torstai 27. joulukuuta 2007

Elämmekö uskonto-ilmiön aikaa?



Viime Suomen kuvalehdessä oli juttu kristinuskon pääpainon siirtymisestä Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Asiaa kun ajattelee historiallisesti, voi seurata mielenkiintoinen kehityskulku. Kristinuskoa vietiin enemmän tai vähemmän pakolla kyseisiin maanosiin aikanaan. Pimeydessä olevat sielut oli käännytettävä.

Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Afrikasta tullaan käännyttämään meitä maallistuneita takaisin Jumalan sanaa kuulemaan. Pimeydessä elävät sielut ovat muualla kuin Afrikassa. Henkinen epätoivo on suurin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Eikä ihme, materian tie on lyhyt ainakin niille ihmisille, jotka ajattelevat.

Yksi mielenkiintoinen asia jutussa oli sekin, että helluntalaisten määrä kasvaa hurjasti kehitysmaissa. Eri uskonlakoille lienee muutenkin tilausta. Tietty ehdottomuus kiehtoo eksyksissä olevia ihmisiä, jotka kaipaavat elämänmuutosta. Jopa katolinen kirkko taitaa olla turhan ymmärtävä jo, vaikka on onnistunut nappaamaan jopa Tony Blairin riveihinsä.

Onpa islamin uskoon käännytetty nuoria suomalaismiehiäkin, joiden luulisi olevan kaikkein epätodennäköisin vaihtoehto. Toisaalta nuoret suomalaismiehet lienevät niitä eniten eksyksissä olevia. Ainakin itse olin täysin hukassa parikymppisenä ja sieluni suhteen kai vielä ajoittain nykyisinkin.

Toisaalta uskonnot elävät uutta kukoistuskautta ainakin mediassa. Isä Mitro on yksinään paiskinut ortodoksiselle kirkolle lampaita enemmän kuin vuosikymmenten työ. Julkisuudessa on Isä Mitron lisäksi muitakin "mediapappeja". Jopa paikallislehdissä kirkkoherratkin ovat tulleet kansankeskuuten saarnatuoleistaan. Onpa meillä työpaikkapappejakin. Isä Mitron suurin ansio on se, että hän ei saarnaa sillä paatoksellisella tavalla, vaan on osannut tehdä uskonnosta luonnollisen osan arkipäivää.

Jopa laulajat ja näyttelijät ovat herkistyneet uskon asioille. Entinen raikulipoika Samuli Edelman pyöräytti ulos juuri virsilevyn. Tosin raikulipojat ovat yleensä niitä, jotka asetuttuaan aloilleen löytävätkin uskon. Minusta uskoa voi olla vaikea löytää, ellei ole kasvatettu siihen tai sitten löytänyt sitä pohjamutien kautta. Samanlaista helpotusta sitä haetaan alkoholista, jonka usko myös voi tuoda.

En tiedä, onko tässä kaikessa uskonto-ilmiössä kyseessä nyt trendistä, vaiko länsimaisten ihmisten aidosta henkisten asioiden etsinnästä. Jotain ihmeellistä on kuitenkin siinä, että samaan aikaan kuin puhutaan uskon katoamisesta, uskonnoista kuitenkin puhutaan tosi paljon. Elämä on tosin muutenkin ristiriitainen sanomisissaan.

Jollain tapaa uskon asiat ovat olleet itsellänikin mielessä paljon. Ehkä olen niitä osapäiväraikulipoikia, jotka etsivät rauhaa sisälleen.

Joululahjaksi sain muuten Meri sisälläni -elokuvan. Siitä heräsi itselleen paljon ajatuksia. Halvaantunut päähenkilö halusi kuolla, mutta eutanasiaa ei hyväksynyt lähimmäiset eikä valtio. Onko elämä tosiaan velvollisuus vai lahja? Ja kuinka paljon elämästä on unelmaa ja kuinka paljon totta? Kuinka paljon voi elää sisällään, että kykenisi nauttimaan puutteellisesta todellisuudesta?

PS. Benazir Bhutto surmattiin tänään pommi-iskulla. Siinä taisi mennä viimeinenkin toivo demokratiasta Pakistanissa. On sääli, että demokratiaa haluavien ihmisten täytyy kuolla tässä maailmassa.


sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Henkilöpalvontaa arjessa ja historiassa


En tiedä, onko tämäkään taas parhaita aiheita kirjoittaa näin ennen joulua. Mutta aihe tuntui vain niin kiinnostavalta. Katselin tällä viikolla dokumentin Jugoslavian edesmenneestä johtajasta Titosta. Oli melkeinpä hellyyttävää, miten "titolaiset" toivoivat juhlatilaisuudessa sankarinsa paluuta kuin kristuksen paluuta ikään. Samanlaisia huru-ukkoja ja -akkoja löytyy monesta muustakin entisestä itä-blokin maasta. Tai no, ehkä kekkoslaisia on Suomessakin.

Ihmiskunnan vanhimpia tarpeita taitaa olla tarve henkilökulttiin. Yleensä siihen on pakoitettu, mutta sitten kun kultin ympärille rakennettu ihminen kuolee, jatkuu palvonta itsestään pienenkin harrastajakunnan keskuudessa, niin kuin Titon tapauksessa. Ai niin, ja kyllähän kai joulupukkikin on henkilökulttia osakseen saanut, sen verran kuvia on joka puolella ;)

Jokaisella johtajalla taitaa olla halu jättää itsestään jälkeen muistomerkki. Silti tuntuu omituiselta, että joku ihminen voi haluta patsaitaan ja kuviaan joka puolelle. Itsestäni tuntuisi kyllä epämukavalta nähdä omia kuvia joka kadun kulmassa. Onkohan diktaattoreilla sitten äärimmäisen huono itsetunto, vai onko todellisuuden taju vain karissut, kun tietää, että voi tehdä, mitä ikinä mieleen juolahtaa. Tai sitten diktaattorin ympärille rakentunut valtaklikki haluaa varmistaa vain oman tulevaisuutensa.

Kim Il-Sungin hautajaiset jäivät alan mauttomimpana esimerkkinä mieleen, kun pohjoiskorealaiset itkivät tv-kuvissa vuolaasti (kai pelosta) ja tv-kuuluttaja itku silmässä kertoo pääskystenkin itkevän. Niinpä, henkilökultissa on kyse aivopesusta tai pelolla pelottelusta.

Diktaattorit ovat ääriesimerkkejä henkilökultista. Mutta samalla tavallahan ihmisillä on tapana nostaa taiteilijoita yms. sellaisia yläpuolelle. Tämä kultti vasta mielenkiintoista onkin, kun se on vapaaehtoista. Kai tämä julkkisintoilukin on jäänne historiasta. Poliitikkoja ei todellakaan enää palvota, mutta palvotaan julkkiksia. Seinämaalauksetkin ovat vaihtuneet lööppeihin. Ihmiset eivät taida edes itse pitää toisiaan tasa-arvoisina, vaan haluavat, että joku on yläpuolella.

Kuolema muuttaa tavistenkin maailmassa suhtautumista toiseen ihmiseen. Kuollut läheinen muuttuu paremmaksi ihmiseksi kuin tämä eläessään olisi välttämättä ansainnut. Rakastuessaan ihminen myös helposti saattaa ryhtyä liiankin palvovaksi, mikä sekään ei välttämättä ole aina hyvä asia. Kuollut rakastettu varsinkin voi muuttua täydellisimmäksi olennoksi maan päällä. Jotkut vanhemmat eivät myöskään näe lapsissaan mitään virheitä. Sokeaksikin voi ihminen tulla ilman yhteiskunnan pakkoakin.

Kai henkilökultilla on osansa myös uskontoihin, kun uskonnot ovat katoavaa luonnonvaraa, yliluonnollisen kaipuu ja palvonta pitää suunnata jonnekin muualle.  Toiseen ihmiseen. Pahaksi onneksi ihmiset ovat harvoin niin täydellisiä, että varauksetonta palvontaa ansaitsisivat. Varsinkin kun palvonnan kohteet ovat yleensä paljastuneet kaikkea muuta kuin arvoisiksi.

En tiedä, palvonnassa täytyisi vain säilyttää todellisuus mukana. Se on tärkeintä.

PS. Joulu on alkanut mukavasti. Eilen olin Neiti A:n luona. Löysin itseni kuuntelemasta jopa joululauluja. Niinpä sitä ihminen muuttuu, kun on oikean ihmisen luona :) Huomenna menen pikkusiskon luokse jouluaatoksi. Mutta tässä vaiheessa voikin toivotella hyvää joulua kaikille.



torstai 20. joulukuuta 2007

Kodin lieden lämpöä ei riitä kaikille


Tänään kävin Koisorannan asunnottomien palvelukeskuksen avajaisissa. Joskus aiemmin kävin siellä juttuakin tekemässä. Aina kun asunnottomuudesta on kyse, ei voi olla ihmettelemättä, miksi ko. ongelma on vuosi toisensa jälkeen olemassa.

Varsinkin kun palveluja asunnottomille on enemmän kuin koskaan, media seuraa asunnottomuutta ja kai valtaväestönkin asenteet ovat muuttumassa hieman myönteisempään suuntaan. Paitsi tietenkin jos asunnottomien asuntolaa puuhataan oman kodin viereen.

Asunnottomuus olisikin ratkaistavissa, jos kyse olisi pelkästään katon saamisesta pään päälle. Kyse on kuitenkin useimmiten ongelmavyyhdestä, johon liittyy viina, velkaantuneisuus ja kaikki muut mahdolliset ongelmat. Eräs tutkija sanoi hyvin tilaisuudessa, että asunnottoman auttaminen tulee yhteiskunnalle silti halvemmaksi kuin että ei auteta. Kysymyshän on loppupeleissä myös ihmisarvosta.

En usko, että asunnottomat sääliä kaipaavat, mutta näin joulun alla ei voi olla tulematta paha mieli kun näkee resuisia ukkoja muovikasseineen lahjatavararöykkiöineen kävelevien kanssa ihmisten seassa. Kaikista huonoimmassa asemassa taitavat silti olla asunnottomat naiset, jotka mielummin kiertävät väkivaltaisten miesten nyrkkeilysäkkeinä, ennemmin kuin hakeutuvat palveluiden piiriin.

Asunnottomuudesta tuli mieleen kodin merkitys. Jos ei ole kotia, on kai mahdotonta tuntea turvallisuuttakaan. Itselläni on kyllä koti, mutta en oikein pikkuyksiötäni kotina tunne. Koti on myös tunnetta jostain lämpöisestä, sellaisesta missä on jotain odotettavaa. Paljon kodikkaampi olo minulla on läheisten luona. Tietysti joskus on mukava käpertyä omiin oloihinsa, mutta olen kai loppujen lopuksi niin seurallinen ihminen silti, etten viihdy pitkiä aikoja yksikseni.

Mutta kodin tuntuahan voi tulla minkälaisesta mörskästä tahansa. En tiedä, muistatteko nämä Karpon ohjelmat, missä hän seikkaili metsien miesten kojuilla. Osa äijistähän ei kojustaan elävänä halunnut pois. Eikä tullutkaan. On kunnioitettava sitäkin, etteivät kaikki halua elää normielämää. Jonkun valinta saattaa olla se, ettei halua olla osa yhteiskuntaa. Auttamisella tarkoitetaan hyvää, mutta kaikki tosiaan eivät halua tulla autetuiksi.

Tilaisuudesta jäi mieleen myös Vantaan väistyvän sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajan sanat. Sosiaalipalveluja kohdistetaan nykyään liikaa niille, jotka eivät niitä oikeasti tarvitse. Sitten valitetaan, kun rahat eivät riitä mielenterveyspalveluihin tai vaikka asunnottomille. Eivät varmasti riitäkään, kun yhteiskunnan sosiaalipalveluiden kirjo on kovasti keskiluokkaistunut. Taitaa tosiaan olla niin, että sosiaalipalveluiden alkuperäinen tarkoitus kaikista köyhimpien ja kurjimpien auttamismuotona on unohtunut. Kaikista heikommilla olevien asiakkaiden ongelmat alkavat olla myös sitä luokkaa, että tarvitaan etsivää sosiaalityötä. Toimistolla istumalla ei oikein saada enää tuloksia.

No joo, se näin joulun alla luentona asunnottomuudesta, kodista ja sosiaalipolitiikasta. Ystäväni Eevalin suosituksesta ostin itsellenikin joululahjan, Vesku Loirin Inarin. Yhtä hyviä biisejä kuin Ivalossakin. Joulun taidan viettää kaupungissa. Siinähän sekin menee. Minulla on kuitenkin tällä hetkellä hyvä olla.



tiistai 18. joulukuuta 2007

Ajatuksia sodasta Kubrickin siivittämänä


En tiedä, katseliko moni teistä eilen Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin. Jostain syystä elokuva on aina kiehtonut minua, vaikka se on raaka ja vähemmän kaunis. Lyhyesti elokuvassa on kyse kovasta koulutusajasta Amerikan merijalkaväessä ja Vietnamin sodan ajassa.

En oikein tiedä, mistä viehtymykseni ko. elokuvaan on lähtöisin. Kenenkään normaali-ihmisen kun ei pitäisi pitää siitä. Ehkä en ole sitten normaali ihminen. Jotenkin minuun uppoaa vain jollain tunnetasolla, miten paljon kovuutta ihminen voi kestää. Elokuvassahan alokkaita koulutetaan sananmukaisesti hengiltä. Heiltä riistetään minuus, jota jalostetaan tarpeiden mukaan sotaan sopivaksi. Merijalkaväen miehet ovat veljiä, koska ovat kestäneet saman eli minuuden viemisen. Sotahan ei ole yksilöjen hommaa, jos yksilöitä jäätäisiin rintamalla suremaan, ei sodasta tulisi mitään.

Kotona asia on tietenkin eri. Suomen Kuvalehdessä oli erinomainen artikkeli Irakin sodassa kaatuneen sotilaan tarinasta. Harvoin avataan yleisölle se sotilaiden toinen puoli. Se, joka muuttuu kovin pian. Ihan niin kuin Oliver Stonen Platoonissa sanottiin. Sodan ensimmäinen häviäjä on viattomuus.

Kovuus on niitä ominaisuuksia, joita kai valitettavastikin en ole saanut itseeni istutettua. En osaa vihata kauaa, enkä kai pitää mitään sisälläni. Olen silti pohtinut, minkälaiset ihmiset pärjäävät esimerkiksi merijalkaväessä. Koveneeko pehmeäkin ihminen, vai onko luonteen kovuus jotenkin sisäsyntyistä. Muuttaako nöyryytys ihmistä erilaiseksi? Syntyykö siitä juuri sellainen ihminen, mitä armeijatkin kaipaavat, tappaja.

Jos asiaa pohtii, niin tuskin sodassa empaatikoista hyötyä olisikaan. Vihahan on sotien käyttöaine. Sota kiehtoo siinäkin mielessä, että kuinka paljon sodissa kostetaan henkilökohtaista vihaa maailmaa vastaan. Mikä muuten selittäisi ne kiltit perheenisät, jotka sodassa muuttuvat teloituspartioiden komentajiksi. Onko sota vain väline, jota tietty ihmistyyppi odottaa päästäkseen toteuttamaan itseään.

Mistähän ihmisen sotimisen halu on lähtöisin? Eläimethän tappelevat reviiristään. Me ihmiset olemme kai tehneet asiasta vain massiivisempaa ja koordinoidumpaa. Sotaahan ei käydä vain oikeissa sodissa, samanlaista väkivaltaa harjoitetaan toisiaan kohtaan summittaisestikin muutenkin. Onko väkivalta sisäänrakennettua siinä missä rakkaus ja lempeyskin.

Sodassahan on lopulta kyse vallasta, jota yhteiskunnan osaset toteuttavat. Politiikan jatkamisesta väkivallan keinoin, kuten Paasikivi sanoi. Ainakin Irakin sodassa on siitä kyse ja loppujen lopuksi kaikissa sodissa, vaikka kauniisti puolustustaistelusta puhutaankin. Voimakkaampi haluaa syödä heikomman, samaahan tapahtuu arkitodellisuudessa. Joten jos oikein kärjistetysti ajattelee, sotaa käydään koko eri tavoin. Mistä muusta on kyse kiusaamisessa yms. alistamisessa.

PS. Se sodista. Sitten loikkaus kauniimpiin asioihin kehnolla aasinsillalla. Lahjoja olen ostanut huonosti. Neiti A:lle ostin lahjan, kun se sattui hyvin kohdalle. Muille lahjoja täytyy vielä ostaa, onneksi on päiviä jouluun jäljellä.



sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Joulua odotellessa


En muista kirjoitinko viime vuonna blogissani ollenkaan joulusta. Nythän se on taas ovella. Tänä vuonna en ole vielä huomannut yhtäkään joulu on kaupallistunut kirjoitusta. Olisikohan tosi-asiaan jo alistuttu. Enkä minä lahjojen ostossa mitään pahaa näe. Onhan lahjat aina välittämistä, ellei nyt ihan överiksi homma mene.

Jouluunhan liittyy aina yhdessäolon perinne. Ja sanotaan, että yksinäisille joulu on sitten sitäkin ikävämpää aikaa. Varmaan onkin, jos sitä on ihan aidosti, eikä ketään ole oikeasti ympärillä. Mutta eiköhän tuo yksinäisyyskin ole enemmän yhteiskunnan odotusten luomaa, millaista joulun pitäisi olla. Samaa eivät vain kaikki voi saada, vaikka toivoisivatkin. Toisaalta esim. laitoksissakin joulusta tehdään vähän muita erikoisempi päivä. On hienommat ruoat ja kaikki. Ja onhan nämä Hurstien jouluateriatkin vähäosaisille.

Jouluun liittyvät tarinat ovat mielenkiintoisia. Niissä hyvä aina voittaa pahan ja usko elämään. Jouluna ihmiset taitavat olla joko katkeria tai onnellisia, ainakin näin kirjoissa tai elokuvissa.

Mistäköhän joulun perinne on lähtöisin? En itse enää muista, vaikka joskus sen jostain olen lukenutkin. Mutta sen tiedän, että Coca-Cola ei sitä ole. Sinänsä Cokiksen joulumainos on mukavan hassukin. Samoin kuin kaikki muutkin television joulumainokset. Kun niitä ei liian vakavasti ota.

Mitäköhän lahjoja sitä pukki tänä vuonna toisi?



perjantai 14. joulukuuta 2007

Ivalosta aukeaa ajatuksia


Vesku Loirin Ivalo-levy herättää minussa aina elämän pohdinnan tarpeen. Nyt tuli mieleen, että miksi elämässään suunnittelee liikaa, eikä osaa elää hetkessä.

Oikeastaan eilen tämä välähti kuin salama päähäni ja toiminkin kerrankin elämässäni hetken mielijohteesta. Ajattelin, että tästähän tämä taas lähtee, matka elämästä enemmän nauttivaksi ihmiseksi. Elämähän on sattumien summa, vaikka sitä kuinka haluaisi suunnitella. Tapahtuu tosi ikäviä asioita ja hyviä asioita. Jopa samana päivänä. Ja virheitään on vaikea antaa itselleen anteeksi ja se pilaa sitten hyvätkin asiat.

Vaikea on ajoittain uskoa siihen vanhaan hokemaan, että kun ajattelee positiivisia ajatuksia, tapahtuu positiivisia asioita. Tosin ikävien asioiden ajatteleminen monesti estää nauttimasta hyvästä. Mutta kyllä tässä elämässä on Jobejakin, joille mikään ei onnistu. Ja heille tapahtuu vain pahaa. Kyllä selkäranka on monelta tässä elämässä murtunut. Ja sitten on taas ihmisiä, jotka tuntuvat selviävän kolhuitta. Heille kaikki järjestyy, kun toiset kamppailevat, että löytäisivät hitusen onnea.

Jotenkin tuntuu, että elämä on kuin "Tästä asti aikaa" -biisissä. Sitä ikävöi jotain vanhaa, vaikka tälläkin hetkellä on mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Ihminen kokee aina muuttumisen tarvetta, oli sitten muuttunut miten hyväksi ihmiseksi tahansa. Mutta ehkä se on sitä kasvun tarvetta, jos ei kehity, sitä jää johonkin vaiheeseen. Ja kai ennemmin tai myöhemmin yksin itsensä kanssa.

Tuosta muuttumisesta tulee paljon ajatuksia mieleen. Tänään kävin tekemässä juttua perhetyöntekijöistä. Heillä on vallan hyvä elämänfilosofia. Ei kukaan voi muuttua täysin, riittää, että ottaa pieni askelia eteenpäin. He, jos ketkä ovat nähneet vaikka mitä. Kysyin heiltä, mistä he saavat motivaationsa, kun tuntuu, ettei muutosta tapahdu. En oikein muista tarkkaan mitä he sanoivat, mutta jotain pienistä askelista sekin oli. Elämänkokemusta täytyy toden totta olla. Elämä kai osaa opettaa paremmin, kuin yksikään kirja elämästä.

Toinen juttu, mikä Veskun levystä tulee mieleen on "Kun olet poissa" -biisistä. Aina kun on rakastunut tai ihastunut, sitä kai tuntee olevansa hieman eksyksissä ilman toista. Ehkä se on juuri sitä kiintymystä, että tarvitsee toista. Mutta kysymykseen vastaa Veskun levyn "Hetken tie on kevyt" -biisi. Toinen ihminen auttaa kulkemaan tätä tietä kevyemmin. Ainakin hetken, toivottavasti/joskus ikuisesti.

Samoin loppujen lopuksi tajuaa, että kaiken tärkeintä elämässä on läheisten hyvinvointi. Kaikki muu elämän tuoma tai itse aiheutettu paska on toisarvoista. Läheiset ovat niitä, jotka eivät koskaan tai ainakin toivottavasti koskaan hylkää, vaikka tapahtuisi mitä. Eikä omia läheisiään osaa kai arvostaa tarpeeksi, ennen kuin he ovat poissa.

PS. Sitten taas arkitodellisuuteen. Vähän aikaa sitten kirjoitin, että on tylsää työssä. Nyt taas tuntuu siltä, että tulossa ensi vuodeksi kaikenlaisia pitkiä projekteja. Joten ihan valoisalta tässä taas näyttää...Kiitos, muuten kaikille kavereiksi ilmoittautuneille Facebookissa. On aina yhtä hienoa huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät.



keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Vastasin Harrin meemi-haasteeseen


Harri haastoi minut meemiin. Alla vastaukseni

Katso mahdollisimman tuoretta kuittiasi ja kerro, mitä olet ostanut.

1, 5 litran maito
Kinkkuleikettä
kaksi reissumiesleipäpakkausta
Läkeröl dents-pastillia

Eikö olekin säälittävän vähän ostoksia...

Kerro tämän jälkeen kuitin päiväys ja kellonaika

12. joulukuuta, klo 19:24

Kerro sitten asia, minkä unohdit ostaa. Jos et unohtanut mitään, kerro tuote jonka olisit halunnut ostaa.

Sähköhammasharjaan uusia irtoharjoja.

Kerro vielä edellisestä postauksestasi lause, joka ei liity mitenkään aiempaan.

Tätä en ymmärtänyt...

Kerro kaiken jälkeen vielä, mitä pidit tästä meemistä: Outo, mutta hauska välipala näihin vakaviin vuodatuksiini verrattuna.

PS. Olen antanut nyt periksi ja liittynyt Facebokiin. Kaverihakemuksia otetaan vastaan ;)


maanantai 10. joulukuuta 2007

Tabujen kansa



Ystäväni T pyysi minua viikonloppuna kirjoittamaan blogiini tabuista aiheista Suomessa. No, olen varmaan niistä kirjoittanutkin, mutta ainahan sitä voi lisätä vettä myllyyn. Eikä kaikkia voi listatakaan. Ajattelin kirjoittaa niitä mitä mieleeni näin nopeasti tulee.

Jos ajattelee laajemmin Suomea muussa maailmassa, niin tabu taitaa olla tuo itäinen naapurimme. Mitä tahansa joku uskaltaa sanoa, haloo nousee heti. Oikein järkevää tai pitäisikö ennemmin sanoa uskaliasta keskustelua ei oikein uskalleta ainakaan julkisuudessa käydä. Sama koskee läntistä naapuriamme. Pakkoruotsista on yleensä vain kaksi mielipidettä, jyrkästi vastaan tai päinvastoin. Me hellimme mielellämme ajatusta Suomesta demokratian mallimaana, vaikka esim. totaalikieltäytyjät laitetaan vankilaan.

Omalla tavallaan Suomessa on sota-aikakin kaikkine sotineen yhä tabu. Esimerkiksi suomalaisten ylläpitämistä siirtoleireistä Itä-Karjalassa ei juuri numeroa pidetä kun sotahistoriasta puhutaan. Jatkosodan hyökkäysvaihekin on koettu puolustussotana. Samoin sisällissota on yhä kohun aihe kun uusi tutkimus ilmestyy. Minkälainen tabu sisällissota olikaan vielä vuosikymmeniä sitten, en uskalla edes ajatella. Kuinka paljon sisäänsuljettua vihaa on täytynyt ollakaan.

Jos ajattelee, Suomessa tabuja ovat ylipäätään vaikeat asiat. Sairaudet, ikävät tunteet, pärjääminen yhteiskunnassa. Tietyistä sairauksista ei mielellään puhuta avoimesti kansan keskuudessa. Ainakin mielenterveysongelmat ovat tällaisia sairauksia, vaikka julkisuudessa niistä puhutaankin. Suomessa halutaan myös sivuuttaa yhteiskunnan kelkasta pudonneet kansan keskuudessa. Jälleen julkisuus kyllä kiitettävästi heistä puhuu, mutta puhutaanko kahvipöydissä. Enpä usko.

Suomalaiset ovat kyllä "valittajakansaa", mutta annas olla, jos joku yrittää henkilökohtaisella tasolla kertoa ongelmistaan, niin kuulevat korvat kaikkoavat. Ainoastaan tosi ystävät jaksavat kuunnella, vähänkin tuntemattomammat katoavat, kun ihmisellä menee henkilökohtaisella tai muulla tasolla huonosti. Varsinkin miesten tuntuu olevan vaikea käsitellä vaikeita tunteita edes kavereidensa kanssa. Se kai koetaan jotenkin "akkamaisena".

Sitten päästäänkin tietysti perheväkivaltaan ja kaikkiin muihin perheiden sisäisiin asioihin. Vaikka tietysti perheväkivallan ei tarvitsisi sellainen asia olla. Kuinka paljon Suomessa taitaa ollakaan puhevälittömiä perheitä. Jokin vuosikymmeniä sitten tapahtunut asia hiertää kauan, pitkään ja hartaasti. Vaikka seksistäkin puhutaan paljon, niin en jaksa uskoa, että kaapista tulo on Suomessa kovin paljon helpompaa kuin vuosikymmeniä sittenkään ainakaan maaseudulla. Samoin harva huutelee olevansa impotentti tai frigidi.

Niin, tabuja kyllä riittää, listata voisi sivutolkulla. Joskus sitä pohtii, miksi jostain asiasta tulee tabu. Onko se jotenkin sisäänrakennettua ihmisessä vai kasvetaanko siihen jotenkin hiljaa huomaamatta. En kyllä itsekään ole mikään tabu vapaa, on minulla itsellänikin joitakin juttuja, joista avaudun vain harvoille ja valituille. Ehkä tabuissa onkin kyse jonkinlaisesta itsensä suojelusta. Jostain muurista, jolla pidetään asiat ja ihmiset kauempana. Mitä mieltä te olette? Tuleeko teille muita tabuja vielä mieleen?
 

lauantai 8. joulukuuta 2007

Vaikuttavat komediani



Selailin vanhoja kirjoituksiani täällä blogissani ja huomasin, että olen joskus luvannut listata kymmenen vaikuttavinta komediaelokuvaakin. On näemmä sitten unohtunut. Listaanpa nyt, kun muutakaan ideaa ei ole, mutta mieli tekee kuitenkin kirjoittaa. Älkää sitten pelästykö, minulla todellakin on myös huono maku. Nämä tulevat sitten myös satunnaisessa järjestyksessä, eikä paremmuusjärjestyksessä.

1. Piukat paikat. Vanha klassikko toimii yhä. Ehkä yksi parhaiten kirjoitetuista komedioista ja Marilyn Monroe, Tony Curtis ja Jack Lemmon ovat loistavia. Ja onko Casablancan lisäksi legendaarisempaa loppulausahdusta missään elokuvassa. Nobody is perfect.

2. Sekaisin Marista. Se vaan nyt on niin hauska.

3. Konttorirotat. Siitä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Se on toimistorottien vapauden ylistys. Niittarista voi saada tehtyä elämää suurempaa huumoria kuin oikein yrittää.

4. Dr. Strangelove. En oikein tiedä onko se komedia vai tragedia, varsinkin jos elokuvassa on monikasvo Peter Sellers mistään ei voi olla varma.

5. Notting Hill. Kyllähän ne romanttiset komediatkin hyviä on. Varsinkin oikeassa mielentilassa. Hugh Grant ei mielestäni muita osaa näytelläkään.

6. Full Monty. Kyllä britit komediadraamaa osaavat tehdä. Arkipäiväkin ja ahdistukset ja pettymykset voivat nekin olla oikeissa käsissä hauskoja asioita.

7. American Pie-sarja. Tätä ei kai pitäisi kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Kyllä kunnon alapäähuumorikin piristää, vaikka sitä yrittäisi olla kuinka älykäs tahansa.

8. Valehtija, Valehtija. Kyllähän Jim Carrey komedian osaa. Itse tykkään tyylistä, mutta monet eivät tykkää. Ajatus siitä, ettei pysty lainkaan valehtelemaan on aika kiehtova, joten olen itsekin pohtinut. Hissikohtaus on aika legendaarinen.

9. Entä Bob? Tosi hauska Bill Murray on yksi parhaimmista. Erityisen hauska kohtaus on, kun neurootikko Murray neuvoo lääkäriä kirjoittamaan oikeita psyykenlääkkeitä, kun osaa ne kaikki ulkoa.

10. Broken Flowers. Edellisen herran elokuva sekin. Vaikka on kai draamaa yhtä paljon. Vanha Casanova etsii entisiä heilojaan, kun sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin olevan isä.


torstai 6. joulukuuta 2007

Hyvää itsenäisyyspäivää (missä Sven Dufva?)



Nyt olisi taas itsenäisyyspäivä. Ei liene kenellekään yllätys, että minuun ei rinta suorassa asennossa seisominen isäänmaallisia lauluja hoilaten sovi. Olen aina ihmetellyt, miksi itsenäisyyspäivästä on tehty enemmän tai vähemmän militaristinen juhla. Minusta isänmaallisuus on paljon syvemmällä. Se on tunnetta ja tietoisuutta siihen mihin kuuluu. Itse tiedän kirjoittavani suomalaisuudesta/suomalaisille. Ja olevani luonteeltani kai liiankin suomalainen. Koen olevani isänmaallisempi omalla tavallani kuin jos soihtu kädessä seison veteraanimuistomerkillä.

Kunnioitan kaikin tavoin sotaveteraaneja, mutta täytyisi muistaa, että kyllä Suomea ovat muutkin rakentaneet. Jokainen suomalainen, joka nyt elää suhtkoht edellytystensä mukaan rakentaa mielestäni tätä kansakuntaa ja ansaitsee hatunnoston. Itsenäisyyspäivän perinteisiini on kyllä kuulunut Tuntemattoman Sotilaan katselu, mutta sanotaanko, että tänään oli kyllä huomattavasti miellyttävämpää tekemistä kuin istua yksin kotona katsomassa Tuntematonta.

Joku varmaan ihmettelee, että mistä se on Sven Dufvan tuohon otsikkoonsa saanut. No, paljastan salaisuuden, se tulee Irwin Goodmanin ja suosikkisanoittajani Vexi Salmen Juhlavalssi- sävellyksestä. Se meni jotenkin niin, että "tuolla ne herrat karkeloissaan, mutta Sven Dufvaa siellä ei näy". Juuri näinhän on Linnan juhlissa sekä muissa eliitin pippaloissa, joissa ylistetään isänmaata, vaikka sen raivaajia tai isänmaan tekemien virheiden kärsijiä ei juhlissa näy. Ei siis liene yllätys, etten Linnan juhlia seuraa. Miksi kyseistä eriarvoistavaa juhlaa ei voi lopettaa? Mutta ei kai sitä lopeteta niin kauan kuin joitain ihmisiä kiinnostaa pukujen katsominen.

Eilen käytiin katsomassa neiti A:n kanssa romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää -elokuva. Se kertoo abortin tekemisestä 80-luvun lopun Romaniassa, missä sekä ehkäisyvälineet että luonnollisesti abortti oli kielletty. Ihan en kyllä yhtyisi elokuvan arvostelu-ylistyksiin. Elokuva täytyisi katsoa ehkä uudelleen. Ei se ainakaan dvd:nä toimisi. Eikä sen sinänsä ole tarkoituskaan olla viihdyttävä komedia niin kuin neiti A sanoi. Ajatuksia se kyllä herätti niukalla ilmaisullaan ja aiheellaan. Itse koen kyllä abortin aina viimeiseksi keinoksi, jos joitain muita mahdollisuuksia on käytettävissä. Mutta tuon ajan Romaniassa laiton ja siten vaarallinen abortti taisi olla ainoita vaihtoehtoja mitä käytettävissä oli.

Elokuvan jälkeen käytiin syömässä ja sitten keskusteltiinkin vakavasti. Loppujen lopuksi oli kuitenkin kivaa yhdessä. Neiti A jaksaa kyllä kiehtoa minua, vaikka joskus ehkä häntä onkin vaikea ymmärtää (niin tosin varmaan minuakin), mutta ehkä minua varten täytyykin olla sellainen tyyppi, jossa riittää älyllistä ja sielullista, tunne ja muutakin haastetta. Hänessä on vielä paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka vetoavat minuun. Jokin vaisto kertoo, että hänestä täytyy pitää kiinni. (ja niin kyllä pidinkin). Sitä paitsi hän osaa laittaa vallan erinomaisen aamiaisen.

No joo, se yksityiselämäni paljastuksistani. Ajattelin vain ottaa vähän Seiska-journalismia käyttöön, jotta lukijoiden kiinnostus säilyisi. Huomenna olisi ohjelmassa pari juttukeikkaa kehitysvammaisten toimintakeskuksessa ja ympärivuorokautisessa päiväkodissa. Tilaamani P.J.Harveyn levy ei ollut vieläkään tullut. Höh. Onneksi ystäväni J oli postittanut Rory Gallagherin levyn, jota taidan alkaa kohta kuuntelemaan oli se sitten isänmaallista tai ei.
Ainakin irlantilaisista.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Osallistutaan, osallistutaan...



Sain tänään töissä sähköpostiini Kuntaliiton tiedotteen tutkimuksesta, joka oli tehty kuntalaisten kiinnostuksesta vaikuttamisesta kotikuntansa asioihin. Osallistuminenhan on suosikkimantroja tulosvastuun yms. ohella. Jotenkin tuntuu, miksi h...ä kaikkien pitäisi edes osallistua. Minusta on ihan ok, jos jotain ihmistä ei kiinnosta päätöksenteko lainkaan, jos se tekee hänet onnelliseksi. Itse asiassa se joskus tekee enemmän onnettomaksi.

Tutkimuksen mukaan kuntalaiset eivät ymmärrä kunnallispoliittisia päätöksiä. Ja ei ihme, päätösten kieli on niin kankeaa, että monen vuoden uran jälkeenkin joutuu lannistumaan joidenkin päätösten edessä. En tiedä, onko se sitten joidenkin tavoitteenakin, ettei päätöksiä ymmärretä. Eivätpähän pääse sitten sotkeutumaan asioihin.

Lisäksi kuntalaiset ovat jakautuneet aktiivisiin ja passiivisiin. Se kyllä pitää paikkaansa. Jotkut marisevat pienestäkin ja toiset eivät osaa/halua/ymmärrä hakea heille kuuluvia oikeuksiakaan. Alkaa olla kuntien demokratian ja koko valtion demokratian kohtalonkysymys saadaanko passiiviset hereille. Sitä ennen ei ainakaan empatia päätöksenteossa lisäänny.

Eniten kunnan asioista olivat kiinnostuneet yli 40-vuotiaat hyvin koulutetut. Ei liene yllätys, ikävä kyllä. Ne keiden pitäisi ääntä pitää, eivät sitä tee. Niinpä keskiluokkaiset omakoti-ihmiset saavatkin haluamansa lävitse, kun köyhien yli kävellään miten tahdotaan. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauan minkään kunnan valtuutettujen asuinosoitteita kun totuus paljastuu. Siksipä joidenkin asuinalueiden kehitys repsottaa, kun toisia kehitetään kaupunkien kiiltokuvina markkinointiin.

Asioiden valmisteluvaiheessa ei koettu saavan tarpeeksi tietoa. Nykyäänhän ennakkotiedotteet lähetetään kyllä medialle ennen kokouksia. Mutta kulissien takaisesta pelistähän (missä asiat tunnutaan päätettävän) ei kukaan tiedä. Ja edes lehdetkään eivät sitä riittävästi tee. Ja ainakaan kuntalainen tästä pelistä vielä vähemmän tietää. Toisaalta osa koki tutkimuksen mukaan saavansa tutkimuksen mukaan aivan riittävästi tietoa. Asioita voitaisiin vastaajien mielestä hoitaa kunnissa paremmin. Se pitänee paikkaansa. Mutta niin voitaisiin hoitaa melkein jokapaikassa.

Poliitikot ja puolueet koettiin kaukaisiksi ja heihin ei tunnuttu luottavan. Siitä ei voine kuntalaisia moittia, mikäli päätöksentekoa seuraavat. Poikkeuksiakin tosin löytyy. Hälyttävintä oli se, että yli puolet koki, ettei heillä ole mitään sananvaltaa päätöksiin ja että päätökset keskittyvät liian harvoille henkilöille.

Pitää paikkaansa, mutta se kai on sitä demokratiaa. Joskaan en näkisi ihan niin synkkänä, kyllä vanha kunnon kansanliike vielä vipinää kinttuihin saa. Varsinkin jos julkisuutta osataa taitavasti käyttää hyväksi. Ja onhan päätöksentekijöitä sentään enemmän kuin Putinin Venäjällä. Tosin ei niitä, joilla todellista valtaa. Äänestämiseen sentään uskottiin vielä.

Palveluiden suunnitteluun haluttiin osallistua. Erityisesti vanhuspalveluiden, oman alueen viihtyisyyden ja terveyspalveluiden. Toiminnan suunnitteluun toden totta voitaisiin ottaa enemmän kuntalaisia mukaan. Vanhuspalveluiden parhaita asiantuntijoita ovat vanhukset ja viihtyisyyden asukkaat. Ongelmana on tässäkin, etteivät ne osallistu, joiden pitäisi osallistua.

Sinänsä vastaukset eivät kerro koko totuutta. Osallistumisen mahdollisuuksia on verkkomaailmasta lähtien kunnissa vaikka kuinka paljon, mutta kun ihmiset eivät kysyttäessä toimi, vaan valittavat sitten jälkeenpäin. Palautetta voi antaa usein kunnissa netin kautta. Ja sitä kyllä tuleekin. Tuntuu, ettei vain niiltä, joilla oikeasti menee huonosti. Enemmän ns. kunnon veronmaksajilta, joille joskus tuntuu, ettei sitten mikään riitä.

En usko, että tämänkään tutkimuksen tulokset olisivat kovin erilaisia, vaikka niitä kysyttäisiin vuosikymmenen päästä. Ei kai päätöksentekoa tulla koskaan tuntemaan avoimeksi, vaikka se sitä olisikin. Ihmisellä on halu osallistua, mutta harvemmin sellaiseen, johon pitäisi. Vaikka sinänsä jos BB-voitajasta äänestäminen tekee onnelliseksi jonkun, niin mitä se minulle silloin kuuluu.


sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Tylsää työssä



Oletteko koskaan pohtineet laillani, miten lehdet ovat täynnä aina samaa juttuja eri nimillä. Näin pikkujouluaikaan esimerkiksi pikkujouluista. Aina samat petätkö kumppaniasi yms. paskaa. Alkaa kyllästyttää ihmisten älykkyyden aliarvioiminen.

Itsellänikin oli juuri perjantaina pikkujoulut. Jos jotain iloa pikkujouluista on, niin siellä ihmiset sattuvat joskus puhumaan sellaisia, mitä eivät muulloin kertoisi. Ihmisistä paljastuu jotain uutta. Sinänsähän jutut ovat useimmiten niitä samoja, varsinkin sitten kun pomot ovat poistuneet paikalta. Ihmisten tapanahan on yleensä pikkujouluissa valittaa kiirettä ja muutoksia. Minä taas kaipaisin niitä, mutta en saa alituisista yrityksistä huolimatta. Elämän suuria ristiriitaisuuksia sekin.

Hesarissa etsitään parhaillaan tylsintä työtä. Hienovaraisesti mainoksen loppuun oli laitettu, että tarkoituksenamme ei ole pitää kenenkään työtä toista huonompana. Mutta tottahan se on, että tylsyyttää työssä kuin työssä riittää. Oma työni ei ehkä ole ihan tylsimmästä päästä, mutta kyllä minulle päivittäin tylsyyden hetkiä tulee useinkin. Se johtuu ihan vain siitä, ettei minulla ole oikeastaan intohimoa enää työhöni. Ei muuten ollut Italiassakaan eräällä miehellä. Joka päivä kun kuljin liikkeen ohi, miehellä oli aina pasianssi tietsikassa käynnissä. Itse en osaa edes pasianssia pelata, joka toisi työpäivään virikkeitä.

Yleensähän ihmiset mielellään kertovat, kuinka kiire ja paine heillä työssään on. Itselläni ei tällä hetkellä niin ole, jos ei nyt ihan päinvastoinkaan. Niin hullulta kuin se kuulostaa, kaipaan kiirettä ja painetta. Jos työssä ei ole haastetta, ei siinä oikeastaan ole enää mitään. Se on vain sellaista päivittäin töihin kävelyä, että saisi rahakoneen rullaamaan itselleen. Jotenkin tunnen olevani ammatillisessa umpikujassa. Kaikki yrityksetkin muutokseen menevät yksi toisensa jälkeen myttyyn. Pitäisi kai vain alistua. Työpäivän kohokohdat alkavat olla ruoka- ja kahvitunti ja sitten kotiinlähtö niiden asioiden pariin, joista pitää. No, se minusta.

Eikö olisikin hyvä idea, kun ihmiset uskaltautuisivat kertomaan työstään rehellisesti, kuinka tylsää heillä on. Vähän töitä ja nekin yksitoikkoisia. Ainakin yhden työkaverini kanssa jaksamme aina nauraa pingottajille ja sille, kuinka meillä on tylsää ja vähän haasteellista työtä.

Oletteko katsoneet televisiosta sitä sarjaa historian kurjimmista ammateista? Siinä kyllä teollistumisen alkuaikojen ammatit tosiaan vievät voiton nykytöistä. Pulleat nykylapset tuskin kestäisivät päivääkään elävänä hiilikaivosveturina tai teiniprinsessat tulitikkutehtaassa. Puhumattakaan nykymiehistä noiden aikojen hommissa. Vaikka itse tekeekin siistiä sisätyötä toimistossa, ei sekään mikään autuus ole, vaikka palkka juokseekin eri tavalla kuin noina aikoina, eikä piiskaa tarvitse pelätä.  Henkinen tuska on suurempi kuin fyysinen. Tosin noiden aikojen hommissa molemmat taisivat olla vahvasti läsnä.

Anteeksi lukijoilleni, jos kuulostan taas hiukan synkältä. Ilmeisesti lomamatka ei enää tehoa arki palaa tajuntaan. Ehkä en vain kestä arkea. Pitäisi löytää jotain, mikä innostaisi edes jollain tavalla. Jotenkin on nyt tosi alakuloinen ja päämäärätön olo. Toivon mukaan alkuviikko muuttaa kaiken...


Gadgetissa oli virhe