Mikä meitä vaivaa, tai oikeastaan miksi?



Tämän päivän iltapäivälehdet kysyivät, miksi jälleen ammuskellaan perheissä. Juuri kun on toivottu kouluammuskelusta, on siirrytty ammuskelemaan kodin seinien sisäpuolelle.

Perheen tappaminen ei ole uusi ilmiö, puhumattakaan elämänkumppanin tappamisesta, mutta paljon niitä on viime aikoina sattunut. Johtuisikohan sekin aktiivisesta uutisoinnista. Tekoa pohdiskelevat saavat lopullisen sysäyksen, niin kuin kouluammuskeluissakin on sattunut. Joku muukin ajattelee samaa, he ajattelevat. He luulevat, että tuska loppuu kuolemaan, niin kuin heidän osaltaan loppuukin. Mutta ei muiden. Perheen tappaminen on jatkettu itsemurha ja äärimmäisyyksiin vietyä väkivaltaa. Jotkut sanovat, että perheen tappamista ei voi ennustaa tai estää. Itse olisin hieman eri mieltä.

Rohkenisin väittää, että yksi suurimmista syistä tällaisiin tapauksiin on se, ettei merkkejä haluta nähdä tai vihjauksia ei kuunnella. Suomessa on vallalla sellainen kulttuuri, varsinkin työelämässä, että kun joku voi huonosti, häntä mielummin vältellään tai ongelmasta ei haluta puhua.

Ajatellaan, että kyllähän ihmisen nyt täytyy kestää ilmeettömästi ja pitää kulissit pystyssä niin kuin muutkin tekevät. Tai ei ainakaan masentaa muita ihmisiä, joilla itsellään on omasta mielestään jo riittävästi stressiä ja huolia. Ei siinä voimia riitä muille. Yritä nyt pärjätä siinä hyvä ihminen. Ihminen jää sitten yhä pienenevän piirin sisälle. Lopulta hän saattaa kokea, että elää perheenkin kanssa ongelmineen yksin. Vailla apua, tai vailla sellaista apua, mitä hän luulee voivansa hakea.

Miehet, tai tietty miestyyppi, myös harvemmin juoksee ammattiavun piiriin, vaan pohtivat tuskaansa sisimmässään. Täysin järjetön vaihtoehto alkaa sellaisen ihmisen mielestä tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Vielä vaikeammin käsitettäväksi perheampumiset tekee se, että tietojeni mukaan perheen ampuneilla on harvemmin takanaan perheväkivaltahistoriaa. Ainakaan sellaista, joka olisi tullut julki.

Miten "tavallisesta miehestä" tulee surmia hautova ihminen. Miten muutos tapahtuu, kauanko se kestää, ja miten väkivalta nähdään lopulta ainoana ratkaisuna. Perheen äidit varmasti aavistelevat jotain miehensä suhteen, mutta he taitavat salata pelkonsa. Ehkä kulissien tai sitten sen rakkauden voiman takia. Perhe on osa elämän idylliä, josta ei haluta luopua.

Toisin kuin kouluampujat perheensä ampujat eivät käsittääkseni ole sosiaalisesti eristäytyneitä ja arkipäivästä pudonneita ihmisiä. Päinvastoin, ammattikuntien kirjo on laaja ja heitä on sanottu erittäin tavallisiksi ihmisiksi. He puuhastelevat taloyhtiön talkoissa ja ajavat farmarivolvolla lapsia harrastuksiin kuin superisit konsanaan. Kaiken piti ulospäin olla hyvin. Lähes täydellistä perheidylliä. Ja sitten kuuluvat laukaukset. Ja sitten kuullaan ne tutut sanat "en ole voinut uskoa hänestä". Uskoa tai ei, näin tapahtuu.

Toinen syy perheen ampumiseen on vallalla oleva menestymisen pakko. Siihen pakkoon ei kuulu epäonnistuminen. Siihen pakkoon ei kuulu myöskään se, että ongelmista, kuten velkaantumisesta, parisuhdeongelmista tai mistään muustakaan puhutaan. Menestymistähän estää se, jos on heikko. Ja heikoille ei ole sijaa työmarkkinoilla. Ja heikkoja nämä miehet eivät halua olla. Heidän mielestään on parempi lopettaa kaikki kerralla, kun saada häpeää osakseen epäonnistumisesta.

Olen keskustellut miesasiaa ajavien miesten ja miesten kanssa ammattiauttajana työskennelleiden miesten kanssa. He sanovat, että suomalainen mies ei yksinkertaisesti kestä häpeää. Tuota häpeää tulee avioerosta tai uhkaavasta avioerosta sekä eritoten siitä, ettei kykene pitämään perheestään huolta. Tietty miestyyppi ei yksinkertaisesti kestä häpeää. Ja sen ilmeisesti voi voittaa vain ilmeisesti vain poistumalla, kuolemalla. Ja koska tämä mies ajattelee, että kaikki on hänestä kiinni, ei myöskään perhe saa elää.

Perheampumisia voitaisiin mielestäni välttää, jos olisi oikeasti miehille räätälöityjä palveluita olemassa. Näissä palveluissa ei lässytettäisi tai pompoteltaisi psykologilta toisille. Miehen olisi saatava mennä hakemaan yksin apua ilman kumppania ja "omia aikojaan". Koska suomalainen mies luulee, että yksin hänen täytyy pärjätä muutenkin. Tämä koskee tietenkin vain alkavia ongelmia, eikä tappamista hautoville.

Tai näissä palveluissa ei katsottaisi asioita naisen näkökulmasta, niin kuin tehdään, koskapa ammattiauttajat ovat valtaosin naisia. Siellä puhuttaisiin kuin "mies miehelle". Sellaisissa painostamattomissa olosuhteissa, ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Sellaisissa olosuhteissa suomalainen mies avautuu, eikä lääkäriin pakotettuna. Pelkkä puhe voisi auttaa, kun mies vain tietäisi, ettei häntä tuomita ja syyllistetä. Useimmiten eniten itsensä taholta.

Jokin lääke perheampumisiinkin on tai täytyy olla. Aseeton maailmakaan kun tuskin on mahdollinen.


Kommentit

Suositut tekstit