maanantai 29. lokakuuta 2007

Kirjamessuilla ja hieman lipsumista ärtymykseenkin



Onnistuin kuin onnistuinkin sitten eilen raahautumaan kirjamessuille. Eilinen oli kyllä ehdottomasti yksi vuoden synkimmistä päivistä. Pimeä, sateinen. Yäk... Edellisen kerran kun kirjamessuilla kävin, siellä oli porukkaa sen verran että sisään mahtui. Kamuni Harri tarjosi vielä ilmaisen lipunkin. Nyt sunnuntai-iltapäivällä porukkaa oli niin paljon, että tuli ahdistava olo, eikä kirjoja edes kunnolla pystynyt katsomaan, puhumattakaan löytöjen tekemisestä.

Kirjamessuista on tainnut tulla liian suosittu tapahtuma. Tai ainakin tilat ovat liian pienet. Mutta eipä Messukeskusta isompia tiloja taida löytyä mistään. Lisäksi minua ärsyttää se, että isot kustantamot tulevat myymään kirjakauppahinnoilla kirjojaan ja rohmuavat isoimmat tilat paraatipaikoilta. Ja vielä lisäksi minua ärsyttää se, että niitä luentoja täytyy olla joka kulmassa. Se tekee muutenkin ihmismassatilaisuudesta entistä levottomamman. Ja lisäksi minua ärsyttää YLEn ja Hesarin läsnäolo messuilla. Miksi niiden täytyy tiedotusvälineinä raahautua paikalle messuesittelijöinä samoin kuin joidenkin järjestöjenkin? Eikö kyseessä kuitenkin ole KIRJAmessut? Kai niitä pienempiäkin kirjamessuja järjestetään, mutta häpeäkseni tunnustan, etten tiedä niistä.

No, joka tapauksessa päätin tukea pienten kustantamojen toimintaa ja ostin Savukeitaan julkaiseman Oscar Wilden kirjan Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia. Minun lukuvauhdillani aloittanen sen luvun vasta joulun maissa, mutta lupaan raportoida heti kun saan sen luettua. Olen aina jokatapauksessa pitänyt Wilden sarkastisesta, mutta älykkäästä tavasta kirjoittaa.

Kun nyt pääsin ärsyttävissä asioissa alkuun, niin annan tulla loppuun asti. Miksi sunnuntain lähijunat ovat aina niin h.....n täynnä? Miksi ajatetaan muutamaa vaunua, ainakin itse juuri sunnuntaina taidan työn ulkopuolella eniten liikkua. Tai edes ymmärrettäisiin laittaa enemmän vaunuja, kun on Kirjamessujen kaltainen tapahtuma sentään tiedossa. No, minun on tainnut taas iskeä syysalakulo, kun kaikki mahdollinen taas ärsyttää. Huomenna taas kaikki voi olla toisin. Toivottavasti.

Taidan kohta alkaa kuuntelemaan Carly Simonia. Aivan erinomainen laulaja, jolla on tosi kaunis ja vahva ääni. Tämän levylöydön tein Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolta, joka on muuten maan paras musiikkiosasto. Olen käyttänyt ko. paikkaa jo yli kymmenen vuotta, mutta aina sieltä löytyy uutta hyvää lainattavaa. Kirjastolaitos on yksi parasta, mitä tämä ulkomaalaisten vieraidenkin mielestä synkeä maa on saanut aikaan. Ainakin näin syksyn pimeydellä siitä on ollut apua jaksamisessa läheisten ihmisten lisäksi.

Olen muuten kohta päässyt Bob Dylanin muistelmien loppuun. Täytynee raportoida varmaan siitä seuraavassa blogissani. Ai niin, perjantaina olisi sitten lähtö puolestaan Tukholmaan ammattiliiton risteilylle. Mutta kai minulle tekee hyvää välillä käydä jossain muuallakin kuin Helsingissä. Yritän ainakin torstaina vielä päivittää blogiani.

Lopuksi vielä:

Tiedottajajärjestöjen yhteisöviestintätutkimuksen perusteella muodostuu viestinnän ammattilaisen (lukekaa suomeksi tiedottaja) profiili:

 

Keskeiset työtehtävät:

-          mediaviestintä ja -seuranta

-          sisäinen viestintä

-          verkkopalveluiden suunnittelu ja ylläpito

-          lehdet ja julkaisut

 

Koulutus: ylempi korkeakoulututkinto (64 %) 

Työkokemusta viestintätehtävistä vähintään 6 vuotta (74 %), keskimäärin 12 v.  

Useimmiten nainen (86 %) 

Päällikkötason tehtävissä 25 % 

Asiantuntija- tai suorittavan tason tehtävissä 75 %  

Useimmiten työskentelee pääkaupunkiseudulla (71 %) 

Tekee keskimäärin 11 päivää etätyötä vuodessa 

Ikä keskimäärin 42 vuotta 

Kuukausipalkka päällikkötasolla on 4.350 euroa, asiantuntijatehtävissä 3.020 euroa ja suorittavan tason tehtävissä 2340 euroa kuukaudessa (mediaaneja).

 

Kuuluu ammattiliittoon tai työttömyyskassaan.


Enpä taida näistä ehdoista täyttää kuin muutaman...



lauantai 27. lokakuuta 2007

Kaunein sana ja muita kokemuksia



Varmaan jokainen ykkösen aamun-tv:tä seurannut on huomannut sen suomen kielen kaunein sana osuuden, jossa julkkikset kertovat lempisanoistaan. Aloin tässä mietiskelemään, mikä minusta olisi suomen kielen kaunein sana. Eikä minulla taida yhtä ainoaa suosikkia ollakaan. Äidinkielessämme on mieletön määrä kauniita sanoja.

Heti ensimmäisenä tulisi mieleen taivas, sinä tai vaikka hopea. Sanoihin muuten jää koukkuun, joitakin tiettyjä sanoja huomaa käyttävänsä useammin kuin joitain muita. Taidan siis olla sana-addikti. Kirjoittaessakin käyttää samoja sanoja paljon tai oikeastaan samantyyppistä ilmaisukeinoa, mutta kai se on se oma tyyli, vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään. Joskus sen tyylin huomaa katsoo omia tekstejään jonkin ajan kuluttua.

Tallinnan matka meni ihan kohtuullisen hyvin, vaikka ikäväkin tapaus sattui, josta en tässä blogissani viitsi kirjoittaa enempää. Yksi huomio jäi mieleen. Tallinnassa ei tunnu olevan ollenkaan koiria. Ainakaan keskustassa en ensimmäistäkään koiraa muista nähneeni. Ei edes kulkukoiria niin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Tallinnassa muuten äänestämisellä on merkitystä paikallisvaaleissakin. Vaalien voittaja kun nimittää virkamieskunnankin. Eipä Suomessakaan voitaisi enää väittää, ettei äänestämisellä ole merkitystä. Varsinkin kun Virossa sen voi tehdä netissäkin. Tietysti poliittinen jatkuvuus taitaa olla vähän sitten niin ja näin. Sain myös tietää, että eräs tuttuni on erään BigBrother-talon asukin äiti. Ihan mielenkiintoista, miten pieni tämä maailma on.

Huomioitteko muuten tämän Ylen nenäpäivän. En oikein päässyt mukaan juoneen. Mikä merkitys pellenenällä on kehitysmaiden auttamisessa? Menikö niiden nenien tuotto Ylelle vai kehitysmaille? Sitäpaitsi ne nenät menevät jokatapauksessa roskikseen.

Lähijunat on muuten sellainen paikka, missä tapaa aina kaikenlaisia ihmisiä (hörhöjä). Eilenkin minut ja koko junavaunu siunattiin. Ei onneksi sentään hautaan. Ja siitä siunauksesta eteenpäin minulla olikin mukavaa tai oikeastaan enemmänkin, joten hyötyä siitä olikin. Junissa voi tosiaan kuulla kaikenlaista rikoskeikan jälkipeleistä kaiken maailman perushumalaisiin, joita ei nyt lähijunissa voi enää ihmeenä pitää. Puhumattakaan iänikuisesta pomojen, kumppanin tai sukulaisten perushaukkumisesta.

Minnehän muuten vartijat katosivat lähijunista, kun yhdessä vaiheessa niitä tuli alvariinsa ja nyt ei enää ollenkaan. Ei sinänsä, että niitä kaipaisin, aika rauhassa junissa saa loppujen lopuksi olla. Enkä edes muista, että kaljankiittaajiakaan junissa olisi viime aikoina enää hirveästi ollut. Asemilla kyllä sitäkin enemmän.

Jaahas, huomenna ajattelin yrittää raahautua käymään kirjamessuille. Sieltä saattaisi löytyä joitain hyviä pokkareita ostettavaksi. Kirjaston kirjoja kun en ehdi/jaksa laina-aikana ikinä lukemaan. Tänään tulee telkusta Che-iltakin, jota täytyy asettautua katsomaan.


tiistai 23. lokakuuta 2007

Kännykkäostoksilla



Eilen sitten kävin ostamassa seitsemään vuoteen ensimmäisen oman kännykän. Työnantaja kun suhtautui nihkeästi estojen avaamiseen työkännykästä Italian reissuni ajaksi. Ikään kuin nyt sieltäkään soittelisin huvikseni ympäri Suomea.

Mutta kyllä sitä taas sai hävetä itseään kolmikymppisenäkin ihmisenä, miten aika on ajanut ohi. Myyjän kanssa ei oikein meinannut löytyä yhteistä kieltä. Olen tipahtanut auttamattomasti kaikista kännykkätermeistä, kun työkännykkäkään ei viimeistä huutoa ole.

Ai niin, menetitte muuten DNA ja Elisa minut ainakin asiakkaana, koska myymälässänne oli hävyttömän pitkät jonot. Päädyin siis Soneraan pelkästään sen takia, että minun ei tarvinnut jonottaa ikuisuuksia.

Myyjä myös varmaan hämmästeli, miksei ikäiseni ihminen halunnut 3G vai mitä umts-yhteyksiä sitä voisi saadakaan. Minun lisäkseni kai ikäihmiset ja muut ajastaan jääneet toivovat enää vain pelkkää puhelu ja tekstari-palvelua. En oikeasti kaipaa kännykässä mitään muuta. Paitsi kellon, koska en ole omistanut kelloa enää kymmenen vuoteen. Samoin herätyskello on kiva. Itseasiassa ei minulla muuta herätyskelloakaan edes ole. Oletteko koskaan miettineet, mitä ihmettä tekisi esim. videokuvausmahdollisuudella kännykässä tai pikayhteyspuhelulla? Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?

Sain sitten perusmallin, kun sellaista pyysin. Kyseisessä mallissa (Nokia 3110, pahoittelut markkinoinnista) tuntuu kyllä löytyvän vaikka mitä toimintoja. Yhden illan niitä jo opiskelin. Sain sentään numerot muistiin ja tiedä häntä jääkö muu opiskelu kokonaan.  Osaan ainakin soittaa ja lähettää tekstareita.  Nyt tietysti olen hieman kahden kännykän loukussa, kun on kaksi puhelinta, mutta toisaalta on kiva, että on jotain omaa, eikä ole pelkästään työnantajan omaisuutta, niin kuin joskus tuntuu.

No joo, se kännyköistä. Huomenna olen lähdössä Tallinnaan luottamushenkilöseminaariin. Viime Tallinnan reissusta on kulunut jo aikaa. Yleensä olen aina käynyt syksyllä Tallinnassa. Olen ihmetellyt itsekin miksi.  Ei voi tuulisella säällä olla kylmempää kaupunkia kuin Tallinna. Ehkä siksi, että en ole Tallinnassa lomailumielessä tainnut käydäkään vuosikausiin. Matkamme tarkoituksena on tutustua Tallinnan kaupunginosahallintoon ja Viron sosiaaliministeriöön tasa-arvoasioista. Mielenkiintoista nähdä, mitä Virosta voi oppia tasa-arvosta jo pelkästään niiden kevään mellakoiden perusteella. Raportoin sitten torstaina tai perjantaina mitä näin ja koin.

PS. Saa nähdä lisääkö Kimin mestaruus suosiotani Italian reissulla. Suosio tosin lopahtanee viimeistään, kun kerron, etten juuri seuraa formuloita.


lauantai 20. lokakuuta 2007

Rauhaa ja tasa-arvoa



Nobelin rauhanpalkinto on muuttunut mielenkiintoiseksi palkinnoksi. En muista, koska viimeksi sen olisi voittanut jokin perinteinen rauhanpuolustaja. Tosin en enää muista muutenkaan asioita enää kauan. Nythän palkinnon voitti Al Gore ja se joku toinen, jota en yllätys, yllätys muista. Tietysti voi ajatella, että Goren palkitseminen ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä on erittäin kaukokatseista. Koska ennemmin tai myöhemmin sotia käydään puhtaasta vedestä tai edes hitusen viljelykelpoisesta maasta. Ilmastonmuutos kun koskettaa muutenkin köyhiä ja sotaherkkiä maita eniten.

Jotenkin tuntuu, että itse en oikein tiedä edes enää, mikä rauhanliike on. Maailmanrauhasta kun ei oikein puhuta. Paremminkin rauhaan pakottamisesta. 70-luvun taistolaisten kansoittamasta rauhanliikkeestä ollaan tultu yliopisto-opiskelijoiden pikkumaailmanparannuskerhoihin, joka unohtuu kun ura alkaa ja lapset syntyvät. Muistatteko muuten, koska viimeksi on osoitettu mieltä ydinaseita vastaan? Samanlailla niitä on kuin 80-luvullakin, ohjukset on vain kohteistettu eri paikkoihin.

Perinteisten rauhanmiesten ja naisten taita olla turha haaveilla rauhanpalkinnosta, kuten Martti Ahtisaarelle on käynyt. Aina joku on vienyt palkinnon nenän edestä. Ahtisaari on kuitenkin ollut tuomassa rauhaa esimerkiksi Namibiaan. No, Kosovossa homma meni puihin, mutta Balkan on yhtä vaikea paikka tuoda pysyvää rauhaa kuin Lähi-itäkin. Se, joka tuo rauhan Israeliin/Palestiinaan ansaitsee jo paljon enemmän kun rauhanpalkinnon.

Ja mistä rauhasta tässä maailmassa voi ylipäätään puhua, kun rauhassa olon velvollisuus koskee vain tiettyjä maita. Useimmiten pieniä ja kehitysmaita. Isot ja taloudellisesti mahtavat maat saavat huseerata miten ikinä tahtovat. YK on lähinnä kumileimasin tai kahvikerho silloin kun amerikkalaiset lähtevät sotapolulle. Onneksi YK ja Punainen risti sentään lievittävät inhimillistä kärsimystä avustusjärjestöillään.

Sitten rauhasta tasa-arvoon. Viime viikolla sitten huomattiin, että suomen kielessä on liikaa epätasa-arvoisia sanoja. En muista mikä kielitoimiston kielipoliisi sitä asialla olikaan. Väitehän on sinänsä hassu, koska suomen kieli on tasa-arvoisempia kieliä maailmassa. Täällähän ei ole miehille ja naisille omia persoonapronomijekaan. Mutta lähinnä kyse taisi olla näistä ammattinimikkeistä, kuten esimies yms. Kuka kieltää jo nyt kutsumasta esinaiseksi? Täytyykö kaikista sanoista virallinen päätös tehdä? Esihenkilönimi on aika muovisen oloinen ja vain lisää kaikkien epäselkeiden ilmausten määrää. Kohtahan saa olla onnellinen, jos ammattinimike on ylipäätään suomen kielellä kirjoitettu. Tai ainakin sellaisella tavalla, että sen voi joku muukin kuin kehittämiskonsultti ymmärtää.

Toinen viimeaikainen sekoilu oli tämän tasa-arvovaltuutetun vauhkoaminen miesten tukanleikkuun hinnan tasa-arvoisuudesta. Hintahan kai heilahti ulospäin näiden verotuskiemuroiden vai minkä takia nyt heiltahtikaan. Jos hän haluaisi parantaa miesten tasa-arvoa naisiin nähden, niin kannattaisi esim. miettiä miksi valta-osa asunnottomista ja syrjäytyneistä on miehiä. On toki monia asioita, missä naiset ovat epätasa-arvoisia miehiin nähden, joten asian vähättelystä ei ole kyse.


PS. Tämän viikonlopun Vihreässä Langassa oli mielenkiintoinen juttu. Suomessa on meinaan yllättävän paljon lukutaidottomia, vaikka ei uskoisi. Esim. maahanmuuttajanaiset ja vangit. Miten nykypäivän yhteiskunnassa ylipäätään voi pärjätä ilman lukutaitoa? Nähtävästi se onnistuu. Kouluissa kuin ennen syrjäytymisen ehkäisyprojekteja annettiin runsaasti ns. armovitosia. Muistan itsekin joskus ylä-asteella kuulleeni opettajien suusta, että annan sille vitosen, ettei ainakaan minun takia tarvitse katsella sitä enää ensi vuonna.

Itse tein joskus muutama vuosi sitten juttua eräästä projektista, jossa lukutaidottomia maahanmuuttajia opetettiin pärjäämään yhteiskunnassa. Hehän eivät monesti osaa lukea ja kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään puhumattakaan Suomesta ja ovat esim. lastensa varassa virastoissa asioidessaan, jos tulkkia ei ole saatavilla. Opetus sujui paljolti kuvien avulla.

Joten saa sitä olla kiitollinen lukutaidostaankin tässä elämässä.


torstai 18. lokakuuta 2007

Dave Lindholmia ja Dalia



Eilen kävin kuuntelemassa Dave Lindholmin konsertin. Konsertista jäi tosi hyvä fiilis, joka johtui myös varmaan seuralaisestanikin niin kuin Daven musiikistakin. Dave oli aika hyvässä vedossa samoin kuin Otto Donnerin luotsaama orkesterikin.

Mielikseen sitä kuuntelee vähän kokeneempaakin muusikkoa. Nuoruudenkin laulut saavat uskottavuutta kuin ikää tulee. Tupakka, viina ja villit naiset-biisi ei olisi kovin uskottava nuorukaisen laulamana. Daven ikivihreät uppoaa aina ja blues-biisit herättää syvimmästäkin koomasta.

Konserttisalissakin olevassa konsertissa tulee mukavan intiimi fiilis. Konsertin loputtua tuntui kuin olisi tullut ulos musiikillisesta kohdusta takaisin pimeään syksyiseen maailmaan. Jotenkin sitä vaipui jonkinlaiseen musiikilliseen transsiin, mutta silloin kai konsertti on hyvä kun imeytyy musiikkiin mukaan ja hapuilee laulun sanoja itsekseen. Festareiden kylkimyyryssä vastaava kokemus ei oikein onnistu.

Konsertista tuli uutta intoa omaan kirjoittamiseenkin. Jos joskus pystyisi kirjoittamaan jotain samanlaista kuin Pieni ja hento ote-biisi, voisi varmaan kuolla jo tyytyväisenä ;)

Tänään kävin katsomassa Salvador Dali-näyttelyn. Sekin oli Espoossa niin kuin Daven keikka. Olen siis kahden päivän aikana käynyt useammin Espoossa kuin koko viime vuotena. EMMAssa ei toki ollut Dalin tunnetuimpia töitä, mutta ihan kivan katsauksen Daliin sai. Surrealismin mestari oli tekemisissään yllättävän tarkka ja suunnitelmallinen ainakin oppaan mukaan.

Dali kuuluu niihin taiteilijoihin persooniin, joiden taide on muuten yhtä mielenkiintoista kuin itse taide. Erityisesti minua kiehtoo Dalin ja tämän vaimon Galan suhde. Suhde oli suorastaan maagisen symbioottinen ja ilman Galaa Dali ei kyennyt toimimaan. Niin kuin sitten kävikin kun Gala jätti Dalin. Itsetietoisuuden symboli Dali ei sitten ollutkaan oikeastaan kovinkaan vahva ihminen.

Mielenkiintoista on sekin, että Dali on haudattu nimeään kantavaan museoon. Voisiko sitä enää lähempänä taidettaan ja taiteensa ystäviä olla? Ei taitaisi muuten onnistua tasapäisyyttä korostavassa Suomessa. Dalin kaltainen tyyppi olisi varmasti hyvissä ajoin lukittu mielisairaalaan. Tosin Dalin erikoislaatuinen käyttäytyminen oli osin aivan tietoistakin julkisuuden tavoittelemista. Hän taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka tekivät itsestään ilmiön. Tai jotkut väittävät, että Gala tek
i Dalista ilmiön.

PS. Huomenna menen tekemään juttua vantaalaisesta sosiaalisesta yrityksestä. Toimintaa pyörittävät mielenterveyskuntoutujat, työttömät yms. Sosiaalisia yrityksiä soisi olevan enemmänkin. Minusta oikeus työhön on ihmisen perusoikeuksia, vaikka töissäolo ei nyt aina suurinta onnea kai olekaan. Ainakin silloin kun töitä on.


tiistai 16. lokakuuta 2007

Vaadin kanta-asiakasedun elämään


En tiedä, oletteko huomanneet saman ilmiön kuin minä, mutta nykyisin (nyt voi hyvällä omallatunnolla kirjoittaa nykyisin) tuntuu pankkeja syntyvän kuin sieniä sateella. Kohta kirjakaupoillakin on oma pankkipalvelu tai pizzaa tilatessakin saat sijoitusvinkkejä. Ruokakaupat ainakin ahnaasti kurkottelevat pankkien suuntaan. Mistä tämä yhtäkkinen into. Myönnän, että en seuraa talousuutisia niin paljon kuin pitäisi. Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään tarvetta ruokakaupoissa pankkiasioitani hoitaa.

Samaan aikaan ulkomaiset pankit, ainakin nämä maailmanvalloittajaislantilaiset tuppaavat markkinoille. Onkohan kohta enää yhtään kotimaisessa omistuksessa olevaa pankkia? Hulluinta on se, että pankissa asioi aika harvoin. Lähinnä kai kärkytään piensijoittajien taskuja, persaukisten käyttötileistä ei kai niin suurta kilpailua taida syntyäkään. Mutta mikäs pankkeja perustellessa onkaan, kun suurin osa hoitaa pankkiasiansa verkossa muutenkin, niin ei tarvitse palkata muuta kuin ällösliipattuja myyntitykkejä. Mihinköhän tämä kaikki sijoitusrahojen intomyynti menee?

Itsekin olen lankaan mennyt ja jopa hommannut eläkevakuutuksen. Olen siis täydellisesti myynyt nuoruuden periaatteeni ja lähtenyt kaiken maailman höyrypäiden matkaan. Sillä vauhdilla millä sijoitukseni kasvavat tuottoa, olen jo haudassa ennen kuin rahamieheksi pääsen. Eläkevakuutuksestani on sentään iloa perijöilleni, mikäli en eläkepäiviä näe.

Toinen ilmiö mikä jaksaa pientä päätäni ihmetyttää, ovat nämä kanta-asiakkuudet. Joskus suurimpina yhteiskunnanuhmaaja vuosinani kieltäydyin kaikista kanta-asiakkuuksista ja -korteista. Tosin ei kukaan ollut minua kanta-asiakkaaksi vonkaamassakaan. Nyt olen jo Keskon, S-ryhmän ja jopa Stockmannin kanta-asiakas. Stockalla itse asiassa olen vain kerran käynyt, mutta kyllä minut kanta-asiakkaaksi taivuteltiin. Tosin onneksi Seppälässä saa sillä bonusta :) Saavatkohan myyjät jotain provikkaa kanta-asiakasmetsästyksestään. Sen verran hanakasti ne kimppuun käyvät.

Mutta kai tämä kanta-asiakaskorttieni vinguttaminen on vain merkki lähestyvästä keski-ikäistymisestäni. Mielelläni aina lähikauppaan vien sen 5 euron kuponkini, jolla saan hädintuskin pyykinpesujauhoa. S-ryhmästä en edes enää tiedä, miten saan etuni ulos, kun en suostu mihinkään kytkypankkeihin. Ai niin, kaikein huipuinta oli kun tuttavapariskuntani muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle tuli postilaatikosta erään kauppaketjun kantiskortti. Pienestä pitäen siis ollaan muidenkin kuin Kelan rekistereissä.

Itse asiassa en tiedä, mihin kaikkeen nämä kaikki kanta-asiakkuudet johtavat. Muuta kuin että joka viikko tulee postissa surkeita kanta-asiakaslehtiä, joita ei viitsi edes lukea. Minä vaadin kanta-asiakasedun elämään.

Ai niin ja toivottavasti kaupan työntekijät menisivät lakkoon, että saisivat edes vähän paremman palkan itselleen. Mikään muu ei tunnu palvelualoilla meinaan onnistuvan. Ostan vaikka viikonlopun lähipizzeriasta pizzaa hengenpitimikseni, mikäli kaupan ovet sulkeutuvat.

PS. Töissä on tiedossa ihan mielenkiintoinen jutunaihe. Olen menossa tekemään juttua koirasta tunnekasvattajana perhetyössä. Voi olla vaikea haastatella tosin päähenkilöä, kun ei osaa koirien kieltä. Joten on tyydyttävä virkamiesavustajaan.



sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Elokuvia tuli katseltua



Tällä viikolla katselin kaksi eri tavoilla vaikuttavaa elokuvaa. Gus van Santin Elephantin ja Ang Leen Brokeback Mountainin. Olen tykännyt molempien ohjaajien aikaisemmistakin elokuvista. Kummassakin elokuvassa oli hyvin kirjoitettu tarina ja ihan omanlaisensa tunnelma.

Elephant-elokuva tuntui vähän niin kuin unelta. Ne, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, niin se kertoo tästä ampumavälikohtauksesta Columbine-yläasteella Amerikassa. Samasta aiheestahan Michael Moore teki dokkarinkin. Oppilaat ikään kuin kävelivät vain kohtaloaan kohti. Toisaalta myös ampujia ymmärrettiin jollain tasolla. On muuten ihmeellistä, että Amerikassa aseita saa postimyynnistä. Ei ihme jo ko. tapauksia kouluissa sitten tapahtuu. Varsinkin kun Amerikassa "suosittuna" olo on niin tärkeää. Tykkäsin elokuvassa myös siitä, että se ei perustunut yli-ikäisiin tähtinäyttelijöihin. Kaunis elokuva, niin kuin leffan minulle lainannut henkilö sanoi.

Brokebackin mountainin juonen varmaan kaikki tietävätkin. Siinä ne kaksi cowboyta rakastuu toisiinsa. Minusta elokuvan pystyy kaltaiseni heteromieskin hyvin katsomaan. Monet miehet haluaisivat sen katsoa, mutteivat kehtaa. Aika hyvä idea muuten laittaa homosuhde machoimmista machoimpaan genreen - lännenelokuviin. Sinänsä tarina oli aika surullinen. 60-luvulla jouduttiin elämään kaksoiselämää. Aika väärin on vaimojakin kohtaan. Tosin eiköhän samanlaisia kaksoiselämän eläjiä ole nykypäivänäkin riittämiin. Sinänsä hyvä, että homoista on tehty vähän erilaisiakin elokuvia kuin ne naismaiset hihhulit, minkälainen kuva homoista yleensä on.

Katselin myös Crazy in love-elokuvan. Kannessa elokuvan kehuttiin olevan erilainen rakkaustarina - autistisen ihmisen ja asperger-ihmisen. Pääosan Josh Hartnett ei päässyt kyllä lähellekään Sademies-elokuvaa autismin kuvauksessa. Diagnoosikin vaihtui elokuvan kestäessä.
Nykyisin sitä on aina muuten tyytyväinen kun onnistuu löytämään näkemyksellisiä elokuvia. Kauppojen dvd-hyllyistä kun löytyy monesti vain aika surkeita esityksiä.

Ensi viikolla minulla onkin luvassa oikein kulttuuriviikko. Keskiviikkona menen kuuntelemaan Dave Lindholmia ja torstaina menen Dali-näyttelyyn. Innostuin Dalista, kun näin hänestä kertovan dokumentin. Espanjasta tuntuvat löytyvän kaikki näkemyksellisimmät (tai omalaatuisimmat) taiteilijat kuten Dali, Picasso ja Goya.


torstai 11. lokakuuta 2007

Tietoa, tietoa...



Oletteko muuten huomanneet, että kuinka paljon maailmassa onkaan turhaa tietoa. Tuli vain mieleen, kun tuli sairaslomalta takaisin töihin ja työsähköpostissa oli paljon kaikenlaisia tiedotteita/tiedoksiantoja, joiden joukosta sai etsiä "oikeita" sähköposteja. Onneksi sain kyllä kivojakin sähköposteja. Ja itse syyllistyn työni puolesta turhan tiedon lähettelyyn myös, vaikka harvoin kyllä lähetän maailmalle tiedotteita, jos en tietäisi, että  asialla ei olisi yleisempää kiinnostusta.

Oletteko myös huomanneet, että tv-tietovisoja tulee aika vähän telkusta? Joskus 90-luvun alussa telkkarista ei muuta melkein tullutkaan. On taidettu huomata, että tosi-tv on halvempaa tehdä, eikä tarvitse nähdä vaivaa edes kysymyksien tekoon. Voisivat muuten pyörittää uusintoina niitä vanhoja megavisoja, jotka kuvattiin laivalla. Oli hyvää viihdettä, kun suomalaiset jurrikat olivat kiskoneet itsensä humalaan ja yrittivät keksiä kännipäissään vastauksia maailman helpoimpiin kysymyksiin. Kolmosvisan Jyrki Otilakin toi taas sellaisen kivan turvallisuuden tunteen. Siis viiden pisteen vihje, viiden pisteen vihje, vai miten se menikään....Vai oliko se Reijo Salminen, joka sen sanoi?

Ennen kuin nykytyössäni olen joutunut tietotulvan kohteeksi/tekijäksi, niin aikaisemmin rakastin tietoa. Jo pikkupojasta lähtien luin eritoten paljon historiasta, yhteiskunnasta, oikeastaan ihan kaikesta. Tiedonjanoni oli ihan loputon. Nyt tuntuu jo suoritukselta, jos jaksaa aamun Hesarin lukea kunnolla. Mielummin katsoo uutiset melkein telkusta. Onneksi tilasin taannoin Suomen kuvalehden, että edes jotain laatulehteä minäkin sentään luen. En tiedä, ehkä jos vaihtaisin alaa, niin tiedonjanoni taas palaisi.

Ihmiset ovat muuten siitä jänniä olentoja, että ne innostuvat jostain aiheesta ihan mielettömästi ja tietävät siitä sitten melkein kaikki. Siinä Tupla ja Kuitti -ohjelmassahan niitä löytyi. Sehän taisi alkaa uudestaankin juuri. Okei, myönnettäköön, taidan itsekin kuulua tähän ryhmään. Itsellänikin on kiinnostuksen kohteita, joista tiedän melkein kaikki.

Mutta jonkinlaisen tietosuodattimen kai tarvitsisimme. Hoitaakohan evoluutio homman ja jo parin sukupolven päästä ihmiset osaavat suodattaa tietoa paremmin? Tai tuleekohan jossain vaiheessa stoppi ja informaatiotulva vähenee? Enpä tiedä, kai koko homma lähtee ihmisestä. Eihän televisiota tai lehtiä ole pakko avata.

Tiedottajan työssä on huomannut sellaisenkin omituisen ilmiön, että se tieto, mitä ihmiset kaipaavat, ei tunnu koskaan löytävän tietoa perille. Vaikka laittaisit jonkun tiedon jokaikistä mahdollista kanavaa pitkin, niin aina joku sanoo, että ei ole saanut tietoa. Ja joskus saa "moitteita", kun ei tiedä tiedottajana kaikkea. Voi luoja, täytyisi sitä aika yli-ihminen olla, jos edes yhden ison kaupungin asioista kaiken tietäisi. Minusta tuntuu, että puhuttu tieto vaihtaa huonoiten omistajaansa. Tai sitten se tieto, jota kaikki kaipaavat, mutta mitä tietoa ei vielä ole.

No, se tiedosta ja sen saavutettavuudesta. Huomenna tulee taas viikonloppu. Katselin sairaslomalla hyviä elokuvia, joista kirjoittelen viikonlopulla sitten lisää...


keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Suomalainen kirjallisuus myyköön (itsensä)


Ajattelin kerrankin olla ajankohtainen. Tänään on Aleksis Kiven päivä ja Suomalaisen kirjallisuuden päivä. Oletteko muuten pohtineet, että joka päivä on Jokin päivä. Itse olen päivistä tipahtanut, minulle riittää hyvin pitkälti, kun tiedän mikä päivä ylipäätään on kyseessä.

Kukahan omistaa oikeudet muuten päiviin? Voisiko sitä ostaa itselleen oman päivän? No, kai sitä varten täytyy olla jotenkin merkittävä henkilö. Amerikassahan käsittääkseni voi ostaa joissain kaupungeissa oman päivän itselleen. Italiassa kuulemma voi ainakin ostaa itselleen aatelisarvon, kun köyhtyneet aateliset myyvät satoja aatelisarvojaan. No, taidanpa jättää ostamatta. Paroni Pesonen kuulostaisi lähinnä huvittavalta tai jostain lastenohjelmasta karanneelta.

Mutta jos palaan itse suomalaiseen kirjallisuuteen. Kauko Röyhkä suomi tässä jossain Ylen ohjelmassa suomalaista nykykirjallisuutta oikein olan takaa. Julkaistava materiaali on kuulemma keskinkertaista, yllätyksetöntä ja kirjailijoiden täytyy olla mediaseksikkäitä. Kauko on kyllä aivan oikeassa. Mikään puolikuolleen näköinen nälkätaiteilija ei taitaisi päästä julkaisemaan. Ellei häntä sitten nimenomaan markkinoitaisi romanttisena nälkätaiteilijana. Tämä ulkonäkövaatimus taitaa koskea tosin pääosin naiskirjailijoita. Oletteko nähneet aikoihin muuta kuin kauniita esikoisnaiskirjailijoita julkisuudessa? Miehille pieni kaljamaha tuo kirjailijana vai markkinallista lisäuskottavuutta.

Kirjailijoidenkin täytyy siis olla brändätä itsensä, juosta Uutisvuodossa tai kaiken maailman tv:n muuttumisleikeissä. Mutta, mutta... onko tuo nyt niin uusi asia? Kyllä kirjailijat ovat varmaan aina olleet tietoisia itsestään ja varsinkin egostaan. Uskaltaisin väittää, että Eino Leinosta lähtien kaikki kirjailijat ovat enemmän tai vähemmän rakentaneet itsestään tuotetta. Ajat ja keinot ovat toki aina erilaiset. Ja ennen televisiota mediakuvan rakentaminen itsestään oli kovin paljon helpompaa. Pelkät sanatkin riittivät kirjailijalle.

Joskus aiemmin pidin ns. nälkätaiteilijoita ainoina oikeina taiteilijoina. Ja oma romanttinen viehätyksensä siinä toki on. Mutta karu tosi-asia vain on, että kirjailijankin on oltava monipuolinen persoona, mikäli meinaa pärjätä. Elämänhallinta ei ole koskaan ollut kirjailijoiden parhaimpia puolia, mutta epäilenpä, ettei kustantajat maksa enää förskotilla hirveästi ryyppykeikkoja. Tai sitten täytyy ainakin myydä kosolti kirjoja, että piikki on auki.

Ehkä kirjailijoiden muuttaminen mediaseksikkäiksi on kustantajilta niitä epätoivoisia tekoja, millä kilpailla muiden viihteen alojen kanssa. Kirjailijat kyllä pyörivät höpölehdissäkin, mutta superjulkkiksia he harvemmin ovat. Näyttelijät puhumattakaan muusikoista ovat ajaneet ohi. Kirjailijat yksinkertaisesti puhuvat liian vaikeita. Kansalle täytyisi selventää sanoma, ainakin mikäli haluaa lukijoikseen muutakin kuin kulttuuria harrastavia keski-ikäisiä rouvia.

Peter von Baghin Suomalaisuuden sininen laulu- tv-sarjassa kirjallisuuden kultapäivien sanottiin loppuneen 50-luvun alussa lainsäädännöllisistä syistä. Sitä ennen laki oli taannut kirjallisuudelle verohelpotuksia suhteessa esim. elokuviin. Voi hyvin pitää paikkaansa. Täytyy kuitenkin muistaa, että kirjallisuuskin koostuu kirjailijoista. Jokin persoonahan voi muuttaa kaiken. Tai jokin uusi kirjallisuuden genre lyödä läpi itsensä niin totaalisesti, että se räjäyttää julkisuuspankinkin. Ja suomalaiset lukevat yhä paljon, mikä on kai maailmanlaajuisesti poikkeuksellista. Joten itse näen loppujen lopuksi suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuden hyvänä.

PS. Huomenna olisi taas palattava töihin. Ehdin juuri tottua rauhaan. No jaa (työkännykkä kyllä on soinut ja muuta kännykkää kun ei ole, niin ei sitä voi kiinnikään laittaa). On ollut mukava lukea (Bon Dylanin muistelmia ja Juicen runokokoelmaa) ja kirjoitella. Varsinkin kun olo on paljon parempi.



maanantai 8. lokakuuta 2007

Esan blogi täytti vuoden


Olen nyt suurinpiirtein vuoden ajan kirjoitellut blogiani. Välillä tuntuu, että aiheita ei juuri ole ja välillä on sitten enemmän. Tähän mennessä ei ole oikein valjennut, onko blogi henkilökohtainen päiväkirja tai jonkun tason ilmaisumuoto. Tai vain sillä hetkellä pinnalla olevien asioiden kommentointimuoto. Omalla kohdallani kaikkea tätä lienee oikein vastaus.

Päiväkirjaa en oikeastaan elämässäni ole koskaan kirjoittanutkaan. En tiedä arvostaako sitä kynällä kirjoitettua sanaa enemmän, mutta kynnys johonkin vihkoon kirjoittamiseen on paljon suurempi kynnys kuin verkkoon. Verkkoon myös kirjoittaa itselleen aroistakin ja henkilökohtaisistakin asioista helpommin, kun välttämättä kertoo ainakaan vähän tuntemattomille ihmisille. Onkohan tietokoneella samanlainen vaikutus kun kännyköillä ruuhkabusseissa? Kun kertoo asioista jonkun laitteen kautta, se on helpompaa kuin kertoa joillekuille suoraan.

Blogissa on kuitenkin se etu pelkkään puhuttuun sanaan verrattuna, että tekstit säilyvät. Ainakin niin kauan kuin palvelin on pystyssä. Ehkä se voi kääntyä joskus kääntyä itseään vastaakin, jos joku haluaa kaivella asioita, joita olen joskus kirjoitellut. Toisaalta, jos tätä blogia jaksaa kirjoitella jopa vuosia tai vuosikymmeniäkin, on kiva seurata, miten on kehittynyt ihmisenä tai ollut kehittymättä.

Itse kun kirjoitan omalla nimelläni, en voi toki aivan kaikesta kirjoittaa. Kaikkein henkilökohtaisimmista asioista ei voi kirjoittaa, koska silloin saattaisi loukata muita ihmisiä. Tietysti salanimiä voi käyttää, mutta ei minulla sinänsä ole tarvetta vetää läheisiäni tai vähemmän läheisiäkään riepotteluun blogiini. Tämähän on minun valintani kirjoittaa tänne blogiin. Joten tyydyn pääosin "itseruoskintaan".

Paljon ihmiset kirjoittavat salanimellä masennuksesta ja kaiken maailman kurjuudesta. Okei, se on varmaan hyvää terapiaa, mutta itse en jaksa lukea blogeja, jotka keskittyvät vain yhteen asiaan. Niinpä olen lopettanut blogilistasta blogien etsimisen. Olen niin itsetyytyväinen, että oletan, että hyvät blogit tulevat luokseni. Joitakin hyviä monipuolisiakin löytyy silloin tällöin. Itse kirjoitan blogiani sitä silmällä pitäen, että kirjoittaisin aina vähän uusista asioista, eikä vain henkilökohtaisesta kurjuudestani/onnestani.

Mutta täytyy myöntää, että kun vuoden on kirjoittanut, on ajoittain jo vaikeaa löytää aihetta, joka sytyttäisi itseään. Yksi keino olisi tietenkin kirjoittaa harvemmin, että olisi enemmän aiheita tyrkyllä. Tosin en ole kertaakaan vielä kirjoittanut vain sen takia, että kirjoittaisin. Se tuntuisi aika tyhmältä. Yksityiselämänikään ei taida olla riittävän villiä enää nykyisin, että siitäkään olisi kirjoittamista. Ja sitten kuten sanoin, kaikista asioista ei voi edes kirjoittaakaan.

Joka tapauksessa minusta on ihan kivaa, että blogissani on käynyt ihmisiä. Eikä kukaan ole suoranaisesti edes minua vielä haukkunutkaan, vaikka välillä kun luen tekstejäni jälkeenpäin, sitä vähän saattaa kaduttaakin, että pitikö ihan noin jyrkkä olla. Yleensä olen kyllä kuitenkin yrittänyt löytää tarinasta molemmat puolet. Sitäpaitsi jos blogi on yksivuotias, niin eihän se vielä voi kypsä olla. Murrosikäkin on vasta kaukana edessä.

PS. Olemme jälleen saaneet julkisuuteen jälleen uuden HIV-miehen. Toisten tartuttaminen on toki väärin, mutta ihmettelen kyllä naisiakin, jotka hyppäävät sänkyyn tuosta vain ventovieraan kanssa. Eikö siinä voisi vähän mennä jo itseensä jos saa tartunnan? Sama koskee miehiäkin, mutta en muista, että ainakaan julkisuudessa vastaavaa HIV-naista olisi vielä ollut.



lauantai 6. lokakuuta 2007

Kaikki työ ansaitsee arvostusta


Nyt kun hoitajien palkkakysymyssaaga yhä jatkuu Tehyn voimin, ei voi olla ihmettelemättä, miksi vain yksi kunta-alan työntekijäryhmä on saanut kansalaiset puolelleen. Tätä ei saisi ääneen tietenkään sanoa, mutta itseltäni alkaa loppua myötätunto Tehyä kohtaan. Paljon pienipalkkaisemmat lähi- ja perushoitajatkin hyväksyivät kunta-alan oloissa vähintäänkin kohtuullisen palkankorotustarjouksen, mutta ei Tehy. Miksi he sitten äänestivät kokoomusta ja keskustaa? Uskoivatko he todella, että perinteiset porvaripuolueet ovat pieni palkkaisen palkansaajan puolella, kun tosi tuli kyseeseen?

Kunta-alan kaikki työntekijät tekevät töitä kuntalaisten arjen eteen, mutta eipä heille kansalaiset kaipaa palkankorotusta. Päinvastoin. Ja pienipalkkaisia ovat kaikki kunnan työntekijät melkeinpä. Itsekin saan pienempää palkkaa kuin sairaanhoitajat ja tulen palkallani toimeen mainiosti. Miksi he eivät sitten tulisi? Samalla tavalla itsekin asun kalliilla pääkaupunkiseudulla. Onko pakko asua omistusasunnoissa ja maksaa asuntolainoja, muitakin vaihtoehtoja olisi? Muutenkin minun on vaikea samaistua sukupuolten epätasa-arvoiseen palkkaukseen luontevasti, kun saan itse aivan samaa palkkaa kun pienipalkkaiset naisetkin.

Ei sillä, etteikö sairaanhoitajien kuin kaikkien muidenkin kuntatyöntekijöiden palkka liian pieni olisi. Kunta-ala kaipaisi kokonaisvaltaisempaa palkkaratkaisua. Sairaanhoitajien lisäksi kunnista loppuu kohta kaikki osaajat, mikäli palkkataso ei lähesty enempää yksityistä palkkatasoa. Kunta-alan ongelma on vain se, että palkat maksaa veronmaksaja, eikä veronmaksaja pidä veronkorotuksista "laiskojen" kaupungin työläisten eteen.

Ammateiden arvostuksesta tykätään tehdä paljon vertailuja. Niin palkan kuin muun arvostuksen suhteen. Poliisit, sotilaat ja hoitajat ovat usein kärkipäässä näissä vertailuissa. Hassuinta on se, ettei arvostus ja todellinen palkkataso koskaan kohtaa. Niistä töistä mitä ei arvosteta, maksetaan paremmin. Paitsi siivoojien ja kaupankassojen. Meneeköhän homma niin, että pelkän arvostuksen luullaan tuovan leivän pöytään. Itse teen töitä (tiedottajana) niin pienessä ammattiryhmässä, että en muista koskaan nähneeni omaa ammattiani missään vertailuissa. Monesti minua kutsutaankin toimittajaksi. Jos olisin viisas, varmaan kannattaisi myötäillä, että näin on. Toimittajiakin kuitenkin vielä arvostetaan laajalti. Ja toisaalta kyllä toimittajan töitä olen tehnytkin.

Eilen tuli tv:stä raportti leipäjonoista. Siinä yritettiin kosiskella ministereitä ja muita päättäjiä tutustumaan Myllypuroon. Ja kyllähän paikalle avustajia ja valtiosihteereitä saapuikin. Minusta oli jo hieman lapsellista ministereitä paikalle kutsuakin, mutta sehän oli juttukikka, jota olisin itsekin käyttänyt.

En voi mitään, mutta ohjelmaa katsoessa tuli mieleen, että miksi me palkansaajat verisesti tappelemme korotuksista ja kenellä on vaikein, pienipalkkaisin ja vittumaisin työ? Leipäjonolaisilla kun ei ole oikeasti mitään. Me sentään pystymme käydä kaupassa ilman laskukonetta ja silloin tällöin jopa matkustella. Ainoa mikä sinänsä arvokkaassa seurakunnan vapaaehtoistyössä minua hämäsi oli se, että ennen kuin leipää jaettiin, pakoitettiin hädän tarpeessa olevat kuuntelemaan hartaustilaisuutta. On hiukan mautonta muuten surkeassakin jamassa olevia ihmisiä käännyttää. Jokainen löytää uskon muutenkin, jos on löytääkseen.

Niin ja tämä kansa jakautuu kahtia, eikä asialle halutaan tehdä mitään. En jaksa lukea enää talouslehtiä, missä kerrotaan miten hyvin meillä menee, kun se pitää paikkaansa vain tietyn kansanosan kohdalta. Kuntaliiton Parjanne haluaisi lukiotkin maksullisiksi. No niin, sittenhän saisimme taas köyhien kakarat pois elintason tavoittelusta, tulee hommasta mieleen.

PS. Hyvä, ettei Suomessa saa julkaista mikä tahansa. Syyte oli tarpeen, ettei edes pääministerin yksityiselämästä saa kirjoittaa mitä tahansa.
Minusta kyseessä on kaikkea muuta kuin sananvapaus.


perjantai 5. lokakuuta 2007

Suomalaiset taiteilijaelokuvat tökkivät


Viimeisen viikon ajan joka puolella, jopa katumainoksessa on Ganes-elokuva esillä enemmän kuin riittävästi. En ole nähnyt elokuvaa vielä, joten en ala sitä analysoimaan. Jotenkin aihe on pilattu vaan läpikaupallisuudella. Myönnän olevani rock-puristi. Varsinkin kun kyseessä on suomirockin alkuvaiheet. Ne ovat minulle kanonisoituja pyhiä asioita. Helmibändit ja -biisit tulisi jättää rauhaan.

Erityisen mauttomalta tuntuu nämä Ganes-elokuvan liittymättömät tv-mainokset, jossa mainostetaan makkarasta lähtien kaikkea mahdollista. Tosin samalla tavalla tehtiin vanhassa Tuntematon sotilas-versiossakin. Rokka kauppasi elokuvateatterin mainoksissa Fazerin suklaata. Jos Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen olisivat elossa, olisivatkohan he vain suostuneet moiseen markkinointiin. Sitähän emme tiedä, kun he eivät ole elossa.

Artisteista ja bändeistä saa edes harvemmin onnistuneita elokuvia. Mieleen tulee heti vain The Doors ja Johnny Cashista kertova I walk the line.

En ole tosiaan nähnyt Remusta piirrettyä näyttelijänkuvaa, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että Remun kaltaista persoonaa saisi uskottavasti vangittua filmille. Muutenkin tuntuu ihmeelliseltä, että Häkkinen ja Järvinen on käsittääkseni jätetty elokuvassa sivummalle. Kummatkin ovat sentään parempia muusikoita kuin Remu. Homma johtuu tietenkin siitä, että taustatarina heidän takanaan ei ollut yhtä mielenkiintoinen.

Badding-elokuva oli yksinkertaisesti surkea. Baddingista tehtiin saduissa elävä höppänä. Esimerkiksi alkoholismista ei tehty lainkaan uskottavaa ja olin erittäin pettynyt elokuvan nähtyäni. Pelolla odotan, koska Juicesta tehdään elokuva. Tai Dave Lindholmista, hän on onneksi sentään elossa, ja voi estää moisen.

Miksi Suomessa ei osata tehdä elämäkertaelokuvaa oikein kenestäkään taiteilijasta? Sorrutaan mahtipontisuuteen, kuten Eino Leinosta tehdyssä elokuvassa. Tuskin Leino kuolintoreissaan kuitenkaan runoklassikkojaan lausui. Tai sitten tappavaan tylsyyten tai nyt näköjään kaupallisuuteen ainakin ulkonaisesti kuten tässä Ganes-elokuvassa.

Yksi taiteilija, josta ihmeekseni en ole vielä elokuvaa nähnyt, on runoilija Pentti Saarikoski. Aihe olisi vielä mielenkiintoinen. Tekisin vaikka itse hänestä elokuvan, jos voisin.

Sitten taas viikon ihmettelyosuuteni: Miksi suomalaisia julkkiksia ei näy muistelemassa nyt Anna Politkovskajaa, kun murhasta tulee vuosi täyteen? Vai onko niin, että sananvapaus on niin kauan jees juttu, kun sillä saa oman naamansa julkisuuteen?

PS. Sairaslomalle tässä jäätiin. Ensi viikon torstaihin asti. Joten jos päivitän blogiani ensi viikolla päiväsaikaan en laiminlyö työtäni. Olen vain yksinkertaisesti kotosalla...



keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Personal Jesus



Eilen lojuin kotona taas jossain ihmesairaudessa, joka minua vaivasi kuukausi sitten ja nyt taas. No, annoin periksi ja menen huomenna lääkäriin. Jospa minulla on joku keuhkoputkentulehdus tai jotain. Minun on helppo patistaa muita lääkäriin, mutta vaikea mennä itse. Tulenpahan edulliseksi yhteiskunnalle :) Paitsi tietenkin jos sairastuu oikein kunnolla.

No, joka tapauksessa, sohvalla/sängyssä lojuessa kipeänä tietynlaisessa toisessa todellisuudessa on aikaa katsella ja kuunnella kaikenlaista, varsinkin kun kipeänä ei anna taustahäiröidenkään enää häiritä. Joskus aikanaan ostin Franco Zeffirellin Jeesus Nasaretilainen -elokuvan. Katselin sen. Ei se nyt oikeastaan ole Jeesus-elokuvien parhaimmasta päästä. Ehkä keskitasoa, vaikka puolihollywoodia elokuvassa onkin. Oma suosikkini on Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus. Mel Gibsoninkin version haluaisin nähdä.

Jeesusta voi tosiaan sanoa sen musikaalin sanoin Jesus Christ Superstariksi. Jeesus on se alkuperäinen tarina ja tähti. Miehessä jossa yhdistyy karisma ja tehtävä. En ota kantaa Jeesuksen olemassaoloon. Ainakin hän innoittaa ihmisiä tänäkin päivänä ja se on hyvä. Hyvän sanoma pahaa vastaan on kaikissa muodoissaan oikeaa asiaa. Yhtä asiaa ihmettelen, miksi Jeesus-elokuvissa Jeesuksella on aina siniset silmät. Aika harvalla niillä seuduin sellaisia on. Vähän autenttisuutta, pliis...

Se mikä uskonnoissa ja Jeesuksen suhteen ärsyttää, on se, että jotkut tekevät aina omasta katsantokannastaan sen ainoan oikean. Loput ovatkin sitten syntisiä ja huonoja ihmisiä. Ainakaan nämä ihmiset eivät ole opiskelleet Jeesustaan oikein. Jeesushan nimenomaan halusi tavoittaa syntiset ja tuoda lohtua. Sitä ennenhän Jumala oli ollut pelkästään armoton rankaisija, vailla anteeksiannon ja rakkauden sanomaa. Ihmisessä taitaa olla aina tuomitsijaa valmiina, mutta ei niin paljon ymmärtäjää. Kärsivällinen ja lempeä rakkaus on parannustyössä tehokkaampaa kuin ankara vihan sekainen.

Jeesuksen sanomassa pidän siis hyvyyden ja paremman maailman sanomasta. Samaa parempaa maailmaa ovat monet ideologiat ja kirkot tavoitelleet. Yleensä kaikki vain jähmettyy yhden totuuden saarnaamiseen ja kaikki muut ovat väärässä. Alkukristillisyydessä näin ei ollut. Samoin tulee mieleen 1800-luvun punapapit kurjimmista kurjimmissa slummeissa ja hiilikaivoksissa. Keski-Amerikassa kirkolla on myös vapautuksen sanoma tallessa.

Ei sillä, ettei suomalainen kirkko pitäisi heikommista huolta, vaikka se kuuluisi osin myös yhteiskunnalle. Olemme palaamassa kai jollain aikataululla vanhaan aikaan siinä suhteessa, että kirkolle kuuluvat sairaat ja köyhät.

En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että kaikissa liian kuuluisaksi tulleissa herää jokin "sisäinen kristus" esiin. Oletteko esim. nähneet Michael Jacksonin Earth Song-videon. Siinähän kaveri valkoiseen kaapun pukeutuneena lopettaa sademetsien tuhon jalkaa polkemalla. Sama vika on monella rock-tähdellä kuten Bonolla, joka pelastaisi vaikka yksin maailman. Vaikka sinänsä maailman pelastaminen on jees juttu. 

Jeesushan oli marttyyri. Ihminen on itselleen pahin tuomitsija. Jos Jeesus kuoli ristillä ihmisten takia, ihminen kuolee itsensä takia pahimmassa tapauksessa oman mielensä ristillä.

Personal Jesus.


maanantai 1. lokakuuta 2007

Kostoa ja syyllisiä mediassa



Jokin aika Kalevi Kivistö päätti erota Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuudesta kai vastalauseena jollekin tv-ohjelmalle, jossa häntä ilmeisesti mustamaalattiin kostoksi. Mediasta onkin tullut tehokkaampi kostonkappale kuin mistään oikeussalista.

Ihmiset kun uskovat liikaa mitä painetussa sanassa kirjoitetaan. Jossain lehdessä oli mielenkiintoinen tutkimus, kun "kadunmiehiltä ja -naisilta" kysyttiin julkisuudessa olleista oikeustapauksista. Osa ihmisistä luuli, että esim. pettäjäpiispa on tuomittu jostain rikoksesta, vaikka aviorikos poistettiin rikoslaista ilmeisesti jo 40-luvulla. No, moraalisen tuomion mies varmasti ansaitsi.

Eilen tuli televisiosta dokkari Michael Mooren tavoista tehdä aika raa´llakin tavalla ohjelmaa kohteistaan. Vanhan ja hauraan Charlton Hestonin ahdistelu kyllä menikin överiksi, oli tämä sitten kivääriyhdistyksen markkinamies tai ei. Jotenkin dokkarista jäi vain kanssa koston maku mieleen. Eli Michael Mooresta on tullut liian suosittu ja mies täytyy pudottaa jalustaltaan.

Sehän se vimmana onkin. Kaikesta täytyy kaivaa extratörkyä. Minusta journalismin pitääkin kaivaa "sontaa" esiin. Onhan se vallan vahtikoira. Mutta, mutta... kaivetaanko sitä hyödyllistä törkyä esiin, vai halutaanko asioita yksinkertaistaa "yksinkertaisille" ihmisille? Jonkin asian tolkuttaminen kuukausitolkulla ei myöskään palvele kenenkään asiaa, niin kuin esim. tämä stasi-lista.

Paljonhan on puhuttu median viihteellisestymisestä. Periaatteessahan homma voi mennä siihen, että poliitikotkin ovat viihdettä, eikä yhteiskunnan asioidemme päättäjiä. Tähänhän on osittain jo menty. Osa poliitikoista on enemmän yksityiselämänsä kautta julkisuudessa kuin asioiden.

Niin, eipä sitä tosiaan kannata oikeussalien tuomioita pelätä, jos maine voi mennä muutenkin. Ja ihan tavallisilta ihmisiltäkin. Taviksestakin voi tulla megajulkkis, jos epäillään vain median kannalta "oikeanlaisesta" rikoksesta. Mieleen tulee esim. Nils Gustafsson, joka myytiin aika armottomasti jo melkein poliisin toimesta iltapäivälehdistön riepoteltavaksi. Gustafsson ei tarvinnut edes hupparia suojakseen ja kesti tosiaan kiirastulensa kuin mies. Ja eipä Alpo Rusinkaan henkinen helvetti varmaan herkkua ollut.

Olisi muuten kivaa vaihtelua, jos syyllisten lisäksi etsittäisiin joskus oikeita ja hyviä tekoja tehneitä ihmisiä. Sen tyyppisen journalismin aika taitaa olla loppu, kun Karpokaan ei enää poronlihapaisteja hyväntekijöille vie.


Ja verkossa sitä vasta voi joutuakin kaikenlaisten hyökkäysten kohteeksi, kun nimettömänä pystyy ihmisiä helposti haukkumaan. Niinpä kai internet on demokratisoinut koston kulttuurinkin.

Gadgetissa oli virhe