sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Tulkoon lasten valtakunta



Televisiossa, en nyt muista millä kanavalla, pyörähti käyntiin Lasten valtakunta-sarja. En ole sitä katsonut, ja tuskin katsonkaan, vaikka kaikenlaista roskaa sitä tulee televisiosta muutenkin katsottua aivan liikaa.

Ainakin kriitikkojen mukaan kyseessä on vahvasti käsikirjoitettu sarja. Sarjassa lapset rakentavat yhteiskuntaa tai nyt ainakin jotain kyläpahasta omanlaisekseen. Onneksi Amerikassa on paljon hyviä lapsinäyttelijöitä.

Mutta kuulemma kommunistisen yhteiskunnan luominen on kielletty. Vain kapitalistinen kelpaa. Se siitä lasten vapaudesta luoda omaa yhteiskuntaansa. Tosin lapsi on aika itsekäs olento, tuskin heiltä kommunistisen yhteiskunnan luominen onnistuisi. Kun se ei onnistu aikuisiltakaan.

Ja mitä lapsilta voisi odottaa, kun ylihuolehtivat vanhemmat eläisivätkin lastensa puolesta, jos se vain onnistuisi. Toisesta osaa lapsista sitten ei kovinkaan kiinnostuneita. Ehkä he lasten valtakunnan sitten rakentaisivatkin.

Tosielämästäkin, tai historiasta siis, löytyy esimerkkejä lasten yhteiskunnan luomisesta. Joskus aikanaan nimittäin lapsetkin päättivät lähteä ristiretkelle siinä missä aikuisetkin. Pahaksi onneksi heidät myytiin orjiksi, ennen kuin pääsivät lähellekään määränpäätänsä. Eli ei päästy luvattuun maahan, sellaista on vaikea lunastaa lapsille, jos ei nyt aikuisillekaan.

Sinänsähän olemme palaamassa pikkuhiljaa takaisin siihen aikaan, että lapset ovat varhaisessa vaiheessa pikkuaikuisia. Ennen vanhaan lapsuus loppui jo hyvissä ajoin, kun voimat riittivät työntekoon. Nuoruuttahan siinä välissä ei edes ollut. Nyt lapset haluavat enemmän tai vähemmän itse olla mahdollisimman varhain nuoria ja sitä kautta aikuisiakin. Jopa ala-astelaiset kiittaavat jo kaljaa.

Mutta millainen se lasten yhteiskunta oikeasti olisi? Se on vaikea sanoa, kun ei ole lapsi. Itse olen kadottanut aika pahasti oman sisäisen lapseni jo varmaan lapsuusiässä, joten en oikein osaa ajatella kuin lapsi. Vaikka joskus tuntuu, että liian varhainen aikuistuminen on kompensoitunut lapsellisuutena aikuisiässä. Onneksi sentään en Neverland-kartanoja ole vielä rakennellut.

Aikuiset itse asiassa määrittelevät, mitä lapset haluavat. Aikuisethan tekevät lelut, leikit ja lastenohjelmat. Emme me aikuiset voi tietää, haluavatko lapset karkkimaata, vai haluaisivatko he yhteiskunnan, joka olisi tasa-arvoinen ja rakastava. Jossa äiti ja isä olisivat vielä yhdessä ja jossa pidettäisiin sylissä. Jossa lapset määräisivät. Tietenkin lapsen kokemusmaailmalla ja maailman ymmärtämisen tasolla höystettynä.

Mutta kyllä ne lapset määräävätkin. Vaikka lapsia kohdellaan kaltoin aikamme maailmassa länsimaissakin, niin toinen ääripää ovat sitten ne pikkukeisarit ja keisarinnat. Monethan ammattiauttajat kertovat, kuinka nämä "väärinkasvaneet" lapset ovat aikaisempaa häikäilemättömämpiä ja itsekkäämpiä olentoja. Jotka käyttävät jopa hyväkseen lasten suojaksi pahaa maailmaa vastaan tehtyjä lakeja.

Aikuisen velvollisuus kun olisi opettaa hyvän ja väärän ero, sitä on pikkuisen ihmisen muuten vaikea tietää. Sinänsä en rupea ketään neuvomaan tai moittimaan lasten kasvatuksessa. Sen vaikeutta kun on vaikea ymmärtää täysin, ellei omia lapsia ole.

Itsekkäiden lasten lisäksi ongelmana on lapset, jotka eivät suostu itsenäistymään. Eli jos jotkut aikuistuvat liian harvoin, haluavat toiset jatkaa lapsuuttaan vanhempiensa luona loisimassa. Sinänsä ei ihme, jos omaa kiltit vanhemmat. Alkuunpääsy kilpailuyhteiskunnassa ei houkuttele, kun siivet eivät kanna ja kotona ollaan avuliaita auttamaan. Ja jos lapselta ei ole vaadittu koskaan mitään.

PS. Tänään sitten huipentuu EM-kisat. Saa nähdä, riittääkö Espanjan hermot Saksan dieselveturin kaatoon. Toivottavasti. Minulla on jopa halpis Espanjan maajoukkue-paitakin.

Muuten jos joku kaipaa hyviä dokumentteja televisiostä kannattaa katsoa Yleteemalta tuleva sarja Amerikkalaiset sodassa. On hyvin tehtyä dokumentti, jossa valotetaan myös amerikkalaista kotirintamaa toisen maailmansodan aikana. Sarjassa kerrotaan myös amerikkalaisten tappioista toisin kuin yleensä. Suomen sodistakin kaipaisi muuta kuin torjuntavoittonäkökulmaa, vielä kun aikalaisia on elossa.
Alkaisi olla kohta kiire.

torstai 26. kesäkuuta 2008

Auttaisitko blondia vai brunettea?



Maailmahan on tunnetusti turhien tutkimusten tyyssija. Tai sitten itsestäänselvyyksien tutkinnan. Pari tutkimusta on jäänyt mieleeni viime ajoilta. Varmastikin vähemmän haastavia ja älyllisiä, mutta ei ole nyt mikään älyllinen olokaan. Kurjuuden maksimoinnistakaan kun ei jaksa aina lukea.

On nimittäin testattu miten eri tyyppistä kohtelua blondit ja brunetet saavat miehiltä. Auton sammuttua tielle blondit saivat apua nopeammin kuin brunetet. Brunetteja pidettiin tietenkin älykkäämpinä kuin blondeja ja he olivat hieman kiukkuisemmaksi kategorioitu. Blondeja pidettiin siis kiltempänä, mutta siis tyhminä.  Kaltaiseni kolmekymppinen mies taitaisi jäädä ilman apua sekä maantielle että keskelle kaupunkia maahan lojumaan, jos saisi sairaskohtauksen. Oli sitten blondi tai brunette. Kalju niin ainakin jäisi.

Ja tietysti blondeja on pidetty aina helppoina seksipommeina, ja ilmeisesti valtaosa miehistä suosii blondeja, ei kai blondeista muuten kulttia olisi tullut. Brunetet ovat olleet mieskansan mielikuvissa haastavampia. Mistähän ihmeestä ihmisille (tai siis nimenomaan) naisille on luotu luonteenpiirteitä hiusten värin mukaan. Harvan nyt luulisi käyttäytyvän tietyllä tavalla vain sen takia, että on jonkin väriset hiukset?  Mistähän homma on saanut alkunsa? Vai edes auttavatko mielikuvat tietynlaista käyttäytymistä?

Olisiko elokuvilla osuutta asiaan. Ainakin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa elovenatytöt olivat niitä kilttejä ylioppilaspoikien kesäilottelun uhreja tai paatoksella isänmaataan puolustavia lottia. Bruneteille oli varattu kohtalokkaiden naisten roolit tyylin Regina Linnanheimo. Mutta suuressa maailmassa blonditkin saivat olla ilkeitä. Marlene Dietrichiäkään harvemmin tapasi pikkuvaimon roolissa. Kaikista pippurisimpia ja kohtalokkaimpia olivat punapäät. He ovatkin jääneet blondi-brunette väittelyssä pahasti paitsioon.

Itsekin olen hiusteni väriltä blondi, ainakin jollain tasolla. Ja ainakin kesäisin. Onkohan meitä miehiäkin luokiteltu hiusten värin mukaan naisten maailmassa? Vai vaan sen perusteella, onko niitä ylipäätään. Olisi kiva tietää. Käsittääkseni kaljuja miehiä tavataan pitää viriileimpänä. Ainakin itse olen liian hyväuskoinen ja luottavainen, jotka myös kai kuuluvat blondien ominaisuuksiin.

Tämä toinen tutkimus todisti taas jälleen kerran, että pahat pojat saavat naiset. Mitähän uutta siinäkin on? Sehän on tiedetty jo etukäteen. Itsekäs, lähes machiavellimainen käytös on ilmeisesti etuna naismaailmassa. Ja valloittajan maine vain lisää kiinnostavuutta. Kuinka meidän kunnon miesten käy laulettiin jo jossain vanhassa hitissä. Ei hyvin. Ellei sitten satu omistamaan univormua.

Ja jos olisin nainen, niin kyllähän jännittävämpi mies varmasti kiinnostaisi enemmän. Samalla tavallahan miehetkin haluavat kotiin kiltin naisen vaimoksi ja seikkailevat sitten brunettejen kanssa muuten. Ja kyllä sitä voi aina itseensä mennä. Perusluonteelleen ei mitään voi, mutta tylsä ei ole pakko olla. Jännittävyys on varmaan kanssa niitä vääriä mielikuvia, joita ihmiset ovat luoneet rakkaudesta ties mistä. Pitäisi koko ajan yllättää ja olla erikoinen rakkaudessakin.

En sitten tiedä, rakastuvatko naiset enää sitten renttuihin myös tuon vanhan laulun mukaisesti, ehkä pelkästään vain itsekkäisiin, jota sitä kutsutaan tosielämässä kai itsevarmuudeksi. Harva nainen sietää ylenmääräistä juopottelua ainakaan kovin kauaa nykypäivänä.

Tutkimuksen mukaan naiset myös haluavat lastensa isäksi tai ainakin kasvattajaksi kiltin miehen. Sekin on tietenkin luonnollista. Lapatossu kantaa rahat kiltisti kotiin ja myöskin pysyy kotona ja vieläpä nauttii lasten kanssa olosta. Machiavelli kotona taas ei sovi lasten kasvatukseen, mutta kyllä seikkailuun.

Eli te kiltit miehet, joilla ei ole ollut onnea naisasioissa, heittäytykää itsekkäiksi. Siitä se kai sitten lähtee.


PS. Enää yksi päivä lomaan...

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Ajattelijat lähellä


Salmen Vesa kertoi blogissaan käyneensä Ylen sivuilla tekemässä etiikkatestin, josta saa selville omia ajatuksiaan lähinnä olevan filosofin ja mielipidevaikuttajan. Minulle tulivat seuraavat herrat ja yksi rouva. Filosofeista: Matti Luoma, Martti Lindqvist ja Aristoteles. Mielipidevaikuttajista tulivat: Matti Mäkelä, Jukka Paarma ja Kata Kärkkäinen.

Totta puhuen, en edes tiedä keitä ovat Matti Luoma ja Martti Lindqvist. Otin Wikipediasta selvää. Matti Luoman ajattelu pohjaa buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ja Martti Lindqvistin pohti kristinuskon kautta hyvän elämän, surun ja kuoleman kysymyksiä. Oma ajatteluni on siis sekoitus itämaiden uskontoa ja kristinuskoa.

Varmaan pitää paikkaansa. Ainakin löydän kummastakin yhtymäkohtia ajatuksiini. Itämainen ajattelu tosin on tullut elämääni vasta viime aikoina erään niistä kiinnostuneen henkilön kautta. Mutta jos joku tuntee ko. herrat paremmin, niin saa kommentoida mielellään. Aristoteleksestakin pidän, sillä mies oli kiinnostunut melkeinpä kaikesta mahdollisesta, niin kuin itsekin. Ja eikö Aristoteleksesta ole kaikki länsimainen ei kristillinen ajattelu melkein peräisin.

Mielipidevaikuttajienkin lista on ihan mielenkiintoinen. Kirjailija Matti Mäkelää olen aina arvostanut, hän kun perehtyy historiaan tunteella ja kirjoittanut aroistakin aiheista, kuten miehen suhteesta omaan isäänsä. Jukka Paarman työ sielunpaimenena on miellyttänyt myös. Hän ei ole pelännyt tuoda eettistä arvomaailma keskustelua rohkeasti julkisuuteen. Katan ajatuksista en juuri tiedä, mutta ilmeisesti meillä on sitten samanlaisia ajatuksia. Ainakin minua ärsyttää Katan lyttääminen, kirjoitti hän mitä tahansa. Onko kirjailijaksi olemassa vain yksi ainoa oikea tie, jota pitäisi kulkea. Jos Kata on poseerannut Playboyssa, niin moni kirjailija on taas rahapulassaan kirjoitellut pornolehtiin ainakin perimätiedon mukaan.

Filosofiasta sinänsä olin kiinnostunein joskus lukioikäisenä. Silloin hain merkitystä elämälle suurista ajattelijoista, mutta enpä löytänyt. Platonia yritin lukea, samoin kuin Kierkegaardia enimmäkseen. Ilmeisesti aloitin liian vaikeasta tai olen liian maanläheinen elämäntarkoituksen pohdintaan. Tai en siinä iässä ollut yksinkertaisesti valmis tai asiat liian mustavalkoisina. Sitten filosofia hautautui osaltani pitkäksi aikaa turhautuessani niin elämään kuin filosofiaan.

Nyt olen löytänyt elämän tarkoituksen ja muun filosofisen ajattelun uudestaan. Ja onnistunut muodostamaan entisen synkän ja yksipuolisen maailmankuvan lisäksi syvempääkin tarkoitusta elämälle ja olemassaololle ja etsin ainakin kovasti. Jopa unissanikin.


Mutta en tiedä, onko filosofia mitenkään in muuten tällä hetkellä. Ainakin julkkisfilosofit ovat kadonneet julkisuudesta, mikä nyt tietenkin voi olla hyväkin asia. Ainakin ihmiset kaipaavat syvempääkin tarkoitusta elämäänsä. Ja se antaa toivoa ihmiskunnalle.

PS. Vielä kolme työpäivää ennen lomaa. Tämän hetken lomasuunnitelmissa oli piipahtaa jossain vaiheessa Heinävedellä ja Orimattilassa. Lisäksi pohdinnassa on matka Ahvenanmaalle.


maanantai 23. kesäkuuta 2008

Mitä meistä jää jäljelle?



Sateisella säällä on minulle ihmeellinen voima. Vaivun silloin ajattelemaan asioita, jotka ovat turhia, hyödyllisiä tai vähemmän hyödyllisiä. Ajatuksia kaikki tyynni.

Nyt mieleeni tuli ajatus, että mitä meidän ajastamme jää jäljelle jälkipolville. Moni muistoistamme tallentuu digikameralla tai kirjeen sijasta kirjoitetaan sähköpostia. Niitä harvemmin tulostellaan ja säilytellään. Harvat digikuvatkaan etenevät kuvan kehitykseen asti. Sen sijaan ne jäävät koneelle, mitä sitten tapahtuu, kun tietokone menee rikki. Itse saatan säästellä mitä ihmeellisempiä kuitteja tai pikkuesineitä, joilla on minulle tunnearvoa, jonkin hyvänä muistona jääneen asian takia.

Arkistoihmisillä on haastetta, että emme katoaisi ikiajoiksi, kun meistä aika jättää ja elävienkin muistot meistä haalistuvat. Puhumattakaan tutkijoista. Mitä meistä saa kaiveltua raunioista, digiboksin tai kelakortinko?

Netissä tuntuu säilyvän törky ja ikävät asiat, mutta miten on, säilyvätkö siellä kauniit muistot. Netin sanotaan kaatuvan myös joskus kokonaan. Kehitetäänkö meille uusi tapa jakaa tietoa ja kommunikoida. Tuskin hylkäämme teknistä kehitystä enää koskaan, vaikka niinkin olisi mielenkiintoista ajatella. Tosin millä asialla ihmisiä nyt peloteltaisi muutenkin.

Ainakin meistä jää jäljelle kirjoja ja nuottivihkoja sekä äänitteitä, niin toivon. Hyvä sekin, nekin tallentavat aikaa. Kuinka merkittävää edes onkaan yhden ihmisen säilyminen historiassa. Ajan henki, aatteet ja ajatukset säilyvät siinä taiteessa, joka kestää aikaa ja elää siis ikuisesti. Historiahan elää ajassa, kun asiat nähdään joka tapauksessa myöhemmin eri tavalla. Vähemmän asetelmallisesti.

Ja riittäähän sekin pienelle ihmiselle, että muistaa oman elämänsä sekä itselleen tärkeät ihmiset. Kuvathan ja sanat ovat loppujen lopuksi kuvastinta. Ja ovatko ne loppujen lopuksi sitten edes totta?

PS. Sain lainaksi Onnellisuus -kirjan. Kesän aikana ehdin opiskella, miten tulla onnelliseksi. Miten irrottautua sellaisista asioista, joille ei voi mitään? Ja miten saada onnellisuutensa erotettua vain yhdestä hetkestä ja tunteesta?

Etelän media leimattiin sitten Kepun puoluekokouksessa syylliseksi vaalirahoitusjupakkaan. Niinpä, asioiden kieltäminen ja vastakkainasettelu pääkaupunkiseudun kanssa auttaakin. Ainoa nuhteeton, Mari Kiviniemi, heivattiin puheenjohtajistosta ulos. Jos jotain kepulaisissa täytyy ihailla on heidän uskollisuutensa ja lojaalisuutensa johtoaan kohtaan. Sellaista ei näinä päivinä kovinkaan usein näe. Tosin eivät johtajatkaan ole uskollisia työntekijöilleen.

Kolmen suuren puolueen puoluekokoukset olivat muutenkin kuin toisesta todellisuudesta. Demarit valitsivat "nuorekkaan" puheenjohtajan, mutta vanhat örmyt vaikuttavat yhä taustalla. Kokoomus pääsi helpommalla, kun Kanerva sai lähteä jo keväällä.

Ainakin Usassa on toivoa politiikalla. Jos Obama ei sorru taantumuksellisten voimien alla, Usa voi vihdoin saada hyvinvointivaltion perusaineksia öljysotien sijaan. Kuten julkisen terveydenhuollon kaikille.


torstai 19. kesäkuuta 2008

Kauneinta rakkaudesta



Olen tällä viikolla perehtynyt Eino Leinon runokirjaan Lauluja rakkaudesta. Ja juhannushan on muutenkin rakkauden tai ainakin pätkäheilastelun aikaa.

Joka juhannus on muuten ne samat vinkit joka lehdessä heinässä kieriskelemiseen ja lähteeseen tuijotukseen, että löytäisi sen oman kullan. Mistähän ne kaivetaan aina, vai julkaistaanko sama juttu vuodesta toiseen uudelleen. Ja missä vinkit miehille juhannuksena? Kieriskele ojanpohjalla ja horsmanlehdissä näet rakkaasi kuvan -tyyliin. Kaikki flirttioppaatkin iltapäivälehdissä on naisille suunnattu.

Anyway, takaisin Leinoon. Vaikka kieli on vanhahtavaa makuuni, on runoissa jotain varsin kaunista. Tosin synkemmän puoleisiahan ne ovat, mutta eipä se rakkauskaan ole aina autuasta onnea. Ja Leinon kokemuspohja aiheesta nyt oli varsin laaja muihin aikalaisiinsa nähden. Ainakaan runoudessa ylipäätään muuten on harvemmin runoja mistään pusipusivaiheen rakkaudesta. Silti ajattelin vaikuttua rakkaudesta niin paljon, että kirjaan tähän ajatuksia rakkaudesta, tai ainakin taiteessa minuun vaikuttaneita rakkausaiheita.

Itse en ole tykännyt ällösokerikuorrutetuista rakkausjutuista taiteessa koskaan. Tai no, oikealla tuulella kyllä joskus. Todellisuudessahan jo kahden ihmisen erilaisissa maailmankatsomuksissakin on yhteensovittamista. Silti lopputulos voi olla onneksi onnellinen, kun muistaa huomioida toista, olla hellä, mutta ei itsestäänselvyys ja pyytää anteeksi kun syytä siihen on. Siinä sokerirakkaudet ovat kyllä oikeassa, että itselleen sopivan tyypin tapaa silloin kun vähiten odottaa ja erilaiset ihmiset täydentävät jollain kummalla tavalla toisiaan. Vaikka itse nyt en mikään ihmissuhteiden ekspertti edes ole.

Rakkaustarinan ei tarvitse edes päättyä onnellisesti taiteessa. Tosielämässä se sen sijaan on suorastaan suotavaa, vaikkakin ainakin joskus vain mahdollista. Romanttisessa komediassa sokerikuorrutus menee, koska ne ovat muutenkin todellisuuspakoisia ja epätodellisia ja siinä niiden voima piilee. Tärkeintä on, että tarina kehittyy. Sitäkään ei meinaan kaikissa tapahdu, vaan rakastutaan hetkessä, sitten tuleekin jo ero, mutta lopussa palataan yhteen. Mutta kai se ensisilmäysrakkauskin mahdollista on ja yhteisen nuottivihkon löytäminen.

Mutta jos miettii ihan listauksena minuun vaikuttaneita taiteen rakkausteoksia, niin löytyy niitä joitakin. Musiikista enemmän, hyvin monia balladeja. Ainakin John Lennonin monet rakkauslaulut vaikuttavat, kuten Jealous Guy ja monet muut biisit. Soul-musiikista löytyy myös monia hyviä rakkausidoleita. Marvin Gaye... yms.

Mutta elokuvista saa oikein etsiä oikeasti hyviä rakkaustarinoita. Jostain syystä tulee mieleen Kummisedän Michael Corleonen ja Kayn rakkaustarina, vaikka se päättyi kaikkea muuta kuin onnellisesti. Ehkä se jotenkin oli vain loppupeleissä ainakin tuohon aikaan todellinen. Ja onhan Akselin ja Elinan tarinassakin sitä jotain ujoa suomalaista kosiskelua ja kiertelyä, vaikka Elina viinapullosta morsiameksi Akselille annettiinkin.

Niin tosin nämä molemmat tarinat ovatkin kirjallisuudesta, mutta sieltä paremmat rakkaustarinat ovat valkokankaalle siirtyneetkin. Sitkeimmän rakkaustarinan palkinnon voisi ainakin ojentaa Ridgelle ja Brookelle Kaunareissa ja intensiivimmän monelle julkkisparille kestossaan. Pelkästään kirjoissa rakkaus muuttuu harvemmin todelliseksi, ainakin jos mielikuvitus ei riitä. Hertta-sarjan lukijat lienevät tosin asiasta kanssani eri mieltä.

Mutta hyvää juhannusta jo tässä vaiheessa kaikille. Heilastelua ja rakkautta myös.

PS. Onko nyt alkamassa juhannukseksi myös uusi kampanja huumorimielessä. Olen jo saanut muutaman tekstarin, joissa ehdotetaan hidastelua kassajonossa kalliin kaljan vuoksi. No, minun kärsivällisyystasollani ei jakseta edes ko. asian takia taistella. Mutta kyllä rekkamiehet jäivät nyt rohkeudessa hieman eurooppalaisten virkaveljiensä ja sisariensa jalkoihin, kun peruivat kampanjan. Vaikka sinänsä bensanhinta ei omalla taistelulistallani nyt ensimmäisenä ole.


tiistai 17. kesäkuuta 2008

Pelastakaa kylät (tai edes Tuvalu)



Nyt maaseudun autioituvia kyliä pelastetaan jo tosi-tv:n voimin tv-kakkoselta tulevan sarjan voimin. Se taitaakin olla jo viimeinen askel kuolinkouristuksiin.

Kylien autioutumisesta ei voi ainakaan yrityksen puutteesta itse kyläläisiä syyttää. Kokeiltu on maaseutumatkailua, luomuviljelyä ja lapsiperheillekin vaikka mitä lapsibonuksia. On vuoden kylää ja kylähullua ja kaikkea mahdollisia kylätapahtumia, mitä kuvitella saatta. Lääkäreillekin tarjottaisiin järvenrantatontista kaikki mahdollinen. Silti asukkaat harmaantuvat ja lopulta häviävät kylistä. Onkin hyvä kysyä miksi?

Osin siksi, että palvelut häviävät. Tai eivät häviä, mutta keskittyvät siinä missä kaupungissakin. Mutta vaikea on autottoman kylissä elellä, jos lähikauppaa ei ole, ja terveyskeskukseen on kymmenien kilometrien matka.

Häviääkö nuoret kylistä myös siksi, että elämä kaupungissa on omalla tavallaan helpompaa ja vaivattomampaa. Toimeentuloon ei tarvitse juuri kaupungeissa keksiä innovatiivisia ideoita, jos haluaa alistua klo 8-16 elämään. Elämän onnellisuus on tietenkin eri asia, jos arvostaa rauhaa ja kauneutta ympärillään.

Maaseudullakin tulisi varmasti toimeen, jos oikein haluaisi, vaikka ei maanviljelijäksi haluakaan. Ainakin maanviljelijöiden mukaan ei se perinteinenkään maatalous enää leiville lyö. Ja mullantuoksuiset pellonkyntämiset voi unohtaa kiertäessään tiluksia millimetrimitalla liikkuvan EU-tarkastajan kanssa.

Itse olen ikäni asunut kaupungissa, enkä voi tituulerata itseäni miksikään maaseudun asiantuntijaksi. Kokemukseni sijoittuvat lähinnä lomakausiin. Aina olen pitänyt kuitenkin ajatuksesta, että Suomessa on vielä toisenlainenkin Suomi. Suomi, joka on muutakin kuin kaupungit.

Kaupunkilaisilla on aina ollut hieman ristiriitainen suhtautuminen maaseutuun. Sinne matkustetaan mielellään lomailemaan ja ihastellaan, että kyllä se Suomi on vielä kaunis jossain. Toisaalta suhtaudutaan vihamielisesti maaseututukiaisiin ja koetaan, että pääkaupunkiseutu kantaa selkänahassaan maaseutua taloudellisesti.

Omasta mielestäni yksi suurimmista maaseudun uhista on Suomen Keskusta. Vaikka maaseudun puolustajina esiintyvätkin. Kepu on monopolisoinut maaseudun kehittämisen (ja asian) itselleen ja julistaa omaa totuuttaan maaseudun ainoana äänenä. Kepu kun hallitsee taajamien ulkopuolista Suomea. Olisi vähintään suotavaa, että muidenkin puolueiden näkemykset maaseudun pelastamisesta tulisivat esiin. Ja juuri kepu ärsyttää kaupunkilaisiakin junttaajineen.

Sitten kylistä valtamerille. On ironista, että ilmastonmuutoksen seurauksena ensimmäisenä häviävät maailman paratiisit. Tuvalu ja muut Tyynen valtameren pikkusaaret etunenässä. On väärin, että toisten ahneuden edessä katoavat ne maan päältä, jotka tätä sotkua eivät ole aiheuttaneet. Niin käy myös Afrikan aavikoituessa.

PS. Olen valmistautumassa heinäkuun kestävään uutislakkoon. Täydelliseen medialakkoon en uskalla ryhtyä, joten annan itselleni luvan katsoa edes tv:stä hömppää. Yritän olla katsomatta uutisia televisiosta tai lukematta lehtiä kuukauden ajan. Tämä on huikea empiirinen tutkimus, sillä olen uutisaddikti. Mutta jos kuukauden kestän, on mielenkiintoista pohtia, millaista elämä todella on kuukausi ilman uutisia.Toivottavasti onnistun paremmin kuin tupakkalakossani.


lauantai 14. kesäkuuta 2008

Väsymystä ilmassa



Vähän aikaa on jo hujahtanut, enkä ole jaksanut kirjoittaa tänne blogiini. Illat ovat menneet päivistä toipuessa. Paljon on ollut palavereita ja juttukeikkoja. Ja ne jututkin pitäisi jossain vaiheessa vielä ensi viikolla ehtiä kirjoittaa. Onneksi loma alkaa tämän kuun lopussa ja pääsee kuukaudeksi lepäämään. Mutta älkää pelästykö, en avaudu väsymyksestäni enempää. Koska jokainen taitaa olla väsynyt nykyisin, joko töiden paljoudesta tai sitten sen takia, ettei töitä ole.

Mutta oletteko pistäneet merkille, että nykyisin on kumma vimma tehdä kaikki lyhyesti. Kokouksissa pyydetään puhumaan lyhyesti, jutut täytyy kirjoittaa lyhyeksi. Kaikki täytyy tehdä samalla kärsimättömän tiivistetyllä tavalla. Lyhyesti tietenkin. Kirjoittajilta tämä ainakin vaatii paljon. Yritä siinä omaksua isojakin asioita pikatahtiin ja kirjoittaa siitä lyhyesti ja niin, että se ymmärretään. Ja kaikki tämä täytyy tapahtua nopeasti tietenkin.

Ja silti joku ei ole aina tyytyväinen ja huomautta puutteista. Puutteita löydetään aina, mutta ei kiitosta. Varsinkin jutun kirjoittamista pitävät helppona ne, jotka eivät itse kirjoita. Sanotaan, että
sinähän olet niin nopea ja kirjoita sinä siitä. Taustatiedoista tai ajasta taustatutkimukseen viis. Mutta joka kerta kirjoittaminen on silti ponnistelua jollain tasolla. Ja harvoin voi olla täysin tyytyväinen itseensä. Muut eivät ainakaan välttämättä ole.

Ihmisten ei oikein anneta perehtyä mihinkään kunnolla tai sitä ei haluta edes tehdä. Päätökset tehdään nopeasti niin yksityis- ja työelämässä. Asioihin ei syvenn
ytä ja kaikkea muutellaan melkeinpä mielialojen mukaan. Ja päätöksenteossa mennään median mielipiteen mukaan.

Asioita pitäisi tehdä mahdollisimman paljon ja nopeasti, ikäänkuin eläisimme kilpajuoksua kuoleman kanssa. Sitä sitä kai paetaankin. Asioiden lopullisuutta.

Ja kaikkea uutta pukkaa koko ajan työelämässä.
Projekteja ja hankkeita yms. Ainoastaan konsultit ovat onnistuneet tekemään taidetta kärsimättömän maailman kustannuksella. Ja tienaavatpa sillä vielä hyvin, että kertovat asiakkailleen ne asiat, jotka he ovat itsekin tienneet, mutta eivät ole malttaneet kuunnella.

Ei ihme, että ihmiset uupuvat niin työ kuin muussakin elämässä. Itsekin olen lukenut työuupumuksen oireista ja moni niistä sopisikin itseeni. Ainoastaan en ole toimintakyvytön. Joten en kai sitten ole oikeasti uupunut. Valittaja ainakin. Mutta jopa uupumuksen tasosta kilpaillaan. Kuka on te
hnyt pisintä päivää ja kuka on väsynein.

Sekin masentaa ajoittain, että elämme huonon ajan aikoja. Kaikesta pitää aina kaivaa ikävin. Se ei koske vain mediaa, vaikka niin aina vä
itetäänkin. Aina ihan arkielämässäkin ajatellaan aina pahinta vaihtoehtoa kaikista asioista. Ihmisille ei mikään tunnu riittävän, vaikka antaisi itsestään kaiken. Tosin sekin saattaa olla tunne, jota itse kasvattaa itsessään turhilla vaatimuksilla itseään kohtaan.

Itseäni ahdistaa se, että mitään hiljaista status quota ja suvantovaihetta ei ole kuin kesällä tai juhlapäivinä. Aina pitäisi olla valmiina toimintaan, ikään kuin odottaen, että joku haluaa nyt jotain.  Itse en onneksi ole ottanut sentään kesästä itselleni kynnyskysymystä. Että pitäisi käydä mahdollisimman eksoottisissa paikoissa ja ehtiä kiertämään mahdollisimman monta sukulaista.

Tänä kesänä ainakin loma tulee tarpeeseen.

PS. Tällä viikolla poseerasin mallina kotikaupunkini toimeentulotukiesitteeseen. Kuka sanoo, ettei osata enää asettua asiakkaan kenkiin. Alla myös kuva Porvoosta, jossa kävimme työpaikan ulkoiluiltapäivänä. Kuinkahan monessa työpaikassa sellaisiakaan enää järjestetään? Noin kauniissa maisemissa kyllä kelpaisi asustella. Kesän keikkakalenterini lisääntyi viikon aikana myös Björkin konsertilla Helsingissä.








maanantai 9. kesäkuuta 2008

Haaveilevat miehet


Iltalehdessä oli jokin aikaa sitten juttua miesten haaveista. Ajattelin jo silloin kirjoittaa aiheesta, mutta sitten ilmeisesti löytyi muita aiheita, jotka veivät huomioni. Noin 500 miestä vastasi lehden kyselyyn omista haaveistaan.

Heti ensimmäiseksi tuli mieleen, aivan niinkuin toimittajillekin jutussa, että miksi miesten oletetaan haaveilevan
pelkästään materiaalisista asioista. Kyllä mieskin taitaa haaveilla onnellisuudesta tai edes haluaa saavuttaa onnellisuutta muullakin kuin omaisuudella.

Jutussa haastateltu mies kehui olevansa tyytyväinen elämäänsä kun hänellä on nyt omakotitalo, jonka pihalla voi nyt pestä auton rauhassa. No joo, rauhaisalla paikalla oleva omakotitalo kyllä kävisi, mutta keksisin parempaakin tekemistä kun pestä autoa talon pihalla rauhassa. Mutta huvinsa kullakin. Ainakaan kukaan ei tule om
akotitalon pihalla valittamaan auton pesusta.

Kyselyn mukaan miehet haaveilivat eniten aika pehmeistä asioista: pysyvästä parisuhteesta, terveydestä, omasta perheestä, omasta ajasta. Myös lisää seksiä kaivattiin. Ihan hyviä asioitahan nuo kaikki ovat.  Joku tarvitsee näitä asioita enem
män, joku vähemmän. Aina täytyy muistaa, että jotkut kaipaavat myös tosiaan vaan materiaa. Ei kaikilla ole herkintä sisintä automaattisesti.

Minusta vaan tuntuu, että ne miehet, joilla nämä halutut asiat ovat, vasta onnettomia olevatkin. Ainakin puheissaan. Mieshän tuppaa yksin ollessaan valittamaan kun naista ei löydy, mutta kun nainen löytyy, valitetaan, ettei se nainen ymmärrä tai kahlitsee liikaa, niin ettei pysty elämäänkään niin kuin poikamiehenä saattoi. Ikään kuin se olisi yllätys, jos kaksi ihmistä yrittävät elää yhdessä.

Eikä miehet mitään varsinaisia terveellisen elämäntavan noudattajiakaan ole. Makkara maistuu ja olutta kyytipojaksi. Ja eikä seksin määräkään aina korvaa laatua. Tai partnereiden määrä, vaikka se joillekin ylpeyden aihe onkin. Lisäksi ilman seksiäkin pystyy vallan hyvin elämään pitkiäkin aikoja.

Pysyvä parisuhde on kyllä mielestäni miehen mielenterveydelle melkeinpä tärkeämpi kuin naisen. Vaikka mies väittää olevansa oman tien kulkija, on se ehkä hieman onneton yksin ja eksyksissä. Mutta kyselyihin taitavat vastata yleensä ne vähän hempeämmät miehet, eivätkä kaiken tietävät peruskarjut. Silti jokainen ihminen on yksilö, eikä sukupuolensa stereotypia.

Ihmiselämän perusongelmiahan on, että usein haaveillaan jostain, mutta joko ei tehdä haaveiden eteen mitään tai toimitaan sellaisella tavalla, että haaveet romuttuvat käsiin ne saavutettuakin. Tai sitten syytetään maailmaa jatkuvista epäonnistumisista ja lakataan yrittämästä. Mies on aika ristiriitainen olento, vaikka naisia sellaiseksi väittääkin. Mutta ehkä kaikessa on kyse metsien miehen ja pellon raivaajan siirtymisestä omakotitalon pihalle autoaan pesemään. Ei se aina niin yksinkertaista ole.

Ainakin miesten haaveet näyttävät olevan realistisia.
Epärealistiset haaveet ovat varmin tie onnettomaan olotilaan. Miehen on vaikea tunnustaa siinä missä naisenkin joidenkin haaveiden olevan saavuttamattomissa. Mikä sitten on saavuttamatonta, onkin sitten jo eri asia. Kyllä sen jokainen sisimmässään tietää.

Itse haaveilen aika paljon samoista asioista mistä kyselyn miehetkin. Jotkut ovat toteutuneetkin. Mutta jos jotain haluaisin, haluaisin tehdä jotain kestävää. Mitä se sitten on? Onko minulla kykyä ja taitoa ja ennenkaikkea kärsivällisyyttä siihen? Ja voiko ihmiselämässä mikään olla pysyvää muuta kuin oman elämän ajan. Olen
haaveillut kirjan kirjoittamisesta ja monista muistakin asioista, mutta tuntuu, että ne haaveet ovat yhä kauempana. Minulla ei ole  aikaa ainakaan niin kauan kuin olen töissä. Eikä itsekuria vapaa-aikana ruoskia itseäni hulluimpiin haaveisiini.

Mistä te haaveilette miehet? Ja mistä haaveilette te naiset?

PS. Aina välillä valitan, että rokkarit eivät ole enää rokkareita ja tosi-tv toistaa itseään. Nyt on löytynyt aiheet yhdistävä tosi-tv-sarja. Rokkarille morsian ohjelmassa ei Poison-yhtyeen Brett Michaelsille kaunoja kukkasia etsitä. Jos laatua kaipaa, kannat
ta virittäytyä Kyllä Jeeves hoitaa-uusintojen ääreen. Tai Taistelutoverit-sarjan. Yhden parhaimmista ikinä.

Viime viikon lopulla kävin Pyhtään Patruunantalossa. Samalla vierailin pappamopo- ja pakkausmuseossa. Näinkin hyväntuulisina on tupakoitsijat joskus mainonnassa kuvattu. Nythän tupakkamainonta on lähinnä salakavalaa kiertelyä.


lauantai 7. kesäkuuta 2008

The name of the game (football)



Ja otsikon nimi tuli sitten jostain vanhasta jalkapallon suurkisojen tunnusbiisistä. Kisabiisithän on on oma lukunsa sinänsä. Mieleen on jäänyt ainakin se Football-samba ja Bryan Adamsin 90 biisi The only thing that looks good on me is you. Sitten on ne vanhat joukkueiden kannatuslaulunsakin. Rule Britannia kuulosta aina vaikuttavalta katsomoista laulettuna. Harmi vain, että britit eivät pärjää.

Tänään alkaa siis toinen penkkiurheilijoiden kesän suururakoista. Nimittäin jalkapallon EM-kisat. Toisethan ovat tietenkin ne olympialaiset, joista voi odottaa mitä tahansa, kun järjestetään Kiinassa. Vaikka yleensäkään en tunnustaudu kovinkaan penkkiurheilijaksi, niin jalkapallon suurkisoja tulee seurattua. Ei pelkästään pelin itsensä takia, vaan jalkapallossa on kyse niin paljosta muustakin kuin jalkapallosta. Kansakuntien köydenvedosta ja silkasta ilon ja muiden tunteiden tuojaksi monen taviksen elämään. Koskahan se Suomi jo pääsisi edes EM-kisoihin?

Englanti ei päässyt EM-kisoihin, mikä on sääli saarivaltakunnan poikien kannalta, sillä Englannissa jos missä olisi tarvetta pystille. Ne kuuluisat brittiläiset jalkapallohulikaanitkin ovat kadonneet jonnekin tai keskittyneet tappelemaan keskenään. Mutta mukana olevista voisin vaikka toivoa Portugalin voittoa tai Espanjan. Espanja kai on kisoissa mukana. Portugali ainakin on.

Naiskatsojille kisoista on varmasti myös silmänruokaa, kun treenatut urheilijat valtaavat kentän. Se sohvalla sipsejä mussuttava ja kaljaa lipittävä köriläs tykkääkin useimmiten keskittyä enemmän penkkiurheiluun kuin hienvaluttamiseen pelikentällä. Useimmat naiset tuntuvat kannattavan Italiaa pikaisten haastattelujeni perusteella. Silti, vaikka kreikkalaisen jumalan näköinen Maldini on jo lopettanut pelinsä.

Vanhoja kisoja on hassu seurata, kun pelaajien tukkamuoti ja peliasut vaihtuvat 70-luvun liehuleteistä nykyiseen kaljuun peruslookiin. Tukkalaitteita ei eurooppalaisilla pelaajilla hirveästi ole. Pelaajien t-paidat ovat muuttuneet 70-luvun ajalle uskollisista tiukoista malleista löysempiin. Niissä on kiva sitten roikkua. Oletteko muuten huomanneet, että erotuomareille on ilmestynyt ajan hengen mukaisesti jokin bluetooth. Siinä sitä on kiva vaikka kotiin kauppalistoja soitella tai riidellä rajatuomareiden kanssa.

Taas olisi sen verran valitettava, että jalkapallosta on kadonnut persoonat. Ei ole enää Völlerin ja Rjikaardin välisiä räkimiskisoja tai Maradoonan jumalan kättä. Euroopassa taitaa olla liian hyvät oltavat Maradona-tarinoihin ryysyistä rikkauksiin. Ainoastaan tämä Ruotsin Slatan osaa järjestää viihdettä kentän ulkopuolellakin. Räiskyvien persoonien vaarana on se vanha tuttu, entinen palloilija nykyinen pulloilija.

Mutta maaleja tehdään nykyisin kunnolla ja eikä heittopussijoukkueitakaan enää niin kovin montaa ole, kun maat senkun lisääntyvät ja karsinnasta läpipääsykin on saavutus sinänsä. Vapaapotkuja tosin kalastellaan entiseen malliin, mutta sehän kuuluu pelin henkeen. Ja oma jalkapallon viehätys on niissä ainaisissa torikokouksissakin jossa pohditaan koko joukkueen voimin, kuka teki ja mitä teki. On mailla omat pelityylinsäkin. Saksalaiset jyräävät ja yleensä saavat tulostakin, britit potkivat pallon mahdollisimman pitkälle ja toivovat parasta ja etelä-eurooppalaiset taitavat yksilöpelin ja draamaan tajun.

PS. Punainen lanka -ohjelma kuulemma loppui. Sääli, Maarit Tastulaa on ollut ilo seurata, että joku on vielä aidosti kiinnostunut haastateltavasta, eikä tavoitella vain pelkkää kohua. Samuli Edelmanin haastattelu herätti runsaasti ajatuksia. Täytyy sanoa, että Samuli Edelmanista on tulossa Vesku Loirin manttelinperijä suurena suomalaisena taiteilijana.

Jutta Urpilainen valittiin sitten demareiden puheenjohtajaksi. On tietysti ihan kivaa/pelottavaa kun puheenjohtajat alkavat olla itseni ikäisiä. En vaan usko, että muutosta syntyy sillä, että valitaan nuori ja nainen jo etukäteen puolueen puheenjohtajaksi. Entäs ne teot?


keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Ihailluin elävä tunnettu suomalainen



Valitut Palat tutki minulle tulleen STT-tiedotteen mukaan ihailluinta tunnettua elossa olevaa suomalaista. Ohessa lista ihaillummista miehistä ja naisista. Asiaa kysyttiin 15-74-vuotiailta miehiltä ja naisilta. Lista on tutkimuksella kysytty, eikä siis vastaa ko. lehden tilaajakuntaa, vaikka omasta mielestä saattaisi sitäkin olla nimien perusteella.

1. Tarja Halonen
2. Kirsti Paakkanen
3. Leena Palotie
4. Elisabeth Rehn
5. Helena Ranta
6. Lenita Airisto
7. Aira Samulin
8. Riitta Uosukainen
9. Tanja Saarela
10. Katri Helena

1. Sauli Niinistö
2. Jorma Ollila
3. Martti Ahtisaari
4. Mauno Koivisto
5. Matti Vanhanen
6. Janne Ahonen
7. Erkki Tuomioja
8. Kimi Räikkönen
9. Åke Lindman
10. Mika Häkkinen

Mitäs mieltä olette? Onko aika kaukaa haettu. Minun täytyy tunnustaa, että minun on vaikeaa löytää elossa olevaa suomalaista tunnettua ihmistä, jota ihailisin. Ainakin miesten lista henkii vallalla olevaa bisneshenkeä ja naisten listaltakin löytyy Kirsti Paakkanen.  Miesten listalla ei ole ainakaan pienen ihmisen puolustajaa tai edes oikein arvokeskustelun herättäjää. Ja aika johtajavaltainen on lista.

Mutta paljonhan tunnettujen ihmisten ihailu on kiinni heidän saamastaan julkisuudesta. Jos listalta olisi joku pakko valita, valitsisin Åke Lindmanin ja Eki Tuomiojan. Suomi ihailee enemmän urheilijoita kuin taiteilijoita. Mutta eipä sekään mikään yllätys ole.

Naisten lista näyttää kanssa ihmeelliseltä. Tarja Halonen on tuosta listasta varmaankin ihailtavin, vaikka nyttemmin Tarja on menettänyt sitä tuoretta ja spontaania uutta otetta, mikä hänellä oli presidenttikauden alussa. Aira Samuliniakin on kyllä pakko ihailla. Tanja Saarelaa ja Riitta Uosukaista ihmettelen listalla. Tai ainakin Saarelaa. Uosukaista on pakko ihailla ainakin suorapuheisuuden takia.

Vastauksiin vaikutti kuulemma puoluekanta. Ainakaan minun ihailuuni ei puoluekanta vaikuta. Ennemminkin pula ihailtavista elossa olevista ihmisistä. Kuolleista löytyisi enemmänkin ihailtavia, mutta ainahan vielä elävää ihmistä on todellisuudessa vaikeaa arvostella puolueettomasti, kun aika ei ole kullannut kehyksiä.

Ketä te nostaisitte listalle jos saisitte valita?

PS. Vaalirahoitusjupakka on osoitus siitä, että suomalainen politiikka on kaukana puhtoisesta, vaikka sellainen kuva halutaan antaa. Suomalaista päätöksentekoa sanelee bisnesmaailma ja hyvä veli-verkostot siinä missä muitakin maita. Ensimmäistä kertaa nämä verkostot vain ajautuivat kunnallispolitiikasta eduskuntaan asti. Minusta media on oikealla asialla nyt.


maanantai 2. kesäkuuta 2008

Dylanin keikalla



Eilen oltiin Neiti A:n kanssa Bob Dylanin keikalla. Keikka oli elämys sinänsä, kun ei ikinä tiedä, onko se Dylanin viimeinen keikka Suomessa. Ja omaa suuren idolin haluaa aina nähdä. Mutta ei se keikka mitenkään taianomainen ollut. Lippujen hinnalla olisi odottanut enemmänkin rahalleen vastinetta. Mutta Bob on Bob, tietää olevansa legenda, eikä kuulijoitaan liiemmälti mielistele. Pikemminkin kuulijat saavat olla onnellisia kun saavat legendaa kuunnella.

Sen verran tiesin jo etukäteen, että Dylanilta on turha odottaakaan mitään I love you all-välispiikkejä, enkä sellaisia edes haluaisi kuulla, mutta aika rutiininomaisesti herra keikkansa veti urkujensa takana. Lopussa hän intoutui ainakin esittelemään bändinsä ja jopa muutamalla sanalla juttelemaan yleisön kanssa. Sanoja en tosin kuullut.

Hartwall-areena osoittautui maineensa mukaiseksi. Äänentoisto ei ollut kovinkaan hyvää, sen verran minäkin ymmärrän, vaikka en musiikin asiantuntija olekaan. Dylanin ääni ei ole enää parhaimmassa terässä, eikä sanoista juuri selvää saanut. Areenasta puuttuu ehkä vielä se ulkoilma- tai pienemmän konserttisalin henki, varsinkaan kun Areena ei ollut täynnä. Jossain pienemmässä konserttisalissa keikka olisi varmasti toiminut hyvin. Olimme lavaa vastapäisessä päädyssä, joten ei sieltä nähnyt oikein mitään, kun screenitkään ei olleet Hartwall-areenalla käytössä. Sitä myös ihmettelen miksi.Dylanista ei näkynyt kuin hahmo.

Tiesin myös sen, että Dylan ei esitä koskaan levyjensä kuuloisia biisejä keikoilla, vaan versioi keikalle tututkin biisit niin, ettei niitä tunnista. Biiseillä ei kauheasti eroa ollut, kun ei yhtään akustistakaan biisiä tullut. Montaa hittiä ei tullutkaan, tai sitten en vaan niitä tunnistanut. Mutta kun tuli, yleisö heräsi, mutta siinä ne yleisön riemunkiljahdukset taisivatkin olla. Onneksi lopussa kuultiin sentään vanhakunnon Like A rolling Stone.

Eniten keikassa ärsytti ne yli-innokkaat järjestysmiehet. Jotkut halusivat (vain muutama) mennä takarivistä jammaamaan keskelle areenaa, mutta saman tien harppoi jostain ylälehteriltä järjestysmiehet perään portaat kolisten. Ikäänkuin se olisi ketään haitannut. Enemmän häiritsivät ne järjestysmiehet.  Vähän rock-henkeä soisi järkkäreillekin, eikä mitään pikkusieluista kyykytystä.

Nykypäivän trendi kaiken vähäisenkin ilon viemisestä elämästä säädöksillä ja laeilla on edennyt rock-konsertteihinkin. Samoin ärsyttää se, että ihmiset eivät voi tulla ajoissa konserttiin. Sitten heitä ohjataan omille paikoilleen fikkareiden kanssa. Ja osa ei malta kuunnella konserttia edes loppuun asti. Vaikka mielipiteen ilmaisemista se on sekin. Kuvia en voinut niitäkään valitettavasti ottaa, kun ei saanut kuvata. Edes juomalimpparitölkkejä ei saanut sisälle viedä, vaikka kylläkin kallista kaljaa aulassa myytiin. Ja missä ihmeessä olisi ollut levyjä myytävänä keikkapaikalla?

Ehkä olisi parempi kuunnella vielä eläviä legendoja vaan levyltä ja säilyttää taika mielessään. No, ainakin seinälläni komeilee nyt keikalta ostettu Bob Dylanin juliste. Neiti A löysi itselleen vieläpä paidan, vaikka tuore Dylan-fani onkin. Ja Dylanista pidän silti yhä, jos keikka ei ollutkaan mikään maailman paras.

PS. Aika kovan tuomion antoivat sille netissä kansanryhmiä herjanneelle. Muistaakseni noin kaksi vuotta vankeutta. Aika paljon, kun miettii, että esim, raiskaustuomioissa otetaan huomioon raiskauksen "lyhytkestoisuus". Ja toisaalta yksityistä ihmistä saa pilkata ja jopa ahdistella mielinmäärin, eikä siitä saa minkäänlaisia tuomioita.

Jostain luin myös, että Sinkkuelämää -sarja vapautti naiset. Hmm. Jos vapaus on sitä, että hehkutetaan irtosuhteita ja ihmisten kertakäyttöisyyttä suhteissa, niin kai sitten se on vapautta ainakin joillekin. Hyvää sarjassahan on ainakin se, että ystävät pitävät yhtä.

Isosiskokin käväisi ja toi lainaksi Sopranosien 3.- ja 4.kaudet. Kiitos siitäkin. Viihdettä riittää eteenpäin taas vähäksi ajaksi.

Ai niin ja kiitos Salmen Vesalle Asfalttigolgata-levystä (vaikka siitä toki maksoinkin ja Vesa on koivukyläläinen biisintekijä). Teen siitä pienen levyarvion, kun ehdin.

Muuten on olo aika väsynyt ja kalenteri täynnä viikoiksi eteenpäin. Mutta kuukausi enää kesälomaan, eiköhän sinne jaksa vaikka hammasta purren.


Gadgetissa oli virhe