maanantai 28. heinäkuuta 2008

Tekstarilla vääryyden kimppuun



Kesällä kun on tai ainakin oli aikaa tehdä mitä ajallisesti hölmöimpiäkin asioita, perehdyin yhteen uuteen aikamme ilmiöön. Tai ei sekään nyt uusi välttämättä ole, mutta itse huomasin asian. Olette varmaankin myös huomanneet, että nykyisin jokaisessa itseään kunnioittavassa lehdessä, ainakin ilmaisjakelulehdissä, täytyy olla oma tekstaripalsta. Se on se uusi Hannu Karpon kansansyvätrivit-palsta.

Yleensä normaaliaikoina olen nuo sivustot ohittanut nopeasti, mutta niissä on oikeasti ihan hausk
oja ja nasevia kommentteja, ja mitä ihmeellisimmistä asioista.

Yleensä suomalaisten tekstarisormet hersyttävät ne asiat, mitkä ärsyttävät: muut ihmiset ja muiden ihmisten välinpitämättömyys. Tekstarit ovat todellakin vapauttaneet suomalaisissa sisäisen protestoijan. Eikä tarvitse kirjoittaa esseetä, kun lyhyemmät sitaatit riittävät. Tekstarit ovat vähän niin kuin entisajan mielenosoituskyltit.

Kyllä tekstarit ovat hieno keksintö, ellei oteta huomioon niitä hetkiä kun on enemmän tai vähemmän liikuttuneessa tilassa enemmän tai vähemmän kaljan tai muun kansantaloudellisesti haitallisen virvokkeen vaikutuksen alaisena. Silloin niillä saa paljon vahinkoakin aikaan tai tekee itsensä hölmöksi avautuessaan omasta mielestään kokemistaan suurista vääryyksistä.

Silti tekstareilla kootaan kansanjoukkoja rekkamarsseille ja niillä ilmaistaan osaanottoa Tsunamin is
kiessä tai äänestetään Idols-voittajaa. Tämä kaikki puolivahingossa keksityn keksinnön avuilla. Tekstareilla vaikutetaan jopa valtakunnan politiikkaan kuten muistamme Vanhasen ja Kanervan tapauksista.

Tekstarit herättävät intohimoja myös tv:n puolella. Eräänä aamuna seurasin Subin chattia. Niin no, chatit eivät uusi asia sinänsä ole. Kahden tunnin aikana ei juuri muuta tapahtunut kuin, että suomalaiset miehet ja naiset sättivät toisiaan. Ja kuinka ulkomaalaiset kumppanit ovat parempia kuin kotimaisia. Suomalaiset miehetkään ovat harvoin yhtä raivokkaasti puolustaneet muuta kuin venäläisiä ja thaimaalaisia naisia chatissa. Kostoksi naiset haukkuivat suomalaisia miehiä läskeiksi junteiksi juopoiksi. Sitten kiisteltiinkin maataloustuista kaupunkilaisten ja maalaisten kesken. Senssipalsta-puolella minua huvitti jotkin viestit. Monet miehetkin kun olivat liittäneet tekstin joka kuului eri muodoissaan, että myös yh:t ja pullukat käyvät. Ikään kuin heillekään kuka tahansa aina kelpaisi.

Kesän aikana heräsi keskustelua myös
netissä kirjoittamisesta. Tai oikeastaan siitä, että pitäisi kirjoittaa omalla nimellä. Niin itselläni ei siinä ongelmaa ole, mutta ymmärrän hyvin, ettei kaikki ihmiset ainakaan aroista asioista omalla nimellään kirjoita. Ehkä pitäisi luoda jokin netiketti. Netti on vielä aika uusi asia, eikä kaikki ole ymmärtäneet, ettei ihan mitä tahansa saa kirjoitella.

Myös netti on jokatapauksessa vapauttanut suomalaiset keskustelemaan ja väittelemään. Eivät suomalaiset tuppisuita ole koneen tai kännykän näppäimistöllä ainakaan. Lehdetkin kannustavat ihmisiä kommentoimaan juttuja netissä, joista saa liitettyä osioita lehteen. Eipä tarvitse enää lähteä kadulle rahvasta jututtamaan.

Palasin tänään tosiaan sitten töihin. On se kyllä jännä ja kumma kun kaupungit mainostavat itseään aina vireänä kansainvälisenä kaupunkina, johon yrittäjien ja muiden edustuskelpoisten kelpaa tulla. Muistatteko esim sen Lahti Business-city kampanjan joskus, joka kaatui lama-ajan mahdottomuuteen. Tosin itse olen ihastunut Lahteen tänä kesänä. Se on mitä mainioin kaupunki.

Todellisuus kaupungeissa on joskus jotain muuta. Työpaikkani porttikongissa haisee sanotaan suoraan kusi, on haissut jo illanviettäjien jäljiltä ties kuinka kauan. Ja kun kuuma on, ikkunaa on pidettävä auki ja kuuntelee samalla alan miesten torailua viinakauppavuorolaisesta. No, ainakaan en pääse eristäytymään norsunluutorniin todellisuudesta.

PS. Viime Suomen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen juttu oikeinkirjoituksen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Englannin kielen oikeinkirjoitus on niin vaikeaa, etteivät sitä Suomen koululaitosta heikompitasoisissa  Brittein saarten ja Amerikan kouluissa kaikki opi. Ja kirjoittamisen hallitseminen vaikuttaa paljoon, kuten kaikki tiedämme. Niinpä johtajat tulevat aina eliittikouluista ja valta pysyy ha
rvoilla.

Nyt oikeinkirjoitusta halutaan yksinkertaistaa, että kaikki kansakuntien voimavarat saadaan käyttöön, kun kieliopiltaan yksinkertaisempi espanja
n kieli voi ajaa ohi englannin kielen. Voimme kiittää luojaa siis, että suomen kielessä sanat useimmiten kirjoitetaan niin kuin äännetäänkin. Meidän yhteiskuntaluokkamme syntyvät onneksi muista syistä. Vaikka on turha kieltää opetuksenkin olevan jo huikeasti eritasoista eri alueilla.

Ohessa vielä Heinäveden kirkonkylällä ikuistettu pappamopoilija.




lauantai 26. heinäkuuta 2008

Kirjailijoiden kärsimys kumpuaa... ja Condin kosiskeluakin



Jatketaan elokuvista. Katselin H.C.Andersenin nuoruusvuosista kertovan elokuvan ennen Heinäveden reissuani. Enpä ole vähän aikaan nähnyt yhtä pelkästään synkkää elokuvaa. Tai suorastaan ahdistavaa.

Enpä ihmettele, että Andersenista tuli satusetä nuoruusvuosiensa jälkeen, sen verran raaka kuvaus kuuluisuutta epätoivoisesti haluavan Andersenin elämästä tuossa tanskalaiselokuvassa oli. Haavellista, lapsellista ja hieman hölmöäkin Andersenia piinasi opettaja oikein olan takaan, jotta tämä unohtaisi turhan haihattelun kirjailijan urastaan. Siinä sivussa Andersenin ainoaa ystävää rangaistiin Andersenin "virheistä" kuolemaan asti.

Elokuvaa sulateltuani tuli mieleen, että täytyykö jokaisen kirjailijan kulkea kärsimystien lävitse, ennen kuin Ruma ankanpoikanen kuoriutuu. Tuntuu, että kaikki ne historiaan jääneet kirjailijat ovat käyneet hirvittäviä myllyjä ja helvettejä lävitse. Sliipatut, aikansa eliitin ja isojen kustantamojen kustannustoimittajien suosikkien pikkuviisaat ja sanakikkailun normit täyttävät kirjailijat pääsevät toki helpommalla, kun käyvät kiltisti lävitse ne vaaditut kirjoituskurssit ja muun hengailun kulttuuripiireissä odotellen omaa vuoroaan.

Toki kirjailijat vetävät itsekin vaikeuksia puoleensa, koska tuppaavat olemaan sisäänpäinkääntyneitä, ainakin nuoruudessaan niitä korskeita poikasia ja tyttösiä, jotka elämä saattaa sitten polvilleen. Sitten kun liitetään vielä kuvaan viina ja ahdistus ensiksi menestyksen saamisesta ja myöhemmin seuraavasta kirjasta paketti alkaa olla jo valmis.

Sitten sitä  tapellaan kapakassa Paasilinnan tyyliin tai vaivutaan pahimmassa tapauksessa vain unohduksiin yhden kirjan ihmeenä. Kannattaa lukea muuten Tuula-Liina Variksen kirja Kilpikonna ja Olkimarsalkka Pentti Saarikoskesta, jos haluaa tietää, millaista kirjailija parhaimmillaan tai pahimmillaan voi olla.

Mieleen tuli Anderson-elokuvasta myös opetuslaitoksen ja muun yhteiskunnan vimma muokata haaveellisista ja normeista poikkeavista ihmisistä väkisin samanlaisia kuin muut. Ainakin kirjailijan on elettävä omista ajatuksistaan ja maailmoistaan. Ei ne kirjat muuten synny. Paitsi tietenkin elämällä. Ja kuten sanoin, suuret kirjailijat hakevat harvemmiten sen siloisimman tien.

Jälkikirjoitusosio:
Ennen Heinäveden reissua lukaisin myös rypistyneen Metro-lehden junassa. Siinä olleen jutun mukaan nuoret ovat auttamishaluisempia kuin iäkkäämmät. Sitä enemmän, mitä kauempana auttamiskohteet ovat. He eivät halua myöskään sitoutua auttamiseen ja sen täytyy olla lyhytkestoista. No niinpä. Pätkäauttamista kai sekin sitten on.

Onnistuin sitten loman päätteeksi astumaan oikein perinteisesti naulaan. Pahin särky on ohitse, mutta kävely sujuu pidemmillä matkoilla Herr Flickin tyyliin Maanalaisesta armeijasta. Tukkakin lähti ja nuorennuin taas välittömästi parilla vuodella ulkoisesti. Ainakin omasta mielestäni. Varsinkin vanhemmat rouvat ovat kiitelleet nyt siistiä ulkonäköä. Onneksi kiharat palailevat sentään pikkuhiljaa.

Joulupukin näköinen New age-guru Radovan Karadzic saatiin sitten kiinni. Herra todistaa sen, että kansanmurhaajat eivät todellakaan kärsi syyllisyydestä, vaan voivat jopa saarnata uuden henkilöllisyyden turvin paremmasta elämästä.

Tappajien uhrit ovat myös median silmissä eriarvoisia. Tämän Keravan tragedian uhri on saanut lehdissä sivutolkulla tilaa, siinä missä tavalliset ryyppyremmien keskinäisten riitojen uhrit eivät pääse edes lehtien sivuille asti. Minusta kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä, jos joutuvat henkirikosten uhriksi. Ymmärrän toki kyllä uutisnormit, mutta silti. Keravan tappaja ilmaisi halunsa päästä hoitoon syyksi tekoonsa.

Ongelma mielenterveyshoidossa on osittain siinä, että hoitoketju on niin monessa kerroksessa eri toimijoilla, ettei siitä "selväjärkinenkään" selviä. Lisäksi täysi-ikäisten hoitoonpääsy on vielä vaikeampaa kuin nuorten, kuten tässäkin tapauksessa kävi. Mistä löytyy se tahto, että mielenterveyshoito saataisiin vihdoin tässä maassa kuntoon?

Jos joku nainen on saanut huomioita miehiltä, niin ainakin Condi Suomen ulkoministereiltä. Naista on piiritetty jo yli vuoden. Toivottavasti ministerit eivät saa kohta lähestymiskieltoa. Joko Condi jo vihdoin palkitsisi sitkeät ihailijansa Suomessa ja tulisi vihdoin Suomeen? Kyllä täällä hyville sinkkutytöille löytyy maajusseja ja kaupunkijussejakin.

Muistakaa myös naiset, mistä voitte tietää olevanne raskaana. Marika Fingerroos tiesi Seiskassa kertoa olevansa raskaana, kun viina ei mennyt enää päähän.

Viinasta puheenollen. Kuka väittää, ettei Vantaalla ole perinnetapahtumia. Ensi viikolla järjestetään sekä Ankkarokki että kaljakelluntaa Keravanjoella. Kaljakellunta tosin on vielä kyseenalainen, elleivät viranomaiset ja muut säännöksien ja kieltojen tehtailijat ja elämästä kaiken spontaanin vievät ihmiset onnistu kieltämään tapahtumaa. Eiköhän jokainen ihan omalla vastuulla mene sinne kumiveneeseen kuitenkin. Samalla tavalla onnistuttiin kieltämään kondomin myyminen siideripullon mukanakin. Eikö kuitenkin kännipäissään ne irtosuhteet yleensä tapahdu kesäisin. Sehän on panimolta suorastaan vastuullista toimintaa.

Maanantaina taas töihin. Tämä loma on ollut elämäni parhaimpia ellei jopa parhain.


sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Apocalypto



Eilen katselin Mel Gibsonin Apocalypto -elokuvan. En muista vähään aikaan nähneeni yhtä näkemyksellistä ja vaikuttavaa elokuvaa. Ei ihme, jos Gibson ajautuu kärhämiin julkisessa elämässään tuon tuosta, jos tätä nykyä tekee noin näkemyksellisiä ja intensiivisiä elokuvia kuin Apocalypto. Historiallisista elokuvista olen pitänyt, mutta yleensä niillä on paha tapa olla liian pömpöösejä. Vähän samanlaista intensiteettiä oli myöskin hiljattain katsoneessani Master and Commander-elokuvassa, jota tähditti aina yhtä hyvä Russell Crowe.

Elokuva kertoo Maya-kulttuurin viimeisistä päivistä nykyise  Meksikon alueella. Jotain elokuvan aiheeseen ja autenttisuuteen perehtymisestä kertoo Gibsonilta se, ettei siinä ole käytetty lainkaan tietokonetrikkejä ja elokuva näytellään maya-kielellä. Tietokonetrikit kun alkavat menettä tehoaan ja tuntuvat pelkästään jo tylsiltä. Mutta sehän yleensä vain sen takia, ettei tarvitse syöttää ja juottaa avustaja-armeijaa.

Tarina kertoo miehestä, jonka kotikylä tuhotaan ja jonka kohtalona tulisi olla ihmisuhri mayojen ihmisuhrimenoissa. Tietenkään näin ei tapahdu, vaan mies haluaa selvitä ja pakenee takaa-ajajat kintereillään palatakseen perheensä luokse. Kuulostaa hyvin amerikkalaiselta elokuvalta omalla tavallaan, mutta mistään lippu kädessä riehumisesta elokuvassa ei ole kyse. Lopussa odottavatkin uudet lopunajat, kun espanjalaiset rantautuvat maihin. Hyvä tarina ja elokuva.

Laajemmassa mittakaavassa elokuva kertoo siitä, miten yhteiskunta ajautuu pahuuteen, sortoon ja mielipuolisuuteen kun kulttuuri rappeutuu. Mayojen tapauksessa muutosta haettiin ihmisten uhraamisella. Se on helppo tuomita meidän yksilöajattelullamme, mutta emme enää tiedä, miten mayat ajattelivat ja mistä heidän ajatusmaailmansa sai alkunsa. Kun enemmälti ei jäänyt jälkeen kirjoitus- ja laskutaitoisilta mayoilta kaiken tuhon jälkeen.

Maya-yhteiskunta oli monessa suhteessa edistynyt yhteiskunta aikanaan. Sillä oli kukoista maanviljelys, tiede ja taide. Silti se rappeutui sisältäpäin, ajautuu nälkään ja epäjärjestykseen. Ja nyt Mayojen jälkeläiset elävät viidakossa, siitä mistä lähdettiinkin. Sinänsähän espanjalaiset vain viimeistelivät kansan tuhon.

Lopun ajan valtakuntia riittää muitakin. Samanlaiseen pahuuten ja tuhoon loppui Saksan kolmas valtakuntakin ja Rooman valtakunta. Väkivallalla ja sorrolla kun ei voi kaikesta huolimatta loputtomiin hallita. Lopun ajan ennustajia riittää, yleensä ne liittyvät uskonnollisiin kultteihin. Toisaalta ihmisiä kiehtoo lopun ajan ennustajat, kuten Nostradamus. Loppujen lopuksi kyse on merkkien tulkitsemisesta ja uskosta, enemmän kuin todellisuuden tapahtumista.

PS. Tämän päivän Hesarissa oli  hyvä kuvasarja amerikansuomalaisten elämästä. Olen itse aina joskus pohtinut, miten rohkeaa on oikeastaan muuttaa johonkin toiseen maahan. Varsinkin joskus 1900-luvun alussa. Suomalaissyntyisiäkin kuitenkin asuu Amerikassa yli 600 000 tuhatta.  Moni pettyi, mutta moni löysi sellaisen tulevaisuuden mitä ei Suomesta löytynyt. Eikä löydy Suomesta nykypäivänäkään, ellei täytä tiettyjä reunaehtoja.

Minneköhän sitä itse muuttaisi? Amerikkaan taitaa ainakin olla tätä nykyä vaikea päästä, vaikka siirtolaisten maan onkin. Voisin muuttaa siirtolaiseksi vaikka jonnekin tuuliselle Atlantinsaarelle.Joskus aikanaan myös Uusi-Seelanti kiehtoi. Taidanpa pysyä kuitenkin toistaiseksi Suomessa, kun kuitenkin pidän Suomesta kaikkinen vikoineenkin.

Siirtolaisuus on muuttunut sekin tulosvastuulliseksi. Tätä nykyä siirtolaisen tulee olla jo mielellään hyvin koulutettu ja kielitaitoinen. Kuinkahan moni suomalainen sitä oli Amerikkaan lähtiessään torpan viidentenä poikana. Suomalaiset pärjäsivät silkalla sitkeydellään ja työteliäisyydellään. Ja tulivat kuulemma inkkareiden kanssa toimeen, kun jäyhiä olivat molemmat.

Mukava muuten, että tv-kakkonen on näyttänyt nyt kesällä Teuvo Tulio-elokuvien sarjaa. Teuvon elokuvissa kun mikään melodraama ei ole vierasta. Kaikki kurjuudet ja rakkauden ylistys yhdessä elokuvassa.

Huomenna lähdenkin sitten Heinävedelle. Viimeinen lomaviikko alkaa samalla. Kuulostaa kuluneelta, mutta kyllä kuukausikin voi mennä nopeasti, kun saa tehdä kerrankin mitä haluaa ja mistä pitää. Olen saanut kirjoitetuksikin, laittelen parhaimmistoa, kun palaan takaisin.

Parhaillaan kuuntelen Bo Diddleytä. Bo sai kuolla vailla huomiota vähän aikaan sitten, vaikka Diddleylle rock on paljon velkaa käyttämistään riffeistä ja tyylistä.


lauantai 19. heinäkuuta 2008

Nelson Mandela 90 vuotta



 Nelson Mandela täytti 90 vuotta. Kunnioitettava ikä kunnioitettavalle miehelle. On pieni ihme, että Nelson noin vanhaksi on elänyt, kun lojui vankilassa sentään vuosikymmeniä.

Vielä viime vuosina jo iäkkäänä miehenä hän on jaksanut kiertää maailmaa ja osallistua vaikka minkälaisiin tilaisuuksiin. Mandela on niiitä ihmisiä, joiden kasvoilta heijastuu sisäinen rauha ja tietoisuus.

Tuttuun tyyliin Mandelaa juhlittiin jo ennen syntymäpäiviä julkkiksien ja musiikin voimin. Nelsonille suotakoonkin maailman huomio, mutta hieman ällöttää kun Nelson Mandela -konserteissa kaiken maailman pop-maailman päiväperhotkin esiintyvät, jotka hädintuskin tietävät Mandelan historiasta tai teoista sen enempää. Onneksi meillä on sentään Bono, joka on takuuvarmasti miltei jokaisessa dokumentissa ja tilaisuuksissa.

Nelson Mandelan vankeuden aikaiset tukikonsertit olivat niitä ensimmäisiä kertoja, kun länsimaailma päätti musiikin voimin ryhtyä ajamaan jo
tain asiaa. Toki tietenkin täytyy muistaa Liveaid ja miksei George Harrisonin masinoima Bangladesh-konsertitkin.

Hienoa Mandelan elämäntyössä on ollut se, että vapauduttuaan hän ei ensitöikseen halunnut kostaa vangitsijoilleen. Etelä-Afrikka on malliesimerkki siitä, miten haavat alkavat umpeutumaan, kun väärintekijät tunnustavat tekonsa uhriensa silmien edessä, ilman että ketään suljetaan loppuiäkseen vankilaan tai tuomitaan kuolemaan. Pelkkä kosto ei poista tuskaa. Tuska ei poistu koskaan uhreista, mu
tta seuraavat sukupolvet saavat paremman mahdollisuuden.

Ei tietysti pidä unohtaa, ettei Etelä-Afrikka vieläkään mikään Onnela ole. Rikollisuutta riittää ja edelleen mustat muodostavat sen köyhimmän kansanosan. Aids riivaa, niin kuin monet muutkin asiat. Siitäkin huolimatta Etelä-Afrikassa menee paremmin kuin valtaosassa Afrikan maita.

On ihme, miten Mandela selviytyi selväjärkisenä vankeudestaan. Miehellä täytyy olla uskomaton mielenrauha ja usko asiaansa. Lisäksi hänen on täytynyt pystyä antamaan anteeksi vangitsijoilleen jo vankilassa. Oikein muutakaan en keksi, miten vankilahelvetistä olisi voinut selviytyä.

Paljon onnea Mandelalle ja lisäksi voimia niille, jotka mielipiteidensä takia vankilassa viruvat. Muistakaamme, että mielipidevankeja löytyy kotimaastammekin: aseistakieltäytyjät.

PS. Olin tällä viikolla mökkireissulla Asikkalassa. Reissun aikana löytyi lähistöltä Urajärven kartano. Minua viehättää jostain syyst
ä kartanot ja kaikki ne tarinat, mitä niiden taustalta löytyy. Ei ole näemmä kartanoa, jossa ei jotain synkeää salaisuutta historiasta löytyisi. Voiko muuten mikään olla kauniimpaa kuin suomalainen järvenranta. Toinen kuva Urajärven kartanolta huoneesta, jossa mielisairas vaimo eli lukkojen takana miehen heilastellessa talousmamsellin kanssa.


 



maanantai 14. heinäkuuta 2008

Väsähtänyt tango



En tiedä, kuinka moni teistä on tangon ystäviä tai edes iskelmän. Itse en lukeudu kumpaakaan. Paitsi ehkä vanhemman tuotannon. Ties kuinka monennet Tangomarkkinat juhlittiin Seinäjoella. En katsonut niitä televisiosta, puhumattakaan että olisin mennyt paikan päälle. Jos jokin kärsii väsymyksestä ja ideoiden miljoonaan kertaan kierrätyksestä se on tango ja suomalainen iskelmämusiikki ylipäätään. Se on yksinkertaisesti läpeensä tylsää ja yllätyksetöntä.

Muistelin, kun Arja Koriseva voitti ko. kilpailun kauan sitten. Silloin se oli oikein megaluokan juttu. Taisi olla oikein maikkarin katsojaennätysluvutkin silloin. Nyt mediakin seuraa tangokuninkaallistouhua lähinnä velvollisuudentunnosta ja varmistaen, josko joku lukija saattuisi oikeasti vielä olevan kiinnostunut kisoista. Tangossa ja iskelmässä on säilynyt sen vanhojen aikojen status quo, mikä muualla on jo kadonnut. Ja ennen pitkää kaikki alkaa elämässä väsyttämään, jos raamit ja sanoma säilyy samanlaisena.

Pääsemme yhteen suosikkivalitukseeni. Musiikkimaailman ja erityisesti iskelmän persoonien puutteeseen. Siksi meitä kiinnostaa yhä Olavi Virran elämä ja musiikki tai kuuntelemme Irwinin parhaita ralleja. Koskapa heissä oli persoonaa ja ainutlaatuisuutta. Nyt kun katsoi tangokuninkaalliseksi haluavia olivat he samasta muotista. Naisten tulee olla nuoria, hoikkia ja pirteitä. Ja miehet ovat laittaneet vähän väriä hiuksiin nuorekkuuden saamiseksi, mutta yhtä persoonallisia kuin komppania asennossa.

Tangomarkkinat kuulemma uudistuu, mutta tapahtuman vetäjän mukaan hitaasti, että ei karkoiteta peruskuulijakuntaa. Niinpä. Tuo kuulijakunta vanhenee siinä missä demareiden kannattajakunta. Nyt oli kuulemma laulettu sentään Juicea ja jotain muutakin "yllätyksellistä" kuten Celine Dionia. Juicekin on sentään kanonisoitu Suomen viralliseksi ääneksi ja Celinekin on yhtä yllätyksellinen kuin makkaraperunat.

Ehkä Tangomarkkinoille kaivattaisiin joko paluuta oikein perinteiseen tangoon tai sitten rohkeasti muutetaan tapahtuman suuntaa, kuten vaikka Pori Jazzeilla. Ainakin nykyinen tie on loppuun käyty.

PS. Abba on esimerkki siitä, että omana aikanaan yhdentekevänä pidetty musiikki voi toisinaan muuttua ajan myötä kauniiksi sävellyksiksi ja tahkoa rahaakin melkein enemmän kuin aktiiviaikoinaan. Joten ihan menetettyä ei aikamme popmusiikkikaan ole.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin viikonloppuna museossa tungokseen ja vieläpä jonottamaan. Luonnontieteellinen museo, suom. Eläinmuseo on remontin jälkeen uudistunut aika hyvään suuntaan. On tietysti surullista, että eläimet täytettyinä patsastelevat jossain, mutta sen verran innostuneelta kävijäkunta vaikutti, että ainakin tieto siirtyy, mikä lienee museoiden tarkoituskin.

Samalla keikalla käytiin tsekkaamassa Antony Corbijnin valokuvanäyttely, jossa pääasiassa oli kuvattu rock-maailman megatähtiä. Todella hyviä kuvia. Rokkareiden kasvoilta kyllä näkyi eletty elämä. Valokuvat olivat kuin parhaitakin maalausteoksia.


Kuuntelen paraikaa John Lennoni ja Yoko Onon Milk and Honey-levyä. Yokon laulu.. hmm. korkeakulttuuria...



perjantai 11. heinäkuuta 2008

Tyhjät taulut ja epätoivoiset idealistit



Tässä viime päivinä lukaisin Heinrich Böllin kirjan "Mitähän siitä pojasta tulee?". Erinomainen nimi kirjalla muuten, kuinkahan monessa kodissa on vastaava lausahdus kuultu. No, Böllistä tuli kirjailija.

Ihan mielenkiintoinen pikkukirja, joka kertoi Böllin nuoruus
vuosista Natsi-Saksassa. Mietiskelin kirjan luettuani, että miten on mahdollista elää yhteiskunnassa, jonka arvoihin ei usko. Tai Böllin tapauksessa yhteiskunnassa jota ei voinut sietää. Silti mies joutui vuosia viettämään rintamallakin sotimassa Natsi-Saksan puolesta.

Harva joutuu elämään Natsi-Saksan tyyppisissä valtioissa nykypäivänä, mutta aika paljon ihmiset joutuvat päivittäin joustamaan arvoistaan. Ihan vaikka ihan tavallisessa työelämässä. Aika harva on niin onnekas, että saa täysillä ajaa niitä asioita, mitkä ovat itselleen tärkeitä omassa työssään. Ja osa joutuu jo
pa tekemään sellaista työtä, mikä syö sisintään, jonne joutuu pakoittamaan itsensä jokapäivä. Vain sen takia, että rahaa saisi.

Ei tarvitse olla keskitysleirin vartija tehdäkseen olonsa onnettomaksi yhteiskunnassa. Diktatuureissa hallitaan pelolla, silkalla hengenmenetyksellä, mutta työelämässä voidaan hallita vaikka uhkailemalla työpaikan menetyksellä. Kaiken yhteinen sana on pakottaminen ja sitä esiintyy elämän kaikissa muodoissa.


Sillähän sitä tietysti selviää pahimmista moraalisista ahdistuksista, kun ulkoistaa työn ja omat arvonsa toisistaan. Ulkoistaa voi jopa perheminän omasta minästään. Muuttuu rattasen osaseksi kaikin tavoin. Minkähänlaista olisi olla töissä esimerkiksi Wal-Martissa. Amerikkalaisessa tavarataloketjussa kun on yli miljoona työntekijää. Valtio valtiossa. Aika monessakin. Työntekijöillä on etuja, mutta kritiikkiä ei suvaita. Tuttua, tuttua touhua.

Minun on vaikea kuvitella, uskooko kukaan suuryritysmaailman työntekijä tosiaan yrityksensä arvoihin. Jotka ovat julkisuudessa toista, mutta todellisuudessa toista. Se ei aina onnistu edes julkisen palvelun työntekijöiltäkään, joka sekin on tulosvastuullinen siinä missä yritysmaailmakin. Moni ei usko kilpailuyhteiskuntaan enää lainkaan ja lähtee vaikka kalastajaksi.

Mutta millaiseksi muuttuu ihminen, joka joutuu elämään koko ikänsä mielipiteitään j
a kutsumustaan ja ideologiaansa vastaan. Tekee niin kuin muut haluavat, mutta kiehuu sisällä. Jossain vaiheessa kaikki tulee kyllä ulos. Ja se turhatuminen puretaan muihin ihmisiin väkivaltaistikin. Tai sitten ihmisestä tulee yksinkertaisesti ahdistunut ja onneton. Tyhjä kuori, joka elää tarjousmyyntien ja muiden ihmisten tekojen kautta.

Pahiten taitaa sattua niitä, jotka joutuvat toteuttamaan julmiakin tekoja jonkin valtion puolesta. Vain siksi, ettei ole uskaltanut vastustaa tai edes kieltäytyä käskyistä. Se nyt ei kuvatunlaisessa yhteiskunnassa olisi mahdollistakaan.

Ihminen muuttuu haamuksi, jos elää jonkun toisen elämää ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa herää tietysti kysymys, onko yksilön halut ja uskomukset tärkeämpää kuin ympäröivän yhteisön. Ja elääkö ihminen sellaista elämänty
yliä ylipäätään, mitä haluaa. Jos tuntee olevansa runoilija, on kovin vaikeaa elää vaikka kuin insinööri.

Loppujen lopuksi, onko sellaisia ihmisiäkin, jotka ovat kuin tyhjiä
tauluja. Heillä ei ole omia arvoja tai ambitioitaan. He vaihtavat niitä sulavasti tarpeen ja hetken mukaan. Eivät tarraudu mihinkään, mikä vaikeuttaa elämää. Varmasti on, sillähän diktatuurit ja kapitalistinen markkinatalouskin selviävät.

PS. Helsingin Romanian kerjäläisillä tuntuu olevan uusi taktiikka. Yksi kerjäläisrouva iski Neiti A:n kimppuun kertoen olevansa israelilainen turisti, joka tarvitsee rahaa lapsilleen. Itse en rahaa antanut, kun tarina oli alusta lähtien sen verran epäuskottava ja tyylikin miltei vaativa. Okei, olen sydämetön, mutta ongelmaa ei ratkaista Suomessa vain Romaniassa. Osa kerjäläisistäkin on ryhtynyt jo pelkästään taskuvarkaaksi. Saamme odottaa, että tilanne menee jo väkivaltaisiin ryöstöihin. Romanian romanien tulo Euroopan joka kolkkaan on kyllä uusi kansainvaellus. Nyt historioitsijat ja sosiologit tutkimaan asiaa.

Ja kuka sanoo, että suomalaiset eivät äänestä. Iltalehden verkkoversiossa noin 40 000 suomalaista äänesti Suomen kauneimmat rinnat. Voittajiksi selviytyi "rinnanmitalla" Elina Nurmen rinnat. Missi kai Ellu lienee. Sinänsä äänestys on mielenkiintoinen. Eivätkö rinnat oli yksi naisen osa, eikä oma itsellinen persoonansa. Saadankohan samanlainen äänestysinto syksyn kuntavaaleihinkin. Jännityksellä odottelen, äänestetäänkö tänä kesänä myös Suomen kaunein/komein peppu.

Ohessa myös kuvasatoa päiväretkeltämme Tallinnaan. Tallinna se muuttuu kerta kerralt
a. 90-luvun alusta ei kohta ole jäljellä kuin vanha kaupunki. Tallinnan ratikoissa ei muuten haise pissa, niin kuin Helsingin kanssaveljissään ja -sisarissaan.

Tyhjät taulut ja epätoivoiset idealistit



Tässä viime päivinä lukaisin Heinrich Böllin kirjan "Mitähän siitä pojasta tulee?". Erinomainen nimi kirjalla muuten, kuinkahan monessa kodissa on vastaava lausahdus kuultu. No, Böllistä tuli kirjailija.

Ihan mielenkiintoinen pikkukirja, joka kertoi Böllin nuoruus
vuosista Natsi-Saksassa. Mietiskelin kirjan luettuani, että miten on mahdollista elää yhteiskunnassa, jonka arvoihin ei usko. Tai Böllin tapauksessa yhteiskunnassa jota ei voinut sietää. Silti mies joutui vuosia viettämään rintamallakin sotimassa Natsi-Saksan puolesta.

Harva joutuu elämään Natsi-Saksan tyyppisissä valtioissa nykypäivänä, mutta aika paljon ihmiset joutuvat päivittäin joustamaan arvoistaan. Ihan vaikka ihan tavallisessa työelämässä. Aika harva on niin onnekas, että saa täysillä ajaa niitä asioita, mitkä ovat itselleen tärkeitä omassa työssään. Ja osa joutuu jo
pa tekemään sellaista työtä, mikä syö sisintään, jonne joutuu pakoittamaan itsensä jokapäivä. Vain sen takia, että rahaa saisi.

Ei tarvitse olla keskitysleirin vartija tehdäkseen olonsa onnettomaksi yhteiskunnassa. Diktatuureissa hallitaan pelolla, silkalla hengenmenetyksellä, mutta työelämässä voidaan hallita vaikka uhkailemalla työpaikan menetyksellä. Kaiken yhteinen sana on pakottaminen ja sitä esiintyy elämän kaikissa muodoissa.


Sillähän sitä tietysti selviää pahimmista moraalisista ahdistuksista, kun ulkoistaa työn ja omat arvonsa toisistaan. Ulkoistaa voi jopa perheminän omasta minästään. Muuttuu rattasen osaseksi kaikin tavoin. Minkähänlaista olisi olla töissä esimerkiksi Wal-Martissa. Amerikkalaisessa tavarataloketjussa kun on yli miljoona työntekijää. Valtio valtiossa. Aika monessakin. Työntekijöillä on etuja, mutta kritiikkiä ei suvaita. Tuttua, tuttua touhua.

Minun on vaikea kuvitella, uskooko kukaan suuryritysmaailman työntekijä tosiaan yrityksensä arvoihin. Jotka ovat julkisuudessa toista, mutta todellisuudessa toista. Se ei aina onnistu edes julkisen palvelun työntekijöiltäkään, joka sekin on tulosvastuullinen siinä missä yritysmaailmakin. Moni ei usko kilpailuyhteiskuntaan enää lainkaan ja lähtee vaikka kalastajaksi.

Mutta millaiseksi muuttuu ihminen, joka joutuu elämään koko ikänsä mielipiteitään j
a kutsumustaan ja ideologiaansa vastaan. Tekee niin kuin muut haluavat, mutta kiehuu sisällä. Jossain vaiheessa kaikki tulee kyllä ulos. Ja se turhatuminen puretaan muihin ihmisiin väkivaltaistikin. Tai sitten ihmisestä tulee yksinkertaisesti ahdistunut ja onneton. Tyhjä kuori, joka elää tarjousmyyntien ja muiden ihmisten tekojen kautta.

Pahiten taitaa sattua niitä, jotka joutuvat toteuttamaan julmiakin tekoja jonkin valtion puolesta. Vain siksi, ettei ole uskaltanut vastustaa tai edes kieltäytyä käskyistä. Se nyt ei kuvatunlaisessa yhteiskunnassa olisi mahdollistakaan.

Ihminen muuttuu haamuksi, jos elää jonkun toisen elämää ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa herää tietysti kysymys, onko yksilön halut ja uskomukset tärkeämpää kuin ympäröivän yhteisön. Ja elääkö ihminen sellaista elämänty
yliä ylipäätään, mitä haluaa. Jos tuntee olevansa runoilija, on kovin vaikeaa elää vaikka kuin insinööri.

Loppujen lopuksi, onko sellaisia ihmisiäkin, jotka ovat kuin tyhjiä
tauluja. Heillä ei ole omia arvoja tai ambitioitaan. He vaihtavat niitä sulavasti tarpeen ja hetken mukaan. Eivät tarraudu mihinkään, mikä vaikeuttaa elämää. Varmasti on, sillähän diktatuurit ja kapitalistinen markkinatalouskin selviävät.

PS. Helsingin Romanian kerjäläisillä tuntuu olevan uusi taktiikka. Yksi kerjäläisrouva iski Neiti A:n kimppuun kertoen olevansa israelilainen turisti, joka tarvitsee rahaa lapsilleen. Itse en rahaa antanut, kun tarina oli alusta lähtien sen verran epäuskottava ja tyylikin miltei vaativa. Okei, olen sydämetön, mutta ongelmaa ei ratkaista Suomessa vain Romaniassa. Osa kerjäläisistäkin on ryhtynyt jo pelkästään taskuvarkaaksi. Saamme odottaa, että tilanne menee jo väkivaltaisiin ryöstöihin. Romanian romanien tulo Euroopan joka kolkkaan on kyllä uusi kansainvaellus. Nyt historioitsijat ja sosiologit tutkimaan asiaa.

Ja kuka sanoo, että suomalaiset eivät äänestä. Iltalehden verkkoversiossa noin 40 000 suomalaista äänesti Suomen kauneimmat rinnat. Voittajiksi selviytyi "rinnanmitalla" Elina Nurmen rinnat. Missi kai Ellu lienee. Sinänsä äänestys on mielenkiintoinen. Eivätkö rinnat oli yksi naisen osa, eikä oma itsellinen persoonansa. Saadankohan samanlainen äänestysinto syksyn kuntavaaleihinkin. Jännityksellä odottelen, äänestetäänkö tänä kesänä myös Suomen kaunein/komein peppu.

Ohessa myös kuvasatoa päiväretkeltämme Tallinnaan. Tallinna se muuttuu kerta kerralt
a. 90-luvun alusta ei kohta ole jäljellä kuin vanha kaupunki. Tallinnan ratikoissa ei muuten haise pissa, niin kuin Helsingin kanssaveljissään ja -sisarissaan.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Kielet katoavat, vaikka äidit pysyisivätkin


Päässä olisi nyt vaikka minkälaisia ajatuksia kirjoitettavaksi, mutta pitää yrittä keskittyä nyt jokuseen. Maailmassa ei ole nimittäin montaa asiaa, mikä ei katoaisi poislukien läskin, masennuksen ja muun ahdistuksen. Eilisen Hesarissa oli juttu katoavista kielistä. Sinänsä tuokaan aihe ei ole yllättävä, mutta kylläkin mielenkiintoinen.

Ennen vanhaan vähemmistöt luopuivat kielistään sulautuakseen valtaväestöön joko vapaaehtoisesti tai valtiovallan pakottamana. Nyt into on herännyt uudelleen herätellä jo katoamassa olevia kieliä. Minä sanon, että onneksi. Olenpa ihmetellyt, miksi esimerkiksi irlantilaiset ovat halunneet puhua siirtomaaisäntänsä kieltä, kun heillä olisi oma kieli iirikin. Vastaavia tapauksia löytyy Euroopasta muitakin, pikaisesti mainitakseni baskin kieli tai artikkelissa mainittu bretagnen kieli.

Ja onneksi sama into on herännyt murteidenkin sä
ilyttämiseen. Maakunnista lähtevät puhuvat nykyään ylpeänä murteella, eivätkä yritä sulautua pikavauhtia yleispuhekieleen, mikä ikinä se sellainen nyt onkaan. Vähemmistönä ollaan ylpeitä, eikä halutakaan edustaa valtaväestöä. Suomessa on kyllä vähemmistökielille hyvät asemat, vaikka usein muuta väitetään.

Saamen ja ruotsin kielellä tehdään ohjelmaa ja niiden opetustakin saa, jopa saamea voi opiskella pääkaupunkiseudullakin. Ruotsia vieläpä oikein pakolla. Romanikieli tosin taitaa olla häviämässä. Ja viime vuosien maahanmuuton aikoina pääkaupunkiseudun kouluissa aletaan olla kohta pulassa, miten kymmenien eri kielien opetus voidaan taata. Muualla maailmassa ei
vastaavaa touhua ole. Esimerkiksi rakkaassa länsinaapurissa suomen opetus on tehty kovin vaikeaksi.

Sinänsähän jos ajattelee syvijä syntyjä maailman kielikirjavuus on osiltaan syntynyt yhteisöjen eristäytyneisyydestä. Papuassa jokaisella laaksollakin on ollut oma kielensä. Osaltaan kehitys vasta alkoi, kun saimme yhteisiä kieliä. Nyt kun elämme globalisaation aikaa, vahvimmat voittavat. Niin kielissäkin. Millä kielellä on valta, on tietenkin kansainvälisen median ja kaupan hallussa.

Englantia on moitittu muiden kielten valtaamisesta, mutta kyllä sitä ennenkin on ollut valtakieliä. Ennen englantia ranska tai vaikka latina Rooman valtakunnan ajoilta. Lisäksi kielen ominaisuuksia on, että se muuttuu koko ajan aikansa mukana. Uusia asioita ja käsitteitä kun ei voi oikein estääkään. Ja kuka tietää, onko valtakielenä espanja ja kiina tulevina vuosikymmeninä.


Mutta se on huolestuttavaa, että niin harvat valitsevat jonkin muun kuin englannin alakouluissa Suomessa. Tosin mahdollisuudetkin ovat heikot isojen kaupunkien ulkopuolella. Itse olen opiskellut venäjää, ruotsia, englantia ja saksaa. Tosin vain englannin kanssa pärjään sujuvasti. Mikään kielinero en todellakaan ole. Venäjän opiskelua rajoittanee historian taakka ja Saksankin ajat taloustiikerinä ovat ohitse. Mutta yleensä ihmiset innostuvat aikuisiälläkin jotain kieltä oppimaan vaikka sitten vain pärjätäkseen matkoilla.

Jännä sana muuten tuo äidinkieli. Kieli se tulee lapselle ikäänkuin äidinmaidosta. Mutta entäs jos äitiä ei ole, onko sitten sopivaa kutsua kieltään isänkieleksi tai vaikka koulunkieleksi. Heh, pieni saivartelu tekee aina poikaa. Mutta ensiksi opittu kieli pysyy jokatapauksessa alitajunnassa dementikollakin, vaikka muita kieliä ei enää ymmärtäisi. 


PS. Huomenna olisi sitten synttärit. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden olisi kai tarkoitus niitä jollain tavalla viettää. Vaikka menemällä syömään jonnekin. Tosin jos ajattelee, eipä siinä mitään erikoista ole kun täyttää 31.

Orimattilan reissullani sain lainaksi Juicen itse kirjoittaman elämänkertansa tai osan siitä. Loppua hän ei ehtinyt kirjoittamaan. Sen verran hyvin kirjoitettua, että kohta olen kirjan lukenut. Olen lomalla taas päässyt pitkästä aikaa lukemisen makuun. Cd-levyjä tarttui Lahden musiikkidivareista kunnon pino mukaan myös.

Onnellisuus on yksi lempiaiheitani. Tansk
ahan voitti tämänkertaisen onnellisuusvertailun. Muuten tulokset olivat sikäli yllättäviä, että Kolumbiakin pääsi kärkijoukkoihin. Onni lähtee siis muusta kuin vain rahasta. Sikäli mielenkiintoinen yksityiskohta, että vain Usan perustuslaissa taataan mahdollisuus onnen tavoitteluun. Nyt äkkiä se kohta muihinkin perustuslakeihin. Ai niin onnettomimpien maita olivat tietenkin Zimbabwe, Moldova ja Armenia. Itse en kyllä usko noita kahta viimeiseksi mainittua niin onnettomiksi. Kaikkia taitaa ainakin johtaa jokin riistäjä. Olkoot se yhteinen nimittäjä.

Alla kuva illanhämärissä ikuistamistani sor
saperheestä.

torstai 3. heinäkuuta 2008

Nautinnoista ja omistamisen pakosta



Useamman päivän sinänsä rentouttavan tv-, elokuva- ja musiikkimaratonin jälkeen perehdyin lainaksi saamaani Matthieu Ricardin Onnellisuus-kirjaan. Siinä on paljon sellaisia ajatuksia, joita itsekin olen mielessäni pyöritellyt, mutta jotka jonkun toisen kirjoittamana kirkastuvat.

Kirja pohjautuu paljolti buddhalaisiin ajatuksiin. En ole buddhalaisuuden asiantuntija, mutta sen verran ymmärsin, että sisäinen rauha ja onnellisuus ovat aivan eri asia kuin ulkoisesti näyttäytyvä onnellisiin hetkiin ja nautintoihin perustuva rauha ja onnellisuus. En ole kirjaa vielä loppuun lukenut, mutta erityisesti aistihyvään perustuvien nautintojen petollisuus jäi mieleen.

Ei ole mikään uusi asia, että länsimaiset ihmiset ainakin hakevat hetkellistä mielihyvää ja onnea yhä rajummin keinoin. On extreme-urheilua, jossa kuolemaa halutaan päästä yhä lähemmäksi. Samaan aikaan kuolemaa pelätään enemmän kuin koskaan. Buddhalaisuudessahan kuolema on vain välivaihe johonkin muuhuun. Ja onni syntyy, kun tekee hyviä tekoja muille. Joka tietenkin on vaikeaa, kun ihmiset ovat itse joutuneet pahojen tekojen kohteeksi. Mutta buddhalaisuudessa pettymyksistä halutaan eroon tekemällä muille hyvää.

Ihminen on kyllä syntyjään nautinnonhaluinen olento. Ja haluaa nimenomaan hetkellisiä nautintoja. Se on omalla tavallaan inhimillistä ja ymmärrettävää. Tykkää syöpötellä, juopotella ja rakastella lyhyesti listatakseni. Nopeat aistinautinnot täyttävät nopeasti ja hetkellisesti syvää tyhjyyden tunnetta. Itsestäni ainakin pystyn myöntämään sen.

Minusta täysi askeesikin olisi aika turhaa, kun elämä on niin lyhyt. Lyhytaikaisilla nautinnoilla ihminen vain tulee usein loukanneeksi muita etsiessään onnea, lohtua tai unohdusta itselleen. Ja kyllä ihminen sen sisimmässään tietää, mutta etsii uusilla hetken nautinnoilla unohdusta teoilleen.

Rappioonhan kaikki elostelu tietenkin johtaa. Vähintään henkiseen. Harva on rikkaudesta ja kuuluisuudestakaan onnelliseksi sisimmässään tullut, jos ei ole ollut onnellinen ja tyytyväinen itseensä jo ennen kuin on tullut rikkaaksi ja kuuluisaksi. Rappioon ovat ajautuneet nautinnonhaluissaan kokonaiset kansatkin, kuten vaikka Rooman valtakunta. Ja nyt meidän oma länsimainen maailmamme.

Mutta ei nautinnoista irtautuminen helppoa ole, sen tiedän itsekin, niin kuin varmaan kaikki muutkin. Ei kai se välttämätöntäkään ole, jos ne eivät hallitse elämää tai tuo enemmän kärsimystä itselleen ja muille kuin sisäistä rauhaa. Hetkittäisiä impulssejaan haluaisi kyllä oppia hallitsemaan jokainen paremmin.

Tämän Marimekon ja italialaisen vaatefirman taistelussa unikkokuviosta tuli mieleen myös ihmisten omistamisen vimma. Kaikki suojataan tuotemerkeillä ja omistamisella, vaikka periaatteessa kaikki taide on jostain yhteisestä alusta lähtöisin. Ymmärrän tietenkin, että kyllä taiteilijatkin haluavat leivän syrjässä pysyä.

Mutta silti, ihminen haluaa samalla tavalla omistaa kaiken. Kumppaninsa, lapsensa, ystävänsä ja ajatuksensakin. Ihminen tuntee olonsa turvalliseksi vasta kun omistaa jotain. Tai täytyy omistaa, ennen kuin mikä tahansa koetaan omaksi. Ja itse asiassa parhaimmat ajatukset voivat tehdä enemmän hyvää kuin mikään muu yhdessä käytettynä.

Näin kirjoitettuna kaikki kuulostaa hyvältä, mutta monesti epäusko kaikkeen estää niin paljon hyvää tapahtumasta itselleen ja muille.

PS. Lupasin yrittää lomanaikaista medialakkoa, mutta ei se oikein nyt onnistunut, myönnetään heti alkuun. Tarvitsen vielä rutkasti lisää buddhalaista mielenrauhaa ja lujuutta hallitakseni mielihalujani. Joten sitten joitakin ajankohtaisia uutisia.

Hesarissa oli uutinen puolueiden johdosta. Melkeinpä kaikkia puolueita johtavat etupäässä akateemiset ihmiset. Politiikanteko on mennyt aina vain vaikeammaksi ihan käytännöntasollakin, joten onko tuo ihme, että johdossa ovat akateemiset. Ei siitä kohta muuten selviäisikään parturi-kampaajan koulutuksella vaikka. Tietysti herää kysymys esimerkiksi vasemmistosta työväenpuolueina, jos puoluehallituksista ei kohta duunareita löydy. Ja kuinka paljon puolueet edustavat sitten kansansyviärivejä, jos kaikilla on samanlainen tausta puolueesta riippumatta puolueen johdossa. Tosin sama homma vaivaa kaikkea muutakin johtoa kuin pelkästään puoluiden johtoa tässä maassa. Erilaisilla taustoilla ei eteenpäin päästä.

Sitten mieleen tuli vielä tämä brittein saarien karavaanilaisten kierto Suomen leirintäalueella. Vaikka ko. karavaanarit olisivatkin hämärähemmoja, osoittaa taas suomalaista vahtaamiskulttuuria kytätä heidän jokainen askelkin. Suomalaisilla on jokin perimmäinen epäluulo  kiertävää elämäntyyliä kohtaan.

Kohta lähdenkin sitten Helsingin kautta Orimattilaan loman ensimmäiselle reissulle. Parturissakin pitäisi käydä, minua on alettu nimittäin kutsua jo Nuuskamuikkuseksi nykyisen hiustyylini ja kalastajanhattuni kanssa. Muikkunen on kyllä Muumilaakson upein tyyppikin, joten hyvässä seurassa ollaan.


tiistai 1. heinäkuuta 2008

Elämä on aika uusvanhaa hommaa



Elämä on aika uusvanhaa hommaa, se tuli tässä huomattua. Niin, tai popsahti mieleen, kun sain läksiäislahjaksi erään työnkaverin lähtiessä vanhoja kunnon Fazerin perinteisiä karkkeja. Pussista löytyi niitä vanhoja kunnon jääkarhu ja kiss-kiss-karkkeja, joista monet sisarusparvet kävivät 80-luvulla kiivaita yhteenottoja.

On hyvä, että yritykset ovat oivaltaneet nostalgian voiman muussakin kuin musiikissa ja vaateteollisuudessa. Näillä aloillahan kaikki kierrätetään tasaisin väliajoin. Karkeista kun tulee ainakin lapsuus hyvällä tavalla mieleen jokaiselle, oli lapsuus ollut sitten millainen tahansa. Mikä olikaan elämässä parempaan kun karkit ja letut kylmän maidon kanssa. Ja uusvanhoilla mielikuvalla paljon kyllä myydäänkin. On perinteistä leipää ja isoäidin leivonnaisia ja vaikka tulitikkujakin. Eikä siinä mitään pahaa ole. Päinvastoin. Jos vanhasta tulee turvallinen olo, niin sehän on hyvä juttu.

Joitakin tuotteita on jäänyt erityisesti mieleen. Esimerkiksi sipulitee-makkaraa ei tunnu enää mistään löytävän. Ennen sitä ostettiin joka kaupasta löytyviltä lihatiskeiltä ja pyydettiin vielä roippeetkin mukaan. Eskimo-jäätelö ja sitten ne sellaiset helmikarkit ovat jääneet mieleen kanssa. Ja se punainen jaffa. Ja muitakin joita en nyt muista.

Ja vanhat nimetkin ovat kovasti ajanhenkeä. Eipä tarvitse kuin lehteä vilkaista, niin ristiäisosastolla ei muuta olekaan kun Marttaa, Selmaa ja Einoa yms. nimiä. Omassa lapsuudessa vastaavat nimet omaavat lapset olisi kiusattu varmaan hengiltä. Mutta nimet, jos mitkä, ovat trendialttiimpia asioita. Aika vähän mielikuvitusta vaan tuntuu olevan, kun aina annetaan samoja nimiä eri aikoina.

Mutta pystyykö menneen vuosikymmenen luoda uudelleen omalle aikakaudelleen. Sitähän yritettiin elokuvassa Goodbye Lenin, jossa Itä-Saksan aikaa elänyt nainen heräsi koomasta uudessa yhtenäisessä Saksassa. Mitenkähän me voisimme turvata Kekkosen aikaa eläneen hyvinvoinnin, jos hän heräisi koomasta?

Ainakin täytyisi sulkea neljän seinän sisään, eikä laskea ulos. Ongelmallisinta olisi varmasti löytää tuoretuotteita. Kirpparilta hyvällä tuurila muuta löytäisikin. Makkaroita kun ei kääritä enää paperiin vaan muoviin ja Arvi Lindkin on poistunut ruudusta ja monia muita pikkuyksityiskohtia. Lisäksi ihmisten mielipiteet ovat muuttuneet nuosta ajoista. Ja ennenkaikkea suhtautuminen toisiin ihmisiin. Sekä hyvässä että pahassa. Viisainta olisikin pyörittää salaa videoilta vanhoja uutispätkiä, jossa Kekkonen hiihtää ja kalastaa.

PS. Kuuntelin nyt Salmen Vesan Asfalttigolgata-levyn. Hyvän levyn on tehnyt kolmessa päivässä. Huomaa, että Vesa on kirjoittajia, sillä harvoinpa sitä kuuntelee levyä enää niin, että lukee samaan aikaan sanoja. Tykkäsin Vesan vahvasta äänestä ja siitä, että tarinat ovat niistä laitapuolen kulkijoista. Ehdoton suosikkini on, kun ralleista pidän, biisi Tattarisuo. Lisäksi mieleen jäi erityisesti Ehkä sä rakastat mua-biisi.

Ainakin joku on osannut tehdä blogistaan ilmiön. Tämä Teppo M, on jo julkaissut sadan naisen isku-urakastaan kirjan ja nyt on elokuvasopimuskin plakkarissa. Pitäisi kai itsekin unohtaa blogissa vaahtoaminen ja keksiä joku myyvä teema. Olisi kyllä kivaa elää pelkällä blogin kirjoittamisella.

Kävin taas levy- ja kirjaostoksillakin. Ostin lintukirjankin, kun siivekkäät ovat alkaneet kiinnostaa taas sitten lapsuuden. Lisäksi mukaan tarttui Alexandre Dumasin Punainen Sfinksi ja Heinrich Böllin Mitähän siitä pojasta tulee? Levyjä ostin Carole Kingin Tapestryn ja Johnny Cashin My Mothers  Hymn Bookin. Eli tässä vaiheessa ollaan, että kuuntelen jo äitien hymnejä.

Ja Espanjasta tuli mestari. Oikeutettu mestari.

Kuulin äsken muuten radiosta, että Hollannissa saa pössytellä coffee-shopeissa marihuanaa, mutta ei tupakkaa. Just näin. Enpä ole enää edes yllättynyt.

En tiedä enää, onko kuntien työntekijöiden leipä enää vain pitkä ja kapea. Kova se ainakin on. Luin hiljattain, että jos kunnan työntekijä joutuu pahoinpitelyn uhriksi vapaa-ajallaan, ei hänelle makseta toipumisajalta palkkaa uuden työehtosopimuksen mukaan. Eli vaikka naisvaltaisella kunta-alalla perheväkivallan uhri. Lomaa ei saa edes päivänä, jolloin omainen kuolee. Niinpä. Ei kun töihin surun sekaisin.


Gadgetissa oli virhe