lauantai 28. helmikuuta 2009

Ikuisesti lapsi


En ole vähään aikaan ostanut viikonlopun Iltasanomia, mutta nyt ostin. Siellä oli juttu päälle kolmikymppisistä ikuisista teineistä ns. Kidulteista. He eivät suostu "aikuistumaan" vaan haluavat viettää hedonistista elämää mahdollisimman kauan elämyksiä hankkien, pukeutuen ja syöden hyvin.


Päinvastoin kuin voisi olettaa, eivät he ole syrjäytyneitä toimeentuloasiakkaita joiden vähäisiäkin etuisuuksia kadehditaan, vaan hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät töitä vain siksi, että voisivat elää mukavasti ja lähteä vaikka kuukausiksi sukellusreissulle Tyynellemerelle. Lähteä siksi, että huvittaa ja tehdä siksi, koska näin haluaa. Ei siksi, että on pakko niinkuin meidän  tavallisten kuolevaisten.


Ennen tälläinen elämäntyyli oli rikkaiden sisäsiittoisten brittiylimysten etuoikeus, mutta elämäntyylit ovat demokratisoituneet. Kun köyhätkin ovat päässet opiskelemaan porvariston hillitty charmi pääsee muuttumaan elonikäisiksi roomalaisiksi orgioiksi. Tietyllä tavalla tällaiseen elämään päässeiden ikätovereideni elämää täytyy ihailla. Harva meistä on pystynyt järjestämään asiansa niin hyvin, että tuollainen sitoutumattomuus mihinkään onnistuu.


Ymmärrän kyllä heitä. Itselleenkin on ollut vaikea hyväksyä aikuisten maailmaa. Jos aikuisten maailma useimmiten tarkoittaa tylsyyttä ja arkipäivää ja sitä, että käyttäytyy niinkuin halutaan tai oikeastaan odotetaan käyttäytyvän ja elävän. Nämä aikuiset elävät vain odottaen eläkepäiviä ja lastenlapsia. Surullista sekin on, jos antaa elämän valua ohi vain, että olisi aikuinen. Surullista on se, että tuota elämää pidetään sinä oikeana tapana elää.


Mutta en kyllä jaksaisi loppuelämääni elää teinin elämysmaailmassakaan. Vaikka rahaa olisi alkaisivat sukellusretketkin Malediiveille tympiä. Ovatko elämyksetkään enää elämyksiä, jos ne ovat arkipäivää? Olisi surkeaa tietää, että kaikki on mahdollista. Eihän siinä silloin olisi enää mukana sitä irtiottoa ja kielletyn rikkomisen tunnetta, mikä tekee siitä antaumuksellista.


Elämyksissä on sekin huono puoli, että aina tarvitsee suurempaa elämystä niistä nauttiakseen jos elää elämysyltäkylläisessä maailmassa. Lopulta sitten mikään ei riitä ja ihan viimeiseksi kaikki riittää kuin sulavassa Dorian Greyn muotokuvassa sielu sulaa riettaan elämän vuoksi. Kyltymättömyys elämään on monelle lopun alku.

Viimeistään tämän taantuman korvilla olisi luullut tulevan kaikille selväksi, että työhön ei kannata elämäänsä perustaa. Siinä suhteessa täytyy kidulteille nostaa hattua. Harvalla meistä on vain varaa seikkailla eri työpaikoissa hetken, koska seuraavaa työpaikkaa ei välttämättä ole tiedossa.

Aikuistumasta kieltäytyvät aikuiset eivät ole tälle ajalle vierasta, vaikka heidän elämystasonsa ei olisi kidultien luokkaa. Nykyisin vanhemmat ovat lastensa kavereita, miehet pelaavat videopelejä vaari-ikään asti ja kuuttakymmentä lähestyvät naiset ahtautuvat teinifarkkuihin. Elämme aikaa, jolloin kukaan ei halua aikuistua. Vastuu ei kuulu haluttaviin asioihin. Aikuistua ei haluta, koska mikään ei ole varmaa. Ja kun mikään ei ole varmaa, ei haluta pysyvyyttä, mitä aikuisuus joskus oli.

PS. Sitä ei ole välttämättä tiedossa Jari Sarasvuon Trainers Housessakaan, kun yt-neuvottelut alkoivat sielläkin. En ole koskaan vahingoniloinen, mutta Sarasvuo muistettaneen tämän viimeisen nousukautemme evankelistana ja ehkä hänkin vihdoin näkee, että ahneuden ajat olisivat ohi. Epäilen tosin, että kyllä hän nousee tuhkasta kuin Feenix-lintu ja keksii uuden bisneksen kun sisäinen sankarismi ja hedonismin ylistys ovat ohitse.


Mannerheim-elokuva alku povaa siitä elämää suurempaa elokuvaa alkuvaikeuksiensa suhteen. Samoin on keksitty uusi loistava tapa kerätä rahaa aina yhtä ongelmalliseen rahoitukseen. Myydään lippuja elokuvaan, jota ei ole olemassa. Mutta jo senkin takia voin lipun Marski-elokuvaan ostaa, että näen, onko Renny Harlinista vakavan draaman ohjaajaksi.

Marskihan oli tsaarin upseeri pitkään. Miksi ei kysellä rahoitusta vaikka sitten oligarkeiltakin?


Siitä tulikin mieleen, että kävimme viikolla kuuntelemassa Kasakkanaisia. Uskomatonta, miten kyyhkysen kokoisista naisista voi lähteä ääntä. Slaavilainen melankolia on aina vedonnut minuun.

torstai 26. helmikuuta 2009

Lapsuuden kuvakirjat


Muistatteko muuten vielä, minkälaisia kirjoja luitte lapsena. Itselläni moni kirja on vaipunut hämärään. Saatan muistaa kannet tai jonkin yksittäisen kirjan nimen.

Olen yrittänyt muistella, mikä olisi ollut ihan ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. En vain muista. Tietysti kuvakirjoja olen selaillut, mutta ei niistä mitään mieleen ole jäänyt, kun ei ole vielä osannut lukeakaan.

Ihan ensimmäinen muistikuva oli muumikuvakirjoista. Ne muistutti minusta sarjakuvan ja kirjan välimuodolta. Silloin ne muumit näyttivät vielä hieman pelottavilta, ei niiltä kiiltokuvilta ja söpöläisiltä, joita ne nyt ovat.

Olin kyllä Mikkolan sivukirjaston kanta-asiakas Vantaan Korsossa. Lainasin tolkuttomia määriä kirjoja, vaikka monesti en niitä kaikkia edes lukenut. Nyt ei ole sivukirjastoa Mikkolassakaan. Mutta siitä pienestä kerrostalon kivijalkakirjastostakin löytyi uskomattomat määrät luettavaa. Kirjastonhoitajat tulivat tutuiksi. Kaipa nekin olin tyytyväisiä, kun edes se outo lapsi lainasi kirjoja, eikä vain mekastanut.

Olen kyllä lukenut kaikki ne klassiset poikakirjat. Tarzanit, Tapani Löfvingin seikkailut, Nikke-kirjat (ehdoton suosikkini). Ja monet muut, joiden nimet ovat vaipuneet unholaan. Jopa siskoni lainaamia Neiti Etsiviä yritin lukea. En pystynyt. Viisikkokin toisti ikävästi itseään.

Satukirjoihin en koskaan päässyt käsiksi. Lainasin kyllä niitä Grimmin satujärkäleitä, mutta ne jäivät useimmiten lukematta. Joskus aikanaan ne tuli myös viikonloppuaamuisin televisiosta. Niistä kyllä pidin.


Sarjakuvia en ole lukenut iäisyyksiin. Jotenkin yhdistän ne lapsuuteen, vaikka ei sarjakuvat lapsille vain ole. Yhdessä vaiheessa kyllä luin Korkeajännityksiä kovastikin, mutta se sama kaava alkoi kyllästyttää. Lisäksi aloin kaipaamaan muutakin kuin saksalaisten teurastusta. Nythän korkkareissa on vaikka mitä versioita. Aku Ankan taskukirjojakin olen toki lukenut. Ja Aku Ankan tuleminen postiluukusta kohokohta. Mustanaamiot etc. olen lukenut.  Mutta en koskaan ole ollut varsinainen sarjakuvafani. Lukuun ottamatta ehkä Tinttiä, jonka historiallisesta aspektista pidin.

Sanomalehtiä luin jo yhdeksänvuotiaana säännöllisesti. Tiedä sitten oliko se järkevää, mutta yleistietoa siitä on karttunut. Silloin sunnuntain järkälehesari oli elämys, muistaakseni meille ei tullut Hesaria vaan se ostettiin viikonloppuisin. Samoin meille tuli Kansan Uutiset ja vieläpä Neuvosto-Karjala. Vai oliko se oikea nimi jopa Punalippu. Onkohan sitä lehteä enää olemassakaan. Se oli itse asiassa oikea kulttuurilehti. Siinä oli myös hittilista. Beatles oli Petroskoissa kova sana vielä 80-luvun lopulla. Hyvä maku.

Avut ja muut kesämökkiluettavatkin kuuluvat joukkoon. Jopa yksittäisiä juttuja muistan. Jossain Matti Nykänen lekotteli kotisohvallaan ja sanoi odottavansa morsianta taloon. Niitä on tullut, kuten tiedämme.

Tiedonjanoni oli lapsena kyltymätön. Lainasin kaikki kirjat kirjastosta maailman kansoista ja valtioista. Vieläpä lainasin samat tietokirjat useampaan kertaan. Samoin luin kaikki eläintieteen teokset. Myöhemmin kuvaan astui maailman historia. Erityisesti minua kiinnosti 1800-luku ja 1940-luku.

Elävänä on jäänyt mieleen aina se innostus, kun kirjastoon oli tullut jokin uusi teos. Se oli löytämisen iloa, joka osin on jo kadonnut. Ja sitä aikaa ja keskittymiskykyä riitti.

PS. Helsingin rautatieaseman kellotorni on remontissa. Avatkaa sinne se näköalatasanne, mikä siellä on kuulemma joskus ollut. Voiko parempaa paikkaa sille Suomessa enää löytyä.

Tiesittekö muuten, että Itellan tutkimuksen mukaan 20 prosenttia ihmisistä tulostaa jopa saamansa sähköpostit. Että se siitä, että sähköistyminen vähentäisi paperin kulutusta.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Vastustetaan kun on vielä hetki aikaa


Mikä siinä on, että kun Suomessa herätään vastustamaan kaikkia hankkeita ja uudistuksia aina viime hetkellä? Siinä vaiheessa kun kaikki on nuijan lyöntiä vailla. Rohkenisin väittää, että tietoa on, kun sitä vain etsii. Harva julkinen yhteisö uskaltaa läväyttää enää mitään pöytään puun takaa. Näin nyt viimeksi tässä yliopistouudistuksessa. 

Sanottakoon heti, että itse olen lehtitietojen varassa. En tosiaankaan tiedä, onko kommentteja lain valmistelun aikana huomioitu tai ei. Rohkenisin väittää, että ei. Jos joku halutaan viedä läpi, se useimmiten viedään, mussutti sitten joku tai ei.

Tuntuu, että yliopistoissa vastustetaan melkein kaikkia mahdollisia uudistuksia. Ikään kuin yliopisto voisi jäädä sivuun, siinä missä virkamiehiä virastoista raijataan ympäri Suomea. Suomessa lienee jopa liikaa yliopistoja tai ainakin niissä opetetaan vääriä aineita. Lienee siksi luonnollistakin, että henkilökunta on provosoinut opiskelijatkin barrikadeille, ettei oma etu vain olisi vaarassa. Työsuhteessa olevan elo on itseasiassa helpompaa kuin virkasuhteessa, määräaikaisuudet ovat tietenkin asia erikseen.

Jos perusrahoitus on turvattu yliopistoille, en ymmärrä, mitä pahaa on mahdollisessa lisärahoituksessa. Ja siinä, että yliopistojen ohjaukseen voivat vaikuttaa nekin tahot, jotka yliopistojen opiskelijoita tulevaisuudessa palkkaavat. Kyllähän muitakin julkishallinnollisia tahoja johtavat virkamieskunnan ulkopuoliset päättäjät. Ainakin teoriassa.  En ymmärrä, miten ulkopuolinen raha voi uhata vapaata tietoa ja tutkimusta. Eikö valtiokin ole riippuvainen jostain? Veronmaksajista? Ja onko sellaisella tutkimuksella merkitystä, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Sen verran tosin minussa asuu kapitalistia, että yleensä ulkoisesti mielenkiinnottomasta saadaan mielenkiintoista kun se myydään oikein.


Ja miksi todellakin tietyille aloille koulutetaan liikaa ihmisiä ja toisille liian vähän. Jospa yliopistoillekin tulisi suurempi vastuu, kun hyvistä tuloksista palkitaan. En tunne lakia, mutta tuntuisi järkevältä, jos yliopistot voisivat itse suunnata koulutusta sinne, missä sillä on oikeasti tarvettakin. Osa kun ei ehdi edes työelämässä olla, kun opiskelee lähes neljäkymppiseksi asti tohtoriksi teoreettisesta filosofiasta.

Yliopistoille käy herkästi niin kuin muillekin sinänsä suljetuille yhteisöille. Ne kadottavat kosketuksensa arkitodellisuuteen, jota varten kai tässä elämässä opiskellaan. Nykyisin tuntuu, että julkisella puolella tavalliseen toimistotyöhönkin tarvitaan kohta akateeminen tutkinto. Mikä ei tietysti ole ihme, jos akateemiset ovat palkkaamassa ihmisiä. Akateemiset vaativat arvostusta, mutta arvostus ei-akateemisia kohtaan onkin sitten heikompaa.

En myös ymmärrä, miksi ulkomaisilta opiskelijoilta ei voisi vaatia lukukausimaksua. Sehän on täysin luonnollista muualla. Tietenkin kehitysmaiden opiskelijoita olisi voitava ottaa ilmaiseksi, mutta miksi esim. eurooppalaisia. Siksi on hullua, että juuri EU:sta tulevilta niitä maksuja ei perittäisi kuten laki ehdottaa.

PS. Viikonloppuna oli naurussa pitelemistä, kun missiehdokkaiden "seksikkäät" valokuvat paljastettiin. Siinä sitä kylkiluut välkkyivät, seksikkyys tosi kaukana. Missä vaiheessa Miss Suomi -kisoista tuli pehmopornoa kun kuvat ovat kuin autojen tuunauslehden tytöistä? Missä ovat ne eloveenatytöt ja siveydensipulit?

Rupean muuten ukkoutumaan hyvää vauhtia. Hommasin itselleni elämäni ensimmäisen pyjaman Neiti A:n suosiollisella vaikutuksella, ja nyt olen huomannut pujahtavani siihen pyjamaan jo varhaisillasta heti kuin töistä kotiin pääsen. Eräänlaista todellisuuspakoa sekin.

Kiitos muuten ystävälleni J.I:lle Irlannin tuliaisista. Guinness maistui hyvältä ja Guinness-tuoppi on suorastaan helmi.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Synnin taakka ei ole sama


Perjantain Hesarissa olleen uutisen mukaan ripittäytyneiden määrä on radikaalisti vähentynyt. Asiasta vuosikymmenien kokemuksen omaava pappi mainitsi tutkimuksessaan myös miesten ja naisten yleisimmät ripittäytymisen aiheet.


Niissä nimittäin oli varsin mielenkiintoinen ero. Miehet ripittäytyivät himoon, mässäilyyn ja laiskuuteen liittyvistä ongelmista. Naisten ongelmina oli ylpeys, kateus ja viha. Aika mielenkiintoinen tulos, olisi voinut luulla, että synnin tunnot olisivat samat sukupuolesta riippumatta.

Jos tuloksia tarkastelee niin himo, mässäily ja laiskuus ovat pienempiä syntejä kuin jälkimmäiset synnit. Epäilenpä vain, että naiset ovat papin edessä olleet rehellisempiä syvimpien tuntojen suhteen, mutta jättäneet pintasynnit käsittelemättä. Miehet taas ovat halunneet lähempänä mielen päällä olevasta taakastaan. On helpompi tunnustaa pettäneensä vaimoaan kuin olevansa rakastunut ystävänsä vaimoon.


Minusta katolisen maailman ripittäytyminen papille on hyvä järjestelmä. Evankelisluterilaisessa kirkossakin pääsee papin kanssa puhumaan, mutta anonyymissa syntien paljastelussa tulee oltua taatusti avoimempi. Ja ajatelkaa millainen valtava tietämys ihmisten sielunelämästä valuu hukkaan, jos papit eivät jalosta saamaansa tietoa ihmiselämän riettauksista, peloista ja vihoista niin, että voisivat opettaa ihmistä elämään paremmin.


Ihminen kantaa itsessään paljon taakkaa, jota voisi keventää. Helpompaa se on tuntemattomalle kuin jollekin, jonka tuntee hyvin. Koska paljon tuosta taakasta tulee läheisten loukkaamisesta. On tosin toiveajattelua, että syyllisyys katoaa luettelemalla kymmenen ave mariaa. Parantumisen alku se on silti, että pystyy tunnustamaan tehneensä väärää.

Mutta huolestuttavaa on, jos ripittäytyneitä ei enää riitä. En usko, että himo, mässäily, kateus tai viha on mihinkään kadonnut. Jospa syyllisyyttä ei tunneta, vaan koetaan ne itselleen oikeutetuksi pikaonneksi. Niillä täytetään sitä kuuluisaa puuttuvaa osaa sielusta. Eli paetaan.


Todennäköisempää lienee, ettei usko kanna enää niin pitkälle, että voisi tunnustaa tehneensä jotain väärin. Väärintekoa on väärin taas luokitella. Ehkä ihminenkin tajuaa jossain vaiheessa onko hänen tekonsa oikeutettu vai ei ilman tunnustusta. Tunnustaminen on puhdistavaa, ikään kuin raskas musta kivi siirtyisi muidenkin kannettavaksi kadoten ajan auttaessa kokonaan.


Häpeää ihmisen täytyy tuntea, ennen kuin voi tuntea tehneensä väärin. Mutta häpeän tunne ei taas suo ihmiselle itselleen anteeksiantoa. Kehä kiertää alkuun yhä uudestaan, ennen kuin ihminen osaa antaa periksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua muualta kuin itsestään, koska oma sielu ei enää anna vastausta ja oikeutusta vahingollisille teoille ja ajatuksille.

PS. Lopuksi kirjallisuudesta. Olen lukenut Veikko Ennalan kaunokirjallista tuotantoa. Kokoelma Elämääntuomittu on paikoin epätasaista materiaalia, mutta parhaimmillaan Suomi menetti Ennalassa loistavan novellistin. Samalla raalla ehdottomuudella, mutta kohteitaan kohtaan ymmärryksellä Ennala novellinsakin kirjoitti.

Kiitos myös ystävälleni Harri Holtinkoskelle uusimmasta runokirjastaan tilapäisolosuhdemuutosilmoitusvelvollinen. Maksankin kyllä siitä. Vielä en ole ehtinyt tutustumaan kirjaan, mutta tutustun vielä kyllä.

torstai 19. helmikuuta 2009

Jäähyväiset Saabille ja maahanmuutosta


Ihminen voi tosiaan kiintyä mihin tahansa asiaan, ei vähiten autoihin. Aamulla suretti katsoa aamu-tv:ssä saabisteja saab-paita päällä tilittämässä Saabin turmiosta. Mutta ehkä Saab on niitä automerkkejä, jotka eivät ole vain autoja. Siksi kai se ole ollut kahteen vuosikymmeneen kannattavakaan. Se ei ole kansanauto, mutta ei luxuskaan, joten markkinat lienevät maallikon mielestä rajalliset.

En tiedä, hankkiko GM Saabin aikanaan lippulaivaksi Eurooppaan, mutta nyt tuo lippu on tullut kalliiksi ja siitä halutaan eroon, kun koko amerikkalainen autoteollisuus on henkitoreissaan.


Ruotsin valtio ei ole kiinnostunut ostamaan Saabia, eikä varmaan kukaan muukaan. Mutta kuinka paljon koko Saabissa on loppujen lopuksi ruotsalaista, jos se ei ole ollut aikoihin edes ruotsalaisessa omistuksessa. Yhtiön loppu on vain yksi esimerkki globalisaation onnesta, joka kaatuu niskaan. Ihmisten uskollisuus merkkiä kohtaan on pieni juttu niillä taistelutantereilla, joissa vahvimmat selviytyvät. Toivoa sopisi, että Saabillekin löytyisi jokin pelastaja tyyliin Kirsti Paakkanen.

Se Saabeista.

Jussi Halla-aho lienee maan tunnetuin bloggaaja. Uutisoiduin ainakin. Itse kävin joskus Halla-Ahon blogissa, eikä se ole toista kertaa innostanut käymään, en edes onnistunut löytämään sitä kohuttua kohtaa. Jos Halla-Aho on jotain saanut aikaan, niin keskustelun ulkomaalaislaeista ja ulkomaalaisista ylipäätään.  Ja epäilenpä, jos Halla-Aho olisi jotain muuta kuin tohtori ja valtuutettu, hän olisi tuskin niin paljoa julkisuutta saanut. Perussuomalaisten nousu politiikan kärkijoukkoihin on pakottanut myös muut puolueet miettimään kantaansa ulkomaalaisiin, kun on huomattu, että maahanmuuttajakysymyksellä toden totta saadaan ääniä.

Ulkomaalaisista kyetään vihdoin puhumaan muutakin kuin mustavalkoisesti. Ulkomaalaisia kritisoiva ei ole enää automaattisesti rasisti. Lienee itsestään selvää, että ei mikään asia ole vain pelkästään hyvä tai huono asia. Itseään suvaitsevaiseksi kutsuvat ihmiset ovat harvoin suvaitsevaisia kaikkea kohtaan. Itse asiassa heidän on äärimmäisen vaikea hyväksyä toisenlaisia tapoja elää ja ennenkaikkea ajatella. Toisaalta rasistit ovat valmiita tuomitsemaan pienen joukon perusteella ison joukon ihmisiä, eivätkä näe samalla tavoin kuin yhden totuuden.

Kotouttamisohjelmat eivät sinänsä mitään ratkaise, eivätkä mitkään todellisuudelle vieraat liturgiat. Amerikka on tuskin maailman mahtavin maa sen vuoksi, että se "kotoutti" siirtolaisensa 1800-luvulla. Ihmisillä oli motivaatio etsiä elämälleen parempaa. Uskon, että se on nykyisinkin maahanmuuttajien tavoite. Liika tuki ja hyssytys nujertaa oma-aloitteisuuden niin kantasuomalaisessa kuin maahanmuuttajassakin.

Jos maahanmuuttajakysymyksissä pysytään maan pinnalla en usko, että maahanmuutto säilyy ongelmana tulevaisuudessa. Ongelma on se, että ovatkohan päätöksentekijät itse tekemisissä maahanmuuttajien kanssa? Asuvatko samalla alueilla kuin he? Elävätkö arjessa heidän kanssa? Vai luetaanko kaikki papereista, jotka kirjoittavat ne, jotka eivät itsekään ole tekemisissä maahanmuuttajien kanssa "oikeassa elämässä".

Järkevää suhtautumista maahanmuuttoon ei edesauta median suhtautuminen. Maahanmuuttajien tekemät rikokset uutisoidaan näyttävästi, mutta toisaalta kriitikko leimataan rasistiksi. Kolumneissaan monet toimittajat kyllä taas julistavat omaa suvaitsevaisuuttaan, koska näin on jokaisessa lehdessä kuitenkin kirjoitettava.


Samoin maahanmuuttajaongelmista itselleen poliittisen käsikassaran tehneet poliitikot eivät edesauta järjen ääntä. On helppo kerätä ääniä sellaisilta alueilta, missä maahanmuuttajia on paljon, mutta jossa kantaväestö ei ole maahanmuuttajien kanssa missään tekemisissä. Usein näillä alueilla on riittävästi kaikenlaisia ongelmia. Todellisuudessa kantaväestö jätettiin yksin maahanmuuttajakysymyksen kanssa. Maahanmuuttajat vain tulivat 90-luvulla vailla mitään yleisötilaisuuksia tai muuta opastusta erilaisiin kulttuureihin. Päätökset tehtiin jossain kaukana. Kantasuomalainen jurrikka ei tutustu helposti edes toiseen kantasuomalaiseen, puhumattakaan maahanmuuttajasta. Eivätkä kaikki maahanmuuttajatkaan ole halunneet kantasuomalaisiin tutustua, vaan hakevat turvaa vain omasta yhteisöstään.

On tosi-asia ettei kaikkea tarvitse suvaita, ei vähiten rikoksia ja ylenkatsetta suomalaista ajatusmaailmaa ja yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Kantasuomalaisten on saatava noudattaa omia perinteitään, mutta ei maahanmuuttajiakaan voi vaatia sukupolvessa tai kahdessa muuttumaan tavallisen suomalaisen kaltaiseksi. Julkisuuteen tuodaan mielellään maahanmuuttajia, jotka ovat kuin tavalliset suomalaiset. Ikään kuin esimerkiksi, että näin se täytyy tapahtua. Minusta ihmisten yhteen muottiin laittaminen on piilorasismia joka koskee niin kantasuomalaisia kuin maahanmuuttajia.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Ehdotelmia Suomi-brändiksi


Näin televisiossa Jorma Ollilan haastattelun. Ollilan uusin valtaus on Suomi-brändiä suunnittelevan työryhmän vetäminen. Suurin osa tietänee tästä hankkeesta. Itse en tiennyt sen paremmin, kun että tällainen hanke on vireillä. Löysin googlaamalla Alex Stubbin blogikirjoituksen aiheesta viime vuoden puolelta. Ainakaan ministeristason mies ei pelkää laittaa itseään likoon ja jopa aktiivisesti päivittää sivujaan.

Niin sitä oppii, että kannattaisi aina ottaa asioista selvää. Kuten Ulkoministeriön tiedotteesta ilmenee, brändiä suunnitellaan paljon yritysmaailmaa silmällä pitäen. Kilpailukykyä, investointeja yms. Aika taitaa vain olla hanketta vastaan, kun talouslama tuli vastaan. Hommahan tosin on sama joka maassa.

Kovan tason nimiä näyttää asia pohtivassa työryhmässä olevan. Olihan sinne muutama kirjailija ja taiteilijakin ujutettu. Minusta tosin sellaisia, joilla ei luulisi taiteen viennistä olevan kokemusta. Eikö siellä pitäisi olla Ville Valo tai edes Duudsonit. Jopa yksi urheilija löytyi, Aki Riihilahti. Eikö mukaan olisi pitänyt ottaa vaikka Keke Rosberg. Mies joka raivasi yksin tien formulamaailman huipulle aikanaan. Nimilista ei minussa ainakaan herättänyt tuntemusta tunnetuista suomalaisista visionääreistä.

Jokainen markkinoinnista ymmärtävä tietysti ymmärtää, ettei suunnitelmissa voi olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Johonkin on keskityttävä. Niinpä odotan mielenkiinnolla, mitä työryhmä esittää vuoden 2010 loppuun mennessä, jolloin brändin pitäisi olla valmis. Keksittäisiin vain jotain oikeasti uutta. Ei sitä iänikuista unelmaa ja hehkutusta Suomesta korkean teknologian ja koulutuksen maana. Löydettäisiinpä sellaista, mikä oikeasti kiinnittäisi huomion Suomeen, että hei, tällaista ei olla muualta kuultu.

Tapahtumat Suomessa hieman sotivat vain kaikkea kiiltokuvaa vastaan. Jos maailmalla uutisoidaan kouluampumiset, ruokajonot ja alkoholiongelmat, ei kansallispukupuhtoisuudella pitkälle pötkitä. Metsäteollisuus tekee kuolemaa ja teknologiayritykset vähintäänkin yskähtelevät. Vanhat kliseet suopotkupallosta yms. kylähulluudesta jäävät valitettavasti maailmalla oikean hulluuden alle.

Meidän pitäisi oikeasti löytää se suomalaisuus, mikä on kadoksissa. Silloin tästä brändityöstä hyötyisi koko kansa ja loppujen lopuksi yrityksetkin. Yritykset tietysti työllistävät, mutta pohja kansan menestykselle tulee jonkin olennaisen ymmärtämisestä. Yritykset harvemmin ovat uskollisia maalle, vaan sijoittajille. Mutta kansa on parhaimmillaan uskollinen maalleen ja sen paras markkinamies.

Sen kun vain ymmärtäisimme mikä se kadotettu suomalaisuuden ydin on. Ei toivottavasti se loppumaton tolkutus synkästä suomalaisesta kansanluonteesta ja itsetuntovajeesta. Koko brändi-sana on kyllä minusta uusliberalismin aikakauden tuote, jonka aika toivottavasti loppui tähän tähän taloustaantumaan tai lamaan. Vähemmän rakkaalla lapsellakin on monta nimeä.

PS. Kuka saisi muuten hommattua saimaannorpat taas in-eläimiksi. Kannan määrä vähenee koko ajan, mutta verkkokalastusta ei lisääntymisalueilla saada kiellettyä. 80-luvulla norppia oli pelastamassa jopa Renny Harlin.

Ohessa tuore Esa-eno ja Eemil-vauva. Kuten huomaa, käärö kädessä hieman jännittää.


sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Piikitteleviä ihmisiä ja Barbie


Viime aikoina kokoomuspoliitikot ovat muistaneet olevansa gallupien huipulla ja vievänsä hallitusta kuin sikaa narussa. Siksipä heistä on tullut ylimielisiä, kuten valtaapitävien on tapana tehdä. Demarit ja vasemmistoliittolaiset ovat saaneet kuulla olevansa taantumuksellisia.


Suvi Linden puolestaan vertasi Lex Nokiaa työntekijän riisumiseen työpäivän jälkeen. No, epäilenpä, että harva työnantaja riisuttaa työntekijöitään paitsi ehkä stripparipaikassa. Maria Guzenina taas tölväisi kepulaisia mökkiinsä linnottautujiksi.

Riitaa, riitaa. Valitettavasti Suomessa eivät rivit edelleenkään tiivisty vaikeiden aikojen koittaessa. Suomen hienotunteinen poliittinen elämä kyllä tarvitsee tölväisyjä, että edes jotain tuntuisi tapahtuvan. Tölväisyt paljastavat asenteet ja ajatukset siinä missä huono huumorikin.

Hieman huonoa huumoria oli myös Ruusus-kirjasta annettu hovioikeuden tuomio. Varsinaisen tuomion antoi kansa. Käsittääkseni kirja ei ole tuottanut edes omiaan takaisin. En kyllä puhuisi sananvapauden rikkomuksesta. Mielestäni maailma ei paljoa menetä uuniperunoiden tai saunareissujen kuvauksilla. Eri asia tietenkin on, onko yhteiskunnalla oikeus päättää, mitä saa kirjoittaa ja mitä ei. En vain ymmärrä nolaamiskirjojen tarkoitusta.

Jos politiikka on sekin hedonistien hommaa, on sitä barbie-nukkekin, joka täyttää 50 vuotta. Tällä kertaa en myönnä leikkineeni Barbie-nukeilla. En leikkinyt edes He-maneilla aikanaan. Paljon hauskempia olivat ne Apu-lehdissä olleet paperinuket, siitä tiesivät julkkiksetkin olevansa julkkiksia, kun pääsivät paperinukeiksi.

Jossain lehdessä oli juttu barbieiden historiasta. Sen vartalo on kuulemma todella epäsymmetrinen. Mutta eiköhän se Barbiekin syntynyt silloin, kun hedonismin aikakausi koitti sotien jälkeen. Ja tuotteistamisen.


Sen pitäisi olla parimetrinen, kun siitä on puolet jalkoja. Se on kuulemma myös laihtunut kovasti, mutta sen rinnat ovat kasvaneet. Barbie kai kuvastaa sitä ihannetta, miltä naisen pitäisi milloinkin näyttää. Jostain muistan nähneeni ja lukeneeni, että poikien nuketkin ovat saaneet runsaasti lisää lihaksia, joten kyllä sitä poikiakin muokataan muottiin. Barbie heilasteli Kenin kanssa vuosikymmeniä, mutta on nyttemmin palannut sinkuksi. Sekin kai heijastelee jotain. Tosin Barbie ei ollut naimisissa syntyessään 50-luvulla, joten kai susiparina elokin paheksuttavaa oli.

Haluaisin tietää muuten kuka Barbie-nukkeja suunnittelee? Onkohan se jokin hullu tiedemies, joka yrittää suunnitella täydellistä naistaan? En kyllä ymmärrä, miksi Barbieista on tehty naisten alistamisen vertauskuva. Sehän on loppujen lopuksi vain nukke. Ennakkokäsitykset täydellisestä naisesta syntyvät ihmisten omassa päässä. Jota tosin autetaan mainonnalla ja kauniiden ja hoikkien naisten helpommalla pääsyllä julkisuuteen.

Eläviä barbieita kyllä kaduilla liikkuu. Viimeisen päälle trendikkäitä ja laitettuja naisia katsellessa tulee mieleen ja tuon vaatetti Hennes ja Mauritz ja tuon joku muu liike. Tuo käyttää Doven uusinta ihovoidetta. Ja kampaus on samanlainen. Joskus kasvotkin. Mitä sitten tapahtuu kun juhlat ovat ohitse ja sisältä pitäisi löytyä vastaus elämään?

torstai 12. helmikuuta 2009

Telkusta tulee oikeaa nuoruutta


Huomasin tänään tv-maailmasta kun sitä tapani mukaan aamulla selailin. (Kyllä, televisio-ohjelmien kartoittaminen heti aamusta on tärkeitä aamurutiinejani.) Niin, huomasin, että Beverly Hills 90210 -sarjasta alkaa uusintaversio. Se ei yllätä, koska jostain syystä uusia ideoita tuntuu olevan vaikea keksiä, vaikka lähes joka toinen haluaa näyttelijäksi tai kirjailijaksi. Alunperinhän ko. sarja oli Suomessa suomennettu järkyllä tavalla L.A.Beatiksi jälkibresneviläiseen tyyliin. Sarja pyöri koko 90-luvun ja moni ikäiseni varttui sen parissa aikuiseksi.


Myönnän heti suoraan seuranneeni sarjaa aktiivisesti. Vasta viimeisinä vuosina sen taso romahti niin, ettei sitä iljennyt enää katsella. Siitä tuli utopistinen saippua. Tv-maailmassa sarjaa kehuttiin ensimmäiseksi teineille suunnatuksi sarjaksi. Tiedä siitä, mutta tv-tarjonta ei 90-luvun alkuvuosina todellakaan teinejä huikaissut. Uuteen versioon on saatu houkuteltua jopa pari vanhaa Beverly Hillsin tähteäkin. Shannen Doherty ja sitten se Kelly. En muista oikeaa nimeä. Kaikkien näyttelijöiden ura tosin ei ole sarjan jälkeen kulkenut mihinkään, joten eipä ole varaa valita.


Sen verran lapsellinen ja yksinäinen olin 90-luvun alussa, että luulin, että tällaista se normaalien nuorten elämä täytyy olla kuin mitä Beverly Hillsissä oli. Omani oli kaukana siitä, ei ollut hienoja vaatteita eikä edes montaa ystävää. Sehän ei nyt tietenkään pitänyt paikkaansa tuo tuolloinen mietelmäni. Suomessa ehkä kultahammasrannikon nuorilla on samanlaista elämää.


Mutta kyllä sarja käsitteli alkuvaiheessaan ihan kunnolla nuoria koskettavia asioita. Oli ryyppäämistä, sekstailun aloittamista ja muuta ikään kuuluvaa touhua. Tietenkin opettavaisessa mielessä, eikä asioilla mässäilen kuten tänä päivänä.


Olipa sarjassa Donna jopa neitsyt omasta tahdostaan. Tosin taisi se sitten retkahtaa ennen avioliittoa. Brandon oli tuleva kauppakamarilainen ja Dylan se vaarallinen poika tyttöjä hurmaamaan. Lisäksi oli nörtti David, joka tietenkin pääsi nörttiydestä eroon ja hikari Andrea. Lisäksi löytyi easygoing Steve ja vastaava naispuolinen versio Kelly. Tämä pakka eri roolihahmoilla on jokaisessa nuorten sarjassa. En tosin nuorten sarjoja hirveästi ole enää katsellut. Mutta Beverly Hillsiä katseli aikanaan aikuisetkin.

Nuorten sarjoissa on se koominen yksityiskohta, että niiden näyttelijät ovat harvoin aidonikäisiä. Beverly Hillsissä yksityiskohta kävi jo loppuvaiheessa koomiseksi, kun näyttelijät alkoivat lähestyä neljääkymppiä. Miksi eivät tehneet sarjasta päivitettyä versiota, jossa ne olisivat nyt yli neljäkymppisiä ihmisiä avioeroineen ja tyhjine elämineen. Siitä olisi voinut saada klassista tv-viihdettä.

PS. Nuorista puheenollen. Huomasin netistä uutisen, joka kertoi jonkun ruotsalaisen lukiolaistytön elättävän itsensä blogillaan. Ja se kirjoittaa vain omasta elämästään. Itselläni ei taitaisi onnistua itseni elättäminen blogilla, mutta onneksi on jokunen uskollinen lukija, joista heistäkin olen enemmän kuin kiitollinen.

Minulle aiemmin tuntematon kirjailija Timo Hännikäinen ponnahti kerralla kansan tietoisuuteen pamfletillaan seksuaalisesti syrjäytyneistä. Hyvä homma, mutta nuorten naisten velvollisuus palvella ilotaloissa kuulostaa todella luokattomalta ja typerältä. Kirjailija sanoi olleensa ilman neljä vuotta, mutta tuliko mieleen, että kaikki eivät saa koskaan seksiä, vaikka sitä haluaisivatkin. Lisäksi on myös seksinpuutteessa eläviä naisia.


Ihmissuhdemaailma on kyllä yhtä kovaa kilpailua kuten muukin elämä ja nuoret naiset ovat itsestään ja tarjonnasta tietoisia. Haluaisin vaan kyllä uskoa, että kyllä epävarmoille miehillekin kumppani löytyy. Mutta jos ei puhu, niin ei kukaan voi kyllä kiinnostua. Sitäpaitsi on myös naisia, jotka eivät jostain syystä kelpaa miehille. Useimmiten ulkonäöstä johtuen siinä missä hintelät ja lyhyet miehet eivät kiinnosta naisia. Tosin itse en ole mikään adonis, mutta en aivan osattomaksi ole jäänyt. Jos nyt ei ovella tunkuakaan ole ollut.

Noita pamfletteja tulee nykyisin joka oksalta. Mistähän itse keksisi julistuksen?

Lauantaina mennään ainakin ystävänpäiväillalliselle perinteikkääseen helsinkiläiseen ravintolaan. Minusta taitaa kohta tulla ravintolasnobi. No, ei nyt sentään...

tiistai 10. helmikuuta 2009

Itseironiaa


Toimittaja Hinni Aarninsalo kirjoitti Ylen blogissaan suomalaisesta itseironiasta. Tai oikeastaan sen puutteesta. Ironiahan on vaikea laji, itseironia varsinkin, ja ainakin silloin jos sitä ei ymmärretä. Itseironia ymmärretään helposti itsensä vähättelyksi ja huonoksi itsetunnoksi, mikä on aivan toinen asia.

Suomalainen ihminen viljelee tarvittaessa itsestään huumoria, mutta annas olla kun joku muu sen tekee. Harva meistä nauraa itselleen mukana. Silloin se on kyllä ymmärrettävääkin, jos on jossain vaiheessa joutunut kiusatuksi ja pilkatuksi. Itseironiassa tarvitaan paljon hyvää itsetuntoa. Siksi itseironiaa ei Suomessa tavata.

Edes suomalaiset koomikot tekevät harvemmin huumoria itsestään. Useimmiten kohteena on jokin ilmiö tai henkilö. Amerikkalaiset koomikot ovat toista maata. Esim. Conan O´Brienin huumori perustuu hyvin pitkälle pilkan tekemiseen itsestään.

Suomessa harva uskaltaa kertoa epäonnisista ihmissuhteistaan tai epäonnistumisistaan huumorin kautta. Tai ihmiset ymmärtävät sellaisen huumorin yksinkertaisesti väärin. Eli ihan niin kuin suomalainen olisi velvoitettu puhumaan itsestään vain totta ja mahdollisimman edullisessa sävyssä, ettei ajautuisi reppanan asemaan.

Jokainen ihminen on enemmän tai vähemmän koominen hahmo. Ja ennen kaikkea ne ihmiset, jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Joko kuvitellun tai maallisen asemansa tähden. Minusta vakavissa asioissakin voi olla ripaus huumoria, tietenkin tarkoin harkittuna. Mutta itseironiaan on aina mahdollisuus. Ihmiset eivät sitä vain uskalla käyttää, koska Suomessa oma itse on vakava asia.


Suomessa ei hirveämmin satiiria viljellä. Poliittisesta satiirista loukkaannutaan, jos ei kohde itse, niin hänen hovinsa, sillä herraa ei saa pilkata. Pitkä taistelu aurinkoon ei riitä huumorintajuun asti poliitikoilla.  Tarkoituksellinen pilkka, esim. ruumillisesta vajaavuudesta ei ole hauskaa, mutta ihmisten luonteenpirteet ja eleet kyllä.

Sinänsä satiirissa on kyse silkasta pilkan tarpeestakin. Ihmisjoukolla on tapana hakea porukasta yksi naurun kohde. Joko kohteen omasta halusta tai tahtomatta. Poliitikoille ja julkkiksille nauru on eräänlaisen suuremman yhteisön pilkkaa. Valtaa pitäviä pilkataan, koska laumanjohtajan valtaa on vaikea muuten viedä. Viedään sitten kunnioitettavuus.

En kyllä tiedä, kuinka paljon sitä itsekään tekee itsestään ironiaa. Itse teen ironiaa itsestäni kyllä, mutta jossain vaiheessa, jos se toisten mielestä on liian hauskaa, sitä herkästi loukkaantuu. Se tosin voi johtua vain huonosta itsetunnosta. Koskaan en ole pelännyt asettaa itseäni alttiiksi, mitä on joskus rehellisyyden nimissä katunutkin. En vain voi muuta.

Silti olen sitä mieltä, että nauru itselleen vähentäisi monia ongelmia. Koska kun ei tuntisi häpeää, elämässä ei ole mitään pelättävää, eikä kasvojen menettämistä. Sitä Suomessa pelätään. Ja siksi täällä ei naureta itselleen.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Vain sanottuja sanoja


Tällä viikolla on ollut sellainen olo, ettei ole ollut oikein kirjoitettavaa. Siksi en ole tännekään kirjoitellut. On tullut se vanha tuttu tunne, että kaikki on jo kirjoitettu. Samalta on tuntunut kaikkea muutakin lukiessa.


Päällimmäisenä mieleen jäi tämä lumihankeen kuollut tyttö. Tuntuu, ettei kouluista tule mitään muita kuin huonoja uutisia. Ihmetyttää, että jos 14-vuotiaalla tytöllä tiedetään olevan 80-volttinen votkapullo, eikä kukaan puutu. Tuollainen pullo tainnuttaisi raavaammankin miehen.

Nuoret eivät osaa ajatella hetkeä pidemmälle, kun ei siihen aikuinenkaan pysty. Siksi kai vastaavanlaisia tapauksia aina tapahtuu. Vähän kyllä ihmetyttää, miksi lainsäätäjien mielestä tupakointi elokuvassa on akuutimman kriisin aihe, kun se, että nuoret tänä päivänä juovat väkeviä viinoja kuin merimiehet konsanaan.

Kuinkahan paljon nuoretkin juovat sen takia, että pelkäävät. Elämää, epäoikeudenmukaisuuksia tai haluavat tulla hyväksytyksi sen takia, että juovat. Pelko on yksi elämän rajoittavammista asioista. Omaa elämääni ovat ainakin rajoittaneet liian monet pelot. Ja rajoittavat vielä tänä päivänäkin. Puhumattakaan nuoresta, jota kiusataan ja joka ei jaksa uskoa kasvavansa rumasta ankanpoikasesta prinssiksi tai prinsessaksi.

Jotenkin on viime päivinä myös masentanut irtisanomis- ja yt-uutiset, kun ne alkavat koskettaa jo omaa lähipiiriäkin. Johtajuus on niin pahasti hukassa. Etsitäänkö irtisanomisille mitään todellista vaihtoehtoa ja irtisanotaan varmuuden vuoksi. Omia palkkojaan eniten irtisanovien yritysten johtajat eivät ole valmiita laskemaan. Työntekijät olivat monesti sen tehneet, että tehdas säilyisi. Työntekijät itsekin ovat kuin lamaantuneet. En ole aistinut mitään yhteishenkeä. Käydään vain kuuntelmassa ikävät uutiset ja jatketaan alistuneesti työntekoa.

Nokian valtiovallan kiristäminenkin todistaa, kuka tätä maailmaa todellisuudessa pyörittää. Ihmettelen, kuka olisi niin tyhmä, että lähettelisi työpaikan sähköpostilla salaisuuksia eteenpäin. Ilmeisesti sellaisiakin sitten on. Kukaan ei kiistä Nokian merkitystä Suomelle, mutta yritys sekin on, missä muutkin. On kyllä ihme, että korkeamman tason poliitikot kokevat olevansa enemmän vastuussa yritysmaailmalle kuin äänestäjilleen.

Loka-Laitinen muuten kirjoitti hyvin tämän viikonlopun Iltalehdessä. Suomessa aktivismi on luisunut opintopiireiksi, ja varsinaista kapinahenkeä Suomessa ei ole ollut kuin sisällissodan aikoihin, joka sekin olisi ollut vältettävissä, jos muutoksiin olisi herätty riittävän ajoissa.

Järjestelmä unohtaa.

PS. Yritin eilen katsoa eilen telkkarista sitä kohuttua Smedsin versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Jaksoin noin kymmenen minuuttia. Jotkin asiat kannattaisi jättää ennalleen.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Kerro päivästäsi


2.2. etsittiin suomalaisten tarinoita arjesta tuosta päivästä kansanrunousarkistoon tallennettavaksi. Itsekin meinasin jopa innostua aiheesta, mutta jotenkin tuntuu, että arkipäiväni ei ole riittävän juhlallista ja merkittävää jälkipolville tallennettavaksi. Lisäksi se on niin rutiininomaista, että on vaikea keksiä siitä jotain niin luovaa, että saisin sen kirjatuksi. Päivän aikana toki vilkahtaa erinomaisiakin ajatuksia päässä, mutta jos niitä ei kirjoita heti ylös ne katoavat.


Päiväkirjoja olen kirjoittanut huonosti. Tämä bloginikin taitaa olla kaukana päiväkirjasta, kun yleensä kirjoitan kaikesta muusta kuin mitä tänään sattui. Joskus lapsena kirjoittelin päiväkirjaa, mutta se oli nyt sellaista, että heräsin aamulla, söin ranskista ja lähdin kouluun. Edes silloin en pystynyt olemaan päiväkirjalle rehellinen, että olisin oikeasti kirjannut siihen jotain tuntojani. Ajattelin, että täytyy tässä jotain muuta olla, jos tätä jälkipolvet lukevat.


Hienoa olisi nyt kirjoittaa jonkinlaista tunne- ja ajatuspäiväkirjaa, vähän niin kuin Pentti Saarikoski teki aikanaan, mutta tietotekniikan aikana on liian vaikeaa jäsentään ajatuksiaan. Paperilla se onnistuu.


Enemmän kuin harvoin tulee sellainen olo, että mitä helvettiä sitä muistaa jostain tietystä päivästä edes viikon päästä. Harva päivä on kovin ikimuistoinen. Ellei sitten satu jotain odottamatonta. Onhan päivässä tietysti tehty vallankumouksia tai vammauduttu loppuiäksi, mutta useimmiten kuljetaan samoilla rutiineilla eteenpäin. Kuitenkin ihme kyllä jokin vuosikymmenten takainen yksi lause on voinut jäädä mieleen. Vaikka sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Mitenköhän muisti valitsee muistamisensa kohteet?


Olen muutenkin ihminen, joka kestää huonosti arkipäivää. Sellainen turruttava ei missään tunteessa oleva elo on kuluttavaa. Silloin kuin liikkui busseilla oli siellä jopa samat matkustajat aamusta toiseen. Ei, ei, ei. Tarvitsisin joka päivälle jotain sykähdyttävää, josta voisi kirjoittaa ja muistella. Toisaalta taas ei jaksaisi mitään sykähdyttävää ja välttelen jopa sellaisia hetkiä. Ristiriitaista niinkuin aina.


Mieleni askartelee minulle liian isojen asioiden parissa ja arkipäivän pienet asiat häiritsevät tuota ajatustyötä. Sellainen ihminen on kai luontaisesti onneton. Jo pienenä poikana määrittelin mielessäni kohtalon ja kun se ei ole toteutunut vie se ilon arjestakin.


Elämä vaan koostuu päivistä. Miten typerä muuten on se hokema, että elä kuin jokainen päivä olisi viimeisesi. Mitä siitäkin nyt tulisi. Takuu varmasti on kohta se viimeinen päivä, jos elää kuin viimeistä päivää. Ja kuinka monelle asialle viitsii antaa itsestään niin paljon, että elää kuin viimeistä päivää. Silloin täytyisi olla jokin suurempi tehtävä.

Ihmiset myös luulevat, että joskus tulee päivä, joka muuttaa kuin ihmeiskusta kaiken. Sellaista päivää ei tule. Jokainen päivä on tavallaan pieni taistelu, josta jokin saattaa johtaa siihen, että kaikki muuttuu. Se onkin entistä katkerampi, kun koskaan ei voi olla varma, johtaako mikään mihinkään.

PS. Sain eilen luetuksi Bengt Jangfeldtin kirjan Vladimir Majakovskista, neuvostoliittolaisesta runoilijasta, joka kuoli oman käden kautta 30-luvulla. Hyvin kirjoitettu kirja, mutta erityisesti kannattaa perehtyä Majakovskin runoihin. Omakustannehankkeeni junnaa vielä paikallaan, mikä muistui sekin pistona sydämessä kun luin kirjaa.

Gadgetissa oli virhe