Vilustumisia ja tunnetta



Kesällä kun jaksaa ja ehtii lukea, niin viime viikolla nielasin kaksi kirjaa. Kummatkin varsin hyviä ja mielenkiintoisia. Luin Jorma Palon Kun Vallanpitäjät vilustuvat kirjan ja Mikael Saarisen ja Pauli Aalto-Setälän Perkele! - Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Vaikka kirjat olivat varsin erilaisia, jotain samaakin niissä oli, nimittäin johtajat.

Pikkupoikana katselin, kun televisiosta tuli puna-armeijan paraateja uutiskatsauksissa. Siellä korokkeella huojui aina enemmän tai vähemmän kuolemaa tekeviä vanhoja miehiä, joita miltei pidettiin pystyssä. Milloin Breznev, Tsernenko tai joku muu. Silloin sitä piti normaalina, että niinhän kuuluikin olla, kun ei ollut koskaan nähnyt hyvävoimaista neuvostojohtajaa ennen Gorbaa. Neuvostopropaganda tietysti antoi lausuntoja, että papat ovat elämänsä kunnossa.

Vastaavaa salailua Suomessa harrastettiin Kekkosen sairastuessa. Mukana salailussa oli tuolloinen media aivan vapaaehtoisesti. Kansahan piti Kekkosta jo muutenkin kuolemattomana. Mutta johtajien sairastumisia ja sairauksia ollaan salattu enemmän kuin yhtäkään salarakasta lähestulkoon kaikissa maissa.

Asia erikseen ovat diktatuurit. Palon kirjassa oli varsin järkyttävääkin tietoa esimerkiksi puhemies Maon sairauksista ja elämäntavoista. Diktatuureissa korostuu lähipiirin halu pitää puolikuollut diktaattori hengissä oman vallan menetyksen pelossa. Samaa halusi Suomessa myös Kekkosen lähipiiri. Pahimmissa tapauksissa johtajien hoitamattomat sairaudet ovat johtaneet miljoonien kuolemaan, kuten esimerkiksi Stalinin vainoharhaisuuden tapauksessa.

Palon kirjassa oli laajempaakin pohdintaa syistä vallantavoitteluun ja ennen kaikkea vallanvaikutuksesta johtajaan. Suosittelen kirjaa, jos kiinnostaa tietää, millä tavoin vallanpitäjätkin ovat ihmisiä ja missä vaiheessa he eivät enää käyttäydy kuten ihmiset.

Pauli Aalto-Setälä on sen verran monta paalupaikkaa saanut mediamaailmassa, että hänellä täytyy todella olla tunneosaamista. Jos kansalaisilta kysyttäisiin, niin valtaosa varmasti vastaisi, ettei pomoni tiedä tunnejohtamisesta yhtään mitään.


Suomessa kun on koettu, etteivät tunteet kuulu työpaikkoihin. Se on taakka, josta olisi aika päästä eroon. Sehän on tietenkin suurta hölynpölyä, etteivät tunteet kuuluisi työelämään. Jos työpaikalla vietetään miltei valtaosa arjesta, ei tunteita voi sulkea sieltä pois. Eri asia on, kuuluuko näkyvien tunteiden olla kiukuttelua, kateutta ja kaatamista, kuten työpaikoilla ikävä kyllä on.

Hulluinta on se, että jos johtajat vähän viitsisivät panostaa tunnemaailmaan ja työntekijöiden tunteiden ymmärtämiseen, niin se tulos paranisi. Sitähän sitä ollaan nykyisin aina vailla. Tunne-elämän kysymykset on jotenkin ulkoistettu työpaikoilla työterveyshuoltoon, ikään kuin se olisi ensimmäinen paikka, jossa työntekijän ongelmia kuunnellaan. Ikävä kyllä näin vain on.

Ei siitäkään tietysti mitään tulisi, jos kaikki vollottaisivat työpaikoillaan, mutta lyhyt kuuntelu edes auttaisi.

PS. Katselin tässä eilen myös kaksi hyvää DVD:tä. Olli Saarelan Suden vuosi oli minusta parempi, kuin ne arviot, jotka muistan siitä lukeneeni. Yllättävän hyvin Krista Kosonen piti pintansa niinkin vahvan näyttelijän kuin Kari Heiskasen parina. Toki elokuvista löytyi kliseitä, mutta ne tukivat tarinaa tästä ajasta tipahtaneen kirjallisuuden dosentin elämästä. Tosin en tiedä, onko se nyt niin onnetonta seurustella itseään huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Kristan roolihahmon epilepsia jotenkin vähän häiritsi. Sairautta jotenkin mystifioitiin, vaikka nykyisin epilepsia on jo sairaus muiden joukossa, eikä noitien sairaus.

Katselin myös American Gangsterin. Denzel Washington veti vakuuttavan roolin ensimmäisenä mustana kummisetänä. Jotain tarinaan jäi vain kaipaamaan. Ehkä liian monta kertaa tuli mieleen Kummisetä -elokuvat ja niiden ylivertaisuus mafiaelokuvagenressä. Russell Crowe jäi pahasti altavastaajaksi. Tosin hänen roolinsa huumekyttänä ei yksioikoisuudessaan antanut hänelle juuri mahdollisuuksia loistaa. Tositapahtumiin perustuvasta elokuvasta kävi sellainekin mielenkiintoinen yksityiskohta ilmi, että kolme neljästä New Yorkin huumepoliisista joutui tuomiolle 70-luvulla.

PS.PS. Kuvassa olevat Tuntematon sotilas -pelikortit ostin Päämajamuseossa käydessäni sekä Marskin ryyppy -lasit. Sinänsä koomista, koska en juuri pelaa tai juo väkeviä. Enkä ole leijonariipuskundikaan.

Minut puhallutettiin ensimmäistä kertaa tänään autoilijan urallani. Itse selvisin nollilla, mutta edestä kärähti kuljettaja hienolla mersulla, joten ei sitä kannata aina päivystää pelkästään vanhoja kotteroita.

Kommentit

Suositut tekstit