keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Lapsi-ihme?



Usein olen törmännyt seuraavanlaiseen tilanteeseen työelämässä. Ai sä olet se Esa, sulta tuleekin paljon sähköpostia ja olen nähnyt nimesi jutuissa ja tiedotteissa. En arvannutkaan, että olet noin nuori. Luulin, että olet sellainen viisikymppinen mies.

Minä siinä sitten hölmistyneenä. Ensinnäkään en pidä itseäni enää minään nuorukaisena. Sitten mieleeni on tullut, olenko jotenkin ikäistäni kypsempi. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että koska kirjoitan töissä useimmiten vakavista asioista, vakavuus yhdistetään varttuneempaan ikään. Ja kukapa ei olisi myös otettu, että oma työ on huomioitu.


On tietysti kovempia paikkoja elämässä, kuin olla päälle kolmikymppisenä lapsi-ihme. Se tosin ei ole julkisella sektorilla mitenkään harvinaista, koska kolmikymppiset voi yhä laskea hallinnollisissa tehtävissä yhden käden sormissa.

Olen ajatellut, että pitäisikö minun sitten hommata jokin vähemmän vakava työ? Vaihtaa vaikka Seiskaan juorutoimittajaksi. Pidettäisiinkö minua viisikymppisenä kaksikymppisenä, koska juttuni olisivat vähemmän vakavampia.

Tai sitten olen yksinkertaisesti ikäisekseni henkisesti vanha. Ainakin silloin kuin työelämässäkin joutuu vähemmän tuttujen ihmisten kanssa tekemisiin. Olen löytänyt virkaminäni, vaikka olen sitä vastaan yrittänyt taistella. Miten paljon työ muovaakaan ihmisen persoonaa ihmisten mielikuvissa. Ja miten erilaista elämää ihminen voi vapaa-ajallaan viettää. Joku vetää nahkakuteet päälleen ja painuu DTM:ään, vaikka muuten olisi tunnettu säntillisenä insinöörinä. Raavas rahtari voi taas harrastaa puutarhanhoitoa.

Lapsi-ihmeenä olisin toki mielummin Mozart, mutta en sentään kirjoittanut vakavia vielä viisivuotiaana.

PS. Testatkaa tästä muuten riitelyminänne. Varsinkin jos olette parisuhteessa. Itse sain tyypillisen tuloksen. Olen ilmeisesti henkisesti julma riitatilanteissa, mutta väkivallaton...

Mielenterveydestä ollaan muuten tekemässä pakollista oppiainetta ylä-asteelle. Minusta idea on vallan hyvä. Tuon ikäisten kun on vaikea suhteuttaa ajatuksiaan ja ongelmiaan. Ettei tarvitsisi nuortenkaan kysyä kaikkea Suosikista Eki-sedältä. Omakin elämä olisi ollut huomattavasti helpompaa nuorempana, jos näin olisi ollut ennen.


tiistai 28. huhtikuuta 2009

Puhdasta hömppää vakavalla otteella


Joku saattaa ihmetellä mitä hauskaa sikainfluenssassa on. Sinänsä siinä ei olekaan. Sehän voi huonossa lykyssä tappaa. Mutta hysteria on milteinpä viihdettä. Ei voi hämmästellä, miten yksi maailman koulutetuimmista kansoista vaipuu hysteriaan, jota kaupalliset tiedotusvälineet lietsovat.


Hengityssuojaimet ja tamiflut ovat kansalaisten toimesta ostettu, vaikka ensimmäistäkään tartuntaa ei vielä maassa ole. Kuuroille korville kaikuu se tosi-asia, että Suomi on varsin hyvin varautunut sikainfluenssaan edellisen lintuinfluenssahysterian tiimoilta.


Kuulin tänään, että Johanna Tukiaiselle puuhatan omaa tosi-tv-sarjaa. Tästä vedosta voi tuskin olla yllättynyt. Saammekohan nähdä nyt puhuvia pizzoja ynnä muuta jännittävää. Tukiaisten maailmassa kaikki on mahdollista. Mutta mitä ihmettä hänellä on paljastettavaa, mitä emme hänestä jo tietäisi. Mikkosten show sentään ymmärrettiin vetää pois televisiosta. Mikkosten äärellä tulikin usein tukala olo, mutta nyt heidätkin on tältä erää kulutettu loppuun.


Tosi-tv:n uusin valloitus ovat tuhkimotarinat, josta tämä vähemmän viehättävä Susan Boyle esimerkkinä. Sinänsä on hienoa, että ulkonäkö ei merkitse kaikkea, mutta minusta koko homma vaikuttaa äärimmäisen onnistuneelta markkinoinnilta. Jää nähtäväksi palaako Boyle todellisuuteen jossain vaiheessa, kun hänet on myös kulutettu loppuun.

Sloveniassa olin suomalaisten hömppäuutisten suhteen pimennossa. Niinpä huomasin yllätyksekseni, että Matti Nykäsellä on nyt tyttöystäväkin. Mitä ihmettä, miten näin on päässyt tapahtumaan. No, työmatkalla tietenkin. Sinnehän eivät kumppanit änkeä turhaan mukaan. Ihme kyllä, haastateltu oli iltapäivälehdessä tyttöystävän äitiä. No, jos ei tytärtä niin sitten äiti. Mervi puolestaan sanoo, että Matti olisi jo tulossa kotiin, jos hän vain hänet ottaisi. Ketä uskoa?

Viivi Avellan oli julistanut myös lamanvastaisen sodan blogissaan. Ratkaisu ovat minihameet, jotka piristävät katukuvaa ainakin miesten silmiin. Eipä idea tietenkään moitittava ole. Minihameethan saavat tutkitusti miehet syttymään paremmin kuin bikinit. Uuttahan paljas pinta ei laman aikana ole. Edellisen laman aikana maan täyttivät topless-tarjoilijat.

Rokkareiden työterveyttäkin on tutkittu. Fyysisesti työ on yhtä raskasta kuin kovemmankin duunarin, puhumattakaan keikan jälkeisistä kinkereistä ja rehkinnästä.  Mutta antaako Apulanta-yhtye oikean kuvan, kun yksi on absolutisti ja muutkin pyhästi lupaavat muuttaa elämäntapojaan. Eikä olisi pitänyt tutkia vaikka Pobedan Pate Mustajärveä. Raitis mies tosin nyt hänkin. Jos joku saisi vain Keith Richardsin tutkimuskohteekseen voitaisiin sentään tutkia, miten mies voi yhä olla elossa. Se hyödyttäisi suorastaan jo ihmiskuntaa.

Tiesittekö muuten. Lehtien juorupalstat juontavat juurensa tunnettujen henkilöiden muistokirjoituksista. Niistä tuli 1700-luvun Britanniassa kansan rakastamaa luettavaa. Tämän tiedon meille on tarjonnut Historia-lehden mukaan brittitutkimus. Ilmankos julkkiksen kuolema yhä tarjoaa viikoiksi kirjoitettavaa.

Paraguayn presidentti, selibaattilupauksen tehnyt pappismies, kärähti aviottomasta lapsesta. Tämäkin on historiallista jos mikä. Kautta aikojen ovat valtionpäät lisääntyneet luvattomasti. Ja yksi paavi jopa paljastunut naiseksi, kun lapsi oli tulossa. Paraguayn presidentin lupaus totuuden puhumisesta vain ihmetyttää, jos hän on rikkonut lupauksistaan sen vaikeimman. Kuka uskoo pappia, joka kellistää sihteerinsä. Muistuuko muuten Suomesta yhtään poliitikon aviotonta lasta? Itse en muista, että kukaan olisi aviottomasta lapsesta jäänyt ainakaan kiinni. Kohuttua vauva-buumia ei ole poliitikoistamme aiheuttamaan.

PS. Paikallislehdessämme Vantaalla on mainio kolumnisti ja pakinoitsija Satunnainen herrasmies. Tähän pihatalkoot-tarinaan on helppo löytää yhteistä, kun itse viihtyy talkoiden ajan paossa sälekaihtimien takana.  Satunnaisille Thaimaanmatkailijaherrasmiehillekin olisi nyt koulutusta luvassa. Sain käsitteeni esitteen Phuketin yliopistosta. Missähän kunnossa nämä opiskelijat tulisivat sieltä vain takaisin?

PS. Helsingin sosiaalijohtaja aiheutti kohun yli 70 000 euron kalustehankinnoillaan työhuoneeseensa. Itse en ole kymmenen vuoden aikana kuluttanut veronmaksajien rahoja kalusteisiin penniäkään. Ja työhuonettani saa tulla koska tahansa vapaasti kuvaamaan. Olen sisustanut sitä lähinnä A4-papereilla. Pikanttina yksityiskohtana kalenteri sekä roskiksesta pelastettu hymiöjuliste. Virkamiesten työhuoneet ovat suhteellisen tylsiä. Sosiaalijohtajan sisustusinto on suorastaan ilahduttava poikkeus, jos ei oteta huomioon sitä laskua.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

I feel Slovenia


I feel Slovenia on Slovenian markkinalause itsestään. Aika hyvin se pitää paikkaansa. Maasta jäi hyvä mieli ja tunne. Ihmiset olivat pääosin ystävällisiä ja avuliaita ja kaupunki oli kaunis, vaikka osan matkasta satoikin. Tunnelma oli jotenkin kotoisa ja ainakin jollain tasolla tunsin löytäneeni henkisen kotini.

Tässä siis heti alkuun matkailukliseet, vertailupohjaahan minulla ei paljon ole, kun en ole maailmanmatkaaja. Sloveniassa on vielä jäljellä sitä mystiikkaa ja pienen alppivaltion henkeä, joka suo ajatuksia satumaailmalle. Muutama järkky vanhan Jugoslavian aikainen rakennus rikkoi kuvaa, mutta onneksi niiden alakertaan oli ymmärretty tehdä kauppakeskus. Ja vanha Jugoslavian armeijan kasarmialue oli muutettu vaihtoehtoalue Metelkovaksi. Kaupungin keskusta on pieni ja helposti käveltävissä päästä päähän. Kävelin muutamassa päivässä enemmän kuin puolen vuoden aikana yhteensä.


Ihmiset olivat tosiaan ystävällisempiä Sloveniassa kuin edellisellä Italian reissullani. Kielitaito oli sloveeneilla hallussa, niin kuin pienissä maissa yleensä on. Toki örmyjäkin oli, mutta Neiti A epäili sen johtuvan kielitaidon puutteesta. Yksi sitkeä kerjäläinen ahdisteli kyllä samanpäivän aikana useampaakin otteeseen, mutta taktiikka oli sen verran taidokas, että sitä piti jo ihailla. Yleisesti ottaen Sloveniasta jäi kyllä keskieurooppalaisen vauraan maan olo ja kerjäläinen oli vain poikkeus. Turvaton olo siellä ei ollut lainkaan, eikä varuillaan olevan matkailijan tunnetta huijatuksi tulemisesta.


Ulkopuolinen olo ei tullut joka tapauksessa niin kuin Italiassa. Käsitykseni italialaisista muutenkin heilahteli alaspäin, kun he olivat kiilaamassa ihmisiä jonoissa yms. Suomalaisia turisteja riitti, kiitos Finnairin suorien lentojen Ljubljanaan. Hienoa, että joskus suoria lentoja järjestetään muuallekin kuin aurinkorantahelvetteihin. Mielestäni muita turisteja ei pakollisten japanilaisryhmien lisäksi ollutkaan kuin suomalaiset ja italialaiset.

Luulin, että slovenialaiset olisivat olleet pitkiä ja tummia, kuten kroaatit. He olivat kuitenkin aika tavallisen kokoisia ja tavallisen oloisia. Löytyi sekä tummia ja vaaleita. Liekö säännöllisillä valloituksilla ollut osuutensa asiaan. Onnistuimme näkemään silti vielä aitojen partisaanien juhlan. Yllättävän vetreitä olivat. En tiedä, johtuuko elintason kasvusta ja pienestä syntyvyydestä, mutta moni lapsi oli pullea, mitä taas harva aikuinen sloveeni oli.

Sloveenit tuntuivat olevan siistejä ja järjestelmällisiä. Aina vain ihmettelen, miksi Suomessa rikotaan ja sotketaan kaupungeissa paikat, kun se ei tunnu olevan muualla tapana. Slovenialaiset ovat selvästi ylpeitä maastaan. Museoissa maan historiasta saikin hyvin kuvan. Yksi parhaimmista museoista, missä olen koskaan käynyt oli Modernin historian museo. Tuntui myös, että kaupungissa on aina jokin tapahtuma käynnissä.

Liikenne oli eteläeurooppalaiseen malliin rivakkaa ja Suomen liikennekulttuuri tuntui sunnuntai-ajelulta. Turvavälit ovat Sloveniassa nössyköitä varten. Autoja Ljubljanassa toden totta riittikin, sanotaan, että kaikilla on siellä auto. Ne tuntuivat olevan uusiakin ja autonromuja näki liikenteessä harvoin. Toisaalta yhtä hyvää pyöräilytieverkostoa en ole nähnyt muualla kuin Ljubljanassa.

Paikalliset ruoat olivat lihapitoisia, mutta hintataso kohtuullinen. Paikallinen Lasko-olut oli erittäin hyvää, eikä kallistakaan. Viiniä en maistanut paljoakaan, mutta toin paikallista viiniä kotiin Slovenia-muisteluita varten. Ja maailman parasta pizzaa söimme Parma-nimisessä ravintolassa. Suosittelen lämpimästi. Ravintolat olivat muutenkin pääsääntöisesti viihtyisiä. Ja yhä edelleen ihmettelen, miksi Suomessa ravintolatkin toimivat itsepalvelulla, kun en ole vielä toista samanlaista maata tavannut. Sloveniassa palvelu sujui nopeammin kuin Italiassa.

En tiedä, olen tainnut jäädä koukkuun Välimeren alppimaihin. Vuoret ja historia vaikuttavat jostain syystä minuun. Historiasta puheen ollen, Titolla tehtiin kauppaa, oli kuvaa ja kaikkea muuta mahdollista. Koskahan Suomessa kaupallistetaan Kekkonen?

Ohessa muutama kuva Ljubljanasta, lisää löytyy flickr-sivuiltani.



Näkymä Ljubljanan linnasta.



Herra Tito itse.



Ei se korsolainen pääse Korsosta eroon koskaan...



Tie Ljubljanan linnaan.



Torilta.



Uskoisitteko, että tämä "pilvenpiirtäjä" oli Euroopan korkein rakennus vuonna 1937.




"Historiallinen" jokiajelu. Lupauksista huolimatta opas ei vain puhunut matkan aikana sanaakaan. Riiteli kyllä äänekkäästi kännykäänsä.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Matkalippu Sloveniaan


Torstai-aamuna suunnistamme Neiti A:n kanssa lentokentälle ja lähdemme pidennetylle viikonlopulle Sloveniaan, tai tarkemmin sanottuna sen pääkaupunkiin Ljubljanaan. Ei, kyse ei ole John Lennonin yli vuoden kestäneestä kadotetusta juhlintaviikonlopusta, vaan ihan oikeasta viikonlopusta. Tai itsestäni en tietäisi, mutta Neiti A:ta ajatus tuskin kiehtoo. Onneksi ei tarvitse tällä kertaa matkustaa yksin. Viime kerralla tuli matkan loppuvaiheessa varsin orpo olo.


Miksi juuri Sloveniaan? Sitä en taaskaan tiedä. Viimeksihän matkustin Veronaan, kun tuntui siltä. En halua edes liikaa tutustua matkakohteeseen perustietoja lukuun ottamatta. Haluan edes jossain olla spontaani, vaikka matkat ovatkin jännitykseni aiheita, ennen kuin useimmiten rentoudun. Eikä se Veronan homma ihan p.....areissu ollutkaan.

Sloveniasta ei oikein tuntunut löytyvän matkaopasta kirjakaupasta, mutta löytyi sellainen kuitenkin. Netistä toki vaikka mitä. Mukana kirjassa tosin tuli myös Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina. Sarajevossa haluaisin tulevaisuudessa käydäkin.

Kirjassa, taisi olla niitä sankarimatkaajan oppaita, sanottiin, että Slovenia on tulevaisuuden Sveitsi. Ja niin pieni, että sen pääsee päästä päähän muutamassa tunnissa. Siihenhän kotimaassa ei pysty. Heinävedellekin ajaa 4-5 tuntia.

No, ainakaan ei ilmeisesti tarvitse teipata rahoja reiteen tai kengänpohjiin, jos Sveitsiksi maata väitetään. Slovenialaiset itsekin haluavat pitää itseään eurooppalaisena, eikä niinkään ex-Jugoslavian valtiona. Ja helpommalla pääsivät Serbian kynsissä, kun muut ex-Jugoslavian maat. Kohtahan se sitten nähdään, josko joku paikallinen valistaisi paikan päällä.

Slovenia ei ole niitä maita, jotka ovat otsikoissa. Eniten se on tainnut olla otsikoissa Patria-skandaalin takia. Joten minkälainenhan vastaanotto meitä suomalaisia odottaa? Mutta tuskinpa pomojen rötöstelyt tavallisia ihmisiä kiinnostavat.

Itä-Euroopasta puheenollen, Suomessa piipahti Venäjän presidentti Medvedev. Venäjän presidentin vierailu on Suomessa vähintään yhtä iso juttu kuin Venäjän tsaari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä. Karjala takaisin -mielenosoittajiakaan ei ollut tällä kertaa kuin muutama. Silti ihmetyttää, miksi suomalaiset eivät saa ostaa Karjalasta tontteja, kun venäläiset sen voivat tehdä Suomessa. Kysymys lienee suurvallan asennoitumisesta pienempäänsä tai silkasta kaiken tukahduttavasta jo tsaarin ajoista juontavalla byrokratialla. Tosin suomalaiset rakentaisivat pian kaikki järvenrannat täyteen, niin kuin kotimaassa on käynyt. Joten ehkä hyvä näin.

Eilen laitoin varmaan elämäni ensimmäisen tiedotteen, joka julkaistiin maakuntalehdissä asti. Kiitos STT:n. Olivat vain ymmärtäneet sen väärin. Mutta kaikkeahan ei voi saada. Tiedote kertoi nuorten päihteidenkäytöstä tehdystä tutkimuksesta. Kaikki mikä koskee kouluja, kiinnosta mediaa. Ja vielä kun siihen liitetään viina niin voila. Vanhukset ovat nyt jonkin aikaa rauhassa median huomionjanosta. En tosin tiedä, vahvistinko vain Vantaan kuvaa Suomen kurjuuden ghettona, jossa pennutkin keikkuvat humalassa tupakka huulessa. Jos joku haluaa sen tiedotteen lukea, sen voi lukea tästä.

Muistatteko muuten takavuosien tv-juontajan Jaajo Linnonmaan? Mies juonsi sellaisia televisiohistorian merkkipaaluja kuin Räsypokka ja Jaajon jakuzi. Bongasin hänet autoradioita kuunnellessani nyt RadioSuomipopin aamujuontajana. Huumori ehkä liikkuu siinä hyvän maun rajoissa. Mutta jos ronskimmasta huumorista tykkää, se on varsin mainiota. Katsokaapa vaikka miehen kotisivuja.

Mutta ensi viikolla sitten kuvia ja tunnelmia Sloveniasta. Voikaa hyvin.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Takaisin paluun vaikeus


Joitakin kuukausia sitten tuli telkusta ohjelma Irakin sodasta kotiin palaavista sotilaista. Se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Sodasta palanneet miehet tunsivat olevansa vieraita omassa elämässään. Se mikä joskus tuntui merkitykselliseltä asialta, ei tuntunut enää merkitykselliseltä.


Osa jopa haaveili pääsystä takaisin Irakiin, koska koki, että siellä oli jotain. Ja kuten arvata saattaa, kukaan ei tuntenut mitään kiitollisuutta heitä kohtaan, mitä he tuntuivat kovasti kaipaavan.

Surullisin tapaus oli yksi nuori kaveri, joka kävi rähjäämässä Irakin sodan vastaisille mielenosoittajille, eikä suostunut ymmärtämään, miksi sotaa ei kannatettu. Lopulta hänkin käänsi kelkkansa ja ymmärsi, että häntä on huijattu.


Veteraanit pärjäsivät siviilissä enemmän tai vähemmän hyvin, moni opiskeli itsensä opettajaksi tai muuksi, jonka työllä on merkitystä. Sitten oli tietysti niitä, joiden elämä meni päin helvettiä. Mutta selviytymisen aakkoset tulivat selväksi. Selvitäkseen täytyy ymmärtää elämällään olevan merkitystä.


Sota on extreme-hommaa, eikä liene yllätys, ettei siitä hetkessä toivuta arkeen. Varsinkin jos tajuaa siellä olleensa täysin turhan takia, kuten amerikkalaisille on käynyt jo useamman kerran. Kun elämä on uhattuna ja on siitä selvinnyt, ei mikään voi tuntua yhtä vahvalta kokemukselta.


Mutta ei sitä tarvitse sodassa olla, että voi kokea elävänsä omassa elämässään vieraana. Samaan riittää vakava sairastuminen, kuolema tai muu äkillinen shokki. On varmasti vaikeaa luopua vanhasta elämästään. Ja uuteen elämään on pakko astua.


Itselläni uuteen siirtyminen on aina sujunut kivulloisesti. Uuteen on miltei tarvinnut repäistä. Useimmiten minut on sinne repäisty tahtomattani. Tasaantuminen järistyksen jälkeen tulee aikanaan ja viimeistään silloin on tajunnut muutoksen pakollisuuden.

Sivuhuomioita: Löysin tällaisen blogin netistä. Jos joku haluaa tietää, miten blogillaan voi myös tienata tästä voi aloittaa.

Obama on muuten luvannut meille uuden ydinaseettoman maailman. Messias kun on. Haave ydinaseettomasta maailmasta taitaa olla yhtä utopistinen ajatus kuin että hernekeittopurkissa olisi mukana myös lihaa.


Vaikka itsekin autoilen tätä nykyä ja saastutan maailmaa minua on alkanut ärsyttää citymaasturit. Niiden ulkonäkökin on sellainen, että niistä tulee mieleen, että niitä täytyy ajaa todella pieni mies. Ne kuvastavat jotenkin kaikkea sitä turhuutta mitä tehdään bisneksen nimessä.

Sain käsiini tässä eilen nipun Me Naiset -lehtiä. Mielenkiinnolla päätin uppoutua naisten ajatusmaailmaan. Siellä oli oikeasti hyviä juttuja. Pohdin vain, ymmärränkö naisia vieläkään paremmin, vaikka olen saanut tukun toimintaohjeita. Miksi muuten Me Naisten haastattelut kertovat aina tyyliin "Nyt minulla on aikaa itselleni", "Nyt tiedän mitä haluan". Tekniikan maailman maailma on yksinkertaisempi. Siellä todetaan heti aluksi, että nyt Voortin vaihdelaatikko vain valskaa....

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Pappisruhtinaat


Isä Mitro suostui sitten viimein demareiden kosiskeluun ja ryhtyi meppi-ehdokkaaksi. Ovella olikin kolkutellut hänen sanojensa mukaan jokainen puolue. Ortodoksinen kirkko suhtautuu nihkeästi hankkeeseen. He kun haluavat ilmeisesti pitää kirkon erossa valtiosta toisin kuin evankelisluterilainen kirkko, jota johtavat kirkkoneuvostoissa poliittiset päätöksentekijät.

Laskeskelin, että Mitro pääsee läpi jo pelkästään ortodoksien äänillä. Hän on niin suosittu, että on Soinin kanssa varma läpimenijä. Mitä Mitrolla on sitten annettavaa on jo eriasia. Mutta hänhän on moniosaaja, joka on kiertänyt kohta jokaisen töllin Suomessa aivan kuin Mikko Alatalo. Hän on loistava median käyttäjä, joka saa kauppakeskuksen vihkimisen kuulostamaan syvälliseltä Jumalan sanalta.

Kirkko ja papisto politiikassa ei ole mikään uusi asia sekään. Pappisruhtinaita on ja tulee olemaan. Maaseudun kunnissa lienee monta pappia valtuustoissa. Ja onpa eduskunnassa jopa ex-piispakin, tuo pettäjäpiispanakin tunnettu Ilkka Kantola. Lestadiolaisia pappeja on eduskunnassa muistaakseni ollut, ellei nytkin. Ja eduskuntaan on yrittänyt islamilainen puoluekin.

Ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo sanoi hyvin, että poliittisen päätöksenteon pohjana ei ole totuus vaan tarpeellisuus. Kuinka hyvin Jumalan mies voi saarnata vähäosaisten rakastamisesta, jos hän on hyväksymässä etuuksien viemistä kaikkein heikoimmilta? Itse näen politiikan ja uskon olevan ainaisessa ristiriidassa.

Kirkko maailmaa on johtanut. Katolinen kirkko oli aikanaan mahtavampi maalliselta omaisuudeltaan kuin valtaosa maallisista valtioista. Kirkot ovat osanneet raha-asiansa. Suomessa kirkkoon kuuluvia verotetaan. Ja lahkoissa jäseniltä viedään muhkea osa tuloista. Minusta kirkon tarkoitus liusui kauaksi tarkoitetusta sen jälkeen, kun se liittoutui poliittisten päättäjien kanssa jo muinaisessa Roomassa.

Papisto johtaa yhä vieläkin joitakin maita ja joissakin maissa sillä on valtavasti vaikutusvaltaa. Länsimäinen kirkko ei ole löytänyt tietään länsimaisen elämänmenon kritisointiin, koska se on osa valtaapitäviä. Vahvimmin ehkä se oli sitä Bushin Usassa. Länsimaissa ei ole nähty Etelä-Amerikan  "kansankirkkoa".

Perinteinen kirkko ei tavoita oikein ketään uusia lampaita ja "tapauskovaiset" näivettävät sitä pikkuhiljaa. Evankelisluterilaisen kirkon omaehtoinen ero valtiosuhteesta saisi sen toimimaan uudelleen. Se olisi kapinallisempi ja voimakkaampi oikeudenmukaisuuden ajaja, kun sen käsiä ei olisi sidottu poliittisen johtajuuteen. Sen ei tarvitsisi olla liberaali poliittisten puolueiden suhteen, vaan voisi valita puolensa tai olla valitsematta.

Sitten muutama lyhyempi uutispala. Kyllä betonilähiöitä voi rakastaa. Lukaiskaapa tämä Vartin juttu.

Olen huomioinut, että Queen-yhtyeen jäseniltä ei rahan ahneus lopu. Nyt Queenin lauluista on tehty Singstar-peli. Aikaisemmin muistan bonganneeni Queen-tanssipoplevyn.

Liityin myös jokin aika sitten vanhan opinahjoni Tikkurilan lukion Facebook-ryhmään. Sen kautta minulle on tullut kutsuja bileiltoihin. Mitenköhän järkettyneitä nuoret olisivat kuin aito 90-lukulainen ilmestyisi heidän ysäri-iltaansa?

torstai 16. huhtikuuta 2009

Wilson Kirwa ja ne muut


Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta riittäisi kirjoitettavaa loputtomiin. Ja on muillakin riittänyt. Tunnustaudun heti aktiiviseuraajaksi häpeäkseni tai kunniakseni. Jo ohjelman kansansuosio on mysteeri.


Suomessa ei tanssita tulisesti kuin tangoa. Mutta koska suurimmiksi suosikeiksi kohoavat surkeimmat tanssijat, täytyy kyse olla kansallisesta myötätunnosta. Suurin osa suomalaisista kun tuntee itsensä vähintäänkin tanssirajoitteiseksi. Ja julkkiksethan ovat vähän niinkuin omia sukulaisia ja tuttavia sekä kansakunnan sijaiskärsijäpellejä.

Suurin kansansuosikki on tämän vuoden kisassa Wilson Kirwa. Satusetä ja ex-urheilija. Ja melko tanssikyvytön. Wilson on sitä vastoin viihdyttävä ja vaikuttaa uskomattoman aidolta ihmiseltä. Hänestä on vaikea olla pitämättä. Ja hän on myös maahanmuuttaja, joka on otettu kansan omaksi.

Suomalaiset suhtautuvat yleisesti ottaen varsin nihkeästi maahanmuuttajiin. Silti jostain heistä tulee niitä "kivoja maahanmuuttajia". Nämä mamut ovat valloittavia persoonia, varsinkin jos ovat yleisön mielestä riittävän suomalaistuneita tavoiltaan. Kirwa on jopa tuonut suomalaisiin koteihin afrikkalaisen maailman leijonanmetsästyksineen ja vaimon ostoineen. En tiedä mitä kaikkea Wilson on toimittajille puhunut, mutta juttuihin nostetaan aika kliseiset mielikuvat Afrikasta.

Mutta eipä ilmiö ole uusi. Suomalaisilla on ollut "kotiryssiä" ja "kotibryssiä". Julkkiksista on löytynyt aiemminkin noita kivoja maahanmuuttajia, kuten vaikka Neil Hardwick tai Roman Schatz. Heitähän pitää jo milteinpä suomalaisena. Ne ovat niin kivan kotikutoisia, mutta ulkomaalaisia. Ne arvioivat meitä ja hulluja tapojamme, mutta heille se annetaan anteeksi. Hehän näkevät selkeämmin kuin me itse, millaisia olemme. Ja sille on sitten mukava nauraa yhdessä.

Tanssi ja romantiikka ovat kenties yhtä. Lähes väkisin yritetään ammattitanssija opettajien ja julkkisten välille luoda suhde-epäilyjä. He kun koskettelevat toisiaan ja jopa pussaavat poskelle. Suomessa ilmeisesti vastakkaiseen sukupuoleen koskeminen edellyttää vähintään aina seksisuhdetta. Tosin harva mies vieraisiin naisiin uskaltaa kajotakaan ahdistelusyytösten pelossa. Jo imartelu taitaa olla riskaalia.

Vielä muutama sana kilpailijoista. Hehän eivät osallistu pelkkään tanssikisaan, vaan koko heidän elämänsä on mukana tanssissa tai ainakin lööpeissä. Rosa Meriläistä ei uskoisi siksi poliitikko-rosaksi. En tiedä, onko hän rakastunut julkisuuteen vai elääkö julkisuudesta. Pirkko Mannola jatkanee loppumetreille samoin kuin myös läheisensä menettänyt ex-missi Satu Tuomisto. Yleensä kisasta tipahtavat ne, joiden elämässä ei ole ollut riittävästi draamaa, ovat näsäviisaita tai muuten vain liian rikkaita.

Sitten tanssikisan tuomareihin. Helena Ahti-Hallberg tuntuu poseeraavan miltei kilpaa vuoronperään iltapäivälehdissä Helena Lindgrenin kanssa bikineissään. Vanhemmat sensuellit naiset tuntuvat kelpaavan jo tänä päivänä lehdille ja suurelle yleisölle. Harmi, että sanoma on sitä luokkaa, että miten olen säilynyt kauniina ja hoikkana, kun tilaisuus olisi sanoa paljon muutakin. Esimerkiksi onko naisen tehtävänä olla vain kaunis ja nuori, että pääsee julkisuuteen.

Ja vielä juontajat. Vappu Pimiä on tämän hetken miesten päiväuni otsikoiden perusteella. Sinänsä on hienoa, että seksisymboliksikin voi nousta melko tavallisen näköinen pirteän iloinen nainen. Sinänsä Vapulla ei ole mitään järjellistä tehtävää ohjelmassa, kun ehtii kysyä tanssijoilta vain yhden kysymyksen ennen kuin mennään pisteisiin tai katkolle. Vappu on vieläpä kuin juontaisi Big Brotheria, mutta ei se haittaa, kun homojenkin väitetään kääntyvän heteroiksi nähtyään Vapun korsettiasusteen. Marco Bjurström puolestaan juontaa kuin Bumtsi Bumia, mutta kilpailijoiden ylistys pitää homman kasassa. Ja se kuinka hyvä ja suosittu se oli silloin ennen.

PS. Kevät on herättänyt alan miehetkin. Yksi harhaili eilen aikansa työpaikkani katolla ennen kuin löysi tiensä takaisin maan pinnalle kevätaurinkoon. Miten mies oli sinne joutunut jäi mysteeriksi.

Eilen osuin muuten ensimmäistä kertaa paikalle, kun myymälästä oli juuri haettu ns. juoksukaljat.  Eipä myyjänä ollut nuori nainen kovin järkyttynyt ollut kun häntä haastattelin. Sattuisiko tällaista sitten kovin usein.

Levysoittimessa soi muuten parhaillaan Dire Straitsin Money for nothing. Kaunista ja pelkistettyä.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Ja kukahan se parantaa oikealla tavalla?


Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan työryhmän voimin vaihtoehtohoidoille raameja. Nythän luontais- yms. parantajaksi on voinut tituuleerata kuka tahansa itseään, joka kokee itsellään olevan parantajan kykyjä.


Sinänsä minulla ei ole mitään vaihtoehtohoitoja vastaan, jos niistä vaan joku avun saa. Ei länsimäinen lääketiede ole itseänikään aina auttanut. Ainakaan en vieläkään nuku kunnolla, vaikka kaappi on lääkkeitä täynnä.

Perinteisesti lääketiede ja vaihtoehtohoidot ovat napit vastakkain. Lääkärit eivät näe vaihtoehtohoidoissa mitään hyvää ja vaihtoehtohoidon kannattajat näkevät lääketieteen nappien syöttämisenä.


Lääketiede toimiikin liikaa lääkkeiden pohjalta, en tiedä, missä vaiheessa tähän luisuimme. Mutta eivätpä ihmiset lääkärin neuvoja liikunnan lisäämisestä tai elämäntapojen muuttamisesta vaariinsa ota. Mutta kaikki lääkkeet niellään, mitä lääkäri määrää.

Vaihtoehtotieteilijät tuskin pitävät mistään lakiehdotuksesta mikä koskee heitä. Sinänsähän ne saisivat lainsäädännön kautta arvostusta, mitä kaipaavat. Ja se turvaisi asiallisten parantajien työn, kun huijarit eivät saisi tehdä, mitä lystäävät.

En sinänsä ymmärrä lääketiedettäkään, jos väitetään, että vain se voi parantaa ihmisiä. Kiinalaiset parannuskeinot tehoavat käsittääkseni varsin hyvin, joskaan en ole koskaan niitä kokeillut. Maailma on myös surutta hukannut alkuperäiskansojen tietämyksen kasvien parantavista voimista.

Miksi ei sovellettaisi lääketiedettä ja vaihtoehtohoitoja rinnakkain. Tehtäisiin niistä tasa-arvoisia ainakin periaatteen tasolla. Varsinkin, jos molempia valvottaisiin, mikä nyt tapahtuukin lääketieteen osalta. Kummatkin haluavat parantaa ihmisiä, vaikka tuntuu, että osalle apu jää saamatta joka tapauksessa. On sinänsä absurdia, että taistellaan, kuka saa hoitaa ihmisiä ja kenen keinot ovat siihen oikeat.

Ehkä vaihtoehtohoitoja on karsastettu tähän asti siksi, että niiden harjoittajat ovat salamyhkäisiä. Ei heitä lehtien otsikoissa juuri pyöri tai äänessä on joku hörhö. Toisaalta myös lääketiede puhuu omaa kieltään, jota potilaat eivät ymmärrä. Vaihtoehtohoitajat ovat päässeetkin tähän rakoon, kun potilaat tuntevat, että heitä kuunnellaan ja luvataan parantumista, vaikka lääkäri on luvannut kuoleman olevan edessä.

PS. Muuten, kiinnostaako teitä, saatteko sitä palkkaa mikä teille kuuluisi. Tsekatkaa silloin tämä linkki.

Pitkän prosessin jälkeen lp-soitin ilmestyi eilen kotiini. Eilen kuuntelin huumaantuneena lp-levyjäni. Aivan kuin uusi musiikillinen maailma olisi avautunut. Sävyt pääsevät oikeuksiinsa lp-soittimella kuunneltaessa. Jos tiedätte hyviä divareita, mistä hyviä älppäreitä löytyy, otan tiedon kiitollisuudella vastaan.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Ikuiset nuorisoliittolaiset


Pääsiäisen Hesarissa uumoiltiin 70-luvulla syntyneiden valtaannousua. Näin on. Demareilla ja Kokoomuksella on jo 70-luvulla syntyneet puheenjohtajat, Sinnemäestä tullee Vihreiden puheenjohtaja, koska vastaehdokkaita ei ole ilmennyt. Samoin Paavo Arhinmäki kolkuttelee Vasemmistoliiton puheenjohtajan ovea. Hänkin lienee lähes varma puheenjohtaja puolueelle.

Itse olen myös 70-luvulla syntynyt ja minusta on hyvä, että kolmikymppiset pääsevät ns. raskaaseen sarjaan. Mutta aina kun joku edellämainituista avaa suunsa, tuntuu, ettei sieltä pelkästään omia ajatuksia tule. Varsinkin demareiden Urpilaisen kohdalla. Tuntuu, että heidän puhumansa asiat sanottiin jo 60-luvulla ja nyt eletään vain puheretroilua. Eikä ihme, 60-lukulaiset vanhemmat siirsivät radikaalit ajatuksensa ja kasvatusmenetelmänsä lapsiinsa. He eivät ole vain löytäneet uutta omaa. Se mikä oli rohkeata 60-luvulla, ei ole sitä enää.

Kolmekymppisten ongelma on se, että he ovat enemmän tai vähemmän kasvaneet poliitikoiksi pienestä pitäen. Heidän maailmankuvansa on muodostunut tai muodostettu jo lapsena poliittisesti aktiivisten vanhempien ansiosta. Kolmekymppiset ovat kasvaneet aikana, jolloin politiikka ei enää massoja liikuttanut. Siksi valinnanvaraa on puolueilla entistä vähemmän.

Kolmekymppiset haluavat olla nuoria tai vähintään ajaa alle kolmikymppisten asiaa. Siksi heillä on uskottavuusongelmia raskaassa sarjassa ja he pysyvät ikuisina nuorisopoliitikkoina. Omassa villapaitasamettihousupiirissään voi olla suuri visionääri opiskelijapiireissä, mutta kun joutuu kalapuikkoviiksimiesten kanssa tekemisiin, täytyy ymmärtää kovasta maailmasta. On pystyttävä tekemään myös ns. kovien arvojen päätöksiä, että on uskottava niiden silmissä, joiden arvot ovat erilaiset. Niin pystyy vaikuttamaan halusi sitä tai ei.

Katainen on pikkuvanha, eikä hänestä aisti minkäänlaista ikäänsä vastaavaa ajatusmaailmaa. Siksi hänellä ei alun jälkeen ole ollut uskottavuusongelmia kuin vain Sauli Niinistön ärähtäessä. Raskas posti vielä päälle. Arhinmäkeä ja Sinnemäkeä on vaikea kuvitella ministerin tehtäviin. Eikä se edes sopisi heille. Heillä kun on "kapinallisen" taakka varmaan kuusikymppiseksi. Mutta radikaaleiksi en heitä sanoisi. Urpilainen ei ole kivunnut niin ylös kuin olisi luullut. Hänessä ei oikein ole karismaa. Paavo Lipposen varjo piinaa yhä.


Kolmikymppiset poliitikot yrittävät vältellä vaikeisiin ja hankaliin päätöksiin joutumista. Ja takertuvat mielellään ideologisiin kysymyksiin. Heistä ei ole esim. nuoren Paavo Väyrysen kaltaiseksi reaalipoliitikoksi ja kyynärpääpyrkyriksi. Nuoremmat ikäluokat valittelevat suurten ikäluokkien hallitsevan aina vaan. Kyynärpäillä suuret ikäluokat valtansa ottivat, josta Paavo Väyrynen on hyvä esimerkki.

Kolmikymppisiä poliitikoita on vielä vaikeampaa erottaa toisistaan kuin muita poliitikoita. Heillä on melkein ideologisesti samanlainen ajatusmaailma ainakin julkisesti. Varsinkin Vasemmisto"nuoria" ja Vihreitä "nuoria" on vaikea erottaa toisistaan. En tiedä, johtuisiko siitä, että molemmat ovat pääosin lähtöisin ns. "hyvistä" perheistä ja harrastavat jonkin aikaa politiikkaa ja aktivismia ennen kuin palaavat porvarilliseen elämäntyyliin. Demarit taas kasvatetaan jo pienestä pitäen kuusikymmenvuotiaan suulla puhuviksi poliittisiksi broilereiksi.

Yli neljäkymppinen "kansanmies" Timo Soini on silti tällä hetkellä median lemmikki. Sitä ei ole yksikään kolmikymppisistä. Hänen sanomansa alkaa ikävällä tavalla toistaa itseään. Ikään kuin hän olisi ainoa, joka tietää, mitä kansa haluaa. Lisäksi hän paljastui sielultaan poliitikoksi lähdettyään eurovaaleihin ehdokkaaksi.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Pitkien avioliittojen nolot loput


Erot ovat lehtien vakikauraa. Eikä eroista ole pulaa. Viimeisenä Ilta-Sanomat uutisoi kansanedustaja Kimmo Kiljusen miltei 40 vuotta kestäneen avioliiton päättyneen. Eroista pulistaan kahvipöydissäkin, ettei ne toimitukset ainoita syyllisiä ole. Miltei jokaisella kun eroista on kokemusta. Mutta pitkien avioliittojen päättyminen aiheuttaa suurimman päivittelyn.


Sinänsä eroamisessa ei ole mitään väärää. Joskus suhteet vain hiipuvat, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun toinen osapuoli ottaa asian puheeksi. Näin varmaan käy juuri pitkissä avioliitoissa mahdollisesti vuosien kulissin jälkeen. Tosin harvoin taidetaan eroista siististi selvitä. Mutta joskus sentään pysytään ystävinä.

Pitkiä avioliittoja ihaillaan ja niitä pidetään ihanteena. Niin kuin sen täytyy tietysti ollakin. Aina kun lehdessä kuin lehdessä kirjoitetaan avioliitoista haetaan pitkän avioliiton salaisuutta kertomaan ne harvat kauan yhdessä olleet julkkisparit. Ajatelkaa vaikka Maarit ja Sami Hurmerintaa.

Pitkissä avioliitoissa tuntuu lähtijä olevan useimmiten mies, mikäli asiaa katsoo julkkisavioliittojen kautta. Timo T.A. Mikkonen, Esa Sievinen, Paavo Lipponen. Tuleeko mieleen yhdistävää tekijää? No sehän on tietenkin nuorempi nainen. Nuoremmat naiset tuntuvat olevan pappaikäisten suosiossa. Nämä päättyneet avioliitot eivät tainneet olla siistimmästä päästä. Sievisen kohdalla vielä poikakin päätyi tyttöseen ja Jani Sievisen ero oli siitä rumimmasta päästä.

Ko. herrat eivät ole ainakaan vanhempien naisten suosiossa. Eikä ihme. Aika usein sitä lukee, että pitkä avioliitto on päätetty kirjelappusella. Tai hehkutettu onnea ja seuraavana päivänä sanottu, että muutan tyttäreni ikäisen naisen luokse. Ko. herrojen vaimot ovat vielä sitä ikäluokkaa, että he usein ovat jääneet kotiin huolehtimaan perheestä kun isäntä on tehnyt uraa. On ymmärrettävää, että petetyksi tulemisen tunne on sitäkin suurempi.

Olemme siinä pisteessä, että eroaminen jossain vaiheessa menettää uutisarvonsa. Jotkut julkkikset eroavat ja löytävät uuden kullan niin usein, että se ei enää kiinnosta. Vieläpä kun itse kertovat nämä asiat lehdille. Lehdet puolestaan haluavat kohueroja. Yllättäviä ja tietenkin mahdollisimman likaisia.

Sitten ovat tietenkin kulissiavioliitot. Esim. Dannyn ja hänen rouvansa. Samaan aikaan Danny eli vuosikymmenien suhteessa Armi Aavikon kanssa. Kaksoiselämää on tavallisissakin ihmisissä. Ja vielä sillä tavalla, että se saattaa tulla vasta pettäjän hautajaisissa ilmi. Yritä siinä sitten muistella isää kauniisti, kun tiedät hänellä olleen kaksi perhettä puhumattakaan yhden illan iloista.


Pettäminen ei joka tapauksessa ole mitenkään harvinaista ja Lapin reissulla sitä kai siveämmätkin harrastavat, vaikka vakuuttavatkin kiintymystä kumppaniinsa ja laskevat, koska ne kultahäät ovat.

Minulla ei ole kokemusta pitkästä avioliitosta, mutta kyllähän ne arkipäiväistyvät. Kumppanista ei puhuta mussukkana vaan sanotaan tuo tuossa. Ja harva taitaisi jaksa intohimoista suhdetta 60 vuotta, vaikka Viagra sen teoriassa mahdollistaa seksin tasolla. Valtaa, voimaa ja julkisuutta omaavat ukot tietenkin vaihtavat viisikymppisenä nuorempaan ja tekevät uuden sarjan lapsia. Ehkä siinä on kyse arkipäiväistymisen pelosta tai sitten silkasta himosta.


En tiedä, kun en ole viisikymppinen. Ihmettelen vain, että kuusikymppinen jaksaisi huutavan vauvan kanssa.

No, nyt taisi hömppäblogini jo alkaa, vaikka piti perustaa uusi blogi sitä varten.

PS. Afganistanissa peruttiin lakiesitys, joka ei toden totta naista hemmoittele. Mutta jotain sentään. Naisella olisi ollut oikeus erota miehestään, jos tämä ei ole täyttänyt aviollisia velvollisuuksiaan neljään kuukauteen. Sillä perusteella taitaisi moni avioliitto Suomessakin päättyä, mikäli Anna-Leena Härkösen kirjaa on uskominen ja Iltalehden Sofian sohva-palstaa. Ja erään tutkimuksen mukaan se vihainen viirupöllö-naaras lisääntyykin tehokkaimmin. Noh...hyi...

Hyvää pääsiäistä kaikille :)

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Hyvinvoivat pääkaupunkiseutulaiset


Tänään huomasin työpaikan sähköpostiin tulleen tiedotteen Pääkaupunkiseudun hyvinvointitutkimuksesta Soccasta, mikä on suomeksi muistaakseni Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus.

Itse asiaan. Tutkimus on selvittänyt hyvinvoinnin tilaa asukkaiden omasta näkökulmasta, 4000 satunnaista ihmistä (hieno ilmaisu) on vastannut. Heiltä kyseltiin mm. asumisesta, työelämästä ja miten he kokivat hyvin- tai pahoinvointinsa.


Vastaajat saivat voimavaransa tavaran ja hankintojen sijasta ihmissuhteista, kiireettömyydestä eli arjen pienistä iloista.


Näitä tuloksia aina ihmettelen. Miksi ihmiset tuntuvat olevan onnettomia ja tyytymättömiä elämäänsä, kun kyselyissä sanovat saavansa iloa elämäänsä arjesta. Vai onko valittaminen ja tyytymättömyys suomalainen tapa selviytyä elämästä.

Joku aika sitten muistaakseni oli tehty naistutkimus, jossa myös vähän vastaava tulos. Naiset olivat pääosin tyytyväisiä elämäänsä, eikä työkään rasittanut liikaa.


Suurin osa vastaajista arvioi terveydentilansa hyväksi. Ja sitten kun kuuntelee ihmisiä, niin suurin osa valittelee vähintään jotain paikkaa särkevän tai vähintään olevansa uupunut. Suurin osa oli elämäänsä tyytyväisiä ja suhtautui elämäänsä toiveikkaasti. Tämäkin todistaa, että ihmiset kaunistelevat elämäänsä kun siitä heiltä kysellään. Tai antavat siitä väärän kuvan, kun siitä ei kysele virallinen taho.


Stressistä sentään kärsi yli 20 prosenttia ja huolestuneitakin riitti. Vaikeinta on uskoa, että vastaajista yli 80 prosenttia sanoi nauttivansa työstään. Tai sitten käytäväkitisijät haukkuvat työpaikkaansa pelkästään terapeuttisesti. Työelämäänsä tyytyväiset olivat tyytyväisiä muutenkin elämäänsä. Se on kyllä hyvin ymmärrettävissä. Työ haukkaa niin suuren osan elämästä.

Joitain köyhiä ja kurjia oli myös ilmeisesti haastateltu, koska viisi prosenttia oli ollut nälässä, kun ei ollut varaa ostaa ruokaa. Veikkaanpa, että asunnottomia alkoholistejakaan ei tavoitettu kovinkaan montaa kertomaan kuinka herkkua heidän elämänsä on. He olivat yleisempiä harmin aiheita maahanmuuttajien lisäksi. Lisäksi raivostutti ilkivalta, likaisuus ja muut yleiset kaupunki-ilmiöt.

Tutkimukset ovat aina tutkimuksia, mutta silmämääräinen tutkimus kaduille paljastaa, ettei pääkaupunkiseudulla hyvin voida. Monesti hyvinvointi voi vain näkyä pinnalle kuin sisuksissa tunnetaan jotain muuta.


Jos joku kiinnostui tutkimuksesta enemmän, voi sen lukea Soccan sivuilta

PS. Mikähän lasinsiruterroristi on iskenyt teollisen ruoantuotannon kimppuun, kun lasinsiruja löytyy ruoasta sieltä sun täältä. Julkisuus tosin lisää vettä myllyyn alkuperäisen kun kenties väärille raiteille ajautuneen idealistin lisäksi seonneet ryhtyvät imitoimaan.

Olen muuten ajatellut perustavani rinnakkaisen hömppäblogin, jossa kirjoittaisin vain julkkiksista ja muusta turhasta.


Ihan vain rentoutuakseni.

Minun pitäisi kai ruveta pitämään itsestäni huolta, kun työpaikalla tukityöllistettynä olevan kehitysvammainen tyttö sanoi minua Karviseksi. Tai sitten minussa on vain Karvisen raukeaa älyllisyyttä.  Kuivassakin virastomaailmassa on äärimmäisen piristävää, kun joku edes huomio sinun aamulla tulleen töihin. Kehitysvammaisia ei voi aitouden puutteesta syyttää.

Helsingissä muuten joku virkamies kuoli takavuosina työpöytänsä ääreen perjantaina, hänet löydettiin vasta maanantaina. Voiko surullisempaa lähtöä olla. Ilmeisesti vain silloinkin siksi, että joku paperi oli jonkun mielestä myöhässä tai virheellinen.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Soturit keskuudessamme


Olen kai siinäkin mielessä epämiehekäs mies, ettei minua penkkiurheilu oikeastaan kiinnosta. Nyt on käynnissä käsittääkseni jääkiekkokauden loppumetrit. En tiedä edes ketkä siellä pelaavat. Enemmän olen saanut informaatiota Jere Karalahden oikeusprosessista kuin hänen edistymisestään jääkiekkoilijana. Urheilu on viihdettä tapahtumakenttien ulkopuolellakin.


En ole koskaan oppinut kannattamaan yhtäkään urheilujoukkuetta, koska en ole koskaan oikein tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään. Olen yrittänyt ryhmäytymistä, mutta aina jossain vaiheessa olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Syystä tai syyttä. Ja jättäytynyt sivuun omine ajatuksineni.

Jostain syystä miehet innostuvat kannattamaan urheilujoukkueita naisia enemmän. En ole kuullut monestakaan naisesta, jonka intohimona olisi jääkiekkojoukkue. Hakevatko miehet saman värin tunnistamisesta samaa yhteisyyden tunnetta, mitä rintamalla tai metsällä tuntee. Ulkomailla faniuteen kuuluu väkivalta, joten jonkinlaisesta sodankäynnistä siinä on kyse. Onko miehiltä viety oikeus fanaattisiin tunteisiin urheilua lukuun ottamatta.

Joukkueurheilulla on paljon tekemistä muutenkin sodankäynnin kanssa. Siihen kuuluvat oleellisena osana omien tunnusten kantaminen ja (vihollisen) avoin halveksuminen. Ottelut päättyvät voittoon tai tappioon, niin kuin sodissakin käy. Tappion kärsineelle jää vain häpeä, kun voittaja saa kaiken. Ympärillä kannustavat chearleaderit kuin voittajan palkintoina. Urheilussa on valehtelu, huijaus ja sabotaasi sallittua kuin sodassakin.

Jääkiekko on ainoa urheilulaji, missä saa tehdä jatkuvasti rikoksia joutumatta edesvastuuseen. Vastaavanlaiset nyrkkipeijaiset veisivät siviilissä saman tien käräjille, mutta jääkiekkokaukalossa saa iskeä hampaat pois, eikä kukaan tosissaan kyseenalaista hommaa tanttojen lisäksi.

Suvullamme on pitkä historia urheilufaniuskyvyttömyydessämme. Suvussamme kerrotaan legendaa, että konfliktiin oli ajauduttu jo Lasse Virenin voiton aikoina, kun setäni oli tiedustellut vaahtoajalta, että kuka Lasse Viren?

PS. Tänään alkaa telkusta Madventuresin kolmas kausi. Katsokaa ihmeessä, jos erilainen matkailu kiinnostaa. Nykyisin tosin on muotia haukkua länsimaisia ja elää mahdollisimman paljon isäntämaan lailla. Ei se huonokaan asia ole. Ökymatkailijat eivät yksinkertaisesti ole vain muotia.

Kuuntelen Matti Johannes Koivun Irwinin Goodmanin lauluja. Todella hienoja tulkintoja Irwinin lauluista. "Vain elämää" on suorastaan jo liikuttavan kuuloinen.

Työmiehen maanantai se taas huomenna koittaa valkokaulustyöläisellekin.

Tähän vuoden aikaan tuntuu, että kaikki on rumaa. Kävellä on kuvottavaa kun koiranpaskaa on tiet kukkuroillaan. Ja kaikki mahdollinen rumuus paljastuu ennen kuin vihreys peittää. Silloin tällöin kuulee jo muuttolintujen laivueitakin.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Huutolaispojat


Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius, 59, päätti eläkeköityä, koska siltä tuntui, kun isot pojat eduskunnassa eivät olleet miestä tukeneet. Jo yksistään eläköityminen riitti raivostuttamaan suomalaiset. Ja huolta huomisesta ei ole, siitä piti valtionenemmistöisen yhtiön kultaiset kädenpuristukset ja muut edut.


Liliuksen sinänsä tunteikas ja suora, siten suomalaiseksi puheenvuoroksi harvinainen, mutta täysin väärään aikaan tapahtunut julkitulo aiheutti sen, että hän antoi kasvot suomalaiselle kapitalistille ja kapitalismille. On myös kohtuutonta väittää tulleensa väärinkohdelluksi, kun vuosittaiset tulot ovat miljoonien eurojen luokkaa. Nyt Lilius suostuu puhumaan enää hulppeasta purjeveneestään. Mutta mitäpä puhuttavaa sitä enää olisi. Yritysjohtajalle on aina täydellinen virhearviointi ryhtyä marttyyriksi. He eivät ole olleet koskaan huutolaispoikia, eivätkä tule sitä olemaankaan.


Valtio-omistajuudesta vastuulliset poliitikot ovat hekin pysyneet hiljaa. Aikanaan luotu optiojärjestelmä tuntuu tällä hetkellä lähinnä heistä kiusalliselta, kun 90-luvun lopun hurmassa se koettiin ainoaksi keinoksi kasvattaa tulosta vieläkin paremmaksi. Ja eipä työntekijöitäkään se suututtanut, kun töitä ja tuloja riitti jokaisella.

Valtio vetäytyy aina vastuusta, kun kysellään, miksi valtionyhtiö irtisanoo tai lomauttaa. Valtio ei voi kuulemma puuttua pörssiyhtiöiden toimintaan. Ikään kuin valtion takana ei olisi ihmisiä päättämässä. Optiot ovat jäävuoren huippu valtion ja yritysjohtajien piilokulissiavioliitossa.


G20-maiden johtajat tapasivat myös kuluvalla viikolla Lontoossa. Yhdestä suusta vakuutettiin jälleen ökykapitalismin olevan mennyttä aikaa ja kuinka nyt suitsitaan pörssikeinottelijat. No, jokainen tiedämme, että uuden nousukauden koittaessa sama ralli alkaa uudestaan. Niinpä mediaakin on kiinnostanut palstamillimetreillä mitaten rouvat Obama ja Sarkozy. Tai oikeastaan se, mitä heillä on päällään.

Suomessa yritysjohtajat ovat saaneet olla metsäteollisuutta lukuun ottamatta varsin rauhassa. Optioita on paheksuttu, mutta yhtäkään pomoa ei vielä toistaiseksi ole suljettu toimistoonsa niin kuin Ranskassa. En tiedä, tekisikö se hyvää, ainakin heidän olisi pakko kuunnella työntekijöitään eikä kaiken maailman konsultteja, joiden mielestä tehostamisen varaa löytyy aina.

PS. Tällä viikolla Hesarissa oli juttu, mitä tapahtuu, kun henkilö kuolee, mutta facebook- ja blogimerkinnät pysyvät verkossa. Kaikkea on vaikea poistaa netistä, vaikka poismenneen omaiset näin haluaisivat. Itseäni ei kyllä haittaa, vaikka verkkopäiväkirjani olisi vuosisatoja luettavana sen jälkeen kun olen mennyt. Kirjoitukset ovat osa minua ja persoonaani. Ehkä niistä voi olla ajankuvana olla iloa tulevaisuuden tutkijoillekin.


Hanoi Rocks -yhtye lopettaa toimintansa ties kuinka monetta kertaa. Uskokoon ken haluaa lopettamisen lopullisuuteen. Andy McCoy ja Michael Monroe tuskin osaavat väistyä syrjään tai edes vaihtaa tyyliään. Kuulemma Hanoi Rocksilla on kovasti nuoriakin faneja. Suuren maailman tyylin he ainakin osaavat, kun lehdistötilaisuuteen marssittiin kuin Beatles konsanaan.

Saimaannorpan vesitetty suojelu on typerin päätös vähään aikaan. Kenenkään ei ole pakko kalastaa verkoilla norpan lisääntymisalueilla.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Vanhusten kaupunki


Jokin aikaa sitten Hesarissa oli juttu tokiolaisesta Sugamin kaupunginosasta, joka on profiloitunut vanhusten kaupunkina. Kaupunginosa on suunniteltu vanhusten tarpeita silmällä pitäen. Sieltä löytyy vanhuksille vaatteita myyviä liikkeitä ja jopa terveyskylpylöitä. Asiakkaita riittänee, sillä Japani on vanhusten maa. Samalla tavoin kuin Suomi kahdenkymmenen vuoden kuluttua.


Japanissa on tajuttu vanhusten markkina-arvo eli suomeksi ostovoima, ilmeisesti ei ole ollut enää vaihtoehtoja. Suomessakin on puhuttu vanhuksille ja eläkeläisille suunnatuista tuotteista ja kampanjoista ja palveluista ylipäätään, mutta laihaksi homma on jäänyt. Ilmeisesti heitä ei ole vielä riittävästi tai mitä itse arvelen: ei ole olemassa vanhuksen prototyyppiä, jolle myydä tietynlaista tuotetta. Vielä vähemmän tulevaisuudessa kun yksilöllisyyteen kasvatetut ikäluokat vanhenevat.


On myös mahdollista, että nykyvanhukset eivät kuluta riittävästi ollakseen kaupallisesti kiinnostavia. He kun elävät kitsaasti pääosin.


Vanhukset ovat persoonia siinä missä muutkin. Ja vanhuuden raja on häilyvä. Varsinkin henkisellä tasolla. Ihminen vanhenee kyllä fyysisesti, joten yksityisillä terveyspalveluilla lienee kysyntää samoin kuin palvelutaloilla. Ensimmäiset todella varakkaat vanhukset tulevat olemaan nykyiset suuret ikäluokat. Ehkäpä silloin näemme ensimmäisen vanhusten kaupunginkin Suomessa.

Yleisesti ajatellaan, että suuret ikäluokat kuluttavat vanhuksenakin. Mutta onko näin? Vai kuuluuko vanhuuteen tietty itaruus? Ja mitä he kuluttavat? Kuluttavatko he samoja tuotteita kuin ennenkin? Onko vanhuksista kuluttajina tehty laajempaa tutkimusta? Saattaisi ainakin olla sellaisen paikka.

Silti kummastelen, että Suomen tunnetuin vanhusbrändi tuntuu olevan ET-lehti, joka sekin on eläkeläisille suunnattu. Eläkeläinen ja vanhus eivät ole sama asia, vaikka näin yleisesti luullaankin. 65-vuotias untuvikkoeläkeläinen tuskin kokee olevansa vanhus.


Vanhusten tuotteiksi leimattuja Reino-tohveleita sen sijaan käyttävät todella nuoret. Vanhat kunnon "pappa-lakitkin" kuluvat nuorten päässä. Eli pikemminkin vanhusten muoti on nuorten muotia kuin päinvastoin.


Vanhukset eivät todella kiinnosta kauppiaita. Töissä olen yrittänyt saada useampaakin kauppiasta kirjoittamaan vanhusblogiin, miten he näkevät ikäihmiset asiakkaanaan. Vastausta ei ole kuulunut. Minusta tuntuu, että Suomessa kauppiaita kiinnostavat lapsiperheet, kun he ilmeisesti kuluttavat eniten. Lukuun ottamatta erikoisliikkeitä. Mutta onko Suomessa yhtään vanhuksille suunnattua erikoisliikettä? Pulleille, hevareille, hoppareille ja kaikille muille mahdollisille löytyy.

Helsinki on julistautunut homoystävälliseksi kaupungiksi, mutta vanhusystävälliseksi kaupungiksi julistautuneita on vähemmän. Muutama maaseudun pikkukunta on yrittänyt kertoa olevansa seniorikunta. Syy piilee siinä, että kunnissa nähdään vanhukset rahallisena ongelmana. Niiden vanhusten kautta, jotka ovat huonossa kunnossa. Kaikkihan sitä eivät ole, välttämättä edes loppuun asti.


Niinpä kunnat eivät pyydä vanhuksia vaeltamaan luokseen kuin hippejä San Franciscoon. Vielä emme tiedä, pyrkivätkö suuret ikäluokat maaseudun kuntiin kotiseudulleen eläköidyttyään, vaan jäävätkö kaupunkeihin. Saatamme nähdä senioreiden kansanvaelluksen. Toivottavasti emme evakkotaivallusta parempien palvelujen perässä ympäri Suomea.

Tietysti voi pohtia, onko tarpeen, että yhdellä väestöryhmällä olisi oma kaupunki tai kaupunginosansa. Tosi-asia vain on, että ns. vertaisryhmät hakeutuvat mielellään toistensa luokse spontaanisti. Mutta olisiko se syrjivääkin täyttää kaupunki yhdellä ihmisryhmällä? Vanhukset ovat ihmisiä ihmisten joukossa. Valitkoon he itse, ja varmasti niin tekevätkin.

Gadgetissa oli virhe