maanantai 30. maaliskuuta 2009

Nyt se sitten tapahtui, Helsinki nielaisemassa Vantaan


Niin siinä sitten kävi, että Vantaan kaupunginhallitus taipui kannattamaan Helsingin ja Vantaan kuntaliitosselvityksen tekemistä. Asia menee vielä kaupunginvaltuustoon, mutta eiköhän tulos ole siellä samansuuntainen.


Ihmettelen miksi edes selvitystä tehdään, onko pääkaupunkiseudun yhteistyö katsottu loppuun asti. Mutta näinhän se menee, kun joku on hyvä homma, niin se on hyvä homma kun sitä hoetaan riittävän kauan. Ja koko keskustelun alku ja tarve on unohdettu.


Itse en edelleenkään liitosta kannata, mutta ehkä selvitys kertoo sitten jotain sellaista, että pääni kääntyy. Ja selvitykset kyllä saadaan tehtyä tilaajan (tässä tapauksessa ilmeisesti Helsingin) toiveiden mukaan, joten asia on sitä myöten selvä.

En tosin sitä usko että pääni kääntyy, sillä en suhtaudu asiaan järjellä vaan tunteella. Olen vantaalainen, enkä halua asua Helsingin provinssissa. Minusta Vantaa on Vantaa, vaikka sanotaan, ettei sillä ole identiteettiä. Kuinka paljon Vantaalla on yhteistä Helsingin kanssa? Vanha Helsingin maalaiskunta Vantaa on aika vahvasti omanlaisensa, vaikka muuta väitetään. Mutta Helsinki ilmeisesti suhtautuu yhä edelleen Vantaaseen maalaiskuntanaan.

Yhteistyötä on pääkaupunkiseudun kuntien kesken tehtävä. Joukkoliikenteen ja henkilökunnan rekrytoinnin sulauttaminen esimerkkeinä. Jos Vantaa liitetään Helsinkiin, niin miksi ei sitten kerralla Espookin. Jättikunta olisi keinotekoinen, ennen kuin siinä on Espookin mukana.

Epäilen kyllä, että vantaalaiset heräävät puolustamaan kotikuntaansa sitten, kun kuntaliitos tulee oikeasti ajankohtaiseksi. Toivottavasti ei ole vain siinä vaiheessa jo liian myöhäistä. Vantaa ei ole kuitenkaan mikään Sipoo, jota voidaan miten tahansa kohdella. Täällä asuu paljon äänestäjiä.

Helsingin palveluja tunnutaan pitävän parempina kuin Vantaan. Sitä osittain saattavat ollakin. Kalliimmalla tuotettu ei vain välttämättä tarkoita parempia palveluita vaan myös tehottomuutta. Vantaan hallinto on pienempi kuin Helsingissä, joten turhista paperinpyörittäjistä ei voida ainakaan moittia. Ilmeisesti saneerattavat olisivatkin Helsingin kaupungista eikä Vantaan kaupungin työntekijöistä.

Haluaisin myös, että paikallinen media suhtautuisi vähemmän kritiikittömämmin mahdolliseen yhdistämiseen. Nyt hehkutetaan vaan yhteisen pääkaupunkiseudun onnea, vaikka mitään ei ole mustaa valkoisella, että tuloksena olisi Onnela. Vähän tasapuolisuutta eri mielipiteille, kiitos.

Sitä ennen: Tassut irti Vantaasta!


Ps. Oletteko huomanneet uudenlaisen uutisointialueen? Ympäri maailmaa paljastuu harva se päivä lapsiaan raiskaavia hirviöisejä. Miten ne paljastuvat kaikki samaan aikaan? Onko heitä suojeltu ja vai asioilta ummistettu silmät? Miksi he paljastuvat aivan liian myöhään. Miten sairas voi ihminen olla, joka sulkee oman lapsensa kellariin ja tekee tälle lapsia? Ja miten ihmeessä kukaan ei tutki samaa taloa, mistä lapsi on ilmoitettu kadonneen?

Onneksi lehdissä on iloisiakin uutisia. Tämä sunnuntain Hesarissa ollut koko sivun rakkauskirje on minusta äärimmäisen romanttista. Ihan kuin elokuvista. Toivottavasti se ei ole mainos, mitä kyynikko minussa epäilee.

Muistatteko muuten sen Kerrostalokyttääjät -nettisivuston? Ilmeisesti aika on ajanut siitä ohitse, kun sivut olivat jämähtäneet vuoteen 2006. Se taisi olla ensimmäinen nettisivusto, joka pyöri tv-sarjanakin.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Valoa kansalle ja muita tarinoita


Eilen (lauantaina 27.3.) vietettiin WWF:n Earth Hour -päivää, jolloin valot olisi pitänyt sulkea tunniksi. No, valot menivät kiinni useammiksin tunniksi. Minulla valottomuus ei tuota ongelmia, sillä kesällä ne ovat päällä tuskin koskaan ja talvellakin vain, jos niitä oikeasti tarvitsen. Olen kesän lapsi, mutta viihdyn hämärässä ja pimeässä. Itse asiassa silmäni eivät oikein siedä kirkasta valoa. Onneksi en sentään vampyyri ole.


Sinänsä Earth Hour -tapahtumat ovat kannatettavia, mutta luonnollisesti auttamattoman riittämättömiä. Valot ovat vain yksi sähkön kuluttaja. En tiedä tilastoista, mutta sähköä luulisi kuluvan paljon enemmän muuhun valoon, ainakin länsimaissa valotekniikka on kehittynyt viime vuosina. Suurin kauhu maapallolle onkin kehitysmaiden valoistuminen, mihin heillä on oikeus.

Valot kyllä palavat turhaan. Jossain joku kirjoitti, että länsimaissa kaikki pitää valaista. Pienintäkään läikkää ei saa jäädä toimistosta valaisematta. Ja jos katulamput ovat hieman totuttua kauemmin kiinni, syntyy äläkkä, että taas se kaupunki säästää. Kauppakeskukset näkyvät ilmaan varmaan kilometrien korkeuteen. Kaupoissa jokainen millimetri valaistaan, ettei mikään tuote jäisi vahingossa näkemättä.

En tiedä johtuisiko valoilla räköttäminen sekin siitä, että ennen Suomessa kyhjötettiin savupirtissa savussa päreen valossa. Nyt sitten valaistaan senkin edestä. Kehitysmaissa on kuulemma se etu, että he voivat siirtyä päreistä suoraan energiapiheihin led-valoihin.


Valot kuvastavat edistystä, niissä vanhoissa patohankkeissa aina sähköjohto vei vanhassa Neuvostoliitossa uljaan neuvostokansalaisen kotiin antamaan valoa kansalle. Kun valoa on joskus saanut tarpeeksi, on sitä ilman vaikea elää. Kaupunkien valot näkyvät kuulemma avaruuteen asti.


Pimeys on aina ollut taantumuksellista ja pelottavaa, jota vastaan pitää taistella. Se lienee saanut alkunsa jo ihmisen tarinan alusta. Pedot kun pysyivät loitolla, kun tuli keksittiin avuksi. Pimeys taas on takapajuisuutta, tietämättömyyttä. Ja ihmiset pelkäävät sitä yhä. Että pimeyden suojista ahdistelijat tulevat koloistaan ja iskevät viattoman kimppuun.


Hehkulamppu on ollut yksi ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä joka tapauksessa, mutta ehkä senkin aika alkaa olla ohitse. Vaikea sitä on kuvitella aikaa, jolloin valo saatiin kynttilöistä ja öljylampuista. Sinänsä olen aina ollut elävän valon ja tulen ystävä, mutta silti.


PS. Putin-nuoret kävivät viikolla osoittamassa mieltä Sanomatalossa. Muutama Putin-nuori ei Suomessa pelota, mutta sai median massiivisen huomion. Sinänsä Suomessa ei vieläkään osata suhtautua Venäjään järkevästi. Tuskin Suomesta nyt ollaan Venäjän alusmaata tekemässä tai millään tavoin kyseenalaistetaan Suomen itsemääräämisoikeus.


Mutta ei Virossakaan ongelmia ymmärretä. On virolaisiltakin tyhmää olla tunnustamatta venäläisväestön huonompi asema Virossa. Nämä Putin-nuoret sen sijaan ovat Kremlin väkeä. Kremlin kanssa kinastelu on täysin turhaa. Venäjä pyytää yhtä varmasti anteeksi Neuvostoliiton aikoja kuin Japani omia sotarikoksiaan.

Autonomian ajan alkua on juhlittu Porvoossa. Kuinka paljon Venäjästä loppujen lopuksi jäi Suomelle, kun Suomi itsenäistyi? Ainakin vaikea Venäjä-suhde, jonka kaltaista ei Ruotsiin ole syntynyt, vaikka suomalaisilla oli huomattavasti enemmän vapauksia autonomian parhaimpina aikoinan kuin Ruotsin alusmaana.

Ja sitten Matti V.... mitäs tähän oikein enää sanoisi... hyvä, että suomalaiset oppivat lisää seksiasentoja....

Viikonloppuna muuten törmäsin taas hyvin suomalaiseen pihamarttyyriin. Miksi täytyy lähteä lakaisemaan katuja lumipyryssä, kun sitä ei kukaan ole pyytänyt tekemään ja tiuskia sitten, että eihän sitä kukaan muukaan tee.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Kun koittaa maksun aika


Joskus tulee sellaisia heräämisen hetkiä, jolloin tajuaa jotain oleellista oikeasti. Eilen sellainen tuli kun katsoin ykköseltä dokumentin Usan talouden syöksykierteestä. Maassa on jo kauan eletty velkarahalla, eikä loppua näy. Koko maan talous ja ihmisten elämä on perustunut valheeseen vauraudesta ja kuluttamisesta.

Ja näin taitaa olla asiat muissakin länsimaissa, joskin Usassa kaikki on suurempaa. Ei voida puhua edes taloudellista taantumasta, vaan velkarahalla elämisen kustannuksia maksetaan vielä vuosikymmenien päästä. Velkaraha on yhteiskuntamme pahimpia sairauksia, eikä sen pahuutta ole edes kaikessa pahuudessaan tajuttu.


Kaukana ovat ne ajat, jolloin pyhänä kunnia-asiana pidettiin, ettei mitään ostettu, ellei sitä voitu maksaa ilman velkaa. Rahaa säästettiin isompia hankintoja varten vaikka vuosikymmeniä ja piirongin laatikosta saattoi löytyä omaisille omaisuus kun vaarista aika jätti. Vanhat ihmiset kituuttavat vieläkin säilyttäen käytetyt jogurttipurkitkin, vaikka heillä olisi rahaa vaikka kuinka paljon.

Mikä meidät on ajanut elämään yli varojemme? Pankit ovat helppo syyllinen ja varmasti sitä ovatkin. Lainaa on annettu helposti ja sitä suorastaan tyrkytetään, kunhan olet töissä ja luottotietosi ovat tallella. En voi muistaa vuosikymmenien takaisia asioita, mutta muistelen, että ennen 80-luvun loppua lainaa ei noin vain pankista haettu. Yksi syyllinen on mainonta, joka tuottaa meille tarpeetonta tarvetta. Paras mainonta vaikuttaa meihin kaikkiin alitajuisesti. Se ärsyttää niitä mielihyvän keskuksia, joita meidän on vaikea hallita.

Tuhlaamisesta ja yli varojen elämisestä on tullut hyve. Olisiko kyse siitä, että ennen vauraus oli vain harvojen etuoikeus. Nyt kun vähemmänkin vauraat voivat lainarahalla elää keinotekoisessa vauraudessa, vaikka se todellisuudessa on muovipalatsi. On tietysti muistettava, että osa ihmisistä on hyvinkin valistunutta ja järkevää.

Ymmärrän kyllä, ettei nykyisin mitään isoja hankintoja voi maksaa käteisellä. Velkaa on pakko ottaa. Jonkun vain täytyisi kertoa, ellei itse tiedä, onko hankinta oikeasti tarpeellinen ja onko siihen oikeasti varaa ilman vuosikymmenien velkataakkaa.

Kulutusluottoja ihmiset taitavat ottaa, koska haluavat elää unelmaa. Velalla saa ostettua hetkeksi itsensä kauniiksi ja koreaksi, pois arkipäivästä. Minusta kulutusluotot voisi kieltää lailla. En näe niille mitään tarvetta. Ne ovat täysin bisnestä, ja vielä häikäilemätöntä sellaista.


Kulutusluottoihin on ajanut sekin, ettei kaikilla ihmisillä tunnu olevan ymmärrystä rahan arvosta. Ennen palkkapussi vietiin kotiin oikeina seteleinä ja katseltiin niiden huolestuttavaa hupenemista. Nyt numerot ovat vain numeroita ja sellaisena pysyvät. Luottokortit ovat hävittäneet viimeisenkin tolkun. No, se pitää maksaa vasta sitten myöhemmin.

Maksun aika valitettavasti vain tulee ennemmin tai myöhemmin ja sitten huudetaan yhteiskuntaa apuun, kun ei selviä kulutusluotoistaan. Suomessa ei vielä ole noussut lainarahojen vastaisia matkasaarnaajia kuten Usassa, jossa ongelma on paljon pahempi kuin Suomessa. Tarvetta olisi, ennen kuin unelma romahtaa tuhoisin seurauksin.

Huolestuttavinta on, että velkarahalla eivät elä pelkästään yksityishenkilöt. Valtiot velkaantuvat, kunnat velkaantuvat, melkeinpä kaikki yhteisöt velkaantuvat. Jo peruspalveluita rahoitetaan kunnissa velkarahalla investoinneista puhumattakaan. Jossain vaiheessa nämä laskutkin tulevat maksuun. Ihmiset haluavat kyllä palveluita, mutta kun niihin ei oikeasti olisi varaa.

PS. Tänään tein töissä tiedotteen eräästä väitöskirjasta, joka käsitteli psykiatristen potilaiden oikeuksia. Luulin, että pakkokeinot ovat mennyttä aikaa hoidossa, mutta näin ei ole. Lukaiskaa.

Muuten, mistä kaiken maailman mielihaluja tulee. Nyt minun on tehnyt jo useamman päivän mieli bratwurstia jostain käsittämättömästä syystä...

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Hyvää elämä on...tai sitä haluaa elää...


Nyt pitäisi kirjoittaa pömppömahoista, se kun on ollut viikon alun kuumin uutisaihe. Tanssii tähtien kanssa on todellakin elämää suurempi ohjelma. Pömppömahaa Miia Nuutilalla ei ole. Mielestäni hän on yksi luonnollisimmista ja kauneimmista näyttelijättäristä. Ja huomautus oli oikeudeton. Monella muulla kylläkin pömppömaha on, itsellenikin on sellainen taas näin lopputalvesta ilmestynyt. Mutta, mutta... ei enempää pömppiksistä.

Suomen Kuvalehti kyseli viime numerossaan lukijoiltaan, mitä on hyvä elämä. Aihe tietenkin välittömästi kiehtoi minua. Sitten ajattelinkin jo, tästä olen väsymykseen asti kirjoittanut. Sen jälkeen taas mietin, että olenko oikeasti pohtinut, mitä hyvä elämä on. Tai tiedänkö, mitä hyvä elämä on. Kun en tiedä, mitä elämä on.

Moni muukaan ei tiedä, mitä on hyvä elämä. On jopa olemassa ammatti, lifecoachaaja, joka neuvoo, miten rakentaa elämäänsä sellaiseksi kuin haluaa. Mutta epäilenpä, että hyvän elämän tiellä on, että elämä harvemmin on sellaista kuin haluaa, tai minkälaista sen pitäisi omasta mielestään olla.


Hyvän elämän tavoittelulla ollaan surutta rahastettu ja tullaan rahastamaan. Ihminen haluaa tietää tulevaisuudestaan. Haluaa tietää mitä on tulossa tai miten pitäisi elää. Joku sen aina kertoo, tai antaa ihmisen itsensä kertoa, kun lukee hänen toiveitaan. Ihminen haluaa tietää, mihin hänen elämänsä johtaa, mikä on sen tarkoitus.

Elänkö itse hyvää elämää? Olenko tyytymätön elämääni? Varmasti olen. Minun on vaikea uskoa, että kukaan on täysin tyytyväinen elämäänsä. Onko se edes mahdollista? Mutta olenko täysin tyytymätön? En varmasti ole. Mutta paremminkin voisi olla. Mutta mikä on se parempi ja tyydyttääkö se parempikaan, kun se on totta. Epäilenpä ettei. Kyltymättömyys elää minussa, että muissa ihmisissä. Jossain muualla on aina se, mitä pitäisi olla tai minne pitäisi mennä.

Mitä mielestäni hyvä elämä olisi? En todellakaan tiedä. En pysty määrittelemään elämää joko hyväksi tai huonoksi. Elämä koetaan siellä sydämessä ja sielussa. Kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää elämää kaikille. Se sanonta toimii, "se on vain elämää". Hyvän elämän ei pitäisi olla tuskan tai kivun sävyttämää. Ei kukaan voi väittää, että elämäni on hyvää, vaikkakin tuskaista. Tuskien kanssa oppii "elämään". Sitä kautta se voi hyvää elämää, sillä...


Elämä on ainutkertainen. Siinä mielessä elämä on hyvää. Jos en koskaan vaivu täydelliseen epätoivoon, näen, että elämä on hyvää, koska elän. En voisi kuvitella, että tietoisesti haluaisin koskaan elämästä pois.

Hyvää elämää estävät halut ja toiveet, jotka törmäävät todellisuuteen. On helppo tie kokea elämänsä arvottomaksi, jos muut eivät tunnu arvostavan ainutlaatuisuuttasi tai elämääsi. Arvoton se ei ole, vaikka se lopetettaisiin väkivaltaisesti keskitysleirissä. On lähtökohtaisesti väärin, että ihminen katoaa maanpäältä.

Aineellisuus tai pikemminkin materialistisuus liitetään hyvään elämään. Sanotaan, että varallisuus ei tuo onnea elämään. Tai että köyhä on onnellisempi, koska hän ei voi menettää muuta kuin elämänsä. Miten sen nyt sitten näkee? Jos materia tuo onnea on se hyvää elämää. Mutta siitä olen varma, että yksikään köyhä ei kyllä pidä elämäänsä hyvänä. Jos ympäröivä yhteiskunta vaatii ihmiseltä selvitäkseen rahaa, ei ilman rahaa ole mahdollista elää täysin hyvää elämää. Ellei ole löytänyt elämälleen suuntaa henkisyydestä.

Ja pitäisikö hyvän elämän olla helppoa? Mikä sitten on helppoa elämää? Taloudellisesti turvattu elämä? Elämä vailla menetyksiä, surua ja murhettä. Se vapauttaa hyvään elämään, kun ei tarvitse miettiä päivästä selviytymistä. Mutta monet kovia kokeneet ihmiset ovat kokeneet eläneensä hyvän elämän. Salaisuus on itsensä hyväksymisessä. Menneisyyden ja nykyisyyden. Vastoinkäymisiä ei voi välttää. Ne joko hakeutuvat luokse tai ne haetaan.


Hyvä elämä on että elää elämäänsä, ei mennyttä, tulevaa. Tai ennenkaikkea. Elämää, jonka muut ovat haluneet sinun elävän.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Sensuuria, my dear Watson


Yhteiskunta on aina pyrkinyt muokkaamaan kansalaisiaan haluamaansa suuntaan. Joidenkin tahojen mielestä ihminen ei pysty itse ajattelemaan, siksipä on keksitty sensuuri suojelemaan ja kaitsemaan kansalaisten ajatusmaailmaa.


Suomessa sensuurin perinne on ollut peräti vahva. Liekö syynä suomalaisten into huomautella toistensa tekemisistä toisilleen. Vaiko tsaarin ajan byrokraattisen nuoren valtion jatkumo.


Ennen netin tuloa elimme jopa muutaman vuoden aikaa, jolloin sensuuri hellitti kun kaikki mahdollinen oli sensuroitu ja kielletty, mutta netti on herättänyt sensuroijat uudelleen henkiin. Netissä sensurointi on loputon suo jolle ei ole loppua. Kirjautuminen keskusteluihin vähentää keskustelijoiden määrää, mutta vapaa kirjautumaton keskustelu johtaa siihen, että netistä saa poistella sekopäiden kirjoituksia. Kaikkea törkyä netistä ei saa millään pois edes tuhoamistaistelulla, siksipä ainoa toimiva sensuuri on järkevät netin käyttäjät, jotka itse valvovat toisiaan.


Taidetta, kirjallisuutta ja populaarimusiikkia ja elokuvia yms. Suomessa on yritetty sensuroida aina. Viimeisin suosikki on tietokonepelit. Yleensä kaikki uusi ja tuntematon kielletään. On olemassa jopa niinkin komeasti kalskahtava pulju kuin Valtion elokuvatarkastamo. On selvää, että mitä tahansa törkyä ja sairauksia ei tarvitse ihmisille näyttääkään, mutta Suomessa on kielletty nykypäivänä täysin harmittomana pidettyjä elokuviakin.


Pornonkin vahtaamisessa on hävitty auttamattomasti taistelu, kun netistä ihmiset löytävät mitä tahansa. Seksi on ollut sensuroijien suosikki. Seksiin ei ole pystytty suhtautumaan luonnollisesti, vaikka sitä pursuaa kunniallisten tavaratalojen mainoksistakin. Yleensä tartutaankin yksittäisiin mainoksiin ja kielletään ne. Väkivalta on toinen sensoreiden suosikki. Kaikkea päihteisiin liittyvää sensuroidaan oikein urakalla ja silti päihteiden vaaroja ei ole poistettu.

Sensuuri on levittänyt lonkeronsa Suomessa aikojen kuluessa jopa ihmisten käytökseen. Suomessa täytyisi aina puhua "järkevästi" ja ennen kaikkea käyttäytyä "järkevästi". Riskejä kaihdetaan. Eritoten politiikassa. Suomalaiset ihmiset ovat itse itselleen tehokkaimpia sensoreita ja estävät tehokkaasti "maanalaisen " toiminnan.

Hulluinta on, että elämme tietorikkaampaa aikaa kuin koskaan. Ihmiset myös tietävät enemmän kuin koskaan ja sitä kautta osaavat suodattaa asioita (toivottavasti). Silti tuntuu, että meitä yritetään suojella kaikilta vaaroilta. Kieltää kaikki ja ohjata ajatteluamme. Elämme ylivarovaisessa yhteiskunnassa, jossa pyritään suojelemaan ihmisiä kaikelta ikävältä. Mutta jossa samaan aikaan tapahtuu mitä mielettömimpiä asioita. Elämä on ikävää.

En näe sellaistakaan yhteiskuntaa toimivana, missä ei olisi minkäänlaista sensuuria. Sensuurilla ja kaiken kiellolla on harvemmin saavutettu vain mitään menestystä. Ajatelkaa vaikka kieltolaki, jolloin viinaa juotiin entistä enemmän. Suomalaiset myös vahtaavat toistensa elämiä ja kieltäisivät mielellään äänteen päästelynkin kerrostaloissa, mutta ei toisten vahtaamisellakaan ole Suomea muutettu "paremmaksi". Mitä jos luotettaisiin ihmisten arvostelukykyyn?

PS. Televisioviihteemme on viimein saavuttanut pohjakosketuksen. Reikä seinässä -ohjelmasta ei enää alemmaksi voida mennä. Laskukausina viihde yleensä muuttuu aivottomaksi, gladiaattoritaisteluita ja leipää rahvaalle.


Onnittelut muuten sinulle, joka päätit tehdä U-käännöksen Lahden moottoritiellä nenäni edessä ja selvisit koettelemuksestasi. Et meinannut viedä kuin useamman mukanasi sinne jonnekin.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Runoja volume maaliskuu




"Monimutkaisuus"


Kuulen äitini äänen.
Edessäpäin.
Niin olen aina kuullut.
Minun äitini
ei ole monimutkainen ihminen.


Hänellä on sydän. Niitä muut naiset hukkaavat.


 




"Ajallamme pidimme hauskaa"


 


Puuhun köytetty Jumala.


Pihallani seisoo rikkinäinen leluauto.


Minä. Minun ja ne muut.


Pelokkaimmat linnut vaikenivat.


Käet munivat omiensa pesiin.


Ajallamme pidimme hauskaa.
Jatkan, mutta en tiedä.


 




"Putkikassi"



Kämmeneni halkeavat pakkasessa keskeltä halki.
Kysyttäessä kello on yhdeksän.
Sekopää 80-luvulta putkikassin kanssa kadulla.

Kaupat lienevät epäonnistuneet.
Seisoskelee taksittomalla tolpalla.
Minä kävelen.


 




"Karpaloita myynnissä"



"Karpaloita myynnissä",
kyykisteli toppahousuinen mies ovella.
Sinä siellä.
Minä täällä.
Sitten sinut ohjattiin pois.
Karpalot maistuivat.



"Huudettu"


Perääni huudettiin tänään.
Oli taas tuulinen ja tavanomainen päivä.
Kysyttiin: Ketä sä oot?
Sen kun tietäisin.
Onneksi juna odotti.
Eivät olisi auttaneet lehdistä opitut lauseet.


 



"Lopulta tulee"


 


Kaupunki nimeltä Malmi.


Aina kun junasta ulos Malmi.


Se takaperin rullaava pyörätuolimies.


Likainen tusina, joka viettää torilla siestaa.


 


Puhdas on sekainen maailma.


En pelkää vertavuotavaa miestä.


 


Sieltä lopulta tulee.


Minun rakkaus.


 


Ylimmästä kerroksesta vaahteranlehtien luo.


 




"Älä tuupi"



Siellä kehuttiin tuupitun miestä.
Toivottavasti kertoisi kavereilleen.
Että Heitä on syytä pelätä.
Syyti sanoja.
Veti tupakkaa askista pois ja takaisin.
Tyttö sanoi: "Kyllä se tuuppiminenkin tappaa."
Loppua en kuunnellut.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Synnytään vääriin, palvotaan ruumista


Yksi elämän arvoituksellisimmista mysteereistä on, että ihminen voi syntyä väärään ruumiiseen. Julkisuuteenkin on viime vuosina tullut avoimesti ihmisiä, jotka kertovat haluavansa miehestä naiseksi tai naisesta mieheksi. Viimeisimpänä näin kertoi haluavansa tehdä miespuolinen kirkkoherra. Viimeistään se herätti koko kansan. Hei, näitä ihmisiä on oikeasti olemassa.


Jokainen ymmärtää, että vielä parikymmentä vuotta sitten tuskin kukaan Suomessa olisi uskaltanut kertoa haluavansa vaihtaa sukupuolta. Ei lähimmilleen, vielä vähemmän julkisuudelle. Lukemattomat ihmiset lienevät tulleet hylätyksi, koska olivat syntyneet väärään ruumiiseen. Eipä olisi kyllä kirurgiakaan vielä kovin kauaa mahdollistanut sukupuolenvaihdosleikkauksia.

Väärässä ruumiissa kasvaneet ovat kertoneet elämänsä perustuneen valheelle ja pukeutuneensa miehenä salaa sukkahousuihin. Voi vain kuvitella, minkälaista elämän täytyy olla. Samaa tietysti tekevät kaapissa elävät, useimmiten homot, lesbous lienee yleisesti hyväksytympää. On oltava rankkaa jokapäivä valmistautua rooliin, jota elämäksi kutsutaan, kun tietää olevansa jotain muuta.

Sukupuolella on aivan valtava merkitys, vaikka aikamme tavoitteena lienee sukupuoleton olento nimeltään ihminen. Halusi tai ei, leijonanosa ihmisen identiteetistä perustuu sille, onko mies vai nainen. Kasvatus perustuu sukupuoleen. Oletuksiin siitä miten mies tai nainen käyttäytyy. Pukeutuminen, osin ajatukset, milteinpä olemus ylipäätään.

Elämme myös aikoja, jolloin ruumiilla on suurempi merkitys kuin hengellä. Lienee tosin aina ollut, jo ihan hengissä säilymisen takia. Samaan aikaan kun toiset kohtelevat ruumistaan kaltoin, toiset treenaavat sen miltei sairaaksi asti. Ruumis on ihmisen kuori, kuori nähdään ensimmäisenä ja usein myös viimeisenä toisesta ihmisestä. Kaunis sielu totta tosiaan.

Mutta palatakseni alkupohdintaan. Miten se on fysiologisesti mahdollista, että on syntynyt väärään sukupuoleen? Missä vaiheessa homma on mennyt vikaan? Geeneissä? Kyseessä kuitenkin on ilmeisen vahva tunne ja tieto omasta itsestään.

Vaikka ihminen olisikin syntynyt sentään oikeaan sukupuoleen, niin harvapa on ulkoiseen olemukseensa tyytyväinen. Vaikka se kaikkien ihmisten mielestä olisi mitä kaunein, komein ja hoikin ja lihaksikkain. Ihminen näkee itsensä muunlaisena kuin mitä omat silmät näyttävät. Kokonaisia sairauksia perustuu siihen, että ihminen näkee itsensä vääränlaisena. Tyytymättömyyteen siihen mitä on. Harvempi on sieluunsa tyytymätön.

Miten syvälle ulkoisesti oikeanlaisesta on meihin istutettu? Jopa senssi-ilmoituksissa lukee kuva ensin. Vaikka ihminen itse ei olisi ulkonaisesti kaunis, olettaa hän muiden olevan. Meillä on ruumiinmuotoihin perustuva luonnonvalinta, joka ratkaisee kuka lisääntyy ja kuka ei.


Jopa niinkin käytännöllisiä asioita kuin naisen rintoja muokataan silikonilla edustavammaksi. Rinnat tuntuvat olevan enemmän aikuisia miehiä kuin vauvoja varten, keitä varten ne on suunniteltu. Hulluinta on rasvaimu. Se näyttääkin jo äärimmäisen groteskilta. Kirurginen muokkaus ilman sairaudellista syytä tai synnynnäistä epämuodostumaa on aikamme suurinta hulluutta, jota vielä joskus kauhistellaan. Plastiikkakirurginen teollisuus häpäisee Hippokrateen.

Ruumiin alttari rapistuu vuosien kuluessa. Mitenköhän sellaiset ihmiset sen kestävät, jolle ruumis on ollut elämä ja sielu. Ruumiille tulee hiljalleen loppu, sielu voi sentään jaksaa loppuun asti.

PS. Tänään olin tekemässä juttua tilaisuudessa, jossa oli ihan ministeri paikalla. Stefan Wallin nimittäin tutustui Iceheartsin toimintaan. On kyllä hienoa, että liikunnan avulla syrjäytymisvaarassa olevat lapset ja nuoret saadaan elämästä kiinni. Että heidän rinnallaan kuljetaan heitä jättämättä. Tuon kohtalon kun on riittävän moni joutunut kohtaamaan.


Tuli vaan mieleen, että mites ne liikkumattomat nörtit, jotka kokevat ettei heidän potentiaaliaan arvosteta. He jotka eivät päde edes liikunnassa. Kuka niitä auttaa? Niitähän ne kouluampujatkin ovat olleet. Kuka löytäisi ne halveksitut pojat, jotka keräävät vihaa itseensä, mutta eivät riehu pitkin koulunkäytäviä, mutta tekevät sitten jotain niinkin kauheaa kuin kouluampumiset.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Mies ilman muistoja


Muutama viikko sitten luin netistä, että on olemassa lääke, joka poistaa pahat muistot. Miten se sitten sen tekee, on eriasia, mutta hyvältä kuulostaa, jos pahoja muistoja ei tarvitsisi mielessään pitää.

Mikä sitten on pidemmän päälle paha muisto ja mikä hyvä, onkin jo sitten eriasia. Uskoisin kuitenkin, että jokaiselta ihmiseltä löytyy muistoja, mitkä olisi mielellään jättänyt kokematta. Ja ihme kyllä, hyvät muistot haipuvat mielestä nopeammin kuin ne ikävät. Joskus myös jotkut aivan yllättävät asiat voivat jäädä mieleen. Vaikka hetkeen ei olisi liittynyt mitään erikoista, eikä muisto ole hyvä tai paha.


Muistoihin voi itsekin vaikuttaa ja ne itse aihetetut painajkaiset jäävätkin kaihertamaan. Miksi minä tein niin? Miksi en niin? Ja miksi minulle sattuu aina tällaista? Miksi en koskaan opi? Näillä sitä saa kidutettua itseään hyväksi ajaksi eteenpäin.


Miten paljon kaipaan valkoisen tyhjää mieltä, jossa ei olisi lainkaan siveltimenvetoja. Mielen kun voisi maalata uudelleen, kauniimmin, rujomminkin, jos se jotain muuttaisi. Ihminen kun haluaa aina muuttaa jotain, mitä ei voi enää muuttaa. Ja vaikka sitä yrittäisi kieltää. Olisiko sitten unohduskaan ratkaisu? Juomalla viinaa liikaa voi muistinsa aina menettää. Siksi sitä juodaan tyhjyyteen ja pahojen muistojen turruttamiseen. Ja aiheutetaan sitten uusia.


Mutta sairaudesta tai toisesta muistinsa menettäneet joutuvat oikeasti aloittamaan kaiken alusta. Tutustumaan vanhempiinsa, sisaruuksiinsa, jopa puolisoonsa. En usko, että kukaan muistitaudeista kärsivä olostaan nauttii. Dementikoissa on jotain syvästi surumielistä. Onko ihmisellä enää minuutta, kun ei ole menneisyyttä tai tulevaisuuttakaan, kun ei tiedä, mistä on unelmoinut ja mistä voisi unelmoida. Kun halut ja tavoitteet ovat häipyneet mielestä.

Kuinka paljon ihmisen elämä perustuukaan muistiin? Kaikki oppiminen edellyttää muistia, oikeastaan kaikki mahdollinen. Yhteiskunnassa on suorastaan mahdotonta pärjätä ilman muistia.

Vapauttavaa elämä olisi miehenä vailla muistoja. Se olisi elämää, jolla ei olisi enää päässä pakottavaa päämäärää, siinä ei olisi enää kivuliaita muistoja, jotka estävät iloa elämästä. Sen täytyisi olla elämää hetkessä, sillä olemassa olisi vain nykyhetki. Mutta jos olisi vain nykyhetki, elämän täytyisi olla myös pelottavaa, ei olisi turvaa, kun ei tiedä kuin nykyhetken. Vain sen paikan ja ajan missä on.

PS. Nyt olen minäkin lähdössä taas pitkästä aikaa matkalle. Varasimme matkan Ljubljanaan Sloveniaan huhtikuuksi. Alunperin oli tarkoitus lähteä Sarajevoon, mutta aikaa oli rajatusti, eikä sinne mene suoria lentoja.

Innostuin tänään ostamaan Malmin markkinoilla tai oikeastaan kirpputorilla vinyylejä, vaikka minulla ei vielä ole edes soitinta. Se tosin kuulemma on jo pakattu valmiiksi ja odottaa noutoaan. Löysin myös kirjoja, Steinbeckin Ystävyyden talon ja Elia Kazanin Pahan maan. Kazan onkin tutumpi minulle ohjaajana, mutta myyjä suositteli kirjaa.


Siitä tulikin mieleen useampi kuluttaja-asia. Ensiksi, että kuinka paljon vaikuttaakaan se kirpputorilla, kun myyjä juttelee. Sitä ostaa ihan kiitollisuudesta. Kuka viitsii ostaa mitään sellaiselta tyypiltä joka istuu tympeänä sivussa.

Voitteko muuten uskoa, että odottelen jo kolmatta viikkoa ovenkorjaajaa. Joka viikko olen soitellut, mutta vielä se sisäovi repsottaa. Onneksi olen oppinut tekniikan millä saan sen kiinni.


Nyt kun olen autoillut, olen eksynyt uusiin kauppoihin. Lidliä syytellään milloin mistäkin, varmaan syystäkin, mutta olen huomannut, että sieltä ruokakorin saa melkeinpä kymmenen euroa halvemmalla, kuin muista kaupoista. Esim. pakasteruoat ovat vielä huomattavan paljon laadukkaampia kuin muissa kaupoissa. Tietysti ruoat on kauhottava vauhdilla kassiin ja henkilökuntaa saa huhuilla, mutta sellaistahan se on. Minulla on sentään rahaa jonkin verran, mutta köyhillä ei ole varaa tehdä eettisiä valintoja ostoksissaan. Siksi halpiskaupatkin ovat tarpeellisia.

On myös uskomatonta kun auton valojen polttimoita ei pysty nykyisin tekniikkahaasteellinen ihminen vaihtamaan, vaan on mentävä huoltoon. En haluaisi todellakaan jäädä tien päälle, kun ei autoille mitään pysty tekemään. No, kukaan ei tosin edes pysähtyisi kysymäänkään, että mikä on vialla. Onneksi on edes Team Ahma.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Kun yhdestä tulee kaksi


Joskus noin vuosi sitten aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni vakavasti. Tai ainakin pidempiaikaisemmin kuin koskaan aiemmin. Vakavuutta ei ollut osaltani aiemminkaan puuttunut, mihin homma luultavasti aina kaatuikin. Ja siihen ettei osannut päästää irti, vaikka tiesi, ettei tästä nyt mitään tule. Siihen ajoikin vain rakkauden kaipuu.


On ollut yllättävää, miten vaikeata loppujen lopuksi on, kun yhdestä tulee kaksi. Poikamiehen kun ei tarvitse miettiä sanojaan puhumattakaan teoistaan. Poikamieselämästä on myös yllättävän vaikeaa päästä irti, vaikka yksinolokaan ei tuntunut oikealta olomuodolta koko aikaa. Ehkä se oli se kaikinpuolinen vapaus. Joka ei sekään tuntunut vapaudelta, kun kaikki oli mahdollista, mutta ei mahdollista. Nuoruudessa ajatteli yksinasumista suurimpana onnena, kun kasvoi isossa perheessä, mutta sitä sittenkin kaipasi ihmisiä ympärilleen. Yksin tosin asun vieläkin vähintään osa-aikaisesti.

Vapautta minulla on nytkin. Minun olisi vaikea olla, jos minua koko ajan rajoitettaisiin. Samalla tavoin ajattelee Neiti A:in. En tiedä, onko kumppanin muokkaaminen naisten ominaisuus, mutta tuntuu siltä, että naiset haluavat muokata miestä mieleisekseen. Ehkä salonkikelpoisemmaksi. Vähemmän rosoiseksi, millaiseksi ihminen muuttuu, mitä kauemmin elää omissa oloissaan. Rutiinit muuttuvat tavaksi elää ja lopulta ainoaksi tavaksi olla.

Kaikki ennakkokäsitykset parisuhteesta on voinut unohtaa. En tiedä miksi unelmatehtaat syöttävät niistä kaikenlaista höttöä, että koko ajan ollaan yhdessä ja että tämä on taivaissa luotu. Totuus on onneksi välillä sitä halihalihöttöäkin. Mutta minusta tuntuu, että joustaminen ja kärsivällisyys ovat parhaimpia ominaisuuksia. Tiedä sitten, siksikö suurin osa parisuhteista kaatuu, kun näihin ei olla valmiita.

Vaikeinta on taitanut olla omien syvälle piintyneiden käsitysten omasta persoonasta muuttaminen. Joku toinen ihminen kun peilaa lähellä toisen sielua, ei se näytä enää samanlaiselta. Itse luulin jo, etten tule koskaan tapaamaan ketään. Vähättelin itseäni ja jossain vaiheessa kumppanin kaipuu muuttui vitsiksi tuttavien piirissä. Ja siitä kaipuusta tehtii pilaakin.

Kumppanin löytymisessä on ollut se iloinen puoli, ettei tarvitse tehdä enää asioita yksin, kun toinen on kiinnostunut samoista asioista. Voi lähteä museoon, käydä niissä ravintoloissa syömässä, minne ei ole yksin kehdannut mennä. Tietysti niihin voisi mennä ystävien kanssa, mutta se on erityyppistä yhdessäoloa.

Huolenpito tuntuu hyvältä, kun sellaista ei ole aiemmin kokenut naisen taholta. Kun aamiainen odottaa pöydässä ja on joku joka ymmärtää. Se saa tuntumaan elämän paremmaksi paikaksi olla.

Monesti on todettu, että yhteiskunta painostaa vähintään alitajuisesti ihmisiä parisuhteeseen, vaikka sinkkuutta suitsutetaan. Se on todella ristiriitaista ja saa monen yksin olevan masentumaan. Kaikilla ihmisillä ei välttämättä ole edes halua seurustella. Koska itse olen niin kauan ollut yksin, minusta yksinolossa ei ole mitään kummallista.

Vaikea sitä on koskaan sanoa, miten kauan mikin rakkaus kestää. Ja missä vaiheessa tulee se kyllästyminen, miksi muut ikäiseni ovat jo ns. toisella kierroksella. Minä olen myöhässä ilmeisesti kaikesta, joten olen tyytyväinen tähän ensimmäiseen kierrokseenkin. Ja johtuuko erot kyllästymisestä, vai siitä, ettei ole haluttu etsiä toisen sisintä toden teolla. Pinnan alle pääsy vie aikaa ja kysyy halua.


Joskus tulee mieleen myös, että mitä jos tämäkään ei onnistu. Että jos taas tulee ero. Mutta se ei ole sama asia, kun aistii, ettei tarvitse olla jatkuvasti epävarma, niin kuin niissä suhteissa, jotka ovat loppuneet lyhyeen.

PS. Mikä siinä on, että kaikki joukkosurmat tapahtuvat idyllisissä pikkukaupungeissa ja toinen toistaan kiltimmän oloisen nuoren miehen toimesta? Niinkuin nyt Saksassa. Mistä tässä kaikessa on kyse, kun kyseessä on ilmiselvästi länsimaisten hyvinvointivaltioiden mitalin kääntöpuoli.

Ensimmäistä kertaa seuraamme myös tositv-tähden kuolemaa reaaliajassa. En tiedä, miksi Jane Goody haluaa kuolla julkisuudessa. Onko julkisuus hänelle todellista elämää? Ja kuolema sen ulkopuolella mahdottomuus.

Joskus tv:stä tekee vahingossa löytöjä. Voice-kanavalta iltaisin näkyvältä TV5:ltä tulee maanantaisin hieno sarja Täyskäännös. Siinä addiktioista kärsivät saavat mahdollisuuden lähteä kylmiltään hoitoon läheisten intervention jälkeen. Minut sarja pysäytti. Se on aika rehellisesti tehty. En välttämättä usko, että itsestäni olisi vastaavaan samassa tilanteessa. Ongelman myöntämisen näkeminenkin on jo vaikuttavaa.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Pessimisti


Tänään minua sanottiin pessimistiksi. Ei edes ensimmäistä kertaa, joten ei se niin kaukana totuudesta ole mikäli muihin on uskominen. Itse olen pitänyt itseäni realistina, mutta todellisuutta voi katsoa joko ruusunpunaisilla tai harmailla silmälaseilla. Minulle ovat koituneet ne harmaat silmälasit, vieläpä naarmuiset.


Pessimisti olen ollut jo lapsesta asti. Minua jopa kutsuttiin pessimistipesoseksi. Silloin se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt se lähinnä naurattaa ja on myös osittain totta. Opettajani sanoi minua vinoksi ihmiseksi, koska uskoin liikaan järkeen, enkä tunteeseen. No, nuo ajat ovat ohi. Nyt ei olisi pahitteeksi järjellä ajattelukin.


Synkeä, mutta ei synkkä on mieleni ollut. Useimmiten olen ajatellut aina sitä pahinta vaihtoehtoa ja se onkin kas kummaa yllättävän monta kertaa toteutunut. Sinänsä nämä olisivat jo klassisia masennuksen oireita, mutta ilmeisesti olen sitten ollut masentunut lapsesta lähtien. Joskus olen miettinyt sitä hetkeä, jolloin muutuin pessimistiksi, en ole muistanut, mutta sen on täytynyt olla jo varhain. Ehkä olen sitten ollut masentunut jo sikiönä. Vaikka voitin sen elämäni ainoan voiton nopeimpana siittiönä munasoluun.

Elämä vain ei ole antanut minulle positiivisuuden eväitä. Jotkut kolhut ovat painuneet niin syvään, että vainoavat vieläkin minua unissaan. Kaikesta huolimatta minulla on paljon ilon hetkiä. Mutta se pohjavire, mikä lie suru vie valitettavasti usein mukanaan. Kyynisyys piilee sielussa. Tietyt pettymykset eivät tunnu katoavan. Siitä kyynisyys alkaa ja loppuu. Synnyinlahjaksi olen onneksi saanut sitkeyden, joten uskoa parempaan en ole täysin koskaan menettänyt.


Neiti A tutkiskelee paljon erilaisia elämäntaito-oppaita ja elämänfilosofiakirjoja. Hän oli lukenut ihmisten erilaisista perusluonteista. Oikeaa termiä en nyt muista. Ja kuinka näitä luonteita pitäisi kohdella niille sopivalla tavalla, jotta heistä saataisiin paras irti. Jokainenhan tiedämme, että näin ei tapahdu.


Toisaalta jotkut ihmiset näkevät minut iloisena ja valoisana ihmisenä. Vaikka päivä olisi kuin maailmanloppua edeltävä he saattavat sanoa, että kun sinä olet aina niin iloinen ja valoisa. Suuni loksahtaa auki, mutta me todellakin näemme eri ihmiset eri tavalla. Luultavasti sillä tavalla, millä haluamme heidät nähdä.

Ärsyttävintä minusta on, kun pitäisi aina innostua kaikesta uudesta ja innostua ylipäätään. Ihmiset ovat lahjakkaita näyttelijöitä, sillä en jaksa uskoa, että innostuneelta näyttävät ovat jokaikinen innostuneita. Minulta innostuneisuuden naamio puuttuu. Innostun toki vähintään joskus, mutta mieleeni  pyrkii välittömästi varoituksen haarniska. Innostun kun innostun.

Suomessa iloinen ei tarvitse todellakaan vapaa-ajallaan olla kuten tiedämme, mutta työelämässä kyllä. Ajatelkaa, jos kaikki negatiivisuuden energia osattaisiin käyttää hyväksi. Mutta kun pitää keskittää voimavarat innostuneisuuteen, tuo mieletön massa ihmisiä vaipuu syvemmälle synkkyyteen. Mutta negatiiviset ihmiset eivät ole suosiossa edes tupakoitsijoiden verran. Heidän seuraansa vältellään, koskapa arvataan, että tuolla nyt ei ainakaan mitään hyvää kerrottavaksi ole.

PS. Tänään etsiessäni googlesta tietoa vahingossa laitoin hakusanaksi "miten?". Ehdotetut tulokset olivat mielenkiintoisia. Ensimmäisenä ehdotettiin "miten suudella?", mutta jo kolmantena tai neljäntenä "miten teen itsemurhan?". Että näin.


Kuka muu on kyllästynyt Mikkosiin? Jättäisivät jo rauhaan kansalaiset Mikkosilta. Julkisuudessa täytyy olla aina sylkykuppeja. Tuntuu, että Mikkoset ajavat nyt sitä virkaa.

PS.PS. Voiko mikään olla säälittävämpää kuin raivopäisenä ryntäily alennusten perässä niin, että lasit helisevät Itäkeskuksen Prisman avajaisissa.

Julkishallintoa syytetään, ettei se hyppää uusiin medioihin mukaan. Vantaalla kuitenkin avattiin blogi vanhusasioista.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Valittaa saa, jos vastataan


Jokin aika sitten pohdimme Neiti A:n kanssa, että miten paljon elämässä valitetaan päätöksistä, huonosta palvelusta yms. ja kuinka vähän valituksilla todellisuudessa on merkitystä.

Valittamaanhan suorastaan kannustetaan. Jokainen yritys ja yhteisö haluaa palautetta, mutta kun sitä antaa, johtaako se sitten mihinkään on eri asia. Valittaminen on siis vuorovaikutusta, mutta siitä puuttuu kuuntelu. Valittamiseen on vain oikeus.

Valittamiseen liittyy sen kohdeosoitteessa oleellisena osana vastuun väistely. Itsekin olen valittanut bussivuoroista ja vaikka mistä. Vastauksena on, joka tulee viikkojen päästä, että tämä kuuluu liikennöitsijälle. Olemme tilaajia yms. Emme vastaa tästä osa-alueesta ja so on.


Härskeimpiä ovat väärät laskut, kieli muuttuu tylyksi välittömästi, kun jokin lasku on maksamatta. Perintätoimistolla uhkaillaan välittömästi. Olet meille tärkeä totta tosiaan.

Mutta suomalaiset valittavat kaikesta huolimatta antaumuksella. Olen vain todennut, että mikään asia ei korjaannu, ellei siihen liity pakkoa. Vastauksia valituksiin saa tehtailtua kyllä sumutuskielellä. Monesti pelkkä anteeksipyytäminenkin riittäisi valittajalle, mutta sitä ei saada sanotuksi. Taistellaan viimeiseen hallinto-oikeuteen asti.

Ajatellaan vaikka valtiota ja kuntia. Valtio antaa kunnille vaikka mitä suosituksia ja ohjeistusta. Mutta ei liitä niihin useimmiten mitään pakkoa. Harva kunta on niin rikas, että suosiolla tekisi enempää kuin sen on pakko. Läänintarkastajat antavat huomautuksia, mutta eivät pakota mihinkään. Elämmekin siis yhteiskunnassa, joka tarkoittaa hyvää, mutta koska käskyttäminen aiheuttaisi vaivaa ja ennen kaikkea kuluja, muutosta ei hevillä tapahdu.

Valittamista käytetään toki silkkaan kiusantekoon. Varsinkin rakentamista pystytään viivyttämään loputtomiin. Tiedän ihmisiä, joiden harrastus tai oikeastaan elämänsisältö on kantaa virastoihin viikosta toiseen valituksia. Ilmeisesti valitusten teko täyttää heidän elämässään jonkin tyhjyyden. Ja virkamiehiltä työajan. Mutta jos valituksia ollaan tekevinään, ollaan niinhin vastaavasti varmaan vastaavinaan.

Julkisten yhteisöjen on sentään pakko reagoida valituksiin, mutta kun alkaa kampanjoimaan yrityksiä vastaan, on se sota, jota ei saa päättymään. Karpon ohjelma täyttyi aikanaan vuosikymmenenkin vakuutusyhtiötä vastaan taistelleista, jotka olivat halvaantuneita, mutta vakuutusyhtiön lääkäri väittää vain miehen kävelevän kuin Lasarus konsanaan. Elämme hymyilevien kasvojen yrityksissä, joissa valmistaudutaan irvistykseen, kun asiakas on heidän mielestään väärässä.

PS. Oletteko muuten katsoneet televisiosta sitä Tohtori Kiminkistä? Itse olen jäänyt koukkuun sarjaan. Mutta näköjään moni muukin. Lukekaapa vaikka Epikriisistä. Jos ihmiset kokevat, etteivät lääkärit tee työtään enää kutsumuksesta, ainakin Kiminkisen osalta voi moiset puheet unohtaa.

Tänään on Naistenpäivä. Onnea vain kaikille naisille. Iltalehden lukijat valitsivat äänestyksessä Vuoden naiseksi Sofi Oksasen. Ei hänkään huono vaihtoehto ole. Itselleni ei ole julkisuudesta jäänyt oikein mieleen lähiaikoina ainakaan yhtä rohkeaa naista. Kuka teidän mielestänne on Vuoden nainen? Johanna Tukiainen, Susan Ruusunen, Tarja Halonen, Jutta Urpilainen?

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Vaka vanha Väinämöinen


Ateneum mainostaa näyttävästi uutta Kalevala-näyttelyään. Luvassa on Kalevala-aiheista taidetta kautta aikojen. Tulen todennäköisesti piipahtamaan näyttelyssä, kunhan suurin ryysis asettuu. Taisi se muuten olla Kalevala-päiväkin juuri, vaikka kuuluukin päiviin, jotka tulevat joka vuosi yllättäin.

Vaikka monesti täällä kirjoittelen, että suomalaisten täytyisi löytää itsensä uudelleen, niin Kalevala on minulle aika vieras. Kalevalan pitäisi olla suomalaisuuden ydin, kun se sellaiseksi aikoja sitten kerättiin. Siksikin näyttely kiinnostaa. Toki tiedän Aksen Gallen-Kallelan Kalevala-taulut, mutta kukapa niitä ei tietäisi.


Kalevalan kieli on sellaista, että suomalaisten kokevat Väinö Linnan enemmän suomalaisuuden parhaimmaksi kirjalliseksi tulkiksi. Tosin Kalevalan tarut tehtiinkin alunperin suulliseksi perinnöksi. Mitkähän ovat nyt niitä tarinoita, joita kierrätämme suusta suuhun? Urbaanit legendat, vitsit...

Kalevalaa en ole siis lukenut. Ei sitä koulussakaan pakotettu enää lukemaan. Ja harvapa siitä kyllä ymmärtäisi. Kalevalasta pitäisi tehdä selkokieliversio tyyliin Kalevala for the dummies. Tai tiivistelmä tarinoista. Kuulostipa taas siltä, että joudun liikaa lukemaan kaikenlaista. Kapulakieli tappaa.


Eniten Kalevalan lippua viime aikoina ovat kannatelleet hevirokkarit. Kalevala on suorastaan ollut joillekin bändeille luovuuden lähde. Ja kyllä Kalevalasta samaistumiskohteita pitäisi löytyä koko kansalle.


Kullervo lienee kaikkien vihaisten nuorten miesten perikuva. Ja Joukahaisen äitejä riittää tässä maassa korskeiden poikiensa ruumiin äärellä. Ja Aino-neitoja jahtaavista vanhoista Väinämöisistäkään ei ole pulaa edes lähiajoilta. Rautaisia Pohjanakkojakin löytyy. Suomalaiset naiset kun ovat aina olleet vahvoja. Mieleen tuli jostain syystä Kirsti Paakkanen, vaikka hän tuskin vertauksesta ilahtuisi.

Pidin kyllä televisiosta tulleesta Rauta-aika -sarjasta. Katselin sen joskus aika nuorena. En muista, onko sitä viime aikoina televisiosta tullutkaan. Olisi kiehtovaa, jos Kalevalan tarinat käännettäisiin nykypäivään. Se saattaisi aloittaa oikein Kalevala-villityksen, ellei buumi ala jo nyt Kalevala-näyttelyn myötä.

PS. Tällä viikolla kävin ensimmäistä kertaa katsastamassa auton. Jännää, miten ne koneinsinöörit kohtelevat autoja hellästi, mutta miten niiden on vaikeaa kommunikoida asiakkaan kanssa. Katsastusmies vain heilutteli papereita hallistaan, että täällä se sun kaara nyt olis. Toisaalta kun olen nyt jonkin aikaa omistanut auton, huomaa siihen kiintyvänsä, jopa inhimillistävän sitä. Se kun ei vaadi mitään ja tottelee uskollisesti. Pitäisi kai hommata koira...

Jos olisin julkkis, en suostuisi menemään Tanssii tähtien kanssa -sarjaan. Siellä tuntuu kisaajien läheiset kuolevan yksi toisensa jälkeen. Ainakin kolme tai neljä on ohjelman historian aikana mennyt.

Yhtenä päivänä mietin tässä myös, miksi Suomesta ei ole löytynyt kirkosta yhtään pappia, joka ottaisi vaikeina aikoina sosiaalipaatoksellisen roolin julkisuudessa. Kirkko huolehtii köyhistä ja sairaista, mutta se ei kyseenalaista oikein mitään yhteiskunnassamme. Se ei ota moraalista johtajuutta, jonka kirkon tai edes yhden sen edustajan olisi helppo ottaa. Ehkä se johtuu siitä, että kirkko ja valtio ovat yhtä. Epäpoliittinenhan kirkon ei pitäisi olla, kun kirkkoneuvostoihin valittavat edustavat yleensä valtapuolueita.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kun pääsisi eläkkeelle...


Viime aikoina on väännetty kättä, poruttu ja kaikkea muuta mahdollista hallituksen eläkeuudistuksesta. Tämäkin on uudistus on jälleen kerran malliesimerkki siitä, miten päätökset tehdään. Hiihtoretkellä kilautetaan kaverille, että tämä tehdään. Työntekijäjärjestöjä kuulematta. Sinänsä se olisikin turhaa, koska eivät työntekijäjärjestöt tietenkään eläkeiän korotukseen suostuisi.


Sinänsä on minusta aivan sama onko virallinen eläkeikä 63 vai 65. Jos vointi on huono silloin on se sitä kahdenkin vuoden päästä. Ja jos vointi on hyvä, on se todennäköisesti hyvä kahdenkin vuoden päästä. Ja jotkut vieläpä joka tapauksessa haluavat roikkua työelämässä melkein 70-vuotiaana.

Mutta koko eläkeiän nosto on jostain todellisuudesta mistä en ymmärrä. Haluaisin todella tietää, missä nämä salaperäiset yli 60-vuotiaat ovat, joita halutaan työelämässä pitää väkisin.

Jo yli 55-vuotiaistakin halutaan päästä eroon. Saneerauksen iskiessä suorastaan tuupataan ulos. On myös aloja, missä kukaan ei tule fyysisesti jaksamaan yli 60-vuotiaaksi. Hoitajat ovat yhtä sairaita kuin potilaansa kun selkä on mennyt vanhuksia nostellessa. Pappaikäisistä luulisi rakennuksilla olevan myös enemmän haittaa kuin hyötyä. Henkisen työntekijät puolestaan palavat henkisesti loppuun, kun armoa ei anneta toimistoissakaan.


On muotia kirjoittaa virkeistä vanhuksista ja eläkeläisistä, mutta kuinka paljon niitä todellisuudessa on. Silmät sameana Prisman pelihallissa pelaavia löytyy sitäkin enemmän. Eläkkeelle jääviä metsästetään myös vapaaehtoistyöhön, joten edes eläkkeelle päästyä ei saisi jäädä laakereilleen.


Yksi muotimantroista on elinikäinen oppiminen. Vielä eläkepäivillä pitäisi oppia uutta ja antaa itsestään tehokkuuttaan muille. Antaisitte jo rauhan. Ennen sai syntyä yhteen rooliin, eikä täytynyt luoda itseään uudestaan parin vuoden välein.

En tiedä. Itsestäni tuntuu jotenkin vaikea kuvitella, että jaksaisin olla työelämässä mukana vielä 34 vuoden päästä. Onko minulle mitään käyttöäkään on kysymys sinänsä. Minun ikäluokalleni ei ole luvassa helppoja aikoja. Vanhukset ja vaivaiset lisääntyvät, jonkunhan heidät on elätettäväkin, mutta itsekin pitäisi pysyä jossain kunnossa, että jaksaa töissä loppuun asti. Nykyään kun työelämässä ei saa ilmaista edes heikkouden merkkejä.


Ehkä minulle käy niin kuin Victor Meldrewlle Toinen jalka haudassa -sarjassa. Minut korvaa ohjelmoitu laatikko, joka jaksaa suoltaa tekstiä ja on vieläpä aina hyvällä tuulella. Ja tuleeko minusta joka tapauksessa kiukkuinen vanha mies, joka valittaa aikojen muuttumisesta ja kaikesta mahdollisesta. Ehkä olen sitä jo nyt.

Mutta jos kunnialla pääsen eläkkeelle, pelottaa jo etukäteen missä kunnossa. Jos olen henkisesti ja fyysisesti loppu, niin en tiedä, ovatko ne sitten niin kultaisia vuosia. Ja puhuvatko minua hoitavat edes samaa kieltä. Tosin ainahan sitä voi dementoitua. En pidä itsestäni riittävästi huolta, sen tiedän jo nyt. Ja maksunaika tulee jossain vaiheessa. Ellei ole jo alkanutkin.

PS. Åke Lindman menehtyi. Åkea tulee ikävä. Hänen haastatteluitaankin on ollut nautinto katsella. Åke oli jotenkin sellainen suomalainen mies, joita ei enää tehdä. Vahva, mutta herkkä.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Pop-museoon


Populaarimuseon verkkomuseo Pomus.net on puuhaamassa Vantaan Ylästöön suomalaisen populaarimusiikin museota. Itse olin hieman yllättynyt kun asiasta kuulin, ettei sellaista ole. Löytyyhän Suomesta jopa Lenin-museo.


Sehän on kansallinen häpeä, kun ajattelee, miten paljon populaarimusiikki vaikuttaa ihmisiin, ettei museota löydy. Populaarimusiikin ikonit, elävät ja kuolleet, ansaitsevat kyllä museonsa. Ylästö on paikkana hieman syrjäinen, joten kansanjoukkoja sinne lienee turha toivoa. Mutta se ei käsittääkseni ole tarkoituskaan.


Saadaankojan meille Suomeenkin sellainen iskelmä/rock Hall of fame, mikä Amerikasta löytyy. Amerikassa idea on vain vesitetty kun sinne huolitaan jo sellaisia, jotka eivät vielä mitään legendoja ole.

Mitä kaikkea museosta sitten löytyisi? Miten olisi vaikka Juicen silmälasit, Dave Lindholmin kitara, Andy McCoyn legot, Dannyn esiintymispuku tai Irwinin lännenhattu. Tässä näin alkajaisiksi.

Museo nostaisi populaarimusiikin virallistakin arvostusta. Kansan arvostushan sillä jo on. Sinänsä populaarimusiikki pärjäisi ilman museotakin. Parhaat osat populaarimusiikista jäävät elämään siinä missä klassisenkin.


Kansakunnan iskelmän kantaisä Topi Kärki sanoi hyvin eräässä haastattelussa, että klassisessa tehdään huonoa siinä kuin populaarimusiikissakin, mutta klassisen surkeuksia ei muistella. Topi totesi myös, että lopullisen tuomion hitistä antaa kansa. Hyvin sanottu. Populaarimusiikin tarkoitus nimittäin on olla kansan ääni ja vaikuttaa kansan tunteisiin, vaikka tarkoituksensa välillä hukkaakin. Populaarimusiikki on tunteiden kieltä.

Kasvatuksellinen tarkoitus museolla olisi. Aika harva tuntee suomalaisen musiikin historiaa ennen sota-aikoja. En ainakaan itse tunne. Tai oikeastaan ennen Davea, Juicea ja kumppaneita. Artistit tunnetaan paremmin, mutta sanoittajia ja säveltäjiä ennen rock-aikaa huonommin. Sen jälkeen homma on usein hoitunut ainakin rockissa samasta suusta ja kynästä. Iskelmä heijastaa aikaansa ja hyvin valitut palat avaavat historiaa paremmin kuin sata kirjaa. Kuunnelkaa vaikka Irwinin biisejä.

PS. Musiikista puheen ollen. Naapurustosta on viime aikoina alkanut kantautua kammottavan epävireistä pianonsoittoa. Ja aina iltaisin ja viikonloppuisin. Kaupunkilaisena en tietenkään voi mennä soittamaan ovikelloa. On kestettävä ja kuunneltava.

Netissä on paljon ns. muotiblogeja, jotka perustuvat siihen, että blogin kirjoittaja kuvaa itseään päivittäin erilaisissa vaatteissa. Ovat erittäin suosittuja. Olen harkinnut vastavetona perustavana antimuotiblogin. Pukeudun joka päivä samoihin vaatteisiin, eroottisena vetoneulana olisi mahdollisuus nähdä minut pyjamassa ja reinoissa. Neuleohjeita en anna.

Gadgetissa oli virhe