maanantai 31. elokuuta 2009

Yksi rockin kuolleista sydämistä






Kuva: brianjonesfanclub.com


Rolling Stones-kitaristi Brian Jones löytyi uima-altaansa pohjalta hukkuneena 1969. Kuolema on yksi rockmaailman mysteereistä. Henkirikokseksikin on kuolemaa epäilty. Totuutta ei tiedä kukaan (paitsi ehkä mahdollinen murhaaja), mutta hänen kuolemaansa otetaan jälleen tutkintaan. Tähän asti on uskottu hänen hukkuneen lääkkeiden, alkoholin ja huumeiden käytön seurauksena.



Brian Jones on nyttemmin miltei unohdettu musiikinharrastajien ulkopuolella, mutta 60-luvulla hän oli suuri ikoni. Kuuluisampi kuin Keith Richards ja Mick Jagger, bändikaverinsa. Rolling Stones oli alkujaan Jonesin bändi, mutta Richards ja Jagger tekivät palatsivallankumouksen. Syynä sekin, ettei Jonesista ollut biisintekijäksi.



Brian Jones on kiehtonut minua siitä lähtien, kuin sain tietää hänestä ensimmäisen kerran teinivuosinani ihastuessani Rolling Stonesien musiikkiin. Mikä sitten kiehtoo miehessä, joka ei itse ehtinyt julkaista yhtään omaa virallista levyään ennen kuolemaansa. Käsittääkseni hänen marokkalaisen musiikin äänityksiä on julkaistu.



Hän kuoli aika pian potkujensa jälkeen Stoneseista. Potkujen syynä rapaantuva soittokyky ja mielenterveys rankan päihteiden käytön seurauksena.



Minulle Jonesista on tullut 60-luvun vertauskuva. Hän oli ensimmäinen rock-ikoneista, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen. Sen jälkeen seuraajajoukko on ollut varsin runsaslukuinen. Jones oli harvinaisen taitava soittaja, kykeni oppimaan nopeasti soittimen kuin soittimen. Hän oli herkkä, mutta samaan aikaan julma. Täydellisen rock. Romanttisen ajan runoilija rock-kaavussa.



Parhaimmillaan Jonesin soittoa voi kuunnella Stonesien biisissä Paint it Black.



Rockin historiassa riittää varmasti muitakin mystisiä kuolemia ja kohtaloita. Viimeisenä Michael Jacksonin yhä uskomattomampia sävyjä saava elämä kuolemassa.



PS. Kerrankin sitä on itse sattunut uutistapahtuman keskelle. PMMP-Paulan väitettiin riehuneen sillä samalla keikalla, jolla itse olin Tavastialla. Ei se Paula mielestäni riehunut tai en minä sitä kokenut minään yleisön haukkumisena. Kyseisen Paulan huomautuksen saanut herra näytti sen ottavan lähinnä huumorilla. Onko kenenkään sitä paitsi pakko huudella hitaan ja herkän biisin aikana?



Takavuosien suosikkibändini Oasis on kuulemma hajonnut. Lauluntekijä Noel Gallagher kyllästyi riitelyyn veljensä Liamin kanssa ja lähti lätkimään. Uskokoon ken haluaa lopulliseen välirikkoon, sillä he ovat riidelleet julkisesti jo kohta kaksikymmentä vuotta. Mitä muutakaan he osaisivat tehdä, kuin olla Oasis? Brothers in arms toden totta.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Dead Kennedys



Kuva: tedkennedy.org
Kuvassa John ja Ted Kennedy


Aikanaan oli punkbändi nimeltään Dead Kennedys. Tämäkin kunnia Kennedyille todistaa, kuinka valtava vaikutus yhdellä suvulla on ollut maailmanhistoriaan. Kennedyt ovat Amerikan kuningassuku kruunattomia kuninkaita demokraattisessa maassa.

Viimeinen julkisuudessa olleista Kennedyn legendaarisesta sisarussarjasta tällä viikolla. Edward "Ted" Kennedy. Häntä ei ehkä pidetty yhtä lahjakkaana kuin veljiään Johnia ja Robertia, mutta arvostettu hän loppuvuosinaan oli. Alunperinhän veljesten isä Joe kaavaili presidenttiä vanhimmasta veljestä Joe juniorista, joka kuoli toisessa maailmansodassa.

Kennedyjen tietä valtaan ja loistoon ovat varjostaneet ainaiset skandaalit, Ted Kennedyllä riitti niitä myös. Ted sai ainakin kuolla normaalin kuoleman toisin kuin veljensä. Sinänsä hienoa, että Ted Kennedystä muistetaan hänen työnsä köyhien puolesta, eikä vain skandaaleja. Köyhien asiaa ajoi eläessään myös veli Robert.

Muitakin "kuningassukuja" löytyy demokraattisista maista. Gandhit ovat hallinneet Intiaa. Mutta kuten Kennedyt, niin Gandhitkin on surmattu. Jotain kiehtovaa näissä vahvoissa perheissä on. Miten yksi perhe voi kerta toisensa jälkeen raivata tiensä huipulle? Ja miten harvoissa käsissä diktatuurien ulkpuolellakin valta on. Mutta ehkä ihmiset äänestävät helpommin sellaista, jolla on valta geeneissä.

Vastaavanlaisia poliitikkosukuja löytyy toki Suomestakin, mutta harvan merkitys on säilynyt sukupolvelta toiselle. Paasioita taitaa olla jo kolmannessa polvessa mukana politiikassa. Vennamoitakin ehti olla kahdessa polvessa. Suomessa on pelkällä vauraudella ja suhdetoiminnalla vaikea leipoa presidenttia ja rikkaita sukuja suomalaiset karsastavat vaaliuurnilla.


Eipä tosin Kennedyistäkään ole löytynyt enää työnjatkajaa. John Junior kuoli nuorena ja taisi tehdä suuremman uran juorulehdissä kuin politiikassa. Eipä Robert Kennedynkään lukuisista lapsista ole löytynyt kovan tason poliitikkoa. Mielenkiintoista voisi olla nähdä naispuolinenkin Kennedy politiikan huipulla.

Mutta kukapa tietää. Kennedyt voivat vetää vain henkeä ja tulla uudestaan takaisin huipulle. Kukaan ei olisi uskonut aikanaan, että George Bush nuoremmasta tuli presidentti.

Loppuun sopii enemmän kuin paremmin Juicen Paperitähdet.

perjantai 28. elokuuta 2009

PMMP Tavastialla 27.8.2009



PMMP tuli, näki ja voitti konsertissaan eilen Tavastialla. Tai tuskin heidän tarvitsi ketään enää voittaa, sillä konserttivieraat olivat jo valmiiksi heille voitettuja. Lavan edusta täyttyi heti kun salin ovet aukesivat. Konsertti oli loppuunmyyty ja Tavastia pullisteli väkeä.

Bändi on myös minun suosikkini kotimaisista bändeistä, muutenhan olen tietenkin 70-luku miehiä.

PMMP taitaa olla tämän hetken suosituimpia kotimaisia bändejä ellei jopa suosituin. Veikkaisin, että syitä suosioon ovat bändin omanlainen soundi, tarttuvat melodiat ja myös massasta erottuvat sanoitukset, jotka ovat runollisia, mutta eivät tekotaiteellisia. Lisäksi PMMP:n naiset ovat täysverisiä rockmimmejä, mutta silti herkkiä.


Itse pidän bändin hitaammista kappaleista, mutta niitä keikalla viljeltiin naftisti. En tiedä, olisiko bändi halunnut rock-klubi keikallaan soittaa biisejään rokahtavammasta päästä. Kaikkia biisejä en tunnistanut (häpeäkseni), joten mukana taisi olla paljon uuden levyn biisejä, jota en ole vielä kuunnellut. Mutta kesän soitetuin biisi Lautturi tuli heti muistaakseni keikan toisena biisinä. Mutta Pikkuveli ja Henkilökohtaisesti jäivät kuulematta, joita odotin eniten.


Vähän keikalla tuli ehkä keskiluokkainen ja vanha olo, kun valtaosa faneista oli kuitenkin tuskin kaksikymppisiä, tosin itseäni vanhempiakin löytyi. Vähän vaikea vain enää kuvitella itseään rocktähtikloonina. Mutta kun keikka alkoi, tälläiset turhat asiat lakkasivat häiritsemästä.

Keskiluokkaisuus tosin varisi muiltakin, sillä Paula ja Mira ovat keikkaolosuhteissa varsin räväköitä suustaan. Edes vanhat karjut eivät taida kiroilla yhtä paljon. Paula taisi vitsaillakin, ettei välispiikeissä oikein imettämisestäkään voi puhua.

Tavastia on keikkapaikkana perinteikäs ja se huokuu seinistä. Ehkä samalla sitä tunsi todistavansa erään bändin historian huippuhetkeä tai -aikaa.


Minulle on muuten kehittynyt joku aisti, jolla löydän täpötäysistä saleista ja areenoista hyvät paikat. Nytkin Tavastian parvelta näki keikan loistavasti. Löysin myös, tai ostin, PMMP:n Pariterapiaa-levyn nimmareilla.


PMMP on saavuttanut milteinpä Suomen tasolla kaiken. Keikalla kuullusta Rusketusraidat -biisistä vasta muisti, että uransa alussa bändiä pidettiin hömppäbändinä. Nythän bändi elää jo leiriluotolaulukirja-aikaa. Koskapa osan biiseistä kansa osaa jo ulkoa.

Kuvia keikalta löydätte kuvasivuiltani. Nyt maltoin jättää epäonnistuneimmat kuvat pois, vaikka kuvien hävittäminen raastaa aina sydäntäni. Minulla huonokin on rakasta.

torstai 27. elokuuta 2009

Miksi Jenna juo?



Harva asia ylittää uutiskynnystä varmemmin kuin suomalaisten alkoholinkäyttöön liittyvät tutkimukset. Uusin THL:n juomistapatutkimus kertoo erityisesti naisten humalahakuisen juomisen lisääntyneen, joskin miesten ilmoitettiin juovan enemmän ja useammin.

Vastausta naisten lisääntyneeseen juomiseen haettiin lieventyneestä suhtautumisesta naisten juomiseen. Enää ei siis koko kylä kuiski, kun Jenna käy Alkossa tai hiprakassa terassilla.

Tasa-arvo on ulottunut dokaamiseenkin. Jos isäntä ryyppää, niin sitten emäntäkään ei halua olla selvinpäin korjaillen jälkien ja toimien rahoittajana puhumattakaan vaeltamisesta raitilla isäntää kotiin etsine. Ns. juoppoparískuntia näkee kohtuullisen usein ainakin täällä Tikkurilassa.

Ennenhän ajat olivat sellaisia, että vaikka isä oli dokannut vaikka kuinka, niin nainen ei lähtenyt, puhumattakaan ryyppäämisestä, vaan veti perheen eteenpäin kunnialla hammasta purren. Vanhoissa suomalaisissa elokuvissahan tämä asetelma heikko viinaan menevä mies-vahva nainen oli varsin yleinen.

Ajaisiko myös työelämän paine naisia juomaan? Nainen kantaa taloudellisesti vastuuta perheestä siinä missä mieskin, hoitaa useimmiten kotityötkin.  Ja alkoholillahan saa pikarentoutusta ilman raaistavia joogia ja bodypumppeja saippuaoopperan ääressä. Mies ja lapsetkin vaikuttavat jopa kestettäviltä jurrissa.

Jotta tämä naisten juominen olisi riittävän hämmentävä kysymys, niin juominen on lisääntynyt nimenomaan ikäluokassa 50-69 vuotiaat. Näillähän on harvemmin enää ns. elämänruuhkavuosista johtuvia paineita. Johtuisiko juominen sitten siitä, että tässä ikäluokassa alkaa olla eläkeläisiä jo jonkin verran. Ja yksinkertaisesti liikaa aikaa ja ikäviä kokemuksia. Sekä myös yksinäisyyttä.

Kokonaisuutena miehet ovat panemassa korkkia kiinni uuteen tahtiin nuoret miehet poislukien, mutta nuorissakin nuoret naiset ovat kirineet eroa. Senkin voimme todistaa omin silmin pissisten hoiperrellessa viikonloppuisin Leijona-pullo toisessa ja meikkipussi toisessa kädessä.

Vanhemmat rouvat sen sijaan kiskovat viinaa kotona samoin kuin miehetkin. Jos ajattelemme, niin perheen kannalta on rasittavampaa, että vanhemmat juovat kotona. Siihen ei oikeastaan koskaan totu, ennen kuin itse alkaa käyttämään alkoholia.  Jos alkaa. Huoli mummista voi olla kova, jos tietää tämän yksin tissuttelevan päivät pitkät.

Anteeksi, en päässyt nyt puusta pitkälle. Kaikki tutkimukset kuin luovat varsin erilaisen kuvan tilanteesta. Pääasia tuntuu olevan, että kaikki menee aina huonompaan suuntaan humalajuomisen suhteen. Ainakin jos kyse on naisista, nuorista ja vanhuksista. Me näihin ryhmiin kuulumattomat miehet taidamme olla jo menetettyjä tapauksia.

PS. Uusi Big Brother-kausi pyörähti käyntiin. Tiedän, että osa lukijoistani ei voi sietää ohjelmaa, mutta jotain silti.

Tällä kaudella tuntuu, että talossa ei taviksia taida olla melkein yhtään. Naiset tuntuvat olevan itäeurooppalaisia. Se Iranin kurdikaan ei tosi mies -puheillaan humalapäissään tainnut vaikutusta moneen tehdä. Eikö muslimien pitäisi olla absolutisteja?


Pakolliset kaksi homoakin löytyy sekä 60-vuotias rouva, joka tuntuu olevan ihan väärässä paikassa ja hoki itsekin olevansa muiden varamummi.  Hei, vähän ylpeyttä omasta iästä.

Ja minkälainen täytyy sellaisen ihmisen olla, joka ilmoittaa harrastuksekseen irtosuhteet? Huvittavin oli se tyttö, joka ilmoitti haluavansa vain julkkikseksi. Kysyisi siltä BB-Nikolta, kuinka ihanaa se julkisuus sitten on.

Saa nähdä miten homma kehittyy.

Joskus muuten tuntuu, että kansaltamme alkaa olla oma vastuu pahasti hukassa, kaikki on aina yhteiskunnan syytä. Sinänsä valitettava tapaus nämä valkokärpässientä syöneet, mutta tuskin Hesari on vastuussa siitä, mitä kukin syö, vaikka jutussa olisikin ollut virhe.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Kuningatar



(Nukke ei ole omani, vaikka hieno onkin)


Oletteko nähneet The Queen -elokuvaa. Minä näin sen eilen. Uskoni oli jo mennyt, että perinteisemmällä dramaturgisella otteella tehtäisiin enää yhtään menestyselokuvaa. Kuningatar Elisabeth II:sta Dianan kuoleman puristuksessa kertova elokuva oli kyllä elokuvaa parhaimmillaan.

Aina ei tarvitse tapahtumien virrata, että elokuvassa säilyy jännite. Kiitos tosin meni pääosan esittäjälle Helen Mirrenille.  Miehet elokuvassa oli kuvattu vätyksiksi. Elisabetin puoliso Philip oli vain metsästystä ajatteleva moukka ja prinssi Charles oli lähinnä reppana. Kuollut Diana puolestaan kummitteli vahvana, vaikka mediassa hänestä onkin luotu toisenlainen kuva.

On vaikea kuvitella, että millaista elämä on, kun sinun tulevaisuutesi on määrätty etukäteen. Et voisi alkaa taiteilijaksi tai putkimieheksi, kun olet sattunut syntymään seuraavaksi kuningattareksi. Mistä silloin saa voiman elää? Elisabet on saanut sen ilmeisesti velvollisuudesta, jota elokuvakin korosti. Velvollisuus ei tosiaan ole enää näinä lyhytjännitteisinä aikoina kovassa huudossa. Kansa saa mitä huutaa, kuten elokuvastakin kävi ilmi. Siihen on tuhatvuotisen instituutionkin myönnyttävä kerta toisensa jälkeen.

Kuningasinstituutio on tietysti nykypäivän maailmassa hölmö. Jos ei muu, niin vähintäänkin ne vuosisataisen takaiset traditiot ja etiketit. Mitään valtaahan kuninkaallisilla ei Euroopassa ole, mutta kuten elokuvastakin kävi ilmi, niin mielipiteisiin voi vaikuttaa median kautta. Siinähän prinsessa Diana oli mestari. Ei hän mikään kansan prinsessa ollut, vaan lehdistön prinsessa, jonka vanavedessä hän nousi ja upposi.

Kylmäkiskoisen ja etäisen oloisesta vanhasta rouvasta on vaikea löytää kansaa kiinnostavaa reposteltavaa. Eihän Elisabetkaan kasvatukselleen mitään voinut, kuten emme me muutkaan. Olemme sen summa, miksi meidät on luotu tai pakoitettu sopeutumaan. Iso-Britannian kuningashuone taitaa silti pysyä pystyssä kaikista skandaaleista huolimatta. Ehkä juuri viihdearvon vuoksi.


Lisäksi muuten edistysmielisistä ihmisistä tulee kuninkaallisten edessä rahvasta, elokuvassa sen näki Tony Blairista ja Suomessa niistä ihmisistä, jotka ovat kuninkaallisia kurkkimassa, joka kerta kun he tänne suvaitsevat saapua. Tosin meillähän ei omia kuninkaallisia itsenäisyyden alkuajan yrityksistä huolimatta ole, joten se on jollain tasolla ymmärrettävää.

Itsekin olen kovin kiinnostunut kuninkaallisista, en juorulehti mielessä, vaan poliittisena instituutiona ja sukuhistorian takia. Jokaisen kuningassuvun takana on mitä kiehtovimpia tarinoita, aineksia useampaan romaaniin. Jo pelkkä suvun nousu valtaan on mitä mielenkiintoisin sattuman ja kohtalon summa.

PS. Paraikaa lueskelen Edith Södergranin koottuja runoja. Hyvä idea julkaista runoja pokkarina. Matalampi hinta houkuttelee uusia ihmisiä runouden pariin. Itse löysin kirjan seitsemällä eurolla Taiteiden yön aikana Akateemisesta kirjakaupasta. Muuten olinkin koko yön huonolla tuulella, mutta onneksi kirjat rauhoittivat tälläkin kertaa minut.

Edith Södergranin runoja on luettava hänen elämänkohtaloaan silmällä pitäen. Hän oli niitä 20- ja 30-lukujen suomalaisia keuhkotautirunoilijoita. Minusta tuo aika oli suomalaisen runouden kulta-aikaa.

Runojen yleisvire onkin melankolinen ja paikoitellen ahdistava. Alkukielellä runoista voisi saada vielä enemmän irti, mutta ruotsia en osaa riittävästi. Mutta Södergraniin kannattaa tutustua, itse luin ensimmäisen kerran Södergrania teini-ikäisenä. Sen ikäiseen ahdistus ja melankolia uppoaa kuin veitsi voihin. Nyt runoja lukee ehkä enemmän ulkopuolisena.

Tässä yksi suosikkirunoistani "En tavoita äänestäsi lämpöä". "En tavoita äänestäsi lämpöä,/suloiset sanat juuttuvat korviini,/minulla on tyhjä paikka rinnassani,/minkä sille mahtaisi?/Olenhan kalpea ja valheet väsyttävät minua,/kipeää tekee puhua, katsella ja kuunnella,/lehdossa tuoksuu makeasti kesä,/minä olen puu, jonka myrsky tahtoo tuhota."

maanantai 24. elokuuta 2009

Tapahtui tänään



(Kuvan poliisi ei liity tapaukseen.)


Silloin tällöin kuljen junalla. Tänään oli keikka mainostoimistoon Helsingin Kampissa. En nykyisin kulje kovinkaan usein junalla, mutta tuntuu, että joka kerta sattuu ja tapahtuu, kun niitä käytän. Olin varsin hyvällä tuulella, olivathan taskussani uunituoreet liput Kansallisteatterin klassikkonäytelmään Pitkän päivän matka yöhön.

K-junassa iskivät tarkastajat. Kaikki sujui rauhallisesti, kunnes tarkastajat ilmeisesti keksivät junan vessaan sulkeutuneen miehen. Äläkkä alkoikin pian. Miestarkastaja huusi kovaäänisesti, että tule ääliö ulos sieltä. Lopulta miestä ilmeisesti revittiin vessasta ulos. Kyseessä oli sellainen tyypillinen keski-ikäinen jo jonkin aikaa syvempää harrastuneisuutta juomiseen osoittanut mies. Päällään ne kuvaan kuuluvat paskaiset farkut ja farkkutakki.

En yleensä kurkistele vastaavanlaisten tapahtumien tullessa kyseeseen. Metakka oli sen verran kova, että nyt oli pakko. Hieman karskimman näköinen miestarkastaja raijasi miestä kuristusotteessa junasta ulos. Sanoi vain, että älä pane hanttiin. Jos minua otettaisiin kuristusotteella kurkusta kiinni olisi kyllä aika luonnollista pistää hanttiin.

Sinne mies sitten heitettiin Oulunkylän asemalle ja ilmeisesti puhelimella soitettiin maija mies noukkimaan. Tarkastaja huusi vielä perään olevansa tarkastaja. No, se kävi ilmi kyllä muutenkin. En hurskastele, ei junahäirikköjä lepertelemällä junasta ulos saada, mutta en tiedä, voisiko tilanteen hoitaa tyylikkäämminkin. Näiltä kanjonissa vaeltavilta miehiltä kun ei joka tapauksessa koskaan saa sitä tarkastusmaksuakaan.

Jossain vaiheessa olemme tulleet siihen pisteeseen, että palveluammatissa oleville opetetaan rambojen otteita. Varsinkin Vartti-lehdessä tuntuu harva se kerta olevan kuvia, missä konduktöörit poseeraavat laiturilla nippusiteissä olevan häirikön kanssa. Puhumattakaan vartijoiden taltuttamista tyypeistä.

Eihän nämä tapahtumat mitenkään ainutlaatuisia ole, mutta ensimmäistä kertaa näin, että häirikköä ylipäätään taltutettiin junassa. Yleensähän he terrorisoivat rauhassa muita matkustajia.

Vieressäni istunut vanhempi rouva voivotteli, että olikohan se kännissä. Vastasin vain lakonisesti, että yleensähn ne ovat. Sitten päivittelimme yhdessä, että ei se tälläistä ennen ollut. Minä puhuin 80-luvusta ja hän 50-luvusta. Rouvan mielestä meitä on kaupungissa yksinkertaisesti liikaa. Jos ehkäisypillereitä ei olisi, meille ei riittäisi enää elintilaa, kun sitä elintilaa ovat ulkomaalaisetkin verottaneet, hän sanoi. Sitten hän jäikin pois Puistolassa ja toivotti hyvät jatkot. Sain siis vielä kansalaisen kansallissosialismin oppitunninkin.

Mietin loppumatkan Tikkurilaan, että onko meitä yksinkertaisesti liikaa kaupungissa vai miksi täällä on ihmisten mielestä niin helvetin paha olla. Ja kun tämä ei olisi ollut tarpeeksi, niin töistä lähtiessä mies makasi keskellä ajorataa sammuneena. En tiedä, oliko vieläpä jäänyt auton alle.

En jäänyt katsomaan. Ympärillä hyöri jo riittävän monta ihmistä. Onneksi edes silloin. Olin surullinen ja olen surullinen. Olen lopen uupunut pahoinvointiin ympärillämme. Työssänikin melkein kaikki limittyy siihen, että ihmisten elämä ei ole kunnossa. Haluaisin tuntea iloa, haluaisin nähdä iloa.

Mutta pystynkö kohta enää siihen?

PS. Luettua: Noam Chomskyn Tulevaisuuden valtio. Tätä kirjaa varten minulla oli kovat odotukset, mutta ei sekään avannut minulle ihannevaltion mallia. Joitain mielenkiintoisia ajatuksia Chomskyllä oli kuitenkin valtiokapitalismista ja valtiososialismista.

Kapitalistisesta demokratiasta hänellä oli synkkä, mutta oikea kuva. Samoin kuin valtiososialismissa todellinen valta on harvoilla. Valtiososialismissa puoluekermalla ja kapitalismissa suuryrityksien johtajilla, jotka ovat levittäneet lonkeronsa laajalle. Luentoon perustuva kirja on vuodelta 1970, joten hyvin ennustettu, etteivät molemmat järjestelmät ole toimineet. Yksi kohta jäi myös erikoisesti mieleen. Ihminen tuntee olevansa vapaa silloin kuin saa vapaasti toteuttaa itseään, eikä elä toisen kahlitsemana. Koskahan vain pääsemme tähän asti?

Kuunneltua: Johnny Cash: Personal file. On yhä uskomattomampaa, miten Cashilta aina vain löydetään uusia biisejä julkaistavaksi. Mutta näin on. Tuplalevy on Cash-fanille pakko-ostos, mutta en suosittelisi vasta-alkajalle, sillä ovat varsin hitaita ja pieteettistä kuuntelua kaipaavia kappaleita. Mutta Johnnyn leppoisa jutustelu vie mukaansa ja kuullaanpa hänen lausuvan jopa runon.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Ikimuistoiset uutiset



Yle on jälleen kerran laittanut likoon sen, mihin muilla tv-yhtiöillä ei ole vastata. Vuosikymmenten tv-uutisarkistonsa. Itse asiassa 50 vuoden.

Se on pitkä aika televisiota. Mutta myöskin pitkä aika uutisia, joita on sensuroitu. Täysin vapaata uutisointia on Suomessa ollut vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Nyt olemme taas siinä tilanteessa, että varsinkin rikos- ja onnettomuustilanteissa uutisoinnille pitäisi saattaa rajat.

Ylen verkkosivuilla on nyt käynnissä äänestys ikimuistoisemmasta tv-uutisesta. Vaihtoehtoja on monia, osaa en olisi itse laittanut ja joitakin lisännyt. Olisi hyvä, jos ihmiset olisivat itse saaneet valita äänestettävät uutiset sen sijaan, että on pakko valita vaihtoehdoista. Tuloshan olisi kuitenkin ollut hyvin pitkälti sama.

Tällä hetkellä kun noin tuhat ihmistä on äänestänyt. WTC-tornien iskut näyttävät pitävän kärkeä ja seuraavana on Estonian uppoaminen. Nämä kaksi tv-uutista pitivätkin ylivoimaista kärkeä. Itse äänestin Estoniaa, koska se minua kosketti enemmän.

Suuren uutisen tunnistaa vähintään siitä, että muistaa sen hetken, kun näki uutisen televisiosta. Itse muistan sekä Estonian että WTC:n. Kolmantena ollutta Berliinin muurin murtumista en muista. Tapahtuiko se edes yhtenä päivänä? Siitä kun on jo parikymmentä vuotta aikaa.

Estonian uppoamisuutisen kuulin Maikkarin aamutv:stä. Minulle sen piti olla ihan normaali lukion kakkosluokkalaisen aamu. Mutta eipä ollut. Ensiksi ajattelin, että kohta sitä täytyy tulla tieto, että matkustajat on pelastettu. Eihän nykypäivänä ihmisiä huku, vaikka laiva uppoaisi. Mutta eipä tullutkaan sitä tietoa koskaan. Mutta kyllähän laivoja oli ennen uutista pitänyt enemmän tai vähemmän uppoamittomina. Estoniauutista on pitänyt jo 15 vuotta pystyssä kaiken maailman hölynpölyteoriat.

Hieman samanlainen epäuskon tunne nousi pintaan tietysti myös WTC:n tapauksessa. Pitkään halusi uskoa, että koneet törmäsivät vahingossa torneihin. Mutta eivätpä törmänneet. Ja eipä tämäkään uutinen ole hautautunut vielä historian hämärään.

Minun uutisnenäni ulottuu vain 80-luvun puoliväliin, joten sen varhaisempia uutisia en voi aikalaisena kommentoida. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus taisi olla niitä varhaisimpia mieleenjääneitä. En kuitenkaan 9-vuotiaana sen vakavuutta osannut ymmärtää. Vanhemmat varmastikin.

Mutta eipä tuossa äänestyksessäkään montaa 80-lukua vanhempaa uutista ollut. Olisiko ajateltu äänestystä nettisukupolvien näkövinkkelistä.


Tv:llä on uutisoinnin kannalta hurjasti etuja. Tänä päivänä kuvaa saa suorana mistä vain ja milloin vain. BBC:llä ja muilla tv-jäteillä on toimittajia joka niemessä ja notkossa. Mutta ennen kaikkea. Tv voi välittää tunteen, järkytyksen, ilon ja surun eri tavalla kuin paperilehdistö tai edes radio. Aivan tuoreena, omin silmin nähtynä.

Sillä on myös käytössään milteinpä perheenjäseneksi ruudun kautta tulevat tutut uutisankkurit, joiden hyvän illan tervehdyksiin vanhan kansan ihmisillä oli tapana vastata. Mutta on televisiolla päinvastaistakin vaikutusta. Televisiota on helppo sensuroida ja sen kautta on helppo välittää yksipuolista kuvaa yhdestä näkökulmasta.

Mutta mitä uutisia itse olisin ottanut mukaan. Vietnamin sodan päättyminen 1975 jo siitä syystä, että ensimmäinen tv-sota päättyi näyttäviin kuviin amerikkalaisten helikoptereissa roikkuviin vietnamilaisiin. Minuun vaikutti myös Ayrton Sennan menehtyminen Imolassa 1994. Tai miten olisi Mikkelin panttivankidraama 80-luvulla tai vaikka Jokelan kouluampumiset.

No, saivarrella voi loputtomiin. Uutisia menee ja uutisia tulee ja vaikuttavimmat jäävät sieluun.

PS. Uutinen on sekin, että sekä Big Brother ja Salatut Elämät alkavat ensi viikolla. Kumpaakin on puffattu viikkotolkulla. Ja kummastakin väännetty väkisin uutisia. Oletettavaa on myös, että meno kovenee molemmissa sarjoissa.


En tiedä, mistä on saatu päähän tuotantoyhtiöissä, että ihmisillä olisi jotenkin ylimaallinen hinku nähdä aina vain rohkeampaa menoa. Ihmisethän perustivat suorastaan kansanliikkeen, kun tylsistä tylsin Kotikatu muutettiin omituisemmaksi sarjaksi kuin Salatut Elämät.

Mutta mielipiteenilmaisun sallimissa maissa vain Suomessa seksi ja kuolema tai sukupuolinen poikkeavuus voivat yhä olla "rohkeita aiheita".

Yksi ehdoton suosikkisarjani Rokkarille morsian lähestyy loppuaan. Tässä Brett Michaels-suosikkini Every rose has it thorn.

torstai 20. elokuuta 2009

Tulettehan takaisin kansanpalvelut?



Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ehdotti, että Suomeen pitäisi perustaa kansanpankki, vähän ennen niinkuin Postipankki oli kunnes se loi nahkansa monikansallisen yrityksen helmoihin kuten moni muukin yritys. Pääasia on, että vihdoinkin alkaa tulla vasemmistopuolueilta vasemmistolaisiakin kommentteja tähän maahan.

Sillä kansanpankin perustamisidea on sitä vanhan kunnon vasemmistolaisuutta. Idea on ehkä "menneisyydestä", jos sitä oikeistolta kysytään, mutta veikkaisin, että kansa kaipaisi kansanpankkia, joka ei rahastaisi velkakoroilla tai haaskaisi rahojasi rahastoihin, jotka eivät piensijoittajalle tule koskaan tuottamaan mitään. Tuossa kansanpankissa voisit käydä ilman että sinun täytyisi koko ajan olla varuillaan myyntimiesten edessä. Se olisi oikeasti asiakkaan asialla, eikä omistajiensa.

Kansalle kelpaisivat mainiosti myös vähemmän ahneet vakuutusyhtiöt, kauppaketjut ja muutkin mahdolliset arkipäivässä pakolliset palvelut. Tappiota näiden yritysten ei tarvitsisi tuottaa, mutta niiden ideana olisi yksinkertaisesti tarjota palveluita vähemmällä voitontarpeella säilyttäen ihmisyyden ja armeliaisuuden hädän ja esim. työttömyyden kohdatessa. Tämä lienee jo tosin utopiavaltiota.

Aina kun ajat ovat huonot ja seteliselkärankaiset hassanneet rahamme käännymme säännöstelytalouden puoleen. Sitä ovat silloin ajamassa kaikki. Mutta kun tästä lamasta selvitään, veikkaanpa, että rahatalouden sääntely on taas kirosana.

Silloin kun Suomea rakennettiin ei ollut vanhakantaista rakentaa kansanpalveluita. Kaikki tehtiin kansaa palvelemaan. Tai ainakin näin haluan syvästi uskoa. Ensimmäistä kertaa tuolloin myös vähemmän varakkaat saivat palvelua, ei vain anelua ja häätämistä nurkista. Valtionyhtiöitäkään ei rakennettu pörssiomistajien rahakoneeksi alunperin. Hulluinta tilanteessamme on, että sen minkä kansa omistaa, niin sillä ei ole siihen mitään vaikutusvaltaa.


Periaatteessa olisi, mutta viimeistään jo hämmästyttävän laajat mittasuhteet saanut vaalirahakohu on vienyt luottamuksen valtapuolueisiin.  Ryvettyneet ovat niin oikeisto ja vasemmisto.

Kohta kun kaikki kansanpalveluiksi luokiteltava on myyty, voitaisiin rakentaa siis kansanpalvelut uudelleen niitä varten, joita varten ne luotiin. Kansaa. Täysin sosialistista valtiotakaan en haikaile, sillä sekin on osoittautunut toimimattomaksi yhteiskuntamalliksi.


Nykyisin kutsutaan asiakkaiksi sosiaalitoimiston käyttäjiäkin, mutta asiakkaaksi on helppo kutsua ketä tahansa. Totuushan on, että olet merkittävä vain niin kauan, kun sinulla on irtonaista rahaa ja julkisivusi kunnossa.  Todellinen asiakkuus alkaa vasta sitten kun hyödyllisyytesi on arvioitu ja todennettu.


Jos meillä olisi oikeasti kansanpalveluita, olisi ihmisellä arvoa muutenkin. Mutta kun julkisten palveluiden ulkopuolella kaikki tähtää mahdollisimman suureen voittoon, ei mistään tule mitään. Julkisia palvelujakaan ei voi sanoa enää kansanpalveluiksi, sillä niitä käyttävät ne, joilla ei ole varaa yksityiseen palveluun. Julkisten palveluidenkin arki on mennyt aina kapenevien resurssien kanssa painimiseksi ja käyttäjinä ovat pahimmassa skenariossa tulevaisuudessa vain kaikkein köyhimmät ja ne, jotka jaksavat jonottaa niitä periaatteen takia.

Luettua: Arto Paasilinnan Ulvova mylläri. Vaikka Paasilinna on ennen katoamistaan ollut julkisuudessa lähinnä törttöilyjensä takia, on hän taitava kirjailija. Ulvovan myllärin uskaltaisin luokitella saman tason klassikoksi kuin Maiju Lassilan tai Joel Lehtosen parhaat työt. Jotain samaa myllärissä löytyi. Harvinaisen taitavasti Paasilinna kuvaa, kuinka ns. tavalliset ihmiset ovat hullumpia kuin hulluna pitämänsä mylläri. Ja kuinka vähän tilaa on erilaiselle ihmiselle. Ulvova mylläri kuvaa 50-lukua. Silloin varmasti hulluuteen suhtauduttiin eristämällä se. Nyt mylläriä ei edes huomioitaisi. Ikään kuin häntä ei olisi olemassakaan.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

En vaan osaa matikkaa


Monien muiden puutteiteni ohella olen matemaattisesti lähes kyvytön, matikkaimpotentti. Olen niitä, jotka ovat onnistuneet pääsemään suomalaisen koulumyllyn läpi halliten vain plus ja miinus sekä jako ja kertotaulun. Ja jonkin verran prosenttilaskua. Ja olen sentään suorittanut lukion lyhyen matikan vitosen kunnioitettavalla keskiarvolla. Kuulun siis niihin, joista matemaattinen yhteisömme on huolissaan. Matikka oli torkkarissa jo ylä-asteella kuutonen.

Vaikka suomalaista koulujärjestelmää on tapana kehua maailman parhaimmaksi totuushan on, että kaltaisiani matikkakyvyttömiä on maa täynnä. Osittain jo senkin takia, että koulussa vaaditaan enemmän nykypäivänä matikassa kuin kansakouluaikoina. Kansakoulussa olisin omilla taidoillani jo vähintään keskitasoa.

Mistä sitten kaltaiseni tulevat? Osittain kyvyttömyytemme johtuu laiskuudesta ja osittain opettajien pedagogisista puutteista. En tiedä millaisia peruskoulujen matikan opet ovat tätänykyä, mutta omana aikanani he olivat valmiita puhumaan vaikka tyhjälle luokalle. Minkäänlaisesta innostamisesta matikkaan ei voinut kuuna päivänä puhua.


Matematiikan professorit ovat maamme matikkalahjakkuudesta eri mieltä kuin muut valtion virkamiehet. Heidän mielestään meiltä puuttuu terävin kärki, vaikka alkeet ovat lähes kaikilla tallessa. Vai muistuuko yhtään kotimaista matikkaneroa mieleen? Tosin matemaatikoista harvemmin muutenkaan tulee teinien seksisymboleita.

Ei matikka ole edes kouluissa mikään suosikkiaine, käykääpä vaikka kouluissa kysymässä, niin vastaus on todennäköisesti matikkaa... äääää...

Me lahjattomat vetoamme yleensä siihen, että mihin helvetissä sitä geometriaa tavallinen ihminen tarvitsee puhumattakaan pytagorista vai mitä ne nyt olivatkaan. En ole tarvinnutkaan. Omilla matikkataidoillani minäkin selviän mainiosti arkielämästä. Mutta sitä en tiedä, kuinka helposti minua voidaan pankissa tai vastaavassa vedättää kun eteeni isketään kaiken maailman tuottavuuslaskua. En vain ymmärrä enää mistä on kyse.

Koska matikkaa taitavia on vähän, avautuukin sitä taitaville monia mahdollisuuksia. Yliopistoonkin pääsevät heittämällä, jos kirjoittavat minulle jo täysin käsittämättömästä pitkästä matikasta parhaimman arvosanan.

Matemaatikot väittävät, että kärjistettynä kuka tahansa voisi suorittaa matikasta yliopistollisen tutkinnon. Itse rohkenen epäillä moista. Minulle matemaattinen maailma on täysin vieras ja vertaisin sitä eräänlaiseen matemaattiseen lukihäiriöön. Ja kun matikan takia jouduin tukiopetukseen (aikana jolloin tukiopetukseen joutuneet tunsivat olonsa vain tyhmäksi ei oppimishäiriöiseksi niin kuin nykyisin) meni matikasta viimeinenkin maku.

Lavastetaan tilanne, että osaisit joko lukea tai laskea. Kumman taidon valitsisit?

PS. Alla olevassa kuvassa komeilee pimeän ajon simulaattori. Se on kuulemma Opel ja jos Opelit ovat ajettavuudeltaan samaa luokkaa kuin tuo kapistus taidan jättää Opelin hommaamatta.

Aloitin siis kakkosvaiheen autokoulussa. Aluksi ajattelin, että rahastusta mokoma niin kuin kaikki muukin. Mutta kyllä siitä hyötyä on. Ja autokoulutkin tietysti markkinoivat sitä, että kun ajat taloudellisemmin säästät rahaa. Mutta säästääkö rahaa ylipäätään jos on auto. Minulla rahat ovat huvenneet juuri auton hankinnan jälkeen, joten tuskinpa. No, tuolla kapistuksella onnistuin silti ajamaan vain kaksi peuraa hengiltä.

Kakkosvaiheen kuului myös liikenteen vuorovaikutustesti, jonka mukaan olen eniten epävarma ja alistuva kuljettaja. Ei kukaan halua olla alistuva, mutta pitää taatusti paikkansa, vaikka en ymmärrä, miksi esim. etuajo-oikeudesta täytyisi kolarin uhallakin pitää kiinni. Vähiten minussa oli ohjaavaa ja dominoivaa ajotyyliä. Sinänsähän ennen tuota pimeän ajoa olen jo koko talven ajanut pimeässä sekä liukkaassa, jonka harjoittelu pitäisi vielä suorittaa. Joten kallistutaanko sittenkin rahastukseen.




Ja vähän vielä kaunista musiikkia. Jim Morrisonin Bird of pray pianoversiona.

Sitten vielä yksi tiedote on pakko lisätä. Tiedottajana ajattelee, että olisipa kivaa kirjoittaa medialle tällaisia tiedotteita, eikä säästöistä ja leikkaamisesta. Nauttikaa siis tästä NRJ:n tuikitärkeästä tiedotteesta:



MEDIATIEDOTE

4.8.2009

NRJ:n Aamupojat nimesivät Martinan raskausmahan Börjeksi!

Raskausajastaan tosi-tv -sarjaa kuvaavat Martina Aitolehti ja Esko Eerikäinen vierailivat NRJ:n Aamupoikien lähetyksessä aamulla kertomassa kuulumisiaan.

Haastattelun aikana Aamupojat Anssi ja Renne pyöräyttivät nimirulettia, jolla haettiin nimeä tulevalle lapselle. Tulokseksi saatiin Börje, sukupuolesta riippumatta.

Käy kuuntelemassa haastattelu: www.nrj.fi/aamu

NRJ - HIT MUSIC ONLY!

Että näin...

maanantai 17. elokuuta 2009

Vielä kun ehtii


Tuttu väsymys alkaa painamaan ja siitä tietää, että kesä alkaa olla ohi. Mutta vielä kun ehtii niin tässä kuvamuistoja kesästä.




Rakastan kesäyötä.



Vesijärvelläkin on käyty.




Maalaisromantiikkaa...




Huppupäinen Helsingin rautatieaseman kellokin  tarttui kameraan.




Uskoisitteko, että tämä kuva on Vantaalta?


Traktorimuseoon tutustumassa.



Uimarannalla Espoossa.



Kissoja vaanimassa.



Kesäsadetta ihastelemassa.




Kirjoja kynttilänvalossa lukemassa.



Päämajamuseo. Menneitä aikoja kummastelemassa.



Kuin myös.



Liperissä ihmettelemässä.



Bussit kulkevat vedessäkin.



Tämä on Petruman hautausmaalta kesämökkini läheltä.



Kaivosmuseossa Outokummussa.



Tekisikö mieli syödä maan alla?



Vuorenpeikko.



Sateen jälkeinen aurinko rauhoittaa.



Kuin myös kaunis kuu.



Välillä sitä odotetaan junaa.



Ja välillä ollaan ihmisten keskellä.



Ihaillaan rakennuksen alkuja.



Ja katsellaan lentokoneita taivaalla.



Ihastellaan kuplavolkkareita.



Jännitetään ukkosta hyppytornissa.



Möngitään puroissa.



Löydetään Tankki täyteen -huoltoasema.



Odotetaan kuin pääskynen ennen sadetta.



Ja auringonlaskua.



Ja muistetaan jyhkeitä rakennuksia.


Kiitos kärsivällisyydestä.

PS. Yksi kommentti vielä. On hieman hämmentävää, että niinkin hyväluontoinen vaari kun Alice Cooper ei saa esiintyä Tampere-areenalla paikallisten uskovaisten toimesta. Ja mies kun on vielä itsekin uskossa.

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Kuvia lapsuuden (sota)tantereilta


Moni tietää sen Beatlesin In my life -biisin, missä haikeasti luritellaan menneestä elämästä. En varsinaisesti tunne haikeutta lapsuuteni kotimaisemia kohtaan, mutta myös sellaisia tunteita heräsi. En olisi uskonut, se selviää teille miksi, jos jatkatte tarinaani eteenpäin.

Tänä kesänä otin nimittäin projektikseni kuvata lapsuuteni ja nuoruuteni maisemia Vantaan Korsossa, Koivukylässä ja Hiekkaharjussakin. Projekti on hieman kesken, mutta tässä joitakin potretteja.




Tässä talossa asuin Hiekkaharjussa ennen kuin muutin Tikkurilaan.



Näissä vanhoissa ostareissa on omaa viehätystänsä. Tämä Hiekkaharjusta. Kuvasta näette myös kantaparturini. He ottivat etukorttini haltuunsa, kun en ikinä muista ottaa sitä mukaan parturiin. Hyvää asiakaspalvelua. Ja tuossa kaupassa tervehditään, kun sinne tulee ostoksille.




Tuo Hiekkaharjun aseman vieressä oleva talo ei tunnu valmistuvan koskaan.



Niin rapistuu sisällissodan muistot. Muistomerkki Hiekkaharjussa. Tässä ei sentään lue että vakaumuksensa puolesta erehtyneet.




Tässä Vierumäen koulussa olin kolmannesta kuudenteen luokkaan. Tästä koulusta jäi mukavimmat muistot.



Nämä Kulomäen koulun kalliot tuntuivat ekaluokkaisesta hurjan isoilta.



Noihin puskiin kuoli pikkupoika kotipihasta Kulomäessä. Pensaan oksa upposi sen päähän. Muistaakseni se käveli tosin aiemminkin jo parvekkeen laidalla korkeimmassa kerroksessa.



Pikkupoikana ajauduin aina vaikeuksiin. Usein minua syytettiin, vaikka olin syytön. Yhden rouvan kanssa kolaroin tässä mäessä ja se tuli meille kotiin asti huutamaan. Toisen kerran yksi poika romutti pyöräni kolaroimalla auton kanssa ja sen äidillä oli myös pokkaa tulla syyttämään pientä poikaa tapahtuneesta.



Tässä talossa asuin kahdeksanvuotiaaksi. Tällä pihalla minulla oli jopa ystäviä. Silloin talossa asui omituinen sotaveteraani, joka syötti puluja ikkunastaan ja houkutteli lapsia markoilla asuntoonsa sekä järjesti lapsille rahasta kilpailuja. En tiedä, onnistuiko tavoitteessaan.



Hanalanjoella seikkailin. Muistaakseni jossain kohtaa oli hiekkakuoppakin, joka toimi Kulomäen epävirallisena uimarantana.




Tuolla puiden takana oli kioski, joka näytti vieläkin olevan pystyssä. Elanto oli paikallaan, mutta muuttunut Siwaksi.




Koivukylässä tai oikeastaan Asolassa asuin ensimmäisessä omassa kämpässä. En onneksi näissä tornitaloissa, joita kuulemma "pilvilinnoiksikin" kutsutaan. Eikä varmaan unelmien takia.



Lisää Koivukylää Asolasta nähtynä.




Tuossa ekassa talossa asuin. Lähellä olevan sairaaloiden ambulanssin ääniin tottui, enkä vieläkään keräänny ihmettelemään onnettomuuksia.



Mutta ei Koivukylä täysin karmea paikka ole. Joskus siellä on jopa torikin.



Äitini lapsuudenkoti Alatikkurilassa on purettu aikaa sitten. Paikalla jyrisee nyt kehä III ja autonromut.



Tässä Korson toria. Lapsuuden mukaviin muistoihin kuului perunaostokset torilla. Nyt tällä torilla kasvaa enemmän puliukkoja.




Kallion laella Korson koulu. Tuossa kivikossa konttailin mopokasteessa. Tästä koulusta minulle ei mukavia muistoja jäänyt, mutta voiko yläasteesta jäädäkään.




Vielä muistan ajan kun tämäkin Korson asemarakennus oli vielä käytössä.




Tässä on taas Mikkolan ostari. Mikkolassa asuin lähestulkoon parikymmentä vuotta, mutta en koskaan oppnut tuntemaan sieltä ketään. Kukaan ei yksinkertaisesti vain halunnut olla tekemisissä kanssani. Päälleni jopa syljettiin.




Mikkolassa oli ennen posti ja jopa terveysasema. Postin paikalla on nyt R-kioski.




Tuossa taaempana olevassa talossa asuin. Oikealla puolella on omistustaloja. Vuokratalojen ja omistustalon väliin oli vedetty aita.




Tuossa Mikkolan koulussa olin yhden lukukauden. Silkkaa tuskaa.




Tässä oli ennen Mikkolan kirjasto. Tietämykseni perusta. Silloin vielä jutusteltiin kirjastovirkailijoiden kanssa, eikä laitettu kirjoja automaattiin. Olin varmaan se Mikkolan omituisin poika, joka lainasi historiakirjoja, eikä lukenut/varastanut Aku Ankkoja.



Tämä on taas Korson keskustasta. Paikallinen jengi ryösti minut kolmetoistavuotiaana tuon rakennuksen edessä. Kukaan aikuinen ei tehnyt elettäkään auttaakseen. Luokkatoverini lopetti elämänsä viisitoistavuotiaana hyppäämällä junan alle. Muistokirjoitukset säilyivät aseman asfaltissa vuosikausia. Korsossa oli aina jotenkin väkivallan uhka ilmassa teininä ja minun on vieläkin vaikea käydä siellä vilkuilematta ympärilleni.

PS. Mutta jottei tämä täysin synkistelyksi mene, niin jotain hyvääkin.  Nauttikaahan Jasmine Mäntylän laulutyöskentelystä. Pahempaakin on kuultu.

Töissäkin olin perjantaina otettu kun tunnettu tv-toimittaja kehui hänestä kirjoittamaani juttua. Ja sen jälkeen soitteli työministerin avustaja. Tunti sitä itsensä merkittäväksi.

Naapurini pääskyset ovat lähteneet etelään. Niitä tirskuttajia tulee ikävä.

Gadgetissa oli virhe