torstai 31. joulukuuta 2009

Älä katoa, Pentti Saarikoski


Runoilija Pentti Saarikoski oli 60- ja 70-lukujen megajulkkis, mutta lienee tunnetuin tänä päivänä meille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Sääli. Luin joulunpyhinä Sevenin julkaiseman Pentti Saarikoski - Runot -teoksen, johon Mikko Aarne oli toimittanut kaikki Saarikosken julkaisemat runokokoelmat.



Parhaimmillaan Saarikoski oli suorastaan nerokas runoilija. Runojen lisäksi hän teki paljon suomennoksia ja muutaman päiväkirjamaisen teoksen, joista Aika Prahassa on ehdottomasti parhain.


Saarikoskesta kirjoitettiin paljon hänen eläessään. Juoppo ja yhdessä vaiheessa vielä jyrkän vasemmistolainen Saarikoski ei olisi voinut olla saamatta huomiota varsinkin kun piti huomiosta, vaikka oli niin ujo, että veti puhelimen töpselin seinästä kotioloissa. Pekka Tarkka tuntuu kirjoittaneen Saarikosken kaikki mielenliikkeetkin Saarikoski -kirjoihinsa. Parhain Saarikoskesta kertova kirja on kuitenkin hänen ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen Kipikonna ja Olkimarsalkka.


Saarikoski eli boheemisti ja juominen on keskeisessä osassa myös hänen tuotannossaan. Saarikoskelle juominen taisi tosin olla enemmän pakokeino kuin mielenkohottaja. Saarikosken runoissa näkyy kauttaaltaan myös hänen kiinnostuksensa antiikin legendoihin. Mieshän taisi esimerkiksi muinaiskreikkaa, eikä muidenkaan kielen oppiminen hänelle koskaan vaikeaa ollut.


Luulisi, että Saarikosken runot olisivat korkeampaa taidetta, joista tavallinen ihminen ei voi mitään ymmärtää. Näin ei ole. Saarikoski ammentaa paljon arki-elämästä ja ajattelee siinä sivussa. Eräässä runossa hän sanoikin ammattinsa olevan ajattelija. Näihin arkisiin tapahtumiin hän onnistuu liittämään mitä hienoimpia oivalluksia elämästä: yksinäisyydestä, alakulosta ja yhteiskunnasta.


Vahvinta aikaa Saarikoskelle minusta oli runojen perusteella aika 60-luvun puolivälistä 70-luvun alkuun, jonka jälkeen tapahtui notkahdus, ilmeisesti samaa tahtia alkoholin kulutuksen kanssa. Mainitsemisen arvoinen runokokoelma 60-luvun alusta on tosin Mitä tapahtuu todella? vuodelta 1962. Hänen viimeinen kokoelmansa Hämärän tanssit vuodelta 1983 palautti viimeistään hänen kunniansa takaisin.


Saarikosken tuotantoon tutustuin ensi kertaa teini-iässä, ja miehellä on ollut minuun kirjoittajana suuri vaikutus. Ja kun nyt palasin uudelleen Saarikosken runojen pariin vakuutuin edelleen miehen kyvyistä. Itselleni on tullut vuosia puolet lisää sitten teinivuosien, ja runot avautuivat entistä paremmin kun on enemmän elämänkokemusta.






Muksut -yhtye teki laulun Pentti Saarikosken runosta Liisankadulla.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Pellit auki pojat eli ääntä lisää



Uudella vuodella on vuosi vuodelta enemmän yhteistä kesän -44 kanssa, jolloin Karjalan kannas oli täynnä lyijyä suurhyökkäyksen aikana. Kilpavarustelu on jo hämmästyttävää. Muuten rauhallisen oloiset lapsiperheet hakevat kassikaupalla marketeista ilotulitusraketteja, joiden nimetkin ovat jo sotaisia. Jopa perheen äidit ovat valjastettuja pienen kansan sotaisiin harrastuksiin. Ja jos perheestä ei isää löydy, niin onhan se äidinkin lasten vaatimuksesta ryhdyttävä taivaalle ammuskelemaan.

Mutta kai se menee niin, kun kansa on muuten hiljaista, niin edes vuoden täytyy vaihtua korviahuumaavassa metelissä, jossa vähemmän intomieliset ja armeijan käymättömätkin joutuvat tutustumaan maastoutumisen jaloon taitoon. Missä vaiheessa katosi uuden vuoden perimmäinen tarkoitus takavuosilta eli humaltuminen ja keskenään nahistelu keskustoissa ja asemilla. Nyt humaltumiseen on liitetty massiivinen arsenaali raketteja ja pommeja, joka tekee siitä kaupungissa sotaharjoituksen. Sairaaloiden päivystykset täyttyvät haavoittuneista sormensa menettäneistä, niin että sotilaslääketieteellä riittää töitä arkielämässäkin.

Isit eivät jaksa enää puolilta öin aina lähteä pakkaseen ampumaan raketteja kaljankittaukseltaan, joten asialle pistetään lapsetkin. Nuo pikkuenkelit tosin aloittavat naapuruston terrorisoimisen jo joulua ennen. Mihin ovat kadonneet papaatit, jotka vienosti piuhahtaen paukahtelivat. ÄÄNEKKÄÄMPÄÄ on parempaa, sillä paukahdukset herättävät jo epäilyksen ampumavälikohtauksesta.

Loppujen lopuksi paukutteluintoon vaikuttaa kai enemmän suru menetetystä vuodesta kuin ilo uudesta. Ei iloitessa tee mieli paukutella, vaikka en tietenkään ihmisten ajatuksiin pääse sisälle. Jotai raketti-innostuksesta kertoo, että ne ammutaan taivaalle. Josko se luoja tänä vuonna antaisi minun onnistua, kun yritän sitä taivaalta tavoitella. 

Elämme äänekkäässä yhteiskunnassa. Kaiken pitäisi olla äänekkäitä. Ihmisten täytyy olla reippaita ja äänekkäitä, äänekkäästi täytyy ajaa eri kulkuneuvoilla ja eritoten kuunnella musiikkia ja äänekkäästi täytyy tehdä kaikki. Olemmeko äänekkäitä, että muut tietäisivät, että olemme elossa. Voisihan siinä käydä niin, ettei hiljaista hiirulaista kukaan huomaa. Jalkoihinhan siinä jäisi hittosoikoon.

Kaikki kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät halua sitä, koska eivät ole silloin olemassa. Onneksi hiljaisuus koittaa hetkeksi pitkän uuden vuoden yön jälkeen kuohuviinien tyhjennyttyä ja kaupungin levätessä ruudintäyttämissä lumiläikissä. En tiedä, alkaako uusi, mutta vanhalla on sentään uusi mahdollisuus.

PS. Katsoiko muuten kukaan dokkaria telkusta Turkan Seitsemän Veljestä -sarjan teosta. En ole Turkan metodeista aivan samaa mieltä, mutta veljeksistä lähestulkoon jokainen on näyttelijöiden A-sarjaa. Joten jotain hän teki oikein. Suomi ei tainnut olla vain valmis 80-luvulla rajumpaan käsitykseen kansallisista klassikoista. Mutta tulisipa sarja uusintana. Mitenköhän se toimisi nyt?


Ai niin. Minusta on tullut eno. Tuntuu, että vauvoja putkahtelee nykyisin jokapuolelta.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Hyvästit 00-luku


Heitämme hyvästit pian 00-luvulle. Vuosikymmen on ollut hieman hankala, kun sille on ollut vaikea keksiä lempinimeä 80- tai 90-lukujen tapaan. Mitä tästä vuosikymmenestä jää jälkipolville, jää nähtäväksi. 90-luvun lopulla oli sellainen juhlallinen tunnelma, että uusi vuosituhat alkaa, mutta arkiseksi vuosikymmen pian muuttui. Eivät seonneet tietokoneet kuten ennustettiin.


Vuosikymmentä ovat värittäneet terrorismi ja luonnonkatastrofit. Näiden suhteen vuosikymmen ei sinänsä ollut poikkeuksellinen, vaikka WTC:n kaltaista terrori-iskua ei oltu aiemmin nähty. Eikä tsunamin veroista luonnonkatastrofia. Luonto tällä vuosikymmenellä oli pinnalla, ilmastonmuutos otettiin vihdoin vakavasti. Eräällä tavalla tätä vuosikymmentä saattaa pitää ekologisuuden vuosikymmenenä. Vaikka muutos onkin hidas.



Yhteiskunnassa usko politiikkaan horjui entistä enemmän. Vaalirahaskandaaleja riitti Suomen lisäksi muuallakin. Talouselämä tuntui tällä vuosikymmenellä saaneen kaiken haluamansa, mutta sekään ei riittänyt. Vaikuttamismahdollisuuksia internetin myötä riitti blogit ja muu sosiaalinen media rynnivät kuvioihin, mutta ihmiset menettivät viimeisenkin uskonsa politiikan muuttavaan voimaan.


Vanhoissa tieteiselokuvissa 2000-luvun alun ihmiset ajelevat taivasautoilla ja syövät elääkseen pillereitä. Aivan sellaista tieteellistä "läpimurtoa" ei tapahtunut. Mitään vallankumouksellista vempainta ei keksitty, mutta kännykät ja internet jatkoi kehittymistään. Ja jopa avaruusturismi osoittaa haparoivia ensiaskeleitaan.


Tämä vuosikymmen jää muistiin myös yltiökapitalismin huipentumana ja globalisaation temmellyskenttänä. Ne työpaikat, mitkä eivät 90-luvulla uuteen maailmaan siirtyneet vanhoista länsimaista, siirtyivät kyllä tämän vuosikymmenen aikana. 80-lukukin jäi 00-luvulle jälkeen kovien arvojen ihannoinnissa, vaikka samaan aikaan ihmiset henkistyä halusivatkin.


Taiteissa elokuvat muuttuivat yhä teknisimmiksi digitaalisiksi kuvatuksiksi, vaikka vuosikymmenen aikana tehtiin paljon loistaviakin elokuvia. Kovasti vanhoja elokuvia kierrätettiin "uusiksi" versioiksi. Televisiossa vuosikymmen oli ehdottomasti realityn vuosikymmen. Ja ainakin Suomessa kanavien määrä lisääntyi hurjasti. Laadusta voi olla montaa mieltä.



Urheilukin jatkoi kaupallistumistaan ja urheilijat muuttuivat vieläkin enemmän markkinamiehiksi. Suuria urheilutapahtumia ja -lajeja siirtyi maksu-tv:n puolelle.


Itselläni 00-luku oli ensimmäinen aikuisvuosikymmen. Minulla oli suuria toiveita, jotka vain osin toteutuivat turhastakin yrittämisestä huolimatta. Maailmankuvani ehkä entisestä enemmän kyynistyi 90-luvusta, mutta toisaalta tällä vuosikymmenellä elämäni alkoi hyvässä ja pahassa. Tajusin tällä vuosikymmenellä elämän realiteetit ja oman rajallisuuteni.


90-luku oli minulle etsimisen vuosikymmen, 00-luku taas epäilyksen, pettymysten ja raaistavankin elämisen vuosikymmen. Vuosikymmenen loppuun mennessä olen kirinyt paljon ja saanut paljon aikaiseksi, joten perusvire jää plussan puolelle.



Mitähän 10-luku tuo tullessaan?


sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Vuosipäiviä



Kuva: Wikimedia Commons


Näin loppuvuonna olemme viettäneet kahden eri tapahtuman vuosipäivää. Romanian vallankumouksesta on tullut tapahtuneeksi 20 vuotta ja tsunamistakin viisi vuotta. Vuosipäivät ovat lehtien vakiokauraa vuoden hiljaisina päivinä, joten miksipä ei minunkin.


Itä-Eurooppa loi nahkansa 80-luvun viimeisinä vuosina pääosin rauhallisesti. Jopa Itä-Saksakin sujahti uuteen kurjuuteensa yhtenäisen Saksan kehitysalueena juohevasti. Romaniassa näin ei käynyt. Sinänsä tilanteessa ei yllättävää ollut. Romaniassa oli vahvin johtajan henkilökultti. Sellaiset valtiot harvemmin vaihtavat rauhanomaisesti johtajaa, ellei tämä satu kuolemaan yllättäen ja luonnollisesti.


Nicolae Ceaucescu (toivottavasti meni oikein) ei kuollut luonnollisesti. Miestä vastaan pidetty muutaman tunnin pikaoikeudenkäynti oli irvokkuudessaan vertaansa hakeva. Vaikka Ceucescu Elena vaimoineen oli kaikkea muuta kuin armelias oman vallankäytön uhreilleen, näytti tilanne lähinnä kahden vanhan ja hauraan ihmisen mauttomalta tappamiselta.


Jo kahdenkymmenen vuoden historiallisella perspektiivillä olemme saaneet tietää, että Romanian "vallankumous" oli lähinnä vallankaappaus. Johtaja Ceaucesculle oli syötetty tietoa, että kansa rakastaisi häntä, vaikka tilanne oli aivan toisenlainen. Hänen hämmästyksensä buuavien kansalaisten edessä oli aito mielipuolisten abortin esto -hankkeiden ja rakennuskampanjoiden jälkeen.


Ja Euroopassa ammuttiin pitkästä aikaa laukauksia valtaa vaihdettaessa, joita saimme jouluviihteeksemme silloin aikoinaan seurata.


Kaikesta huolimatta Romania on kivunnut demokratian tielle, vaikkakin yskähdellen. EU-jäsenyys on plakkarissa, mutta Romanian mustalaisten kohtelu ei puhdista maan kilpeä vielä aikoihin. Ainakaan niin kauan kuin Romanian mustalaiset herättävät ärtymystä kerjäämällä parempiosaisissa EU-maissa.


Tsunami kosketti suomalaisia Romanian tapahtumia enemmän. Tietysti jo siksi, että uhrien joukossa oli miltei 200 suomalaistakin. JIMtv näytti vuosipäivän kunniaksi eilen oikein kotivideokuvaa tsunamien uhrien taltioimana. Sinänsä tuolla ohjelmalla ei mitään lisäarvoa ollut, kunhan mässäiltiin ihmisten tuskalla. Mutta vavahduttavia kuvat olivat palmupuissa roikkuvista ihmisistä, jonka tsunami riuhtoi mukaansa.


Mutta mitä tsunamista on opittu? Rannat lienee rakennettu jälleen täyteen Thaimaassa. Turistit ovat palanneet. Ja paikallisetkin, heillähän vaihtoehtoa ei olekaan. Turismista on elettävä, mikäli meinaa leivänsyrjässä pysyä. Valtiovaltakin on tsunamista oppinut. Kun aiemmin onnettomuuksia hissuteltiin, niin nyt kriisipsykologiarmeija valtaa uhrit aiemmin kuin lääketieteellinen apu.


PS. Matti Vanhanen päätti sitten vihdoin lähteä. Ehkä hän haluaakin poistua näyttämöltä kunnialla, eikä sen seuraavan kohun kaatamana. Joulun alla myös se onnistui kohtuullisessa hiljaisuudessa. En oikein usko, että hän voisi kauan jatkaa pääministerinä sen jälkeen kun on luopunut puolueen puheenjohtajuudesta.


Kazakstanista leivottiin ETYJin puheenjohtajamaa. Kiehtovaa, sillä maa ei sijaitse Euroopassa ja demokratiakin maassa on vähintään kyseenalainen. Toisaalta jos maat eristetään, niiden ihmisoikeustilanne yleensä pahenee.


PS. PS. Tutkimuksen mukaan ihmiset syntyvät kuin syntyvätkin myötätuntoisina. Vauvat kuulemma jakelevat lelujaan toisille vauvoille holtittomasti. Ihmiset  vain muuttuvat vanhemmiten katkeriksi ja epäluuloisiksi toisten ihmisten vaikuttimien suhteen. Ei kai?


Hulluus on todellakin vain sana. Satuin seuraamaan ennen joulua 4D-dokumenttia naisista, jotka leikkauttavat vaginoitansa kauniimmaksi. En tiennytkään, että vaginoillakin on kauneusnormit, sen verran viaton olen. Entistä irvokkaammaksi tämä tekee sen, että toisella puolella maailmaa tyttöjä ympärileikataan vieden heiltä mahdollisuus kokonaan seksuaaliseen nautintoon ja aiheuttaen kärsimyksiä koko loppuiäksi.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Joulukirkossa



Tänä jouluna kävin ensimmäistä kertaa elämässäni joulukirkossa. Olen ajatellut, että se on sellaista keskiluokkaista tapauskovaisuutta, johon en halua osallistua. Sitähän se onkin, sillä Jumalan sanaan ei taida oikeasti kirkossa kovinkaan moni uskoa, jos aina edes pappikaan. Silti kirkossa vaipui johonkin rauhaan ja hiljaisuuteen, minkälaista en ole muualla kokenut.


Kirkkoonkin on nykyaika ujuttautunut, sillä jouluevankeliumia pappi luki sellaisilla puhelinkeskusmikrofonilla. Eikä saarnakaan kovin sykähdyttävä ollut, sellaista rutiininomaista ulkoa lukemista. Kun pappi puhui evankelisluterilaisen kirkon syntyneen liian mallistuneen katolisen kirkon vastavoimaksi, mieleeni tuli, ettei uusi uskonpuhdistuskaan haittaa tekisi evankelisluterilaiselle kirkolle ja ennen kaikkea ihmisille.



Tapauskovaisuus on maan tapa, mutta se ei sovi minulle. Joko uskon kokonaan tai en lainkaan. Sama koskee perinteitä. On hämmentävää, että ihmiset haluavat kerran vuodessa käydä kirkossa jouluna ja antaa ropojaan onnettomille ja köyhille. Vuoden muina päivinä noita samoja onnettomia syytetään sitten yhteiskunnan varoilla elämisestä ja kirkon ovea ei avata kuin häissä ja hautajaisissa.


Olisin kaivannut saarnassa jotain suurempaa puuttumista suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen edes jouluaattona, mutta ehkä on turvallisempaa turvautua historiaan ja Betlehemiin. Varsinkin kun pappi otti puheeksi alkuaikojen kristillisyyden aitouden. Tuota aitoutta ei taida enää olla, mutta se lienee mahdotonta, kun kirkko on järjestäytyneen yhteiskunnan tukipilareita.


Jouluna on tarkoitus muistaa vähäosaisia. Kun vein rahaa sinne kolehtilaatikkoon, niin eräs rouva jyräsi kallis turkki päällään ylitseni, aivan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Joko hänellä oli kiire antaa köyhille almuja tai päästä kirkosta mahdollisimman nopeasti ulos. Olihan sentään jouluaatto.


Samanlainen rynnäkkö seurakuntalaisilla oli heti joulukirkon jälkeen viemään hautausmaalle kynttilöitä. Tämä kaunis tapa ei ilmennyt parkkipaikalla, jonne kaasuteltiin, ikään kuin aika loppuisi milloin tahansa kesken. Juoksivat varmasti viemään vielä hautakynttilät, että pääsivät kylmästä mahdollisimman pian pois.


Aika tulosvastuullista joulun viettoa.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Rauhaa ja joulun henkeä


Ajattelin kirjoittaa pienen joulutarinan, mutta yksinkertaisesti ei tule mieleen mitään, mikä ei olisi lähestulkoon tai kokonaan varastettu.


En ole jouluihmisiä (en vielä, mutta odottelen joulun ihmettä ja enkeliäni), mutta jos joulu tuo rauhan kaikkeen tähän vouhkaamiseen, on se paikkansa ansainnut.


Niinpä Lööppitonttu-Esa tyytyy toivottamaan Oikein Hyvää ja Rauhallista Joulua muutaman juutuubi-assistenttini kera lukijoilleni. 



Vesku Loiri tuo joulun jokaiselle, ja jos ikävät säät yllättävät, eikä kyytiä ole, muistattehan tehdä Conanin tavoin. Ja toivotaan, ettei jouluaattona olla kännissä.


Vaikenen nyt ja kenties sukellan puuterilumeen piiloon, ja herään talviunilta sitten joskus.



 













sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Enkelit kapinoivat


Olen pitänyt Anatole Francea hieman setämäisenä kirjailijana, mutta kuten usein, mielipiteet muuttuvat tiedon lisääntyessä. Luin Francen kirjan Enkelien kapina. Kirjan on painanut alunperin Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1925. Joku saattaa ihmetellä, että miksi tuo eesmennyt vasemmistolaispaino on painanut kirjan enkeleistä. Syy selviää nyt.


Enkelit ovat kiehtoneet ihmisiä, vaikka niiden olemassaoloa ei ole edes tieteellisesti todistettu. Niiden merkitys on vähenemään päin uskonnollisuuden häviämisen myötä, mutta varsinkin katolisessa mystiikassa niillä tuntuu olevan oma asemansa. Suojelusenkeleistä puhutaan yleisesti, että niitä oli matkassa kun onnettomuus kohtasi. Ja näin tuntuukin joillakin olevan.


Ja taiteessa enkeleillä sijaa onkin. On takuuvarma menestys tehdä elokuva maanpäälle tipahtaneesta enkeleistä. Itsekin olen ollut viehtynyt enkelimystiikkaan, joskus kymmenen vuotta sitten kirjoitin jopa kirjan alun enkelimäisestä pojasta. Ehkä palaan vielä joskus aiheeseen. Aiheessahan ei voi olla kaupallisesti onnistumatta. Enkelit kun ovat kaupallinen menestys jouluenkeleiden ulkopuolellakin.


Mutta tämä Francen kirja kertoo myös maanpäälle tulleista enkeleistä. Nämä maallistuneet enkelit ovat menettäneet kykynsä lentää eli ne kuuluisat siipensä. Mutta Jumalan kannalta pahaksi onneksi nämä enkelit suunnittelevat vallankumousta. He haluavat kaapata itsevaltias Jumalalta vallan. On helppo kuvitella, että kirja on herättänyt kohua valmistuessaan juuri ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914. Kirja herättäisi kohua ilmestyessään vieläkin.


Ei tarvitse olla suuri loogikko ymmärtääkseen, että taistelulla Jumalaa vastaan tarkoitetaan vielä tuolloin vahvaa katolista kirkkoa. Samoin taistellaan ylipäätään maallista esivaltaa vastaan, koska tämä käyttää uskontoa vallan välikappaleena. Langenneet enkelit eivät hekään olleet pyhimyksiä, sillä liittoutuivat saatanan kanssa vallataakseen taivaan. Vain huomatakseen, että yksinvaltiasta vaihtamalla mikään ei muutu, sillä yksinvaltias on yksinvaltias nimeä vaihtamatta.


Mikään ei ole vajaassa sadassa vuodessa muuttunut. Yhä vieläkin uskontoa käytetään vallan välikappaleena. Ei ehkä niinkään kristinuskoa, koska sen merkitys Euroopassa on lähes kadonnyt, mutta islamia käytetään hyväksi suoranaisessa terrorismissa. George W. Bushin sotaretkillä uskonnolla oli myös suuri merkitys.


Kirjan enkelit voi nähdä myös yhteiskuntana, jossa kaikki toimii arvottamisen mukaan. Olet niin arvokas, kun asemasi yhteiskunnassa on. Hyvää tarkoittava kapinasi päättyy siihen, että valtaan nostamasi on vain uusi jumala hetken oleellisen ymmärryksen jälkeen. Vallankumous on yhä kesken.



Langennut enkeli tämäkin: Keith Richards. Voiko levyn kansi enää olla enemmän rock, vaikka Richardsin yli kahden kymmenen vuoden takainen soololevy Talk is Cheap pieni pettymys musiikiltaan olikin.


------------------------------------------------------------------------


Luulin, että sisällissodasta olisi jo niin kauan aikaa, ettei vastakkainasettelua enää olisi. Mutta ei taida olla näin. Huomasin, että Suomessa toimii yhä Vapaussodan perinneliitto. En tunne järjestön toimintaa ja tarkoituksia paremmin, mutta sana vapaussota jo kalskahtaa pahasti korvaan. Eli ei taida olla vastakkainasettelun aika ohi. Vastaavaa punaisten perinnejärjestöä en löytänyt.


-------------------------------------------------------------------------


TV-huomioita: Suomi-tv aloitti. Jälleen uusi tv-kanava. Kanavalla ei kuulemma näytetä seksiä ja väkivaltaa. Uutisistakin siivotaan raakuudet pois. Hyvä, näinhän se maailma muuttuu, kun kasvatetaan lapset pumpulissa, eikä kerrota, miten paha paikka tämä maapallomme voi olla. Pohjoisamerikkalainen omistaja myös väittää, että kyseessä ei ole uskonnollinen kanava. Ikivanhan Kymppitonnin pyörittäminen tosin saattaa saada lottokansan Suomi-tv:n ääreen.



Onko muuten Suomessa enää tv-ohjelmaa, jossa Kari Hietalahti ei olisi mukana? Tai mitään perheeseen liittyvää asiaa, jota Anu Harkki ei kommentoisi. Enää ihanne ei ole ydinperhe, vaan perhe, jossa tehdään yhdessä kivoja juttuja ja tullaan kivasti toimeen ex-puolison kanssa.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Kuulun niihin harvoihin - edelleen


Väsytän teidät nyt uuvuksiin sosiaalisella medialla ja viestintään liittyvillä asioilla.



Viestinnän ammattilaisille tehtiin tänäkin vuonna loppuvuodesta jo perinteinen kysely alan tilasta, johon vastasi yli 1000 viestinnän ammattilaista eli varsin vaikuttava määrä. Keskityn seuraavassa vain julkisen sektorin viestinnän ihmisiin, kun minulla on alasta kokemusta.



Itse en taida olla oikeassa porukassa, sillä julkisen sektorin tiedottajista yli 90 prosenttia on naisia ja omaa korkeakoulututkinnon. Miesten osuus tiedottajista on vähentynyt vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa vajaasta puolesta nykyisiin lukemiin. Aika huolestuttava kehityskulku. Keski-ikä on lähes 50 vuotta, joten nuoriakaan ei liikaa ole. Olisiko julkinen puoli sitten nuorten mielestä vähemmän seksikästä, vai eikö tilaa vain anneta?



Pomoiksi ainakin annetaan tilaa nuorille. Mielenkiintoista on, että viestintäjohtajista lähes 40 prosenttia on siirtynyt tehtäviinsä suoraan koulunpenkiltä. Haloo, eikö millään elämänkokemuksella enää ole nykyisin merkitystä. Osaamista kaivattaisiin eniten sosiaalisesta mediasta. No, se taitaa kyllä pitää paikkaansa.


Keskipalkka liikkuu 3 300 eurossa, liekö muutaman viestintäjohtajan palkat nostaneet kokonaiskuvaa edullisempaan suuntaan. Julkisella sektorilla koulutus ratkaisee  palkan ja etenemisen suhteen, ja se näkyy vastauksissa. Yksityisellä sektorilla myös työn vaativuudella ja tuloksilla on merkitystä enemmän kyselyn mukaan. Naiset saavat miehiä vähemmän palkkaa, hieman yllättäen, vaikkei siltikään, kirkon viestintätehtävissä erot ovat palkan suhteen julkisella puolella pienimmät.



Julkisella sektorilla viestinnän tulostavoitteet ovat vähenemään päin. Eikä ihme, sillä millä menestystä mitattaisiin satavarmasti. Ei myynnillä ainakaan. Jos mittari ovat vaikka tyytyväisten kuntalaisten määrä, niin kuinka paljon siitäkään on viestinnän ansiota. Viestinnän arvostus on silti kasvussa julkisen sektorin työpaikoilla. Tämän muutoksen olen itsekin huomannut. Oli jo aikakin totta puhuen.


Tyytyväisiä oloonsa julkisen puolen tiedottajat kuitenkin olivat. Ihme kyllä kuitenkin puolet oli harkinnut vakavasti työpaikan vaihtoa. Etenemismahdollisuuksiin oltiin tyytymättömiä, mikä onkin lähes mahdotonta vaihtamatta työnantajaa julkisen puolen todellisuudessa. Sitä kuvastaa myös tulos, että 60 prosenttia uutta työpaikkaa hakeneistakin koki uuden duunin löytämisen miltei mahdottamaksi. Uupumus on vähentynyt, mikä on aika yllättäväkin tulos projektien ja hankkeiden ja iltapäivälehtiin soittelijoiden maailmassa.


Helsingin Valtsikassa puolestaan on tutkittu ihmisten suhtautumista perinteiseen ja sosiaalisen mediaan. Perinteisen mediaan (lehtien verkkolehdet) luotti eritoten nuoret. Aika yllättävä tulos. Vai lukjevatko ollenkaan perinteistä paperimediaa? Perinteistä mediaa pidettiin suorastaan luottamuksen takeena. Sosiaalista mediaa pidettiin taas lähinnä vuorovaikutusvälineenä.


torstai 17. joulukuuta 2009

Sosiaalista mediaa - jälleen kerran



Vaikka yksityiselämässäni epäilen vahvasti sosiaalisen median autuutta, niin yrityksille ja yhteisölle siitä olisi kovasti hyötyä, mikäli ymmärtäisivät/haluaisivat ymmärtää asiasta jotain.


Tänään olin tilaisuudessa, jossa Zeeland Societyn luova johtaja Miikka Leinonen kertoi sosiaalisesta mediasta ja miten ko. mediaa voi käyttää yrityksissä ja yhteisöissä hyväksi.



Yleensä ihmiset kääntävät homman huumoriksi vain alkoholia ja seksiä sivuavissa aiheissa, mutta tässä tilaisuudessa tietämättömyys sosiaalisesta mediasta tuntui olevan ylpeyden ja huumorin aihe. Varsinkin iäkkäämmällä väellä. Mutta oliko kyse sitten pelosta tuntemattoman edessä, en tiedä.


Mutta mielenkiintoisia asioita Leinonen kaikesta huolimatta kertoi. Virkamiehet kun kaipaavat ohjeistusta kaikkeen, niin niitä Leinonen myös antoi. Laitan niistä tähän (valta)osan.



Avoimuus.  Ihmisiin olisi suuntauduttava aidosti alhaalta ylöspäin, eikä vain suoltaa heille tietoa ja päätöksiä. Leinonen mainitsi, että vanhan ajan skuupit eivät enää toimi, sillä tieto leviää nopeasti moneen eri mediaan verkossa. Hän puhui ns. vanhasta mediasta ja busineksesta että uudesta. Vanha haluaa säilyttää vanhat rakenteet kun taas uusi haluaa ihmiset aidosti mukaan. 



Leinonen puhui myös ns. naamioiduista sosiaalisista verkkopalveluista, jotka hänen mukaansa on luotu mainostajia, ei palvelujen käyttäjiä varten. Nämä palvelut eivät ole aidosti sosiaalista mediaa ja jopa maksullisia.


Mieleeni tuli, että kuinka moni lehden toimittaja vastaa lehden nettisivuilla blogiinsa tulleisiin kommentteihin? Tai onko tv-kanavan ohjelmiston listaaminen blogiin aito blogi? Ja miksi palautetta halutaan firman kuin firman nettisivuilla, eikä vastausta kuulu?


Hän kannusti myös yritysten ja yhteisöjen edustajia olemaan reilusti oma itsensä verkossa. Ei saa pelätä kertoa omia henkilökohtaisia näkemyksiään nuhtelun pelossa. Mutta mikäli asia koskee työnantajaa, on silloin reilusti kerrottava taustansa, jos esiintyy asiantuntijana.



Leinosen mielestä kaikkiin keskustelupalstojen törkeyksiin ei kannata edes lähteä mukaan, mutta ihmiset olisi otettava ideointiin mukaan. Asiakas kun on aina asiantuntija.



Hän heitti myös luvun 10 prosenttia, jonka työntekijä voisi käyttää työajastaan sosiaalisessa mediassa. Riippuu tietenkin työstä.



Menestystä sosiaalisessa mediassa voi yritys tai yhteisö hänen mielestään mitata sillä, kuinka läheiseksi asiakas tuntee oman organisaation tai kuinka paljon asiakas voi osallistua.



PS.  Vaikka Kööpenhaminassa ratkotaan ihmiskunnan tulevaisuutta, uutisoiduin uutinen taisi tällä viikolla olla Citymarketin aikeet ottaa hieromasauvat normaalikauppaan myyntiin. Mistähän moinen kohu? Ei kai dildo ole loppujen lopuksi sen kummallisempi asia kuin kondomit ja vähemmän vahingollinen kuin tupakka tai alkoholi. Loistavasti markkinoitu, kun itse tuotetta ei käsittääkseni ole edes laajassa myynnissä vielä Citymarketissa.


Mitä kaikkea muuta tuhmaa kaupoissa voitaisiin vielä myydä? SM-settejä? Joka pojan transsuilupakkauksia? Tylsää seksistä on tullut joka tapauksessa. Aivan turhan arkipäiväistä, kun jokaisessa elokuvassakin täytyy olla pakollinen rakastelukohtaus.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Eivät Petran kyyneleet vain katkeruutta olleet



Kuvassa Kristiina Halttu (Petra von Kant). Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen


Rainer Werner Fassbinderin näytelmä "Petra von Kantin katkerat kyyneleet" sanoi meille sen, mitä suurin osa meistä on ajatellut vähintään syvimmän alhon hetkellä. Ei ole kiintymystä ilman pettymyksiä ja riippuvuutta. Ja toisen kiintymystä käytetään hyväksi omien päämäärien saavuttamisessa. Ja aina toinen antaa enemmän ja toinen ottaa. Ja kuinka rakkautta halutaan vain omilla ehdoilla. Ei todellakaan vain pyyteettömästi.


Willensaunan näytelmissä Kansallisteatteri on todistanut, ettei se ole se jähmeä laitosteatteri, miksi sitä solvataan. Ainakin Petra von Kant ja aiemmin näkemäni Pitkän päivän matka yöhön ovat olleet hyvää draamaa. Aiheet ovat olleet rankkoja, mutta mukaan saatiin molempiin hitusen edes huumoria, katkeran suloista.


Fassbinderin kirjoittama Petra von Kant kertoo keski-ikää lähestyvästä menestyneestä muotisuunnittelijasta Petra von Kantista, joka ottaa ja rakastuu nuoreen naiseen nimeltään Karin Thimm, joka käyttää alun ihailun ja vaikutuksen teon jälkeen Petran rakkautta oman uransa pönkittämiseen.



Voisi kuvitella, että kyseessä on vain lesbonäytelmä, mutta näin ei ole, vaikka kaikissa rooleissa on vain naisia. He ovat yksinkertaisesti mielenkiintoisempia ja monisyisempiä kuin miehet, kuten Fassbinder itse asian totesi.



Näytelmä kertoo loppujen lopuksi hyväksikäytöstä, rakastumisesta rakastumisen tunteeseen ja kykenettömyyteen ottaa rakkautta vastaan vailla suojamuuria. Petraa näytellyt Kristiina Halttu esitti hyvin ristiriitaista Petraa, joka nöyryytti itseään, mutta nöyryytti kaksin verroin uskollista palvelijaansa Marlenea. Ihmisen elämä kun on nöyryytysten antamista ja nöyryytysten vastaanottamista, tahtoo Fassbinder näytelmällään kertoa.


Petran vastaparia Karinia näytellyt Johanna Kokko ei hänkään huonoa roolia tehnyt. Roolihahmo oli vain kovin paljon yksioikoisempi heitukka. Fassbinder kirjoitti tnäytelmän vuonna 1971, jolloin sukupolvien väliset erot olivat suuremmat. Tätä taustaa vasten Petran äidin roolin Valerien rooli oli rakennettu. Petra sutkauttikin äidilleen: Ensiksi sinut elätti isäni ja nyt minä, olet pelkkä huora. Jos olisin ollut Fassbinder olisin pudottanut hienostorouva Sidonie von Grasenabbin pois näytelmästä. En oikein löytänyt hänelle tarkoitusta lavalla, vaikka epäkiitollisen roolin Katariina Kaitue hoiti ammattilaisen kunnialla.



Petra von Kantia olisi pitänyt sääliä kovan kohtalonsa takia, mutta Fassbinder tekee harvoin henkiöhahmoistaan täysin sympaattisia. Ainoa jota näytelmässä säälin, oli Petran tytär Gabriele, jota äiti ei kyennyt rakastamaan itsesäälin ja katkeruuden puuskiltaan. Petra kun ei kyennyt rakastamaan niitä ihmisiä, jotka häntä rakastivat, aivan kuten kuka tahansa keskivertojuoppo.



Vasta aivan lopussa Petra pääsi kiintymyksen opettelun alkuun. Nöyrä palvelija Marlene, näytelmän tarkkailija, sai armon Petran sanoin: Marlene, kerro elämästäsi. Loppu oli niin yllättävä, että yleisö oli hetken hämillään, loppuiko se näytelmä jo.



Ja loppuihan se.



Eivätkä kyyneleet olleet enää lopussa vain katkeruuden kyyneliä.



Suosittelen sekä kyyneliä että näytelmää.

maanantai 14. joulukuuta 2009

The Picasso


Kävin minäkin Pablo Picasson näyttelyssä Ateneumissa niiden tuhansien joukossa, jotka siellä ovat jo käyneet. Pakkohan se oli, jos jollakin voi olla näin komea koko nimi, kuten Picassolla oli. Lukekaa ja ihmetelkää.


Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso.


Muutaman kerran aiemminkin olimme yrittäneet näyttelyyn, mutta viikonloppuisin jono oli kaltaiselleni heikkohermoiselle liian pitkä. Ja porukkaa riitti arki-iltanakin. Tungoksessa 16 euron lippu tuntuu jo aika kovalta hinnalta, mutta tuskin taulujakaan on ilmaiseksi saatu näyttelyyn lainaan. Onneksi S-etukortti Ateneumissakin...



Itse näyttely ei ollut hullumpi, koska alkoi minun Picasso-suosikkiaikakaudelta, siniseltä kaudelta. Mukavasti taulua oli saatu näyttelyyn, vieläpä yli 90-vuotiaaksi eläneen Picasson kaikilta aikakausilta. Muutama tunnetumpikin maalaus oli joukossa. Mieleen jäi Poika harlekiinin puvussa.


En ole koskaan ollut kubismin tai muunkaan "nykytaiteen" ystävä, mutta Picassosta pidän. Ehkä sen vuoksi, että Picasso oli niin järjettömän monipuolinen ja ehti tehdä eläessään tuhansia ja taas tuhansia töitä. Picasso oli enemmän tai vähemmän mestari taiteensuuntauksessa kuin taiteensuuntauksessa.


Picasso ei eläessään ollut turhan vaatimaton ja hänen maineensa on vielä kuolemasta kasvanut. Kovasti mies on myös tuotteistettu. Ateneumin kaupastakin löytyi vaikka mitä avaimenperää. Mutta Picasso ei moista olisi haitaksi pistänyt,  ne olisivat vain korostaneet hänen suuruuttaan.



Picasso on keksinyt myös kuolemattomia lausahduksia, joita poimin Wikiquetesta.


Taide on valhe joka auttaa meitä näkemään totuuden.

Hyvät taiteilijat kopioivat. Loistavat taiteilijat varastavat.

Jokainen lapsi on taiteilija. Haastavaa on pysyä taiteilijana aikuistuessa.

Tietokoneet ovat hyödyttömiä. Ne voivat antaa sinulle vain vastauksia.

Haluan elää köyhänä...jolla on paljon rahaa.

En etsi vaan löydän.

Hyvä maku on luovuuden vihollinen.

Monet ihmiset sanovat etteivät he pidä taiteestani koska eivät ymmärrä sitä. No, minä en ymmärrä kiinan kieltä eikä se tarkoita ettenkö pitäisi siitä.

Kaikki mitä voit kuvitella on totta.

Taiteen tarkoitus on pestä arkielämämme liat sieluistamme.

Hän joka luulee pystyvänsä, pystyy. Hän joka ei luule pystyvänsä, ei pysty. Tämä on kiistämätön, armoton laki.






Kuva: Jyrki Lyytikkä


---------------------------------------------------------------------------------



Elämästään taidetta tehnyt Matti Nykänen on julkaissut joululevyn. Kuulosti tutulta, biisin olikin kynäillyt sanoittajamestari itse, Vexi Salmi.








-------------------------------------



Muutama irtouutinen. Taloustutkimus on tutkinut isojen kaupunkien imagoa. Kärjessä oli Jyväskylä ja heikoin Turku. Eipä oma kotikaupunkini Vantaakaan kaukana Turusta ollut. Vaikka vantaalainen valittiin juuri Lucianeidoksikin, höh. Mutta eipä noita vastaajiakaan näytä järin montaa olevan.



Arkkiatri ehdottaa sairaaloihin "seksihuoneita", joissa potilaat voisivat harjoittaa lähempää kanssakäymistä. Sairaalasarjojen perusteella seksi sairaaloissa onkin ollut henkilökunnan yksinoikeus, jota on harjoitettu vaikka missä komeroissa. Hätä keinot keksii sanon minä. Miten niin hyväkuntoinen voi edes olla sairaalassa potilaana näinä säästöjen aikana, että seksi tulee mieleen.



Liviltä alkoi Kumman Kaa -sarja uusintana. Hieno veto.



Annen koottuja ruotsin tunteja.





lauantai 12. joulukuuta 2009

Viikon rajut kohu-uutiset


Joskus luovuus on niin jumissa, että on turvauduttava iltapäivälehtiin luovuuden lähteenään. Ja on tälläkin viikolla kaikenlaista sekoilua on taas ollut paremmissakin piireissä.


Tiger Woods on kovapalkkaisimman urheilijan lisäksi maailman puhutuin urheiluja. Pulmusen imagon omaava Tiger osoittautui nimensä veroiseksi mieheksi naisten suhteen. Mies kun on pitänyt haaremia yllä ja sekoillut muutenkin oikein olan takaa. Siihen jamaan mies itsensä saattoi, että joutui laittamaan uransakin jäähylle.


Onhan urheilijat ennenkin olleet "pelimiehiä", mutta Woods tapaus oli vain kaksinaismoralismia parhaimmasta päästä, jollaista voi esiintyä vain Usassa. Euroopassa pettämiseenkin suhtaudutaan julkisuudessa huomattavan paljon käytännöllisemmin, ellei pettäjä ole aikaisemmin profiloitunut jonkunlaisena vanhojen arvojen peräänkuuluttajana.



Ilmastokokouskin rantautui Köpikseen. Vaikka olen yrittänyt perehtyä asiaan, mitään muuta en ole saanut selville, kuin että joitain päästöjä pitäisi leikata puoleen. Uskokoon ken tahtoo näiden kokousten vaikuttavan mitään. Kaikki syyttelevät toisiaan hamaan loppuun asti, siinä välissä Malediivit muuttuu sukelluskohteeksi, ennen kuin valmista tulee.


Sama koskee uutista sikaloiden tilasta. Hulluinta sikojen kiduttaminen on siinäkin mielessä, että armollisemmin kasvatetulle luomusialle tuntuisi olevan eniten markkinoita luomutuotteista. Kysymys lieneekin pelkästään tehokkuudesta. En tosin enää tiedä, mikä tässä aikamme ruokarallissa on enää järkevää. Ostin tässä yhtenä päivänä kanaa ja kas kummaa. Liha oli tuotu Brasiliasta. Onko tässä enää mitään tolkkua?


Ei ole viikkoa ilman koulukiusaamisuutisiakaan. Turussa koulu vapautettiin oikeudessa vastuusta koulukiusatun pojan tapauksessa. Eikä koulu ihmeisiin pysty, ellei asenna kiusattavaan kameraa taltioimaan kaikkea mahdollista kiusausta todistusaineistoksi. Kiusaaja äidin mussukoita kun ei muuten saa kiinni.  Kiusaamisen lopettaminen on mahdotonta. Alaikäisiä ei voi tuomita ja mikään muu ei heihin kyllä tehoa.


Toisessa kiusaamisjutussa tyttöä piestiin useamman kerran aikuisten kävellessä ohi ja muiden nuorten ihaillessa showta. Itseänikin kyllä henkisesti kiusattiin ylä-asteella, tuupittiin ja tönittiin päivittäin, mutta en sentään noin julmaa kohtelua osakseni saanut.


Vastaavan tapauksen kyllä näin kouluaikoinani ja koska en nauti ihmisten hakkaamisesta poistuin paikalta vähin äänin miltei shokissa ja sain miltei itse turpaani, koska joku väitti, että minä vasikoin showsta opettajille. Ikäänkuin opettajat eivät olisi tuota isoa showta itse kyenneet näkemään kilometrin päästä, kun ilonkiljahdukset ja taputukset sitä säestivät.


Lääkäripulakin on kuulemma helpottamassa. Tulisiko joku kertomaan sen terveysasemillekin?


---------------------------------------------------------------------


Hymy 12/1967


Hymy-lehden verkkosivuilla on mielenkiintoinen palvelu, josta näkee kaikki vanhojen numeroiden kannet. Pidän jotenkin tästä 60-luvun pelkistetystä tyylistä, jossa annetaan kuvan puhua rauhassa ja myydä lehti. Nykyisin kannet on tungettu liikaa tavaraa lehdessä kuin lehdessä puhumattakaan lehtien verkkosivuista, jotka ovat niin täynnä tavaraa ja mainosta, ettei sekaan mahdu. 70-luvun alun Hymyn kannet ovat olleet muuten kuin pornolehdestä, vaikea olisi kuvitella sellaisia enää myytävän kaupan lehtihyllyssä.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Äiti-Venäjän aakkosia



www.atenakustannus.fi


Koska olen innostunut Venäjästä ja eritoten venäläisyydestä päätin liittyä Suomi-Venäjä-seuraan. Vielä en ole missään seuran tapahtumissa käynyt, mutta ehkä sekin päivä voi koittaa. Niin tai näin, ostin kuitenkin Outi Parikan Äiti-Venäjän aapisen. Entinen Maikkarin Moskovan kirjeenvaihtaja osaa kirjoittaa, niin kuin toimittajan kuuluukin. Vaikka kirja on painettu pienen pienellä tekstillä, olen kohta ahmaissut Äiti-Venäjän suihini. Lähettäisin mieluusti Parikalle kiitokseni kirjasta, vaikka tätä kautta, jos hän sattuu kirjoitukseni löytämään.


Ja monia mielenkiintoisia yksityiskohtia jäi mieleen.


Ensiksikin venäläiset pitävät suomalaisista. Parikka kertoo kirjassaan, kuinka venäläiset suhtautuvat suomalaisiin hitaina, mutta hyväntahtoisina ihmisinä. Vaikka Suomessa pelätään tänä päivänäkin lausua julkisesti mielipiteitään Venäjästä, venäläiset itse eivät näin pienen kansan kommentointia juuri noteeraa. Venäjällä myös luullaan yleisesti, että Suomessa on jonkinlainen kieltolaki. Sen verran railakkaasti suomalaiset votkaturistit pitivät Suomi-kuvaa yllä vanhassa Leningradissa.


Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös venäläisten käsitys suomalaisesta saunasta. Suomalainen sauna kun on heidän mielestään kuumempi ja kylmempi kuin venäläinen virkaveljensä. Venäjällä myös lauteilla maataan eikä istuta. Aika riskaabeliä muuten, jos votkaa on tullut nautittua liikaa.


Mutta enemmän kuin venäläisten ja suomalaisten eroista, kirja kertoi venäläisistä itsestään. Venäläinen byrokratia ja virkavaltaisuus on ulkomailla käsite, mutta itse asiassa se ei ole mikään uusi ilmiö. Se on perintöä jo tsaarin ajalta, ja johtuu ehkä myös maan valtavan suuresta koosta. Suomessa virkamiesten lahjonta on harvinaista, mutta Venäjällä se on tapa nopeuttaa asioiden kulkua junnaavassa byrokratiassa.


Kirjaa lukiessa tuli kyllä mieleen, että vaikka venäläinen arkipäivä ei liene aina ruusuilla tanssimista, niin maassa ainakin tunteilla on sijansa. Ihminen saa reagoida asioihin vahvasti ja tunteella, vaikka toisaalta maa elää vahvoista johtajista, eikä millekään vahvasti poikkeaville mielipiteille ole esim. työelämässä varmaankaan sijaa.


Mutta kaiken ristiriita venäläisyydessä kai ainakin minua kiehtookin. Esimerkkejä kirjasta. Vaikka venäläiset naiset eivät elä lähimainkaan samanlaisessa tasa-arvossa miesten kanssa kuin Suomessa eletään, niin naisia myös huomioidaan enemmän. Ovet avataan ja ruusuja raijataan ja naisten päivänä naiset ylistetään maasta taivaaseen. Venäläinen nainen onkin äärimmäisen kärsivällinen miehensä suhteen, kun Suomessa miehelle näytettäisiin jo ovea.


Lisää kirjasta. On mielenkiintoista, että venäläiset ovat yllättävän virallisia, vaikka tutustuttua ollaan sitten ylimpiä ystävyksiä. Suhdeverkosto on Venäjällä äärimmäisen tärkeä, mikäli meinaa saada asioita juohevasti hoidettua. Ja ystäviin ja tuttaviin täytyy myös pitää yhteyttä. Suomessa taas homma menee niin, että virallisuus senkun vähenee, vaikka puhutaankin verkostoitumisen tärkeydestä.



Mutta niin myös aito läheisyys on Suomessa katoamassa. Venäläinen läheisyys ilmenee rakkaitaan kohtaan jopa hautajaisissa asti. Vainajan mukaan arkkuun laitetaan hänelle tärkeitä esineitä ja vainajaa saatetaan muistaa hautuumailla votkan ja purtavan kera ja tarjota jopa vainajalle ryypytkin. Ja siellä maan alla jos missä, sitä mahtaa olla jano.


Venäjä on myös kuuluisa kirjailijoistaan, mutta kirjallisuus on menettänyt asemaansa televisiolle. Kun mietin, ei minulle tule yhtään venäläistä nykykirjailijaa mieleen. Liuta vanhoja suuruksia kyllä. Tosin johtuu siitäkin, ettei venäläistä nykykirjallisuutta juuri suomenneta.


Haaveenani muuten on, että löytäisin valmisteilla olevalle runokokoelmalleni venäjäntäjän. Oma kielitaitoni ei siihen missään tapauksessa riitä.



--------------------------------------------------------------


Joululahjavinkki. Birdlifen nettisivuilla voit lahjoittaa linnuille kodin, eikä sinun tarvitse edes jalkojasi liata. Pönttö nimittäin viedään metsään puolestasi juuri niille paikoille, missä pesimäpaikoista on huutava pula. Itse ajattelin laittaa veronpalautusrahojani tähän hyvään tarkoitukseen.



Metsistä muuten. Tässä uutinen, jota ette heti usko. Luin sen Historia-lehdestä. Metsien määrä on Euroopassa kasvussa. Tämä johtuu siitä, että Itä-Euroopassa metsätalous on vähentynyt radikaalisti itäblokin romahduksen jälkeen. Suomessahan ei kannon kantoa jäljelle jätetä ja muualta Euroopasta metsät on kaadettu jo hyvän aikaa sitten.


---------------------------------------------------------


Julkisen sanan neuvosto. Tämä neuvosto on kyllä mielenkiintoinen. Eivät tunnu pääsevän oikein mistään yhteisymmärrykseen ja eroamiset päätösten vuoksi neuvostosta ovat miltei jokavuotisia. Tosin minun mielestäni Vanhasen lautakasajupakka oli enemmän huvittava kuin sykähdyttävä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Minkälaisia pääkaupunkeja Suomesta löytyisikään?


Kyllä meitä suomalaisia nyt hemmotellaan. Helsinki valittiin Maailman designpääkaupungiksi 2012 (Espoo ja Vantaa sekä muutama muu perässähiihtäjä tietenkin völjyssä myös) ja Turku jo aiemmin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011.



Me suomalaiset olemme tunnetusti isompien hyväksyntää vailla ja nyt saimme päänsilitystä oikein urakalla. Ja kas kummaa, vanhat Suomen pääkaupunki-kilpailijat Helsinki ja Turku tunnustuksen saivat.



Mutta kyllä Suomesta muitakin pääkaupunkeja maailmalle löytyisi. Keksitäänpä niitä huumorisävytteisesti ja erittäin ennakkoluuloisesti (pakko sanoa noin, sillä mistään muusta ihmiset ei loukkaannu niin paljon kuin kotikaupunkinsa parjaamisesta).


Vantaa, Maailman tuulipuku -pääkaupunki

Espoo, Maailman Siellä on se Nokia -pääkaupunki

Lahti, Maailman radiomasto ja hyppyrimäki -pääkaupunki

Riihimäki ja Kouvola, Maailman junaristeysasema -pääkaupunki

Tampere, Maailman Väinö Linna -pääkaupunki

Pori, Maailman sieltä tuli se Dingo ja Yö -pääkaupunki

Oulu, Maailman miksi kuvittelette olevanne niin teknologiaa? -pääkaupunki

Rovaniemi, Maailman se poltettiin silloin ennen -pääkaupunki

Kuopio, Maailman kalakukko ja viäräleuka -pääkaupunki

Mikkeli, Maailman päämaj-pääkaupunki

Joensuu, Maailman mitä Karjalasta jäi jäljelle -pääkaupunki

Iisalmi, Maailman sieltä se Olvi tulee -pääkaupunki

Kotka, Maailman kotkanpoikii et Junnu Vainio -pääkaupunki

Forssa, Maailman maksalaatikko -pääkaupunki

Kauhava, Maailman häjy -pääkaupunki

Rauma, Maailman pitsinypläys -pääkaupunki

Kemi, Maailman täältäkin laukkautetaan tehtaita -pääkaupunki

Tornio, Maailman niillä pyyhkii hyvin Haaparannan kanssa -pääkaupunki

Jyväskylä, Maailman Matti Nykänen -pääkaupunki

Maarianhamina, Maailman sen saattaa nähdä Ruotsinlaivalta -pääkaupunki

Vaasa, Maailman jääkäri -pääkaupunki

Kerava, Maailman Se on siinä Korson kupeessä -pääkaupunki

Lappeenranta, Maailman kohta Venäjällä -pääkaupunki



Nyt ei pysty enää enempään. Te saatte vapaasti keksiä lisää tai nimetä pääkaupungit uudelleen...


--------------------------------------------------------


Ollaankohan me bloggaajat muuten itserakasta porukkaa? Tai olemme jämähtäneet sinne verkkopäiväkirjatasolle, emmekä näe nenäämme pidemmälle. Mari Koo kirjoitti blogissaan, että on kovin vähän blogeja, jotka keräävät muiden blogikirjoituksia jonkin aiheen ympärille. Ainakin kokoajablogeille olisi käyttöä, kun blogeja on niin tolkuttomasti ja niistäkin valtaosa päivittämättä.


------------------------------------------------------------


Töissä on huomannut, että alun hysterian jälkeen sikainfluenssarokotukset eivät tunnu kiinnostavan. Huomaa kyllä, miten selvästi median kirjoittelu vaikuttaa ihmisten mieliin. Nyt kun sikainfluenssasta ei juuri kirjoiteta, kiinnostuskin laskee samaan tahtiin. Tietenkin epidemian suurin huippukin on ohitettu.



Muistakaa siis käyttää pipoa, kun pakkasetkin on tulossa!

maanantai 7. joulukuuta 2009

Kun löydettävää ei ole


Ilkka Mattila, tuo Jake Nymanin itseoikeutettu manttelinperijä musiikkitietäjänä, kirjoitti nasevasti 00-vuosikymmenen surkeasta musiikkitarjonnasta. Minusta Mattila sai yllätys, yllätys, mielipiteilleen nyökyttelijän. Minähän kun olen siirtynyt musiikillisessa ajassa taaksepäin ostaen pääasiassa vinyylejä.


En ehkä kyllä usko netin vieneen kaikkea terää levymyynnistä tai levyjen tasosta, sillä en tunne ketään, joka pelkästään netistä biisit lataisi. Siinä olen kyllä samaa mieltä, että musiikkia tulee liikaa, ettei siihen jo kyllästyisi. Jos rockmusiikki olisi harvinaista herkkua kuten takavuosikymmeninä, niin musiikki kuulostaisi taatusti paremmalta. Nyt suurin osa jää pelkäksi tausta- tai tiskausmusiikiksi.


Mattilan mainitsema tuotannon tehokkuus pitää paikkaansa. Se näkyy varsinkin isojen levy-yhtiöiden pelkona ottaa riskejä. Mielummin julkaistaa 60-luvun tähtien sadas kokoelmalevy mukavasti sadanne singalong -kiertueen lomaan kuin signataan pelottavan omaperäinen uusi bändi markkinoitavaksi. Bändien on myös breikattava heti tai noutaja tulee. Mutta esim. David Bowie teki monta levyä, ennenkuin löysi äänensä ja breikkasi.


Kaikenlainen sallivuus oli myös Mattilan listalla. Nykyisin vanhemmat kuuntelevat samaa musiikkia kuin itse. Ei ole mitään kapinoitavaa, kun mikään ei voi olla vain mun juttu. Kapina-aspektia kaipaisi rockmusiikkiin lisää. Jo aikaisemmin olen todennut, että nykyrokkarit käyttäytyvät liian järkevästi ja varmaan jo säveltäessään miettivät myyköhän tämä ja mmmm... mikä olikaan kohderyhmäni markkinoilla.



Mattila mainitsi myös aiemman vuosikymmenten määrän, joka näkyy siinä, että uutta on vaikeaa löytää. Grunge taisi olla 90-luvulla viimeinen aivan uusi tyylilaji, minkä pop/rockmusiikki on meille tarjonnut. Muuten kierrätetään vanhaa. Hassuin esimerkki nyt Suomessa supersuosittu The Baseballs. Äijät vääntävät tämän vuosikymmenen hutusta päivitettyä fiftarirockia. Kaverit ovat vieläpä saksalaisia. Mutta siellähän se Elviskin hengaili.


----------------------------------------------------


Itse tein löydyn 70-luvulta. Rickie Lee Jones oli 70-luvun lopun singer/songwriter -tähtiä. Radiosta en ole kuullut häntä juuri lainkaan. Mutta hienoa matskua nainen on vääntänyt. Ja elää vieläkin.


----------------------------------------------------


Tässä vielä eilisten linnanjuhlien innoittamana. Itseoikeutetusti Irwin.Tätä biisiä ei tosin ole lähes todennäköisesti kuultu linnanjuhlissa.






Nyt on muuten äänestetty Suomen kansallisjuomasta. Voittajaksi selviytyi maito, kuinkas muutenkaan. Mutta kahvin lisäksi mitalisijoille pääsi myös Koskenkorva.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Mitä itsenäisyys todella merkitsee?


Vuosi vuodelta tuntuu, että itsenäisyyspäivä on vain enemmän ja enemmän tyhjyyttään kumiseva juhla. Sinivalkoisia kynttilöitä ja samoja jaarituksia, kuinka kansakunta on yhtenäinen vaikeuksienkin edessä ja kuinka on pienuudestaan huolimatta niin eteenpäin menevä kansakunta.


Jokainen tietää, ettei se yhtenäisyys ole totta. Suomi on vain joidenkin kansakunta.


Ja kun mitään oikeaa sanottavaa ei ole, jatketaan veteraanien ylistystä, joka ei vaikuta enää kovinkaan aidolta. Joku kirjoitti hyvin, että Suomen olisi aika siirtyä sodasta eteenpäin ja pohtia, mitä itsenäisyys merkitsee tällä hetkellä.


Mikäli palstamillimetrien määrällä asiaa mitataan, tärkeintä itsenäisyyspäivässä tuntuvat olevan linnanjuhlat. Mitä kenelläkin on päällä ja kuka mahtaa sinne tulla kenenkin kanssa. Ja mitä herkkuja siellä nyt sitten veronmaksajien rahoilla tarjoillaan niille, joilla jo muutenkin on kaikkea.


Minä en tietysti periaatteesta mokomia juhlia katso, joskaan en ole mielenosoittamassakaan.



Itsenäisyyspäivä on minulle tärkeä asia, vaikka sitä ei kirjoituksistani hevillä uskoisi. Minua vain suututtaa, ettei päivä merkitse oikeasti mitään. Ne, jotka tätä kansakuntaa pyörittävät, jakavat toisilleen ja uskollisimmille alamaisilleen leijonamitaleita ja nostavat lippuja soihtukulkueissa. Näin kun kuuluu tehdä. Se on sitä perinnettä.



Ikävää, että itsenäisyys on enää pukuloistoa ja pintakultaa sekä tyhjiä sanoja. Jotain kapinallisuutta ja uutta merkitystä tämäkin juhlapäivä kaipaa, samoin kuin kaikki muutkin juhlapäivät Suomessa. Jotain yhteiskuntamme tilasta kertoo, että henkistä vallankumousta ehdottaa kokoomuslainen puhemies.


---------------------------------------------



Uutisia:


Kelan Sanomat (nykyinen Elämässä-lehti) on niitä lehtiä, jotka ihmisiltä menevät suoraan paperinkierrätykseen. Mutta kyllä siellä luettavaakin löytyi. 


Tehdyn tutkimuksen mukaan Kela sai paremman arvosanan kansalaisilta kuin työkkäri ja sossu tai terveyskeskus. Enpä ole yllättynyt. Kela on viime vuosina petrannut ihmisten kohtelua parempaan päin. Kelaa paremman arvosanan saivat oma pankki (ihme kyllä), vakuutusyhtiö (vielä ihmeellisempi) sekä apteekki (ei ihme, sillä apteekkiin ei tarvitse kun mennä sisään, kun sieltä joku liihottaa myymään lääkkeitä).



Eniten kansalaiset luottivat poliisiin, puolustusvoimiin ja Kelaan. Unohtakaamme siis koti, uskonto ja isänmaa. Liekö vaalirahakohuilla vaikutusta, kun vain 20 prosenttia vastanneista luotti poliittisiin puolueisiin. Tuomioistuimiinkiin luotettiin yhä, vaikka tuomioiden täytäntöönpano ontuu. Tämä Kauhajoen ylikomisarion raahaaminen inkvisition eteen muistuttaa jo amerikkalaista oikeussaliviihdettä paikanpäältä raportoivine reporttereineen. Enää puuttuu oikeussalitappelut.


Saksassa päätettiin raahata oikeuteen natsirikoksista epäilty yhdeksänkymppinen John Demjanjuk. En ymmärrä miksi, kun mies teki jo valmiiksi kuolemaa. Mitä hyötyä on tuomita mies, joka tuskin enää ymmärtää, mistä hänet tuomitaan.


-------------------------------------------

Kolmosen aamu-tv täytti 20 vuotta. Onnea vain, mutta mitähän showlle tapahtuu kuin Lauri Karhuvaara lähtee sieltä. Sehän on täysin Karhuvaaran show. Itse olen enemmän ykkösen aamu-tv:n miehiä. FST:kin on kuulemma suunnitteilla oma aamushow.

-----------------------------------------------



Tulevaisuudessa kuulemma lehtien nettiuutiset muuttuvat maksulliseksi. Minulta jää kyllä silloin uutiset lukematta, kun jutut on muutenkin kopioitu muiden lehtien uutisista. Yksi nettilehti riittää ihan mainiosti.


--------------------------------------------


Madagaskarissa perustuslakia viedään kansan pariin tekemällä siitä sarjakuva. Tervetuloa vain Suomeenkin. Ehkä ihmiset innostuisivat täälläkin yhteiskunnallisista asioista, kun ne voisi lukea sarjakuvina, vaikka lukutaitoinen kansa olemmekin.



---------------------------------------------



Suomalaista laatujohtajamista: Jääkiekkovalmentaja Raimo "raivo" Summanen. Mies saa kenkää kaikista työpaikoistaan, ja vieläpä saman syyn takia. Miksi hänet aina vain palkataan?


----------------------------------------------


Kari Tapio: Sydämeni tänne jää.





lauantai 5. joulukuuta 2009

Pohjantähti jaksoi loistaa loppuun asti




Kuva: www.artistafilmi.fi


Eilen oli Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ensi-ilta. Lievästä kuumeesta huolimatta menin katsomaan elokuvan. Jos mittarina käytetään lippujen myyntiä, niin täydellistä kassamenestystä ei ole luvassa. Tikkurilan Bio Grand oli puolityhjä ensi-iltanakin.



Ei elokuva ollut täydellinen täysosuma, mutta veikkaan, että elokuva paranee vanhetessaan. Samoin kuin uusi versio Tuntemattomasta sotilaastakin. Sillä Pohjantähti saavutti jonkinlaista realismia vahvoinen paljon puhuttuine lähikuvineen. Tunnettakin niin paljon, että herkimmät saavat kyynelkanavansa auki.



Olin elokuvan ensimmäisen tunnin aikana huolissani, että junnaako elokuva loppuun asti vain kuvakertomuksena. Sillä alku tuntui vain hieman hätäiseltä pohjustukselta loppua varten. Ei onneksi, sillä kun elokuva eteni sisällissotaan, kerronta jäntevöityi sekä tarinan että tunteen osalta.


Pohjantähteä on sanottu näyttelijöiden elokuvaksi. Ja niin se olikin.



Ennen kuin näin elokuvan, epäilin, miten Ilkka Koivula selviää Akselin roolista. Epäilys osoittautui turhaksi. Koivula oli roolissaan jopa parempi kuin Aarno Sulkanen vanhassa versiossa. Huono ei ollut Vera Kiiskinenkään Elinana.


Linnan tekstit eivät vain ole luotu naisia varten, eikä niissä pääse naiset esiin. Eija Vilpas teki hyvän sivuroolin Aliina Laurilana ja vielä paremmin onnistui Elena Leeve Elma Laurilana.


Elokuvan parhaimmaksi näyttelijäksi nostaisin silti Heikki Nousiaisen räätäli Halmeena. Tosin Halmeelle oli kirjoitettu niin tolstoilaiset vuorosanat teloitusta ennen, että niissä ei olisi voinut epäonnistua.


Topi Salmela vihaa puhkuvana Anttoo Laurilana meni ajoittain yli. Jonna Järfenefelt oli pappilan rouvana lievä pettymys. Risto Tuorilakaan ei onnistunut täysin Jussi Koskelana. Ehkä hän itsekin tiesi olevansa rooliin liian vanha.


Alun haparoinnin jälkeen Koivusalo sai myös elokuvallisen otteen toimimaan. Viha ja kosto sekä köyhyys eivät pysyneet romantiikan piirissä niinkuin Laineen versiossa. Koivusalon elokuvassa sota on rumaa ja samoin kuin köyhän ihmisen elämä. Ruma oli myös isäntien sielu.



Elokuvan jälkeen ei voinut olla tuntematta sympatiaa punaisia kohtaan. Isäntien ja varakkaiden ihmisten sydämettömyyden takia sota syttyi. Kiitän luojaa, että Linna kirjoitti Pohjantähden. Muuten sisällissodasta olisi jäänyt elämään vain valkoinen totuus.


Ja punainen veri lumihangessa.


----------------------------------------------------------------


Muita arvioita:


Bostonin kuristaja: Tämä 60-luvun lopun elokuva perustui tositapahtumiin Bostonissa tapahtuneisiin naisten kuristussurmiin. Tony Curtis oli varsin vaikuttava pääroolissa sarjamurhaajana. Ehkä sen takia, että useimmin on näytellyt komedioissa. Elokuvan kerronta oli varsin poikkeuksellinen. Tapahtumia eri paikoissa näytettiin samassa kuvassa. Aika jännä metodi, en ole vastaavaa montaa kertaa nähnyt.


Evankeliumi Matteuksen mukaan. Suomentanut Pentti Saarikoski. Kirja oli varsinainen löytö, mutta suomennoksena hienoinen pettymys. Ehkä Jeesuksen taru ei vaikuta minuun liian arkipäiväisenä versiona. Sellainen Saarikosken suomennos oli. Mutta se oli hänen tavoitteensakin, kuten esipuheesta saattoi lukea.

perjantai 4. joulukuuta 2009

90-luvun tanssipop helmeileviä


Tämän päivän Hesarin Nyt-liitteessä oli juttu ex-radiotoimittaja Timpe Salosesta, joka tätä nykyä tuo 90-luvun tanssipopartisteja Suomeen esiintymään. Hieno homma. Valtaosa jäi yhden hitin ihmeiksi, eikä heillä liikaa rahaa varmasti ole. Heitä, jos keitä levy-yhtiöt ovat naruttaneet. Ja hitto soikoon. Näissä artisteissa on kitschiä. Ainakin me 90-luvulla kukkeimman nuoruutemme viettäneet muistamme nämä artistit. Halusimme tai emme. Nauttikaa youtubesta kaivamaani kavalkadista tai olkaa nauttimatta...






Dr. Alban tuo laulava hammaslääkäri on käynyt esiintymässä yökerhoissa Suomessakin näinä aikoinakin, jos en aivan väärin muista.






Haddaway. Tuon ajan suurin. Oli muistaakseni Mika Häkkisen suosikkiartisteja.






Kuka nyt ei kuku jamboa muistaisi?






Samaisesta Nytin jutusta luin, että Captain Jack on kuollut, mutta hänen poikansa jatkaa onneksi perintöä. Captain Jack oli muistaakseni oikeastikin armeijan miehiä alunperin.






2Unlimitedia ei voi tanssipopista puhuessa unohtaa. MTV:n vakiokamaa 90-luvun alkupuolella.






Scatman John on siirtynyt myös ajasta ikuisuuteen, mutta teki yhden 90-luvun suosituimmista biiseistä.






Ace of Base kiertää yhä. Vantaan Onnelassakin kävi hiljattain. Tämä biisi ei itseasiassa ei ole edes huono pop-biisi.






Tämänkään Tanskan lahjan maailmalle Aquan biisi ei ole huono. Laulaja Lene seurusteli muistaakseni A-han laulajan kanssa.






DJ Bobokin on yritellyt uraa uudestaan.






Guntherista en mene takuuseen, onko jo 2000-lukua, mutta henkisesti 90-lukulainen. Osaavat ne saksalaiset myös nauraa itselleen?






Ruotsalaiset ne osaavat. Tässä uusioversio. Rednex.






Tälle marokkolaissyntyiselle ruotsalaiselle Leila K:lle kävi vähän huonosti. Muistaakseni asuin siltojen allakin jossain vaiheessa myyden itseään. Käsittääkseni on jo kuntoutunut. Tämä Electric oli aikansa suosituimpia diskobiisejä.






Kuka voisi olla pitämättä Las Ketchupin tytöistä.









Espanjanjassa pysytään. Kavalkadi päättyy itseoikeutetusti Los Del Rion Macarenaan.


PS. Kotimaisia ajan herkkuja luvassa myöhemmin....

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Rauhantekijä-Obama ja muita valheita


Nyt kun on tulvinut niin herkullisia uutisia, keskityn niihin mahdollisimman sekavasti, kuumetta kun pukkaa muutenkin heiveröiseen pääkoppaani.


Nobelin rauhanpalkinnon myöntäjiä höynäytettiin taas pahemman kerran. Muste ei vielä Obaman rauhanpalkintoperusteissa ole kuivunut, kun hän lisää joukkoja Afganistanissa. Tässä oli nyt se muutoksen airut. Ei muuta kuin Facebookiin liittymään Obaman faneihin.



Ok, mies mitä todennäköisemmin saa läpi Usan ikuisuustaistelun eli yleisen terveydenhuollon, mutta Afganistanissa ei tule käymään hyvin. Maata hallitsee aivan samanlainen nukkehallitus kuin Neuvostoliiton miehittäessä Afganistania. Ja epäilen, että Obaman sotaretki päättyy samalla tavalla. Usan on vain maa, jossa jokaisen presidentin tulee näyttää voimansa sotimalla jossain päin maailmaa. Al-Qaida ei oikein vaikuta enää todelliselta uhkalta.



Pommit räjähtelivät Venäjälläkin. Eikä kukaan tiedä, kuka sitä junaa pommitti. Venäjällä käydessä unohtaa helposti, että maassa on oikeita terroristeja. Moskovan reissua täytynee harkita kaksi kertaa.


Suomessa muuten kauhistellaan nyky-Venäjän sotilasparaateja, mutta uhoa riittää kotimaassakin. Talvisotahehkutusta seuraessa luulisi, että Suomi olisi voittanut sodan ja varustautuisi seuraavaa varten, olisi sotilasmahti ja vähemmän demokraattinen maa. Koululaiset oli eräässä lehtijutussa viety oikein suojeluskuntahenkeen harjoittelemaan haavoittuneen paarien kantamista.


Uho on suurta ja armeija saanee haluamansa aseet toisin kuin ennen talvisotaa. Uusi kansallismielisyys on huomattu myös yrityksissä. Veteraaneilla yritetään myydä sumeilematta vaikka mitä tuotetta, vaikka nämä "isänmaalliset" tarvittaessa sujuvasti tuotantonsa ulkomaille siirtävätkin.


Sveitsiläiset näyttivät olevansa demokratian mallimaa, josta kelpaa ottaa oppia. Maa nimittäin päätti oikein kansanäänestyksellä kieltää minariteettien rakentamisen. En varmasti itsekään kaipaa paljoa minariteetteja kotoisiin saloihimme, mutta uskonnonvapaus on sentään yksi Euroopan keskeisistä arvoista. Tosin Sveitsissä naisten äänioikeuskaan ei ole kovin tuore asia ja likaista rahaa on saanut viedä pankkeihin suojaan miten lystää sen kummempia kyselemättä. Ihmettelen, mistä Sveitsin maine maanpäällisenä paratiisina kumpuaa.



Sitten kotimaahan jälleen: Onneksi olkoon PMMP. Ansaitsitte Teosto-palkintonne. Ja oli kiva nähdä se säveltäjäkin vihdoinkin julkisuudessa, vaikka mies ilmiselvästi kärsi kameroiden edessä. Anna Abreu oli muuten vuoden googlatuin suomalainen. Hienoa, Anna kun on Vantaaltakin.


Ja Matti Vanhaseltakin tuli viimein fiksuja kommentteja. On ihme, että joku viitsii väittää Vanhaselle vastaan, että yli 3 600 euroa ansaitseva ei olisi suurituloinen. Kannatan kyllä Vanhasen ajatusta, että yli tuon ansaitsevien veroja korotetaan. Populismia tai ei.


Vihdoin saatiin myös se Tarja Halonen niistä EU-kokouksista. Tiskiin menevien lautasten määrä vähenee vihdoin yhteen. Eihän sinne kokouksiin raahata Ruotsin kuningastakaan, vaikka on muodollinen valtionpäämies. Niin presidenttikin on. Usko nyt Tarja jo, että pääministeri johtaa maata.


Hesarista olemme saaneet lukea jo kotvan heidän uudistuneesta lehdestään. Minusta uudistus on mukiinmenevä. Jotenkin selkeämpi ja esim. yleisönosastokirjoituksia on enemmän. Minusta mainoksia ei ole enemmän tai ainakaan ne eivät hallitse, toisin kuin jotkut väittävät. Yleensä kun jokin instituutio uudistuu, herättää se aina vastarintaa. Juttuihin mielestäni Hesarin uudistus ei ole kummemmin vaikuttanut.


Tässä uusi suosikkini Chisu. Kaunis kuin enkeli ja laulaa kuin enkeli. Biisi sopii hyvin uutisteemaankin.





maanantai 30. marraskuuta 2009

Pärjäile!


Eräs rouva kirjoitti hyvin eilisen Hesarin yleisönosastolla. Hän valitteli, että Suomi on pärjääjien maa. Täällä on pakko pärjätä, koska kukaan ei yksinkertaisesti auta sinua, jos ei tunne sinua. Jopa lapset jätetään pulaan isompien ryöstettäväksi ja muksittavaksi, kuten rouvalla oli itselleen käynyt lapsena.


En olisi enempää voinut olla tuon rouvan kanssa olla samaa mieltä tästä sairaasta pärjäämisen pakosta.


Olen aina kummastellut tätä suomalaista pärjäämisen kulttuuria, joka vielä tuntuu kovenevan, mitä vauraammaksi yhteiskunta muuttuu yleisesti ottaen. Kaikkihan eivät tietenkään voi pärjätä, kuten tiedämme. Jopa vanhuuden heikkous on ihmisen omaa syytä. Miksi et ole elänyt terveellisemmin, niin olisit nyt paremmassa kunnossa?


Kun yhteiskunta aikoinaan otti vastuun heikommista ja sairaimmista Suomessa huokaistiin helpotuksesta. Nyt kun yhteiskunnan apu vähenee (ainakin tulevaisuudessa) syytetään ihmisiä itseään ongelmistaan. Olenhan minäkin pärjännyt, ei minullakaan ole helppoa ollut. Miksi siis sinä et pärjää?


Ainoastaan joitakin lapsia varjellaan kaikelta pahalta aivan kuten yhtä söpöjä lemmikkielämiäkin. Meille rumemmille ja vähemmän tunteita herättäville otuksille ei ole kyllä myötätuntoa tai apua luvassa. Vaikka emme itsekään auta, oletamme kyllä saavamme apua.


Sana pärjäile kertoo kaiken. Tätä toivotusta käytetään Suomessa yleisesti silloin kun vaikkapa lopetetaan puhelu tai jonkinlaisena myötätunnon osoituksena, kun joku on kiusallisen kauan kertonut ongelmistaan ja haluaisimme päästä tilanteesta pois. Mutta miten olisi vaikka myötätuntoisempi kysymyssana: Pärjääthän?


Suomessa on tapana etsiä kaikkiin ongelmiimme syitä sota-ajasta ja kovista ajoista ennen hyvinvointivaltiota. Todennäköisesti tätä pärjäämisen pakkoakin selitetään sillä, että sota-aikana oli kovaa ja että täytyi pärjätä. Totta, mutta sama pärjäämisen etiikka on sitten tämän teorian mukaan käytössä työelämässä ja yksityiselämässä.


Suomessa on yksin pärjääminen viety niin pitkälle, että osa kansalaisista ei edes halua, että heitä autetaan. Pärjääminen ja kitkuttelu tuskissaan on kunnia-asia. Ei tartte auttaa, minähän en sossuun mene. Pärjääminen kun on kunnia-asia.  Mutta ei tälläistä pärjäämisen pakkomiellettä ole missään muualla kuin Usassa ja Kauko-Idässä Suomen lisäksi.



En usko, että Suomessa koskaan on oltu oikeasti yhteisöllisiä ja autettu toinen toistaan. Kovat ajatkin ovat yhdistäneet vain kovien aikojen ajaksi. Täällä Suomessa miltei nautitaan kun suurien haihattelija epäonnistuu tai joku ennen niin menestyvä tipahtaa alas hierarkiassa. Ja kun sieltä nousee, on ansainnut vasta asemansa ja hänestä pidetään suuresti.


Hänhän on pärjännyt yksin eteenpäin.


-----------------------------------------------


Lehdistön ihannepoika Timo Soini on hänkin päässyt negatiivisen uutisoinnin makuun. Perussuomalaiset eli kai yhtä kuin Timo Soini näytti, että hänkin osaa vanhojen puolueiden tavan toimia. Eli vedetään omien pussiin nimeämällä uskollisia virkoihin.


--------------------------------------------------


BB:n voitti sitten hieman yllättäen tämä herra eli Aso. Oikeaan osoitteeseen meni. Aso osoitti, että BB-talossa voi kasvaa henkisesti kuin yleensä suunta on ollut enemmän päinvastainen. Alun kangertelun ja typerän slummi-paratiisi vohkailun jälkeen BB:kin parani loppua kohti. Aso toi myös maahanmuuttajayhteisöille aika hyvää julkisuutta.



Kuva: www.bigbrother.fi

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Marilyn



Kuva: www.marilynmonroe.ca


Maailmassa on ollut kaksi naista, joista kirjoitetaan paljon heidän kuoltuaankin. Toinen on prinsessa Diana ja toinen Marilyn Monroe. Ensimmäinen syntyi etuoikeutettuna ja viimeinrn vähemmän etuoikeutettuna. Kummatkin olivat syvästi onnettomia ihmisiä, mutta silti heissä oli vetovoimaa, joka vetoaa yhä vieläkin ihmisiin. Molemmat myös kuolivat dramaattisesti nuorina ja tulivat kohdelluiksi huonosti miesten taholta.


Ei ihme, että Elton John vain vaihtoi Norma Jean Bakerista alias Marilyn Monroesta kertovaan kappaleeseensa sanat prinsessa Dianaa varten.


Marilyn itse sanoi, että orpotyttö Norma Jean palasi häneen heti kun kamerat sammuivat. Surullisia, rakkaudettomia tarinoita on Hollywood täynnä, mutta jokin tekee Marilynista poikkeuksellisen. Häntä markkinoitiin ajan hengen mukaan suurena seksipommina, mutta historiaan hänestä jäi elämään suuri herkkyys. Ehkä juuri se teki hänestä ainutlaatuisen. Näyttelijänä hän jäi aliarvostetuksi, vaikka komediennena hän oli oikean ohjaajan käsissä erittäin hyvä. Hänestä ei voi olla pitämättä Piukoissa paikoissa.


Marilyn Monroesta on tehty myyttinen uhri hänen kuoltuaan 1962. Hänestä tehtiin lapsinainen, jota miehet himoitsivat rakastella, mutta eivät halunneet rakastaa. Miesten uhri Marilyn varmasti olikin, mutta toisaalta Marilyn itsekin surutta petti miehiään.


Marilyn oli ainutlaatuinen, mutta ei niin ainutlaatuinen, etteikö hänen kaltaistaan voisi syntyä toistakin. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, sillä elokuvatähdistä on tullut liian arkisia ollaakseen elämää suurempia hahmoja. Kauniita naisia on elokuvissa paljon, mutta harvalla on niin suurta lahjaa kameran edessä työskentelyyn kuin Marilynillä oli. Hän kuulemma pelkäsi kameraa, vaikka kamera rakasti häntä. Mutta ristiriidasta yleensä hienoimmat hetket kasvavat.


Marilynia rakastivat monet, mutta hän ei itse kyennyt koskaan rakastamaan itseään. Eikä kunnioittamaan itseään. Ja kuten tiedämme, silloin muutkaan harvemmin kunnioittavat. Vaikka itse olen mies, enkä edes kovin kaunis sellainen, olen jollain tasolla tuntenut hengenheimolaisuutta Marilynia kohtaan.


Marilynia vaivasi koko elämän selittämätön pelko. Ehkä siksi hän halusi lopulta vain kuolla.



Goodbye, Norma Jean.





torstai 26. marraskuuta 2009

Lööpit, lööpit!


Tässä yhtenä minuuttina tuli mieleen, että kuinka monta lööppiä sitä ihminen kykenee muistamaan ja kuinka kauan.


Tapanani on joka päivä töihin mennessä ohittaa R-kioski lukeakseni päivän lööpit ikkunasta. Olen huomannut, että moni muu kanssasisar  tai -veli toimii samoin. Harvemmin kyllä ostan päivän iltapäivälehtiä, en ainakaan lööppien perusteella, ellei sitten tarjolla ole megaluokan uutista.



Useimmiten lööpeissä on tehty pahaa. Joku julkkis on riehunut kännipäissään tai ilkeät päättäjät ovat olleet taas pahoja tekemässä. Mutta kertakäyttökamaa lööpit ovat silti. On kiehtovaa, miten meitä ihmisiä kiinnostaa lööpit, kun useimmiten emme seuraavana päivänä edes muista niitä lööppejä.



Parhaimmillaan lööpit ovat mitä loistavampaa ideointia ja huonoimpina hetkinään ihmisten huijaamista parhaimmasta päästä. Sillä silloin kun ei ole oikeasti mitään kohahduttavaa kerrottavaa, otetaan se yksi ainoa kiihdyttävämpi toteamus lööppiin.



Poliitikot ja muut vallanpitäjät pelkäävät lööppeihin joutumista yli kaiken. Ja vääryttä kokeneet uhkailevatkin sujuvasti tätä nykyä soitolla Iltasanomiin tai Iltalehteen. Monesti ennen kuin ovat keskustelleet väärintekijän kanssa. Mutta nopeasti lööppikohut menevät ohi. Sitkeimmätkin, kuten Ike Kanervan tekstiviestiseikkailut tai Audimiehen lausunnot kestävät lööpeissä vain viikkoja muutamia.



Mutta ajatelkaa, jos lööpit kertoisivat iloisista asioista.


Tänään syntyi Suomeen 150 vauvaa! Rakastuneita pareja Senaatintori täynnä, mitä tekee Helsinki?


Niin mutta maailma on kylmä renkipojalle. Niin sen toteaa myös Severi Suhonen. Tulisipa minustakin vanhana tuollainen leppoisa savolaisukko. Vaikka Esa Pakarinen ei sitä kuulemma oikeassa elämässä ollut.


---------------------------------------------------------------------------------






---------------------------------------------------------------------------------


Mutta kylmässä maailmassa tyhmyydestä sakotetaan hyväuskoisia. Soneralta minulle kaupattiin laajakaistan lisäksi langaton mokkula vai mikä helvetti se nyt onkaan. Eli minulla on kaksi nettiliittymää Soneralta. Nyt kun soitin sulkeakseni laajakaistan, niin sanottiin, että tämä on määräaikainen sopimus, sitä ei voi lopettaa kuin vasta vuoden päästä. Hulluinta on, ettei se laajakaista edes toimi kunnolla. Nyt maksan siis 30 euroa kuussa täysin tyhjästä vuoden ajan. Yrittivät myydä minulle vielä uutta modeemia, ilmaiseksi se olisi pitänyt saada. Periaatteestakaan en sitä laajakaistaa käytä.


Mieleen tuli väistämättä se mainos: Pojat, pojat, ei se aina vaihtamalla parane.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Ratin takana vuoden hän


Sain ajokortin suurinpiirtein noin vuosi sitten. Alun hikisten hetkien jälkeen autoilusta on tullut normaalia rutiinia. Ehkä liiankin. Auto on kuin lempifarkut, niitä käyttää, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tarjolla.



Minusta ei ole silti tullut automiestä. Sain kortin ihan liian vanhana, että minua koskaan hyväksyttäisiin renkaanpotkijoiden aatelistoon. Pysyn yhtä syrjäytettynä autohommista kuin naiset. En tosin siihen porukkaan kaipaakaan, sillä en yksinkertaisesti tiedä autoista tarpeeksi. Hyvä kun osan laittaa pissapoikaan pesunestettä.


Olen myös autojen suhteen uskollista sorttia. En ole ajanut VW Poloni lisäksi kuin yhden syrjähypyn verran pakua muuttaessani kesällä. Minulla ei ole edes sitä viettiä, että kun näkee hienon auton jossain parkissa, että minun täytyisi mennä ihastelemaan tuota kaunotarta lähempää. Silmääni miellyttävät enemmän naiset, vaikka en naisia audimiehen tavoin autoihin vertaakaan.


Kännissäkään ei ole ollut hinkua rattiin. Ja kaupungissa kännissä huristelu ei toimivien joukkoliikenneyhteyksien takia ole tarpeenkaan. Kännykkään en puhu ajaessa ja pääosin noudatan liikennesääntöjäkin. Raivoihini minut saa silti helposti liikenteessä, sillä omantienkulkijoita liikenteestä löytyy aivan liikaa.Yllättävän hyvin olen pärjännyt siihenkin suhteutettuna, että aniharvoin olen ratissa virkeänä vaan enemmän tai vähemmän väsyneenä.


Totta on, että välillä olen miettinyt, tarvitsenko autoa mihinkään. Pääosin en tarvitsekaan, mutta elämä on helpottunut huomattavasti. Heinävedellekin voi lähteä ex tempore, eikä tarvitse kärvistellä tupakin tuskassa täytinäisissä busseissa. Puhumattakaan juttukeikkojen nopeampi hoito töissä. Minä kun en kykene keskittymään joukkoliikennevälineissä minkäänlaiseen työntekoonkaan niin kuin jotkut.


Mutta en kyllä tunne syyllisyyttä autoilusta, vaikka nykyisin kai pitäisi. Sinänsä kun en täysin turhia ajeluita juuri ajele.


Tässä autobiisiä. Transit mies.






--------------------------------------------------------------------------------


Luettua: Guy de Maupassant: Alaston ihminen. Tämän novellikokoelmahelmen löysin taas Pepe´s Specialista. Painos on vuodelta 1945, mutta Maupassant ei vanhene koskaan. Kokoelma on kokoelma toinen toistaan onnettomampia rakkaustarinoita, mutta hyvin kirjoitettua sellaisia. Näissä novelleissa käytetään sumeilematta hyväksi ja tullaan hyväksikäytetyiksi. Mutta Maupassant on pateettisuudessaankin hienovarainen realisti ja ansaitsisi suuremman paikan kirjallisuuden historiassa, minkä on saanut. 


----------------------------------------------------------------------------------


Kyllä muuten on vaikeaa pankin vaihto. Kun vaihdoin Sampo-pankista Osuuspankkiin ei suoraveloitussopimuksia siirretty toiselle pankille kuin vasta viikkojen viiveellä. Nyt laskuja on tipahdellut pitkin kuukautta. Pelastuksena on sentään veronpalautukset.



Pohdinkin, että asiakkuuden irtisanominen on tätä nykyä vaikeampaa kuin avioero. Ja hylätty osapuoli katkerampi. Asiakas on tärkeä niin kauan kun häneltä virtaa rahaa, eikä vaihda asiakkuuttaan. Olen myös pohtinut, että yrityksissä täytyy olla jokin hölmöysrekisteri puhelinmyyjien vipuun menevien lisäksi. Tätä tyyppiä voi kiusata, mutta tuon jätämme rauhaan, kun se oli jo asiakkaanamme niin hankala.


------------------------------------------------------------------------------------


Tänään kävimme äidin ja siskon kanssa katsomassa isoäitiä vanhainkodissa. Dementiasta kärsivä isoäitini ei nimeäni kahta minuuttia kauemmin muistanut, mutta on harvinaisen hyväntuulinen. Dementikot kun voivat olla aggressiivisiakin. Ilmiselvästi isoäitini on hoitajien suosikki.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Myyttinen talvisota


Talvisodan alkamisesta on 30. päivä marraskuuta 70 vuotta. Niin se aika vain vierähtää, tuntuu, että 50-vuotispäivistäkään ei ole kuin kotva. 60-vuotisjuhlat menivät sen kummemmita muisteluitta, mutta nyt media on herännyt vuosipäivään.



Iltasanomat julkaisi sinänsä mukiinmenevän Talvisota-liitteen (myytiin nopeasti loppuun) ja Iltalehtikin yrittää seurata perässä tuota hieman yllättävääkin menestystä. Sodasta on yhä kirjoina ja lehtiartikkeleina yliutarjontaa, mutta tämä Iltasanomien liite on onnistunut siinä missä useimmiten ei ole onnistuttu. Liite kertoo sodasta arkipäivän ihmiskohtaloiden kautta. Myös siviilien kohtaloita, ja vailla patsastelua ja äänen värisyttelyä.


Talvisodan tematiikassa ei mikään ole muuttunut. Minkäänlaista uudenlaista historiantulkintaa ei ole nähty. Kyseessä on edelleen sankarillinen puolustustaistelu olemattomilla resursseilla ylivoimasta vihollista vastaan. Se pitääkin paikkaansa pääpiirteittäin.



Uskomatonta on, että 70 vuoden jälkeenkin talvisodan veteraaneja on vielä elossa. Suomessa veteraaneista pidetään hyvin huolta. Toisin on talvisodan voittajien. Iltasanomien talvisotaliitteessä eräs venäläinen talvisodan veteraani sanoi, että pidettäisiinpä meistä voittajistakin yhtä hyvää huolta. Talvisota kun ei ole yhtä kunniakas osa venäläistä historiaa kuin Suuri isänmaallinen sota Natsi-Saksaa vastaan.



Talvisodasta on tullut myyttinen osa suomalaista historiaa. Kun ajat ovat kovat, peräänkuulutetaan talvisodan henkeä, joka yhdisti entiset viholliset punaiset ja valkoiset. Jopa näin sikainfluenssaepidemian aikaan puhumattakaan poliitikoiden tökeröimmistä raamatullisista talvisotavertauksista.



Mitään tuollaista henkeä kun ei ole tulossa, sillä Suomessa ne ajat ovat kauan sitten menneet, että tunnettaisiin olevan samassa uhatussa veneessä tunnusti kansalainen mitä värejä tahansa.



Silti kansan suussa kulkevat yhä sanonnat kuin vaikkapa "rautaa kuin Raatteen tiellä" tai "Kollaa kestää". Kestettävä tuolloin olikin, sillä Suomen armeija oli materiaalisesti täysin valmistautumaton talvisotaan.



Talvisota-elokuva ei ole toisaalta myöskään saavuttanut samanlaista myyttistä asemaa kuin jatkosodasta kertova Tuntematon sotilas. Osin tietysti heikompien jo henkilöhahmojen takia.


-------------------------------------------------------------------



Talvisodan henkeä sen sijaan löytyy Sloveniasta urheilussa. Maa voitti Venäjän MM-karsinnoissa. Kyse taitaa vähintään osittain olla onnesta, mutta tuota onnea ei Suomella samoissa karsinnoissa ole ollut. Toivottavasti Slovenia on uusi maailmanmestari. Yksi fani löytyy täältä Vantaalta.



Mistä saisin hankittua Slovenian maajoukkueen pelipaitoja?

-----------------------------------------------------------------------



Suomi on tasa-arvon suhteen omituinen maa. Tutkimuksen mukaan teinitytöt saavat mielestään lyödä poikaystäviään, mutta pojat eivät heitä. Tämä vahvistaa vain käsitystäni, että Suomessa tasa-arvo ei ole miestä suojeleva asia. Miestä saa kohdella aivan miten lystää.


Ihmettelen myös Sofie Oksasen lausuntoja suomalaisista miehistä Tanskassa antamassaan tv-haastatelussa. Kiitos vain kun vahvistat ulkomaalaisten kuvaa suomalaisista miehistä juoppoina ja väkivaltaisina reppanoina.


--------------------------------------------------------------------------



Näitä sankarihautausmaita löytyy maastamme talvisodankin jäljiltä. Tämä kuva Helsingin Pitäjän kirkon hautausmaalta.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Nyt kyltteilemään


Ei viikkoa ilman Jari Sarasvuota ja Virpi Kuitusta. Vaikka molemmat kertovat välttelevänsä julkisuutta, he ovat julkisuudessa enemmän kuin usein. Kohua on herättänyt nyt Sarasvuon Kuitusen lenkkipolun varteen pystyttämät kannustuskyltit, jotka pian nimettiin lemmenkylteiksi.



Porua turhasta sanon minä. Jos rakastunut mies haluaa naiselleen pystyttää kylttejä, niin hän saa niin tehdä. Rakkaudettomat kateelliset ne vain haluavat pois. Suomessahan ei saa kukaan olla onnellinen, jos ei itse ole. Ja kuten kaikki tiedämme, nuoreen naiseen rakastuneelle keski-ikäiselle miehelle mikään ei ole mahdotonta.



On Sarasvuo saanut hyvääkin tällä kohullaan aikaan. Kyltit ovat tulleet takaisin. Perinteisesti kylteillä on Suomessa vain kielletty tekemästä jotain tai moitittu poliitikkoja, mutta nyt kyltit kannustavat ja rakastavat.


Näinhän sen pitääkin olla. Aikaisemmin rakkauskylttejä ovat pystyttäneet vain naimisiin menevät tien varteen opastukseksi vieraille ja useimmiten jättävät ne sydämenmuotoiset Jani ja Jenna -kyltit tien poskeen, kun tahdon on sanottu.



Mutta hei. Aletaan kaikki kyltteilemään. Pystytetään itsellemme työmatkan varrelle kannustuskylttejä. Tyyliin: Mari, vielä kaksi pysäkkiä ja olet perillä. Kylttejä voi liimata bussipysäkin lisäksi työpaikan käytäviin ja mikä parhainta vaikka työkavereihin. Kyltteilyn mahdollisuudet ovat oikeastaan rajattomat.



Ja aina jää mahdollisuus erokylteille.



Sarasvuo. Kiitos kun toit meille kyltit takaisin muuallekin kuin mielenosoituksiin ja kaiken kivan kieltämiseen.


---------------------------------------------------------------------------------------


Olen jo vanha likainen mies kun huomioin ennen pikkujoulukauden alkamista naisten alusvaatemainosten lisääntyneen radikaalisti lehdissä. On vaikka minkälaista rihmankiertämää tarjolla. Mutta mennäänkö sinne pikkujouluihin pitsihepeneet päällä, vaiko ovatko vain pikkujoululahjoja aamuyön tunteja varten?


----------------------------------------------------------------------------------------


Tämä on meille vähemmän viehättäville arkisille rakastuneille ja rakkautta kaipaaville... kerran junassa muuten istuin ravintolavaunussa kaljalla freukkareitten basistin kanssa. Ja hauskaa oli. Ravintolavaunuista pitäisi tehdä oma historiikkinsa. Vain saunassa ja tupakkahuoneissa yhteiskuntaluokat sekoittuvat yhtä kiitettävästi.



Rakkauslaulu rumille.


 

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Koivusalon Pohjantähteä odottelee hän kiivaasti...



Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Kuva: www.artista.fi


4.12. se päivä sitten koittaa. Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ykkösosa tulee ensi-iltaan. Minulle tuo päivä on etukäteen pyhä Väinö Linna-fanaatikkona. Joitakin kritiikkejä olen onnistunut elokuvasta netistä löytämään, eivätkä ne lytänneet täysin elokuvaa, kuten olisi voinut olettaa. Joku kirjoitti elokuvan olevan Koivusalon parhaimman. Toivotaan niin.



Monet eivät pitäneet ajatuksesta, että juuri Koivusalo ohjasi uusioversion elokuvasta. Mutta kuka muu sen olisi tehnyt, joku nokkelia kaupunkilaiselokuvia tekevä vai. Ei, Koivusalo oli oikea mies hoitamaan homman, sillä tätä miestä kiinnostaa porautua Suomen historiaan. Kyse taitaa olla kateudesta, siitä, että Koivusalo on uskaltanut luoda uransa muuta tietä, kuin olisi pitänyt. Suomessa kun ei siedetä toisin tekijöitä.



Mutta itse elokuvaan. Tunnustan, että vaikea on mennä katsomaan uutta versiota. Sen verran vahvasti Edvin Laineen versio on mieleeni syöpynyt puutteistaankin huolimatta. Näyttelijävalinnat olivat yksinkertaisesti loistavia.



Mutta ei Koivusalon elokuvassakaan huonoja näyttelijöitä ole. Elokuvan nettisivuilta löytyy vaikuttava lista nimiä. Keskustelua tulee herättämään varmasti Akselin näyttelijä Ilkka Koivula. Akselihan se pääroolissa on. Risto Tuorilaa sopivampaa nimeä ei olisi voinut löytää näyttelemään Koskelan Jussia. Topi Salmelaa Laurilan Anttoon roolissa odotan myös. Hannu-Pekka Björkman on kovan paikan edessä kirkkoherrana, sen verran mainio Matti Ranin oli vanhassa versiossa. En kyllä hetkeäkään epäile, ettei Björkman roolista sopeutuisi. Mies kun saattaa olla tämän hetken paras suomalainen miesnäyttelijä.



Spekulointia riittää. Minkälainen on elokuvan musiikki? Akselin ja Elinan häävalssi vanhasta versiosta lienee tämän päivän suosituimpia häävalsseja tosielämässäkin. Onko kuvauksessa uskallettu rikkoa Edvin Laineen teatterimainen kuvaustyyli? Ja miten sisällissodan ajat kuvataan, kun tuota sotaa eläneitä ei juuri enää ole elossakaan, toisin kuin 60- ja 70-luvun vaihteessa Laineen version aikoihin.



Näihin kaikkiin kysymyksiin odotan mielenkiinnolla vastauksia joulukuussa. Ja mikä parhainta, toivottavasti Täällä Pohjantähden alla -kirjat löytäisi uusia lukijoita.Ne ovat parasta, mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota.Vaikka minusta Koskeloiden saagan olisi kuuluttava oppivelvollisuuteen. Hullumpiakin asioita kouluissa opetetaan.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Oikeudet ne on lapsellakin


Kyllä se kaupungin työntekijäkin tarvittaessa venyy samoin kuin toimenkuva. Tänään ajelin ympäri Vantaata sikainfluenssarokotuksia neuvoloihin. Oikeasti tuli sellainen olo, että tässähän on nyt hyödyksi enemmän kuin tiedottajan työssä. Joihinkin neuvoloihin ei meinannut sisään mahtua.



Mutta ehjänä sain kaikki rokotteet perille ja mahdolliset ylinopeussakot tulevat tienvarsi kameroista sitten myöhemmin.


Perjantaina on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Tiesittekö? Tahtoo sanoa, että 20  vuotta sitten YK:ssa ratifioitiin Lapsen oikeudet -sopimus, jolla allekirjoittajamaat takasivat lapsille tietyt perusoikeudet. Eriasia on, miten oikeudet toteutuvat valtaosassa maailman maita, joissa jo perushuolenpito on vähän niin ja näin.



Ei siitä kyllä niin kauan ole, kun Suomessakin lapset olivat lähinnä vanhempiensa omaisuutta, eikä omia yksilöjään. Heidän arvonsa mitattiin lähinnä työpanoksella.



Tätä nykyä Suomessa lapsista pidetään huolta joko erittäin hyvin tai huonosti. On kyllä suuri vääryys, miten erilaisista lähtökohdista lapset joutuvat elämänsä aloittamaan Suomen kaltaisessakin maassa. Joissakin perheissä lapsi on miltei kuningas, joka ei voi tehdä mitään väärin ja hallitsee suvereenisti perhettään. Ja toisissa perheissä taas lapset kyyhöttävät sängyn alla piilossa, kun vanhemmat mäiskivät toisiaan.



Yhteiskunta voi tehdä ja on tehnyt paljon (jopa liikaa) perheiden hyväksi, mutta elämää se ei voi perheiden puolesta elää. Jos vanhemmat ovat lapsen tasolla omien asioidensa hoidossa, ei perheellekään voi olla kovin hyvää ennustetta. Elämä on siinä mielessä epäoikeudenmukainen juttu, että tälläisille vanhemmille lapsia tuntuu syntyvän kovin helposti.


Lapsen liika suojelu ja paapominen on toisaalta yleistä. Minusta sekin rikkoo lapsen oikeuksia siinä missä lapsen kaltoinkohtelu. Maalais- tai kaupunkilaisjärki on osalta vanhemmista kadonnut. Nämä vanhemmat soittelevat viranomaisille pikkuasioistakin ja jopa armeijaankin olen kuullut äidinpoikien äitien soittaneen. Näitä hysteerisiä vanhempia soittelee minullekin töihin aika ajoin.



Lapsilla myydään vaikka mitä hyväntekeväisyyskonsertteja ja kampanjoita. Medialle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe kuin kaltoinkohdeltu tai vakavasti sairas lapsi. Lapset myyvät jo pelkällä pinnallisella tasolla.



Yleensä suomalaiset eivät puutu toistensa asioihin, mutta lastensuojeluilmoituksia he tekevät herkästi. Mutta kuinka paljon lasta kuunnellaan todellisuudessa, on aivan eri juttu, kuten tiedämme näistä huoltajuustaisteluista.



Paikallislehdestämme Vantaan Sanomista luin muuten jutun, että Suomessakin sikiöitä abortoidaan niiden sukupuolen perusteella. Eli ei se ihan Kiinan ja Intian ongelma ole.


---------------------------------------------------------------------------------------


Kaikella sitä voi elantonsa ansaita. Eilen katselin vahingossa pätkän Aasiassa pelaavista tietokonepelaaja-ammattilaisista. Vanhemmat voivat antaa nyt nörttipoikiensa pelata rauhassa illat pitkät. Nimittäin nämä ammattilaispelaajat ovat miltei rocktähtiä Aasiassa, siinä missä Suomessa he ovat halveksittuja nörttejä.


-------------------------------------------------------------------------------------------


PS. Vantaalaisetkin ovat vihdoin heränneet. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen siirtomaaherratyylinen haastattelu Hesarissa paljasti asenteet Vantaata kohtaan lopullisesti ja sai jopa maltillisimmat takajaloilleen.

----------------------------------------------------------------------------------------------


Suoritin kansalaisvelvollisuuteni. Ostin Mariskoolin.



Gadgetissa oli virhe