keskiviikko 31. joulukuuta 2008

NE muut ja minä



Olmi kommentoi jokin aika sitten blogiani ja mainitsi hyvän termin NE -ihmiset. Ihminen on siitä jännä olento, että pahaa tekevät aina ne muut ihmiset tai että ikävät asiat johtuvat niistä muista. Tai että, niinhän ne muut ajattelevat, mutta en minä. Minähän olen jotenkin laumasta poikkeava.

Toki tällaisia ihmisiä onkin, mutta kaikissa ihmisissä asuu ainakin syvällä sisimmässä ennakkoluuloja ja ei niin hyvää karmaa muita ihmisiä kohtaan. Ne vaativat vain enemmän tullakseen esiin toisin kuin ne-ihmisillä.

NE-ilmiö johtuu siitä, että ihmisen on vaikea mennä itseensä, verrata itseään suhteessa muihin. Ihminen taitaa nähdä itsensä muita parempana ja jalompana olentona. Eikä yhtenä virheellisistä. Toinen vaihtoehto on, että ihminen ei näe itsessään mitään hyvää ja muita huonompana olentona.

Toisaalta kyllä ihmisellä täytyykin olla sellainen tietoisuus itsestään, että poikkeaa muista jollain tavalla. Harva pitää itseään tavallisena ihmisenä, kenessä ei ole mitään erikoista tai poikkeavaa. Jos näin ajattelee, ei taida olla tyytyväinen itseensä. Mitä mieltä elämässä olisi, jos ei kokisi millään tavalla omaavansa muuta tarkoitusta kuin elää päivästä toiseen. Itse kokisin aika turhauttavaksi elämän pelkän elämän takia.

Jos rehellisiä ollaan, NE -ihmisiä lienee silti olemassa. Kapeakatseisia, ahdasmielisiä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet sellaiseksi kasvatuksen, elämänkokemusten tai sitten yksinkertaisesti olevat vain tyhmiä ja sivistymättömiä, jotka näkevät maailman valmiiksipureskeltuna vaivautumatta itse sitä tutkimaan. Sillä tavalla, että näin on aina ollut ja näin tulee olla vastakin. Joillekin ihmisille riittää oma pieni maailmansa ja kaikki heidän maailmankuvastaan poikkeava on uhka, joka torjutaan Tali-Ihantala-hengellä.

Ihmisissä asuu pieni laumasielun henki, joka aiemmin oli toki tarpeen. Oli mahdotonta selviytyä ilman yhteisön tukea ja siitä ulkopuolelle jääneet luonnollisesti tuhoutuivat samalla tavalla ikään kuin susilauman ulkopuolellekin jääneet. Tuo laumasielu on kai ihmisen geeneissä, joka nyt ilmenee NE-ilmiönä. Se, mikä on aina ollut, harvoin muuttuu ihmiskunnan/kansakunnan sisällä kovinkaan nopeasti, vaikka ulospäin näytetään kuinka suvaitsevaiselta ja hienolta ihmiseltä. Tämä ilmiöhän pulpahtelee pintaan ajoittain, kuten Natsi-Saksassa ja entisessä Jugoslaviassa.

Jos ajattelee asiaa oikein tarkkaan, niin pahimpia ihmisiähän ovat ne, jotka esittävät jotain muuta, kuin mitä oikeasti ajattelevat. Vain sen takia, etteivät antaisi itsestään huonoa kuvaa tai mitä nyt sitten haluavatkaan esittää. Eli valehdellaan itselleen ja muille vain sen takia, että hyödytään siitä. Pelataan siis omaa vakaumusta ja maailmankuvaa vastaan, että elämä olisi helpompaa. Se on mielestäni tämän ajan ilmiö. Ollaan niin suvaitsevaista ja hienoa ihmistä, mutta oikeasti ajatellaan ihan samoin tavoin kuin 50 vuotta sitten.

Itsekin olen viime aikoina alkanut pohtimaan itseäni ihmisenä. Eräs henkilö on auttanut minua miettimään, olenko sitä, mitä olen aina kuvitellut olevani. Itse itsestään luomaa on vaikea muuttaa. Toiset ihmiset näkevät miutkin toki eri tavalla, mutta aika helvetin vaikeaa on muuttaa itse itsestään luomia luonteenpiirteitä ja oletuksia. Mikähän siinä on, että oma kuva itsestään ei voi olla samanlainen kuin muiden kuva minusta. Tai olisiko sekin pelottavaa, jos näin olisi.

PS. Toissapäivänä käytiin katsomassa Goyan Sodan Kauhut -näyttely. Tuli mieleen, että teokset oli nimetty aivan loistavasti. Olisi mielenkiintoista, jos tauluihin olisi luotu myös runoteksti teoksen viereen, mutta en tiedä, olisiko Goyassa ollut kynämiehen vikaa. Aika rankkoja kuvia ajalta, jolloin sota esitettiin yleensä vain kuninkaana ratsun selässä taistelun melskeessä.

Uuden vuoden lupauksia en ole miettinyt. Mutta kai sitä voisi hieman paremmaksi ihmiseksi yrittää muuttua. Ai niin, kävin hakemassa apteekista nyt tupakanvieroituslääkkeet. Ainakin ensimmäinen askel on nyt otettu. Kokemuksesta tiedän, että se on se vaikein.


sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Ja sitten tästä vuodesta muisteltavaksi



Vuoden lähetessä loppuaan on ollut tapana kerrata vuoden tapahtumia ja ilmiöitä ja pohtia niitä, vaikka yleensä vasta ajan kanssa asiat saavat oikeat perspektiivit. Lehdistä jokainen voi lukea tarkat muistelot, oma lähimuistini on tätä nykyä onneksi vain enää muutaman viikon mittainen, joten kirjoittelen niistä asioista, jotka minulle jäivät mieleen.

Heikentynyt talous oli koko vuoden ykkösaiheena. Kukaan ei oikein kunnolla tiedä, mitä tapahtui, mutta jossain kirjoitettiin hyvin, että tämän talouskriisin aiheutti ahneus, eikä mikään välttämätön suurempi turma. Irtisanomiset jatkuivat entistä kiivaampana, nyt kun niille saatiin vielä maailmantaloudesta oikeutus. Lamaa ei vielä ole, mutta ensi vuonna sitten sekin kurjuus on sitten edessä. Sen on jopa tunnustanut jo hallituskin.

Niinistö yritti peräänkuuluuttaa yhteistä taisteluhenkeäkin vaikeiden aikojen edessä, mutta tuota viestiä harva uskoo, solidaarisuus kun lähtee aidosta välittämisestä. Tuntuu, että kaikki uutisointi on enemmän tai vähemmän talouteen liittyvää. Lähtökohtaisesti yleinen arvokeskustelu on aika heikkoa. Taloudellinen oikeutus asioille on ainoa oikeutus, kun päätöksiä todellisuudessa tehdään.

Julkkiksista riitti myös kahvipöytäkeskustelun aihetta koko vuodeksi. Vuoden superjulkkis lienee tänä vuonna Johanna Tukiainen, jos edellisenä vuonna se oli toinen poliitikon kohtalokas nainen Susan Ruusunen. Yhtä turhana silti. Kukahan poliitikko tänä vuonna saa Femme Fetalen uraansa torpedoimaan? Vai olisiko jo vihdoin naispoliitikkojen miesseikkailujen aika? BB-julkkikset pyörivät tuttuun tapaan otsikoissa, samoin kuin Maajussit. Olisiko yhtään asiajulkkiksen läpimurtoa tapahtunut?

Mutta jäikö tästä vuodesta yhtäkään varsinaista ilmiöitä, mikä muistettaisiin salihousujen ja muiden aikansa hirvitysten rinnalla tulevaisuudessa? Nyt täytyy ihan miettiä, mutta mitään ei silti tule mieleen vuodesta 2008 jälkipolville kauhisteltavaksi. Päällimmäisenä jäi ikävä kyllä mieleen tappaminen. Jo toinen massakoulusurma ja lukuisat perheen tapot sekä järjetön katuväkivalta. Olisiko ensi vuonna hyvien tapahtumien aika? Mikä siinä on, että ikävät asiat muistaa aina paremmin, kuin hyvät asiat.

Omista suunnitelmista tälle vuodelle valtaosa jäi taas tekemättä tai toteutumatta. Toisaalta olo on sellainen, että sen tein, mihin pystyin, niin kuin urheilija sanoisi. Vähän tuntuu, että vuosiin on menettänyt hallinnan. Ne vain menevät ja itse kulkee mukana. Ja siinä välillä yrittää tehdä jotain kaunistakin jalanjälkeä. Niinpä ensi vuodeksi en lupaa yhtään mitään. Muuta kuin yrittää olla parempi ihminen kaikinpuolin. Ja että voimia ja kärsivällisyyttä riittäisi. Siitäkään en luo itselleni pakkopaitaa.

PS. Joulu meni ihan mukavasti oikein perinteisesti sukulaisissa kiertämässä. Lahjaksi sain jo kauan kaipaamani kylpytakin. Nyt minun ei tarvitse enää vapaapäivänä edes pukeutua kokopäivänä vaan voin tepastella kuin Hugh Hefner konsanaan valtakunnassani. Melkein tämän päivän ajan minua viihdyttänyt myös Seinfeldin viimeinen tuotantokausi. Seinfeld on siitä mielenkiintoinen sarja, että periaatteessa siinä ei tapahdu mitään, mutta sellaista arkimystistä huumoria siinä on, mikä ei häviä ajan myötä. Pelottavalla tavalla helposti kiukustuva Georgekin alkaa muistuttaa itseäni. Charlie Wilsonin sota -elokuva odottaa vielä myös katsomistaan.

Sen kyllä huomasi, kun enemmän tien päällä oli, että suomalaiset ovat ristiriitaista kansaa. Jos bussissa viereen istuminen yritetään estää vaikka minkälaisilla laukkuviritelmillä niin autolla ajaessa ajetaan mielellään toisen perässä kärkkyen mahdollisuutta ohitukseen. Hyötynä jonossa ohituksesta yleensä noin kymmenen metriä. Ensimmäistä kertaa elämässäni joudun odottelemaan myös metsästyskoiran poistumista tieltä. Sen verran kovasti koira oli jänispaistia jahtaamassa, ettei mitään ympäriltään huomannut.


maanantai 22. joulukuuta 2008

Hyvää tehdä hyvää



Joulun aikana tehdään hyviä tekoja tai pitäisi tehdä niin. Työpaikallakin ennen lomille jäämistä paikalliset hyväntekijäjärjestöt olivat keränneet joululahjoja lastensuojeluperheille ja muille köyhille perheille. Niitä sitten sieltä haettiin lastenkoteihin yms. paikkoihin. Ihme kyllä vanhoja lahjoja ei saanut tarkoitukseen lahjoittaa. Mihin on hävinnyt ajatus siitä, että käytettykin voi olla hyvää. Televisiossakin pyörii vaikka mitä keräystä köyhille lapsiperheille. Enkä minä hyväntekeväisyyttä vastusta. Mutta köyhiä on muissakin kuin lapsiperheissä, eivät hekään hyvyyttä pahakseen pistäisi.

Jotkut (joskus itsekin) ajattelevat, että hyväntekeväisyydellä halutaan rauhoittaa omaa omatuntoa omasta vauraudestaan. Varmaan näin joidenkin kohdalla onkin. En tiedä, onko mitään tutkimuksia tehty, ketkä lahjoittavat hyväntekeväisyyteen eniten. Epäilisin kuitenkin, että ne, jotka eivät itsekään järin varakkaita ole.
Jos on oikein rikas, tuntee velvollisuudekseen myös auttaa. Jos ihminen on tarpeeksi vauras (muttei riittävän), se helposti ajattelee, että köyhyys on ihmisen oma vika.  Osittain se sitä onkin. Köyhyydestä on vain vaikea päästä eroon, sillä köyhyys on ympyrä, jossa toinen asia ruokkii toista. Itsekin olen siinä ympyrässä ollut, mutta päässyt pois.

Mieleen muistuu yksi televisio-ohjelma, jossa Ben Zyskowicz kampanjoi maahanmuuttajaehdokkaan kanssa. Nainen kysyi Beniltä, mitä mieltä ollaan leipäjonoista. Ben totesi, että ottajia on, jos leipä on ilmaista, me kannustamme töihin. Niinpä. Mutta entä jos on niin sairas, ettei töihin pysty.

Lähtökohtaisesti hyväntekeväisyysjärjestöt ovat olemassa valtion puuttuvaa tai vaillinaista tukiverkkoa varten. Joidenkin maiden sosiaalihuolto ja terveydenhuoltokin jopa perustuu hyväntekeväisyyteen. Usassa hoidetaan köyhien hampaita ja sairauksia lääkäreiden toimesta ilmaiseksi, kun muuten köyhillä ei ole itsensä hoitoon mahdollisuutta. Epäilenpä, että Suomen hammaslääkärit ja lääkärit eivät ilmaiseksi suostuisi ainakaan suomalaisia köyhiä hoitamaan. Sen verran bisnekseksi tuntuu Suomessa terveydenhuolto mennyt osinkopalkkoineen etc. Mutta jos julkisten palveluiden annetaan rapautua, elämme mekin hyväntekeväisyysyhteiskunnassa ennemmin tai myöhemmin.

Herää myös kysymys, pelastaako hyväntekeväisyys ketään tai edes auttaako se lopullisesti. Vai ruokkiiko se köyhyyttä, koska pysyy jotenkuten kasassa, ilman mahdollisuutta tai halua muutokseen. Mikä se muutos sitten onkaan. Ja saadaanko hyväntekeväisyydellä sen kohteet pidettyä omissa elämissään, ilman että he tunkeutuvat omaan elämään? Hyväntekeväisyyden kohteet pidettäisiin mielellään kaukana, tietäen, että olen nyt auttanut Afrikan kurjia ja sairaita. Paljon jyrkemmin suhtaudutaan oman maan köyhiin, syrjäytettyihin ja syrjäytyneisiin. Heidät tuomitaan helpommin, tuskin nälkää näkevälle Afrikassa näin tehdään.


Joka tapauksessa, on hyvä tehdä hyvää. Jos sen kokee oikeaksi. Sydän ja asenne ratkaisevat, niinkuin musiikkikilpailuissa sanotaan.

En ole koskaan uskonut kieltoihin yhteiskunnan ongelmat parantavana vaihtoehtona. Tupakkavastaisuus tai oikeastaan hysteria alkaa mennä jo vähemmän demokraattisen maan toimintatapoihin. Jos lasten lakupiiput kielletään, ollaan jo aika kaukana todellisuudesta. Tuntuu, että rkpläisetkin suhtautuvat ensimmäistä kertaa intohimolla johonkin, kun nuuskaa uhkaa entistä suuremmat rajoitukset.
Heillä on siis muitakin tavoitteita kuin ruotsin kielen tai oikeastaan sen aseman säilyttäminen.

Ensi vuoden ensimmäinen konserttini varmistui. Toukokuussa mennään katsomaan Lynyrd Skynyrdiä.


Huomenna lähden viikoksi kiertämään Suomea jouluksi ja olen tietoyhteiskunnan ulottumattomissa. Palaan sitten ensi viikolla. Hyvää joulua kaikille. Rauhaa ja rakkauttakin.

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Mitaleit ja prenikoit



Tällä viikolla pompahti uutisiin Timo T.A.Mikkosen rähjääminen sotaharjoituksissa, jonne hän lehtitietojen mukaan pullahti pyytämättä ja yllätyksenä vaatimaan herroittelua. Yhteiskunnassa joillekin tittelit ja asema sekä tietty rooli ovatkin elintärkeitä asioita. Minulle ei, siksi en kai monen muun syyn kanssa herraksi ole elämässäni päässytkään.

Jossain lehdessä oli juttua siitä, että Suomessa ongelmien pelastajaksi odotetaan aina johtajaa, jota samaa aikaan voidaan syyttää ongelmista, mutta joka samalla korjaa tilanteen.

Ehkä Timo T.A.:kin ajatteli, että häntä tarvitaan pelastamaan tilanne. Pahaksi onneksi mediakeskus on paha paikka äkseeraamiseen.
Ihmisillä itsellään ei välttämättä tähän oma-aloitteisuutta ole.

Ihminen lienee syntynytkin johdettavaksi. Ja seuraamaan johtajia, joissakin ihmisissä se johtajien liehakoiminen oikein korostuu. Ja useimmiten samat ihmiset käyttäytyvät aivan eri lailla "arvossaan alempia" kohtaan. Tätä korostetaan monesti koulutuksella ja muilla yhteiskunnalta saaduissa tutkinnoista ja tunnustuksilla. En haluaisi kuulostaa epätasa-arvoiselta, mutta monesti olen huomannut tällaisten henkilöiden olevan naisia. Ehkä miehet kyseenalaistavat enemmän johtajuutta ja käskytystä, vaikka armeijaan pakotetaankin. Joskus oikein suututtaa, kun ihmiset eivät kyseenalaista mitään, vaan alistuvat nykyiseen, ikäänkuin se pitäisi ikuisesti näin olla.

Mutta tittelin kaipuisia jotkut ovat. Armeija on hierarkisista yhteisöistä hierarkisin. Siksi se tuntuikin epäluonnolliselta paikalta alusta lähtien. Hierarkia kun ei rakennu edes luonnolliseen johtajuuteen vaan johtajana saattaa olla hyvinkin heikkoja johtajia. Sotilasarvo kuvastaakin hyvin järjestelmää, arvokkain ja sitten vähemmän arvokas uhrattavaksi. Armeijassa tosin herää monelle luontainen kielteinen vaisto kaikkea arvoihin ja asemaan perustuvia asioita kohtaan ,vaikka sen alkuperäinen idea lienee niiden vahvistamisessa. Minusta suora käskytys ja epäkunnioittava suhtautuminen herättää aina vähintään pinnan alla olevan vastarinnan.

Ihmisellä on luontainen tarve rakentaa yhteisöään arvojärjestykseen ja jakaa ihmisiä tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ihmisiin. Demokratiassa järjestys elelee piilevänä, mutta kyllä se siellä on. Ihmisten puheista ja asenteista maailmankuva kyllä selviää. Sellaista ideaaliyhteisöä tuskin löytyy, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia. Kykeneekö ihmisyhteisö edes elämään vailla minkäänlaista johtoa ja organisointia rauhanomaisesti. Epäilenpä ettei. Anarkiassa elävä Somalia ei ainakaan tunnu rauhalliselta paikalta elää.

Elämän pieniä ja hassuja asioita ovat myös arvomerkit ja valtion myöntämät mitalit. Ne tuntuvat olevan kovin tärkeitä, kun ne luettelot saajista lehdissä julkaistaan. Valtiohan palkitsee tietenkin ne, jotka se katsoo itseensä kannalta olleen tuottavia "kunnon kansalaisia". Vaikea kuvitella, että kyseenalaistajia ja siten uudistajia palkittaisiin mitaleilla. Paitsi sitten kun ovat rauhoittuneet valtavirraksi. Mitali tulee pitkästä palveluksesta yhteiskunnan eteen. Nykyisin voisi palkita jo siitä, että ylipäätään pääsee siihen kunnialla mukaan.

Mutta entä ne ihmiset, jotka elävät palkinto- ja mitaliyhteiskunnan ulkopuolella. Itse en ole mitaleita tai palkintoja saanut. Enkä niitä kaipaa. Tunnustusta kaipaa jokainen, mutta minulle tunnustus tulee muualta. Se kumpuaa loppujen lopuksi omasta itsestä. Itsensä arvostaminen on vaikeaa, siksi palkitsemisjärjestelmät ovat yhteiskunnassa kehittyneet. Mutta kaipaisiko ns. elämässään epäonnistunutkin tunnustusta? Tai edes ymmärrystä osaansa kohtaan, vaikka ei yhteiskunnalle näyttäydykään palkitsemisen arvoisena.

Palkitsemista käytetään porkkananakin. Siihenhän tulospalkkiot yms. perustuvat. Summa on monesti nimellinen, mutta ihmiset pitävät siitä, että saavat julkisesti tunnustusta hyvästä työstä. Ja siinä sivussa työnantaja pienellä summalla suureentuneen työpanoksen. Kätevää. Ja eikö eläinten koulutus ja lasten kasvatus ole eräänlaista palkitsemisen tematiikkaa, miksi se ei toimisi muuallakin?
Jokaisella yhteisöllä on arvonsa ja strategiansa, mutta vaikeiden aikojen koittaessa niiden todellisuus punnitaan. Tulospalkkio vai ulospalkkio?

torstai 18. joulukuuta 2008

Julkinen oikeus arvostella



Tänään töissä virastoon pääsi hipsimään vartioinnin ohi oikein vanhan kansan kylähullu. Äijällä oli pokkaa tulla kauppaamaan karpaloita, vaikka jokapuolella lukee, että kaupustelu kielletty. Mies ohjattiin pois, mutta sympaattinen näky se oli toppapuvussaan. Mikä röyhkeys, riittäisipä itselläänkin vastaava pokka. Jotkut eivät välitä kielloista ja siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Sellaisia eivät kunnan työntekijät ole.

Omassa työssä ehkä vaikeinta on, kun pitäisi ymmärtää sellaisiakin, jotka ovat töykeitä ja suorastaan hyökkäävän aggressiivisia ja jopa sellaisia jotka vainoavat sähköpostilla viikosta toiseen. Osa sitä on sairauttaan, mutta sitten on sellaisia, jotka mielestään saavat kohdella kaikkia palveluammateissa olevia ihmisiä miten haluavat. Näitä löytyy ihan ns. tavallisista ihmisistä. Toki he myös tietävät miten asiat pitäisi kunnassa hoitaa. Sitähän työntekijät eivät voi itse tietenkään tietää.  Se on todella kuluttavaa. Olla syyllinen johonkin, mihin ei ole syyllinen. Kunnan työntekijöillä ei saisi olla edes tunteita avioeron ja kuolemantapauksenkaan takia työaikana. Siitäkin on minulle valitettu, että kaupungin työntekijä jopa on tunteva ihminen.

Kunnan työntekijöitä koskevat samat tehokkuusvaatimukset kuin yksityistä puolta. Varmasti tehostamisen varaa on, mutta jos ajattelee sosiaali- ja terveysalan töitä varsinkin, jossain vaiheessa tulee raja kyllä vastaan. Kyse ei ole teistä ja silloista vaan ihan elävistä ihmisistä, jotka ovat lukujen ja tilastojen takana ihan kyllä ihmisiä. Sosiaali- ja terveysalan ihmiset on ainakin koulutettu huomioimaan ihminen ja useimmat siinä onnistuvatkin. Tietysti rahaa ei ole tuhlattavaksi sen ymmärtää jokainen.

Epäilenpä vain, että kunnissa on sama vasta edessä, siinä missä valtion työntekijöitä heitellään jo kuin märkää rättiä. Koomisinta on, että yhdessä vaiheessa meinattiin laittaa jo työvoimatoimiston työntekijät kilometritehtaalle. Tilanteessa jossa maa vaipuu pikkuhiljaa lamaan. Vaikea kuvitella, että kuntia yhdistettäessä kaikki saisivat loputtomiin pitää työpaikkansa. Järjettömintä on yhdistää Vantaan ja Helsingin kaltaisia isoja kaupunkeja. Iso ei ole aina tehokkaampaa.

HUS:in työntekijät saivat tarpeekseen pompottelustaan. Tosin silloinkin ensimmäisenä saivat tarpeekseen lääkärit, joiden vaatimuksiin kyllä suostutaan. HUS oli esimerkki siitä, että jossain vaiheessa jopa julkisen puolen henkilökunta vaatii kuulemistaan. Yksityisellä puolellahan silloin annetaan kenkää, mutta julkisella puolella se ei vielä toistaiseksi onnistu. Savustaahan ulos tietenkin voi. Mutta jos julkisen puolen työntekijöitä aletaan irtisanoa, niin kuka tässä maassa on enää töissä. Sen verran irtisanomisuutisia tulee jokapuolelta. Ja enemmän kirjoitetaan uusia lakeja ja sitä kautta lisää palveluja, vaikka edellisiinkään ei todellisuudessa ole julkisella puolella varaa. Eduskunnassa eletään omassa todellisuudessa, joka ei vastaa arkitodellisuutta kentällä.

Vanha väite on, että julkisen puolen työntekijät ovat laiskoja. Sellaisiakin toki löytyy, mutta kuinka moni yksityisen puolen työntekijä jaksaisi sellaisen lainsäädännön viidakossa, missä julkisella puolella joutuu töitä tekemään. Ja sitten pitäisi aina hymyillä ja kääntää toinenkin poski. Ja olla televisiossa syytettynä turhista huostaanotoista, vaikka todellisuudessa ne tehdään liian myöhään.

Tosin ajoittain tuntuu, että tässä maassa hyvää palvelua saa vain silloin, kun olet tekemässä isompaa hankintaa. Julkisella puolella asiakkaista tarvitsee harvemmin kamppailla ja se vaikuttaa epäystävällisenä asiakaspalveluna. Monesti metsä vastaa niinkuin sinne huutaa.

Yksi asia mihin on näinä vuosina kyllästynyt on raha, raha ja raha. Motivaatiota ei hirveästi kehitä se, että enemmän täytyy aina tehdä halvemmin. Sama koskee tietysti yksityistä puolta. Jatkuva rahan niistäminen ei paranna työntekijän tulosta ja se lienee tavoitteena. Syyllistäminen rassaa ihmisiä, et ole tehnyt tarpeeksi paljon ja tarpeeksi halvalla, et ole antanut tarpeeksi ja sinun pitäisi vielä yrittää olla luova ja idearikas.

Jos jatkuva kasvu on tavoitteena, niin se kyllä toteutuu julkisten palveluiden menossa. Joskus ihmettelen, että mistä se kasvu aina tulee. Valtiolla ja kunnissa palveluita ja ennenkaikkea palvelutasoa karsitaan ja silti menot kasvavat. Maassa kun voidaan huonosti ja kun kukaan ei halua selvittää ja hoitaa pahanolon alkulähdettä ei menot kyllä vähene.

PS. Viime lauantaina tuli telkusta Alfred Hitchcock-dokumentti. Yksi kohta jäi mieleen aivan erityisesti. Hitchiä nimittäin moitettiin turhalla väkivallalla mässäilystä. Hitch totesi, että todellisuus on vielä julmempaa, jonka tulevaisuus vielä näyttää. Lausahduksesta tuli vähän kylmäväreet selkäpiihin, sillä toinen toistaan julmempia veritekoja tehdään ympäri maailmaa melkein koko ajan. Omalla tavallaan Hitchin elokuvat ovat liiankin lähellä todellisuutta.

Monet Hitchin elokuvat perustuivat pelkoon ja syyttömän taka-ajoon. Ja jokaisella oli jotain salattavaa. Henkilöhahmot olivat enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, vaikka ulkokuori saattoi olla kaunis ja komea. Tätä sarjaahan edustivat Hitchin elokuvasta tutut blondit. Niillä ei todellakaan ollut hauskaa sen hokeman mukaan.

Mutta hei, jotta kaikki ei olisi liian synkkää, niin joululoma alkaa osaltani perjantaina. Yes!


tiistai 16. joulukuuta 2008

Uutinen ei ole uutinen, vaikka voissa paistaisi



Eilen kun katselin tapani mukaan Ykkösen aamu-tv:ta kerrottiin uutiskatsauksen lopuksi hieman häpeillen, että kerrottakoon vielä, että Idolsin voitti Koop Arponen. Se vaikutti vähän hassulta. Ei ollut ilmeisesti helppo asiakanavaksi tituuleratun alistua kertomaan viihdehömpästä, mutta kun ihmiset hittosoikoon ovat siitä kiinnostuneita, niin se on sitten pakko. Niinpä uutiseen joutuu alistumaan, vaikka ei siihen vakavasti otettavana ohjelmana halua. Uutinen kun on uutinen, vaikka niin ei haluaisi, kun pitää kilpailla.

Turhaan häpeiltiin Idolsia, sillä tämä Idols-kausi oli varsin hyvä. Vaikka sen Ibi Loven, vai mikä sen nimi olikaan, kohuttu sisääntulo lopussa oli kyllä selvästi järjestetty. Samoin kuin äänestystuloksetkin ilmeisesti paikoittain. Mutta mitä siitä, laulu pysyy samana. Viimeinen jakso meni tuomareilta jo turhankin ylistyksen puolelle.

Omassa työssään törmää usein tilanteeseen, että mikä on uutinen ja mikä ei. Paljon on kiinni siitä, mihin uutista ollaan tekemässä. Henkilöstölehdessä loppumattomat eläköitymisjuhlat ovat uutinen, mutta mediaa ei kiinnosta avoimet ovet, vaikka tarkoitus onkin hyvä. Media haluaa uutista ja useammin "ikävää" sellaista.

Useasti olen kirjoittanut siitä, että jaksa lukea (luen kuitenkin) loppumattomista onnettomuuksista ja väkivallanteoista lehdistä. Peli on mennyt vain sen verran rajuksi, että rattijuopolla täytyy olla yli kolme promillea tai katutappelussa verta oikein kunnolla, ennen kuin sillä lehteen päästään.

Ihmisillä, niin tavallisilla kuin julkkiksillakin, on omalaatuinen suhde mediaan. He kokevat median oman etunsa ajajana, mitä se ei tietenkään ole. On luonnollista, että ihminen haluaa nähdä itsensä ja asiansa hyvässä valossa. Media elää uutisista, mutta se itse määrittää, mikä on uutinen. Sen verran kauan olen seurannut mediaa ja ollut sen kanssa tekemisissä, että heti ensiarviolta osaan sanoa, että mistä tulee uutinen. Vaikeampi sitä on selittää muille, mistä olen useasti verkkopäiväkirjassani avautunut.

Mutta ei päivittäismediakaan vain ikävien uutisen perässä ole. Uutisessa täytyisi vain olla jotain arkipäivästä poikkeavaa tai yllättävää. Tai haastateltava mielenkiintoinen. Osa tuntemistani toimittajista tuskailee uutisten kirjoittamisen kanssa. Mielestäni se on turhaa, sillä harva uutinen on kauaa uutinen. Ehkä muutaman kerran vuosikymmenessä voi onnistua tekemään sellaisen uutisen, joka elää pidempään.

Harva ns. paljastusuutinen jaksaa sävähdyttää tavallista lukijaa pidempään. Jos katsoo lehtien keskustelupalstoja, eniten ja myöskin kiivaimmin keskustellaan kotieläimiin liittyvistä asioista. Vaikkapa kissan ampujista ja vapaana liikkuvista koirista. Virkamiesten vääryydet kiinnostavat hetken ja poliitikkojen väärinkäytöksistä edes tätä nykyä harvemmin kirjoitetaan. Syyllinen on usein ainoastaan virkamies. Poliittista vastuuta saa etsiä ja hakea. Yksityiselämään liittyvät törttöilyt ovat tietysti eri asia. Niistä rokotetaan antaumuksella. Mutta se on uutinen, sillä ihmisiä kiinnostavat ne asiat, jotka ovat helposti ymmärrettävissä.

Minkälainen uutinen on sitten hyvä uutinen mielestäni. Ainakin sen täytyy herättää tunteita ja siinä täytyy olla tarina. Siihen on vaikea pyrkiä, koska tällaisen uutisen tekeminen vaatii aikaa ja sitähän harvemmin on enää tarjolla. Perehtyäkin pitäisi ja jos yleistietämystä ei ole hyvistä koulutodistuksista huolimatta, ollaan pulassa. Tarina ja tunne tulee vain tulevaisuudessa silti korostumaan, sillä ihmiset lukevat vähemmän ja nopeammin ja erottua täytyisi. Siksi kai eläinuutisetkin ovat ihmisten suosikkeja, jos tekee jutun ihmisen kurjuudesta, niin siihen ihmiset ovat turtuneet. Eläimiin ei koskaan. Ihmiset eivät herätä niin paljon tunteita kuin eläimet. Ehkä valitettavastikin.

Sari Sarkomaan lähtö ministerintyöstä on hyvä esimerkki tunteita herättävästä uutisesta. Sarkomaa luopui tehtävästään perheen takia. Mutta uutiseksi nostettiin se, miksi nainen luopuu ja miehet eivät koskaan. Miksi miehet eivät luovu tehtävistään perheen takia? Eikö tärkein asia ole se, että Sarkomaa teki mielestään oikean ratkaisun ja hänen perheensä näkee äitiään useammin. Olen jotenkin lopen kyllästynyt riitelyyn ja ristiriitoihin. Elämä on muutenkin riittävän väsyttävää ja hankalaa.

PS. Sitten yksi sivuhuomio. Miksi kiirettä pidetään jonain ulkopuolisena mastodonttina, johon ei voi vaikuttaa? Siihen voisi vaikuttaa työnantaja että ihminen itse. Kyse on osaltaan halusta ja elämänasenteesta. Niin kauan kun kysymme toisiltamme ensimmäiseksi "onko sulla kiire?", kiire pysyy tavoiteltavana asiana.

Ja sähköisestä äänestyksestä. Mikä uusi asia tai ohjelma on heti toiminut? Miksi lyödä hanskat tiskiin heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa? Tosin itselläni on kokemusta kyseisen järjestelmän toimittaneesta yhtiöstä, etten yhtään ihmettele, että ongelmia tuli.

Kengätkin ovat jälleen päivänpolitiikan päivänpaastessa sitten Hrutsevin kengän tahdittaman YK-puheen aikoja sitten. Bush sai jäähyväisikseen kengästä Bagdadissa. Ei vain osunut.


sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Lahjahevosen suuhun on katsomista



Joulun lähestyessä on hyvä vaipua lapsuuteen ja ennen kaikkea lahjoihin. Vaikka en lahjamainoksia erityisemmin lue, niin väkisin niistä jotain mieleen jää.

Uusin villitys on tämä rockstar pleikkaripeli. Tai niin ainakin luulen. Näinä päivinä lienee muotia, että  leikitään olevan muuta kuin oikeasti ollaan. No, kyllähän leikissä näin aina tietenkin tehdään. Vanhan kunnon ilmakitaroinnin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Hyvä idea valmistajalta, kun saa myytyä samalla oheistuotteita lelukitaroista lähtien, vaikka saman voisi tehdä kättä huitomalla ja unelmoimalla. Onneksi unelmilla vain rahastetaan, niitä ei voi oikeasti tehdä.

Lelutehtaiden kohderyhmä on kiitollisin. Senkun pistää mainokseen vaan vauhtia ja nopeita kuvia, niin johan lapset innostuvat. Tai siis pojat. Ääntä täytyy myös lähteä, mitä hirveämpi ääni vekottimessa on, sitä todennäköisemmin myy. Kännykän soittoäänet ovat beethovenia verratuna leluautoihin ja -pyssyihin. Toisaalta, mikä voisi olla iseille suurempi kauhun paikka, kun jos poika pyytää jouluaatoksi nukkea. Lahjoissa halutaan yhtä vähän vapaita sukupuolirooleja kuin Ruotsissa poikaa Lucia-neidoksi.

Tytöille syötetään vanhaa tuttua prinsessalelua. Mihinkäs siitä päästäisiin. Vieläköhän vauvanuket tekevät tytöille kauppansa, vain myydänkö parishiltoneja hoivattavaksi? Ei kai se paris niin kaukana barbiesta ole? Olen aika kaukana trendeistä, rehellisesti en osaa sanoa, mitä lapset haluavat. Minä elän yhä aikaa, jolloin KITT-autot olivat halutuin joululahja poikien keskuudessa. Sellaista en tietenkään saanut, mutta en ollut kateellinen, kun en osaa mistään muustakaan olla.

Olen ihmetellyt, että missä vaiheessa olemme joutuneet siihen, että lapset kertovat etukäteen, mitä haluavat lahjaksi. Tai missä vaiheessa he ainakin saavat. Joululahjat ovat lapsen ensimmäinen statussymboli ja luokkajaon kohde, jossa määritellään varallisuus ja suosituimmuus vertaistensa keskuudessa.

Joulupukki on aikaa sitten kuopattu satuna ja lapset keksineet, että lahjat tulevat isin ja äidin kukkarosta farmarin takaluukusta. Lapset ovat lahjatietoisia ja lahjahevosen suuhun takuuvarmasti katsotaan. Kiitollisuutta tunnetaan vain, kuin saadaan mitä halutaan. Elämän vaatimustasoon petytään jo pienestä. Ainakin pahimmassa skenarioissa.

En ole itsekään leikkinyt käpylehmillä, joten en tässä vanhojen aikojen paluuta haikaile. Sen muistan, että yksikään saamani lelu ei tahtonut kestää. Suurin pettymys oli yleensä jo jouluaattona, koska leluissa ei useimmiten ollut edes pattereita. Ennen uutta vuotta lelut olivatkin sitten jo historiaa. En muista olleeni koskaan innostunut leikkimisestä. Se lisättäköön elämäni tragediaan. Mikään vehje ei yleensä jaksa innostaa minua kauaa. Kirjat osoittautuivatkin vanhemmassa iässä ja yhä pidetyksi lahjaksi, samoin kuin levyt ja elokuvat.

Lahjoja on silti kiva ostaa. Harvasta asiasta saa yhtä hyvää mieltä. Varsinkin kuin ne, jotka minulta lahjoja saavat, tietävät, ettei se minulle yksinkertaisinta ole. Se on kauppaan sisälle, lyhyt pohdinta ja osto. Lähes aina näinkin on pärjätty.


PS. Lauantaina tein taas täsmäiskun ostoshelvetteihin. Tällä kertaa Itäkeskukseen. Kestin urhollisesti lähes kolme tuntia. Onko muuten näin, että jos on liian ystävällismielinen, saa viimeiseksi palvelua ravintolassa. Näin uskon, sillä ravintolassa kauan jälkeemme tulleetkin saivat ateriansa päätökseen meitä ennen. Sitten vasta kun vaatii, niin ateria ilmestyy. Itselleni ostin joululahjaksi navigaattorin. Josko nyt löytäisin edes autolla määränpäähäni, kun muuten se on elämässä vähän niin ja näin.

torstai 11. joulukuuta 2008

Ahtisaaresta, rauhasta ja yhteiskunnasta



Martti Ahtisaari sai vihdoinkin ansaitun Rauhannobelinsa. Sen jälkeen tietenkin kateelliset vähättelivät Ahtisaaren ansioita. Mutta kuinka monella muulla on laittaa tiskiin samanlaista ansiolistaa? Namibia, Aceh, Kosovo yms. Namibia on malliesimerkki siitä, miten täyteen sotatilaan luisuva maa saatiin pelastettua rauhalle. Tätä nykyä Namibia on Afrikan vakaimpia maita. Kelpaa siellä ristiä vauvoja Marteiksi. Acehissa ja Kosovossa rauha taitaa olla vähän niin ja näin, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Mikään rauha ei sunnu hetkessä ja vielä vähemmän arvet katoavat hetkessä. Rauha on yhtä kuin suuri kärsivällisyys ja anteeksianto. Niin ja kaiken parantava arki.

Ahtisaari kiinnitti kiitospuheessaan huomiota YK:n tulevaisuuteen. Se huolestuttaa minuakin. YK:n päätöksiä kun on muovattu suurvalloille sopiviksi ja eikä YK:ta kunnioiteta vaan rauhanturvaajia ammutaan kuin minkäkin miehittäjävallan sotilaita. Onko YK:lla itseasiassa tulevaisuutta? Jos sen turvallisuusneuvoston vakituinen jäsenyys perustuu toisen maailmansodan voittajavaltioihin? Olisiko aika uudistua? Saksa ja Japani heti mukaan turvallisuusneuvostoon. Jos YK ajaa rauhaa, miksi se ei anna anteeksi 60 vuoden jälkeen sodasta. Samoin Intian tulisi kuulua neuvostoon ja esimerkiksi väkirikas Nigeria Afrikasta. Ja miksei Brasiliakin.

Ja mihin YK:n pitäisi tarttua? Sodat eivät ole ainoita maailmantuskia. Mikä on YK:n rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa? Aidsin vastainen taistelukin on jäänyt sivuun ja ihmisiltä unohtuu, kuinka monta ihmistä aidskin on tappanut. YK toki tekee töitä näiden asioiden parissa, mutta julkisuudessa YK:sta näkyy lähes ainoastaan rauhanturvaamisen puoli.

Ahtisaari on myös malliesimerkki takinkäännöstä. Lakeerikenkä- ja laastaripilkasta on siirrytty toiseen äärilaitaan. Koko kansan Ahtisaareen, jota Ahtisaari ei ole. Mies on asunut valtaosan elämästään ulkomailla. Evakkopojalle se on ollut luonnollistakin. Siksi Ahtisaari omien sanojensa mukaan ymmärtää konfliktien uhreja, koska on ollut sellainen.

Torilla emme taida Ahtisaarta tavata, vaikka saavutus on isompi kuin jääkiekon maailmanmestaruus kestävässä mielessä. Rauha on jotenkin etäinen käsite maassa, jossa sotaa ei ole koettu yli 60 vuoteen. Ja Ahtisaari itse ei taitaisi nauttia torijuhlista, kun arvostaa yksityisyyttä.

Rauhanobelista puheen ollen. Olisi hyvä idea, jos perustettaisiin kotimainen vastinen Nobelille. Palkittaisiin ihminen, joka on vuoden aikana tuonut eniten yhteiskuntarauhaa. Ollut sovittelija ja auttanut vähäosaisia. Tuonut epäkohtia esille, mutta esittänyt myös ratkaisuja. Kenelle sellaisen voisi myöntää?

Ahtisaaren nobelhuuman aikana meni pari merkittävää uutista ohi. Kelan tutkimusten mukaan vuosituhannen alusta lähtien on alle 30-vuotiaista siirtynyt kaksinkertainen määrä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. Se on aika pelottava luku, koska nuorten pitäisi maksaa tulevaisuudessa hyvinvointivaltion kustannukset, eikä olla sen asiakkaina.

Kuluvan syksyn aikana on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja jotain perustavanlaatuista tässä maassa on vialla, ettei ihmisten mielenterveys kestä edes parhaimpiin työvuosiin asti. Jotain muutoksia täytyisi tehdä. Ja siihen ei ole lääkkeenä pelkästään lisää porukkaa kouluterveydenhuoltoon ja mielenterveystyöhön. Se on vain tapahtuneen korjausta. Ongelma on jossain niin syvällä, että sitä ei haluta tai osata nähdä. Se on kadonnut ihmisyys, erilliset ihmiset.

Toinen uutinen oli, että viina tappaa eniten työikäisiä miehiä. Syyt alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin ovat tiedossa, mutta ei mitään muutosta tapahdu, ellei yhteiskunta muutu. Ja miten yhteiskunta muuttuu, jos ihmiset eivät tunne kuuluvansa siihen tai eivät kestä sen mukana. Stressi ja jännitys murtaa vahvemmankin ihmisen, puhumattakaan sitten jo valmiiksi vähemmän kovista ihmisistä.

PS. Silloin tällöin löytyy netistä hyviä blogeja. Lukaiskaahan hätäkeskuspäivystäjän arjesta. Nyt ymmärrän, miksi siellä on pulaa työntekijöistä.

Viikonloppuna odottaakin maailman ja yhteiskunnan huolista huolimatta jouluostokset.


tiistai 9. joulukuuta 2008

Tahtoo lisää keksintöjä



Olen jäänyt uuteen telkkarisarjaan koukkuun. Kyseessä on sarja Amerikan keksijä vai mikä American inventor se oikeasti on. Minua on aina kiehtonut keksimisen filosofia ja keksinnöt yleensä, vaikka omat taidot riittävät lähinnä ongelmien ja härdellien kehittämiseen.

Tv-sarjan perusteella vaikuttaa entistä enemmän, että kaikki keksimisen arvoinen on jo keksitty. "Keksijät" kun esittelevät jo keksittyjä asioita tai sitten tuodaan söpöjä lapsia katsojia hellyyttämään. Mutta viihdettähän sarja on.

Harva keksintö taitaa syntyä enää Pelle Pelottomien myssystä, vaan pikemminkin vuosikausien raivokkaan tutkimus- ja kehitystyön tuloksena teollisuuden laboratorioissa pohtien jo etukäteen onko tälle tilausta. Keksijä on silti ikuinen lapsi, joka uskoo pystyvänsä kehittämään uutta, koskapa on yksinkertaisesti ennakkoluuloton, eikä välitä todennäköisyyksistä. Lienee samanlainen pakko ja intohimo kuin taiteen tekeminen. Hörhöjähän keksijätkin ihmisten mielestä ovat.

Mutta silloin joskus ennen kuin markkinoilla oli tilaa, eikä markkinoida tarvinnut niille, joilla on jo kaikkea mahdollista, keksinnöt toimivat. Niille oli jopa tilausta. Perinteiseen keksijätaruunhan kuulu nöyryytys ja epäusko muiden taholta. Mutta sitkeitä oltiin. Varsinkin tiedemiehet vaaransivat oman ja perheensä (useimmiten vaimon) hengen keksiäkseen jonkin lääkkeen ihmiskunnan tuskia lievittämään.

Eipä meillä olisi penillisiiniä, ei polkupyörää, ei oikeastaan mitään, ellei joidenkin ihmisten päissä kasvaisi ajatuksia, joilla helpottaa elämää. Turhakkeista ei voinut puhua. Nyt taas on kiva katsoa lehdistä, mitä kaikkea turhaa konetta ja värkkiä ollaan taas kehitetty. Tuiki tarpeellisia keksintöjäkin puuttuu. Vaikkapa lääke aidsiin ja syöpään.

Kehitystyö ja keksinnöt pulpahtavat uuteen todellisuuteen kun koittaa sotimisen aika. Meillä ei olisi avaruusraketteja, ei suihkukoneita, ellei ihmisen vimma tappaa toisiaan saisi ihmistä kiivaasti kehittämään uusia välineitä tappamisen edesauttamiseksi. Nyt olemmekin eläneet hiljaiseloa sitten toisen maailmansodan aivan ennennäkemättömien keksintöjen suhteen. Ei ole edes kylmää sotaa, joten satelliitit saavat pyöriä radallaan rauhassa, kun niille ei ole keksitty korvaajia.

Mikähän seuraava suuri keksintö on? Sellainen yhtä elämää muuttava asia kuin vaikka matkapuhelin tai netti. Hiljaahan nekin löivät tosin itsensä läpi ja nyt niitä ilman on vaikea elää. Mikä keksintö olisi saanut taas jäädä keksimättä? Minä odotan innoissani sitä Star Trekin siirtäjäkonetta. Se vapauttaisi matkailun uudelle tasolle. Voisi viettää iltapäivän Veronassa ja illan Katmandussa. Ja jos seura ja paikka ei miellytä, voisi liueta liukkaasti. Beam me up, Scotty...

Keksimättä olisi saanut jäädä moni asia. Monet keksinnöt suorastaan tuhoavat maailmaa ympäriltämme. Mutta jos keksintöjä ei olisi tehty, eikä edes tulta keksitty, palelisimme yhä luolissa. Olisiko sekään nyt sitten kivaa? Ja olisimme hemmetin paljon sairaampia, jos ei olisi lääketiedettä ja lääkkeitä. Vai olisimmeko? Eläisimme vain noin 50 vuotta vähemmän.

PS. Mielenkiintoinen tutkimus julkaistiin jälleen. Erään tutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudun asukkaat ovat onnellisempia eurooppalaisten kaupunkien asukkeihin verrattuna. Missäköhän kaupungeissa ovat vierailleet? Timisoarassa vai Volgogradissa. Vai peräti Manchesterissa? Mutta ehkä sitä ei näe ympäristönsä onnellisia ihmisiä. Reppanat sitäkin paremmin. Onnellisuus kun säteilee vain onnellisille ihmisille.

Telkkarissa pyörii myös terapiaistunnoista kertova sarja. Itsekin olen tässä muutaman kerran käynyt psykologin vastaanotolla viime viikkoina sieluni solmuja availemassa. Siitä on oikeasti hyötyä, kun joku ihminen kuuntelee ja kyseenalaistaa omia liian syvälle urautuneita ajatuksia. Ja että jonkun mielestä on oikeus olla rikkinäinenkin ja että vähemmälläkin surulla olisi voinut elämässään selvitä.
Vähän ehkä tuli alussa sellainen sellainen tv-sarjamainen olo, kun istahti mukavalle tuolille. Tony Sopranojako tässä nyt sitten ollaan....

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Mun kirja on parempi kun sun kirja



Nyt sitä on sitten taas yksi itsenäisyyspäivä ohitse. Linnanjuhlia en katsellut. Eikä ole tarvettakaan. Huomisen lehdet ovat täynnä taas juttua Linnan kuningattaresta ja kenellä oli hienoin puku. Ja kuka pääsi parhaaseen jatkopaikkaan. Kuka kohautti ja kuka sanoi ne vanhat kliseet haastatteluissa. Nähty ja kuultu liian monta kertaa. Lisäksi kärsivällisyyteni ei riitä seuraamaan kahta tuntia kättelyä. Pelkään muutenkin patsastelua ja kaikkea virallista vapaa-ajallani ja miksei töissäkin. Sen verran väsy tuli jo alkuillasta, että perinteinen Tuntematon sotilaskin jäi valtaosin näkemättä.

Itsenäisyyspäivänä jaettiin prenikoita, mutta sitä ennen jaettiin Finlandia-palkinto. On mielenkiintoista, kun kaikesta pitää tehdä paremmuuskisa, mutta Finlandia-palkintoakaan harvemmin jaetaan ilman porua. Ainahan sen pitäisi kuulua sille, joka ei pääse edes ehdokkaaksi. Tällä kertaa Jari Tervon. Miksi pitää järjestää taiteen paremmuuskisoja, kun tiedetään, ettei se oikea koskaan voita. Kaikkien mielestä.

Rastan mitalla voittajaksi pääsi kuitenkin Sofie Oksanen. Itse en ole lukenut Tervoa enkä Oksasta yhtään kirjaa, joten en ala heitä vertailemaan. Finlandia-palkinnon merkitys on hämärä. Välillä se tunnutaan antavan elämäntyöstä ja sitten taas yksittäisestä teoksesta. Hädin tuskin kolmekymppistä Oksasta ei taidettu nyt elämäntyöstä vielä palkita, olisiko pikemminkin tasaisesta kohun aiheuttamisesta.

Miksi myös yksi ihminen päättää palkinnosta. Sehän on aika epädemokraattista, enemmänkin makuasia. Yhtä hyvin kirjailijat voitaisiin laittaa kilpailemaan tyyliin Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Nimi voisi olla Mun kirja on parempi kuin sun kirja. Kirjailijat juoksisivat palkinnon antajalta toiselle voittoa anellen.

On siinäkin muuten ohjelma se Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Mitä mieltä lapsille on opettaa kilpailuviettiä heti pienestä pitäen. Isät vielä taistelemaan keskenään ja kakarat huutamassa kurkku suoran luuseri-isälleen, joka ei pärjään odotuksista huolimatta oikein missään. Jos itseni laitettaisiin vastaavaan hommaan, ei siitä taitaisi tulla mitään. Eikö niiltä isiltä vaadita mukavaa yhdessä oloa, eikä kilpailua muuten isien kanssa. Sama asenteellinen homma on niissä Saarioisten mikroruokamainoksissa. Lapset leikkivät kotia ja kuulemma äiti päättää, mitä ruokaa laitetaan. Asenteellista, asenteellista. Enkä näe mitä kodin hengetärtä on siinä, että laittaa valmisruokaa mikroon.

Mihin muuten on kadonnut se ETYJ-kokous tai huippukokousten into Suomessa? Ennen oltiin aina ylpeitä, kun niitä järjestettiin Suomessa. Itse en päässyt missään vaiheessa kärryille, mistä siellä kokouksessa päätettiin. Eniten taidettiin kirjoittaa ETYJin aiheuttamista ruuhkista. Jotain julkilausumaa siellä kai hierottiin, mutta kertokaa minulle mitä. Suuret politiikan tähdet puuttuivat, eikä kakkosketju riittänyt innostamaan ketään. Stubb on niin henkilöitynyt ulkopolitiikan keulakuvaksi, että mieleen on jäänyt miehen lausunnoista Condin sääret ja maratonit, eikä asiakysymykset.

Tanskalaiset ovat mielenkiintoista kansaa. Siellä kuulemma aletaan jakaa ilmaista heroiinia niille addikteille, joilla ei ole toivoa kuntoutumisesta. Sinänsä ehkä viksuakin, sillä rahat huumeisiin hommattaisiin jokatapauksessa rikoksilla, joka aiheuttaa kärsimystä vieläkin suuremmalle joukolle. Mutta mihin vetää raja. Tuskin rappioalkoholisteille tarjottaisiin Suomessa Kelan toimesta ilmaisia viinapulloja. Ja missä vaiheessa kenenkään tila on toivoton? Kuka määrittelee, että olet lost case.


Hesarin kuukausiliitteessä oli hyvä juttu niistä tyypeistä, jotka ovat menestyneet elämässään ilman suurempaa koulumenestystä. Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Ilman kouluja menestyy loppujen lopuksi harva. Toisaalta se antaa toivoa, että elämässäkin voi pärjätä, jos osaa edes yhden jutun erinomaisesti sopeutumiskyvyttömänäkin haluttuun muottiin.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Huh, autoa ostamassa



Tällä viikolla en ole ehtinyt juuri blogiinkaan kirjoittaa. Koko viikko on nimittäin mennyt auton ostossa tai vähintään auton ajattelussa. Tiedän, se on ekologisesti kestämätöntä. Mutta vastakkaisen sukupuolen lisäksi harva asia voi vallata mielen niin täydellisesti kuin auto. En koskaan luullut tulevani tälläiseksi "äijäksi", mutta vihdoinkin kai olen päässyt mukaan myös "miesten maailmaan". Ja kun opin autoista, tiedän vielä, mitä tavismiestenkin kanssa puhua. Mutta en tunne syyllisyyttä auton ostosta, ensimmäistä kertaa elämässäni on jokin minun omaa. Minun tuurillani tosin auto tietenkin kohta varastetaan.

Eilen ilmestyi tien varteen Volkswagen Polo (kuvaa ei valitettavasti vielä ole). Mutta ei se auton osto helppoa ollut. Ja vielä vaikeampaa, jos ei ystäväni J olisi ollut apuna. Välillä tuntui jo, että hän oli itse innostuneempi auton ostosta kuin minä. Itse lähinnä ajattelin, että miten ihmeessä pärjään liikenteessä, kuin kaikki ovat siellä kuulemma niin kiukkuisia ja armottomia. Entä jos sammutan auton tai kolaroin. Yritä siinä sitten nauttia autoilusta.

Monta mallia katseltiin, mutta kun näin Polon ja kyseisen yksilön, tiesin heti, että tämä on sitten minun auto. Joku siinä henkii minua. Pieni, mutta pippurinen, eikä kukkakeppi. Minun piti ostaa ranskalainen tai italialainen, mutta saksalaiseen päädyin. Voi se saksalainenkin olla persoonallinen.

Autoa hankkiessa ilmeni, että harvasta asiasta on niin monia mielipiteitä kuin autosta. Jokaisella oli oma mielipiteensä ja aina kuuli, että älä hyvä ihminen, nyt sitä merkkiä ainakaan osta. Eihän ne toimi. Ja muista sitten hankkia sitä ja tätä. Autot ovat niillä ajaville todellakin sydämenasia. Ilmankos Ruotsissakin valtiota patistetaan ostamaan klassikkomerkki Saab, jota uhkaa tappotuomio.

Yleensä tiedän monista asioista paljon, mutta ensimmäistä kertaa elämässä olin heikoilla jäillä. Miehen itsetuntoon käy, kun ei ymmärrä, mistä puhutaan. Puhutaan vähän kuin ohi. Ja itse yrittää kamppailla, että ymmärtää, mistä puhutaan. Tiedän vaihdelaatikon ja muutaman muun välineen autossa. Yritä siinä sitten pohtia vielä, mikä on hyvä vaihtoehto, kun ei autot halpojakaan ole.

Mutta kun sitten vielä pitäisi osata kysyä myyjältä jotain, joka paljastaisi, ettei minua kannata huijata. Lopulta siis päädyin ulkoistamaan auton oston J:lle, enkä ainakaan vielä ole katunut. Ja ostin merkkiliikkeestä, tosin käytetyn auton, että edes liikkeen kunnia olisi pelissä, ettei minua vedätettäisi. Harvoin minua on missään liikkeessä niin kunnioituksella kohdeltu kuin autokaupassa. Ja hurja tunne oli pyyhältää pimeässä ja sateessa liikkeestä liikenteeseen. Mieleen hiipi silti se yläasteen autonostodokumentti, jossa myyjä hoki vain että miehen sanaan voi luottaa ja kuitenkin siltä ostajalta ruuvattiin heti kilvet irti.

Olen tietenkin iloinen uudesta autosta, mutta tässä vaiheessa huolet vielä vaivaavat. En tunne lainkaan varmaksi oloani liikenteessä. Mieskuljettajien oletetaan olevan niitä parhaimpia ja itsevarmimpia, mutta en vielä taida olla. Autoilukulttuuri on lähtökohtaisesti syrjivä. Naiset, vanhat ja heikot väistykööt keski-ikäisten tai keski-ikää lähestyvien miesten tieltä.

No, pelkään sukupuolestani huolimatta sammuttavani auton risteykseen tai muuta vastaavan kauheaa. Mutta harvasta asioista on saanut yhtä hyviä kicksejä, kun siitä, kun ekan kerran kurvaa yksin liikenteen sekaan. Ymmärrän nyt autoihmisiä. On suuri vapaudentunne, kun ei ole riippuvainen aikatauluista tai kuskaajista. Odotan kyllä sitä hetkeä, kun voi kurvata tielle niin, että on vapaa ja varma olo ratissa. Sitä odotellessa.

PS. Muuten viikko on kulunut siinä ohessa. Yhden haastattelun tein. Perhepäivähoitajat ovat nimittäin katoamassa tästä maasta. Muistelen, että 80-luvulla heitä oli joka pihassa. Mutta ehkä kertoo nykypäivän hengestä se, ettei kukaan halua enää vieraan lapsia omaan kotiinsa. Ihmiset puhuvat, että haluavat pehmeämpiä arvoja, mutta eivät ne tunnu myyvän.


tiistai 2. joulukuuta 2008

Suojellaan elikoitamme



Suomessa ei tunnuta koskaan arvostavan omia itsejämme. Hengimme heikkoa itsetuntoa ja hyökkäämme toistemme virheiden kimppuun. Siinä yksi tehokkaimmasta on Lenita Airisto, en muista koska sillä olisi ollut hyvää sanottavaa omasta kansastaan. Niin harvalla muullakaan "maailmalla" menestyneellä. No, itse arvostankin kotimaassa menestyneitä ja veronsa tänne maksavia.

Ja siinä sivussa kun emme arvosta edes toisiamme, emme tajua omien kansallisten suojelukohteiden arvoa. Suomessa suojellaan mielummin rakennuksia, kuin elollisia olentoja. Ei ainakaan kotoisia kotieläimiämme. Paraikaa Helsingin kaupunki on karkoittamassa Miina Äkkijyrkkää suomenkarjoineen ja saman kohtalon ovat kokemassa vankiloissa kasvatettava suomenkarja. Miinä Äkkijyrkän tapauksessa kismittää tietenkin kaupunkia myös persoona, sillä Suomessahan ei saa olla erikoinen. Puhumattakaan jos ei alistu kohtaloonsa mukisematta.

Suomenkarjan lisäksi muutkin kotoiset maatiasrotumme ovat henkitoreissaan. Tuottavuutta korostavassa yhteiskunnassa niiden suojelu on jäänyt muutaman asialle omistautuneen vastuulle. Onneksi heitäkin sentään on.

Ehkä maatiasrodut muistuttavat liikaa ajasta, jolloin suomalainenkin oli vielä sopeutunut ympäristöönsä. Nythän suomalaiset yllättää jo se, että lumimyrskyjä tulee. Kukaan kun ei osaa sitä ennakoida, ilmeisesti ilmastonmuutospuheet ovat saaneet sen meidät unohtamaan. Kenellekään ei tule mieleen ajaa hiljempaa lumisateessa tai varautua siihen, ettei kadut lakaistu nanosekunnissa.

Maatiasrotuja pitäisi suojella valtiovallan taholta paljon enemmän kuin nyt tehdään. Ne ovat kuin suomalaiset itse. Sitkeitä ja vähään tyytyväisiä. Tai mitä ainakin joskus oltiin. Nykyisin tuntuu, että ihmiset luovuttavat kovin helpolla. Mutta ehkä itse kitukasvuisena, sitkeänä ja liian vähän tuottavana pystyn samaistumaan maatiaseläimiimme.

Mutta kuinka paljon tämä maatalouskulttuurin suojelu on meidän kaupunkilaisten puuhastelua? Isännät itse taitavat pitää vähän tuottavien eläinten hyysäämistä turhanpäiväisenä hömpötyksenä. Ja markkinoidaanko maatiaiseläimiä riittävästi esim. maatilamatkailun tarpeisiin? Tuottaahan voi maataloudessakin muuta kuin lihana tai maitona.

Koiramaailmassa on mennyt paremmin. Suomenpystykorva on valittu kerta toisensa jälkeen suosituimmaksi koiraroduksi. Mutta koirathan ovatkin olleet aina ihmisten suosikkeja. Maatiaskissojakin hiipinee hupenevissa navetoissa vielä runsaasti. Suomenhevoset keksittiin muuntaa ravikoneiksi. Mutta montahan aitoa työhevosta on jäljellä? Nehän säilyivät jopa sodasta.

PS. Suomella on maailmantähtiin sairastuttava vaikutus. Kesällä sairastui Björk ja nyt Elton John. No, asummehan muiden mielestä jääkarhujen maassa, vaikka itse emme selviä ensimmäisestäkään lumimyrskystä.


Tein muuten sopimuksen sähköntoimittajani kanssa tuulisähköstä. En tosin tiedä, pelastanko nyt maailmaa. Sähkönkulutukseni on kuitenkin ollut vuosi vuodelta laskeva. Omasta mielestäni en tosin mitään erikoista sen eteen ole tehnyt, kun en muutenkaan lamppuja ja laitteita turhan takia päällä pidä.


Nyt on sitten myös Muumipeikkokin tutkimusten mukaan homo. Ja kuulemma onnettomasti rakastunut Nuuskamuikkuseen. Sääliksi käy Niiskuneitiä. Jotenkin tuntuu, että mikä satuhahmo- tai sarjakuvahahmo ei kohta olisi homo. Sain muuten pikkujouluissa lahjaksi Pekka-kortit. Siis entiset Musta-Pekka kortit. Ihmettelen, miksi se nimi on muutettu, kun se kuvahan se on rasistinen, eikä nimi.

Yksityisiä työnantajia muuten aina moititaan, mutta kyllä sitä julkisellakin osataan. Valtio siirtelee työntekijöitään kuin missäkin entisen itänaapurin operaatiossa. Tuottavuusohjelmaa, kuulostaa tutulta.

On ontto olo kun BB loppui. Pitäisi kai hankkia elämä.


Gadgetissa oli virhe