keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Mikä meitä vaivaa, tai oikeastaan miksi?



Tämän päivän iltapäivälehdet kysyivät, miksi jälleen ammuskellaan perheissä. Juuri kun on toivottu kouluammuskelusta, on siirrytty ammuskelemaan kodin seinien sisäpuolelle.

Perheen tappaminen ei ole uusi ilmiö, puhumattakaan elämänkumppanin tappamisesta, mutta paljon niitä on viime aikoina sattunut. Johtuisikohan sekin aktiivisesta uutisoinnista. Tekoa pohdiskelevat saavat lopullisen sysäyksen, niin kuin kouluammuskeluissakin on sattunut. Joku muukin ajattelee samaa, he ajattelevat. He luulevat, että tuska loppuu kuolemaan, niin kuin heidän osaltaan loppuukin. Mutta ei muiden. Perheen tappaminen on jatkettu itsemurha ja äärimmäisyyksiin vietyä väkivaltaa. Jotkut sanovat, että perheen tappamista ei voi ennustaa tai estää. Itse olisin hieman eri mieltä.

Rohkenisin väittää, että yksi suurimmista syistä tällaisiin tapauksiin on se, ettei merkkejä haluta nähdä tai vihjauksia ei kuunnella. Suomessa on vallalla sellainen kulttuuri, varsinkin työelämässä, että kun joku voi huonosti, häntä mielummin vältellään tai ongelmasta ei haluta puhua.

Ajatellaan, että kyllähän ihmisen nyt täytyy kestää ilmeettömästi ja pitää kulissit pystyssä niin kuin muutkin tekevät. Tai ei ainakaan masentaa muita ihmisiä, joilla itsellään on omasta mielestään jo riittävästi stressiä ja huolia. Ei siinä voimia riitä muille. Yritä nyt pärjätä siinä hyvä ihminen. Ihminen jää sitten yhä pienenevän piirin sisälle. Lopulta hän saattaa kokea, että elää perheenkin kanssa ongelmineen yksin. Vailla apua, tai vailla sellaista apua, mitä hän luulee voivansa hakea.

Miehet, tai tietty miestyyppi, myös harvemmin juoksee ammattiavun piiriin, vaan pohtivat tuskaansa sisimmässään. Täysin järjetön vaihtoehto alkaa sellaisen ihmisen mielestä tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Vielä vaikeammin käsitettäväksi perheampumiset tekee se, että tietojeni mukaan perheen ampuneilla on harvemmin takanaan perheväkivaltahistoriaa. Ainakaan sellaista, joka olisi tullut julki.

Miten "tavallisesta miehestä" tulee surmia hautova ihminen. Miten muutos tapahtuu, kauanko se kestää, ja miten väkivalta nähdään lopulta ainoana ratkaisuna. Perheen äidit varmasti aavistelevat jotain miehensä suhteen, mutta he taitavat salata pelkonsa. Ehkä kulissien tai sitten sen rakkauden voiman takia. Perhe on osa elämän idylliä, josta ei haluta luopua.

Toisin kuin kouluampujat perheensä ampujat eivät käsittääkseni ole sosiaalisesti eristäytyneitä ja arkipäivästä pudonneita ihmisiä. Päinvastoin, ammattikuntien kirjo on laaja ja heitä on sanottu erittäin tavallisiksi ihmisiksi. He puuhastelevat taloyhtiön talkoissa ja ajavat farmarivolvolla lapsia harrastuksiin kuin superisit konsanaan. Kaiken piti ulospäin olla hyvin. Lähes täydellistä perheidylliä. Ja sitten kuuluvat laukaukset. Ja sitten kuullaan ne tutut sanat "en ole voinut uskoa hänestä". Uskoa tai ei, näin tapahtuu.

Toinen syy perheen ampumiseen on vallalla oleva menestymisen pakko. Siihen pakkoon ei kuulu epäonnistuminen. Siihen pakkoon ei kuulu myöskään se, että ongelmista, kuten velkaantumisesta, parisuhdeongelmista tai mistään muustakaan puhutaan. Menestymistähän estää se, jos on heikko. Ja heikoille ei ole sijaa työmarkkinoilla. Ja heikkoja nämä miehet eivät halua olla. Heidän mielestään on parempi lopettaa kaikki kerralla, kun saada häpeää osakseen epäonnistumisesta.

Olen keskustellut miesasiaa ajavien miesten ja miesten kanssa ammattiauttajana työskennelleiden miesten kanssa. He sanovat, että suomalainen mies ei yksinkertaisesti kestä häpeää. Tuota häpeää tulee avioerosta tai uhkaavasta avioerosta sekä eritoten siitä, ettei kykene pitämään perheestään huolta. Tietty miestyyppi ei yksinkertaisesti kestä häpeää. Ja sen ilmeisesti voi voittaa vain ilmeisesti vain poistumalla, kuolemalla. Ja koska tämä mies ajattelee, että kaikki on hänestä kiinni, ei myöskään perhe saa elää.

Perheampumisia voitaisiin mielestäni välttää, jos olisi oikeasti miehille räätälöityjä palveluita olemassa. Näissä palveluissa ei lässytettäisi tai pompoteltaisi psykologilta toisille. Miehen olisi saatava mennä hakemaan yksin apua ilman kumppania ja "omia aikojaan". Koska suomalainen mies luulee, että yksin hänen täytyy pärjätä muutenkin. Tämä koskee tietenkin vain alkavia ongelmia, eikä tappamista hautoville.

Tai näissä palveluissa ei katsottaisi asioita naisen näkökulmasta, niin kuin tehdään, koskapa ammattiauttajat ovat valtaosin naisia. Siellä puhuttaisiin kuin "mies miehelle". Sellaisissa painostamattomissa olosuhteissa, ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Sellaisissa olosuhteissa suomalainen mies avautuu, eikä lääkäriin pakotettuna. Pelkkä puhe voisi auttaa, kun mies vain tietäisi, ettei häntä tuomita ja syyllistetä. Useimmiten eniten itsensä taholta.

Jokin lääke perheampumisiinkin on tai täytyy olla. Aseeton maailmakaan kun tuskin on mahdollinen.


maanantai 27. lokakuuta 2008

PS. Vielä kuntavaaleista



Piti pitää tänään blogivapaata päivää, mutta pakkohan se oli taas kirjoittaa. Varsinkin kun kuntavaalit vielä tuoreena mielessä.

Vaaleissa tapahtui hyvin pitkälti se, mitä odotettiinkin tapahtuvan. Kepulaiset ja demarit hävisivät ja kokoomus voitti. Perussuomalaisetkin pystyivät vastaamaan heille pedattuun vaalivoittoon. Se oli itseasiassa virkistävä poikkeus. Tuli tunne, että maanpinnasta voi vieläkin nousta, eikä vain odottaa samojen vanhojen puolueiden ja naamojen jylläävän.

Kepussa luulisi jo pikkuhiljaa alkavan nykyisen puheenjohtajan ja puoluesihteerin lähtölaskenta. Päteviä naisia löytyisi puolueesta, mutta Jäätteenmäen varjo painanee vielä liikaa perinteisimmässä puolueessa. Kepun vaalikampanjassa oli innostuttavaa yhtä paljon kuin lokakuisessa aamunkoitossa.

Vähemmälle huomiolle jäi vihreiden niskalenkki vasemmistoliitosta, joka ennustaa vasemmistoliiton hitaan kuihtumisen jatkumista SKP:n kaltaiseksi pienpuolueeksi. Vasemmistoliitto muistuttaa liiaksi ideologialtaan vihreitä, joten mikseivät äänestäjät äänestäisi sitä "alkuperäistä" vihreän aatteen omaavaa puoluetta. Ellei vasemmistoliitto löydä pian omaa ideologiaan, sen kohtalo sinetöityy. Sääli, ettei rohkeutta löydy, sillä mahdollisuuksia olisi, sitten kun porvareiden "oikeassaolon" aika päättyy. Korhonen on puoluejohtajana yhtä karismaattinen kuin kasa wunderbaumeja.

Muuten vihreillä säilyi statusquo. Ei mitään megaluokan vaalivoittoa, mutta ei myöskään tappioita. Itse asiassa Espoossa mentiin jo demareidenkin ohi. Se ei ollut yllätys, yllätys olisi ollut, jos se olisi tapahtunut Vantaalla. Vihreiden on vaikeaa koskaan lyödä itseään täysin läpi perinteisissä työväenkaupungeissa, sillä duunareita ei ehdokkaissa riittävästi ole. Vähän liikaa ehkä niitä lähes täydellisiä  "kympin tyttöjä" sytyttämään jurrikoita ja tarjoustalokansaa. Cronberg jää myös harmittavan usein tapetiksi puoluejohtajien tv-väittelyissä.

RKP:n kohtalo sinetöityy samaan tahtiin kuin ruotsinkielisen vähemmistön määrä vähenee, joten heistä ei sen enempää. Kristilliset olivat koko kampanjan ajan niin näkymättömiä, että aina vain ihmettelee enemmän, miksi he eivät liity kokoomukseen tai kepulaisiin. Mikä on heidän viestinsä? Kertokaa se minulle, pliis.

Demarit hävisivät yllättävänkin vähän huomioon ottaen sen, ettei heillä ole ollut mitään oikeaa annettavaa oppositiossa. Enimmäkseen jo muiden suusta kuultuja vaalisloganeita ja sormea alituiseen heristävä opettaja-urpilainen. Kuntalaiset eivät voineet uskoa heidän viestiään, sillä heidän politiikkansa oli hallituksessa oikeistolaisempaa kuin porvareiden itsensä. Kaivataan karismaattista johtajaa. Sellainen Lipponen oli, voittoa ei ennen sellaisen löytymistä. Jotain demareiden arjesta vieraantumisesta kertoi se, että juhlivat tappiota kuin voittoa.

Kokoomus onnistui huijaamaan äänestäjiä muutospuheillaan, ikäänkuin he olisivat ainoa puolue, joka kykenisi muutokseen. Jos muutos on sitä, että palvelut yksityistetään laput silmillä, minä en heidän muutostaan halua. En halua myöskään uudestaan asua Helsingin maalaiskunnassa. Kokoomuksella on ehdottomasti paras imagokonsultointi ja mainostoimisto. Toiset apinoivat heitä, mutta epäonnistuvat. Kokoomuksella on myös ylivoimainen kyky tehdä silmänkääntötemppuja niin, että vaaliagendaksi kääntyy jokin muu, kuin mikä pitäisi kääntyä.

Perussuomalaisten nousu Vantaalla ja Espoossa tuo uutta vipinää näihin urautuneisiin valtuustoihin. Varsinkin jos persut osaavat käyttää tilanteen hyödykseen. Kansan syviä ryvejä he eivät kuitenkaan tavoittaneet. Pikemminkin demareihin pettyneitä äänestäjiä. Äänestysprosentti on yhä sitä luokkaa isoissa kaupungeissa, ettei niitä lähiöitä ole räjäytetty vieläkään äänestämään.

Sen verran kyllä sympatisoin persuja, että mikä h.....in oikeus muilla puolueilla on väittää, että puolueen saamat äänet ovat vain protestiääniä ja että puolueiden täytyy mennä itseensä, miksi persut voittivat. Ikään kuin olisi oikein äänestää joitain tiettyjä puolueita. Kyllä ihmiset nyt itse tietävät ja haluavat äänestää sitä mitä haluavat. Olisivat itsekin sitten populisteja nuo sättijäpuolueet, jos se kerran haittaa. Politiikka on aina populismia hyvät puolueet.

Mitä muuta kuin populismia on isojen puolueiden katteettomien vaalilupausten antaminen.


sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Hyvästit kiihkokapitalismille?



Viime aikoina on ennusteltu useammastakin eri suusta kiihkokapitalismin katoa. Kiihkokapitalismilla tarkoitan sitä uskoa, että markkinavoimiin ei saa tai haluta puuttua. Itse en usko, että pulskat tehtaanjohtajat ja kasvottomat sijoittajat mihinkään häviävät. Ainakaan he eivät voi tehdä vähään aikaan mitä lystäävät. Ja silloin kapitalistillekin kelpaa yhteiskunnan suojelus, kun korttitalo alkaa kaatua. Muutenhan tuo yhteiskunta on rahan lähde.

Jaksoissahan kapitalismin ja valtion kontrolloiman talouden jana menee. Välillä uskotaan, että nousukausi jatkuu ikuisesti, eikä sitä mikään uhkaa. Imu vetää mukanansa vähemmän taloudesta ymmärtävätkin. Kapitalismi on kuitenkin taitolaji ja siinä useimmat polttavat näppinsä. Kai kaikki muuten rikkaita olisivatkin.

Mutta näinhän se menee kuten sanoin, että sitten taas kun menee huonosti, niin valtion täytyy tulla väliin. Ihmettelen vain, miksi veronmaksajien pitää maksaa sen islantilaispankin retkuun menneiden talletusten suoja. Kukaan ei ollut pakottanut heitä pankkiin tallettamaan. Tilanne on eri kun 90-luvun lamassa, itse näin heti, ettei kalastajakansakunnan talousseikkailusta hyvää seuraa. Niin kuin ei seurannutkaan. Samoin kävi Suomelle aikanaan, silloin kuin meidän piti olla Pohjolan Japani.

Lähtökohtaisesti kapitalismin tuskin tulee hävitä. On nähty, ettei sosialismi tähän mennessä ole onnistunut saamaan ihmisiä yrittämään tai edes ylläpitämään yhteiskuntaa kestävästi. Sosialistiset yhteiskunnat ovat rappeutuneet sisältäpäin nopeammin kuin kapitalistiset. Vieläpä moraalisestikin. Kapitalistiset uskovat rahaan, mutta tuo raha on kantanut yhteiskuntia ainakin ilman täydellistä yhteiskuntarakenteiden romahdusta. Tehokkain yhteiskuntajärjestelmä onkin kapitalismin ja sosialismin välimuoto, silloin kun ihmiset tuntevat rakentavansa yhteiskuntaa yhdessä ja ovat aidosti solidaarisia heikompia kohtaan.

Yksi asia, mitä aikamme tulee vielä jossain vaiheessa katkerasti katumaan, on julkisten palveluiden tosiasiallinen alasajo. Onko itseasiassa yhdenkään palvelun todettu parantuneen radikaalisti sen yksityistämisen jälkeen? Esimerkkejä: Britanniassa yksityistettiin lähes kaikki Thatcherin kaudella. Tulos on, että junat kulkevat miten sattuvat ja terveydenhuollossakaan ei hurraamista ole. Usan terveysjärjestelmä on epäoikeudenmukainen ja lisäksi vielä kallis. Moni kuntakin tulee huomaamaan samat asiat.

Uudet kohta valittavat valtuutetut tulevat olemaan paljon vartijana. Seuraavan neljän vuoden kehitystä on vaikeaa ennustaa. Jonkinlaisen murroksen kynnyksellä elämme, sen aistii, mutta minkälainen maailmanne on neljän vuoden päästä, onkin jo vaikeampi sanoa.

Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiehet esittivät yhden keinon, millä turvata kuntalaisille julkiset palvelut. Jos laissa olisi kohta perusturvarikos, niin kunnissa ei voitaisi tietoisesti alibudjetoida palveluita. Päättäjät joutuisivat moisesta oikeuden eteen. Onko se sitten ainoa keino turvata palvelut, en tiedä. Toivottavasti ei. Monesti poliittisille päättäjille vain esitetäänkin päätösesitys ainoana keinona, vaikka näinhän asiat eivät aina ole.

PS. Anni Sinnemäki esitti jokin aika sitten, että kuntien työpaikkojen työhakemuksia tulisi saada jättää nimettömästi, jotta maahanmuuttajat olisivat samalla viivalla muiden hakijoiden kanssa. Samalla pitäisi turvata kai myös se, ettei koulutus, sukupuoli tai sukupuolinen suuntautuminen näkyisi tai haastattelussa haastateltavan ylipaino näkyisi, sillä kyllä näilläkin perusteilla syrjitään ihmisiä työhön otettaessa. Näin vieläpä enemmän yksityisellä puolella. Toisaalta ihmisethän ihmisiä töihin ottavat. Ennakkoluulot ja oma tausta puhuu, vaikka kuinka oltaisiin edistyksellisiä omasta mielestään.


perjantai 24. lokakuuta 2008

Katoavaista on uhrattujen kunnia



Yleteemalla alkoi tällä viikolla sarja Sotauhrien muisto elää. Se kertoo ensimmäisen maailmansodan kaatuneiden muistomerkeistä ja muistamisesta Britanniassa. Voi kuulostaa tylsältä vanhojen, tässä tapauksessa jo tosi vanhojen haavojen, avaamiselta. Mutta sarja on taattuun brittityyliin todella hyvin tehty. Yllättävän paljon melkein sadan vuoden takaiset asiat olivat jo ikääntyneiden jälkeläisten mielissä. Ja yllättävän paljon näkee, kuinka uhratuilla on merkitystä jälkipolville, koska uhraamisesta sodassa on kyse.

Jostain syystä, vaikka ikäisteni ei pitäisi kai sota-aikoja muistella, jos järkeviä ovat, minua on aina askarruttanut, kuinka ihmeessä ihmiset ovat voineet selviytyä teurastuskausista, kuten maailmansodista. Ja jatkaa periaatteessa tyhjältä pöydältä elämää vailla merkittävää osaa kansakunnasta. Miten on ollut mahdollista jatkaa, vaikka rakkaita on mennyt ja mistä voima on tullut jatkamiseen?

Kuinka paljon sodilla onkaan ollut todellisuudessa merkitystä kansakunnan hyvinvointiin. Ainakin puhutaan, että yksi syy suomalaisten miesten ongelmiin ovat sodasta palanneet tunnekyvyttömät isät. Tuo on sitten periytynyt isältä pojalle.

Tylyintä on, kuten Britannian esimerkki osoittaa, että muistomerkkejä viedään ullakoille tai päällystetään muovilla epäkunnioittavasti ja vieläpä töhritään. Aikalaisemme eivät edes tiedä, mistä muistomerkistä on kyse. Sellaisten ihmisten nimetkään eivät ole minkään arvoisia, jotka ovat uhranneet elämänsä kansakunnan puolesta. Se on todella kylmää ja ajattelematonta. Jos sodissa kuolleiden ainoa kunnia on se, että edes heidän nimensä näkyy laatassa, ei se ole liikaa vaadittu.

Ja periaatteessa jälkikäteen ajatellen kaikki kuolivat turhaan vaikka puhutaankin itsenäisyys- ja puolustustaisteluista. Kaikki konfliktit olisivat ratkaistavissa rauhanomaisesti, jos vain haluttaisiin. Ja huvittavimmat ovat vääristelevät muistomerkit, kuten kansalaissotien jälkeiset punaisten muistomerkit, joissa suurinpiirtein lukee vakaumuksensa puolesta erehtyneet. Jos ihminen kuolee aatteensa puolesta, ei siinä mistään erehtymisestä ole kyse. Se on tietoinen valinta ja kunnioitettava.

Tietysti on tervettä, ettei menneitä loputtomiin märehditä. Mutta kyllä ihmisillä on velvollisuus tietää historiasta. On tietysti onnellista, jos jotain ei kiinnosta historia. Noloa se on ja epäkunnioittavaa. Mutta miten voi elää nykypäivää, jos ei tiedä, mistä nykypäivä muodostuu. No, se tietysti onnistuu. Harva kansakunta on syntynyt, ilman, että joku olisi maksanut siitä kalleimman hinnan, henkensä. Minusta ne ihmiset ovat ansainneet kunnioituksemme.

Klassistahan on, että veteraanit eivät ole kovinkaan suosittuja sotien jälkeen varsinkaan jos ollaan oltu "väärällä puolella". He muistuttavat joko vanhoista virheistä tai kärsityistä tappioista. Suomessa herättiin veteraanien asialle vasta 80-90-luvulla ja vieläkin veteraanien varjolla yritetään kalastella ääniä tai muuta suosiota. Suurin osa veteraaneista ei asiasta meteliä pidä. Ehkä ne eniten apua kaivanneet kuolivatkin silloin, kun apua ei ollut tarjolla. Kriisipsykologeja ei ollut vuosia tappamista nähneille aikanaan tarjolla.

Mutta miten pitkälle sotauhrien muisto elää? Jossain vaiheessa kaikki koettu päättyy museoon ja menettää elävän arvonsa. Se on vain asia, jonka asialle vihkiytyneimmät tietävät. Sen elämänkierto aina menettää, että joku tietää mitä sota oikeasti on. Mikäli sotia ei tietysti tule uusia, niin kuin usalaisille tai venäläisille vuosikymmenen välein.

Suomen lyhyessä historiassa elämme uutta aikaa, sillä kansakunnan alkuvaiheessa jokainen sai osansa sodasta. Ja mitä, jos suvussa kulkeva tarina ei kerrokaan sotasankarista, vaan rintamakarkurista. Siihen suhtaudutaan tietenkin nyt järkevyydellä, mutta aikanaan tuon kohtalon kokeneet vaiettiin samalla tavoin kuin ne muutkin, jotka eivät yhteiskunnan normien mukaan suorittaneet tehtäväänsä.

Silti toivoisi, että maailman historiassa kuolleiden miljoonien nuorten miesten elämällä olisi edes joku merkitys jälkeenpäin. Ja siviilien.

PS. Kuntavaalit lähestyvät loppusuoraansa. Koska olen äänestänyt, olen vältellyt viime päivät vaalimökkejä. Summa summarum, parhaimmat karkit löytyvät Kokoomukselta, vaikka muu ideologia ei miellyttäisikään. Sitkeimmin ovat vaalilehtiään jakaneet minulle demarit. Vantaan Sanomissa esitettiin muuten hyvä idea tulevaisuuden vaaleihin huumorimielellä. Otetaan BB-talon säännöt käyttöön plussa ja miinusäänineen ja vaihtoon lähettämiseen. Ja ennen kaikkea, voisi äänestää kännykällä kotoa.
Jotain olisi keksittävä.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Olenko mä normaali?



Viime viikolla kävin haastattelemassa erästä lastenlääkäriä. Hän kertoi, että oleellinen osa lääkärin työtä on pystyä todistamaan nuorelle, että tämä on normaali. Eli kertoa useimmiten, että hän kehittyy fyysisesti oikein. Olenko mä normaali?, on nuorten yleisin kysymys vastaanotolla.

Niin kova on nuoren ihmisen hinku olla samanlainen kuin muut fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Muistaahan sen itsekin, miten pienimmätkin virheet kropasta kyllä löydettiin muiden nuorten taholta. Nuoren ihmisen pitäisikin olla lähes täydellinen, mikäli se muista nuorista on kiinni. Hieman ironiseksi asian tekee sitten se, että kukaan nuori ei halua olla tavallinen. Mutta siksi nuoret kiehtovia ovatkin ajatusmaailmaltaan.

Olen miettinyt, mikä ihmisistä tekee normaalin. Mikä on fyysisesti ja henkisesti normaalia? Sen määrittää yhteisö itse. Fyysisesti on normaalia olla tietynpituinen ja painoinen. Kaikki sen ulkopuolella on epänormaalia ja vähintään hiljaisesti epätoivottavaa. Toisaalta taas ihmiset kuuluvat eri yhteisöihin. Jossain yhteisöissä joku aivan muu voi normaalia ja yleisesti haluttu epänormaalia.

Työpaikkailmoitukset ovat yksi normaaliuden areenoista. Niissä kyllä ilmoitetaan haettavan persoonia, joka kai ainakin jollain tasolla tarkoittaa epänormaalia. Persoonahan tarkoittaa tavallisuudesta poikkeavaa. Todellisuudessa työnantaja ei halua todellisia persoonia. Tai persoona täytyy kahlita halutulla normaalilla tavalla. Ilmoituksessa kuin ilmoituksessa halutaan työntekijällä olevan aina samanlainen haluttu tausta ja työhistoria. Jos se ei ole normaalia, niin sitten mikä on. En muista koskaan lukeneeni imoituksista, että me haluamme sinut sellaisena kun olet.

Poikkeavuus sallitaan poikkeusyksilöille. Siksi halutaan olla poikkeavia. Jos on nero, saa olla vapaasti "hullu", koska nerojen kuuluukin olla hulluja. Se on niille normaalia ja siitähän se niiden nerous lähteekin.

Tavalliset lahjat omaavalle ihmisille kaikki on sitten jo vaikeampaa. Silloin sitä on vain yritettävä elää normien mukaan. Tavallinen sana tulee siitä, että kaikki täytyy tehdä tavallisesti ja hyväksytyllä tavalla, jossain vaiheessa syntyneen normaaliuden koodiston mukaan. Normaaliuden ei hyväksyttävä raja menee mielestäni siinä, vahingoittaako itseään tai muita. Kaikki muu menköön ja olkoon kunnialla epänormaalia.

Moni haluaa olla normaali jo senkin takia, että löytäisi itselleen kumppanin. Vaikka kaikki ilmoittavat haluavansa sellaisen erilaisen tyypin, haluavat he yleensä normaalin ja yleisesti hyväksytyn.

Jotkut lesbot ja homot ovat ainakin julistaneet, etteivät he edes halua olla normaaleja. Sillä jokin heidän kulttuuristaan on hävinnyt, kun heistä on tullut normaaleja ja seksuaalisista poikkeavuuksista arkipäiväisiä. No, ainakin nyt pääsääntöisesti viime aikojen tapahtumien perusteella.

Surullisinta
on, kun esimerkiksi nuori yrittää olla normaali, vaikka hänen pitäisi
olla ylpeä siitä, ettei ole normaali. On oma itsensä, eikä kuulu
mihinkään pissiksiin tai pussiksiin. Kun elämänkokemusta ei ole
riittävästi, elää liikaa toisten toiveiden ja tahdon mukaan.


Kuinka moni nuori onkaan tukahduttanut omat taipumuksensa ja masentunut vain sen takia, ettei saa hyväksyntää. Ja pahimmassa tapauksessa yhteiskunta on menettänyt ainutlaatuisen lahjakkuuden ja saanut tilalle jo varhain turhautuneen ja kyynistyneen ihmisen. Hyväksyntää jokainen ihminen kaipaa ja ei ihme, jos sitä saadakseen moni kieltää oman itsensä.

Itselläni itseni hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, eikä se vieläkään lopussa ole. Tosin en ole koskaan yrittänyt tai oikeastaan edes pystynyt yrityksistä huolimatta itseäni muuttamaan toisten tahdon mukaan. Olen kyllä kasvanut ihmisenä kolhujen ja pohdiskelun takia ja se taas on hyvä asia. Mutta en voi kyllä väittää, että olisin saanut elämässäni riittävästi hyväksyntää. Kun vanhenee, sen tarve vähenee, mutta ei koskaan täysin poistu.

En ole perinteisillä ja yleisesti hyväksytyillä mittareilla varmaankaan normaali, mutta en mikään poikkeusyksilökään. Minulla on joitakin lahjoja, mutta myös paljon puutteita. Täydellisyydentavoitteluun ei pitäisi kenenkään lähteä, mutta ei myöskään tulevaisuuden ennustamiseen. Jos olet nyt normaali, voit vammautua seuraavana päivänä ja kuulua epänormaaleihin. Katoavaista on normaaliuden kunnia.

PS. Sitten loppukevennys. Kävin tekemässä jälleen netissä testejä. Hesarin nettitestisivuilta löytyi kiva testi, jossa saattoi testata, mikä eläin on. Olen saimaannorppa. Se sopiikin. Tykkään köllötellä ja pelästyn äkillisiä ääniä sekä pidän kalasta. Ja lienen sukupuuttoon kuolevaa heimoakin.

Näin vaalien alla luullaan, että perheiden ongelmat ratkeavat lisäämällä psykologeja ja psykiatreja. Tosin todellisuudessa heitä ei ole edes tarjolla. Parhaiten tehoaisi, jos lapsiperheiden kotipalvelu ja muut arkea oikeasti auttavat palvelut palautettaisiin lamaa edeltävään tasoonsa. Kuinka moni perheistä pärjäisi paremmin, jos kodinhoitaja tulisi välillä väsynyttä äitiä auttamaan? Sitä ei ole kukaan laskenut.
Sijoitusvuorokaudet lastenkodeissa kyllä.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Naisten viha ja myötätunto



Seurakuntien lehdet ovat kovasti aliarvostettuja. Jos kirkkoon kuulumiseen ei löydä muuta syytä, kannattaa se tehdä edes seurakunnan lehtien takia. Ainakin Kirkko ja Kaupunki-lehdessä jutuilla on merkitystä. Ne herättävät kysymyksiä sekä saavat ajattelemaan. Itse asiassa kirkon lehti tuomitsee huomattavasti vähemmän ketään kuin normaalit uutislehdet.

Tämän viikon Kirkko ja Kaupungissa oli juttu naisten vihasta. Aiheesta ei ole juuri juttuja väännetty, miesten vihasta ja erityisesti nuorten miesten vihasta sitäkin enemmän. Jutussa haastateltiin psykologia tai jotain vastaavaa, joka kertoi yllätys, yllätys vihan lähtevän äideistä. Masentuneet äidit kun eivät pysty osoittamaan helliä tunteita. Ja omalta äidiltä saatu torjunta siirretään eteenpäin omille lapsilleen.

Naiset keräävät sitten kaikki negatiiviset tunteet itseensä, sillä he eivät pysty niitä osoittamaan ulospäin niin hyvin kuin miehet. Se ei ole naisille hyväksyttyä. He rankaisevat itseään, enemmän kuin muita. Ulospäin koulutettu, kaikki oikein tekevä täydellinen nainen voikin olla sisältään ihan rikki. Elämä keskittyy ulkoisiin suoritukseen, vaikka pitäisi löytää sisälleen sieluun jotain.

Miehenä olen ollut huolissani miesten pahoinvoinnista, joista konkreettisia esimerkkejä tulee koko ajan. Juuri Oulussa opettaja päätti lopettaa koko perheensä elämän, eikä uloskaan tarvitse kuin vilkaista, kun näkee, että kaikilla miehillä ei todellakaan mene hyvin.

Mutta pitäisikö tässä oikeastaan olla huolissaan naisista, jotka eivät pahaaoloaan edes ulos näytä tai näyttävät sen vain lähimmilleen. Tai siirtävät sen sitten lapsiinsa. Olisiko siinä yksi syy, miksi suomalaiset ovat masentuneita ja voivat pahoin. Jos se paha olo imetään jo äidinmaidossa. Naiset eivät riehu nakkikioskeilla, mutta "riehuvat" sitten kotioloissa. Henkisemmällä väkivallalla, lämmöttömyydellä.

Jos miehet eivät saa enää olla miehiä, niin naisetkaan eivät saa olla naisia. Jutun mukaan heiltä vaaditaan maskuliinisuutta ja kovuutta.  Eikä Suomessa naiset koskaan olekaan olleet lähtökohtaisesti heikkoja ja avuttomia. Viime aikoina maskuliininen nainen on suorastaan tullut toivottavaksi. Tietenkin niin, että naisen ulospäin oletetaan olevan kaunis ja naisellinen.  En tiedä, ehkä naiset itse osaavat selittää paremmin.

Toinen asia, mikä eräästä hyvinvointilehdessä olleesta jutusta tuli mieleen on myötätunto. Mitä myötätunto on oikeastaan? Tämän päivän Hesarin uutiskuvassa oli ainakin myötätunto kaukana. Kunnallisvaalitentissä rautatieasemalla oli eräs asunnoton ujuttautunut asuntoministerin viereen istumaan. Kukaan tenttiin osallistuneista poliitikoista ei edes vilkaissut mieheen, vaan keskittyivät toimittajaan eli äänestäjiin. Ja vartijat tulivat hätistelemään asunnotonta miestä pois. Helsingin huippupoliitikot siis ummistivat silmänsä, että sen nyt kaikki kuvasta näkivät.

Mutta myötätuntoon uudestaan. Kuinka paljon ihmisten myötätunnosta on aitoa ja kuinka paljon ulkoa opittua. Ollaan myötätuntoisia, kun kuuluu olla. Mutta ollaanko sitä hyvän olon antamisen takia, vai oman mielen rauhoittamisen takia? Kaikkia ihmisiä kohtaan ei edes osoiteta myötätuntoa. Esim. jos elämäntyyli ei miellytä. Pitääkö myötätuntokin ansaita? Sitten on kansallinen suru ja myötätunto, kuinka paljon siinäkin surraan omaa menetettyä turvallisuudentunnetta.

Kaikki ihmiset eivät edes kaipaa myötätuntoa. Siinäkin viha ja erityisesti itseen kohdistuva viha on läsnä. Viha täyttää ihmisiä niin paljon, että ei voi kokea oikeaa myötätuntoa. Varsinkin jos vihaa kohdistuu itseensä. Jos ei tunne myötätuntoa itseään kohtaan, ei sitä voi tuntea aidosti muitakaan kohtaan. Tai sitten sisäinen viha puretaan lähimpiin ja sitä kautta kansakunnan yhteiseen pahoinvointiin, joka ei tunnu koskaan laantuvan.

PS. Kävin äänestämässä. Helsingissä. Eli ainakin äänestyksessä kuntarajat ovat mennyttä. Oma ehdokaskin löytyi. Valinnassa minulle oli tärkeää, että ehdokas on nähnyt "oikeaakin" elämää.

Tiesittekö muuten, että taloudellisen epävarmuuden kynnyksellä Marxin Pääoman myyntitilastot kääntyvät nousuun ja kirkko kiinnostaa taas. Pitäisikö tässä ennustaa SKP:n ja Kristillisten voittoa vaaleissa. Minullekin soitti viime viikolla Taloustutkimuksesta joku nainen, joka halusi kartoittaa taloudellisia tuntemuksiani. Toimin kuten viihteen unohtavaan voimaan luottava länsimaalainen tekee. Vastaamisen sijasta keskityin katsomaan Idolsia.


torstai 16. lokakuuta 2008

Kunnioitetaan ja tietenkin myydään



Oletteko musiikkimaailmaa seuranneet huomanneet, kuinka jumalattoman paljon tribuuttilevyjä julkaistaan. Viimeisimpänä Dingo-tribuutti, jonka Neumann kaiken huipuksi vielä itse tuottaa. Mitä ihmeen tribuuttia on siinä, jos tribuutin teon kohde itse osallistuu tributointiinsa. Muita pikaisesti mieleen tulevia kotimaisia on Irwin ja Leevi and the leavings.

En sano, että tribuuttilevyt olisivat lähtökohtaisesti huonoja. Mutta täytyykö kaikkea tributoida? Tietysti on hyvä, että musiikissa on kunnioittamisen innostus. Eipä kukaan pääse kokemaan enää unohdetun taiteilijan kohtaloa. 

Tribuutti-innostus alkoi varkain. Muistelen, että kymmenisen vuotta sitten ensimmäisiä kertoja kuulin tribuuttilevyistä. Yksi ekoista taisi olla Led Zeppelin, John Lennon ja muut vastaavat rockin gigantosaurukset.

Suomeen innostus rantautui vasta viime vuosina. Vähän samaa intoa tribuuttilevyissä on, kuin aikanaan unplugged-levyissä, joiden teko ymmärrettiin sentään lopettaa. Unplugged-levyjä tekivät jo yhden levyn julkaisseet bändit, vaikka alkuperäinen idea oli kunnioittaa pitkää uraa ja löytää uusia sävyjä artistien tuotannosta. Ainoa mieleen jäänyt unplugged-levy oli Nirvanan Unplugged in New York. Bändi kun löysi itsestään oikeasti uusia puolia. Harmi, ettei linja ehtinyt saada jatkoa.

Tribuuttilevyissäkin uraansa aloittelevat artistit soittavat, mutta sen ymmärtää, koskapa omat idolit ovat vahvemmin mielissä vielä silloin, kun ei ala kiertämään omaa musiikillista kehäänsä. Ilmiö on sekin, että uransa lopettaneet ja nuukahtaneet artistit saavat uutta puhtia tribuuttilevyillä. Ja kukapa ei haluaisi patsastella toisten kunnioituksen kohteena.

Ja miten äärettömän helppoa on markkinoida tribuuttilevyjä. Saa myytyä sekä uusilla menestyneillä artisteilla, että vanhoilla klassikoilla. Vaikea sellaista levyä on saada epäonnistumaan kaupallisesti. Tosin sekin on edessä, kun tribuuttilevyjä tehdään artisteista, jotka eivät sellaista ansaitse.
Tai artisteista, jotka tuottavat itse tribuuttilevynsä.

PS. Tuntuu, että viime aikoina kovasti julkaistu gallupeja ja tutkimuksia, joissa kerrotaan suomalaisten heikosta yhteiskunnallisten asioiden tietämyksistä. Onko se järkevää? Ei se ainakaan äänestysinnostusta kasvata. Silloin iskee se antakaa meidän olla rauhassa -vaihde päälle. Itsekin ajattelin viikonloppuna mennä jokatapauksessa äänestämään.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Me Metsolat


Telkusta alkoi taas Metsolat-sarja uusintana. Jostain kumman syystä olen jäänyt Carl Mestertonin sarjoihin koukkuun, vaikkei ne mitään syväluotaavaa ikuisuussymboliikkaa omaa. Jotain koukuttavaa hänen sarjoissaan silti on. Hovimäki on sekin loistava. Niissä on sellaista kankeaa söpöyttä.

Metsoloita katselin jo ensimmäisellä esityskerralla 90-luvun puolivälissä. Silloin sarjaa tai myöhemmin tituuleerattiin lama-ajan katharsiksena eli sarjan kautta paettiin laman synkkyyttä vanhojen perusarvojen pariin. Eli siis perheen.

Sinänsähän Metsolan perhe kuvastaa tuon ajan keskivertoperhettä. Oli konkurssia, ryyppyputkea, avioeroja. Henkilöhahmot ovat joko ovelasti laskelmoituja tai vahingossa on löytynyt suomalaisia peruskarikatyyrejä, jotka toimivat ajassaan niin kuin heidän oletetaankin toimivan. Ja joihin voi samaistua. Sitähän hyvä tv-sarja kaipaa. Samaistumiskohteita.

Samaa perusperhettä on moni tv-sarja yrittänyt kalastella jälkeenpäin siinä onnistumatta. Kaupunkilaisetkin kokivat Metsoloiden maalaisperheen omakseen, sillä sisarussarjasta valtaosa asui kaupungissa, palaten hanakasti syntymäpitäjään ongelmiaan puimaan tai karkuun muuta ahdistavaa. Vaikkakin tavallinen duunari perheestä puuttui niin kuin muistakin suomalaisista tv-sarjoista.

Metsoloissa on omaa viehätystään tämänkin päivän silmin. Ja kivaa on katsoa sarjaa, jonka ajan itsekin muistaa. Samaan arkirealismiin perustuvaan draamaan Metsolat tietenkin perustuu, mikä on Suomessa aina ollut suosittua. Mutta entä sitten...

PS. Nyt on taas sellainen olo, että matka jonnekin tekisi hyvää. Tai että heräisi jonakin uutena Esana aamulla.

Ai niin, eilen sattui hauska sattumus, kun tapasin juttua tehdessäni vanhan luokkakaverin. Aluksi hän vaikutti kovin tutulta, mutta lopulta sitten selvisi, että olimme olleet samalla luokalla ala-asteella. Onko muille sattunut vastaavaa?

Oletteko myös huomanneet, kuinka sosiaalityö ei tunnu kiinnostavan kuntavaaliehdokkaita. En muista kenenkään huutavan resursseja sosiaalityöhön. Terveyspalveluille ja vanhuspalveluille riittää puolesta puhujia puhumattakaan kouluista. Sosiaalityö kaipaisi kovasti näkyvää asianajajaansa.

Tämä tuli mieleen tänään, kun tein juttua sosiaaliohjaajista. On aika surullistakin, että jotkut ihmiset ovat niin aloitekyvyttömässä tilassa, että heille täytyy opettaa asioidensa hoitoa sosiaaliohjaajien voimin. Se tosin on sitä vaikuttavaa sosiaalityötä. Paljon on kyse maahanlytätystä itseluottamuksesta ja kun vihdoin sitten löytyy ihminen, joka ei moiti vaan kannustaa, voi kurssikin kääntyä.
Huomaa, ettei ole se kakkosluokan kansalainen, joiden moittijoita kyllä riittää.


sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Pilattujen kirkonkylien Suomi



Sitten taas yhteen lempi-aiheeseeni: rumaksi tehtyyn Suomeen. Perjantain Suomen Kuvalehdessä oli ansiokas kuvareportaasi rumien ja typeräksi tehtyjen kirkonkylien Suomesta, joissa samalla kaavaa ovat talot ympätty samaan laatikkomaiseen muotoon, mikä on muutenkin ollut aikanaan ihanteena. Oma kesänviettopitäjäni Heinävesikin komeili kuvareportaasissa kirkonkylällään. Kotiseudulleen palannut markkinointiasiamies sentään pahoitteli tapahtunutta. Ja niin varmaan maaseudun kirkonkylissä tänä päivänä moni muukin. 

Oikeasti 60-70-luvun pikkupitäjien kuntapäättäjät pitäisi saada jonkinlaisen totuuskomission eteen, miksi he antoivat kaikkien maaseutupitäjien kirkonkylien tulla samannäköiseksi yhden raitin ympärillä olevien laatikkotalojen kauhistukseksi. Kun jokaisella oli aiemmin jotain pitäjälle kuuluvaa ainutkertaista.

Aikanaan ilmeisesti haluttiin tehdä maaseutupitäjistä kaupunkimaisempia. Maaseutu kun oli kirosana ja häpeä. Sama purkuhuumahan oli kaupungeissakin. Ja nyt sitten elämme muutama kaupunkia ja säilynyttä maaseutupitäjän kirkonkylää lukuun ottamatta rumuuden keskellä ja kukaan ei voi hyvin ainakaan sen takia, että ympärillä olisi kaunista historiaa. Takaisin emme enää puurakennuksia koskaan saa. Mutta maaseutu ei ole enää kirosana vaan iloinen asia, miksi siis kirkonkyliäkin ei saatettaisi julistamaan tuota ilosanomaa.

Sotien jälkeen kaikki pyritään rakentamaan yleensä muualla mahdollisimman ennalleen. Suomessahan näin ei tehty edes täysin tuhotussa Rovaniemessä. En pahisi pahitteeksi ja tuskin kukaan muukaan, jos maaseudun kirkonkylät ennallistettaisiin. Varsinkin kun kuntien kaavoittajat huumanneet pankit ja kauppaketjutkin ovat kirkonkylistä kadonneet. Nythän maaseudulla kokoonnutaan kai valtatien varrella olevaan yhtä hirvittävän näköisiin ABC-huoltoasemapalvelukeskuskolosseihin.

PS. Vanhoista taloista puheen ollen. Poikkesimme Neiti A:n kanssa kansallismuseoon viikonloppuna. Suomen sota -näyttely oli toki hieno, mutta rahvaan näkemystä ei juuri löytynyt. Löytyi vaikka minkä kuninkaan univormua, mutta ei ainuttakaan esinettä tavallisen ihmisen elämästä noina aikoina. Museotkin ovat panostaneet interaktiivisuuteen, sillä kävijöillä oli mahdollisuus päästä äkseeraamaan Suomen sodan aikaisiin univormuihin pukeutuneiden sotilaiden kanssa. Itse jätin väliin, kahdeksan kuukautta Vekaranjärvellä toi tuntumaa jo siihen hommaan. Lisäksi se museon savupirtti oli ihan yhtä kiehtova, kun sen lapsena ekan kerran näin.

Museokäynnin jälkeen hullaannuin minäkin ostoshuumaan Stockan Hulluilla päivillä, kunhan uskalsin ensin sinne ihmistungokseen survoutua. Ostin tosin vaan levyjä, mutta niillä onkin enemmän pysyvää arvoa kuin monilla turhakkeilla.


Martti Ahtisaari sai vihdoin rauhan nobelinsa. Hieman taas vain kummastuttaa, aivan kuin suomalaiset sen olisivat voittaneet. Kyllä se tuli ihan Ahtisaaren oman persoonan ja työn kautta. Kirjailijaliittokin teki hyvän valinnan kun valitsi Tuula-Liina Variksen puheenjohtajakseen. Ensimmäisen naisen historiansa aikana. Ja pätevimmän ainakin mitä Tuula-Liinan kolumneja ja kirjoja olen lukenut. Suurin tosi-tv-innostukseni on muuten laantumassa, kun BB:stä heitettiin Niko ulos ja Idolsissakaan se persoonallinen pullea poika ei päässyt jatkoon.

torstai 9. lokakuuta 2008

Entä jos meillä ei olisi uutisia...



Lehtitoimittajilla on huomenna totinen päivä. Hyväksytäänkö uusi työehtosopimus vai ei. Mikäli sopimusta ei hyväksytä, lienee lakkokin mahdollinen. Entä jos muutkin toimittajat menisivät lakkoon, eikä rikkureitakaan ilmaantuisi ja jokaikinen toimittaja kuuluisi Journalistiliittoon. Minkälainen olisi Suomi esim. kuukauden ilman mediaa. Ilman sanomalehtiä ja toimitettuja tv-ohjelmia.

Media on niin iso osa elämäämme, että pelkäänpä, että ihmisillä ei olisi juuri keskusteltavaa keskenään. Ainakin jos ollaan vähän vieraampia toisilleen. Ei tarvitse sivukorvalla ihmisiä paljoa kuunnella, kun selviää, että monet keskustelut käydään iltapäivälehtien jutuista. Ihmetellään maailman menoa ja jutellaan julkkisten touhuista.

Mutta löytyisikö ihmisille pidemmän ajan kuluessa uutta puhuttavaa? Mentäisiinkö syvällisempiin keskusteluihin? Pohdittaisiin elämää oikein kunnolla, kun uutisia suomeksi tai ruotsiksi ei olisi saatavilla. Soiteltaisiin niillekin kavereille, joille ei olla aikoihin soiteltu.

Itselläni taitaisi ulkomaiset uutispalvelut tulla aktiivikäyttöön. Kyllähän sitä jotain uutisia on pakko päivittäin saada. Mutta entä jos jossain vaiheessa sitten kyllästyisi niihin. Miten sitä elämänsä rakentaisi? Alkaisinko etsimään niitä kylän parhaita tarinankertojia ja odottaisin matkalta palaavia entistä innokkaammin kuullakseni mitä tapahtuu Suomessa ja maailmalla.

Rötösherrat ja muut vilunkikaverit varmasti hihkuisivat riemusta. Aikaa koplaamiseen tulisi ilman kiinnijäämisen riskiä. Monet kytkykaupat tehtaisiin, kun ei tarvitsisi pelätä median reaktioita. Todellinen karva paljastuisi. Tavallisen ihmisen viimeinen uhkauskeinokin on virkavallalle ja yritykselle monesti kääntyminen median puoleen, vaikka Karpoa ei enää olekaan. Nyt tuota apua ei olisi saatavilla ja taistelu epäoikeudenmukaisuuksia vastaan täytyisi käydä muilla keinoilla.

Mutta jos lakko venyisi ja venyisi, niin muuttuisiko ihmisten ajatusmaailma, kun mediasta ei löytyisi avittajaa maailmankatsomukseen. Pelkäisivätkö ihmiset vähemmän, kun tappouutisia ei lukisi päivittäin. Ja miten yhteiskunta järjestyisi, kun äkillisistä jokaisen elämään koskettavista asioista ei saisi välittömästi tietoa.

Rauhoittuisivatko ihmiset, kun jokainen tietäisi, että nyt eletään vain itselleen ja muille ihmisille. Tuosta valtavan muun ihmismassan tekemisestä kun ei olisi tietoa kuin ajan kanssa ja kiertoteiden kautta. Tai korkeintaan elettäisiin huhujen varassa. Se ehkä saattaisi aiheuttaa paniikkiakin, kun ei olisi mitään kanavaa, joka kertoisi, miten asiat ovat.

Mutta vähentyisikö se paljon parjattu kiire? Sitä ainakin moni toivoisi. Ei olisi kiire kuulla tai tietää enää mitään. Tosin Kauhajoenkin ampumistragedia osoitti, että tekstiviestit kulkevat mitään uutisointia nopeammin. Eläisimme todennäköisesti tekstiviestiyhteiskunnassa, mikäli mediaa ei olisi.

Miten media korvattaisiin. Ihmiset saattaisivat jutella enemmän, levittää tietoa spontaanisti kaduilla. Kasvaisiko sitä viime aikoina kaivattua yhteisöllisyyttä, kun meidän olisi pakko kommunikoida keskenämme, että yhteiskunta pyörisi.

Mutta aika hankalaa se elämä taitaisi olla ilman mediaa. Media on me ja me olemme media. Kumpikaan ei taida tulla toimeen ilman toista. Kenenkään ei ole tietenkään pakko nytkään lukea tai katsoa mitään. Ja niin osa valitettavasti tekeekin.

Pahoin pelkään, että ihmiset kaipaisivat oikeiden uutisten sijasta eniten hömppäuutisia. Ja niistä elävät julkkiksethan joutuisivat suorastaan heitteille. Mitä tapahtuisi Teuvo Lomanille tai Martina Aitolehdelle?


tiistai 7. lokakuuta 2008

Tieto(a) kansalaisille



Tieto on valtaa, sanoo vanha totuus ja toden totta niin asia onkin. Ja tietoa käytetään surutta vallankäytössä hyväksi. Siksi, koska tieto ei ole koskaan kaikkien saatavilla. Ja osa ei sitä haluaisi vastaanottaa, vaikka olisikin.

Tänään kävin mielenkiintoisessa verkkoviestintäkoulutuksessa, jossa kerrottiin "vanhan vallan" murenemisesta aina vain kehittyvän verkkomaailman edessä. Tiedon välitys ei enää kulje sitä vanhaa polkua päätöksentekijä, media, kansalaiset. Ja ottakaa sitten sen jälkeen tai jättäkää. Youtube, blogit ja muu yhteisöllinen tiedonjakaminen on jo muuttanut vallitsevaa todellisuutta, mutta työsarkaa vielä riittää. Ainakin niin kauan, kun kaikki eivät elä verkkomaailmaa.

Minulle heräsi paljon ajatuksia. Mitä on oikea tieto ja kenellä oikeus määrittää oikea tieto? Mikä merkitys on henkilön omilla kokemuksilla, tunteilla ja uskomuksilla. Eikö tieto ole silloin hänen mielestään ja hänelle oikeaa? Minun silmäni avautuivat, olen itse aina uskonut tietäväni paljon asioista, mutta kuinka paljon tuosta tiedota on pelkästään omaksuttua tai toisten tietoa pureksimatta. Ja kuinka paljon tiedosta on yhteisön yhteistä tietoa, joka on suodatettu muidenkin kuin oman pohdintani kautta. Ja onko tuo yhteisön tieto oikeaa vai väärää? Ihminen tai ainakin minä ajattelen asioita liikaa itseni kautta.

Suomi on asiantuntijatiedon luvattu maa. Tiedon täytyy tulla joltakin auktoriteetilta, ennen kuin se voi olla "oikeaa tietoa". Asiantuntijat ja päätöksentekijät mielellään pitävätkin tiedon itsellään. No ei sananmukaisesti, mutta kielen avulla. Kieli, jota kaikki eivät ymmärrä, ei kyllä johda yhteiseen pohdiskeluun asioista. Tästä esimerkkinä julkisen hallinnon kieli melkeinpä kaikissa päätöselimissä. Suomessa ei tietoa myöskään haluta julkistaa tai asettaa julkiseen keskusteluun aidosti, ellei asia ole mietitty jo päätöstä varten valmiiksi. Poliitikko mielellään julkistaa asian niin, että saa siitä itse hyödyn äänestäjiensä silmissä. Ei sen takia, että jossain olisi tapahtunut huutava vääryys.

Tanskassa kuulemma on toisin. Siellä ennen päätöksentekoa päätökset viedään ns. kansalaisraadille. Ja kas kummaa, kun kansalaisraati on saanut asiaa käsitellä, myöskään päätöksenteon jälkeen ei koeta niin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Poliittinen päätöksenteko ei valitettavasti tätä nykyä enää ilmeisesti kansalaisten mielipidettä vastaa. Lähes kaikki ovat tyytymättömiä ja kokevat tulleensa väärinkohdelluiksi.

Wikipediassahan tieto on periaatteessa kaikkien muokattavissa. Ja tutkimusten mukaan se ei ole sen väärempää tietoa kuin tietosanakirjoissakaan. Eli jos ihmiset saavat aidosti osallistua, myös päätökset voisivat olla "oikeita".

Itse en kyllä usko täydelliseen virtuaalimaailmaan niin kuin jotkut ennustavat, aina on ihmisiä, joita netti ei kiinnosta. Tosin vaarana on, että he syrjäytyvät päätöksenteosta sen jälkeen kuin "paperimohikaanit" poistuvat päättävistä elimistä. Siis ne, jotka vaativat joka asian paperilla.

PS. Eilen katsoin Tuomas Enbusken uuden tv-ohjelman. Hän on kyllä ehdottomasti paras tv-toimittaja tällä hetkellä. Oli kyllä todella hyvä näkökulma poliitikkojen tavoittelemaan julkisuuskuvaan. Siihen julkisuuskuvaan, mikä on heille edullista. Ei media ole pr-toimisto ole, vaan sen tehtävä on myös kritisoida. Silti olen sitä mieltä, ettei kenenkään seurustelu kuulu kenellekään, ellei salarakas nyt satu olemaan Mata Hari vieraan vallan palveluksessa.


sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Uutuuksia metsästämässä



Lauantain Hesarissa on eräs hyvä palsta. Nimittäin Anti-Manninen, jossa hän suomii kaikkia uusia ilmiöitä ja hilavitkuttimia. Jokin aikaa sitten Manninen kirjoitti hammasharjojen muuttumisesta kohta tunnistamattomiksi kummajaisiksi. Tavallista hammasharjaa on enää vaikea löytää. Kaikkia muita kyllä löytyy taipusine ominaisuuksineen ja kauniine väreineen.

Näin arkipäivän kuluttajana olen huomannut, että halvan hinnan, ja jo aikaisemmin kirjoittamani helppouden lisäksi kilpailua kuluttajien sydämistä käydään uutuuksilla. Ei tarvitse montaa mainosta selata läpi, kun löytää tekstin sijasta sanan uutuus. Tietenkin tuote on aina entisiä parempi ja niin, useimmiten hintakin vähintään hiuskarvan verran kalliimpi.

Itse asiassa koko teollisuus pyörii uutuksien ympärillä. Puhutaan tuotekehityksestä. Tietenkin mitään mieltä missään ei olisi, jos ei tuotteita kehitettäisi, siitä ei ole kysymys. Mutta se sykli, se on hurjasti nopeutunut. Uusia tuotteita tuodaan useampi vuodessa samalta yritykseltä. Ja jos ei tuote heti löydä kuluttajien sydämiä, se hylätään. Kärsivällisyyttä ei riitä, kun tulosta on aina saatava heti.

Ongelma piilee markkinoinnin kannalta siinä, että ihmiset ovat yllättävän tuoteuskollisia. Itse olen ostanut esim. sitä sinistä hienoa suomalaista shampoota jo vuosikymmenen. Tuotetta on minusta turha kehitellä, en kaipaa siihen muutoksia. En tarvitse mansikanhajuista shampoota ja Jenkki-purkkani haluan siinä sinisessä pussissa tavallisella maulla. Minun lisäkseni muukin kansa halajaa klassikkotuotteitaan. Ei tuotetta voi väkisin vyöryttää klassikoksi. Siitä tulee klassikko, jos on tullakseen. Jos tuote vain on hyvä.

Uutuuksia tehtaillessa ovat unohtuneet perustuotteet. Jos jokin on uutuus, täytyy siinä olla erikoinen maku tai sitten mukana tulee tarpeeton kylkiäinen. Tai sitten kiusallaan kehitellään tuotteita isäntälaitteestaan erillään. Klassikkoesimerkkinä pölynimurin pölypussit, joita kannattaa pölynimuria hankkiessaan hankkia samalla vuosiksi eteenpäin. Takuuvarmaa on, että sopivia pölypusseja et muuten löydä, vaan joudut leikkelemään niitä vallan kirjavasta joukosta.

En tiedä, missä vaiheessa jouduimme uutuusvimman valtaan. Varmaan siinä vaiheessa, kun elämä muuttui muutenkin hektisemmäksi. Tuntuu ihan vakavasti puhuen siltä, että tuotteet suunnitellaankin niin, etteivät ne kestä kuin tietyn ajan, jolloin on pakko hommata uusi. Jo senkin takia, että korjaaminen tulee kalliimmaksi. Tuotteet myös suunnitellaan niin, ettei niitä pysty enää itse korjaamaan. Täytyy mennä merkkikorjaamoon. Tästä esimerkkinä autot.

Osa ihmisistä on saatu uutuusmaniaan ajettua, varsinkin hyvinä aikoina kilpaillaan, kenellä on uusimmat kännykät miljoonine ominaisuuksineen, vaikka itse soittaminen on jo työn takana. Tähän uutuusmaniaan kun on ihmiset saatu, niin on yritystenkin helppo manioida keskenään järjettömällä tuotekehittelyllä, joihin ne itsekin väsyvät. Pääasialliset tulot tulevat kuitenkin niistä perustuotteista, joita kuluttajat rakastavat.

Niin, ei se aina vaihtamalla parane.


torstai 2. lokakuuta 2008

Olisiko taantumasta hyötyäkin?



Tällä viikolla kukaan ei liene välttynyt Usan pankkikriisi-uutisoinnilta. Historiallista on, että Usassa valtio on näinkin vahvasti puuttunut talouselämään. Idea on vähän sama kuin Suomessa lama-aikana 90-luvulla eli valtio ottaa kontolleen tappiolliset pankit tai niiden luotot. En ole todellakaan talouden asiantuntija, mutta jotenkin näin se kai meni.

Jos Usan talous romahtaa, vaikuttaa se tietenkin Eurooppaankin. Tosin tätä talouskriisiä on jo kauan manattu. Ikään kuin sitä oikein toivottaisiinkin. Saadaan syytä jälleen tehostaa ja kiristää työntekijöitä palkanalennuksella Finnairin tapaan. Minusta tuntuu, että aina on jokin talouden kriisi menossa, vaikka elintaso joillakin senkun kohenee.

En haluaisi kuulostaa ylimieliseltä ja liian taloudellisesti hyvinvoivalta, mutta itse en ole oikein huomannut mitään taantumaa. En ole ottanut kohtuuttomia lainoja, en elä velaksi muutenkaan ja tapanani ei ole koskaan ollut viljellä rahaa ympäriinsä. En sitä tietenkään kiistä, että joillakin se taantuma voi vaikuttaa. Ainakin kaikkein köyhimmillä kaikki heilahdukset tuntuvat rahapussissa.

Taantumaa ja talouskriisejä manataan koko elämän pysäyttäjäksi. Mutta onko se välttämättä huono asia? Että ihmiset miettisivät, tarvitsenko oikeasti juuri nyt uutta autoa tai välttäisikö vielä pari vuotta vuokrakerrostalossakin. Miettisivät myös, miten oikeasti voi tehdä ruokaa halvalla ja nauttia elämästä ylipäätään. Ei kaikkeen rahaa tarvita. Tosin kyllä se kovasti edesauttaa elämästä nauttimista.

Aikaisemmin ihmiset vetivät yhtä köyttä, kun oli vaikeaa. Sodan jälkeen eivät kaupat pursunneet tavaroita, mutta silloin rakennettiin ja autettiin toisia yhdessä. Uskoisin, että 30-luvun pula-aikoinakin tunnettiin sentään jotain sympatiaa huono-osaisempia kohtaan. Valtiovalta järjesti työttömille edes tilapäistöitä. Usassa ja Euroopassa massiivisia rakennusohjelmiakin.

90-luvun lama oli kaikkea muuta kuin kansakuntaa yhdistävä. Laman aiheuttajat tai vähintään lietsojat eli pankkikeisarit päästettiin kuin koira veräjästä. Kansa maksoi. Mutta laman uhrit taas jätettiin omilleen jättivelkoihin ja suruunsa ryyppäämään. Kansa jakautui, eikä se vieläkään ole samaa yhtä onnellista kansaa. Puhutaan laman uhreista. Nuorimmat laman uhrit ovat vielä kouluikäisiä. Armoa ei annettu, ehkä lama vain puhkaisi lopulta paiseen, joka oli odottanut puhkeamistaan. Jaon uudelleen rikkaisiin ja köyhiin.

Mutta entä jos nyt oikeasti vaivumme lamaan. Miten kansakunta käyttäytyy tällä kertaa? Löydämmekö sen yhteisen "talvisodan" hengen uudestaan? Kouluampumiset viimeistään osoittivat, että jossain on pahasti menty vikaan. Voittajien ja häviäjien aika kun ei saisi alkaa jo koulusta. Tosin sen se on jo tehnyt. Kansakunta osaa lukea ja kirjoittaa maailman parhaiten, mutta ei osaa tuntea empatiaa tai myötätuntoa pulassa olevalle ja heikommalle.

PS. Onnea kuntavaaliehdokkaille. Kolme neljästä suomalaisesta ei tiedä tutkimuksen mukaan, mitkä puolueet ovat hallituksessa. Siitä sitten rankaisemaan vain hallitusvastuusta. Tämän viikon kohutuin tv-ohjelma on ollut Tallitähdet -sarja. Ensiksi julkkikset eivät tahtoneet pysyä ratsailla ja katkoivat jäseniään. Lopuksi hevoselle annettiin sananmukaisesti turpaan. Siitä vain kaikki ratsastamaan. Tein muuten pientä testiä vaalikoneista. Melkein samanlaiset kysymykset eri muodossa olivat jokaisessa koneessa. Ja joka kerta tuli silti eri ehdokas. Pitäisikö tyytyä siihen vanhaan kunnon naamavalintaan? Vuodatus.net (blogini ylläpitojärjestelmät) siirtyy viikon kohu-yhtiö Alma Median omistukseen muuten.


Gadgetissa oli virhe