sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Jäähyväiset aseille?



Beatles-yhtye kirjoitti aikanaan laulun Happiness is a warm gun. Samaa kiihkoa esiintyy keskustelussa aseista. Ihmiset ovat joko niiden puolesta tai vastaan, osaa ei sekään kiinnosta, niinkuin eivät muutkaan asiat.

Kouluampumisten jälkeen Suomessakin on herätty keskustelemaan oikein kunnolla käsiaseiden ja muidenkin aseiden tarpeellisuudesta. Itse en ymmärrä, mihin siviili voi ampuma-asettaan tarvita kotonaan. Jos harrastaa ammuntaa, eikö niitä aseita voi säilyttää ampumaradalla. Omat kokemukseni aseista tulevat lähinnä armeijasta. Edes siellä en ampumisesta innostunut.

Britanniassahan käsiaseet kiellettiin kouluampumisen jälkeen kokonaan ja käsiaseilla tehdyt murhat ja tapot vähenenivät. Kuinka monta kouluampumista Suomessakin täytyy vielä tapahtua, ennen lainsäädäntö muuttuu. Lainsäätäjät puolustelevat hitauttaan sillä, ettei lakeja voi säätää yksittäisen tapahtumien perusteella ja lyhyeksi ajaksi. Eikö kaksi kouluampumista jo todista jotain. Jos väkivaltaa sairastavaa kansakuntaa ei muuten pystytä auttamaan, kiellettäköön edes joukkosurmat mahdollistavat aseet.

Suomessa on kauhisteltu Usan asekulttuuria, mutta kouluampumisten jälkeen kävi ilmi, että Suomessakin on varsin helppoa saada aseita. Sitä ennenhän luultiin, että Suomessa on vaikeaa saada aseita. Täytyy myös muistaa, että pimeitä aseita liikkuu aina.

Valtiovalta ei kansalaisille esimerkkiä näytä. Suomi on harvoja läntisiä sivistysvaltioita, joka kieltäytyy rypäleaseita ja jalkaväkimiinoja koskevista rajoituksista. Suomen armeijalla löytyy toden tottatulivoimaa kuin pienestä armeijasta. Ei Suomessa ole mitään aitoa aseiden vastustusta.

Aseiden puolesta puhujat puolestaan vetoavat siihen, etteivät aseet yksinään ketään vahingoita. Se pitää tietenkin paikkaansa, mutta jos aseita löytyy nurkista, kyllä ne edesauttavat niiden väärinkäyttöä. Tämä syksy on ollut harvinaisen synkkä.

Varsinkin nuoret miehet saavat aseista itsetunnon kohotusta. Asehan tuo sellaisen vallantunteen, mitä muuten on vaikea saada. Ase herättää kunnioitusta niissäkin, jotka eivät aiemmin ole kunnioittaneet aseen omaavaa. Varsinkin jos sillä uhkaa. Jotain vallantunnetta kouluampujatkin lienevät hakeneet. Ratkaisuvaltaa päättää muiden elämistä.

Aseet ovat mielestäni vain väkivallan huippu Suomessa. Minusta tuntuu, että Suomi on rakentunut aivan väärällä tavalla voimankäytölle ja väkivallalle. Jotenkin kaupungeissa tuntuu, että väkivallan kohteeksi voi melkein koska tahansa joutua. Vain kävelemällä väärässä paikassa väärään aikaan. En tiedä, mistä tämä kansakunta on sairastunut väkivaltaan. Väkivaltaa käyttävät jopa koulutytöt pienempiinsä. Missä vaiheessa tässä maassa on ajauduttu siihen, että kanssaihmisiä voi kohdata ja hallita väkivallalla ja pelolla.

PS. Sitten kevyempiin asioihin. Tänään päättyy BB-kausi. En oikein osaa sanoa, kenen pitäisi voittaa. Itse olisin halunnut Cherylin voittavan, vaikka en siitä aluksi pitänytkään. Jälleen kerran kävi niin, etteivät persoonat voittaneet. Epäilenpä, että kävelevä sydän Anniina voittaa. Idolsissakaan ei selkeää suosikkia ole. Epäilen silti, että se eteerisen näköinen Anna voittaa.

Oletteko myös huomanneet, kuinka riitaisaa hiekkalaatikoilla on. Helsingissä puistotädit yrittävät estää muiden äitien pääsyn puistoihin ja kesällä kielletään äitejä laittamasta liian näyttäviä bikinejä leikkipuistoon.

Vielä yksi mielenkiintoinen uni. Näin unessa, että nuori Bob Dylan opetti minua kirjoittamaan lauluja. Harmi, ettei tullut uneen kynää ja paperia mukaan tuolle reissulle.


perjantai 28. marraskuuta 2008

Marraskuun runoja (vielä kun ehtii)



Mies se voi itkeä ja nauraa yhtäaikaa
tyhjässä junanvaunussa.
Odotin Kristoffersonin keikkaa
kun mies tokaisi:
vittu tästä mitään tule.
Siirryin tunnelmasta tunnelmaan.
Mies itki.
Toinen tajuaa eletyn
toinen odottaa matkan jo päättyvän.
-----------------------------------------

Armoton on rakkaus.
Antelias useimmille.
Jotkut saavat kaiken, toiset eivät mitään.
Ja se, mikä on kaunista, muuttuu hiljalleen yhdentekeväksi.
Se, mikä on ymmärtämätöntä, on rakkautta.

------------------------------------------------------------

Olen väsynyt.
Luin Bellmania.
Laulua viinasta ja naisista, turhista tunteista.
Peläten vain huomista.
----------------------------------------------------------

Ne leikkasivat sen sydämen.
Sen kuuluisan laulajan.
Virsiä laulavan.
Siellä se makasi pöydällä ja sitä sattui.
Me laskemme kämmenemme kärsivän päälle.
Toivomme paranevamme.

-----------------------------------------------------

Sinä sanot minua leijonansydämeksi.
Minä taas hiiren.
Siellä leijonien maassa sinulla on aikaa minulle.
Siinä missä muille tämä leijona on vain haluttu saalis.
Olet ollut minulle hyvä.
Kesyä petoakin voi rakastaa.

---------------------------------------------------

Saranaton ovi vinkuu siitä kohtaa, josta ihmiset haluavat ulos.
Aikaa ei voi pysäyttää.
Ainakin totuutta voi jarruttaa.
------------------------------------------------------------------

Sinä olet uneton.
Minä myös.
Yöllä kysyt: ollaanko oikeasti täällä?
---------------------------------------------------------------------

Tänään kuoli mies.
Se oli jäänyt junan alle.
Se oli odottanut kuolemaa.
Se kuoli.
Mitä se ajatteli?
Miettikö mennyttä, miettikö tulevaa?
Toivoiko se, että se heräisi vielä?
Vailla kipua, ehkä onnellisena.
--------------------------------------------------------------------

Sire.
Voinhan luottaa teihin ja päätöksiinne?
Pitäähän sopimuksemme?
Olette kovin vaativainen mies.
Halujanne on vaikea tyydyttää.
Olette päättämätön ja johdateltavissa.
En voi teitä auttaa.
Olette avuton.
Majesteetti.

-------------------------------------------------

Siinä taulussa oli teippiä joka kulmassa.
Pitivät koossa mokomaa tekelettä.
Taiteilija luuli luovansa mestariteoksen.
Se jäi nimettömäksi yritykseksi.
Sillä oli silmät,
mutta se ei näe
kuinka kestämätön
aamunkoitto on valmiiksi maalattuna.
Siksi se jaksaa päivät.
-----------------------------------------------------

Kiiltävän kaunis nainen sanoi
9000 ihmisen saavan lähteä.
Minua suututtaa kun ihminen rakastaa
sen täytyy olla uskollinen
mutta sille ei olla uskollisia.
Että se on hyödyke.
Että silläkin on viimeinen käyttöpäivä.
Sanottu ja nähty.

-----------------------------------------------------------



keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Internet killed (or saved) videostar?



Muistatteko sen biisin Video killed radiostar? Nyt on videotähdenkin loppu luvassa. Hesarin uutisessa uumoiltiin musiikkikanavien loppua ja niiden siirtymistä pikkuhiljaa nettiin. Syynä ystävämme internet. Tarkemmin sanottuna Youtube. Ihmiset yksinkertaisesti lataavat videot mielummin netistä, kun katsovat musiikkivideoita netistä. Eikä ihme, youtubesta saat ne videot, mitkä haluat nähdä. Siellähän ne kaikki ovat, laillisesti tai useimmiten laittomasti vietynä.

Mutta musiikkikanavat voisivat mennä itseensä. Varsinkin MTV:sta videoita saa suorastaan etsiä tai ne ovat niin huonoja, ettei niitä viitsi katsoa. Kohderyhmä on kadoksissa tai se on 30-vuotiaalle väärä. Sen sijaan siellä pyörii huonoja reality-ohjelmia uusinnan uusintana. Jackass ja Beavis and Butthead olivat alkuaikoinaan uutta, mutta ei niitäkään jaksa loputtomiin katsoa. En tosin ole katsonut MTV:tä aikoihin, joten en tiedä, mitä sieltä edes tulee enää.

Muistan kun 90-luvun alussa pääsin ekaa kertaa taivaskanavien ja MTV:n pariin. Silloin oli toista. Laadukkaita videoita tuli paljon, ikimuistoisiakin kuten Nirvanan useat videot. Tosin oli laadukkaita bändejäkin, eikä levy-yhtiöiden tuotteita. Ja perusrockia jopa soitettiin. Rapkin omasi ajatusta, eikä hiphop-patsastelua kultaketjuissa. Iso uutinen oli, kun nykyinen demaripoliitikkomme Maria Guzenina näkyi ekaa kertaa eetteerissä koko Euroopalle. No, aika kultaa muistoja, mutta silti. Voice-tv:ltä tulee sentään katsottavaa ohjelmaa siinä määrin, että sitä voi pitää taustamusiikkina. .

Musiikkikanavien ongelma on, että ne luulevat kaikkien katsojien olevan nuoria. Kyllä vanhemmatkin katsoisivat ilmaiseksi näkyviä musiikkikanavia, mikäli niiltä tulisi jotain muutakin kuin "nuorten" bändejä.

Musiikkivideo taiteenlajina junnaa pahasti paikallaan. Tuntuu, että sielläkin, kuten tämän hetken uudessa musiikissakin on ideat käytetty. Tai saman kaavan luullaan olevan se myyvin. Kun näkee esim. Nirvanan Heart shaped box-videon, näkee, että ilmaisua on mietitty. En tiedä, mihin levy-yhtiöt tätä nykyä satsaavat, mutta video se ei ole. Ei radiosoitto, puhumattakaan albumi. Olisiko tekokohu uudesta ilmiöstä ja hömppäjulkisuus?  Vaikea kuvitella, että joku bändi nousisi tätä nykyä ilmiöksi ainakaan vallankumouksellisen videon avulla, kuten Michael Jackson. Musiikkivideo on rapistunut Jacksonin tahdissa. 

PS. Voiko muuten olla kauempana siitä alkuperäisestä Vanhan valtauksesta kun nämä uusiovaltaajat tämän viikon alussa. Ne olivat hommanneet sinne järjestysmiehen, ettei rettelöidä. Ja jopa siivonneet Vanhan ylioppilastalon lähtiessään. Varsinaista opiskelijaradikalismia 60-luvun malliin. Eki Tuomioja on yhä kapinallisempi kuin yksikään nykypartaradikaali, kun on oppositiossa jopa omassa puoluessaan. Ja ikävä kyllä ajatuksiltaankin vallankumouksellisemmalta.

Töissäkin olen tällä viikolla joutunut sähköpostihäiriköinnin kohteeksi. Sinänsä ihme, ettei ole tapahtunut aiemmin, kun sentään ison joukon kanssa ihmisiä olen tekemisissä, julkisessa palvelussa töissä ja kaikkia on mahdotonta koskaan miellyttää. En ole myöskään nukkunut kunnolla koko viikkoon. Jos helvetti on olemassa, yksi sen muodoista täytyy olla unihäiriöt.

Mutta hei, Mikki Hiirikin on täyttänyt 80 vuotta. Mikillä ei ole asiantuntijoiden mukaan vain Suomessa suurta kannattajakuntaa. Ei ihme, se on nokkela ja hyväntuulinen. Aku Ankka taas ärtyisä ainainen epäonnistuja. Kuka siis ei Akuun pystyisi samaistumaan?


maanantai 24. marraskuuta 2008

24/7 vai ei?



Viime viikkoina ihmisiä tai ainakin poliitikkoja on puhuttanut kauppojen vapaa sunnuntai-aukiolo. Kai muukin vapaa aukiolo. En ole niin tarkkaan seurannut. Kristilliset haluaisivat pyhittää sunnuntait lepoon ja muilla ei hommaa vastaan suuremmalti kai ole, mikäli kaupan työntekijät itse suostuvat. Itse en ymmärrä, mikä ongelma asiassa on.

Jos jotkut haluavat olla töissä koska tahansa, niin mikä siinä. Toisaalta en ymmärrä, miksi kauppojen pitäisi olla auki öisin. En näe mitään syytä, miksi minun täytyisi yöllä mennä kauppaan. Sitäpaitsi, silloinhan niistä todennäköisemmin haettaisiin vain kaljaa ja sitähän ei öisin saa kuin baareista.

Kristilliset väittävät olevan väärin, että perheet viettävät sunnuntainsa kauppakeskuksissa. Mutta en näe siinä mitään väärää, jos koko perhe shoppailusta nauttii, niin shoppailkoot. Itse shoppailisin mielelläni sunnuntaisin ympäri vuoden. Muina päivinä on siihen aivan liian väsynyt. Sunnuntai kun tuntuu olevan ainoa päivä viikosta kun on virkeä, jokainen minuutti on käytettävä silloin hyväksi.

Laajemmin asian voi nähdä 24/7 -yhteiskunnan laajentamisena. Unohdettu on, että osa kansasta elää moisessa yhteiskunnassa nyt jo. Osa ei saa edes kunnolla unta öisin ja osalta lienee hyvinkin paljon normaali vuorokausirytmi hukassa. Lisäksi ei kaikki ole klo 8-16 töissä. Osalle olisi helpompi hoitaa asioitaan öisin, jos kerran muutenkin hereillä on vuorotyön takia. Netin avulla tämä tietysti on osin jo mahdollistakin.

Itse epäilen, että suurin into ympärivuorokautisiin aukioloihin hiipuisi pian. Jos asiakkaita ei ole, tuskin kauppiaat kauaa kauppojaan tyhjinä auki pitäisivät. Ja eikö ne huoltsikat ole jo ympärivuorokauden auki? Nehän ovat itsessään jo monipuolisempia valikoimaltaan kun pienet kaupat.

En tiedä, leviääkö 24/7-buumi yritysmaailman ulkopuolellekin. Miltä kuulostaisi ympäri vuorokauden auki oleva terveysasema tai sossu? Tosin päivystyksethän ovatkin auki ympäri vuorokauden. Ja voisivathan kirkotkin olla avoinna ympäri vuorokauden. Yöllähän ahdistus kasaantuu ja tarvitsee hengellistäkin tukea.

Yöaikaan työskentelevien turvallisuus olisi joka tapauksessa turvattava. Epäilenpä, että kaljaa yritettäisiin kovastikin pölliä öisin ja arvokkaampaa kamaa, jos vain yksi myyjätyttö on kassalla.

PS. Palveluista puheen ollen. Oletteko huomanneet, että apteekeista on nykyisin mahdotonta hakea edes asperiinia? Henkilökunta on niin innokasta ja palveluorientoitunutta, että useampi myyjä kysyy, miten voin palvella. Samaan ongelmaan ei onneksi koskaan törmää kännykkä, kodinkone tai rautakaupassa.

Voitteko myös kuvitella, miten paljon vahvasti eri vahvuuksien silmien silmälasien linssit voivat tulla maksamaan kun ne ovat naarmuuntuneet. Niitä ei voi kuulemma hioa kuntoon, vaan on hommattava uudet linssit. Minulla 400 euroa, kun en halua pullonpohjalinssejä. Olisi melkein kannattanut ostaa uudet sangat jo, mutta en halua luopua vanhoista.

Viime aikoina on alkanut mietityttämään, miksi aina vetäydytään sen taakse, että päättäjät näin päättävät. Mihin on hävinnyt kansalaisaktivismi? Silloin kun kansa on lähtenyt jonkin asian puolestaan sitkeästi kampanjoimaan, niin yleensä on jotain saavutettu. Ehkä päättäjät tekevätkin sellaisia päätöksiä kuin tekevät, koska huomaavat, ettei kansa nurise kuin hetken ja tyytyy sitten kohtaloonsa.

Ja mikä on yksittäisen päättäjän mahdollisuus edes vaikuttaa ryhmänsä keskellä niin kunnissa kuin eduskunnassakin? Ja kuinka hyvin tulee niiden "erilaisten" päättäjien ääni kuuluviin? Heille ei useinkaan anneta palstatilaa, eikä heille soiteta, kun kysytään päättäjien mielipiteitä.  Onko oikein leimata heitä ikävistä päätöksistä, vaikka he ovat parhaansa yrittäneet. He eivät vain ole saaneet työlleen näkyvyyttä. Ns. kuuluvan päätöksenteon takana kun ei ole montaa miestä ja naista.

Lisäksi on alkanut mietityttämään kuinka vähän ihmiset ottavat asioista selvää nykyisin. Todellisuudesta ei haluta tietää tai ainakaan nähdä asioita eri näkökulmista. Esim. yhden lehtijutun perusteella uskotaan kaikki mitä siinä lukee sokeasti. Tämä koskee jopa asioista päättäviäkin tahoja. Kuinka moni ottaa asioista enää itse selvää? Ja lukee yhteiskuntaa ympärillään, ei vain yksittäisiä tapauksia siinä.


sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Joulun henkeä ensimmäisen lumimyrskyn keskeltä



Tällä viikolla tein töissä pari mieleen painuvaa juttua. Joulusta lastenkodissa ja sosiaali- ja kriisipäivystyksessä. Eihän se sinänsä mitään uutta ole, että joulun lähestyessä kirjoitetaan, ettei se kaikkien joulu niin onnellinen ole. Mutta paremmin vähemmät rauhalliset joulut tajuaa, kun juttelee ammattiauttajien kanssa.

Monen perheen joulua värittää viikonkin ryppyputki ja perheriidat. Lapselle joulu on silloin vähemmän rauhallinen ja turvallinen tapahtuma, mikä sen pitäisi olla. En tiedä, olen mikä olen, mutta lasten kaltoinkohtelu saa minut aina vihaiseksi ja surulliseksi. Kaikki lastenkotilapset eivät ole koskaan saaneet selvää joulua, eikä esimerkiksi joululahjoja. Puhumattakaan joulun yhteisistä valmisteluista. Ennemminkin lapset joutuvat vain olemaan alituiseen varuillaan. Lastensuojelua moititaan, mutta monelle lapselle joulu lastenkodissa on ensimmäinen kunnon joulu. Jotenkin harmittaa ne etuoikeutetut joululahjoistaan kitisevät lapset, kun kuunteli, millaista joidenkin lasten joulu voi olla.

Kriisipäivystykseen soittelevat puolestaan yksinäiset ihmiset. Hekään tuskin useimmiten selvinpäin. Juhlapyhät saavat ihmisten mieleen sen ajan, kun kaikki oli vielä hyvin. Ja kuinka kurjasti nyt menee. Moni kaihoaa kuolleita läheisiään joiden muisto tulee mieleen juhlapyhien aikaan. Jostain syystä juhlapyhinä myös tapahtuu paljon onnettomuuksia, joissa kuolee ihmisiä. Suruviestien viemistä riittää kriisityöntekijöillä. Nykyisinhän jouluna ovat kapakatkin auki, mutta oikeasti yksinäiset ihmisethän eivät niihin mene, koska eivät uskalla tai halua. Tosin tuskin kapakasta suruun ja pahaan oloon hirveästi lohtua saa. Jos on huono olla, niissä tulee vielä huonompi mieli.

Hienoa on myös se, etteivät jouluna töissä olevat ammattiauttajat edes tule töihin pakotettuna. Pikemminkin päinvastoin. Ja mikä voisi ollakaan lähempänä joulun aitoa henkeä, kuin että tuodaan joulua niille, jolla sitä ei ollut tai jotka eivät joulusta yksin selviä.

PS. Sitten viikon kuulumisia muuten. Huomasin yhtenä päivänä bussissa, kun sinne tuli päiväkotiryhmiä toisensa perään, että haalarikansalla on Salkkari-nimiä. Bongasin puheensorinasta ainakin Aamun ja Danielin.

Sain tällä viikolla ajokortin. Oli tietysti hieman hämmentävääkin suorittaa se 18-vuotiaiden kanssa, mutta ainakin olo tuli hieman nuorekkaammaksi. Vaikka minähän olen tietenkin ikuisesti 29-vuotias. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden ei tarvitse nyt pelästyä siirtymistäni ratin taakse. Sain kiitettävän inssissä kevyen liikenteen huomioinnista. Sen verran kauan sitä on itse seissyt suojatien edessä vuoroaan odotellen. Parkkipaikoilla kannattaisi sitä vastoin olla huolissaan, inssi suorastaan suutahti, kun en meinannut saada autoa parkkiin kunnolla. Luulin jo, että hyvästi kortti, mutta ilmeisesti muuten ajo luonnistui. Ajo-opettaja R oli puolestaan tosi upea tyyppi, joka osasi tsempata varttuneempaa ja epävarmaa elämän kolhimaakin tyyppiä.

Tosin ei minulla vielä autoakaan ole. Edes parkkipaikkaa ei tunnu taloyhtiöstä löytyvän, pitää parkkeerata sitten mielenosoituksellisesti keskelle pihaa. Mutta jos joku tietää, mistä saa hyviä vaihtoautoja, otan vinkkejä mielelläni vastaan. Ja mielummin persoonallista. Olisi kiva ostaa vaikka italialainen tai ranskalainen auto, mutta mitenköhän kestävät lumituiskuissa. Niitä pyöreälamppuisia Ladojakaan ei enää taideta tehdä.

Sisko oli hommannut uuden digitaalivaa`an. En osaa sitä kirjoittaa oikein, anteeksi, blogillani ei ole kielenhuoltajaa sen paremmin kuin lehdilläkään kuulemma. No, minun piti tietenkin punnita itseni. Viime kerrasta olikin jo aikaa. Painoa oli tullut kuusi kiloa lisää. Apua, miten sitä voikaan elää valheessa ja luulla itseään hoikemmaksi mitä on. Ihminen tosiaan ei suostu näkemään, mitä pitäisi nähdä. Pitäisi ottaa itsestään niskasta kiinni taas. Mutta ensiksi täytyy odottaa, että lumisade loppuu. 
Tekosyitä kun löytyy.

Siskolta sain dvd:tä lainaksi. Vihdoinkin näen Sopranosin vikan kauden kokonaan. Mukaan tarttui myös Tudors ja Carnivale-sarjat. Onneksi kiirettä ei ole palauttamisella. CCR:n levyjäkin sain kaverilta. CCR uppoaa aina.


torstai 20. marraskuuta 2008

Elokuvaa ei ilman ääntä



Jossain uutisessa kerrottiin elokuvasäveltäjien riemuitsevan siitä, että heitä nyt arvostetaan. Höh, kyllä elokuvasäveltäjiä ovat leffafanit arvostaneet. Ennemminkin on kyse työnantajien arvostuksesta, mutta ketäpä työntekijää työnantajat näinä päivänä arvostaisivat.

Elokuvasävelmät kulkevat sen verran käsi kädessä elokuvien kanssa, että yleensä muuten laadukkaassa elokuvassa on myös laadukas musiikki. Ikimuistoiseksi on yltänyt loppujen lopuksi harva. Mutta kukapa ei tietäisi Kummisedän tai Tähtien Sodan tunnuria. Ja muutama alan mestari tulee mieleen kuten Ennio Morricone. Toisaalta ihan hölmöjen leffojen tunnari jää mieleen, niin kuin Beverly Hillsin kyttä. Jotkut ohjaajat ovat myös mestarillisia käyttämään leffoissaan hullunkin tuntuista musiikkia, niin kuin esimerkkinä Stanley Kubrick.

Mutta kyllä elokuvamusiikilla on suuri merkitys itselleni. Usein sitä huomaa hyräilevänsä jotain melodiaa jostain elokuvasta. Usein jopa miettii, että olisiko se elokuva niin hyvä, jos siinä ei olisi ollut juuri sellainen musiikki kun oli. Niin kyllä muillekin merkitsee leffamusiikki, aika usein kännyköiden tunnarina pirahtaa jokin tuttu melodia elokuvista.

Tietysti on olemassa musikaalit, jotka perustuvat musiikille, mutta niistä en ole koskaan innostunut. Olen kai perustylsä ihminen, mutta minun on vaikea imeytyä elokuvaan, jos siinä lauletaan vuorosanat. Eihän oikeassakaan elämässä usein lauleta kun suunnitellaan seuraavaa askelta. Tosin se voisi kyllä olla ihan hauskaa. Mutta yleensähän musikaaleissa on kyseessä suuret tunteet, eikä tilintarkastustoimiston vuosikokous. Olen toki Cherbourgin sateenvarjon nähnyt, joka oli pateettisuudessaan jo koskettava. Ja ranskan kieli on yksi maailman kauneimmista kielistä laulettuna.

Mykässä filmissä musiikilla oli vielä hallitsevampi rooli, kun puhetta ei ollut hommaa sotkemassa. Niitä harvoja kertoja, kun elokuvat ovat saaneet minut kyyneliin, tapahtui katsellessani tai oikeastaan kuunnellessani Chaplin ja poika -elokuvaa.

PS. Mielenkiintoinen ilmiö tämä merirosvous. Puujaloilla riehuvat merikarhut ovat mennyttä aikaa, mutta jopa merirosvous elää aikansa mukana. Tuntuu vain siltä, että asiasta huolestuttiin vasta nyt, kun kaapattiin iso öljytankkeri. Johan länsimaiden laivastot siinä vaiheessa seilaavat kilpaa paikalle.

Toinen viikon uutisaihe on ollut ne väärennetyt linnakutsut. En ymmärrä, miksi niitä kutsuja ylipäätään halutaan järjestää vuodesta toiseen. Jos halutaan muistaa merkittäviä tekoja tehneitä, eikö niitä voi erikseen kutsua presidenttiä tapaamaan.

Samantyyppisiä pienelle porukalle järjestettyjä vastaanottoja tosin järjestetäänkin eri nimillä kunnissakin, vaikka talous olisi sitten mitä ja säästetään kaikesta mahdollisesta. Niistä taas ei kirjoiteta tai ainakaan kyseenalaisteta samalla tavalla kuin linnanjuhlia.


tiistai 18. marraskuuta 2008

Mun pitäis...



Oletteko koskaan ajatellut, kuinka paljon ihminen tuhlaa turhaan energiaa siihen, että se ajattelee, mitä kaikkea pitäis tehdä. Listaus on loputon, aikaa vähän (ainakin ihminen luulee niin) ja tehtävää paljon (ainakin ihminen luulee niin). Ja reunaehtoja riittää. Tässä omaa listaustani reunaehtoineen:

Mun pitäis:
Käydä kaupassa (en tarvitsisi kuin maitoa)
Ostaa talvitakki (on vain yksi, toisesta hajosi vetoketju, enkä saa sitä korjautettua)
Ideoida töissä jutun aiheita (en oikein keksi mitään uutta läheskään aina)
Siivota (ei ole riittävän pölyistä)
Miettiä ammatillista tulevaisuutta (tulevaisuus on epävarmaa)
Rentoutua (liikaa ajateltavaa)
Ei huolehtia koko ajan (liikaa huolehdittavaa)
Kirjoittaa jotain luovaa (en koskaan saa niitä julki)
Pitää yhteyttä kavereihin ja sukulaisiin (ehdin kai vielä huomenna)
Kestää muuttumatonta maailmaa (en pysty muuttamaan maailmaa)
Löytää iloa pienistä asioista ja kannustaa muita (heti aamulla kastuu sateessa)
Käyttää jokainen päivä eteenpäin menemiseen (viihdemössö telkussa helpompaa)
Ymmärtää (ymmärretäänkö muitakin ja kaikkea)
Olla peloton (elämässä on liikaa järjettömyyttä)
Hyväksyä asioita (kaikkea ei jaksa hyväksyä)
Löytää kunnon kengät (kaikki kengät vuotaa vettä)
Olla järkevä (tunteet ovat helpompia)
Näyttää tunteita enemmän (järki on vielä ristiriitaisempaa)
Lomapäivänäkin joutuu kuuntelemaan Voittopotin juontajaa (en jaksa sulkea telkkua)
Laihduttaa viisi kiloa (housut mahtuvat vielä pääosin päälle)
Elää terveellisemmin (aukeaako uusi iloinen elämä?)
Vaahdota ja ärsyyntyä vähemmän (kuka jaksaa harmaata tietä?)
Löytää eksoottisia harrastuksia (ajattelukin riittää)
Elää sellainen elämä, josta voi ylpeä (kaikkea ei voi suunnitella)
Keksiä sellainen idea, jota ei ole keksitty (onko sellaista?)
Olla parempi ihminen (vaikeaa)
Miksi kaiken pitää olla vaikeaa (koska kaikki on oikeasti helppoa)
Uskoa itseeni enemmän (aina)
Ajatella vähemmän (nyt riittää)

Eli tässähän näitä.

PS. George W. Bushia käy jollain tapaa sääliksi, vaikka miestä ei pitäisi kaiken järjen mukaan sääliä. Mikään ei ole surullisempaa kuin valtansa menettänyt johtaja. Bushilla on aikaa katsella Valkoisen talon ikkunoista ulos samaan aikaan kun Obaman verhokankaita kannetaan sisään. Hävinneellä tai valtansa menettäneellä ei ole ystäviä ja jonkun ajan päästä ei edes enää pilkata.

Katoavaista ovat myös presidentin päätökset, joka Bushin tapauksessa on hyvä asia. Mutta koskaan en ole pitänyt siitä, että yhtä ihmistä ruoskitaan loppuun asti, oli mies sitten vaikka Bush. Tulee sellainen olo, että alkaisiko jo riittää. Toivotaan, että mies ei retkahda ryyppäämään, kun historiaa alalta löytyy menneisyydessä ja usko Jumalaan pitää. Kansa ei jakanut Bushin jumalaa, mutta ehkä se riittää hänelle itselleen.

On muuten varmaan kovaa olla 60-vuotiaana vielä prinssi. Näinhän prinssi Charlesille on käynyt. Charlesista taitaa tulla kuningas samanikäisenä kuin paaviksi pääsee tai puoluesihteeriksi vanhassa Neuvostoliitossa.  Ainakin Charlesin julkisuuskuva on parempi kun Dianan kuoleman jälkeen on päässyt pois varjosta ja ainoana syyllisenä avioeroon. Sinänsähän monarkiat ovat hölmöjä, mutta eihän niillä enää mitään valtaa ole ja turhempiakin julkkiksia löytyy. Ainakaan brittien ei tarvitse etsiä uutta maata itselleen kuin niiden malediivilaisten kun maa uppoaa veden alle. Diasporaan ei enää tarvitse lähteä vainojen vaan ilmaston takia.


sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Pilkka sattuu vuosikymmenestä toiseen



Tv-ykköseltä alkoi tällä viikolla tv-elokuva Hannu Salaman jumalanpilkka-oikeudenkäynnistä. Se käytiin vuonna 1965, kun Salama haastettiin oikeuteen Juhannustanssit-kirjassa olevien Jumalaa ja kirkkoa halventavien kohtien vuoksi. Lopulta Kekkonen armahti ehdollisen tuomion saaneen Salaman.

Itse olen kirjan lukenut, eikä se tietenkään tämän päivän ihmisen mittapuulla tuntunut kovinkaan kohauttavalta. Itse asiassa olen lukenut paljon parempiakin kirjoja Salamalta. Hullua kyllä, sensuroitua versiota painettiin vielä vuosikymmeniä. Mutta niihän sitä tehtiin Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaankin kohdalla. Eiköhän oikeudenkäynnin takana ollut jonkinlaiset poliittiset syyt, jos siitä kerran eduskunnassakin äänestettiin. Tai sitten haluttiin näyttää nuorille radikaaleille, ettei sodanjälkeisessä Suomessa ihan mitä tahansa saa tehdä.

Mutta on täytynyt kirjallisuudella olla merkitystä vielä 60-luvulla, jos tuollainen sensaatio-oikeudenkäynti on ylipäätään ollut mahdollinen. Sensuuria harrastettiin noihin aikoihin kovalla kädellä ja Salama tai hänen kustantaja ei kai ymmärtänyt hiljaisia sääntöjä. Sensuurin historia on pitkä ja synkkä. Vielä ajoittain nykyisinkin saa kohun aikaiseksi vanhoilla tutuilla Salaman synneilläkin. Tosin joskus tuntuu, että laskelmoidun kaupallisesti. Kohuhan tunnetusti myy, vaikka sattuisikin sisimpään.

Seksi kohahduttaa vieläkin kirjallisuudessa, vaikka sitä on kaikki paikat pullollaan. Jumalaa tai itse asiassa kirkkoa Juhannustansseissa arvosteltiin. Nyt kirkkoa arvostellaan koko ajan ja on vaikea edes löytää syytäkään, kun kirkko on monella tapaa ymmärtäväisempi ja suvaitsevampi tiettyjä asioita lukuunottamatta kuin ympäröivä yhteiskunta, vaikka muuta väitetäänkin. Otsikoita herättää kirkko silti, kuten tämän transseksuaalikirkkoherran tapaus osoittaa.

Kaikki totutusta poikkeava tuntuu olevan jo kohua. Minua tuo sana jo ärsyttää, kun sen voima vähenee vuodesta vuoteen inflaation takia. Kohumissi, kohuliikemies, kohusitä ja kohutätä. Ei kohu voi jatkua loputtomiin, ellei sitten sillä elä jo kohuhenkilö itse soittamalla juorulehteen, että nyt sitten olen jälleen tehnyt kohahduttavaa.

Käydäänkö tulevaisuuden suurimmat Salama-oikeudenkäynnit netissä kirjoitetun vuoksi. Kirjallisuudesta on vaikea enää uskoa oikeustalon ovien avaajaksi. Tässä vaiheessa netinkäyttäjistä oikeudessa ovat vierailleet Susan Ruususen herjaajat, mutta miksei kaunokirjallisten ansioidenkin vuoksi vielä joskus. Netissä ei toistaiseksi ole suuremmalti muuta sensuuria kuin itsesensuuri. Vaikka sensuureista se lienee pahin.

Ai niin, paitsi se plagiointioikeudenkäyntihän oli, missä ne kaksi vanhaa tätiä rahdattiin oikeuteen. En oikein ymmärtänyt miksi, eikö lukijat tykänneet ja olivat sopineet yhteisesti hommasta. Kyllähän kustannustoimittajatkin ovat kirjoittaneet useamman kuin yhden julkkiksen kirjan todellisuudessa.

Mutta kohun kai saa aikaiseksi vanhoilla resepteilläkin aina, oli ilmaisumuoto mikä tahansa. Yritystä vaaditaan vain Salamaa enemmän. Ja suhteita.

PS. Tuntuu siltä, että taloudellisesta taantumasta ollaan yrityksissä intouduttu. Nyt voi vapaasti miettiä irtisanomisia vailla paheksuntaa. Sen verran irtisanomisuutisia virtaa koko ajan metsäteollisuuden ulkopuoleltakin. Jos koskaan niin nyt kannattaisi ostaa kotimaista. Se säilyttää oikeasti minun ja sinun työpaikat.

Oletteko muuten kuulleet, että olutpulloihinkin on tulossa kalorimerkinnät. Kuinkahan monesta kädestä pullo tipahtaa kauhusta. Kalorimerkintä on sinänsä turha, koska kalorit näkyvät jo mahassa.

Joulumainonta tuntuu alkavan vuosivuodelta aiemmin. Nyt niitä virtaa jo postiluukusta.

Haloo, eihän vielä ole edes pikkujoulukausi kunnolla käynnissä.


torstai 13. marraskuuta 2008

Taistellaan kun ei muuta voida (toivottavasti ei)



Sveitsiläistutkimuksen mukaan ihmiskuntaa pitää koossa kostonhalu. Ja ihminen haluaa luonnostaan rangaista väärin tehnyttä. Se tulee mieleen myös huoltajuuskiistoista, jotka pyörivät otsikoissa juuri nyt ja itse asiassa melkeinpä koko ajan. Puhumattakaan kuinka monta ihmistä ne koskettavat Suomessa käytännön tasolla.

Parisuhteen loppuminen (lyhyenkin) on aina kova paikka. Siihen liittyy vihaa
ja koston himoakin varsinkin "hävinneen" osapuolen puolelta. Sillä useimmiten jompikumpi häviää (tulee jätetyksi). Ja jos näin käy, tuntuu, että vahvin ase kostoon ovat lapset. Tapaamisoikeuksilla voi tehdä halutessaan loputtomiin kiusaa toiselle ja raadella henkisesti vereslihalle, niin että tuntuu. Koska minulla ei ole lapsia, en tietenkään edes voi tietää millaisia tunteita ihmisillä velloo, kun lapsista taistellaan. Toivottavasti en siihen tilanteeseen edes koskaan joudu.

En tiedä, välillä tuntuu, kun huoltajuusriitoja seuraa, että pitäisi avioliittoa tai avoliittoa solmiessa tehdä jo diili, että lupaamme sopia lasten tapaamisista kuin aikuiset ihmiset eron tapahtuessa. Ero kun tuntuu olevan edessä kovin usein. Harva kun muuten pystyy ajattelemaan järkevästi asiaa lasten kannalta. Ja miksei lasten tekoa harkita kunnolla. Jos vähänkin tuntuu, että mitä tästä parisuhteesta tulee lasten syntyessä, niin kannattaako silloin oikeasti tehdä lapsia ennen kuin tuntee olonsa varmaksi. Tosin lapset syntyvät pyytämättäkin, eikä aina kutsuttuna.

Ei ole mikään uutinen, että miehet yleensä häviävät huoltajuustaistelut. Paitsi ehkä silloin jos äidistä näkee jo päältäpäin, ettei hänestä ole lasten kasvattajaksi. Kinkkisempää on vielä se, että miehiä syyllistetään lastensa hylkäämisestä, tosin moni sen eron jälkeen tietysti tekeekin joko tuskan tai ymmärtämättömyyden takia. On vaikeaa olla isä tiettyinä päivinä viikossa. Ainakin itselleni kokisin sen aika vaikeaksi. Tai mennä kotiin, jossa omat lapset kutsuvat jo toista miestä isäksi. Näin tietysti voi käydä naisillekin siinä missä miehillekin.

Sosiaalityöntekijät ovat yleensä naisia ja heitä syyllistetään äitien puolella olemisesta. En usko, etteikö naisen olisikin helpompi ajatella asiaa naisen kannalta ja päinvastoin. Sinänsä koko tilanne on jo sellainen, ettei ketään miellyttävää päätöstä pysty tekemään. Aina joku pettyy. On syytäkin. Lapsi on ainutkertainen asia ihmisen elämässä ja on suurimpia vääryyksiä viedä toiselta vanhemmalta oikeus vanhemmuuteen. Entistä katkerampaa on se, että jotkut ihmiset eivät edes halua tavata lapsiaan. Ikäänkuin kaikki olisi loppunut lapsen tekoon, joka on vasta alku elämänpituiselle taipaleelle.

Onko mitenkään mahdollista ihmisten sopia, että kuunneltaisiin lapsia, kumman luona he haluavat olla ja koska. Olen jotenkin lopen kyllästynyt, että lapsen mielipiteillä ja tunteilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Lapsi aistii tunteita ja ymmärtää asioita paremmin kuin yksikään aikuinen. Yleensä mikään oikeudenpäätös ei paranna tapahtunutta, eikä edes ratkaise tapahtunutta, vaan sen parantaa sovittelu. Että vastakkaiset osapuolet tulevat kuulluksi. Ei ihme, että Suomessa on paljon pahoinvoivia lapsia, kun katkerat erot synnyttävät katkeria lapsia.

Kaikkein ongelmallisin tilanne lienee, jos isä (useimmiten) on toisesta kulttuurista. Varsinkin islamilaisesta kulttuurista. Silloin isän oikeuksia on vielä vähemmän, mikä omalla tavallaan on ymmärrettävääkin jollain tasolla, mikäli seuraa lasten kaappauksia maihin, joista ei lapsista sittemmin enää mitään kuulu. Islamilainen kulttuuri lienee sosiaalityöntekijöillekin aika vieras, joka sekin vaikeuttaa tilanteen arviointia.

PS. Rolling Stone-lehdessä on äänestetty kautta aikain parhaimmasta rock-laulajasta musiikkiammattilaisten voimin. Voittajaksi selviytyi Aretha Franklin, toiseksi Ray Charles ja kolmanneksi Elvis Presley. Kärkiviisikkoon pääsivät myös Sam Cooke ja John Lennon. Itse nostaisin ykköseksi kyllä Elviksen ja lisäisin siihen Otis Reddingin, mutta muuten kuulostaa lista pirun hyvältä.

Käytiin tällä viikolla tosiaan Ryhmäteatterissa näytelmä Matkalla Afrikkaan. Se tuntui aluksi sekavalta, mutta seuraavana aamuna kun sen oivalsi, se muuttui erinomaiseksi kuvaukseksi ihmisten eksyksissä olemisesta. Varsinkin Taneli Mäkelä oli loistava.

Teatterista lähdettyä saikin sitten vapista ratikassa tai itseasiassa jo pysäkillä, kun yksi tyyppi riehui siellä hakaten katosta ja uhkaillen ihmisiä ratikassa. Jotenkin tuntuu, että kun silloin tällöin julkisilla kulkee, niin aina siellä joku pitää ihmisiä pelon vallassa. Miksi mainostaa julkista liikennettä maailman pelastajana, jos siellä ei tunne oloaan edes turvalliseksi? Ainakaan sermin taakse linnottautunut ratikkakuski ei kenellekään turvallisuudentunnetta tuo. Pitääkö julkisiin liikennevälineisiin rakentaa ihmisille omat kopit, että saa rauhassa matkustaa pääkaupunkiseudulla. Kuinkahan moni YTV:n ja liikenneyhtiöiden päättäjistä itse matkustaa julkisilla? Suosittelen. Itse pohdin aina vain enemmän maaseudulle tai pikkukaupunkiin muuttoa.

Yksi päivä tässä aikana kuluksi tarkistin odotaessani junaa, mitä Pasilan aseman välipala-automaatista saa. Suklaata, sipsejä ja Sultan-kondomeja. Mitäpä sitä muuta junamatkustaja tarvitsisi?


tiistai 11. marraskuuta 2008

My name is Bond, James Bond



Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa vähän kevyemmästä aiheesta. Useasti on pitänyt kirjoittaa James Bond-elokuvista, mutta se on jäänyt. Tai mistä minä tiedän, kuinka vakavasti ihmiset James Bond-elokuvat ottavat. Toivottavasti eivät.

James Bond-elokuvat kuuluvat niihin yhteiskunnan peruspilareihin, jotka pysyvät, vaikka hieman muuttuvat. Niitä tulee vuodesta toiseen uusia, vaikka maailma muuttuisi. Uusia katsojiakin tulee aina. Jotain niissä täytyy olla, koskapa uusi Bond-elokuva Quantom of Solace teki ensi-iltaviikonlopullaan ennätyslukemia katsojamäärissä ja tuotossa Suomessa.

Jos aivan rehellinen olen, viimeiset näkemäni Bondit ajoittuvat Timothy Daltonin näyttelemiin Bond-elokuviin. Shakespeare-näyttelijä Dalton oli jäykähkömmästä päästä. Tästä pääsemmekin Bond-trivian ikuisuusväittelyyn: kuka on se aito oikea Bond? Useimmat vannovat Sean Conneryn miehekkään machoon olemuksen nimeen ja osa pitää Roger Mooren veijarimaisesta Bondista. Pierce Brosnan jäi minulle vieraammaksi ja sen George Lazenbyn mainitsevat useimmat usein huonoimpana Bondina. Päädyn itse kuitenkin Mooreen parhaimpana, se on jotenkin kotoisampi. No jaa, eipä Bondin ole koskaan tarvinnutkaan revetä kohtuuttomiin roolisuorituksiin. Daniel Craigia on kyllä kehuttu Bondina, itse en osaa siitä sanoa.

Bond-elokuvien suosio piilee siinä, että niistä löytyvät aina ne samat asiat, mutta aina jotain vähän uutta. Bond-tytöt tekevät Bond-elokuvasta Bond-elokuvan. Heistäkin on äänestetty lukemattomia kertoja, kuka on se paras. Itse en edes muista kuin Ursula Andressin ja tietenkin iki-ihanan Halle Berryn ja Jane Seymourin. Suurin osa on vaipunut yksinkertaisesti unholaan. Sitten on tietysti ne Bond-vekottimet. Uivat autot ja mielikuvitukselliset aseet. Ja aina eksoottinen ympäristö missä temmeltää ja se iänikuinen vodkamartini. Ai niin ja Bond-konnat ovat oma taiteenlajinsa. Joskus itseasiassa parempia kuin Bondin näyttelijä itse. Aina niiden on valloitettava maailma. Ja hölmönä kertovat suunnitelman Bondille, joka tietysti torpedoi suunnitelmat.

Mutta on se Bondkin joutunut antamaan periksi muuttuville ajoille. Esimiehenä on nainen ja vitsejä vääntävästä Bondista on tullut aikansa mukaan kylmän turhautunut tulosvastuullinen virkamiestappaja. Sinänsähän Bondin pitäisi olla työterveyshuollon suurkuluttaja. Hänellä on peli- sekä alkoholiongelma ja mies on ilmeisen seksiriippuvainen. Elämän ainoa rakkauskin tapettiin heti häiden jälkeen käsiin. Lisäksi työ on erittäin stressaavaa, ellei jopa hengenvaarallista. Bondin elokuvaura hyytyi kylmän sodan loputtua jostain syystä, mutta sitten 90-luvun lopulla saatiin taas uutta intoa.

Kuinkahan moni Bondin katsoja enää edes tietää, että Bond perustuu alunperin Ian Flemingin kirjoihin. Itse ne aikanaan luin ja aika kauas niistä on elokuvissa eksytty. Kirjanakaan Bond ei ole lainkaan hassumpi. Ja kuinka moni tajuaa, että Bond on puolustamassa jo kauan sitten romahtanutta Britannian imperiumia, eikä vain omillaan seikkailemassa.

Jokatapauksessa Bond on selviytyjä vertaansa vailla siinä missä muut elokuvasarjat ovat jättäneet jäähyväiset.

PS. Eilen oli saamani Facebook-tiedon mukaan Pelonvastainen päivä. Vaikka öistä kulkemista ei välttelisikään, niin ajatuksia heräsi. Kuinka paljon sitä pelon takia jättääkään asioita tekemättä. Varsinkin jos kyse on tulevaisuudesta. En tiedä, missä vaiheessa meidät pelotellaan. Varsinkin epäonnistumista pelkäävät lähes kaikki samoin kuin esiintymistä. Jotain mätää täytyy tässä kaikessa olla. Pelolle siis kyytiä.

Viime viikolla uutisoitiin BB-kilpailijoiden heikosta yleistiedosta. Mieleen kyllä tuli, että Suomen oppimistulokset vai mitä Pisa-tutkimuksia ovatkaan taitavat olla jostain muusta kuin todellisuudesta. Edes yliopistoa käyvä Tuuli ei tiennyt, koska talvisota käytiin. Kisaajat eivät myöskään osaa kunnolla englantia tai muitakaan kieliä ja tiedustelupalvelut tarkoittavat heille numeropalveluita.

Monet opettajat valittavat, että peruskoulusta päässeet eivät osaa varsinkaan matemaattisia aineita. En itsekään osannut, kun menin lukioon. Enkä kunnolla edes sen jälkeenkään. Ja työnantajat taas valittavat, että he joutuvat opettamaan itse ammattikoululaiset uudestaan. Hmmm... minkälaista sen täytyy sitten muualla maailmassa olla.


Sitten vielä. Kaverini Harri haastoi minut blogissaan kertomaan viisi omituista tapaani. Se onkin vaikeaa, koska olen kaikinpuolin omituinen mutta yritetään. Mykkään tyynyni ylösalaisin ennen nukkumista, bussimatkalle lähtiessäni minun on aina ostettava mukaan kolmioleipä, minun on pakko katsoa ykkösen aamu-tv:tä kolmosen aamut-tv:een sijasta, kirjoittaessani runoja minun täytyy olla surumielisellä tuulella, minun on pakko istua uloimmalla paikalla jos mahdollista. No, en tiedä, kuinka omituista tämä nyt sitten on, mutta muutkin saavat kertoa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Pyhiä ja vähemmän pyhiä



Viime lauantaina minulle valkeni Pyhäinpäivän merkitys. Hämärästi se oli tiedossani aiemmin ollut, mutta sittemmin unohtunut pyhäpäiväksi muiden joukkoon. Pyhäinpäivänä tulisi muistella pyhiä miehiä ja uskovaisia vainajia. Sittemmin se on vääntynyt vain kaikkien vainajien muistamisen päiväksi. Samoin on aikanaan juhlittu kekriä, sadonkorjuun päättymisen juhlaa. Eli elämänkiertokulku samoihin aikoihin.

Keskuudestamme poistuneet vaikuttavat jokapäiväiseen elämään enemmän kuin uskomme. Kuolleista merkkihenkilöistä kirjoitetaan lähes päivittäin ja heistä puhutaan ikäänkuin he olisivat vielä keskuudessamme. Tavallaan ovatkin, mikäli kuolemasta ei ole vielä vuosisatoja aikaa. Tietyt ihmiset ovat vaikuttaneet elämiimme niin paljon, että heidän rinnallaan elävät kalpenevat. Se onkin helppoa, sillä he eivät enää ole erehtyväisiä niin kuin elävät. Ihmiselämä ainutlaatuisuudessaan on kiehtova. On vain omanlaisensa ihminen ja hänen kuoltuaan ainutlaatuisuus on poissa.

Eikä kuolleiden merkitys poistu kuoleman jälkeen. Pikemminkin päinvastoin. Kuolleiden teot saavat elävänä uuden merkityksen. Olisiko Martin Luther King arvostettu kansalaisoikeustaistelija, jos hän ei olisi joutunut kuolemaan ajatustensa vuoksi. Lenin jopa toimitettiin mausoleumiin, ettei hänen muistonsa katoaisi ja hän muistuttaisi kuolleenakin perustamastaan valtiosta. Kuolleet eivät voi enää epäonnistua, heidän aikaansaamaansa pysyy  useimmiten tahrattomana. Vaikka tuntuu, että tutkimusten tarkoituksena on löytää kuolleiden henkilöiden teoista mahdollisimman paljon pahaa.

Ei tarvitse olla merkkihenkilö, etteikö kuollut säilyisi elävänä elävien mielissä. Tapahtumat ja sanat jäävät mieliin niin, että joskus elävä saattaa nähdä kuolleen jopa elävänä. Tai ei elävä ei usko, että kuollut on kuollut. Kun tarpeeksi rakastaa kuollutta, voi itse alkaa kuolla sisältään. Kuollut voi piinata elävän ajatuksia, mikäli asioita jäi käsittelemättä, mutta kuollut voi olla myös lämmin tunne sisällä. Ikäänkuin hän kulkisi mukana fyysisen katoamisensa jälkeenkin.

Elämme omalla tavallamme syyllisyydestä ja syyllisyydentunteita kuolleita kohtaan liittyy enemmän kuin eläviä kohtaan. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä olisin voinut sanoa toisin? Tapahtunutta ei voi peruuttamattomasti korjata, ei pyytää anteeksi tai sanoa rakastavansa.

Toisaalta kuolleita vihataankin. On kuolleita, jotka eivät elämässään eläneet niin kuin on opetettu. Joskus jopa sanotaan, että tarpeeksi pahaksi luultu ansaitsikin kuolla. Ja toisaalta kuollut voi nousta elävän silmissä pyhimykseksi, mitä hän ei elämässään välttämättä ollut. Teot pyhitti poistuminen todellisuudestamme. On myös kuolleita, joita ei kukaan muista. Ikäänkuin heitä ei olisi olemassa ollutkaan. Herää kysymys, onko elämä ollut silloin turha. Toivoisi, että jokaiselta jäisi jokin jälki maahan.

Sinänsähän kuolema on pahimmassa tapauksessa brutaali repäisy pois elämästä. Parhaimmassa tapauksessa vapautus kärsimyksestä. Osa haluaakin kuolla ja elää sen mukaan.

Kehitys näkyy kuolleiden muistamisessakin. Netissä on kuulemma sivusto, jossa voi sytyttää kynttilöitä kuolleille. Eikä siinä minusta varsinaisesti mitään pahaa ole. Kuolleita voi muistaa vaikka joka hetki mielessään ilman hautaakaan. Onhan kadonneita, jotka ovat muutenkin läsnä vain muistavien sielussa.


perjantai 7. marraskuuta 2008

Päivä herrana (ketä kiinnostaa verotiedot?)



Tällä viikolla julkaistiin lehdessä kuin lehdessä vuoden turhimmat uutiset: rikkaiden ja julkkisten verotustiedot. Edelleenkään en ymmärrä miksi kenenkään tarvitsee tietää kenenkään muun tuloja. Ja edelleenkään en ymmärrä, miksi se on edes kiinnostavaa. Enemmän minua kiinnostaisi, että mitä hyvää he ovat tehneet hyvän aikana. Tai millaisena he näkevät elämän.

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, paljonko valtuutettuni tienaa puhumattakaan BB-julkkisten tienesteistä. Edes ökyrikkaiden tienestit eivät kiinnosta. En tunne mitään katkeruutta tai vihaa, jos joku tienaa minua enemmän. Vain siitä tunnen katkeruutta, jos se tehdään häikäilemättä toisten kustannuksella. Minua ei kiinnosta heidän avioeronsa tai uudet rakkaansa sen enempää.

Ihmisten (ainakin joidenkin) suurimpia toiveita on rikastuminen, vielä enemmän äkkirikastuminen. Muuten kukaan ei lottoaisi tai harrastaisi mitään muitakaan rahapelejä ennen addiktoitumistaan kyseisiin harrastuksiin.  Ökyrikkaat eivät ole kansan rakastetuimpia henkilöitä. Pikemminkin päinvastoin. Silti heistä kirjoitetaan, ainakin puhutaan etäisesti ihastellen. Niinpä ajattelin, että minkälaista sitä olisi ponnahtaa valkokaulustyöläisestä oikein herraksi ja ökyrikkaaksi.

Enpä taitaisi ensimmäisenä syöksyä ostamaan ferrareita tai ökyjahteja, joita sopisi tuhota itselleen sopivaan tahtiin. Olisin aika hölmistynyt ensimmäiset viikot. Että mitä ihmettä tämä nyt on, kun rahaa on kuin roskaa. En kyllä kieltäisi, että jossain vaiheessa visa vinkuisi oikein olan takaa. Sen taas tiedän, että rahasta en tulisi sen onnellisemmaksi, kun se muutenkin on osoittautunut hankalaksi. Todennäköisesti ostaisin enemmän perheelleni ja muille tärkeille ihmisille. En itselleni. Tukisin sellaisia asioita, joilla on merkitystä.

On mielenkiintoista, että samaan aikaan kun ökyjulkkisten kaikki rikkeet ja muut liikkeet uutisoidaan negatiiviseen sävyyn, äkkirikastuneita tavallaan myös ihaillaan. Äkkirikastuminen on yhtä hyvä syy julkisuuteen pääsyyn, kun klassikkokirjan kirjoittaminen. Äkkirikastumisesta varmasti jotkut kokevat kateutta. Miksi tuo, ei se sen hääppöisempi tyyppi ole kuin minäkään. Minähän tuon onnenpotkun olisi ansainnut. Niin paljon kuin olen elämässäni kärsinyt.

Oikeudenmukaisuudesta rikastumisesta harvemmin on kyse. Silkalla raadannalla pääsee korkeintaan varakkaiden joukkoon. Ja sekin sillä hinnalla, että on omistanut elämänsä ahertamiselle. Hedelmät menevät sitten perijöille. Paljonhan puhutaan tyhjästä aloittaneista, jotka omistavat nyt sitten maailmanlaajuisen yrityksen. Kuten esim. Ikean omistaja. Tuohon pääsee prosentin kymmenys. Ja se vaatii jo ainutlaatuista finanssilahjakkuutta.

Mikä sitten tekee joistakin rikkaita, toisista tavallisia ja toisista köyhiä. Koulutuksesta on hurjasti apua, mutta ei aina. Jotkut ovat luontaisesti innovatiivisia ja etenevät voitosta voittoon. Toiset taas tappiosta tappioon. Ei ole mikään uutinen, että kaikki eivät voi voittaa.

PS. Sata-komitean sosiaaliturvauudistus ei avoimuudellaan komeile. Lähteestä riippuen joko sosiaaliturvaa huononnetaan tai parannetaan. Muistuukohan valmistelijoille mieleen, että kyseessä on oikeasti joillekin päivittäisestä taistelusta.

Tämän viikon ehdottomasti koskettavimmasta uutismateriaalista vastasi 45 minuuttia-ohjelman Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. On vaikea kuvitella tilannetta, kun oman lapsen kuolemaa ei voi edes surra. Ja tilannetta, kun miettii, että mitä olisi voinut tehdä. Jossittelu jatkuu elämän loppuun asti. Ja pistää vihaksi se, että koulukiusaamiselle ei tehdä mitään. Pitääkö koulukiusatuilla olla vartijat, että saa rauhassa edes koulua käydä? Mikä oikeus toisilla on pilata toisten elämä. Auvisen tapauksessa myös muiden elämä lopullisesti.

Ensi viikolla menen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen teatteriin. Olen kyllä lukenut näytelmiä, mutta siihen se on jäänytkin. Olen silloin Matkalla Afrikkaan.


torstai 6. marraskuuta 2008

Messias nimeltä Obama


Jos joku voi tietää, miltä Messiaasta tuntuu, niin sen täytyy olla Barack Obama. Sen verran on miehen niskaan asetettu odotuksia. Usan lisäksi pitäisi pelastaa koko maailma. Tai saada maailma uskomaan Usahan. Vaalilupausten lunastaminen on vaikea tehtävä, mutta Obamalla siinä on vielä isompi urakka. Saa nähdä, miten loistavat puheenlahjat omaava mies siitä selviytyy. Messiaat kun revitään jossain vaiheissa valtaistuimeltaan alas.


 


Mutta eipä Obama ainakaan voi asioita Ameriikan maassa huonontaakaan. Bush jätti hänelle kuralla olevan talouden, kahtia jakautuneen maan ja vieläpä kaksi isomman luokan sotaa setvittäväksi. Tosin en muista yhtäkään Usan presidenttiä, joka ei olisi sotaa jossain päin maailmaa käynyt.


 


Obama on samassa tilanteessa kuin Bill Clinton aikoinaan. Ulkomailla huseeraamisen sijasta täytyy keskittyä kotimaan pelastamiseen. Clinton onnistui nostamaan talouden ennätyslukemiin, mutta epäonnistui sosiaaliturvan ja terveydenhuollon kuntoon laitossa. Onnistuisiko Obama siinä? Edellytykset ovat hyvät, sillä republikaanit ovat vähemmistönä.


 


Obama hävisi herrasmiehelle. McCainin suurin ongelma taisi olla siinä, että oli samasta puolueesta kuin George Bush nuorempi. Ei auttanut Bushin sysääminen pois julkisuudesta edes loppumetreiksi. Värittömämpi varapresidenttiehdokaskin olisi saattanut tehdä hyvää värikkään Sarah Palinin sijaan.

Monet odottavat, että kauanko se Obama säilyy hengissä. Se on toden totta hyvä kysymys. Osa kansasta ei varmastikaan pysty elämään ajatuksen kanssa mustasta presidentistä. Miten reagoivat myös ne harmaat eminenssit, jotka Bushin aikana maata kai todellisuudessa johtivat? Ketkä ne edes olivat? Ajoittain tuntui, ettei oikein tiennyt kuka maata vei eteenpäin? Tai tässä tapauksessa taaksepäin. Mieleen muistuu Kennedyn veljekset, jotka kummatkaan eivät saaneet elää riittävän kauan muuttaakseen maata.


 

Suomellekin tekisi hyvää Obaman kaltaisen johtajan löytyminen. Toiveet uudesta kun on helppo henkilöidä yhteen ihmiseen, joka kaiken muuttaa voisi. Suomalainen poliittinen järjestelmä kun ei vain lähtökohtaisesti toimi yhden henkilön ympärillä. Varsinainen johtaja on pääministeri ja hänhän on periaatteessa puolueensa valitsema.

Saa nähdä, miten Obaman käy. Yleensä poliittiset kuherruskuukaudet ovat olleet lyhyitä. Varsinkin, jos odotukset ovat kovia. Toisaalta Obaman äänestivät valtaan naiset ja vähemmistöt ja köyhät. Ehkä muutos on mahdollinen, kun sen takana ovat ne, jotka eivät aiemmin ole ääntään saaneet kuuluviin. Tai löytäneet uskoa, että joku heidän asiaansa ajaisi.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Blond headed stranger (as I am)


Olisiko muuten hieno ajatus, jos meille ihmisille suotaisiin mahdollisuus pakoon. Sillä tavoin, että ei menettäisi työpaikkaansa tai perään ei hälytettäisi interpolia. Olisi sellainen lakisääteinen viikko tai kaksi vuodessa, että saisi paeta, eikä kukaan tietäisi minne. Siellä se voisi nuolla haavojaan tai löytää uutta. Olla sellaisessa paikassa, mihin vain se itse löytäisi. Ja jos sitä ei kutsuttaisi pakenemiseksi, vaan löytämiseksi. Siihen löytämiseen, jota ei koskaan tehdä ja siksi ihmiset ovat eksyksissä. 

Jotenkin tuntuu, että suomalainen mies on luotu sellaiseksi, että sen täytyy päästä sellaiseen paikkaan edes joskus, joka on vain sen oma paikka. Että siellä se saa olla sellainen on kuin on. Jollekin se on autotalli ja jollekin metsä. Tärkeintä on, että sen tarvitse siellä miellyttää ketään.

Telkusta tulee sellainen sarja kun miesluolat. Siellä miehille rakennetaan kanssaveljien kera omaa soppea omaan kotiin. Siellä on useimmiten vähintään baaripöytä tai mahdollisimman mukava sohva. Mikäs sohvien ritar
eille paremmin sopiikaan. Noissa miesluolissa ei tuoksukynttilöitä ja jouluvaloja tapaa. Ne on sellaisia paikkoja, missä voi olla vain omien ajatustensa kera. Vailla kiirettä.

Villin lännen aikana elämänkiertolaisia kutsuttiin strangereiksi. Ja jokainen länkkäreitä seurannut tietää, että muukalaisen tulo tiesi joko kaupungin puhdistamista konnista ja muista tielle tulevista. Ja että se lähti kaupungista vähintään yksi särkynyt sydän mukanaan. Muukalaiset eivät halunneet juurtua mihinkään ja ne kantoi aina jotain menneisyyden taakkaa niskassaan. Nykyisin muukalaiset luokiteltaisiin varmaan syrjäytyneiksi ja kiikutettaisiin asuntolaan ja niistä nitistettäisiin elämän etsiskelijä pois, koska on elettävä saman tavan mukaan, että tulee hyväksytyksi. Ei siis strangeriksi ei voi enää ruveta.

Välillä tuntuu, että elämä vie miestä ja naista sellaiseen suuntaan, jonne se ei halua. Strangeri ei pidä, että sen päivät on suunniteltu etukäteen ja että sen päälle kaadetaan pikkuasioita, joista tehdään isoja asioita. Strangeri haluaisi katsoa hiljaisuutta ratsunsa selästä yön koittaessa. Samalla se voi miettiä jotain ikuista ja ehkä mennyttäkin. Mutta strangeria ei ole tehty olemaan aina joustava, sillä on mielipiteitä, eikä se välitä, jos ei niitä kuunnella. Siksi se on stranger.

Telkusta tulee myös sellainen sarja, jossa ihmiset kil
pailee puhuvatko totuuden vai valehtelevatko. Minusta tuntuu, että elämästä on kadonnut totuus. Kaikki näkevät vain oman totuutensa, mutta eivät toisen tai ainakaan ihmisten yhteistä totuutta. Sellaista totuutta, jonka oivallettua elämä saa kaikille merkityksen. Ja kuinka totuutta voi muunnella, että voittaa jotain. Ja kuinka muut yrittää estää totuutta, koska se voi satuttaa niitä itseään. Tai sitten totuutta käytetään satuttamaan aseena, eikä korjaamaan, jonka totuus tekee ennemmin tai myöhemmin.

Voiko mitään järkevää elämää olla, jos totuutta ei ole sisimmässään tai muuttaa totuuttaan, että saisi jotain hyvää sen avulla pelkästään. On totta, että totuus sattuu, eikä sitä aina pysty heti hyväksymään itselleen. Mutta jos ei sitä kuuntele, silloin pakenee. Se pakeneminen ei ole etsimistä. Monikohan ihminen elää omalle totuudelleen ja kulkee sitä tietä, jota oikeasti haluaisi kulkea. Kuinka moni kulkee sitä tietä, jota heidän halutaan kulkevan. Tosin tien löytäminen on etsimistä, harva on tietänyt tiensä etukäteen. Vaikeuksien ja etsinnän kautta löytyy ehkä tarkoitus ja tehtävä maan päällä, joka oikeuttaa elämän.


Tai sitten vain sattuu ja muuttuu strangeriksi, joka ei ratsasta uusiin kaupunkeihin.
 

.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Robin Hoodit (missä hyvä kuningas?)



Robin Hood oli siitä hyvä tyyppi, että se otti rikkailta ja antoi köyhille. Sillä oli sellainen moraali, ettei sitä edes linnassa lannistettu. Lisäksi se pelasti valtakunnan pahan vallananastajan käsistä, sillä aikaa kun hyvä kuningas oli ristiretkellä. Tarinasta on tehty monta luvattoman huonoa tv-sarjaa ja elokuvaa, mutta alkuperäinen tarina on tässäkin tapauksessa paras. Ja tarina on siitä hyvä, että se on ajaton. Hyvää kuningasta ei vain ole luvassa köyhää kansaa kurjuudesta pelastamaan.

Tällä viikolla tuli televisiosta dokumentti Unabomberista alias Theodore Kaczynskista. Miestä tituulerattiin Robin Hoodiksi, ja että amerikkalaiset kuulemma pitävät miehistä, jotka ottavan lain omiin käsiinsä maailmaa muuttaakseen. No, minusta Unabomberilla ei kyllä ole mitään tekemistä Robin Hoodin kanssa. Sehän ilmi selvästi kärsi harhoista, vaikka sinänsä teknologian vastaisuudessa ei terveellä tasolla pahaa ole. Mutta jos ajatusleikkiä jatkaa, tulisiko mieleen yhtään Robin Hoodia aikalaisistamme. Sellaista joka ottaisi rikkailta ja antaisi köyhille. Ei köyhänä vie toiselta köyhältä tai rikkaana köyhältä.

Eipä kyllä tule. Köyhyyttähän pidetään köyhien omana vikana, joten mitä heille enää rikkailta antamaan. Päinvastoin, veronkevennyksillä varmistetaan rikkaiden rikkaus. Niitä ei kohdistetaa niille, jotka niitä tarvitisisivat. Köyhien puolestapuhujatkin ovat yhden käden sormissa laskettavissa sellaisella tasolla ja henkilöillä, jotka oikeasti voivat vaikuttaa. Sanoipa Vanhanen, että miksi koko ajan pitää köyhyydestä puhua. Hyvinhän täällä menee. Niin meneekin. Osalla.

Sitä olen pohtinut, että kuinka kauan kestää, ennen kuin Suomessakin tapahtuu jotain lain vastaista, jolla köyhät pitäisivät puoliaan. Eikö niitä köyhiä pitänyt olla laskujen mukaan satoja tuhansia? Kuinka kauan tässä maassa saa ihmisiä potkia päähän, ennen kuin ne toimivat. Ongelma tietysti on, ettei köyhät ole samanlaisia, joten vaikeaa heidän on yhdistyä. Eikä kukaan välttämättä halua köyhänä ajaa köyhien asiaa. Siihen ei riitä voimavaroja.

Se on meidän toimeentulevien harrastus. Köyhyyttä vastaan kyllä mielellään taistellaan. Mutta köyhien tulisi olla kehitysmaissa, eikä niitä lähiöostareilla hiippailevia nuhjuisia reppanoita, jotka muistuttavat, että itsekin voi tuonne tipahtaa. Aktivisteja on kiva olla, mutta jossain sellaisessa asiassa, mikä ei ole jokapäivä silmissämme.

Taru Robin Hoodista lienee syntynyt eräänlaiseksi Kristus-tarinaksi. Että olisi joku, joka tulisi pelastamaan köyhät. Ainakin sadussa. Wikipedian mukaan todellinen Robin Hood tai mies, johon taru perustuu, oli aatelismies, eikä se mitään köyhille antanut. Ehkä köyhä kansa toivoi, että joskus saisi murusia valtaeliitiltä. Että joskus tulisi sellainen rikas, joka meistä välittäisi, eikä hätisteli silmistään. Pelastajaa ei ole luvassa, vielä vähemmän Suomessa, kun Veikko Hurstikin on kuollut.

Meillä on sosiaaliturva, mutta köyhän on silti oltava nöyrä. Jos jotain saa ilmaiseksi vailla työtä, ei se saa tapahtua vailla asiankuuluvaa nöyryyttä. Entisajan Suomessa köyhien piti olla huomaamattomia ja osaansa he tyytyivät. Heidän on otettava hiljaa ja kiitollisena vastaan heille annettava, koska voihan käydä niin, ettei sitä vähääkään anneta.  Köyhyys on turruttava tauti. Se lannistaa, eikä silloin barrikadeille nousta. Ei edes äänestetä, mikä sinetöi unohduksen kohtalon. Media ylläpitää kiitettävästi köyhyys-keskustelua, mutta missään vaiheessa se ei ole todellisuudessa poliittista eliittiä kiinnostanut.

PS. Usan vaalit ei oikein jaksa enää innostaa, vaikka h-hetki lähestyy. Uuvuttavat esivaalit veivät innon itse pääasiasta. Toisaalta pitäisi olla kiinnostunut, kun sentään maailmanjohtajaa valitaan. Vaan onko se enää niin? Muuta kuin sotilaallisesti.

Viime aikoina on puhuttu onnistumisen pakosta. Martti Syrjä sanoi hyvin Idols-kokelaille, että moni elää niin, että onnistuminen on vain epäonnistumisen välttämistä.

Hyvin sanottu.

Tiesittekö muuten myös, että Smurffit ovat täyttäneet 50 vuotta. Ja kuinka järjestäytyneitä ne olivat. Jokaiselle asialle ja harrastukselle oma smurffinsa ja kaikkia yhdisti rakkaus Smurffiinaan. Ja ne söpöt sienitalot vielä. Aika smurffia.


Gadgetissa oli virhe