiedottajanakaan, sillä harvalta tiedottajalta olen toimittajan roolissa saanut vastauksia tai edes eteenpäinohjauksia. Itse vastasin tiedottajana kaikille, mutta näköjään muut eivät koe auttamista velvollisuudekseen.


Politiikan ja yhteiskunnan kupruihin ja kyseenalaisiin keinoihin pääsin kiinni tiedottajana jo edellisessä työssänikin. Viihdetoimittajuus sen sijaan on ollut minulle täysin uutta. Hämmästyttävän hyvin olen päässyt siihenkin hommaan sisälle, vaikka se ei minulle vielä täysin luontevaa olekaan.


Alussa oli omituista soitella julkkiksille, joista itse oli lukenut vain lehdistä. Mutta ihmisiä julkkikset ovat siinä missä muutkin. Julkisuutta pidetään ihmeellisenä ja tavoiteltavana asiana, mutta kun on kurkistanut "unelmatehtaan" sisälle, niin sen huomaa pian toimivan omien lainalaisuuksiensa mukaan, jossa ei välttämättä gloriaa joka kulmassa ole. Mutta kovinkaan syvälliselle tasolle en vielä julkkistoimittajan roolissa ole päässytkään. Se hetki koittaa ehkä myöhemmin.


Lähitulevaisuudessa olen lähdössä jutuntekoreissuille maakuntiin, ja kovan tason nimiäkin pääsen haastattelemaan. Se pitää mielen pirteänä, vaikka töitä riittää harjoittelunkin lisäksi. Pitäisi nyt vain muistaa ne omat voimat, ettei ahnehdi liikaa.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Päiväkirja odottaa ulostuloaan


Uusi runokokoelmani on työkiireidenkin keskellä edistynyt yllättävän hyvin. Paraikaa kirja lepää sulatteluvaiheessa, ja palaan sen työstämiseen loppuvuodesta.


Kenties ensi vuoden alkupuolella saattelen sen painoon. Kustantajille en aio sitä lähetellä, koska se on aivan turhaa, eli omaa rahapussia on kaivettava. Nimikin kirjalla jo on: Jäisen maan päiväkirja.


Runokuvioista sen verran, että olen käännättämässä venäjäksi runojani, ehkä niitä nähdään vielä pietarilaisissa tai petroskoilaisissa kirjallisuuslehdissä.


Tässä muutama runo kirjasta:


Olettamus olemuksesta


Toinen bulldogeistani on kuollut ja
rakkaus huudattaa, odottaa vuoroaan.


Selviytyäkseen selviytyjät
nielevät pahan,
mutta eivät sylkäise oksennusta pois.


Minua seuraa olemus, ja
olettamus riittämättömyydestäni.


Se riittää estämään väkivaltaisen purkauksen,
muttei estä puhdistautumistani.


Ne, jotka jaksavat palata


Tuhkaa saarelta Atlantin keskeltä,
iloiseksi tulin.


Mitä me teemme sotimassa paikoissa,
joiden nimiä emme osaa lausua.


Kansalaiset,
totuus on lapsenkin lausuttavissa.


Antaako mikään toivoa
enemmän kuin joutsenet,
jotka jaksavat palata.


Pari pientä leipää


Elämä on sijoiltaan.
Pari pientä leipää vielä, ja
olen kuollut.


Mitäs minä tässä
odottelen,
että minut haetaan pois.


Työni ei jäänyt sijoilleen,
kunnioittakaa tekemääni leipää.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Vaikuttamista facebookissa?!


Viime viikolla yritin jälleen kerran facebook-lakkoa. Viikko sitä kestikin, mutta palasin jälleen facebookiin. En siksi, että olisin kokenut näin olevan pakko. Facebookissa on vain pirun hauskaa ajoittain ja varsinkin hiljaisilla hetkillä facebook piristää monen elämää. Syystä tai toisesta kotona paljon oleskeville se saattaa olla jopa henkireikä ulkomaailmaan.


Välillä siellä tulee melskattua liikaa tyyliin "oliko minun nyt tämäkin pakko kertoa". Toisaalta en näe mitään järkeä siinä, että olisin facebookissa, mutta kyttäisin vain toisten päivityksiä. Joillakin tosin on niin hyviä päivityksiä, että niitä lukee joka päivä kuin aamun Hesaria.


Mutta on facebook ihan hyödyllinenkin, kunhan muistaa, että tuntee kaverinsa edes jollain tasolla. Tai edes tarvitse tuntea, mutta itse haluan tietää ihmisen olevan huumorintajuinen. Mikään ei ole ikävämpää kuin kaikesta pillastuvat tosikot facebookissa.


Mutta en silti oikein ymmärrä, mitä hyötyä täysin tuntemattomista "kavereista" on, ellei sitten käytä facebookia itsensä markkinointiin. Mutta silloin sinne ei voi kirjoittaa mitä tahansa (tai sitten juuri näin), vaan kaikki pitäisi harkita viimeisen päälle, ja sehän tekisi hommasta tylsää.


Yleensä itketään, että facebook kauppaa käyttäjien profiilitietoja mainostajille. Itse en ole avannyt yhtäkään facebook-mainosta, joten minun tietojen kauppaamisesta ole kyllä ollut hyötyä. Itse en myöskään käytä yhtäkään facebook-sovellusta. Ne ovat yksinkertaisesti niin tylsiä ja huonoja, ettei minulla ole sellaiseen kiinnostusta.


Itse en sinänsä välitä, loukkaantuuko nyt joku facebook-päivityksistäni (joskaan en sellaiseen tietoisesti pyri), tai lukeeko joku tulevaisuuden työnantaja, mitä minusta netistä löytyy. Jos joku luo kuvan ihmisestä yksittäisten netistä löytyvien hippusten perusteella, ehkä sellaiseen paikkaan ei edes kannata mennä töihin.


Mutta mikä netissä minua ylipäätään mietityttää on se, että keskustelupalstoista on tullut melskaamisen puuhamaa. Kukaan järkevä ihminen (minä en sitä ole) ei enää mene netin keskustelupalstoille omalla nimellään kirjoittamaan, sillä jo viiden minuutin päässä joku on vastannut viestiisi mitä törkeimmällä tavalla.


Netti on ollut pelastus myös palveluhaluttomille. Kaikki yritykset ja julkiset yhteisöt ohjaavat ihmiset nettiin, että sieltä se tieto nyt löytyy. Eri asia sitten miten helposti tieto on löydettävissä. Ja edelleen kannattaisi muistaa, etteivät kaikki käytä nettiä. Itselläni oli sen verran pelisilmää, että en minulle töihin soittaneelle ikäihmisille koskaan ruvennut neuvomaan, että katsohan se nyt netistä. Vaikkakin yllättävän moni ikäihminen käyttää jo nettiä.


Nettiä pidetään tätä nykyä suurena vaikuttamisen välineenä. Viimeistään surullisen kuuluisa facebookin "yleislakko" paljasti totuuden. Itsekin olen liittynyt miltei satoihin ryhmiin facebookissa, mutta ei minulla ole minkäänlaista aikomusta niiden ryhmien kautta todella mihinkään vaikuttaa. Kyllä se paperinen allekirjoitus tai järjestäytynyt vaikuttaminen edelleen sitoo ihmisten mieliä enemmän.

PS. (osio tekee nyt paluun)

Postilaiset (vai mikä itella se nyt oli) lakkoilivat. Tätä olen odottanut. Jos miettii, kuinka huonot palkat postilaisilla on, niin ihmettelen, miten hyvin posti Suomessa toimii. Itselläni ei yhtään kirjettä jäänyt saamatta. Harmi vain, että Itella-konsernikin haluaa palvella enemmän rahakkaita yritysasiakkaita kuin huonojalkaisia ja korvessa asuvia. Mutta se on pelin henki.

Itse olen tullut nyt siihen pisteeseen, että lopetan Big Brotherin seuraamisen hetkellä millä hyvänsä. Hysteerinen asukkaiden rahtaus taloon ja heittäminen ulos mitä ihmeellisemmistä syistä muistuttaa jo kohta työpaikkaa helvetistä.

torstai 28. lokakuuta 2010

Irwin on taas in


Kuinkas ollakaan, niin Irwin Goodman näyttää olevan taas in. Jos Irwin nyt todella edes minnekään hävisi. Vähän pelottavalta tuntuu, tehdäänkö Irwinistä salonkikelpoista, kun markkinoille pistetään kattavaa Irwin-cd-boksia ja vakavampimielisetkin ihmiset kehuvat jo Irwiniä.


Irwin-rakkauden kantava voima on minulle ollut, että eliitti ei ole voinut Irwiniä sietää.


Irwin aloitti melko puhtaana protestilaulajana. Valtiovaltaa ja muita instituutioita kohauttavat rallit olivat taatusti 60-ja 70-luvuilla kohauttavampia kuin tänä päivänä. Silti Irwinissä on enemmän särmää kuin tämän päivän "protestilaulajissa".


Nykyisin kun johtopäätökset vedetään ilmiöistä liian nopeasti, väitetään uuden protestilaulun aallon olevan tulossa. Yksi Palefacen protestilaulu-albumi ei nyt vielä uutta protestilaulun aaltoa luo. Niin kuin kaikki musiikkibisneksessä tänä päivänä, tuntui tuokin albumi harkitulta vedolta.


Harkittuja vetoja olivat aivan varmasti myös Vexi Salmen Irwinille kynäilemät sanoitukset. Ne olivat vain myös konstailemattomia, eikä niitä kuunnellessa tarvitse miettiä, ketä tässä biisissä älyllisesti nyt nujerretaan. Vaikka töitä saisivat Salmi ja Irwinkin tehdä, jos meinasivat saada kunnon rallin aikaiseksi sukupuolineutraalista avioliitosta.


Irwinin uran loppua kohden biisit saivat synkempiäkin sävyjä ja ehti Irwin ennen kuolemaansa nähdä uuden nousun huipulle. Välissä olikin viinantäyteinen masennuskausi.


Tietty osa Suomen kansasta rakastaa renttujaan. Ja Irwiniä pidetään yhä renttujen renttuna ja tuo rooli hänet myös tappoi. Se tässä uudessa Irwin-aallossa on hyvää, että myös muut puolet Irwinistä pääsevät esiin.









Erinomaisen Irwin-levyn teki Matti Johannes Koivu.








tiistai 26. lokakuuta 2010

Kun lähdön aika koittaa


Isoisäni kuoli tänään. Kuolema ei ollut yllätys, niin kuin harvoin yli 80-vuotiaan ihmisen kuolema on. Keuhkoahtauma teki tehtävänsä ja keuhkot lakkasivat toimimasta, jota vuosikymmenien työ lasinpuhaltajana ja tupakointi ei ainakaan estänyt.


En välttämättä ollut erittäin läheinen isoisäni kanssa, mutta läheisen lähtö koskettaa aina. Isoisäni oli lämmin ja huumorintajuinen ihminen, vaikka joitui aloittamaan elämänsä alkutaipaleen huutolaispoikana ihmisten nurkissa. Hänellä oli myös hyvä avioliitto ja hyvä elämä. Uskon, että hän lähti elämästään onnellisena.


Kuoleman edessä ikuisuusasioita tulee ajateltua syvemmin myös itse. Pohdin, kykenenkö oikeastaan olemaan läheinen kenenkään ihmisen kanssa. Kaipaan huomiota, mutta päästänkö ketään todella lähelleni.


Onko elämä minulle yhtä suurta roolia? Ja kuinka onnellinen loppujen lopuksi olen ollut? Olenko koskaan nauttinut elämästäni oikeasti?


Ennen kuin kuulin isoisäni kuolemasta, olin juuri haastatellut sotaveteraania. Tuli tyhjä olo.


Mikä merkitys omalla itselläni tässä maailmassa loppujen lopuksi on? Okei, kirjoitan kyllä paljon kaikenlaista, ja joku ehkä saa jotain kirjoituksistani, mutta siinä se sitten on.


En ole ollut pelastamassa kansakuntaa, eikä minun ole tarvinnut taistella elämässäni eteenpäin orpopoikana. Minua ei välttämättä edes jää kaipaamaan yhtä moni kuin näitä kansakuntamme rakentajia. Mitään suurempaa tehtävää minulla ei ole.


Kuinka paljon olen edes nauttinut elämästäni? Kun elämä on ja saa elää, elämästä pitäisi nauttia, koska elämä voi päättyä hetkessä tai hiljaa hiipuen. Olen kyllä elänyt enemmän tai vähemmän täysillä, mutta en ole elänyt hetkeä varten, vaan jotain suurempaa ajatusta tai tarkoitusta varten, jonka olemassa oloon uskon koko ajan vähemmän.


Tässä ajassa ihmisen arvoa mitataan paljon sillä, kuinka paljon huomioarvoa hän saa. Tosi asiassa ihmisen arvo on piilee siinä, mitä ihminen on itsestään toisille ihmisille antanut ja millä tavalla ja kuinka paljon. Muistaen samalla nauttia elämästä itse.


Mutta kuolema on tasa-arvoinen, jos elämä sitä ennen ei ole ollut. Jokainen meistä lähtee yhtenä muiden joukossa, joko heti unohdukseen vaipuen tai hetken aikaa ihmisten mielissä säilyen.


Itse en pelkää kuolemaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä luonnollisemmin osaan suhtautua ajatukseen muiden kuolemasta ja ajatukseen omasta kuolemasta. Kuolema on aina lopullinen, kun taas elämä tuntuu ajoittain olevan päivien virtaa vailla sen suurempaa merkitystä, riemua tai surua.

Uskoisin, etten pelkää kuolemaa välttämättä edes silloin, jos tiedän joskus kuolemani olevan varmasti edessä.


Enemmän pelkään, etten tunne olevani valmis kuin tuo hetki koittaa. Etten ole antanut itsestäni riittävästi hyvää muille ihmisille, ja että minua ei jäädä muistelemaan hyvällä.


Haluaisin, että ihmiset kuolemani jälkeen kokisivat kuolemani olleen minulle hyvä hetki.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kiukkuterapiaa


Vaikka komedioita pidetään hölmöinä, niissä on joskus hyvä juoni ja sanoma. Tässä yhtenä päivänä katselin Anger Managementin, joka on suomennettuna kai Kiukkuterapiaa.


Siinä Adam Sandlerin näyttelemää tahdotonta hissukkaa muokataan ilmaisemaan myös raivonsa ja pahastumisensa Jack Nicholsonin vähemmän hellässä huomassa.


Ja tyttöystävänä sopassa söpöilee kukas muu kuin Marisa Tomei. Hän miehen kiukkuterapiaan hommasikin, kun ei kestänyt katsoa hissukkamiehensä jatkuvaa nöyryytystä. Kukas muu sen miehen parantaakaan kuin nainen.


Elokuvaa katsoessa huomasin olevani itsekin kiukkuterapian tarpeessa. Vaikka pystyn kirjoittamaan vaikka kuinka ärhäkkää tekstiä ja kiukuttelemaan ihmisille, jotka tunnen hyvin, minun olisi opeteltava olemaan ilkeämpi, puolustettava itseäni ja mielipiteitäni raivokkaammin.


Harvoin pystyn pitämään puoleni päällekäyviä ja hallitsevia ihmisiä vastaan. Työssäni siihen pystyn, koska minulla on suojana ammattini suoma rooli. Mutta jos saan yksityiselämässäni huonoa palvelua tai muuta vastaavaa osakseni, tyydyn kohtalooni. Kärsin sisäänpäinkääntyneestä raivosta kuten Sandlerin näyttelemä hemmo.


Vaikka en ole äänekkäiden ja riehuvien tyyppien ystävä, on heidän elämänsä helpompaa kuin ihmisten, jotka kääntävät raivonsa sisälleen. Syystä tai toisesta raivo kääntyy vähemmän hyökkäävillä ihmisillä sisäänpäin. Ehkä he olettavatkin ansaitsevansa huonon kohtelunsa, koska eivät uskalla puolustaa itseään.


Tämä raivo on suomalaisten ongelma, varsinkin miesten. Ehkäpä siksi, että miesten oletetaan suojelevan etujaan aggressiivisemmin. Jos raivoa ja kiukkua pidättelee liian kauan, ei sen puhjetessa yleensä seuraa hyvää. Suomalaisten maailma on vain rakennettu niin monen erilaisen auktoriteetin nöyristelylle, että suurin osa luovii elämästään läpi hiljaa vaieten ja purkaa raivonsa niihin, jotka kenties hierarkiassa löytyvät vielä itseäänkin alempana.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Luovuus ehtyy, mutta ei markkinoinnissa


Markkinoinnissa ei lähtökohtaisesti ole pahaa. Vaikea mitään tuotetta on saada kaupaksi, jos siitä ei kukaan tiedä. Mutta kun markkinointi alkaa itsessään olla ohjelma tai lehtijuttu, alkavat rajat tulla vastaan.


Ensi viikolla alkaa pyöriä Vesa Keskisen Tuurin kyläkaupan arjesta kertova tosi-tv-sarja. Vesa Keskinen ja Tuurin kyläkauppa ovat koko kansan tuntemia asioita, joten tuo saattaa olla yksi syy, miksi tällainen sarja on eetteeriin pinkaistu.


Mutta samalla ohjelma toimii ilmaisena markkinointina Keskisen yritykselle. En jaksa uskoa, että Keskinen olisi suostunut kovinkaan kriittisen kuvaukseen yrityksensä arjesta. Ja jos itse olisin liikemies, haluaisin taatusti pitää ohjat käsissä, mitä yrityksessäni kuvataan ja ennen kaikkea lasketaan ulos eetteeriin. Sinänsä Keskinen on sen verran raskaasti uutisoitu julkkis, ettei hänen yrityksensä enää muuta mainosta tarvitsisikaan.


Viaton ei ole printtimediakaan. Sen verran olen naistenlehtiä selaillut, että sieltä on vaikea löytää enää lehtijuttua julkkiksesta, jonka yhteydessä ei mainittaisi julkkiksen puvustajaa ja vaatteiden valmistajia ja myyjiä. Meikeistä ja muista tököteistä puhumattakaan. Naistenlehdissä jutuista on muutenkin vaikea löytää minkäänlaista kriittisyyttä mitään kohtaan.

Kauan ei mene siihenkään hetkeen, että itse lehtijuttukin myydään mainostajalle niin, että tämä saa määrätä jutun näkökulman ja reunaehdot. Ellei näin ole jo jossain päin maailmaa tapahtunutkin.


Mutta tosi-tv-ohjelmat ovat silti vieneet tuotemarkkinoinnin uuteen huippuunsa. Big Brother lienee tästä räikein esimerkki. Talon varastohuoneeseen ilmestyy aina silloin tällöin tehtävään liittyvän firman t-paitaa asukkaiden päälle ja kamera sattuu kuin varkain pysähtymään tuotteen ja sen logon kohdalle. Ja jos alkoholimainontaa tarkkaillaan muuten tarkasti, niin joku voisi laskea, kuinka monta kertaa asukkaiden suusta on kajahtanut "lisää Kukkoa". Siis olutta.


Mutta tosi-tv-mainonnan lisäksi uusiakin keinoja markkinoida on silmiini tupsahtanut. Uusin kikka näyttää olevan kauppakuitin taakse ilmestyneet mainokset. Tämä jos mikä alkaa olla myynnin huipentumaa. Juuri tapahtuneen ostotapahtuman jälkeen sinulla on heti vinkkiä rientää vaikka uudestaan kauppaan tai läheiselle kuntosalille kuitistasi saamasi vinkin perusteella.


Mutta harrastetaan sitä suoranaista pakkomyyntiäkin. Olen useammankin kerran kuullut tapauksista, jolloin postiluukusta tipahtaa uusi tilattu lehti, vaikka "asiakas" on nimenomaan kieltäytynyt tilaamasta lehteä.


Mihinkään kilpailuun en myöskään itse mielelläni osallistu, sillä aina jossain saattaa olla joku tilausjekku odottamassa pienellä painettuna.

Pienen ihmisen on alituisesti oltava varuillaan, ettei tule myydyksi.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Muistoja paratiisista


Oasis ei ole enää viime aikoina valloittanut otsikoita tai edes myyntitilastoja. Viime tietojen mukaan bändi on telakallakin. Mutta 90-luvun lopulla Oasis oli suurin kaikista bändeistä. Minulle vieläkin, koska olen jämähtänyt musiikillisesti 90-luvulle. Tässä pari harvemmin kuultua Oasis-klassikkoa. Minulla on ikävä noita aikoja, jolloin suurin huolenaihe oli edes hetken verran unelmoiminen.















tiistai 19. lokakuuta 2010

Homousko kaataisi kirkon?


Mikäli viime aikojen raskaan sarjan uutisointia on uskominen, Suomen suurimmat ongelmat ovat vanhoillinen kirkko ja homot kirkossa tai papin aamenen edessä.


Sinänsä on huvittavaa, että kirkko on tehnyt itselleen homoudesta kynnyskysymyksen, kun ihmiset eivät usko kirkkoon tai edes Jumalaan muutenkaan. Kirkko ei vieläpä ole edes homokysymyksen edessä yhtenäinen, vaan piispat kiertelevät ja kaartelevat, minkä ehtivät.


Mutta sehän on jos mikä kuvastaa muutenkin suomalaista johtamista ja elämää. Tosipaikan tullen kukaan ei uskalla olla kunnolla mitään mieltä.


Osa papeista vihkisi mieluusti homoja, mutta osa kavahtaa ajatustakin. Jos rehellinen olen, ihmettelen, että joku homo enää suostuu kirkon töissä olemaan, mutta näinkin ilmeisesti on. Heitä saattaa olla peräti pappeina itsekin, mutta eivät siis voi vihkiä kaltaisiaan. Mutta koska kirkossa homouteen suhtaudutaan kuin Usan armeijassa tyyliin kunhan et kerro, olet turvassa, kaikki sujuu toistaiseksi.


Nyt kirkolle povataan katoamista maan päältä, kun laumat lähtevät, kun homoja ei hyväksytä. Katoamista kirkolle on povattu koko sen historia, mutta kehissä kirkko sinnittelee silti. Osa nyt karanneista saattaa hyvinkin palata takaisin kirkon huomaan, kunhan pöly laskeutuu.


Luterilainen kirkko hurskastelee muutenkin, vaikka tämän hetken otsikoiden perusteella homous tuntuukin olevan kirkon ainoa synti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että "oikea kristinusko" on jäänyt vanhoillisten harteille. Liberaalimpien usko kun on vähemmän ehdotonta, niinpä radikaalisiipi julistanee kohta Suomessakin olevansa se "oikea kirkko".


En myöskään usko, että kirkon taloutta kaadetaan muutaman kymmenen tuhannen lampaan eroamisella. Eiköhän sillä kirkolla ole omaisuutta kiinni muuallakin kuin vain kirkollisveroissa. Eri homma tietysti on, miten tuota omaisuutta saadaan realisoitua.

Tämän kertaisimman homokohun suurimmaksi kärsijäksi taitaa jäädä Päivi Räsänen. Eikä ihme. Lääkärinkoulutuksen saaneen ihmisen suusta on vaikea uskoa todeksi niitä kommentteja, mitä hänen suustaan väriteltynäkin satelee.


Niin ja kärsijöiksi jäävät tietenkin homot, sillä en usko, että he hyväksyntää kirkolta saavat tämänkertaisen kohun jälkeenkään.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Viimeinen kylähullu


Aina välillä kirjastosta tekee yllätyslöytöjä. Aivan sattumalta käteeni sattui Malmin kirjastossa Hullun kirjoissa -kirja, joka sisältää sekä asiantuntijoiden esseitä kylähulluudesta sekä ihan aitojen ja oikeiden kylähullujen tarinoita. Malmin kirjastossa on muuten paras löytämäni runokirja-osasto.


Yleensähän kylähulluuteen suhtaudutaan jotenkin nostalgisesti. Nuo vaarattomat, höppänät, jotka keksivät ikiliikkujaa tai muuten vain elävät erakkona. Näitähän on vanhat sketsiohjelmat ja perinnetieto täynnä.


Totuus ennen sosiaalihuoltoa oli tietysti muuta. Kylähullut joutuivat nöyryyttämään mitä monituisimmilla keinoilla itseään saadakseen leipää ja särvintä kunnon ihmisiltä. Suomeksi sanottuna he toimivat yleisenä pelleinä, vaikka kaikki eivät suinkaan olleet yksinkertaisia tai edes välttämättä mielenterveysongelmaisia.

Nykyisin valitaan jopa Vuoden Kylähulluja, joilla ei ole mitään tekemistä oikean kylähulluuden kanssa. Nämä kylähullut ovat kyllä yleensä yhteisössään aktiivisia, joskin poikkeuksellisen rohkeita, mutta yleisiä naurunaiheita he eivät ole.


Tämän päivän maailmassa ei taida enää leppoisia kaikkien tuntemia kylähulluja olla. Ainakaan kaupungeissa, joissa "kaupunkihullut" lähinnä herättävät pelkoa ihmisissä. Aremmat ja hiljaisemmat hullut ovat puolestaan tainnutettuja lääkityksellä siivoon huomaamattomaan kuntoon. Sinänsähän edellytykset kylähulluuteen olisi tänäkin päivänä, kun kaikki hoidetaan "avohoidolla", mutta erilaisen ihmisen osa taitaa olla aiempaakin kovempi.


Mutta se mikä on varmaa, että tämä aika ei ole yhtään suopeammin erilaisuuteen suhtautuva kuin kylähullujen kulta-aikakaan. Erilaisuudelle joko nauretaan tai sitä pelätään. Tai sitten yksinkertaisesti vältellään.








torstai 14. lokakuuta 2010

Chilen kaivosspektaakkeli ja sekoilu sen ympärillä


Ajattelin, että minulla ei voi olla mahdollisesti mitään kirjoitettavaa tästä Chilen kaivosspektaakkelista, mutta toisin kävi. Ensiksi totean, että on erittäin hieno asia, että ukot saatiin sieltä ylös, mutta sitten se toisen puolen vuodatus.


Kun nykyisin itsekin olen omalta osaltani yksi hyttynen median lonkerona, ei pitäisi hurskastella median käytöstä siellä kaivoksessa, mutta muuta en voi. Homma on lähtenyt täysin lapasesta ja jopa Suomen suurimmat mediat on imetty hommaan täysin mukaan. Tällä hetkellä ei voi oikein televisiota avata ilman Chilen tapahtumien raivokasta uutisointia ja kaikista isoimmista lehdistä löytyy erikoissivua ja vaikka mitä.


Huvittavinta oli kuulla, kun joku väitti televisiossa tapahtuman tuovan toivoa koko maailman ihmisille. Miksi minulle toisi toivoa kaivosmiesten pelastuminen, muuta kuin inhimillisen kärsimyksen loppumisena.  Kaivosmiehille ja heidän omaisilleen tapahtuma toi toivoa, hehän ne saivat elämänsä ja rakkaansa takaisin. Televisiossa puhuttiin myös, että kerrankin jossain onnettomuudessa pelastui ihmisiä. No, näin taitaa kyllä käydä joka päivä ympäri maailmaa.


Ja kiinnostaako ketään tälläkin hetkellä loukussa olevat kaivosmiehet vaikkapa Kiinassa. Ei, sillä Kiina tuskin moisesta kutsuu maailman mediaa paikalle. Chile lienee sen verran länsimaalaishenkinen maa, että ihmisten myötätunto herää aivan eri tavalla kun kaukaisempien kulttuurien kärsimyksiin.


Ihailen kyllä sitä henkilöä tai työryhmää, joka tämän kaivosspektaakkelin on masinoinut. Jokuhan sen on meinaan tehnyt. Mistä tahansa saadaan maailmanlaajuinen hysteria ja mediatapahtuma, kunhan paikalle saadaan CNN ja BBC sekä muut televisio- ja mediajätit. Muu kulkee sen jälkeen sitten omalla painollaan. Jos olisin salaliittoteorioiden ystävä, olisi melkein helppo uskoa, että koko spektaakkeli olisi ennalta lavastettu.


Kaivosmiehistä on saatu niin tarkkaa tietoa, ettei se voi olla pelkkää sattumaa. Jopa heidän keskinäisistä suhteistaan tunnutaan tietävän kaikki. Chilen valtio vai kuka sen kaivoksen nyt omistaakin on päässyt kuin koira veräjästä. Huonosti hoidetut turvajärjestelyt ja kaivosmiesten epäinhimilliset työolosuhteet jäivät pelastuskampanjan alta mukavasti varjoon.


Se on varmaa, että tapahtuman osalta hysteria ei tule loppumaan. Ihmiset ovat loppujen lopuksi aika helposti ohjailtavissa, kun takana on massiivinen mediakoneisto. Luvassa on elokuvaa, kirjaa, kaikkea mahdollista. Toivotaan, että itse kaivosmiehille jää käteen jotain muutakin kuin pölykeuhko kaivoksesta.


Hetken he saavat olla ainakin maailmanlaajuisia julkkiksia, ennen kuin vaipuvat unholaan alkoholiongelmineen, katkerina ja sairaina. Vastaavalla tavalla on monia hyväksikäytetty, kuten näitä kaivosmiehiäkin tullaan todennäköisesti hyväksikäyttämään.


Joten toivokaamme, että he saavat elämäänsä sisältöä uudesta mahdollisuudestaan elää.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Vakuuttavat vakuuttelijat


Yritin lueskella tässä hiljattain kirjaa intuitiosta ja sisäisestä viisaudesta. Keskenhän se jäi kovasta yrityksestäni huolimatta. Elämäntaito- tai keinovalikoima -oppaat eivät tehoa minuun. Pitäisi kai.


Minun perusongelmani tai sitten vapahdukseni on ollut, etten halua elämäntaito-oppailta neuvoja, miten minun pitäisi elää tai kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi. Tiedän itse mitä teen, hyvässä sekä pahassa. Sisäistä viisauttani en edes halua kehittää huippuunsa, sillä mikään ei ole ahdistavampi ajatus kuin valmis ihminen ja viisaus.


En kaipaa ketään kurssittajaa asioista, jotka voin itsekin päätellä. En kaipaa puhuvia egoja kannustamaan tavallisia sieluja, että sinustakin voi tulla tällainen ja tällainen. Olen se mikä olen ja jos se ei riitä ihmisille, niin sitten en voi asialle mitään. En halua ketään kaivamaan käyttämättömiä voimavarojani, sillä tiedän voimavarojeni olevan jo nyt aivan riittävässä käytössä.


Ja jos minulla olisi hienompi nimi, saattaisin itsekin kirjoittaa elämäntaito-oppaita, silloin ne menisivät kaupaksi, mutta ketä kiinnostaa kenenkään tavallisen nimen omaavan hengennostatusopas. Hengennostattajaksi tosin ei ole edes pääsyä, ellet ole jonkinlaista myyntiarvoa nimellesi kehittänyt. Ihmiset maksavat loppujen lopuksi nimestä, eivät asiasta.


Miljoonaan kertaan on kirjoitettu, että ihmiset kaipaavat näinä päivinä kovasti henkistä ohjausta, vaikka tietävät asioista enemmän kuin koskaan, joten en jaarittele asiasta sen enempää.


Intuitio sen sijaan on kyllä kiehtova aihealue. Kukapa ei olisi tuntenut pakottavaa tunnetta tehdä jotain ja vieläpä tuntenut ratkaisun olevan oikea. Itse rohkenisin kyllä olla sitä mieltä, että pelkkä intuitio ohjaa monesti myös väärään ja mikä pahinta, ihminen ei monesti kuuntele intuitiotaan vaan tekee juuri sillä tavalla, jonka ajatteli jo alunperin koituvan turmioksi.


Mutta jossain vaiheessa näistä elämänohjaajien oppaista on tullut bisnes, joka on vieläpä kannattava. Valtaosa ihmisistä on herkkäuskoisia vakuuttaville vakuuttelijoille. Osa ihmisistä kaipaa aina jonkun toisen ihmisen kertomaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei kai muuten olisi horoskooppeja tai ennustajiakaan. Vähään samaan kategoriaan voi luokitella myös elämänohjaajat.

Joskus olen itsekin ollut elämänohjaajien tilaisuuksissa, mutta minut pelastaa hurmioitumiselta aina epäilevä luonteeni. En oikein usko kehenkään pelkkien sanojen ja eleiden kautta, enkä hänen vakuuttaviin vakuuttelijoihinsa.


Onneksi amerikkalainen 1800-luvun runoilijatar Emily Dickinson tiivistää asian minua paremmin. Runon on suomentanut Merja Virolainen.


Jos pitää pyhänä
tuskaansa – tai taivasta –
se täytyy maksaa ruumiillaan.
Ei vuorenhuippu ole

sen, jonka kumpare
lannistaa: huipulle
päästäkseen on maksettava
kaikesta kaikellaan.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Täydellinen ihminen eli Homo Sapiens Finlandicus


Kuten tiedämme, meidän ihmisten velvollisuus on pitää itsemme kunnossa. Ei vain itseämme, vaan työnantajaa varten, muuten ei töitä heru. Lisäksi on muistettava, että yhteiskunnalle saa aiheuttaa mahdollisimman vähän kuluja, joten siksikin on pidettävä itsestään huolta.


On maksettava veroja, mutta vastinetta niille ei saa pyytää. Se on teidän velvollisuutenne tiukassa taloudellisessa tilanteessa, vaikka kansanedustajien palkkiot nousisivatkin.


Tässä listaus täydellisen suomalaisen ihmisen ominaisuuksista moitteettoman terveyden ja omillaan pärjäämisen lisäksi.


Ei ylipainoa missään tapauksessa.


Syö vain terveellisiä ruokia.


Vihaa tupakkaa ja toimii taloyhtiön aktiivina tupakoinnin kieltämisessä kiinteistössä.


Ei osta kaljasalkkua perjantaisin ja vielä vähemmän hoippuu kännissä.


Vetää puolimaratonin vähintään kuusi kertaa vuodessa.


Ruoskii itseään vielä yhdelle lenkille.


Kirjoittaa Facebookiin vain päivityksiä juoksulenkkien pituudesta.


Kirjoittaa Facebookin vain päivityksiä lapsistaan ja laittaa vauvansa kuvan omaksi kuvakseen Facebookiin.


Sanoo olevansa aina kiireinen ja ylityöllistetty.

Puhuu töissä kulloinkin käytössä olevilla muotisanoilla ja -fraaseilla.


Suuttuu vain, jos uudet kalusteet eivät saavu ajoissa.


Käy Prismassa ja Citymarketissa.


Pukeutuu kulloinkin muodissa oleviin puolikalliisiin vaatteisiin.


Käy ahkerasti asuntonäytöissä sunnuntaisin.


Moittii päivähoitoa, ettei se huomio hänen lastaan yksilönä.


Tajuaa vanhemmuuden ihanuuden isovanhempana lastenlapsille.


Hoidattaa lapsiaan isovanhemmilla ja pohtii Steiner-koulua.


Vastustaa kehitysvammaisten asuntolaa naapuriinsa. Alkkisten asuntolaa varten kerätään nimilistaa.


Ei edelleenkään käytä julkisia palveluita.


Vaatii vakituista työpaikkaa heti valmistuttuaan.


On katkera, jos samanlaiseen sataan paikkaan lähetettyyn työhakemukseen ei vastata.


Kirjoittaa työhakemukseensa harrastavansa puolimaratoneja.


On hommannut sairaus- ja eläkevakuutuksen.


Varautuu muutenkin eläkepäiviin.

Uskoo vain ulkokultaisiin perinteisiin.


Pyöräilee töihin, jos se suinkin vain on mahdollista.


On huolestunut maailman tilasta, mutta ei halua sitä kotiovelleen.


On suvaitsevainen, mutta omilla ehdoillaan.


Tapaa vain akateemisia maahanmuuttajia.


Eksyy lähiöihin vain vahingossa.


On myötätuntoinen, mutta ei halua ikäviä ihmisiä lähelleen.


Lahjoittaa rahaa nälkäänäkeville Afrikkaan, mutta ei sääli oman maan köyhiä ja sairaita.


Kauhistuu edelleen kun näkee epätäydellisiä Finlandicuksia.

Gadgetissa oli virhe