keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Veronan runoja


Ajattelin uskaltautua laittamaan tähän muutamia Veronassa kirjoittamiani runoja. Sen jälkeen lupaan lopettaa Veronasta vaahtoamisen ja palata arkeen ;)

Huone 114
Etsin itseäni
niiden kaikkien joukosta
Olen tuntenut
mutta myös taakseni
on jäänyt valtavasti elämää

Tieni Veronassa
on
kaksi pääväylää

En tunne eksyneeni
Joskaan en tiedä
palaanko
ennalleni

-------------------------
Jotkin sanat jäävät mieleen.
Morti - kuolema.
Via - tie.
Muista kun omasta kielestään
oppii nopeasti tarpeelliset sanat.
---------------------------------

Tämä kaupunki on valloitettu
niin monta kertaa,
ettei kukaan kai muista,
kuinka monta kertaa.
Valloittajista muistetaan päälliköt.
Muistaako kukaan sotilasta?
Tuota verikoiraa,
jolla hänelläkin on äiti.
-----------------------------

Veronan yöt.
Kuinkahan monta runoa on kirjoitettu öistä.
Ikäänkuin öissä olisi jotain erikoista.
Päivä päättyy ja koittaa levon aika.
Niille, jotka ovat levon ansainneet.
Taivas ei ilmoittele sydämenvalituistaan.
------------------------------------------




maanantai 26. marraskuuta 2007

Kuvia Veronasta



Tässä näitä lupaamiani kuvia Veronasta enemmän tai vähemmän kauniisti aseteltuna...

Kuva Castellvechio-linnakkeesta kaupungin läpi virtaavalle Adige-joelle.



Piazza Erbe, yleensä torikauppiaita ja asiakkaita täynnä.



Näkymä Castello Pietasta. Mietiskely- ja runojenkirjoituspaikkani.



Julian hauta. Joku oli jättänyt ilmeisesti espanjaksi viestin rakastetulleen valkoisten kukkien kera. Olisi ollut kiva tietää, mitä viestissä luki. Toivottavasti rakastettu ei ollut ainakaan kuollut.



Roomalainen teatteri. Tapasin hetken kuvan ottamisen jälkeen söpön töpöhäntä-kissan.



Ja vielä näkymä Lamberti-tornista kaupungille.

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Poika palasi Veronasta



Takaisin ollaan taas Suomessa Veronan reissulta. Ajatukset ovat vielä vähän Veronan ja Suomen välimaastossa, joten yritän kirjoitella tähän jotain hajanaisia ensivaikutelmia. Matka teki kyllä hyvää, vaikka viimeiset päivät Italiassa satoikin, jotenkin tarvitsin irtiottoa ja sain sen.

Matkan täytyi tosiaan muuttaa minua jollain tavalla, sillä eilinen myöhästelevien lentokoneiden ja lentokenttien kanssa ei saanut minua edes menettämään malttiani. Mitä sitten matkasta pitkällä tähtäimellä jää, näyttää tulevaisuus.

Veronassa riitti vanhoja rakennuksia ja historiaa kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle kyllä riittämiin. Oikeastaan Rooman ajoista ihan nykypäivään. Kaupunki tekee kyllä rahaa Romeon ja Julian myytillä, mutta mitäs siitä, vaikka se ei historiallisesti totta olekaan. Kävin Julian parvekkeella ja hautakammiossa. Patsaan tissiäkin puristeltiin niinkuin tapana on :)  Sain ihan rauhassa vielä kouria, japanilaisia turistiryhmiäkin sattui vain kahdesti paikalle. Ne ovat kyllä jotenkin söpöjä laumasieluja matkoillakin. Museoitakin riitti. Kunhan keksin miten saan kamerastani kuvat pois, niin lisään kuvia tänne blogiini.

Suosikkipaikakseni muodostui eräs linna vai palatsiko ennemmin mäen päällä. Sen laella oli kiva katsella kaupunkia, ajatella ja kirjoitella. Sain kirjoitettuakin tosi hyvin. Yhden vihon melkein täyteen. Verona on jotenkin tunnelmallinen paikka. Sain varmaan paikallisen "hemingwayn" maineen, kun kirjoittelin kantapaikassani melkein joka päivä. Toin ravintolaan varmaan niin paljon rahaa, että pyysivät tulemaan uudestaankin.

Italia on kyllä siitä hyvä paikka ainakin yksin matkaavalle, että siellä ei lomajuopottelua tule harrastettua. Juoman kanssa tuotiin aina syötävää, muutenkin "keihäsmatkailu" olisi tuntunut hieman sopimattomalta Veronassa. Enkä nyt räkälöitä erityisemmin kaipaa. Italiassa yksin syöminen on jotenkin kummastuttavaa, sen verran sääliviä katseita sain osakseni.

Italialaiset ovat kyllä jännää porukkaa. Osa tuntui tosi ystävällisiltä ja osa melkeinpä töykeältä. Mutta ehkä se on vain sitä kulttuurien välistä eroa, Suomessa kun pitäisi aina hissutella mahdollisimman näkymättömästi ja huomaamattomasti. Seuraavan kerran jos Italiaan menen täytyy opetella kieltä, tuntui ettei kaikki osanneet englantia kovinkaan hyvin.

Toisaalta en ole kyllä niitä matkaajia, jotka vertaavat kaikkea Suomeen. Miksi lähtisin edes ulkomaille, jos olettaisin kaiken olevan niin kuin Suomessa. Itse asiassa tuntuu, että rikas Suomi vaikuttaa Italiaan verrattuna paljon huonovointisemmalta. Veronassa ei näkynyt kaduilla juopottelevia juoppoja. Romanian kerjäläisiä kyllä, mutta niitähän on jo Helsingissäkin. Kaksi mielenkiintoista yksityiskohtaa jäi myös mieleen. Veronalaisilla tuntuu olevan mitä eksoottisimpia koiria ja keski-ikäisillä miehillä nuori afrikkalainen tyttöystävä. Kävelykadut ovat myös valkoisesta kivestä, jotka ovat todella liukkaat sateella. Okei, kolme siis.

En tiedä, ovatko italialaiset nyt sen seurallisempia kuin suomalaisetkaan. Itse en tutustunut juuri muihin kuin tarjoilijoihin. Tai sitten charmini ei vain pure italialaisiin, enkä toisaalta käynyt tutustumassa yöelämäänkään. Ei ollut edes tarkoituksena.

En tiedä, en välttämättä kuitenkaan ensi kerralla lähde ihan heti yksin reissuun. Hetkittäin tuntui kyllä hieman yksinäiseltä. Toisaalta taas olin tyytyväinen, kun sain tutkiskella itseäni ja olla omissa oloissani. Jalatkin ovat vieläkin kipeät kävelystä, olen syönyt ravintolassa ja kävellyt varmaan kuukausien edestä. Ensimmäistä kertaa tulin muuten iloiseksi kun kuulin suomen kieltä Frankfurtin lentokentällä. Voin hyvinkin matkustaa Italiaan uudelleen, mutta suomalaiseksi kyllä jään.
 
PS. Sitten taas tupakoitsijan valituksia kovasta kohtelusta. Tupakoitsija nimittäin alkaa olla Euroopan mittakaavassakin vainottu yksilö. Italiassa tuhkakupit vietiin hotellin ulkopuoleltakin lentokentästä puhumattakaan. Frankfurtin kentällä oli kaksi pientä "akvaariota", jossa tupakoitsijat seisoivat kylkimyyryssä muiden naureskeltavana. No, kukaan ei tietysti pakota polttamaan tupakkaa. Mutta kun sitä nyt kuitenkin tehdään, niin ovathan ne tupakoitsijatkin asiakkaita ja ansaitsisivat kunnon palvelua. No joo, tämä valitusosuutena. Tiedän jo etukäteen, etten ole saamassa myötätuntoa tämän asian osalta
.

torstai 15. marraskuuta 2007

Erilainen työpäivä palvelutalossa


Oheisen jutun kirjoitin työnantajani intranetiin työpäivästäni palvelutalossa.

Tiedottajan työ on joskus aika teoreettista ja todellisuuden näkee vain lukujen ja tilastojen kautta. Tai sitten on tekemisissä vain johdon ja median kanssa. Siksi on välillä hyvä jalkautua kentälle. Nähdä ja kokea arki yhtenä "tavallisista" työntekijöistä. Tällä kertaa päätin tutustua päivän ajan hoitoapulaisena vanhuspalveluihin Pähkinärinteen palvelutaloon Länsi-Vantaalla. Aikaisemmin olen ollut päivän päiväkodissa ja kriisikeskuksessa.

Ensimmäisenä mieleen päivästä Pähkinärinteessä jäi aikainen aamuherätys, kello 5.45. Voin rehellisesti myöntää, että harvoin sitä on töissä vielä puoli kahdeksalta. Nyt näin kuitenkin kävi ja singahdin aamupalaveriin, jossa aloittava vuoro jakaa asukkaat, ja käy läpi kuulumiset heidän osaltaan. Onko jollain ollut vaikea tai onko jollain jokin uusi vaiva ruvennut vaivaamaan? Vaikka asukkailla on nimetty omahoitajansa, niin vuoroja vaihdellaan varsinkin raskashoitoisempien asukkaiden osalta, jottei yksi hoitaja rasitu kohtuuttoman paljon. Hoitajat olivat positiivisesti yllättyneitä, että joku virastoista oli vapaaehtoisesti heidän keskuuteensa tutustumaan tullut.

Itsellenikin oli nimetty "omahoitaja" Lea, jonka apuna kiersin aamupäivän. Palvelutalon arki muuten lomittuu paljon aamupäivään. Silloin on kiireisintä asukkaiden aamutoimien parissa. Kaikki eivät pääse itse aamupalalle ja heille ateria viedään omaan kotiin. Osa myös puettava ja autettava toimittamaan tarpeensa. Asukkaiden kunto vaihtelee, joitakin on autettava paljon ja jotkut pärjäävät itsenäisemmin. Tottumattomalle, kuten minulle, asukkaiden asuntoon meno tuntui aluksi hieman vaivaannuttavalta. Nopeasti siihenkin tottui, kun asukkaat eivät tuntuneet häiriintyvän läsnäolostani. Päinvastoin osa kyseli kiinnostuneena, miksi olin palvelutalossa.

Ennen pestini palvelutalossa olin ajatellut, että asukkaiden avustaminen voisi tuntua hankalalta, kun siihen ei ole tottunut. Omiakaan lapsia ei hoidettavana ole. Apuhoitajana työskentely tuntui kuitenkin loppujen lopuksi luonnolliselta. Hoitajana tunsi konkreettisesti auttavansa ihmisiä. Tiedottajana ehkä tällaista tunnetta harvemmin kokee. Päivän aikana avustin asukkaiden nostoissa, kantelin tarjottimia ja syötinpä erästä asukastakin. Sen vaativampia hommia ei päivän harjoittelijalle oikein pysty antamaankaan.

Lounaan jälkeen palvelutalossa hiljenee asukkaiden mentyä ruokalevolle tai kuka mitäkin tekee ruoan jälkeen. Silloin palvelutalon henkilökunta esimerkiksi pesee pyykkiä tai kirjaa tietoja tietokoneelle. Silloin tiedonjanoisen ihmisen, kuten minun, oli helpompi kysellä kaikenlaista hoitajilta heidän työstään. Tietenkin ehdin kysellä hoitajan arkipäivästä Lealta aamupäivälläkin tauoilla asukkaiden lomassa. Ainakaan palvelutaloissa ei voi puhua mistään sarjahoitotyöstä, hyvin asukkaat ja heidän tapansa tunnuttiin tuntevan.

Asukkaisiin ehkä päivän aikana ehti huonommin tutustumaan. Mutta ei heillä vaikuttanut olevan vaikeuksia tutustua toisaalta minuunkaan. Ilmeisen poikamaisena tai pitäisikö sanoa "tyttömäisenä" on kai säilynyt, kun eräs rouva heti aamupalalla ryhtyi rouvittelemaan. Tai sitten mieshoitajat taitavat olla vain alalla niin harvinaista herkkua, ettei asukkaille tulee mieleen miehiäkin olevan henkilökunnassa.

Aika moni vanhustyötä tekevistä vaikuttaa muuten olevan ammatinvaihtajia. He ovat syystä tai toisesta tunteneet vanhan työnsä olevan epäkiitollista ja halunneet tehdä ihmisläheisempää työtä. Sama asia omassakin mielessä on käynyt, vaikka en välttämättä heti hoitajaksi ole alkamassakaan. Nuoriakin hoitajia tuntui olevan, joten ei vanhustyön tilanne tulevaisuudessakaan aivan synkkä tule olemaan.

PS. Seuraavan päivitykseen menee nyt kyllä yli viikko aikaa, kun lähden lauantaina Italiaan. Siitä toivottavasti riittää raportoitavaa useammiksikin päiväksi. Nyt on kyllä jo matkalevoton olo, mutta onneksi kaikki alkaa olla koossa. Ehkä mieskin ;)

























maanantai 12. marraskuuta 2007

Alkuviikon ajatuksia



Tänään kävin pitkästä aikaa taas parturissa. Näin vanhemmiten tukastani on tullut minulle ulkonäköni silmäterä. En tiedä, johtuuko se yhä ylemmäksi kohoavasta hiusrajasta, vai siitä, että hiukseni kiharat ovat niitä harvoja valtteja, jotka kai erottavat minut massasta. Ajattelin nyt kuitenkin vähän siistiytyä matkaakin silmälläpitäen. Joku voisi tietysti olla tukkani tyylikkyydestä eri mieltä. Kampaan nimittäin aniharvoin hiuksiani, minun mielestäni niiden täytyy saada olla vapaita. Ymmärrän kyllä, että pitkiä hiuksia voi olla vaikea kampaamatta, etteivät ne takkuunnu täysin. Joten kenenkään ei pidä loukkaantua.

Hiusmuoti on muuten mielenkiintoinen juttu. Olen aina ihmetellyt mistä hiusmuoti saa alkunsa. Kuka määrittää, mikä milloinkin on trendikästä? Sitä ihmettelen kyllä, miksi varsinkin nuoret miehet laitattavat tukkansa aina viimeisimmän trendin mukaan. Mihin on kadonnut omaperäisyys ja omantien kulkeminen. Oma tukkani on pisimmillään kasvanut olkapäille, mutta kyllästyin pitkien hiuksien vaivalloisuuteen. Kaljukin olen kerran ollut, mutta sitten kun sain kommentteja rangaistusvangin ulkonäöstä, päätin luopua siitäkin tyylistä. No, se hiuksista.

Matkakin lähenee. Tänään kävin ostamassa digikameran matkaa varten. Sain alennuksella aika hyvänkin. Onneksi vielä Canonin. Anteeksi mainostus, mutta Canon on yksinkertaisesti hyvä merkki. Ehkä tänne blogiinikin alkaa ilmestyä enemmän kuvia pikku hiljaa, kun on laitteet. Ostoslistalla olisi ainakin vielä rinkka kautta matkalaukku. Sitten kai alan olla valmis lauantain lift-offia varten. Ainakin mieliala alkaa kohenemaan, kun tietää pääsevänsä pimeydestä kohta pois. Matkaa ennen on sellainen mielenkiintoinen tunne. Ikään kuin ei olisi lähdössä mihinkään, vaikka tietää lähtevänsä. Ehkä sen ymmärtää sitten, kun lentokone lähtee lentoon. Kärsin hieman lentopelosta, joten innolla en ilmassa oloa sinänsä odota.

Huomenna koittaa sitten se harjoittelupäiväni palvelutalossa. Täytyy sitten raportoida sen päivän kokemuksista. Töissä alkaa selvästi kuhisemaan Tehyn lakkouhankin ympärillä. Toivottavasti lakkoa vai joukkoirtisanoutuminenko se nyt oli, ei tulisi. Julkisella puolella kun on muutenkin riittämätön olo, puhumattakaan sitten jos kuukausien lakko alkaa purra kaupunkien terveydenhuollossa, vaikka irtisanoutuminen ei niitä suoraan koskekaan. No joo, jos lakko alkaakin, olen silloin ainakin pois Suomen maaperältä. Joskus käy mielessä, että entäpä jos jäisinkin Italiaan. Onneksi täällä on kuitenkin ihmisiä, joissa on syytä jäädä tänne Suomeen. Syksyn masennushetkinä rakkaus tähän maahan rakoilee, mutta todennäköisesti varmaan kaipasin Suomeen jo muutaman kuukauden päästä, jos jonnekin lähtisinkin.

PS. Yksi suosikkikirjailijoistani, Norman Mailer, menehtyi tässä hiljattain jo varsin korkeassa iässä. Kannattaa lukea varsinkin Alastomat ja Kuolleet, jos ei hänen tuotantoonsa ole aiemmin tutustunut. Norman Mailer oli hyvä kirjailija, mutta myös tinkimätön yhteiskuntakriitikko, jollaista ei voi olla koskaan arvostamatta.


Ja onnea vielä kaikille iseille isyydestä. Onneksi sitäkin on alettu arvostamaan muunakin kuin perheen kurinpitäjänä. Ehkä jonain päivänä isyys tulee minunkin elämääni. 


sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Kuolevat lehdet



Viime aikoina olemme saaneet jättää hyvästit ainakin kahdelle sanomalehdelle. Ensiksi lopetettiin Kauppalehden Presso-liite ja sitten meni Taloussanomat. Kummankin journalistinen taso on aika hyvä. Joten huonoihin juttuihin lehdet eivät kaatuneet. Syynä oli jälleen kerran, yllätys yllätys, ystävämme raha. Presso ei saanut tarpeeksi mainostajia ja Taloussanomat ei kestänyt kilpailussa Kauppalehden kanssa. Taloussanomat sentään jatkaa verkkoversiona.

Lehdet kaikkinen eri alalajeineen ovat jänniä siitä, että niitä perustetaan näemmä varsin heppoisin perustein. Ja lopetetaankin yhtä tehokkaasti. Isot lehtitalot eivät malta odottaa, että lehti tulisi kannattavaksi, vaan se lopetetaan surutta. Sehän nyt liiketaloudellisesti on järkevääkin. Mieleen tulee vain ajatus, että kannattaisiko sitten tutkia ennen lehden perustamista, onko todellisia markkinoita, tai oikeammin mainostajia. En ole välttämättä mikään asiantuntija, mutta tuntuu, että lehtien kohtalo on enemmän kiinni mainostajista kuin tilaajista. Ainakin sanomalehtimaailmassa. Aikakausilehtiä ilmeisemmin pitävät pystyssä ne uskolliset tilaajat.

Yksi ilmiö näyttää olevan myös kilpailijoiden syöminen eli ostaminen pois markkinoilta. Ja sitten kun kilpailija on ostettu, se lakkautetaan. Ja kun kaikki lopulta ovat kohta jonkin mediakonsernin osan, niin konsernin lehdistä voi lukea samat uutiset eri lehdestä. Jäljellä on kohta enää valtiovaroin tuettu puoluelehdistö. Minulle ei tule ainakaan pääkaupunkiseudulta mieleen enää yhtään ns. itsenäistä lehteä, ellei sitten oteta huomioon pienilevikkisempiä lehtiä.

Joskus olen pohtinut, millaista olisi, jos olisi oma lehti. Voisi kirjoittaa/kirjoituttaa mitä haluaa. Eipä taitaisi oikein onnistua enää, jos haluaisi tehdä lehdestä kaupallisesti kannattavan. Mainostajia ei kannata suututtaa ja harva lukijakaan sanomalehdestä etsii sitä vanhaa kunnon tutkivaa journalismia. Ainakaan uudesta lehdestä. Vanhoilla, jo itsensä tunnetuksi tehneillä lehdillä on helpompaa.

Jotenkin tuntuu hullulta ajatella, että lehtien määrä itseasiassa on laskenut käsittääkseni menneiltä vuosikymmeniltä. Esim. puolueillakin oli omat alueelliset äänenkannattajansa. Johtuisiko lehtien kuolema siitä, että ideologisten syiden sijasta ajatellaan vain lehtien kannattavuutta? Lehti ei jatka, vaikka journalismi olisi hyvää ja vieläpä lukijatkin tykkäävät. Jos ajattelee vaikka talousjournalismia, on aika ikävää, että markkinoille jää ainoastaan Kauppalehti. Luulisi yksinvaltiuden jossain vaiheessa vaikuttavan lehden tasoon, kun ei ole mitään mittapuuta. Tietysti samoin voi ajatella eri aamulehdistä. Joka alueella on omat yksinvaltiaansa, joilla ei ole enää alueellista kilpailijaa.

Taistelua käydäänkin tilattavien lehtien ja ilmaisjakelulehtien välillä. Ilmaisjakelulehdillä on tietenkin se etu, että ne jaetaan joka kotiin tai ovat mukavasti mukaan otettavissa asemilta. Metrot yms. sellaiset lehdet kirjoittavat lyhyitä juttuja, joita jaksaa aamuhorkassakin junassa lukea. Kotiin jaetuilla ilmaisjakelulehdillä on taas se haitta kilpailussa tilattavia aamulehtiä vastaan, etteivät ne ilmesty joka päivä. Aika mielenkiintoinen taistelu siis. Kumpi voittaa, vai riittääkö molemmille tilaa loppuun asti.

Sitten pieni loppukevennys tämän journalismiluennon jälkeen. Oscar Wildellä sitä on fiksuja ajatuksia. Kuunnelkaapa vaikka tätä: "Jopa opetuslapsista on hyötyä. Hän seisoo  valtaistuimen takana, ja istujan voiton hetkellä kuiskaa tämän korvaan, että loppujen lopuksi tämä on kuolematon."

Jossain suhteessa ajat ovat sentään muuttuneet, kuten tämän kohdalla: "On surullista, että nykyään on niin vähän hyödytöntä informaatiota."

Yksi suosikkini lopuksi: "Vain tyhjät tuntevat itsensä."



lauantai 10. marraskuuta 2007

Minäkin muistelen televisiota


Ykköskanavalla alkaa kohta puolin sarja ikimuistoisemmista tv-hetkistä. Televisiosta muuten tulee yllättävän paljon yhteisiä muistoja ihmisille, vaikka ei uskoisi. Se johtunee vain siitä, että televisio on kaikille se yhteinen kokemuspohja. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät televisiota katsele ollenkaan on aika vähän. Sinänsä kyllä kunnioitettavaa.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jolla televisio on melkein aina päällä, ainakin silloin kun olen yksikseni. En välttämättä edes katsele sitä silloin, mutta kai tuo kuvavirta tuo vain rauhoittavan tunteen. Vaikka olisi yksin, ei tavallaan ole yksin. Kuulun vielä siihen ikäluokkaan, jonka lapsuudessa tv:n ohjelmatarjonta oli varsin pientä, kanavia oli muutama ja tv-pelejä ei tullut läpi yön. Apua, miten kuulostankin jo kornin ikääntyneeltä.

Mutta sitten niihin tv-muistoihin. Varhaisin tv-muistoni, tai ainakin jonka muistan, taisi olla Los Angelesin olympialaisista vuodelta 1984. Sinänsä en ole kyllä mikään hirveä penkkiurheilija, mutta mieleen on toki jääneet Matti Nykäsen ja Jens Weisslogin kaksintaistelut Keski-Euroopan mäkiviikolla 1980-luvulla. Mihin on muuten urheilun taika kadonnut, jotenkin vain tuntuu, että noissa vuosikymmenten takaisissa urheilukisoissa oli enemmän tunnelmaa. Tuleeko urheilua yksinkertaisesti liikaa? Mieleen on jääneet myös tämä Lahden hiihdon MM-kisojen dopingtiedotustilaisuus ja tietysti Mika Häkkisen maailmanmestaruus.

Tv-draamakin muuten yhdisti ihmisiä ennen paljon enemmän, kun sarjoja tuli niin vähän. Moni ihminen ajoitti aikataulunsa Dallasin tai Dynastian mukaan 80-luvulla. Mieleen ovat toden totta jääneet J.R:n pahuus, tämän vaimon ryyppääminen ja Dynastiasta Alexis ja Krystlen mitä mielikuvituksellisimmat kissatappelut. Kotimaisetkin sarjat, eritoten komediat, ovat jääneet omaan muistiin Pulttiboisineen ja Reinikaisineen.

Jännää miten moni tv-muisto on jäänyt mieleen juuri 80-luvusta, vaikka senkin jälkeen olen tv:tä katsellut. 90-luvultakin tulee kyllä mieleen kaikenlaista. Esim. Melrose Place tai Beverly Hills ja Frendit. Vaikka kahta ensiksi mainittua ei kai kehtaisi mainostaa julkisesti seuranneensa.

Tv:en kuuluvat tietenkin oleellisena osana uutiset. Mieleen tulee se vanha sanonta, missä olit silloin kun JFK ammuttiin. No, en ollut vielä olemassakaan tässä todellisuudessa silloin. Mieleen tulee Estonian uppoaminen. Se tuntui aikanaan uskomattomalta ymmärtää. Myyrmannin räjähdys kanssa on jäänyt mieleen jo senkin takia, että se kosketti ammatillisestikin. 80-luvulta jäi mieleen myös iänikuinen uutisvirta Iranin-Irakin sodasta, Beirutin katutaistelut ja yhä edelleen jatkuva Lähi-idän kriisi kokonaisuudessaan. Ehkä  meidän sukupolvemme on vaikea lähteä barrikadeille maailman rauhan puolesta, kun meidät on turrutettu pienestä pitäen uutisvirralla sodista.

Entä sitten tv-persoonat, ketkä ovat jääneet mieleen? Kukapa ei Spedeä muistaisi ja Arvi Lind merkitsi sellaista pysyvyyttä, mitä usein vaihtuvissa uutisjuontajissa ei enää ole. Sitten on tietenkin erikseen vielä nämä tv-mainosmuistot. Simo Vaatehuoneelta yms. mainoshahmot.

Jaa, kyllä sitä tosiaan on television kanssa vietetty hyviä hetkiä...



torstai 8. marraskuuta 2007

Pohdintaa Jokelan tragediasta



Tällä hetkellä lienee vaikea kirjoittaa oikein muusta kuin tästä Jokelan tapauksesta. Jos oikein rehellinen on, niin eiköhän tälläinenkin tapaus ollut odotettavissa. Jostain syystä se tapahtui uneliaassa maaseutukylässä Suomessa. Yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla Euroopassa.

Otan osaa uhrien omaisten suruun.

Mutta jotenkin minua kuvottaa median herkuttelu tämän kaltaisilla tapauksilla. Selailin tänään nopeasti molemmat iltapäivälehdet ja täynnä tätä tapaustahan ne tietysti olivat. Ymmärrän ihmisten tiedonnälän, mutta entä uhrien omaiset. Tätä kirjoitteluahan jatkuu todennäköisesti sivukaupalla vielä seuraavat kaksi viikkoa. Miten surutyö mahtaa onnistua, jos toimittajat pyrkivät ovista ja ikkunoista sisään niin kuin Myyrmannin räjähdyksen kanssa.

Välittömästi tapauksen jälkeen alkoi syyllisten etsintä. Huvittavin syyllinen on internet. Käsittääkseni internetin kautta ei ketään pysty ampumaan. Internetin ainoa vika on se, että sinne on liian helppoa kenen tahansa sairaan ihmisen laittaa mitä tahansa videoita. Tämä ampujahan oli ilmiselvästi kopioinut tekonsa vastaavista Usan kouluampumisista. Olisiko siis syy näillä teoilla herkuttelevan lööppijournalismin?

Loppujen lopuksi kyse on yhden mieleltään häiriintyneen ihmisen teosta. Kysymys tietysti kuuluu, miten tapahtuneen kaltainen on mahdollista. Niinpä. Ei sitä ainakaan olisi voinut estää se psykologien armeija, joka nyt lehtien palstoja ja televisiota miehittää ja kertoo kuinka huonosti lapset ja nuoret saavat apua. Väite ei pidä täysin edes paikkaansa. Jos nuorten mielenterveystyö ei ole tässä maassa todellakaan huippuluokkaa, vielä vähemmän se on sitä aikuisten kohdalla. Tässä maassa todellakin kävelee liikkuvia aikapommeja, kun apua ei edes itse pyydettäessä aina saa.  Jos vertaan omiin kouluvuosiini, koululaitos puuttuu aivan eri tavalla koulukiusaamiseen ja muihin ongelmiin. Kaikkea ei vain voi estää. Siihen ei pysty vartijat kouluissa, ei mikään muukaan.

Itse olen huono lähtemään mukaan mihinkään joukkohysteriaan. Sellainenhan tästäkin tapauksesta on luotu aivan kuten Myyrmannissakin kävi. Pitäisikö meidän pohtia kuitenkin, että miksi joku ihminen tässä maassa vihaa elämää ja ihmisiä niin paljon, että on valmis tekemään tällaisen teon. Onko yhteiskunnassamme ja erityisesti nuorten elämässä jotain niin pahasti vinossa olevaa, että jo kaksi nuorta miestä on päätynyt tappamaan ihmisiä täysin summittaisesti. Vailla mitään järjellistä syytä. Suomi ei ole todellakaan lintukoto. Ei ole ollut sitä aikoihin, silmät on vain suljettu pahoinvoinnilta ja kansan kahtiajakautumiselta.

Suomessa kauhistellaan Yhdysvaltain järjetöntä väkivaltaa, mutta pitäisikö meidän tutkailla omaa kulttuuriamme. Missä muussa Euroopan maassa tehdään väkilukuun suhteutettuna yhtä paljon järjettömiä väkivallantekoja kuin meillä? Se asia, mikä minusta on varmaa, että median herkuttelu veriteoilla ruokkii nuorta, henkisesti sairasta mieltä. Kahdeksantoistavuotiaskaan ei välttämättä tajua, että kuolema on lopullista. Siitä ei herätä koston saaneena seuraavan aamun, sillä seuraavaa aamua ei tule. Ei ampujalle, ei uhreille.

Toivoisin, että tästä tapauksesta poikisi jotain yhteistä pohdintaa tämän kansakunnan tilasta. Ymmärretäänkö meillä erilaisuutta liian vähän, niin että massasta poikkeavat nuoret miehet ovat valmiita tällaisiin tekoihin?  Onko meidän mielestämme vain fyysiset vaivat "oikeita" sairauksia. Pahoinvointimme on huomannut kansainvälinen mediakin. Itse emme ole siihen ainakaan vielä pystyneet sillä syvällisemmällä tasolla.


tiistai 6. marraskuuta 2007

Talenttia ja muita ajatuksia



Taas on vähän aikaa vierähtänyt kun olen ehtinyt kirjoittelemaan. Eilen kyllä epätoivoisesti yritin, mutta Vuodatus.net oli useamman tunnin kaatuneena. Heti ensimmäisenä tuli mieleen, kun jokin aika sitten kehuin lopettavani tosi-tv-ohjelmien katselun. Niinhän siinä on nyt käynyt, että olen jäänyt koukkuun Talent-ohjelmaan. Kai lahjakkuus kaikissa muodoissaan kiehtoo minua liikaa.

Talent on vielä mukavan kotikutoinen verrattuna glamourmaisempaan Idolsiin. Tykkään myös Katja Ståhlista tuomarina, sillä on sellainen mukavan sarkastisen kannustava huumorintaju. Ja kyllähän Talentissakin itsensä nöyryyttäjiä riittää. Erityisesti tanssijat ovat olleet aika surkeita, samoin ne amis-viiksiset poikien bändit. Viime sunnuntaina Talentissa oli kyllä tosi hyvä ääninen tyttö. Paljon parempi kuin Idols-laulajat. BigBrotheria en ole edelleenkään täysin retkahtanut katsomaan. Tosin linnakkeiden repeytymistä on sielläkin suunnassa havaittavissa.

Ruotsistakin kotiuduttiin ja sen verran sitä alkomahoolia rehellisesti sanottuna tuli otettua, että eilen oli vielä hiukan hutera olo. Mutta toisaalta kerranhan täällä eletään, enkä risteilyille todennäköisesti ole aikoihin menossa. Risteilyllä minun olisi kai pitänyt verkostoitua ammattiliiton ihmisiin, mutta niinhän siinä kävi, että melkein enemmän hengailin virolaisten ja tosi hauskan porukan kanssa Kuusankoskelta. Jotenkin sitä vakuuttui, että maaseudulta olevat ihmiset ovat jotenkin kivan hauskoja tyyppejä. Toisaalta taas kun jutteli ihmisten kanssa, niin löytyi aivan samankaltaisen lapsuuden ja nuoruuden yms. viettäneitä ihmisiä, vaikka ei olisi ensi näkemältä uskonut. Pitäisi oppia entistä avarakatseisemmaksi.

Laivayhtiö (Silja Line) sai myös hölmöilyllään välillä vereni kiehahtamaan. He nimittäin olivat buukanneet minut jo valmiiksi täynnä olevaan hyttiin. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin hipsinyt ventovieraiden ihmisten hyttiin keskellä yötä. Olisi siinä voinut kuonoon tulla kunnolla. Onneksi sain sentään sitten oman hytin loppujen lopuksi. Uutta maihinnousukorttia en Siljalta sitten saanut ja tietenkään en päässyt portista sisään kuin jonkin suttuisen tulosteen kanssa. Ja paperitkin vielä kysyttiin taxfreessä. Näytänköhän tosiaan 18-vuotiaalta, vaan vaiko vain liian kiltiltä ja kiusattavan näköiseltä ihmiseltä? No, se risteilystä.

Tänään kävin unitohtorin luona. Sain unilääkereseptin. Ko. lääkkeen ei pitäisi aiheuttaa riippuvuutta. Mikä on hyvä homma, en kaipaa enää muita riippuvuuksia tupakan lisäksi. Rakkaus, musiikki ja runous riittävät positiivisina riippuvuuksina. Ko. lääkkeen keksijän täytyy muuten olla Viagran kehittäjän kanssa onnekkaimpia epäonnistujia. Lääke oli kehitetty mielialaa kohottavaksi lääkkeeksi, mutta sen huomattiin sitten enimmäkseen nukuttavan. No, saa nähdä, pääsenkö unien luvattuun maahan.

Huomenna ajattelin käydä ostamassa Juicen kootut- boxin. Saa luvan maksaa mitä maksaa. Tämän viikonlopun tämä vanha herra (paitsi alkoholin ja tupakan myyjien mielestä, tosin parastanihan he taitavat tarkoittaa) taitaa enimmäkseen viettää neljän seinän sisällä kotona. Italian matkaakaan en ole vielä ehtinyt oikeastaan ajatella, vaikka siihen ei ole kuin vähän yli viikko enää aikaa.

Oletteko muuten katsoneet Yleteemalta näitä Suomi-rockin klassikkobändien ja levyjen esittäjiä. Keikat ovat olleet hyviä, mutta hieman ihmetyttää, miksi Apulanta ja Maija Vilkkumaa ovat päässeet ohjelmaan. On toki hyvä, että edes jotkut melkein ikäiseni ovat menestyneet jo nuorena (itse en ole siihen pystynyt), mutta itse koen klassikkorajan kulkevan jossain 20 vuodessa. PMMP olisi silti kiva nähdä ohjelmassa, vaikka samanikäisiä ovat hekin kanssani. Onko muuten vähän söpöä, että Mira ja Paula ovat niin hyviä ystävyksiä, että ovat raskaanakin samaan aikaan. No joo, ei varmaan maailman tärkein asia tämäkään.

Yritän taas torstaina kirjoittaa jotain järkevämpää kuin näitä sekalaisia hajatelmiani
.

torstai 1. marraskuuta 2007

Viestintäpainotteista risteilyä ja ajatuksia lähipäivistä



No niin, nyt sitä ehtii taas kirjoittaa kunnolla muutaman päivän jälkeen. Tiistaina kävin pikkuveljeni luona ja keskiviikkona näin ex-pomoni, joka on myös hyvä ystäväni. Pikkuveli oli kipeänä ja ihan mielissään kun tulin piipahtamaan. Ei taida olla muuten ihan yleisintä, että ex-pomoonsa on yhteydessä, vaikka kollega ei enää olekaan. Lisäksi on kiva puhua ihmisen kanssa, joka ei ole enää samassa työpaikassa, mutta osaa kuunnella ja tietää mistä on kyse.

Jotenkin tulee muuten aina syyllinen olo, että on liian vähän sukulaisiinsa yhteydessä. No, parhaani yritän, vaikka joku hämmästelisikin kuinka harvoin olen sukulaisiini yhteydessä.

Nyt kuitenkin istun taas vaihteeksi tietokoneen ääressä. Huomenna tosiaan olen lähdössä ammattiliiton opiskelijaristeilylle Tukholmaan. Minun pitäisi hallituksen jäsenenä pitää jonkinlainen pienryhmätyö opiskelijoille. Tämän blogikirjoittelun jälkeen pitäisi jotain faktaa kaivaa, ettei itseään täysin nolaa. Ja toivottavasti en anna nuorille liian negatiivista kuvaa tiedottajan työstä. Kivojakin puolia tosiaan löytyy, vaikka liian harvoin taidan niistä kirjoittaa.

Onneksi risteilyllä on asiallinen tarkoituskin, että sitä osaa käyttäytyä. Muistuu kyllä omasta historiastani joitakin risteilyjä, kun Tukholmassa käynti on jäänyt haaveeksi heikon olotilan takia. Eikä oikeastaan ole enää hinkuakaan örvellellä päivätolkulla, siihen alkaa olla liian vanha ja toipumiseen menee liikaa aikaa. Ja on ihan kiva kuulla, minkälaisia ajatuksia opiskelijoilla on viestintäalan töistä. Itseään kun voi kai jonkinlaisena konkarina pitää, vaikka vanhimmat opiskelijat lienevät melkeinpä ikäisiäni.

Ai niin, tiistaina kävin suuhygienistin vastaanotolla. Etuhampaani ovat kuulemma kuluneet, repalaiset, vai minkälainen pinta niissä olikaan. No, myönnettäköön, että hampaiden hoidossa tuli oltua yhdessä vaiheessa liikaa suomalainen mies ja jokunen vuosi vierähti välissä. Nyt kyllä hoidan tunnollisesti hampaani myöhäisherännäisenä. Sitäpaitsi kyllä sitä elämää on nähty sen verran, että moni muukin paikka on repaloitunut sydän ja sielu mukaan lukien. Täytyy kyllä sanoa, että hammashoidon väen innokkuutta työhänsä täytyy ihmetellä, kun ihmiset eivät ikinä kuitenkaan noudata hoito-ohjeita ja sitten taas paikataan.

Tänään jouduin myös vihdoin alistumaan ja tilaamaan itselleni lääkärinajan unihäiriöiden takia. Nukkuminen alkoi olla sellaista vartiokoiran unta. Odotan innolla, että löytäisin taas unen. Miten ihanan rentoutunutkaan sitä olisi edes yhden kunnolla nukutun yön jälkeen.

Tänään haastattelin burmalaista pakolaista, joka on töissä vantaalaisessa palvelutalossa. Täytyy ihmetellä, miten nopeasti mies on oppinut suomeakin, mutta aasialaisethan taitavat olla niitä fiksuimpia (klisee, tiedän). Tänään tein vihdoin myös tunnekasvatuskoiran haastattelun (tai no tietenkin omistajan). Oli kyllä söpö ja kiltti koira...

Mutta hyvää viikonloppua kaikille niille uskollisille, jotka blogiani jaksavat lukea...

Nyt ei tullut edes kirjoitettua edes maailman vääryyksistä vaan ihan arkipäivästä.


Gadgetissa oli virhe